Lauantaina jälkeen puolenpäivän, kun hyvästi jouti, kirjoitti Elli näistä äidilleen ja ajatteli viimeistä kirjoittaessaan, että kun äiti sen lukee, niin eiköhän naura vähäisen, ja mitähän ajatellee.
Mutta äidiltä rupesi tulemaan niin kummallisia kirjeitä. Ei ollenkaan näkynyt, että se äidistä olisi ollut hassua, minkä Elli oli luullut olevan. Ja sitten hän käski Ellin olemaan opettajilleen kuuliainen eikä suinkaan hänen matkia, joskin muut matkivat. Ja jos oli ikävä, niin sen sai parhaiten karkoitetuksi sillä lailla, että luki Jumalan sanaa, ja hyvä oli siihen tottua jo pienuudesta pitäen. Piti rukoilla Jumalalta apua myöskin läksyjen oppimiseen, niin kyllä ne sitten osasi… Sitten äiti kirjoitti muista asioista väliin ja lopussa taas samaa, mitä ensin.
Mutta ei Elli sitä kirjettä ymmärtänyt, eikä hän tullut enää kouluasioista äidilleen kirjoittaneeksi.
Sitä mukaa kuin oli ja asettui elämään, sitä mukaa siihen yhä enemmän tavastui, ja kun rupesi koulussakin paremmin käymään, niin tottui niihin suuriin kaikuviin huoneisiinkin ja kulmikkaihin pulpetteihin ja omituiseen hajuun, mikä joka aamu sisään astuessa lemahti vastaan. Ikävin oli aamusella herätessä. Mutta ajoittain oli halukin kouluun, ja se oli silloin, kun tiesi, että opettaja tuo maanpallon luokalle ja sitä siellä näyttelee. Se oli suuri pyöreä pallo ja siinä koko tämä maailma, kaikki maat ja vuoret, ja opettaja pyöräytti sitä kädellään ja sanoi, että niinkuin hän sitä pyörittää, niin pyörii koko maailmakin… Ja se kävi yhtenä vilinänä ja viilsi niin kummasti rinnassa, kun sitä katsoi. Hirvitti melkein, kun ajatteli, että koko maailma … hui! … mutta kuitenkin teki mieli katsoa. Ja kun pallo oli luokalla, seisoi Elli välitunnit sen ääressä, katseli joka taholta ylhäältä ja alhaalta, pyöritteli sitä lakkaamatta, hiljemmin ja kovemmin, ja unohti kaiken muun. Kerran vilahti mielessä omituinen ajatus, että pyörittääköhän Jumalakin oikeata maailmaa näin ja mistähän kohti aina antaa kädellään vauhtia, kun rupeaa seisahtumaan. Mutta vaikka se oli niin hullu ajatus, että piti sille itsensäkin naurahtaa, niin tuli ajatus aina kuitenkin eikä tahtonut lähteä. Mutta kun pallo vietiin muille luokille, niin oli Ellillä sitä ikävä monta päivää.
VI.
Mikkelin päivänä oli koululla lupa ja oli päätetty tehdä yhteinen kävelyretki sille suurelle mäelle, joka oli vähän matkaa kaupungista ja jonka keskelle oli iso torni rakennettu.
Monta päivää ennen puhuttiin koulussa siitä, mitä kukin päällensä panisi…
—Minä panen mustan hameen ja sinisen merimiehenpuseron…
—Minä sinisen hameen ja vihreän puseron ja kiiltovyön…
—Minä myös ja pienen puukon vyölle…
—Minä otan nahkalaukun vielä, jossa kannan makeisia…
—Mitä makeisia sinä otat? … minä otan teeleipiä…
Elli ei osannut puuhata mitään, ei erilaisia vaatteita eikä evästä matkalle. Koko ajan pyöri vain hänen mielessään mäki, jonne oli määrä mennä ja joka kuului olevan hyvin korkea. Hän ajatteli Iinmäkeä, joka näkyi kotiin kellarin katolle ja joka oli korkea sekin. Itse ei hän ollut siellä käynyt, mutta oli kuullut kirkkomiehiltä, jotka sieltä olivat, että sinne näkyi paljon maailmaa ja monta kirkkoakin kirkkaalla säällä…
Yöllä hän näki unta, että rupesi kuin kotona kellarin katolta ylös ilmaan viemään ja vei Iinmäkeä kohti halki ilman. Ja semmoista vauhtia vei, että vihleksi sydämessä ja ojensi tukan taapäin hulmuamaan, niin että juuresta oli tiukalla. Ja sivukin vei Iinmäestä. Ja koko Iinmäki ei näyttänyt korkeammalta kuin kellarin katto koivun latvasta katsoen. Sinne vei paljoa ylemmitse, pilvien sisään ja yläpuolelle niitä, niin että tuli pelko mieleen … ja kun siitä heräsi, oli jo aamu tullut.
Aamulla koulun pihalle tullessa olivat muut tytöt jo siellä ja lähtemässä. Kaikilla oli niillä kauniit, sievät puvut ja he hyppelivät toistensa kanssa ja näyttelivät itseään toisilleen. Ellillä oli tavalliset vaatteensa, kotona tehty harmaa palttoo ja puolisaappaat, jotka olivat vähän isot. Ei hän ennen ollut sitä niin huomannut, mutta nyt se vähän vaivasi ja alkoi tehdä alakuloiseksi. Hänestä tuntui taas turvattomalta ja yksinäiseltä … eikä hänellä ollut ketään, jonka kanssa olisi oikein ollut. Ja hänestä näytti, että tytöt silloin tällöin häneen katsahtivat, vaikka ei kukaan mitään sanonut.
Niin kauan kuin kaupungin läpi kulettiin, vaivasi tämä yhä, mutta tullin ulkopuolelle tultua haihtui vähitellen ikävä. Alkoi näkyä peltoja ja niittyjäkin, ja käveltiinkin ihan oikeata maantietä myöten, jonka oli ojat kahden puolen ja niiden takana aivan tavallista pisteaitaa niinkuin kotona. Talojenkin ohi kulettiin, ja ne olivat melkein samanlaisia kuin kirkonkylässä. Erääseen vei aivan semmoinen kuja kuin lukkariin ja näkyi ihan yhdennäköinen punainen portti. Vähän matkan päässä oli metsääkin ja metsän rinteessä aho.
Kulkiessa ja katsellessa kasvoi ilo entiselleen ja eneni yhä. Palttoo painoi päällä, ja Elli riisui sen käsivarrelleen. Muut tytöt juoksivat edestakaisin sinne tänne, hyppelivät ja tavoittelivat toisiaan kiinni. Ellin valtasi sama riemu, ja hänestä tuntui, että ne nyt kaikki ovat hänelle vanhoja tuttuja, vaikka ei hänellä koulussa vielä ollut yhtäkään, jonka kanssa olisi ollut oikein tuttu…
Tultiin lähelle metsän rantaa, ja joku ehdotti sitä, että kuka ennen ennättäisi sinne. Kaikki lähtivät juoksemaan, ja Elli oli kaikista eillimmäisin. Ja hän tuli siitä niin iloiseksi, että tempasi muutamata tyttöä kädestä ja nauroi ja pyöritti häntä ympäri.
Mutta tyttö suuttui…
—Kummako sen on juosta, jolla on niin pitkät sääret kuin vasikalla?
—Näittekö, kuinka hän harppasi kuin kurki ja palttoo hulmusi käsivarrella kuin siipi…
—Suoraan hän kyllä osaa, mutta jos ollaan hippasilla … ota kiinni!
Ja samassa tempasi muuan toinen tyttö palttoon hänen käsivarreltaan ja alkoi juosta sen kanssa. Elli ei saanut häntä kiinni, eikä hänellä ollut enää halua juostakaan, kun kaikki seisoivat ja katselivat ja olivat tytön puolella. Vähän matkaa hän juoksi tytön jälestä, mutta se teki niin sukkelia mutkia, että oli mahdoton häntä saavuttaa. Aikansa Ellin edessä hypeltyään heitti tyttö palttoon aidanseipään nenään ja juoksi itse muiden joukkoon.
Mutta Elliltä oli ilo mennyt. Hän herkesi viimeiseksi ja käveli ääneti.
Oli kuitenkin joukossa tyttö, joka häntä vähitellen läheni, kun alettiin nousta tietä myöten ylös mäelle. Ensin se kulki hiukan edellä ja katsahti silloin tällöin jälkeensä vähäisen, mutta ei mitään virkkanut. Siitä vähitellen sujui rinnalle ja rupesi puhelemaan. Se oli saman luokan tyttöjä kuin Elli ja kysyi, mitä heillä olikaan huomenna läksynä … hän ei itse oikein muistanut… Saksan sanoja oli ja maantiedettä… Tyttö tarjosi Ellille makeisia laukustaan ja käski ottaa vielä enemmän … niin monta kuin vain tahtoi. Tytön nimi oli Sigrid, ja Elli rupesi pitämään hänestä yhä enemmän, kuta korkeammalle mäkeä kohottiin…
Vaikka tie kulki korkeata metsää, niin ettei voinut kupeelleen nähdä, kuinka paljon mäki kohosi, alkoi Ellin sydänalassa yhä enemmän tuntua tuommoinen kummallinen tunne … välistä ahdisti sydäntä kokoon ja toisin vuoroin avarti sitä, niin että piti uudelleen ja aina uudelleen henkeänsä vetää. Ja silloin olisi tahtonut olla pitkä, niin että olisi puiden latvojen yli kurkottamaan ylettänyt.
Yht'äkkiä oli siinä torni edessä, keskellä pientä aukkoa, ja se kohosi paljoa korkeammalle kuin puiden latvat. Ne, jotka olivat edeltä kulkeneet, ne jo juoksivat parhaillaan ylös torniin, niin että pitkissä portaissa kumisi. Ja se ylöspäin kiertävä kumina se riipaisi sydämen pohjasta niin mukaansa, että piti palttoo käsivarrelta maahan nakata ja kiiruhtaa ylös muiden jälkeen… Ja niin tuntui, että jos ei juokse, ei saa nähdäkään enää ja että muut sen ennen ottavat ja vievät kaikki…
—Odota, Elli! Elä jätä! huusi toveri jälkeen.
Mutta Ellillä ei ollut aikaa odottaa. Hän jo rappusia harppasi, ikkunain ohitse riensi, vilkaisi kiireesti niihin ja näki niistä jotain, joka melkein kuin lennättämällä yhä ylemmä lennätti ja paisuttamalla paisutti sitä tunnetta, joka oli mäkeä noustessa siellä syntynyt ja alkanut tuntua.
Ja semmoisella vauhdilla tuli hän ylös torniin, että kaikki, jotka siellä olivat, hänet huomasivat ja väistyivät hänen tieltään.
Ja heidän välitsensä hän näki semmoista, jota ei ennen ollut vielä unissaankaan aavistanut … ja se löi vastaan semmoisella kirkkaudella ja suuruudella, että hän ihan säikähti sitä ja jäi siihen paikkaan sitä katsomaan, voimatta hengittääkään. Ja se tuli niin yht'äkkiä ja aukeni eteen niin suurena ja mahtavana, että sydän vei veret poskilta ja koko ruumiissa vavahti. Ääretön joukko kimmeltäviä vesiä edessä, ja saaria, ja salmia, ja kauempana siintäviä vaaroja!
Mutta sitten syöksi sydän ilon tulemaan ja riemun huudahdus pääsi huulilta ja pääsi monta kertaa. Ja hän hyppi ja löi käsiään yhteen…
—Voi, voi, katsokaa, katsokaa!
Ja hän kuvitteli, että muut tytöt ovat siitä yhtä riemuissaan…
—Tytöt, tytöt!… Vo-oi! Näettekö! Katsokaa … katsokaa!… Tuonne, tuonne!…
—Niin, niin, no mitä sitten! sanoi ensimmäinen tyttö, jonka puoleen hän kääntyi ja tarttui käsivarteen kiinni ja pudisti sitä…
—Eikö se ole, eikö se ole…?
—Mitä se nyt on niin erinomaista … olen minä sen nähnyt monta kertaa ennen. Elähän nyt sentään…
Ja tyttö irroitti olkapäitään nykäisten käsivartensa Ellin käden puristuksesta…
Samassa tuli johtajatar Ellin luo…
—Koetahan vähän hillitä itseäsi … sinä olet liian raju…
Johtajatar hymyili ja näytti Ellistä vähän pilkalliselta. Tytöt myöskin hymyilivät ja katsoivat häneen samalla lailla kuin johtajatar.
Ellistä tuntui kuin olisi kylmää vettä hänen niskaansa kaadettu … ja hän vetäytyi syrjään.
—Voit sinä katsella, sanoi johtajatar vielä, mutta ei oikein sovi hyppiä noin…
Ei Ellin tehnyt mieli enää katsella. Häntä hävetti niin, että oli itkuun purskahtaa heti kohta. Niin kauan pidätti hän sitä kuitenkin, että ehti laskeutua alas tornin katolta. Katon alla se pääsi tulemaan, ja alimpaan kerrokseen päästyään heittäytyi hän penkille nurkkaa vasten, ja siinä tuntui taas se surkea turvattomuuden tunne enemmän kuin milloinkaan ennen. Hän oli innostunut ja hyppinyt ja käsiään yhteen lyönyt … ja muista se oli naurettavaa … ja luultavasti ne vieläkin siellä puhuvat siitä ja ehkä joku häntä parhaillaan matkii. Ja se hävetti häntä niin, että hän olisi heti tahtonut vajota sillan alle piiloon tai jonnekin pois koko paikasta… Hän hyppäsi ylös ja aikoi juosta metsään, mutta silloin hän säikähti sitä, että ne kaikki hänet tornista näkevät ja huutavat hänelle. Sen sijaan hän jäi taas istumaan tornin sisään entiseen nurkkaansa. Seinään päin hän istui ja siinä oli rako seinässä, josta näki metsään ja josta tuuli silmiin. Siinä katsellessa jäähtyi hänen mielensä vähäisen.
Itkun välistä vilahti yht'äkkiä mieleen, mitä hän oli tornista nähnyt, nyyhkiminen taukosi, ja henkeään pidätellen hän sitä muisteli. Mutta sitten taas ne pilkalliset katseet ja tyttöjen pidätetty nauru … ja itku voitti uudelleen vallan. Väliin taas kuohahti mielessä niinkuin kotona silloin, kun isä oli pilkannut, ja hän oli ylös hyppäämäisillään ja torniin rientämäisillään… Ja siellä hän vaatii ne herkeämään, käskee olemaan vaiti ja kieltää heidät häntä katselemasta ja hänestä puhumasta…!
Mutta hetkellinen kiukku suli uuteen itkuun, ja sen sijaan alkoi peloittaa, että jos ne kohta sieltä tulevat ja kuinka hän … minne hän sitten…?
Ja yht'äkkiä rupesivatkin ne sieltä tulla romistamaan alas. Säikähtäen hyppäsi Elli ylös, aikoi juosta jonnekin, mutta ei tiennyt minne, ja painautui lopuksi yhä tiukemmin nurkkaansa vasten, silmät kiinni ja nenäliina suun edessä. Kuului, kuinka jalkojen kopina läheni yhä ja kierti yhä alemmaksi. Ja kun ne olivat pään päällä toisessa kerroksessa, tuntui aivan, että koko lattia putoo päälle ja rutistaa alleen. Eikä tahtonut saada huutoa estetyksi tulemasta.
Alasillalle tultuaan juoksivat tytöt ensin ohitse, mutta sitten luultavasti hänet huomasivat, koska tuntuivat seisahtuvan selän taa.
—Tuossa hän on tuo tyttö … mitä varten hän siinä on? kuuli Elli takanaan kuiskattavan. Hän tunsi, että hänen olisi pitänyt nousta pois tästä, mutta kuitenkin hän jäi siihen liikkumatta paikoilleen. Hän kuuli, että tytöt alkoivat yhä kovemmin puhella toisilleen hänestä, ja muuan sanoi: »Katsokaa, katsokaa!—näin!» Ja luultavasti matki hän häntä, koska tytöt purskahtivat nauramaan…
Mutta silloin kuuli Elli, että joku alkoi heitä torua ja käski heidän mennä pois. Se oli Sigrid, ja Elli uskalsi kohottaa päätään. Samassa kuului opettajain askeleita ylhäältä, ja tytöt alkoivat mennä ulos…
—Tule pois, Elli … elä huoli heistä mitään … lähde nyt, ennenkuin opettajat tulevat … tässä on palttoosi…
Elli nyyhki vielä kauan aikaa alas mennessään, mutta rauhoittui kuitenkin vähitellen. Koko matkan kotiin saakka he kulkivat yhdessä ja puhelivat keskenään … kouluoloista ja minkä lukeminen mistäkin tuntui vaikeimmalta. Ja söivät Sigridin makeisia… Sigrid osaa soittaa pianoa, mutta Elli sanoo, ettei hän ole milloinkaan … eipä paljon kuullutkaan soitettavan.—Hänen pitää tulla Sigridin luona käymään, niin saa kuulla… Onko Ellillä veljiä?… Sigridiltä on aivan hänen ikäisensä veli, ja hän pitää hänestä äärettömän paljon … eikö Elli ole häntä nähnyt … hänellä on ruskea palttoo ja kähärä musta tukka… Sillä lailla kului matka hauskasti ja nopeasti, ja erotessa käski Sigrid Ellin käymään hänen luonaan. Ellistä tuntui niin kummallisen keveältä, että hän Sigridistä erottuaan teki hyppyaskeleita ja hyrähteli lauluun. Mutta siitä hän säpsähti, että jos joku sen oli nähnyt, ja muisti taas, miten hänelle oli käynyt tornissa. Maata pannessa ja sängyn nurkkaan kyyristyessä tuntui aivan, että hän oli samalla paikalla tornin nurkassa ja että ne sieltä tulla romistivat alas … ja rupesi siitä sydän ja koko ruumis vapisemaan ja vapisi, kunnes hän nukkui.
VII.
Mutta seuraavana päivänä oli koulussa paljoa hauskempi ja helpompi olla kuin milloinkaan ennen.
Sigrid tuli heti luo ja vei hänet erikseen, ja he istuivat molemmat yhdessä kaupunkeja kartalta etsimään. Välitunnit he olivat myöskin yhdessä, eikä Sigrid ollut ollenkaan muiden tyttöjen kanssa. Sitten saattoi hän Elliä kotiin ja Elli häntä. Päivä päivältä rupesi heistä tulemaan yhä paremmat ystävät. Ellistä ainakin siltä tuntui, ja hän kysyi sitä Sigridiltä, ja Sigrid sen nauraen myönsi. Elli sanoi, että nyt hänellä on paljon hauskempi olla koulussa kuin ennen. Mutta jos Sigrid yht'äkkiä ei olisikaan enää hänen ystävänsä, niin ei hän sitten yhtä päivää jaksaisi koulussa olla.
—No, elä sinä semmoisia … me ollaan aina hyviä ystäviä! sanoi Sigrid iloisesti ja pyörähytti Elliä vyötäisistä ympäri.
Ja yksissä he olivat paitsi koulussa melkein joka ilta toistensa kotona, vuorotellen jommankumman, useimmiten kuitenkin Sigridin. Siellä he lukivat yhdessä läksynsä, kuulustelivat toisiltaan ja toisiaan neuvoivat. Elli se oikeastaan oli, joka neuvomista tarvitsi, Sigrid osasi ja ymmärsi kaikki melkein kuin itsestään. Sigrid sai neuvoa eikä kyllästynyt, vaikkei välistä millään lailla tahtonut saada tajuamaan muutamia asioita. Ellistä tuntuikin välistä, että hän on niin hirmuisen yksinkertainen ja melkein typerä esimerkiksi luvunlaskussa, että häntä oikein hävetti. Ja hän valitti sitä Sigridille ja kysyi, eikö hän hänenkin mielestään ole hyvin yksinkertainen ja typerä.
—Minun pappa sanoo, ettei kaikilla voi olla taipumusta samaan ja että toisilla on toiseen … ja kyllä sitä tottuu. Niin pappa sanoo… Mutta heitetään nyt ne luvut ja haastellaan…
Siitä Elli aina rauhoittui. Ja kun Sigrid pyysi »haastelemaan» ja kun kirjat oli pantu kiinni ja vedetty tuolit vähän kauemmaksi pöydästä, niin silloin oli Ellin vuoro olla etevä, jos Sigrid oli ollut siihen asti. Kun haasteltiin, niin Elli, kerran alkuun päästyään, kertoi ja Sigrid häntä kuunteli.
—Kerro nyt taas! Kuinka se olikaan, kun sinä siellä kotona kiipesit puuhun ja kun sinä katselit alas … ja kun sitten ajattelit, että jos olisit lintu…
—Niinhän se oli, mutta johan minä olen siitä kertonut.
—Entäs se, kun tulit kaupunkiin ja kun luulit … kuinka sinä luulitkaan, että kaupunki oli?
—Minä luulin, että se oli siellä mäellä, ja niin minä luulen aina vielä nytkin, kun muistan sitä enkä ensin ajattele…
—Miksi sinä niin mäkiä rakastat?
—En minä tiedä…
—Onko sinun kotisi mäellä?
—Ei se ole mäellä … se on järven rannalla, ja meillä on nuottakota ja kaksi venhettä…
—Minkälainen on nuottakota?
—Se on semmoinen … etkö sinä ole milloinkaan nähnyt?
—En minä ole, mutta kerro nyt…
Elli kertoi mielellään kaikesta, mitä maalla oli ja jota ei Sigrid ollut nähnyt, ja Sigrid kuunteli yhtä hartaasti kuin Elli kertoi.—
—Voi, kuinka olisi hauska olla siellä maalla … minä en ole milloinkaan oikein maalla ollut…
—Tule meille ensi kesänä!
—Kyllä minä tulen … minä tulen koko kesäksi…
Ja niin se oli päätetty varmaksi asiaksi ja siitä puhuttiin monena iltana, ja Elli sen aina mielellään puheeksi otti. Eikä hän ollut milloinkaan niin hyvillään kuin silloin, kun sai Sigridin siitä innostumaan ja kyselemään ja häntä hartaasti kuuntelemaan. Silloin hän Sigridistä eniten piti ja häneen oikein luotti.
Mutta toisin ajoin oli Sigrid vallattomalla päällä, ja silloin ei Elli hänestä hetikään niin paljon pitänyt. Kerrankin he taas juttelivat, ja Sigrid kuunteli hartaasti…
—Muistatko sinä, kun sinä ensi kerran tulit tänne meille.. ~
—Niin, ja pelkäsin niin, etten millään lailla tahtonut tulla sisään illalliselle…
—Mikset?
—Siksi, että minä en millään lailla olisi rohjennut … siellä olisi ollut sinun isäsikin, ja se on minun mielestäni niin korkea … enkä minä vieläkään…
—Etkö vieläkään uskaltaisi tulla sisään?
—En, en vaikka mikä olisi…
Silloin Sigrid hyppäsi ylös ja juoksi oven luo…
—Elli, minä menen sanomaan papalle, että hän tulisi tänne sinua tervehtimään … menenkö?
—Mitä sinä … kuule! … minä menen heti paikalla pois, jos sinä…
Sigrid kiikkui lukossa ja nauroi…
—Ja minä sanon hänelle sitten, että hän on sinun mielestäsi niin korkea…
—Sigrid! … jos sinä vain…!
—Minä olen jo sanonut, minä olen jo sanonut hänelle sen…
Elli purskahti itkemään, ja Sigridin täytyi tarttua häntä käteen ja heittää ympäri huonetta ja pyörittää siksi, kunnes hänen vielä itkiessään täytyi ruveta väkisinkin nauramaan.
—Suotta, suotta, suotta!
Mutta silloin ei Sigrid Ellin mielestä ollut ollenkaan se sama Sigrid kuin muuten. Ei hän ainakaan olisi saattanut sillä lailla Sigridiä peloitella, vaikka olisi osannutkin.
Ja kun Sigrid tuli semmoiselle päälle, oli hänellä useampana päivänä peräkkäin halu tehdä samanlaista kiusaa.
Kun oli luettu ja haasteltu, vei Sigrid tavallisesti Ellin saliin, silloin kun ei ollut kotona ketään muita. Siellä oli piano, ja Sigrid soitti sitä, ja Elli kuunteli. Elli nojasi pianoon ja katseli Sigridiä ja välistä hymyili. Hän ihmetteli eikä voinut käsittää, kuinka Sigrid noin taisi … sai kaikenlaisia ääniä … ei katsellut sormiinsa eikä näyttänyt sitä ajattelevankaan… Itsestään se tuli, kovemmin ja hiljemmin, välistä poukahtaen ja sitten heti kohta hiljalleen liritellen. Elli oli oppinut tuntemaan muutamia lauluja, joita Sigrid useimmin soitti, ja niitä hän aina pyysi soittamaan…
—Soita nyt sitä…
Sigrid soitti ja aloitti sitten toista…
—Mikä se on tuo?
Mutta useinkaan ei Sigrid silloin vastannut, soitti vain ja katseli Ellin ohitse jonnekin salia pitkin. Elli kysyi jotain muutakin, mutta toinen ei näyttänyt kuulevankaan. Ja vasta herettyään kysyi hän:
—Mitä sinä sanoit … eikö se ollut kaunista?
Ei Elli tiennyt, oliko se ollut kaunista, ei hän ollut sitä kuunnellut … saattoi kyllä olla … mutta silloin hänelle aina tahtoi tulla paha mieli, ja hän oli Sigridin rinnalla mielestään niin kovin vähäpätöinen.
Toisin ajoin tuli iloisia lauluja. Sigrid nyökäytteli päätään pianon takaa, hymyili Ellille ja soitti niin kummasti, että hypähti Ellin sydänalassa.
—Se on polkkaa, se on polkkaa … tanssi nyt, Elli, minä soitan…
—Niin, mitä varten sinä niin sanot, kun tiedät, etten minä kuitenkaan osaa…
—No, minä opetan…
Ja Sigrid koetti opettaa Elliä asettamaan jalkojansa sen mukaan kuin hän itse asetti omiaan ja rallatti. Ja Elli koetti myöskin rallattaa ja asettaa jalkojaan. Mutta ei se häneltä onnistunut, ei hän tahtonut oppia, eikä Sigridkään viitsinyt sitä kauan. Sen sijaan Sigrid itsekseen hyppeli ja rallatti ja väikkyi pitkin huonetta.
—No, Elli, mikset sinä tanssi … tanssi nyt niinkuin minä … anna minä vien … ole sinä daami, minä olen kavaljeeri.
Elli koetti, mutta hän tunsi itsekin, kuinka kömpelösti hän hyppi.
Yht'äkkiä joku soitti eteisessä.
—Soitettiin, soitettiin … joku tulee, Sigrid…!
Mutta Sigrid ei päästänyt Elliä irti. Pyöritteli ja heitteli ympäri salia…
—Päästä, Sigrid, päästä irti … se on sinun isäsi…!
—Ei se tee mitään. Eikä se ole isä … se on minun veljeni… Niin,
Elli, sinä et ole nähnytkään vielä Arthuria…
Sigrid herkesi pyörittämästä.
—Ei, ei, en minä nyt … mennään sinun kamariisi…
—Oletko sinä hullu?… Arthur, tule tänne tanssimaan!
—Voi, voi, minkätähden sinä … en minä… Mutta Arthur tuli sisään, ja Sigrid veti Elliä kädestä häntä vastaan.
—Tässä on minun veljeni … ja minun paras ystäväni. Se on Elli… Ei sinun tarvitse, Elli, niiata … ei näin isot tytöt enää niiaa… Yhdenikäisille pojille saa kumartaa päätään niinkuin vanhat ihmiset … näin!
Elli oli aivan hämillään. Mutta sittenkin täytyi hänen nauraa väkisin, kun Sigrid tarttui hänen vyötäisiinsä ja pyöräytti ympäri. Sigridin velikin hymyili.
Sigrid kiersi kätensä Ellin selän taa ja kääntyi Arthurin puoleen.
—Jahah, Arthur, teepäs tili, mistä sinä tulet?
—Koulustahan minä tulen … etkö sinä näe, että minulla on kirjat…
—Osasitko läksysi?
—Kas, kas, kuinka sinä olet huolenpitäväinen…
—Tietysti et osannut…
—Minä osaan aina, mutta sinä et milloinkaan…
—Sanopa, Elli, enkö minä osaa … todista hänelle…
—Osaako hän?
—Osaa.—Ja siitä tuli Elli vähän rohkeammaksi, kun sen sanoi. Mutta ei hän vielä olisi uskaltanut katsoa Arthuria silmiin.
—Niin, no, nyt sen kuulit…
—Te tietysti olette yhdestä puolin.
Arthur meni salin yli toiseen huoneeseen, ja Elli katsahti hänen jälkeensä. Hänellä oli kähärä tukka ja semmoinen nuttu kuin suurilla herroilla. Sen oli Elli jo äsken nähnyt, että hänellä oli kaulustin ja rusetti ja kellonvitjat. Ja niin hän käveli kuin aikamiehet herrat.
—Eikös se ollut nätti poika, Elli … mitä?
—En minä tiedä … minun pitää nyt mennä kotiin…
—Etkö tiedä? Kuinka sinä et sitä tiedä … etkö sinä nähnyt?
—Kyllä kai hän on…
Mutta silloin purskahti Sigrid hillittömään nauruun…
—Kyllä kai hän, kyllä kai hän on! Ja sen sinä sanot niin kauhean totisena, että ihan… Kyllä kai hän on! Ei, en minä osaa, mutta sano nyt vielä … kuinka sinä sanoitkaan?
—Ei, no, Sigrid, hyvästi nyt, minun pitää nyt mennä.
—Minnekä sinulla on semmoinen hätä … jäisit vielä tänne.
—Ei minnekään … mutta kyllä minun täytyy mennä kotiin…
—Miksi sinä olet niin nolo? kysyi Sigrid Elliltä etehisessä.
—Enhän minä … hyvästi nyt!
Sigridiä jokin hämärästi vaivasi, kun Elli oli mennyt, mutta hän pudisti sen pois ja meni Arthurille kertomaan, kuinka koomillisesti Elli oli sanonut: »Kyllä kai hän on».
Ennen maatapanoaan Elli sinä iltana vähän itkeä nyyhkytti. Ei hän tiennyt itsekään oikein, mistä syystä, mutta hänestä tuntui, että se oli sentähden, että hänelle tuli yht'äkkiä ikävä kotiin. Mutta sitten ei hän nyyhkiessään enää vähän ajan päästä sitä asiaa ollenkaan ajatellutkaan.
Hän muisti, että Sigrid taas oli ollut tuommoinen kummallinen, eikä hänestä oikein välittänyt… Ja sitten oli hän niiannut … eikä hän ymmärtänyt, mitä niin naurettavaa siinä oli ollut, jota hän oli sanonut Sigridin veljestä … se ehkä oli ollut tyhmää… Mutta ei hän kuitenkaan luullut, että hän siitä syystä itki.
VIII.
Elli oli seuraavana aamuna vähän alakuloinen koulussa ja tuli siksi yhä enemmän, kun kaikki muut olivat melkein kuin hurjia ilosta. Yöllä oli ollut kylmä, rannat olivat jo jäässä, ja muutamain päiväin perästä aavistettiin luistinlupaa. Kaikki puhuivat luistelusta ja kaikki osasivat luistella. Elli oli tuskin nähnytkään luisteltavan. Hän kulki äänetönnä toisten tyttöjen välissä, kuunteli heidän riemuaan ja koetteli lukea välitunneilla läksyjään. Sigrid oli eniten kaikista innostunut … hyppeli ja löi käsiään yhteen. Ja koetti saada Elliäkin innostumaan…
—Etkö sinä osaa luistella, Elli … etkö todellakaan osaa? Mitä?
—En.
—Voi sinua, kaikki muut osaavat!
Ja Sigrid ei pysynyt yhdessä kohti, riensi Ellin luota muuanne, muiden tyttöjen luo siitä puhumaan.
Ei Ellistä ollut se millekään, kun toisen päivän aamuna sitten julistettiin koko koululle luistinlupa. Hän vielä kirjojaan pulpetissaan järjesteli kotiin vietäväksi, kun muut tytöt jo olivat kaikki rientäneet tiehensä. Ellin ulos tullessa juoksivat jo toiset kadulla, Sigrid eillimmäisenä.
Joukko koulupoikia, käsissä kullakin luistimet, tulla heilasi häntä vastaan, ja heidän joukostaan hän tunsi yht'äkkiä Arthurin. Pojat täyttivät koko katukäytävän, ja Elli koetti painautua huoneen seinää vasten niin likelle kuin suinkin. Häntä vähän hävetti ja peloitti, eikä hän tiennyt oikein, mitä se oli. Mutta kun pojat tulivat kohdalle, niin Sigridin veli tervehti häntä kohteliaasti ja nosti hattuaan. Elli oli ensin vähällä vastata niiaamalla, mutta samalla muisti, että täytyy yhdenikäisille kumartaa. Ja siitä hän niin hämmentyi, että puoleksi niiasi, puoleksi kumarsi. Tästä hän taas säikähti niin, että jalat hervahtivat, ja tuntui niinkuin ei olisi paikaltaan päässyt.
Hän päätti, ettei hän mene jäälle… Mitä hän siellä, kun ei osaa luistellakaan?
Mutta sinne hän kuitenkin meni, kun ikkunasta näki, että portin sivu kulki jäälle päin niitäkin, joilla ei ollut luistimia.
Jäällä jo luisteltiin, mustanaan heilui pikku joukkioita sinne tänne. Kierä jää kiilsi päivän paisteessa ja ulvahteli salaperäisesti siellä täällä. Se hirvitti ja veti puoleensa samalla. Ja ennenkuin tiesikään, juoksi Elli juoksemalla alas rantaan.
Toiset luistelivat, toiset panivat luistimia jalkoihinsa, ja kaikilla oli kiire, ja kaikki olivat innoissaan, eikä kukaan joutanut Elliä huomaamaan.
Elli seisahtui rannalle katselemaan. Hän seurasi milloin mitäkin silmillään ja koetti katsella, kunnes katsottava katosi muiden joukkoon.
Sigrid luisteli siinä melkein hänen ohitsensa eikä huomannut häntä. Elli ihastui ja aikoi huutaa hänelle, mutta sitten ei kuitenkaan huutanut. Ja kun Sigrid vähän ajan päistä taas tuli ja vielä likemmitse, niin ajatteli Elli, että hän ei huuda … ei, vaikka mikä tulisi, koska ei Sigridkään häntä huomaa.
Hän rupesi laskemaan luisua, mutta silmillään hän yhä seurasi Sigridiä. Siellä se leijaili, koetti kiertää ympyrään, mutta sitten kääntyi taapäin ja oli kaatua. Silloin luisteli hänen veljensä ohitse, Sigrid ojensi molemmat kätensä, veli otti kiinni ja auttoi häntä takaperin luistelemaan. Sitten alkoivat he luistella rinnakkain ja kiersivät monta ympyrää. Elli tarkasteli heitä koko ajan. Kauniisti ne luistelivat, veli varsinkin. Hän vaikka heilui ja äkkiä kääntyi, luisteli milloin taapäin, milloin eteen, milloin pitkän matkaa toisella jalalla vain, niin näytti Eilistä kuitenkin, että hän ei saattaisi milloinkaan kaatua.
Tuolla he seisovat nyt ja puhuvat jotain toisilleen.
Sitten yht'äkkiä luistelevat aivan suoraan Elliä kohti ja seisahtuvat hänen eteensä.
—No, täälllähän sinäkin olet, sanoi Sigrid ja pyörähti luistimillaan Ellin ympäri. Koetti olla ystävällinen, mutta hänen käytöksensä oli kuitenkin vähän hätäisen kankeata.
—Voi, voi, kuinka on hauskaa! Minä en sinua ensin huomannutkaan, ennenkuin Arthur sanoi…
Eilistä näytti kuitenkin, että hän oli huomannut, mutta ei ollut huomaavinaan.
—Ettekö luistelekaan? kysyi Arthur.
—En minä osaa.
—Kyllä me opettaisimme…
—Niin, Arthur osaa niin mainiosti opettaa … hän on minuakin opettanut.
Elli sammalsi jotain semmoista kuin ettei hän nyt tällä kertaa…
Arthur meni noutamaan työntötuolia.
—Minä en sinua ensin huomannutkaan … missä sinä olet seisonut?
—Tässä minä olen seisonut koko ajan, sanoi Elli vähäinen katkeruuden värähdys äänessään.
—Arthur sinut huomasi … hän oli tullut sinua vastaankin äsken.
—Eikö hän sanonut mitään?
—Ei, taikka kyllä hän sanoi … vaan en minä taida sitä sanoa…
—Kuule, Sigrid, mitä hän sanoi? … sano nyt, hyvä Sigrid … sanoiko hän, että…
—Mitä?
—Ei, ei … en minä tiedä … mutta mitä hän sanoi?
Arthur tuli jo vähän matkan päässä tuoleineen. Sigrid teki kierroksen
Ellin ympäri ja sanoi ohi mennessään hänen korvaansa:
—Ei hän muuta mitään sanonut, kuin että sinulla on kauniit silmät…
Elli punastui eikä osannut mitään. Samassa tuli Arthur ja pyysi häntä istumaan tuoliin.
Elli istui ja häntä alettiin takaa päin työntää. Edessä ja kupeella luisteli, milloin missäkin, Sigrid ja hymyili hänelle, mutta poistui vähitellen. Elli vapisi vähän, kun kädellään puristi tuolin kaidetta. Mutta samalla oli niin sanomattoman suloista. Peloitti hiukan, mutta samalla oli kuitenkin hauska. Hän kuuli Arthurin takaapäin kysyvän, pelkääkö hän, johon vastasi, ettei hän pelkää.—Onkos hauska?—On.— Eikö hän ennen ole ollut työntötuolissa?—Ei ole ennen…—Nyt sen sijaan sitä kovemmin!—Ja Arthur lykkäsi kovemmin. Mutta Elli ajatteli sitä, mitä hän oli kuullut Sigridin sanovan, että hänellä on kauniit silmät ja että Arthur oli sen sanonut. Tuota ajatellessa tuli hän vapaammaksi ja sai rohkeutta puhella.
Melkein koko päivän Sigrid ja Arthur häntä työntelivät. Ja kun luistelivat, laski Elli lähitienoilla luisua.
IX.
Illalla oltiin Sigridin luona, ja nyt oli Sigrid taas Ellin mielestä hyvä ja semmoinen kuin hän olisi toivonut hänen aina olevan. Huomenna oli sunnuntai, eikä läksyjen luku häirinnyt. Tytöt istuivat Sigridin kamarissa ja söivät makeisia, joita Sigrid oli ostanut. Ei ketään ollut kotona. Arthurkin oli käsketty pois, että he saisivat rauhassa puhella.
—Meillä on salaisuuksia! sanoi Sigrid.
Ja niistä piti heidän nyt puhua. Sigrid oli jo jäältä tullessa sanonut, että hän aikoo puhua hyvin salaisista asioista … hyvin salaisista.
Mutta ensin asetteli hän Ellin kaulaan omia, kauniita huivejaan ja kaulustimiaan, käski Ellin istua peilin eteen, purki hänen tukkansa ja palmikoi sen aivan uudella tavalla…
—Jos sinä, Elli, vain pukisit itsesi oikein, olisit sinä hyvin soma.
—Ole vaiti!—ja Elli teki jotenkin kädellään, niinkuin olisi ollut siitä vihoissaan, mutta vähän ajan päästä sanoi hän:
—Kuinkas minä pukisin, kun äitini ei anna!
—Niin, mutta olet sinä noinkin, kun tukka on tuolla lailla … ja saat sinä vaikka milloin vain tahdot pitää minun huivejani ja kaulustimiani … minulla on niitä jos kuinka paljon…
Sigrid penkoi ne kaikki laatikosta, jossa olivat hujan hajan…
—Saat ottaa, ota vain, mitä vain tahdot.
Elli oli niin onnellinen, ettei tiennyt, kuinka olla. Koko tämä päivä, jäällä ensin ja nyt täällä!
Tytöt elivät kaikissa huoneissa niinkuin tahtoivat. Soittivat, tanssivat, ja Elli ei mielestään enää tanssinut läheskään yhtä kömpelösti kuin ennen. Hän näki kauniin huivin heiluvan rinnoillaan, tunsi tukkansa leiskavan takana, ja niin oli kuin se siellä olisi juuri sillä lailla leiskanut kuin hänelle parhaiten sopi. Eikä hän nyt ehkä olisi pakoonkaan juossut, jos olisi kuullut soitettavan.
Mutta salaisuuksista tuli puhe vasta myöhemmällä:
—Tiedätkö sinä, Elli, mitä rakkaus on?
—En, mitä se on?
—Etkö todellakaan tiedä?
—Niin, no kyllä minä ehkä hiukan…
—No, sanopas, mitä se on!
—Eikö se ole sama kuin se, jos alkaa jostakin tykätä…
—Niin, niin, mutta onko se tytöstä vai pojasta?
—Eikö se ole kummastakin … vaan en minä sitä niin tiedä…
—Etkö ole milloinkaan tykännyt kenestäkään pojasta?
—En minä … oletkos sinä?…
Nyt tuli se suuri salaisuus…
—Olen minä, vaan sinä et saa sanoa kellekään, et kellekään, et milloinkaan … lupaatko?
—Lupaan, lupaan…
—Vaan en minä ehkä sano…
—Tunnenko minä sen?
—Et taida tuntea … et sinä sitä ensimmäistä varmaankaan tunne … mutta toisen sinä ehkä tunnet…
—Toisen? Tykkäätkö sinä toisestakin?
—Voi, minä olen tykännyt jo monestakin … ja niin ovat kaikki muutkin tytöt … mutta en minä oikein muista niin kuin siitä yhdestä.—Vaan minäpä tiedän, kuka sinusta tykkää…
—Minusta ei toki tykkää kukaan eikä tulekaan tykkäämään … ei milloinkaan…
—Tykkääpähän … minä tiedän sen, kun se on sen minulle itselleni sanonut…
—Sinulle sanonut?
—Taikka ei oikeastaan sanonut … en minä sano, kuinka olen saanut tietää, mutta minä vain kuitenkin tiedän…
—Sinä vain minua narraat…
—En narraa … tuossa on käteni, etten narraa…
—No, kuka se on?
—En, sitä en sano, vaikka kuinka kysyisit … sinä et saa suuttua, etten sano … mutta minä en saa sanoa.
Huomaamatta siirtyi siitä puhe kuitenkin Sigridin veljeen. Sigrid hänestä ensin mainitsi, kummasteli, missä hän viipyy, kun ei jo tule kotiin. Ja sitten hän sanoi, että hän niin erinomaisen paljon pitää veljestään.
Elli sanoi, että mahtaa olla hauska, kun on yhdenikäinen veli. Hänellä ei ole…
Ikäänkuin vähän leikillään rupesi Sigrid kertomaan, että Arthur oli vasta ollut rakastunut erääseen tyttöön, mutta ei hän nyt enää ole ollenkaan. Se tyttö oli ollut tuhma ja hyvin koketti … kesällä oli Arthur hänet kokonaan unohtanut…
—Kuka se oli se tyttö? kysyi Elli vähän varovaisesti.
Ei Sigrid tahtonut sitäkään sanoa … taikka kyllä sentään, kunhan ei
Elli vain kellekään sano…
Ei, ei hän sano…
—Niin, no se oli Iida … mutta ei Arthur hänestä enää pidä … ei vähääkään…
Vähän aikaa he olivat vaiti. Sitten sanoi Elli:
—Minkähän tähden minä niin sitä sinun veljeäsi lienen pelännyt, kun ensi kerran hänet näin … hän oli minusta niinkuin joku aikamies herra…
—Hän onkin jo melkein aikamies … hänellä on jo partaakin vähän…
Hetken he olivat taas vaiti, ja Sigrid katseli Elliä silmästä silmään ja vähän hymyili.
—Mitä sinä naurat?…
—Enhän minä naura…
—Vaan katsot minuun noin…
—Minä vain ajattelen erästä asiaa…
—Mitä asiaa?
—Ohoh, en minä sano…
—Sano nyt … ethän sinä olekaan minun ystävä … kun sinulla on salaisuuksia…
—Niin, no, ei tämä olekaan mitään … minä vain sitä ajattelin, että me olemme puhuneet sinusta hyvin paljon erään ihmisen kanssa…
—Milloinka olette puhuneet … kenenkä kanssa?
—Erään ihmisen kanssa.
—Kenen, sano nyt, hyvä Sigrid, kenen…
—No, Arthurin kanssa.
—Vai niin, vai minusta te olette puhuneet … sitten ei teillä mahtanut olla paljon puhumista.
—Oli, hyvin paljon.
—Ei ollut … ei ollenkaan … ei vähääkään.
Elli koetti olla välinpitämätön, mutta pelkäsi kuitenkin, että hänen äänensä vapisisi ja että Sigrid sen huomaisi.
—Anna, minä vähän laitan sinun tukkaasi … Arthur sanoi, että sinulla on kauniit silmät ja kaunis tukka … kauniimmat kuin kellään koko koulussa.
—Voi sinua, elä nyt lörpöttele…
Mutta Sigrid otti ja pyöräytti Elliä, ja Elli tunsi itsensä niin onnelliseksi, että vesi herahti silmään.
Ei niin kummalta ollut tuntunut vielä milloinkaan ennen kuin sinä iltana maata pannessa. Unesta ei puhettakaan!… Mutta sitten lisäksi ne omat ajatukset olivat niin oudot … ja välistä sihisi poskissa ja oli paha olla. Mutta toisin vuoroin taas tuli hyvä mieli, niin äärettömän hyvä…
Niinkö todellakin oli, mitä Sigrid oli sanonut? Kauniit silmät, kauniimmat kuin kellään muulla tytöllä koko koulussa … kuin Sigridilläkään. Niin oli Arthur sanonut … Arthur!
Miten lie ollutkin, mutta näitä miettiessä syttyi kynttilä, joka jo oli sammuksissa … ja siirtyi sängystään muuan peilin eteen … ja tuli kaunis huivi kaulaan, pää kääntyili, ja tukka koetti asettua niin kuin se oli ollut silloin, kun se parhaiten sopi.
X.
Laskettiin mäkeä, ja sitä vauhtia meni, että vihlaisi sydäntä ja piirsi pitkin koko ruumista, tyttöjen varsinkin. Ne kirkaisivat kimakasti ja peittivät silmänsä. Pojat ohjasivat kelkkoja, olivat polvillaan takana, huulet yhteen nipistettyinä ja toinen jalka vihaisesti lunta ilmaan pyryttämässä. Ne olivat panneet toimeen mäkiretken, kutsuneet tyttöjä ja tulleet kelkkoineen heitä noutamaan k:lo 3 iltapäivällä.
Arthur oli pannut mäkiretken toimeen ja kutsunut Ellin. He olivat jo hyviä tuttuja, melkein sinuttelivat toisiaan … se sattui kuitenkin vielä vain välistä kuin vahingossa, mutta muuten kutsuivat he toisiaan nimeltä. Eikä Elli enää ollenkaan Arthuria ujostellut. Kyllä häntä oli hupakko ollut, kun oli silloin ensin aikonut pakoon juosta!…
Reippaasti he kulkivat, vuorotellen kelkkaa vetäen; sillä Ellikin tahtoi välttämättömästi vetää, vaikkei Arthur olisi antanut.
Kirjavana oli mäki jo laskijoita. Pitkänä mustana jonona nousi niitä sitä mukaa ylös kuin toiset kiitivät alas. Siitä he molemmat huomauttivat toisiaan, ja siitä myöskin, ettei yksikään tyttö ollut tiukimmassa mutkassa kirkaisematta. Poikia siihen oli tiepuoleen asettunut ja ne kirkuivat mukana matkien. Elli päätti, ettei hän kirkaise … ei vaikka kuinka vihlaisisi.
Ei hän kirkaissutkaan, ja pojat huusivat jälkeen: »Sepä tyttö ei olekaan niinkuin muut tytöt!»
—Eikö ollenkaan peloittanut? kysyi Arthur, kun kelkka jo suilui tasaisemmalla tiellä.
—Ei, mitäs minä pelkäisin!
Ellin koko olennossa oli semmoinen notkeus ja reippaus, kun hän kelkasta hyppäsi, että muut tytöt Arthurin mielestä hänen rinnallaan olivat posliinivauvoja.
—Ei, mitäs minun pitäisi pelätä?—ja Elli katsoi rohkeasti Arthuria silmiin vastausta odottaen…
—Jos sattuisi kaatumaan…
—Mitäs sitten, nousisi ylös!—Minä vedän nyt vuorostani kelkkaa mäen päälle!
Elli ja Arthur laskivat mäen toisensa perästä, ja Arthur vakuutti Sigridille, että kaikki muut tytöt, paitsi Elli, olivat hänestä niin neitimäisiä, ettei hän suorastaan voinut heitä sietää.
Ja kun he molemmat laskivat, niin kaikki katsoivat ja huusivat: »Noin sitä pitää!»—ja matkivat vielä pahemmin niitä, jotka kirkuivat.
Kerran he kaatuivat, kelkka meni nurin ja monta kertaa ympäri, mutta yhtä pian olivat he jaloillaan taas ja nauroivat koko tapahtumalle…
—Mitähän, jos olisi joku muu niin sattunut … eiköhän olisi…
—Vaan me ei huolita mistään!
—No me ei huolita … tässä on kaksi semmoista, jotka eivät mistään huoli!
Tuntui niin omituiselta, että he ovat kaksi semmoista, jotka eivät mistään huoli.
—No, sinä olet niin iloinen, Elli, että minä en sinua tunnekaan, sanoi
Sigrid hänelle.
—Iloinenko? Iloinenko! Mitäs varten suruinenkaan? Missä sinä lasket?
—Minulla on niin huono kavaljeeri, että aina pelkään kaatumista.
—Minullapa on hyvä!
—Niin, Arthur… Voi, Arthur, tule tänne ja ohjaa minua, ennenkuin tuo ennättää tuolta tulla.
—Sigrid! anna kun minä ohjaan sinua!
—Sinä kaadat?
—En kaada, saat nähdä, etten kaada … olen minä kummemmistakin hyppyreistä… Pois alta!
Ja Elli heittihe polvilleen kelkkaan Sigridin taa ja potkaisi kelkan mäestä alas liukumaan. Onnellisesti se kävi, ja riemu oli yleinen. Elliä kaikki ihmettelivät ja kiittelivät. Ja Arthurin mielestä hänen silmänsä suorastaan säkenöivät. Mitäpä sitten, jos ei ole muuten niin sievä, jos palttoo istuu vähän liian ylhäällä selässä ja jos on vähän vapaampi käytöksessään kuin muut … ja se vapauspa se juuri onkin hänen suurin etunsa.
—Nyt minä ohjaan sinua, sanoi Elli yhtäkkiä Arthurille. Hän aivan hehkui innostuksesta ja kuumuudesta.
—Minuako?
—Niin, niin, miksikä ei?… Istu nyt vain … näytetään noille muille, että me…
Ja he laskivat, Elli perää pitäen, Arthur istuen kelkassa.
Mutta kun oli tultu takaisin mäen päälle ja Elli ehdotti uudelleen samaa, ei Arthur suostunut.
Mäkeä noustessa olivat pojat takaapäin alkaneet hokea:
—Sinua tytöt tyyrää!
—Ne ovat kihloissa…
—Se tyttö on siihen aivan hurjasti rakastunut…
—Näittekö, kuinka hänen ruma harmaa sukkansa näkyi, kun hän piti perää jalallaan?
Arthuria harmittivat kaikki nämä puheet ja varsinkin viimeinen. Hän tiesi, etteivät pojat häntä jättäisi rauhaan moneen päivään. Mutta minkä hän sille taisi, kun häntä pyydettiin kelkkaan istumaan!
Ja vähitellen rupesi häntä harmittamaan koko tyttö. Kaikki asiat rupesivat näyttämään aivan toisilta. Elli oli kömpelö, kehnosti puettu ja miltei moukkamainen. Tuossa se nyt taas laskee Sigridin kanssa alas mäkeä, jalka pitkällä, niin että koko sukka näkyy. Kuinka tuo tuommoinen sopii! Ja läähättäen juoksee mäkeä ylös … niin ei muista tytöistä kukaan tehnyt…
Ja uhallakaan ei Arthur enää pyytänyt Elliä kelkkaansa, vaan sen sijaan muita tyttöjä. Ensiksi käänsi hän kohteliaasti kelkkansa Iidan eteen ja pyysi häntä kumartaen ja hattuaan nostaen siihen istumaan. Iidalla oli niin ihmeen sievä valkeareunuksinen talvipuku ja samoin valkea hattu ja muhvi.
Illalla oli kutsu tulla tanssimaan Sigridin luo kaikkien niiden, jotka olivat olleet mäkeä laskemassa. Elli valmisteli pukuaan sinne mennäkseen. Eihän hän ennen ollut tanssiaisissa ollut eikähän hänen pukunsakaan tainnut aivan tanssiaispuku olla. Mutta Sigrid ja Arthur olivat niin tuttuja, ja olihan hän heidän kanssaan tanssinut ja mäkeä laskenut, niin ettei siitä siis niin suurta väliä, jos ei aivan hyvin osaakaan tanssia ja jos on tavallisessa hameessa. Laulellen laittoi hän peilin edessä Sigridin antamaa rusettia ja katseli silmiään ja mäenlaskusta vielä hehkuvia poskiaan.
Katua kulkiessaankin vielä lauloi ja hyppäsi silloin tällöin pienen hyppyaskeleen.
Jo pitkän matkan päistä hän näki kokonaan valaistut ikkunat. Hän hiljensi ehdottomasti kulkuaan, sillä tuo kirkas valaistus teki häneen niin omituisen vaikutuksen.
Se oli hänen mielestään liian juhlallisen näköistä.
Ja rupesi ikäänkuin jokin outo asia peloittamaan.
Kuta likemmä tuli, sitä enemmän katosi varmuus ja halu mennä. Samassa rupesi tuntumaan, ettei mäkeä laskettaessa ollut kaikki loppupuolella aivan hyvin. Muistui mieleen, ettei Arthur ollut lopulla tullut kelkkaansa pyytämään eikä kotiin saattamaan, vaikka oli tullut noutamaan. Ja kun Elli tuli talon luo ja näki ulkona kadulla ihmisiä, jotka sinne sisään katselivat—sieltä näkyi kimmeltävä kruunu ja edestakaisin liikkuvien ihmisten päitä—teki jo mieli kääntyä takaisin. Mutta kun kuului takana muiden tuttujen tyttöjen ääniä, kiiruhti Elli sitä nopeammin sisään.
Eteisessä vetivät muut vasta tulleet hansikkaita käsiinsä. Vaan niitähän ei Ellillä ollutkaan. Eikä hänellä ollut hetikään yhtä komeata leninkiäkään. Hänellä oli tukka palmikolla, mutta muilla se oli hajallaan, ja niillä oli tukassa kukkiakin.
Sigrid juoksi eteiseen tervehtimään, ja Elli veti hänet syrjään ja kysyi, kuinka hän, kun hänellä ei ollut hansikkaita…
—Eikö sinulla ole?
—Ei … ja kuinkas minä nyt?
—Ei se mitään … et sinä niitä tarvitse…
—Eikös kaikilla muillakin ole?
—Jaa, en tiedä … taitaa olla … vaan ei se mitään…
Mutta ei Sigrid sitä kuitenkaan sanonut niin vakuuttavasti kuin Ellin mielestä olisi pitänyt sanoa, jos hänen mielestään ei hansikkaita tarvittu. Ja tiesihän sen siitäkin, mitä Sigrid ajatteli, kun hänellä itsellään oli hansikkaat ja aivan uudet vielä.
Arthur tuli myöskin tervehtimään, ja Elli huomasi heti kohta, kuinka toisella lailla hän tervehti kuin aina ennen. Ennen hän hymyili niin tuttavan tapaisesti, mutta nyt hän kumarti kohteliaasti ja kylmästi niinkuin joku aikamies herra ja oli aivan vieraan näköinen.
Sigrid vei sekä Ellin että muut tytöt sisään, ja jo ovessa näki Elli, että muutamilla tytöillä oli valkoinen puku. Hänellä itsellään vain oli harmaja ja kotona kudottu Sali, jossa ennen oli Sigridin kanssa niin monta kertaa hämärässä tanssittu, oli nyt kokonaan valaistu ja aivan toisen näköinen kuin silloin. Lisäksi istuivat siellä vielä eversti ja everstinna, ja niitä piti mennä lattian yli tervehtimään. Tuntui sinne mennessä kuin polvinivelet olisivat sulaneet, ja niiaus oli itsestäkin kauhean tyhmä ja talonpoikamainen.
Näytti sitten vielä siltä kuin olisi eversti syrjäkatseella vilkaissut hänen hameeseensa. Tytöt sen ainakin tekivät; sen Elli hyvin huomasi. Ja päästyään tuolien luo seinän viereen koetti hän vetäytyä niin näkymättömään paikkaan kuin suinkin muiden taa kukkien alle … nurkkaan. Ja hänen täytyi ponnistaa kaikki voimansa, ettei itku pääsisi kurkkua ylemmäksi.
Sieltä piilopaikastaan hän sitten tarkasteli muita. Sigrid oli hyvin iloinen, kulki paikasta paikkaan jokaisen luo ja kysyi Elliltäkin, miksi hän niin piilossa istuu … mutta ei pyytänyt kuitenkaan sieltä pois tulemaan. Sigrid oli erittäin sievästi puettu, ja Elli huomasi, kuinka hyvin rannerengas sopi hänen kalvoseensa ja kuinka viuhka, jota ei ollut kenelläkään muulla, heilahti kupeella. Ja hän oli Ellistä aivan vieraan näköinen, ihan kuin joku toinen ihminen.
—Katsokaa, kuinka hän keikailee, kuuli Elli takanaan muutaman tytön sanovan toverilleen. Elliä ensin harmitti se, mitä kuuli, sillä ne tytöt olivat semmoisia, jotka kaikkea kadehtivat. Mutta sana jäi kuitenkin mieleen ja iti siellä tietämättä. Kunnes illan kuluessa vähitellen muodostui omaksi mielipiteeksi.
Varsinkin se näytti Ellin mielestä keikailemiselta, että Sigrid jutteli iloisesti ja kulki käsi kädessä semmoisten tyttöjen kanssa, joista Elli oli kuullut hänen sanovan, ettei hän voinut heitä sietää … esimerkiksi Iidan. Elliä tuo ensin kummastutti, ja sitten hän tuli siitä surulliseksi.
Ehkä hän tuli vielä surullisemmaksi eräästä toisesta seikasta. Arthur ei huomannut häntä vähääkään eikä tullut häntä puhuttelemaankaan. Hän käveli edestakaisin lattialla Iidan ja Sigridin ja muiden tyttöjen kanssa, jotka olivat kaikki hienosti puetut. Ja kun hän läheni sitä puolta salia, missä Elli istui, tunsi Elli hänen häneen katsahtaneen … ja ehkä hän katsoikin, mutta sitten liukui silmä kohta toisaalle, ja Ellistä näytti, ettei Arthur ollut häntä nähnytkään.
Hienoimmin puettujen tyttöjen kanssa Arthur koko ajan käveli. Ei Elli sitä itse huomannut sitäkään … nuo kateelliset tytöt ne senkin sanoivat, mutta kun Elli oli kuullut sen, pysyi se mielessä ja näyttihe todeksi. Sigridin äiti meni pianon ääreen ja alkoi soittaa valssia. Ensimmäiset parit pyörivät jo lattialla, ja ne olivat Arthur ja Iida ja Sigrid erään lyseolaisen kanssa. Ja heti kohta, kun Elli näki heidän ottavan ensi askeleensa, ymmärsi hän, ettei hän osaa tanssia.
Mutta hän tarkasteli Arthuria ja Iidaa. Pitääköhän Arthur tuosta Iidasta? ajatteli Elli, ja vähän aikaa sitä ajateltuaan oli hän varma siitä. Mutta miksi oli Sigrid sanonut, ettei Arthur voi kärsiä Iidaa? Ja miksi ei Arthur ollut pyytänyt Iidaa mäkitoverikseen, vaan hänet?… Kauniisti ne siinä tanssivat ja hän muisti kuulleensa, että Iida oli paras tanssija kaikista tytöistä ja Arthur pojista. Sittenhän ne sopivat yhteen, ajatteli hän omituisella katkeruudella ja koetteli hymyillä pilkallisesti, kyynärpää tuolin selkää vasten.
Ja kun hän sai sen mielialan itseensä, koetti hän kiihoittaa sitä yhä suuremmaksi ja tulla sille tuulelle, ettei hän välitä mistään. Mutta kuitenkin piti hänen vähän väliä puristaa silmiään estääkseen vettä niihin valahtamasta.
Kaikkein vaikeinta oli saada itku silloin estetyksi, kun Arthur kerran tuli pyytämään häntä tanssiin. Elli sanoi, ettei hän osaa. Arthur kääntyi pois ja pyysi taas Iidan, jonka eräs toinen juuri heitti. Ja kyynelten läpi hän hämärästi näki, kuinka ne pyörivät ympäri lattiaa. Iida hymyili ja piti päätään keikallaan ja Arthur hiukan kumartui hänelle jotain sanomaan. Arthur oli niin kokonaan toisennäköinen kuin ennen, eikä Elli voinut käsittää, kuinka he mäkeä laskiessaan olivat voineet olla niin hyvät tutut. Sitä muistellessaan ei Elli sitten enää saanut itkuaan hillityksi, vaan hänen täytyi mennä Sigridin huoneeseen sitä siellä asettamaan. Hän heittihe sängylle poikkipäin, ja siinä tulla pullahti ulos kaikki, mikä oli sydämen alle kokoontunut: rumat vaatteet, se, ettei osannut tanssia, Sigrid, joka oli niin kummallinen, ja Arthur, vaikkei oikein tiennyt, miksi hän … se kaikki itketti…
Salista kuului yhä tanssin tahti ja keveitä askelia. Elli pidätti itkuaan vähän aikaa ja kuunteli sitä, mutta kohta taas syöksähtivät kyyneleet yhä ankarammin vuotamaan. Hän koetti niitä pidättää ja puri hammasta siitä harmista, että hän kuitenkin itki. Mutta kun hän oli kuulevinaan jonkun tulevan, herkesi itku silmänräpäyksessä, ja hän hyppäsi ylös pöydän eteen jotain tukeakseen.
Sillä kertaa ei kukaan tullut. Mutta tanssi oli lakannut, ja viereinen huone oli tyttöjä täynnä. Elli kuuli, kuinka ne juttelivat franseesista.
Kaikki he olivat pyydetyt ensi franseesiin, muutamat toiseenkin.
—Kenen kanssa Arthur tanssii?
—Iidan kanssa.
—Kuinka hän ei tanssi Ellin kanssa … sehän oli hänen kelkkadaaminsa?
—Ellikö osaisi tanssia franseesia … hauskapa olisi nähdä, kuinka hän harppailisi.
—Iida tanssii sitä paremmin.
—Se vain siltä näyttää, kun hänen leninkinsä istuu niin hyvin ja hänellä on uudet tanssikengät…
Tuo oli erään kateellisen tytön ääni.
—Huomasitteko, kuinka usein Arthur Iidan kanssa tanssi? Hän tanssi kolme kertaa jo ensi valssissa.
—Kuulkaa, tytöt, eikö se Elli todellakaan osaa tanssia?
—Ei osaa muuta kuin ehkä harakkaa…
Tuo oli tyttöjen mielestä sukkelaa, ja kaikki purskahtivat he sille nauramaan. Mutta samassa soitettiin franseesiin, ja Elli kuuli, kuinka kavaljeerit tulivat daamejaan noutamaan ja menivät niiden kanssa saliin.
Tyttöjen pilkka vaikutti Ellissä uhkaa.
Päättävästi nousi hän ja meni salin ovelle seisomaan. Hän tahtoi uhallakin näyttää, ettei häntä oltu pyydetty tanssiin, ja hän olisi suonut, että joku olisi tullut häneltä kysymään ja hän olisi saanut sanoa, ettei osaa tanssia eikä aio opetellakaan.
Kuinka se oli hänestä hassulta näyttävinään tuo kaikki tanssiminen tuossa lattialla! Hyppivät ja kulettivat toisiaan ja olivat kauheasti olevinaan. Sigrid varsinkin siltä näytti. Ellistä näytti, että se koetti olla niin viehättävä kuin suinkin. Ja kun hän hyppeli Ellin ohitse ja hymyili hänelle ja nyökäytteli päätään, näytti sekin Ellistä keikailemiselta eikä hän ollut sitä näkevinään. Ei sitten Sigridkään häneen enää katsonut.
Mutta vähitellen ja huomaamatta rupesi uhka sulamaan. Musiikki soi välistä niin surumielisesti, ja parit tanssivat äänettömässä tahdissa, melkein totisina. Silloin tuntui kuin olisi tehnyt mieli sujuttautua siihen yhteen joukkoon ja liikkua edestakaisin ja ympäri, niinkuin ne. Miksi ei hän oikeastaan mennyt valssiin, silloin kun Arthur häntä pyysi? … kyllähän hän oli valssiakin tanssinut Sigridin kanssa ja Sigrid oli sanonut, että kyllähän se menee. Sitä miettiessä ja tanssin yhä jatkuessa ja vaihdellessa suli mieli yhä surullisemmaksi ja uhka valui kuiviin. Tuli sydämeen niin omituinen tyhjyyden ahdistus, ja ennenkuin tiesikään, valutti taas veden silmään, ja yhtenä sekavana meluna kävi liike salin lattialla. Elli oli tähän saakka seisonut keskellä ovea ja pitänyt tuolin selustasta kiinni. Nyt hän vetäytyi pihtipielen juureen, istuutui tuolille ja katseli sieltä yhä saliin. Eikä hän tahtonut saada silmiään irti tuolta kiiltävältä lattialta ja noista tanssivista pareista, jotka sitä pitkin liukuivat.
Arthuria seuraamasta hän vähän väliä silmänsä tapasi. Hän tanssi Iidan kanssa ja johti franseesia. Välistä hän jätti naisensa paikoilleen ja lähti muita viemään. Elliin tuli silloin jonkinlainen hämärä toivomus, että ehkä Arthur yht'äkkiä jättää Iidan siihen ja tulee häntä noutamaan ja sitten he yhdessä tanssivat, mutta Iida saa istua yksin.
Tuo oli puoleksi unelmaa, ja niin tuli tietämättä mieleen ja löytyi sieltä yht'äkkiä tämmöinenkin kuva… Hän on kauniiksi, valkoiseksi olennoksi puettu—hänellä on suortuvat hajallaan ja punainen rusetti, on rannerengas ja pienet silkkikengät;—ei kukaan häntä alussa tästä piilosta huomaa, ne luulevat kaikki, että hänellä on entinen ruma pukunsa. Ja siksi ei kukaan tule häntä pyytämään. Mutta sitten tulee Arthur kuitenkin, ja he lähtevät tanssimaan lattiaa pitkin. Ei ketään muita ole lattialla, he yksin vain tanssivat. Hän osaa tanssia paremmin kuin kukaan muu … ja kaikki katsovat … ja kauan aikaa he tanssivat…
Noissa unelmissa ollessa oli franseesi jo päättynyt ja tanssittiin loppuvalssia. Taas pyörivät Arthur ja Iida yhdessä ja viipyivät viimeksi lattialla. Ne tanssivat huolettomasti ja vapaasti, puhellen keskenään. Elli katseli loppuun saakka heidän tanssimistaan, mutta sitten kun Arthur heitti Iidan ja meni herrain kamariin, hiipi Elli takaisin Sigridin huoneeseen.
Hän olisi tahtonut olla siellä piilossa koko ajan, niin ettei kukaan olisi häntä nähnyt eikä hänen tarvinnut ketään nähdä. Tanssikoot muut siellä, hän piilee täällä. Miksi hän oli tullutkaan tänne? Mutta olihan hän luullut, että olisi samanlaista kuin aina ennenkin Sigridin luona. Ja Elli muisteli ja muisti, mitä kaikkea he olivat tuossa pöydän ääressä puhelleet Arthurista ja muista asioista ja kuinka Sigrid oli tuon peilin edessä hänen tukkaansa sitonut ja sanonut sitä kauniiksi.
Nyt oli koko huone toisenlainen. Tuo ovi oli silloin kiinni ja sen edessä Sigridin sänky, joka nyt oli siirretty kaappiin kiinni. Tämäkin huone oli nyt yhtä vieraan näköinen kuin kaikki muutkin.
Ja Ellille tuli vähitellen vastustamaton halu päästä pois koko tästä seurasta omaan kamariinsa. Kun vain olisi jotenkuten salaa päässyt, kenenkään näkemättä. Eihän häntä kukaan kaipaa täällä! Kullakin on omat—
—Missä on Elli? kuuli hän yht'äkkiä viereisestä huoneesta Sigridin kysyvän. Ja samassa tuli hän oman huoneensa ovelle ja huomasi Ellin.
—Täälläkö sinä olet? Miksi sinä istut yksin? Oletko saanut teetä tai mitään muuta?
—En minä tahdokaan.
—Kuule, mikä sinun on, Elli? Sinä melkein itket…
—Ohoh! Ei, kyllä minulla on hyvin hauska.
Elli koetti olla ivallinen, mutta ei voinut itkulta, joka työntihe ulos. Sigridkin heltyi ja puristi Ellin rintaansa vastaan ja suuteli häntä.
—Kuule, Elli, sano nyt, mikä sinun on?
—Ei mikään…
—Onko sinun siksi ikävä, kun et voi tanssia?
Elli ei vastannut. Mutta Sigrid juoksi yht'äkkiä pois ja palasi kohta takaisin, vetäen Arthuria kädestä.
—Ja nyt me tanssimme piiritanssia! Tytöt, piiritanssia!
He ottivat molemmat Ellin keskeensä ja vetivät hänet saliin, jossa pian muodostui pyörivä ja laulava kehä.
Arthur pyysi Ellin ensiksi piiriin ja muut lauloivat:
»Ole sinä vain minun armahain, sinua minä rakastan».
Elli oli yhtäkkiä ihan huumaantunut. Kaikki unohtui, entiset ikävyydet, kömpelöt kengät ja huonot vaatteet ja se, ettei osannut tanssia. Tätä hän osasi, ja Arthur oli häntä pyytänyt tanssiin! Hän pyöri, hyppeli ja lauloikin, ja tukka heilui ja hameet hulmusi.