Pappiparka

PAPPIPARKA

Kirj.

Koito [Kustaa Juuti]

Viipurissa, Matti Kurikka, 1889.

    Eenokki on hänen nimensä.
    Ja hän on pappina kristillisessä seurakunnassa.

I.

Niinkuin tulipunainen tynnyrinpohja loisti aurinko koko terältään läpi savuisen autereen, Se oli juuri mailleen menossa ja sentähden saattoi siihen nyt silmiään kupristaen katsoa, vaikka heikon ihmissilmän täytyy sen tavallista loistoa hävetä. Pitkällisen poudan vaikuttama raukaiseva tyyneys teki pölystä ja ilman kuivuudesta nolostuneet koivunlehdet kahta hermottomammiksi ja jopa tuon varjoisan puun viheriässä verhossa näkyi siellä täällä kellertäviä pilkkuja, ikäänkuin syksyn ensimäiset tuulahdukset jo olisivat valkovyötä halailleet, vaikka niityllä kuului vielä tuon tuostakin viikatteen hionnan karskutusta ja vaikka pääskysen pojat eivät vielä kyenneet etemmäksi kuin pesänsä aukolle äitinsä suusta kilvan kärpäsiä nokkimaan. Äänistä niin rikas kesäinen luonto oli nyt kokonaan mykkänä, ja ell'ei tuota heinämiesten ja -naisten aseiden teroituksesta syntyvää, hampaita kylmäävää ääntä olisi silloin tällöin kuulunut, olisi todellakin luullut itseänsä ainoaksi eläväksi olennoksi aution ja tyhjän maan polttavalla pinnalla. —

Ja että tällainen ilman kuivuus yhdistettynä tavattoman kuumuuden kanssa ei voinut olla tuntuvia ja tukalia jälkiä jättämättä niin hyvin ihmisten viljelysmaille kuin heidän mieliinsäkin, sitä todistivat sekä nuo heleänkeltasilta hohtavat touvon alut että ne alakuloiset, toivottomuutta ilmaisevat katseet, joilla maamiehet vainioitansa silmäilivät. Tuon tuostakin nostelivat isännät lakkiansa, pyyhkäsivät hikeä otsaltansa ja, katsahdellen autiolle taivaalle, huo'ahtivat: ei sada… voih, kun ei jo sada…

Tällainen oli heinäkuun ilta muutamassa Karjalan kulmassa eräänä Herran vuonna. Ja jos helle ja hiljaisuus luonnossa vaikuttivat samallaista elämää ihmistenkin keskuudessa ylimalkain, näytti kuitenkin eräässä talossa tavaton äänettömyys vallitsevan. Ainoastaan varpaillaan hiiviskeli talon väki tärkeimpiä askareitaan toimitellessaan ja ainoastaan kuiskailemalla uskalsivat he toisiansa puhutella. Ei siinä kuulunut kenkien kopsetta, ei ovien narahduksia, saati sitte raikasta naurua tai muuta virkeän elämän merkkiä. Luuli todellakin olevansa aaveiden asunnolla.

Ja syynä tähän verrattoman umpimieliseen elämään tässä talossa ei suinkaan tällä kertaa ollut yksinänsä kuumuus ja siitä seurannut kuolemankamppailu luonnossa. Siihen vaikutti epäilemättä paljoa enemmän se sisällinen kuumuus, joka kohta oli juuriaan myöten polttava erään niistä olennoista, joita liiallinen auringon pouta harvoin todellisesti turmelee, vaan jotka välistä eivät paremmin voi säilyttää itseänsä sisälliseltä poudalta, kuin ohran oraat auringon kuivaavalta kuumuudelta…

Niin se oli. Jormanalan talon isäntä oli elänyt aikansa maailmassa, vaikka olikin vasta keski-ijässä, Hänen röyheä rintansa oli korkealle pullistunut, paljoa korkeammalle kuin koskaan ennen. Se nousi ja laskehti nyt viimeisiä kertojansa ja pian oli loppuva sen sihinä ja sähinä, heti taukoava hengen herkeämätöin ahdistus. Luonto oli ottava omansa.

Siitä syystä vallitsi Jormanalassa tällä kertaa näin hiljainen elämä.

Mutta jo olikin tämä isäntä tehnyt tehtävänsä tässä maailmassa. Nuorin kymmenestä veljeksestä, oli hänen jo aikaiseen täytynyt lähteä isänsä kotoa avaraan maailmaan einettänsä etsimään. Ensin paimenpoikana ja tavallisena renkinä muutamia vuosia vierehdittyänsä, pääsi hän vihdoin isäntärengiksi seudun suurimpaan taloon Sorsalaan. Kokonaista kymmenen vuotta palveli hän tässä talossa yhtä isäntää ja säästi sillä välin tarkkuudellaan ja ahkeruudellaan pienoisen omaisuuden. Joka vuosi keyripäivänä kantoi hän säännöllisesti palkkansa isännältä, mutta hän ei huroitellut rahojansa niinkuin muut rengit "riiviikon" ajalla — eipä hän monasti riiviikkoa pitänytkään —, vaan osti niillä lehmiä, jotka hän sitte antoi perheellisille loisille ja mökkiläisille vahvaa voi-arentia vastaan eläkkeelle. Kun hän siis kymmenentenä keyripäivänä riisui talon vaatteet yltänsä ja pukeusi omiinsa, saattoi hän kehumatta kohottaa rintansa korkeammalle kuin tavalliset rengit, sillä hänen rintansa pullotti ulospäin, ja tämän pullottamisen vaikutti täysi kukkaro.

Tosin löytyi suomalaisia panettelijoita jo silloinkin. He kuiskivat keskenänsä, että Jeremias Jormanaisen rinnan pullistukseen oli kokonaan toiset syyt kuin ne joita hän itse sanoi. Ja varsinkin hänen palveluksensa viimeisinä vuosina, kun Sorsalan isäntä kuoli ja tämän leski taloutta isännöi, arvelivat nämä panettelijat Jeremias Jormanaisen rinnan päässeen oikein kohoamaan. Hän oli leskelle kaikki kaikessa. Hän peri saamiset, maksoi maksut, mittasi elot, myi ja osti, oli yhdellä sanalla niinkuin isäntä ainakin talossa. Kävihän hänen siis povitaskuansa paksuntaminen, varsinkin kun tiedettiin siihen halua olevan. Vieläpä kertoivat ne, jotka luulivat salaisimmat asiat tietävänsä, että Jeremias Jormanaisen hallussa hänen kymmenentenä keyrinänsä oli Sorsalan isäntävainajan vanha kissannahka; että hän oli sen saanut huostaansa isäntävainaan pesijäisissä, hän kun oli hangelle vienyt sen olkipulsterin, jolle isäntä kuoli ja jossa tämän tiedettiin rahakissaansa säilyttäneen; ja että itse Sorsalan emäntä oli tämän asian tähden jo monta kertaa itkenytkin…

Näin puhuivat panettelijat, vaan olihan tuota jo ennen sitäkin paneteltu ihmisiä.

Pää-asia oli kuitenkin se, että palveluksesta erottuansa Jeremias Jormanainen osti keskolaisen maatilan, nai emännän ja alkoi elää niinkuin muutkin konnulliset. Hänelle syntyi naimisensa ensi vuosina kaksi poikaa, joista vanhempi — vaikk'ei ollutkaan ruskea ja karvainen — rupesi peltomieheksi, vaan nuoremmasta päätti isä tehdä papin. Muita lapsia ei heille syntynytkään siitä luonnollisesta syystä, että äiti kuoli nuoremman pojan lapsivuoteesen. Lopun ikänsä eli Jeremias Jormanainen leskenä.

Kun nyt siis Jeremias Jormanainen aikoi lähteä pois tästä matoisesta maailmasta ja itse muuttua madoiksi, kutsui hän molemmat poikansa, Jeremiaan ja Eenokin, kuolinvuoteelleen, lausuaksensa heille viimeiset jäähyväisensä ja antaaksensa heille isällisen siunauksensa. Kammarista, jossa isännän sairasvuode oli, käskettiin siksi aikaa muu talonväki poistumaan.

Pojat tulivat isänsä sairashuoneesen. He olivat molemmat jo täysikasvuisia ja Jeremiaalla sitä paitsi vaimo sekä yksi lapsi. Eenokki oli viime kevänä päässyt lukion toiselle luokalle, jolle päästäksensä hänen oli täytynyt käydä koulua yksitoista vuotta.

"Kuulehan sinä Jeremias", — lausui sairas murtuneella, vapisevalla äänellä, — "tulehan tänne lähemmäksi".

Jeremias astui isänsä vuoteen viereen ja sairas jatkoi:

"Kun minun nyt näkyy täytyvän, niinkuin muinoin kuningas Taavetin, 'mennä kaiken maailman tietä', ai'on vielä ennen kuolemaani antaa sinulle muutamia neuvoja".

"Antakaa vaan, hyvä isä".

"Ja tehdä muutamia määräyksiä jälkeeni jäävästä omaisuudesta kirjallisesti".

"Tehkää vaan, rakas isä",

Eenokki, joka tähän asti oli seisonut edempänä ikkunan vieressä sormillansa soitellen pölyisiä ruutuja, astui nyt esiin.

"Kaikki kirjalliset määräykset, isä rakas, ovat Jeremiaan ja minun välillä tarpeettomat", — lausui hän. "Sellaisista saisivat vaan kylällä juoruamisen aihetta. Tehkää määräyksenne tässä meidän kuullen, niin me lupaamme niitä rehellisesti noudattaa ja sillä hyvä. Olemmehan me veljeksiä, vai mitä Jeremias?"

Ja Eenokki laski kätensä Jeremiaan olkapäälle, hymyili rehellisesti ja katsoi häntä silmiin.

"Mutta jos toinen, kumpi tahansa teistä, jälkeenpäin hyvinkin ei tahtoisi muistaa nykyisiä puheita?" — kysyi sairas.

"Kyllä me muistamme", — ehätti Eenokki vastaamaan. "Ja jos tahdotte, niin teemme tässä teidän kuolinvuoteenne edessä kalliin valan siitä, että päätöksenne tulevat noudatetuiksi".

"Mitäs Jeremias siihen sanoo?"

"Eikös tuo liene samantekevää", — vastasi tämä haukotellen ja päätänsä raapien.

"No… olkoon sitte menneeksi", — lausui isä.

Ja vähän levähdettyänsä jatkoi hän puhettansa:

"Niinkuin tiedätte rakkaat lapseni, ovat minun vähäiset säästöni menneet kaikki Eenokkia kouluuttaessa. Mutta ei sillä hyvä, onpa täytynyt tehdä jo muutama tuhat markkaa velkaakin Saarelan isännälle. Sen vuoksi — ja varsinkin kun Eenokki ei näyttänyt olevan hyväpäinenkään — ai'oin jo lopettaa tuon turhan rahankulutuksen (näitä sanoja kuullessaan vaaleni Eenokki). Mutta kun toisaalta katsoen olisi sääli jo niinkin suuria kulutuksia hukkaan heittää ja kun Eenokkikin jo nyt on siksi mielistynyt, että luultavasti rupeaa omin taiten lukemaan (Eenokin muoto alkoi kirkastua) —, ja kun vielä lisäksi tämä maatilakin menisi olovahkon pieneksi kahdelle eläjälle — lienee parasta, että Eenokki lukee papiksi asti".

"Niin papiksi… papiksi, kallis isäni!" teroitti Eenokki väliin.

"Mutta kun tämä talo ei jaksa sinua papiksi asti kouluttaa", — jatkoi sairas, — "niin olen päättänyt, että Jeremiaan tulee kuitenkin vielä sittekin takauksellaan olla sinulle avullisena rahojen hankinnassa aina siihen asti kun olet papiksi vihitty. Mutta pankaa mieleenne, että tämä talo on kaikkine kampsuineen jääpä yksin Jeremiaalle, kun hän vaan on Eenokin yli yliopistoon asti koul… kouluut… tanut… Ymmär… rät… tekö?"

Näin pitkästä puheesta oli sairas niin väsynyt, että viimeiset sanat tulivat katkonaisina ulos.

"Kyllä, kyliä rakas isä ymmärrämme!" — vastasi Eenokki ja molemmilla pojilla kiilsi kirkkaat kyyneleet silmissä.

"Ja lupaatteko pitää, mitä… mitä olen puhu… puhunut?"

"Lu… lupaamme!" — vastasivat veljekset yhdestä suusta nyyhkytellen.

"Van… vannokaa sen pääl… päälle."

"Me vannomme!" — lausui Jeremias vakavasti.

"Eiköhän se ole tarpeetonta ja — alentavaa?" — ehdoitti Eenokki.

"Ha'e, Jeremias, koulumestari-Aapo kirjan tekoon, koska Eenokki ei vanno", — käski kuoleva isä.

"Kyllä, kyllä minä vannon!" — sanoi Eenokki hätäisesti.

"No ruvetkaa sitte polvillenne lap… lapseni".

Pojat tottelivat.

"Ot… ottakaa tois… toisianne kädestä ja antakaa kä… kätenne tänne".

Niin tehtiin. Molemmat pojat ottivat toisiansa kädestä ja isä puristi yhdistetyt kädet omain vapisevain käsiensä väliin rintaansa vasten.

"Lu… lukekaa mi… minun jälestäni".

Ja siinä luettiin silloin, isä edellä pojat jälestä, seuraava vala, joka kuitenkin sairaan heikkouden tähden tuon tuostakin keskeytyi:

"Me Jeremias ja Eenokki Jormanaiset lu… lupaamme ja van… vannomme tässä is… isämme kuo… kuolinvuoteen ääressä, että tämä talo on… on jääpä Jere… Jeremiaalle koko… nansa, sitte kun hän… hän on minut Ee… Eenokin yli… yliop… ylioppilaaksi asti kou… kouluuttanut, eikä Eeno… Eenokilla ole sit sitte siihen mi… mitään os… osaa, niin… totta… Jum… Jumala meitä aut… autta… koon ruu… ruumiin ja sielun puo… puolesta… amen!"

Viimeiset sanat oli sairas lausunut ainoastaan kuiskuttamalla ja kun valan loppuun päästiin, ummisti hän silmänsä eikä niitä enää avannut. Rinnalle yhteen puristetut kädet aukesivat itsestänsä ja muutamia kertoja raskaasti huoahdettuansa, oli vanhemman Jeremias Jormanaisen sielu eronnut ruumiista ja lähtenyt matkustamaan sinne, josta ei takaisin pääse…

* * * * *

Ja sitte pidettiin ukko Jormanaisen hautajaiset.

Maantavan mukaan tulivat vieraat hautajaistaloon jo hautaustoimituksen edellisenä iltana "yön istujaisiin". Heitä kestitettiin kahvilla ja ruo'alla parhaan mukaan eikä kuokkavieraitakaan tyhjin suin laskettu pois. Uunipaistia ja ryynivelliä, verestä kaalia ja ryynimakkaraa riitti kerjäläisillekin kylliksi. Eikä ne muuten ukko Jormanaisen hautajaiset olisi olleetkaan… Ja ahkerasti kuljeskeli nuori isäntä, Jeremias, isävainajansa iso taskumatti povella ja vanha hopeapikari kourassa, miesvieraiden keskellä, Tuon tuostakin veti hän matin näkyviin, laski siitä pikarin kukkuralleen ja ojensi sen asianomaiselle lausuen: "Kipsooppas pois!" Ja "kipsattiinhan" siinä, kuinkas muuten! Sen todistivat selvästi sekä nuo jo ennen syöntiänsä sinne tänne nurkkiin nukkua kumpsahdelleet naapuri-isännät, kuin myöskin, vaikka vähemmässä määrässä, heidän vielä ruokapöydissä istuvat vellirintaiset ja rasvanaamaiset kumppalinsa. Ja mitenkäs se muuten olisi käynyt laatuunkaan. Eihän ne ilman olisi ukko Jormanaisen hautajaiset olleetkaan…

Seuraavana aamuna anivarhaisen aamiaisen syötyä lähdettiin ruumista kirkolle kuljettamaan. Ja tulipa sitä saattoväkeäkin koko joukko. Mitä lienee pariinkymmeneen hevoiseen ollut. Kirkolla sitte vainajan ruumiilliset jäännökset "koulun" ja kahden papin kanssa erikoishautaan laskettiin. Sillä eihän miten sopinut ukko Jormanaista yhteishautaan panna, eihän toki… Pitipä rovasti vielä korean ruumissaarnankin. Sitä kuunnellessa tipahteli vaimoväeltä tuon tuostakin katkeria vesipisaroita valkoisille neliskolkkaisiksi taitetuille nenäliinoille, miltä silmistä miltä — nenästä. Ja oikeinhan se olikin. Tokkopas niitä muuten olisi ukko Jormanaisen hautajaisiksi tiennytkään…

Mutta näissä hengellisissä toimissa oli päivä jo puolitiehen kulunut ja itsekunkin ajatukset alkoivat kääntyä yhä enemmän ja enemmän maallisiin asioihin. Naisten hiukan kostuneet nenäliinat pistettiin siis avariin hameen taskuihin, miesten hatut painettiin lujasti päihin ja sitte ajettiin täyttä karkua lähinnä hautausmaata olevaan suntion taloon. Siellä sitte vielä kerran yhdessä pappien ja lukkarin kanssa vainajan muistoksi ryypättiin ja syötiin läski- ja matikkakukkoja. Ruokailun asianmukaiseksi päätökseksi piti seurakunnan kappalainen tässä tilaisuudessa pitkän… pitkän ja ylevän puheen "edesmenneen ristiveljemme" kerrassaan verrattomista ansioista, jonka puheen kestäessä tietysti jokainen läsnä-olija oli velvollinen vuodattamaan kaikkein katkerimpia kaipauksen kyyneleitä. Ja kun sitte vihoviimeiseksi ukko Jormanais'-vainaan oma poika, nuori Eenokkimaisteri, oikein sulavilla sanoilla kiitteli ei ainoastaan kirkkoherroja ja muita virkamiehiä, vaan vielä lopulta yhteisesti kaikkia muitakin vieraita, siitä muka suuresta kunniasta, jota nämä hautajaisiin tulollaan olivat hänen isävainajalleen osoittaneet, niin ihme olisi ollut, jos ei jokainen olisi ymmärtänyt, että nyt ne pidettiin ne ukko Jormanais'-vainaan hautajaiset…

II.

Isänsä kuoltua vietti Eenokki kesälupaa Jormanalassa niinkuin nuoret herrat ainakin. Hän metsästi ja kalasti, ui ja ratsasti niinkuin pappilankin nuoret herrat tekivät, sanoen näillä urheiluilla hankkivansa "voimia" syksyllä alkavaan raskaasen lukutyöhönsä. Tavallisista maatöistä hän ei huolinut vähääkään, sillä eihän sen, joka herraksi oli luotu, miten muka sopinut niihin alentautua. Talouden töitä teki ja johti Jeremias yksinään.

Eräänä lauantai-iltana, kun työväki jo oli syönyt ja kylpenyt, tuli Eenokki pappilan vanhimman nuoren herran Vernermaisterin karissa Jormanalaan. Herrat olivat olleet pari päivää vesilintuja ampumassa ja poikkesivat nyt yöksi Eenokin kotitaloon. He astuivat suoraa päätä kammariin, jossa Jeremias talonpojan tapaan istui puhtaissa saunassa muutetuissa alusvaatteissaan kylpiessä kostunutta tukkaansa harjaillen…

Jeremias säpsähti herrat nähtyänsä, "Ohoh!" — lausui hän. "Minä luulin Eenokin siellä kirkolla yötä olevan, enkä viitsinyt enää saunan perästä pukeutuakaan".

"Siitä sen näkee oikein aika moukan. Ei ole edes kenkiä jalassa", — murahti Eenokki äreästi.

"Ei se mitään, ei se mitään", lausui Vernerherra. "Sehän on täällä yleinen maantapa, eikä siinä ole mitään vioksittavaa".

"Oo ei tuota nyt tuolla tavalla kehtaisi näyttäytyä ihmisille. Etkö jo ala mennä pukeutumaan!" — virkkoi Eenokki käskevästä yhä tyytymättömän näköisenä.

"Kyllä… kyllähän minä."

Ja Jeremias kiiruhti vähän häpeissään pitovaatteita yllensä hankkimaan.

"Sellaisia pöllöjä ne ovat nuo talonpojat", — virkkoi Eenokki
Jeremiaan mentyä. "Ei niistä tule kalua vaikka kuinka kouluttaisi".

"Minun mielestäni olet sinä tässä asiassa kokonaan väärässä", virkkoi Vernerherra, joka oli ylioppilas, vakavasti. "Ei ihmisen sivistys ja säädyllisyys riipu siitä, miten säntillisesti hän tietää ja taitaa vaatettaa itsensä. Se ei ole muuta kuin ulkonaista kuorta, jonka alla usein piilee mitä törkein säädyttömyys. Ja sitä paitsi on aivan mahdotonta meidän ruveta talonpoikaiselle kansalle opettamaan hienon muoti-yleisön keinokkaita toaletti-sääntöjä. Eikä voi sanoa, että kansa aina menettelee älyttömästi tässä kohden. Minun mielipiteeni päinvastoin on, että kylvyn jälkeen täysiin vaatteisiin pukeutuminen, varsinkin kesä aikana, ei terveysopin kannaltakaan ole hyväksyttävä".

Vernerherran vakavaa väitöstä ei Eenokki kyennyt kumoamaan. Jotakin yritti hän kuitenkin sanomaan, mutta jo tuli Jeremiaskin takaisin täysissä vaatteissa.

"Herrat ovat hyvät ja tarinoivat vähän aikaa, kunnes vaimoni hankkii voita leipää pöytään", puhui hän kohteliaasti, aikoen poistua.

"Kiitoksia, kiitoksia hyvä isäntä, vaan mihin teillä on kiire? Istukaa täällä meidän luonamme, niin saadaan keskustelu vaihtelevammaksi", — pyysi Vernerherra.

"Eihän tästä enää näin myöhään ole mihin menoa", — vastasi Jeremias ja istahti kammarin ovenpielessä olevalle tuolille.

Siinä sitte tarinoitiin useammasta asiasta jonkun aikaa ja keskustelu alkoi käydä vilkkaaksi.

"Miksikäs virkamieheksi Vernerherra aikoo itsensä lukea?" kysäsi puheen käänteeksi Jeremias.

"Lääkäriksi olen aikonut — jos onnistun pääsemään".

"Vai tohtoriksi aiotte".

"Mutta minä vaan en rupeaisi lääkäriksi, vaikka niitä maksettaisiin", — sanoi Eenokki puolestaan. "Se on niin erittäin vaikea ja vaivaloinen virka, vaikka tulot siinäkin virassa kuuluvat olevan hyvät".

"Jokaisen pitää pyrkiä siihen toimeen virkamiesurallakin, mihin tuntee itsellään olevan halua ja taipumusta", — vastasi Vernerherra.

"Tämä meidän mieshän papiksi aikoo, mikä hänestä sitte tullee", — virkkoi Jeremias.

"Niin papiksi minä aion ja papiksi minä rupean, siinä ei auta laupiaat silmätkään, sillä papin virka on kaikista viroista paras", — kehui Eenokki.

"Miten niin?" — kysyi Vernerherra.

"Siitä yksinkertaisesta syystä, että pappina ollessaan saa ihminen vähimmällä vaivalla suurimmat tulot".

"Eipä nuo apupappien palkat, sen verran kuin minä asioita tiedän, pitäisi olla niinkään kehuttavia", — arveli lääkärinkokelas.

"Tässä ei ole otettava lukuun ainoastaan apupapit, niinkutsutut maisterit, vaan on katsottava asiaa koko papiston kannalta selitteli Eenokki. Maisterina-olo on kovin vähäinen aika papin elämässä, eikä silloin vielä — tavallisesti poikamiehenä kun ollaan — suuria tuloja tarvita. Mutta onpa sillä maisterivirallakin etuisuuksia, joita turhaan hakee muilta virkamiesaloilta. Se aika on, niin sanoakseni, papin elämän kevät, sen varsinainen runollisuuden aika. Kuinka onkaan hauskaa ajatella itseänsä nuoreksi, vasta papiksi vihityksi maisteriksi. Sehän on oikea onnen lapsi! Hänet määrätään jonkun vanhan, halvatun tai upposokean rovastin apulaiseksi, jolla on komea pappila, herttainen harmaapäinen ruustinna ja — monta kaunista tytärtä. Ja ajatelkaat, mitä miettivät nämä punaposkiset neidot tuolla sydänmaan avarassa pappilan pytingissä nuoresta maisterista, joka heille kohta tulee, vaan jota he eivät vielä ole nähneet? Ja mitä sitte kun he hänet, näkevät? Niin tietäähän sen, mitä he… Ja kuinka lystiä on kesäisinä iltoina kuluttaa joutohetkensä herttaisten tyttöjen parissa pappilan puutarhassa tai välkkyvän järven pinnalla valkolaitaisessa lystivenheessä. Ja kukas sen arvaa, mikä siitä lopuksi tulee? Kunpahan sattuisinkin pääsemään apulaiseksi —"

"Täytyy myöntää, että puheessasi on paljon perää", — lausui Vernerherra hymyillen Eenokin runolliselle innostukselle. "Vaan mitäs ajattelet seuraavasta pappisviran asteesta, kappalaisesta?"

"Kappalaisen asema", vastasi Eenokki, — "on jo proosallisempi, vaan ei siitäkään hyviä puolia puutu. Tokkohan yksikään muu virkamies maailmassa niin vähällä työllä ansaitse senkään verran kuin kappalainen? Hän tosin kantaa kapottain saatavansa — ja tästä hänen vaikeimmasta työstään lienee hänen virkanimensäkin tullut —, vaan kapoista kertyy tynnyrejä Ja 'kellä on ruista sillä on rahaakin'. Eikä se suinkaan ole mikään synti, saati sitte laillinen rikos, jos ankaran koulutyön ja vaivaloisen apulaisviran jälestä muutamia vuosia lepäileekin vähemmällä työllä. Ja saattaahan sitä kappalaisena ollessaan terveydekseen toimia muitakin asioita, kun varsinaiselta virkatoimeltaan joutaa ja jaksaa. Viljelee enemmän maata, metsästää enemmän 'Kauniita ajatuksia!'" — virkkoi Vernerherra mietiskellen.

"Entäs sitte itse rovastiksi päästyä!" — jatkoi Eenokki innostuneena. "Voiko mukavampaa elämää ja parempaa tulolähdettä, kuin rovastina-olo, kukaan syntinen ihminen täällä murheen laaksossa ajatellakaan?… Olla suurin ja arvokkain herra koko pitäjäässä; kantaa tynnyrittäin ja lehmittäin saatavia ei ainoastaan eläväin 'lammasten' sielujen paimentamisesta, vaan vielä kuolleittenkin edestä; vetää tuloja manttaalien kokoisesta puustellista; asua kartanossa kuin linnassa, jonka pienimmätkin korjaukset seurakunta toimittaa, ja itse — kävellä tohvelit jalassa ja pitkävartinen vaakunapiippu hampaissa pitkin komeasti matoitettuja salien laattioita taikka istua päiväkaudet pehmeäksi vuoratussa keinutuolissa, johon pienimmätkin tarpeet paikalla passataan. Sillä eipä se rovasti oiva rovasti ole, joka itse virkansa toimittaa. Ja pakkoko on toimittaa? Maksaa muutamia satoja apulaiselle, antaa hänelle vapaan ylöspidon ja on itse huoletta. Tarvitsevathan nuo apulaisparatkin paikkoja. Ja jos vielä sattuu tyttäriä olemaan…"

"Oletpa todenperään vallan oikeassa, mitä papinviran etuihin tulee", — lausui Vernerherra. "Mutta oletko milloinkaan ajatellut niitä raskaita velvollisuuksia, jotka tätä virkaa seuraavat, tunnetko olevan itselläsi sisällistä taipumusta, halua noita velvollisuuksia täyttämään, ja ennen kaikkea, oletko itse täydellisesti vakuutettu kaikesta siitä, mitä pappisvelvollisuutesi sinun vaativat puhumaan ja toimimaan?"

"Niitä asioita ehtii kylliksensä ajatella sitte kun on papiksi päässyt, nyt on minulla tarpeeksi mietittävää siinä, miten papiksi pääsen", — vastasi Eenokki huolettomasti.

"Herrat ovat hyvät ja nousevat ottamaan leipää" — lausui Jeremias, nostellen tuoleja katetun pöydän ääreen.

"Kiitoksia, kiitoksia!" — vastasi Vernerherra, "Kylläpä se ruoka mahtaa nyt maistuakin, kun on koko päivän järvellä soudellut".

Ja nuoret herrat istuivat pöydän ääreen.

III.

Elokuun loppu oli käsissä ja Eenokin piti lähteä Kuopioon lukujaan jatkamaan, jos mieli papiksi. Mutta sinne lähtiessä tarvittiin rahaa, ennen kaikkea rahaa, ja tämä "herran lahja" oli niinä aikoina niillä seuduin niukassa. Siitä ei Eenokki kuitenkaan paljoa huolinut, sillä kumminkin hänelle täytyi veljen hankkia rahaa, käyköötpä muut asiat sitte miten puolin hyvänsä.

Tosin elovuosi Jormanalaan, niinkuin muuallekin, näkyi tulevan huono, — pouta kun viljat poltti — ja elon osto talossa kohta käsillä. Voi myös oli mitättömän alhaisessa hinnassa, eivätkä eläimetkään sinä syksynä tuntuneet hintaantuvan. Oli siis vaikea, sangen vaikea, maamiehen — vieläpä jo ennestään velkaisen — tänä kovana aikana saada rahaa kokoon edes muutamaakaan satamarkkaista, mikä oli vähin määrä, jolla Eenokin kävi lähtöään yrittäminen.

Mutta Eenokki kiristi ja patisti vaan veljeänsä.

"Joko olet saanut niitä rahoja?" — kysyi hän kerrankin, kun Jeremias hikisenä ja läähättäen tuli tupaan ja heittäysi penkille levähtämään.

"Enhän minä nyt rahan hausta tule", — vastasi Jeremias hätäisesti. —

"Mistäs sinä tulet?"

"Siemenrukiita kävin lainaksi Saarelan isännältä, kun omat uutisrukiimme eivät idä".

"Vai siemenrukiita! Kyllä sinä siemenrukiista huolen pidät, vaan et vähääkään huolehdi siitä, pääsenkö minä Kuopioon vai en", — lausui Eenokki vihaisesti.

"No, Herra Jumala! Eikö niistä siemenistä sitte pitäisi huolta pitää?
Jo ilmankin jäi rukiinpano meillä tänä kesänä liian myöhäiseksi.
Eihän meillä enää olisi elämän toivoakaan, jos jättäisimme peltomme
kylvämättä", — arveli Jeremias.

"Mutta minä sanon, että jääkööt peltosi vaikka kyntämättäkin, pitää sinun kuitenkin saada minulle rahaa!"

Näin sanoen löi Eenokki nyrkkinsä pöytään niin että tuntui.

"Mitäs minä osaan kun…"

"Vai mitäs minä osaan! Sinun pitää, jos ei muu auta, myydä hevoisesi ja lehmäsi, menkööt hinnasta mistä hyvänsä".

"Mutta milläs sitte maata raadetaan ja lannoi…"

"Se ei vähääkään minuun koske!" — keskeytti Eenokki yhä kiivastuneena. "Vai tällä tavalla sinä täytätkin sen kalliin valan, jonka isäsi kuolinvuoteen edessä vannoit?"

Tämä koski Jeremiaan arimpaan kohtaan.

"No, hyvä Jumala! Kyllähän minä… kyllä minä hankin. Vaan voinkos minä sille mitä, jos en mistään saa?"

"Johan minä neuvoin sinulle keinon, jolla saat, ja jos ei se auta, niin tiedän vieläkin yhden konstin", — lausui Eenokki nyt jo ivallisena ja Jeremiaan hätäilemisestä hyvillään.

"Sano, sano velikulta paikalla se konsti!" pyysi Jeremias, joka neuvottomuudessaan oli valmis vaikka mihin. "Lupaatkos sen täyttää? — Saat olla varma, että sen keinon kautta rahanpuutos meiltä loppuu — ainakin ajaksi".

"Lupaan kyllä, jos vaan voin".

"Jos ei muu auta, niin myydään pois tämä talo". Nämä sanat tekivät Jeremiakseen aivan saman vaikutuksen, kun jos hän olisi saanut aimo korvatillikan. Vasta jonkun ajan kuluttua kykeni hän lausumaan seuraavat kolme sanaa:

"Myydä isän perintö —!!"

"Niin".

"Ja mihinkäs sitte joutuisit sinä, minä, vaimoni ja — lapseni?"

"Minä tietysti pääsisin papiksi ja se on pää-asia. Sinä vaimonesi ja lapsinesi — hm! Menkää vaikka — hiiteen!"

"Vai niin!"

Tähän loppui veljesten keskustelu tällä kertaa, sillä Jeremiaalle tuli kiire hankkimaan rahaa Eenokille millä ehdolla hyvänsä.

IV.

Monien monituisten turhain yritysten perästä onnistui Jeremias Jormanainen vihdoin saamaan Eenokille välttämättömimmät eväsrahat ja tämä siis pääsi Kuopioon Jeremiaan oli täytynyt panna pantiksi kolme — kauniinta lehmäänsä tuon satamarkkaisen edestä. Vaan mitäpäs se haittasi. Kunhan Eenokki pääsi lähtemään ja — kunhan isän perintö vielä jäi koskematta.

Mutta vaikka Jeremias Jormanainen ei ollutkaan mitään maailman nerokkaimpia miehiä ja vaikka kylän suupaltot välistä kutsuivatkin häntä "Jörö Jeremiaaksi", päätti hän viimeiseen asti pysytellä kiinni isänsä perinnössä. Hän älysi kuitenkin, että hänen oli tuiki mahdoton konnullisena kestää, jos ei keksisi jotain muuta keinoa kuin velanoton, Eenokilla koulunkäyntirahoja hankkiakseen. Hän mietti ja mietti, mikä se konsti olisi, joka parhaiten vetelisi. Ja tätä konstia miettiessään harmaantui hänen päänsä, ehkä olikin ijältänsä vielä alle kolmenkymmenen…

Vihdoin luuli hän parhaan neuvon keksineensä. Mitähän jos opettelisi jouto-aikoinaan tekemään läkkityötä, rupeaisi läkkisepäksi? Tokkohan tämä työnlaatu niinkään paljon oppiaikaa viepi? Ja eiköhän siitä sentähden saisi edes join raoistakin tuloa, varsinkin kun muita läkkiseppiä ei ollut lähistöllä? Tosinhan noita maankulkijoita astiain tinaajia silloin tällöin kävi silläkin paikkakunnalla, vaan tuskinpa niistä hänelle olisi sanottavaa haittaa. Ja tokkopahan nekään aivan ilman tuloitta eläisivät? —

"Koeteltuansahan sen tietää", — arveli Jeremias Jormanainen ja päätti kun päättikin ruveta läkkisepäksi.

Kun kiireimmistä talouden töistä oli päästy ja syksy sateineen saapunut, nousi Jeremias Jormanainen eräänä aamuna ylös tavallista aikaisempaan. Hän käski vaimonsa panemaan evästä konttiin.

"No mihinkäs sinä nyt lähdet?" — kysyi emäntä-Liisa miehensä käskyä täyttäessään.

"Lähdenpähän tästä vähän tuulettelemaan. Arvelen mennä kaupunkiin ja viipyä siellä varsinkin viikonpäivät. Pane viikon eväs laukkuun".

"Hm, vai viikonpäivät! — Mitähän sinä siellä niin kauan teet? Ja entäs kun kotityöt jäävät…"

"No ei se nyt auta!" — keskeytti Jeremias. "Lähteä täytyy, käyköön miten tahansa, sillä ei tästä muutenkaan hyvää tule".

"Ja eihän tässä kotona nyt kiireitä olekaan. Puikoot riihiä ja vetäkööt mutaa kunnes minä palaan". — jatkoi hän vähän päästä.

Hetken aikaa olivat molemmat ääneti ja emäntä meni aitasta eväslihaa hakemaan.

"Sama taitaisi olla, jos olisit kotona", — lausui emäntä lihan ha'usta palattuansa Hänen silmänsä olivat tavallista punaisemmat…

"Tähänhän se autuus eteen astuisi, kun vaan ei puuhaa pitäisi. Itse tiedät, minkälaiset rahan tarpeet par'aikaa talossa ovat, eikä se Eenokkikaan siellä Kuopiossa tuulella elä."

"Sittepä se rahan puutos loppunee kun sinä rupeat kaupungissa asumaan".

"No ei suinkaan tähän auta ristissä käsin kuoleminen. Puuhaa täytyy pitää vaikka minkälaista, muutoin kohta tässä mullatkin menevät. Sillä velkaa on ja toista tulee. Eikö nuo jo alkane puoleentoistatuhanteen nousta".

Viimeisen lauseen puhui Jeremias ikäänkuin itseksensä.

"Luuletkos ne mullat sillä säilyttäväsi, jos et öissä makaa ja vaikka pääsi puhki miettisit ja aprikoisit? — Pane mieleesi minun sanani, vaikka se on naisen puhetta, että Eenokki se sittekin tästä mullatkin ottaa, eikä huoli vähääkään siitä, jos sinun pääsi on harmaa taikka musta".

"Mistä sinä sen niin tiedät?" — kysäsi Jeremias ikäänkuin unesta havahtuen.

"Tiedänpähän, ja tiedän vielä senkin, ettei sinullekaan kunnian kukko laula elämäsi lopulla".

Viimeiset sanat olivat tarttua emäntä-Liisan kurkkulakeen, sillä hän pullahti nyt katkerasti itkemään.

Ja Jeremias Jormanainen hämmästyi tästä vaimonsa oudosta käytöksestä niin, ettei tiennyt mitä ajatella, Kun emännän itku hiukan asettui, kysyi hän:

"No saattaisithan tuota kuitenkin minulle sanoa, mistä nämä aatteet ovat mieleesi tulleet?"

"Sanoipa sitä sinulle tahi ei, se on yhdentekevää. Sinä et kuitenkaan uskoisi".

"Vaan sano häntä nyt kuitenkin".

"No tässä kun toissapäivänä mustalais-Reetta kävi, niin se — povasi minulle".

"Johan minä sen arvasin! — Ja mitä hän sitte sanoi?"

"Sanoipahan että mustaverinen herrasmies, jolla näytti olevan niinkuin papin kappa selässä, tekee meille vielä hyvin paljon, hyvin paljon pahaa… että hän ruuniverisen miehen kanssa ajaa meidät pois punaisesta kartanosta… että minulla ja lapsillamme näytti olevan niinkuin pitkä, hyvin pitkä matka edessä… ja että sinä kuolet kesken ikäsi hul…"

"Heitä jo joutavat lorut!" — keskeytti Jeremias vaimoansa. "Johan sinä nyt olet tuiki laidoiltasi, kun rupeat uskomaan puolisokeain mustalaisakkain puheita, niinkuin kaikkivaltiaan Jumalan sanaa. Ei, hyvä Liisa, meillä vielä niin suurta hätää ole kuin puusta katsoja luulee, sillä minä olen aikonut Jumalan avulla ruveta rahaa tienaamaan sekä Ennokille koulunkäyntitarpeiksi, että vielä entisten velkain lyhennykseksi. Aion käydä kaupungissa katsastamassa, miten läkkisepän työtä tehdään, ja sitte ruveta pitkinä talvipuhteina sillä työllä rahaa ansaitsemaan. Ole siis huoletta, muoriseni, ja tee vaan töitäsi, kyllä meitä Jumala vielä auttaa, kun vaan Häneen turvaamme, emmekä rupea turhia taikoja uskomaan. Ja kohtahan minä taas kotiinkin tulen".

Näin lohdutteli Jeremias Jormanainen epäilevää emäntäänsä, mutta tämä ei näyttänyt hevillä taika-uskostaan luopuvan, vaan pudisti päätänsä, lausuen:

"Suokoon Jumala, että hyvin kävisi, mutta… mutta minä aavistan jotakin varsin pahaa, jota en nyt osaa selittää. Minun sydän-alani on jo ollut hellänä niin kauan…"

Mutta Jeremias Jormanainen heitti raskaan eväslaukun olallensa, painalti hatun päähänsä ja meni.

Ovessa vielä kääntyi hän ja sanoi:

"Hyvästi nyt, Liisa! Neuvo joutokotvinasi puustaimia Taavetille".
Taavetti oli heidän vanhin, kuudennella ikävuodellaan oleva poikansa.

"Jumalan haltuun! Kyllä minä…"

* * * * *

Lupauksensa mukaan palasi Jeremias Jormanainen viikon kuluttua kotiin. Hän oli ollut läkkisepän opissa kaupungissa ja toi nyt kotiinsa sekä tuon tärkeän taidon, että myöskin koko joukon läkkisepän työssä tarvittavia työkaluja ja -aineita. Siinä oli alasimet ja vasarat, läkinleikkuusakset, sirkkelit, kulmamitat ja juottokojeet. Olipa jo ostanut koko nipun läkkipeltiäkin, josta ei ollut muuta kuin leikata viilettää vaan ja tehdä tarviskaluja kaikenlaisia, tuoppia, pesuvatia, rattia, "ruutkannuja" ja ennen kaikkia läkkilamppuja. Niitä sopi sitte, jos eivät kaikki kotona kaupaksi kävisi, myydä vaikka ulommaksikin. Niin… saattaahan sitä talvisaikoina käydä vaikka "Vieriställä", s.o. Ilomantsin markkinoillakin, eihän tuo niin erittäin kaukana olisi, ja siellä ne varsinkin…

Ja Jeremias Jormanainen ryhtyi innolla uuteen työhönsä. Hän iltasilla tuskin raaski yrittääkään nukkumaan, ett'ei aikaa lii'an paljon maatessa menisi. Mutta kaikissa tapauksissa nousi hän jo puolen yön aikaan aamupuhdetta. Rahasta oli tarvis ja sitä Jeremias Jormanainen ei aikonut enää velaksi ottaa, ei vaikka olisivat tarjoomalla panneet, sillä hän tiesi vallan hyvin, että velka on maksettava ja maksettava lisän kanssa… Ja pakkokos hänen olikaan velkaa tehdä, nyt kun osasi muutoinkin hankkia rahaa tarpeikseen?

Niinkuin luonnollista oli, kävi läkkityönteko Jeremias Jormanaiselta ensimmältä jokseenkin kömpelösti. Milloin ei hän saanut käsillä olevan astiaa saumoja oikein tarkasti yhteen sovitetuksi, milloin leikkasi hän läkkipellin lii'an pieneksi, milloin taas juottaminen ei tahtonut lykästää. Tapahtuipa joskus, että hän liiallisessa innossaan pisti sormensa sulaan tinaan, tai koppasi väärästä päästä kouraansa juuri valmiiksi kuumennetun juottokolvin.

Mutta "työ tekijänsä neuvoo". Vähitellen tottui hän yhä tarkemmaksi saumojen sitojaksi, leikkasi pellit parhaan kokoisiksi ja käytti salmiakkia kohtuullisemmin, jotta juotokset näyttivät ikäänkuin itsestään toisiinsa tarttuneen. Kaikkein ensiksi oppi hän kuitenkin tarkoin tuntemaan, että sulaa tinaa on vähän vaarallisempi käsitellä kuin jähmeässä muodossa olevaa, ja että juottokolvi tulikuumana oli otettava varresta kiinni eikä paksusta päästä.

Läkkityön teko alkoi siis Jeremiaalta yhä paremmin luonnistua ja vähitellen tuli hänen uusi ammattinsa lähitienoilla tunnetuksi. Tuon tuostakin tuli naapurin emäntiä Jormanalassa käymään, ja kun he havaitsivat Jeremiaan työt kelvollisiksi, alkoivat he kysellä niiden hintoja, ja ainapa väliin ostaa jymäyttivätkin mikä mitäkin. Ken tarvitsi vesikauhaa, ken uuniloutia, ken puolikannuista tuoppia, ken sylkiastioita, ken mitäkin. Vaan varsinkin alkoivat hyvästi kaupaksi käydä läkkilyhdyt ja pikkuiset läkkilamput, joita Jeremias ei tahtonut ehtiä niin paljoa valmistamaan kuin mennyt olisi. — Mitäs! Jopa eräänä päivänä ajaa karautti itse ukko-rovasti kuusivuotiaalla mustalla oriillaan Jormanalaan ja tilasi Jeremiaalta kerrassaan niin paljon läkkikaluja, että hänen täytyi tehdä erityinen matka kaupunkiin raaka-aineiden ostamista varten. Eipä siis kummaa, jos Jeremias eräänä päivänä joulun alla, laskettuansa että läkkityö oli hänelle jättänyt puhdasta voittoa kokonaista yhdeksänkymmentä markkaa, lausui hymyhuulin vaimollensa:

"Siinä se nyt on! Vieläkö aiot vastakin uskoa mustalais-Reetan kerjuukonsteja?"

"Katsoppa tuota! Milloinkas minä niitä olen niin erittäin uskonut?" — vastasi Liisa puoliksi häpeissään. Hän olikin jo vähitellen alkanut unhottaa koko tuon povausjutun.

"Vain et, vain et milloinkaan!" — kutitteli Jeremias voitonriemuissaan, "Etkös enää muista mitä älinää pidit tässä syksyllä, kun minä kaupunkiin lähdin?"

"No kaikkea hän muisteleekin!" — lausui emäntä naurahtaen ja meni töillensä.

Oli Jeremias Jormanaiselle tosin vähän kiusaakin uudesta ammatistaan, mutta se oli niin vähäpätöistä ja joutavaa laatua, ettei sitä kannattanut päten huomioonsakaan ottaa. Siinäkin kylässä, jossa Jeremias Jormanainen asui, oli vähän liiaksikin niitä "koiranhampaita", jotka eivät jätä ketään "hampaissaan" pitelemättä, olivatpa nämä parempia taikka huonompia, rikkaampia taikka köyhempiä, suurempi- taikka pienempi-arvoisia. Niinpä antoivat he Jeremias Jormanaisellekin uuden nimen, "Läkkihattu", Jeremiaan hatussa kun välistä näkyi pieniä tartunnaisia läkkipellin sirpaleita. Tätä korkonimeä he sitte sopivassa tilaisuudessa — ja luonnollisesti sopivan matkan päästä — yhä vatkuttivat, jopa Jeremiaan itsensäkin läsnä-ollessa. Ja väliin, varsinkin pitopaikoissa, uskalsi joku rohkein heistä — kun oli ensin saanut joitakuita lasillisia "rohkaistusta" — tulla Jeremias Jormanaisen nenän eteen ja kysyä häneltä: "Eiköön läkistä hattua saisi?" Taikka: "Kuumana vai kylmänäkö on juottokolvi raskaampi?"

Nämä tällaiset pistopuheet eivät tietysti tuntuneet Jeremiaasta hyvältä, ei varsinkaan ensimmältä, mutta kun hän havaitsi, että nuo haukkujat olivat kunnottomia kylän heittijöitä, joiden puheille ei kukaan parempi ihminen vähintäkään arvoa antanut, ja varsinkin kun hän otti lukuun sen verrattain runsaan rahantulon, mikä hänellä ammatistaan oli, ei hän lopulla niistä enempää huolinut, kun jos ken olisi kädellä viitannut.

Pää-asia oli kuitenkin se, että Jeremias Jormanainen "uudella teollisuuden haarallaan", niinkuin hän läkkisepän työtä mielellään itse nimitti, ansaitsi riittävästi rahaa Eenokille koulunkäyntitarpeiksi, ja riittipä niistä joskus panna muudan markka kahviinkin taikka muuhun välttämättömään talouden tarpeesen, vaikka Jeremiaan talossa muutoin elettiin erittäin tarkasti. Velat tosin eivät ottaneet lyhentyäkseen — eihän niistä vähistä tienuista miten niiden maksuksi riittänyt —, vaan eivät olleet enenemässäkään. Ja pää-asiahan tällä kertaa olikin saada pahaa ainoastaan Eenokille, Kunhan nyt hänen tarpeikseen riitti, niin tottapahan hän sitte vuorostaan… Ja olihan Jeremias Jormanainen ainakin siitä varma, että jos Jumala hänelle terveyttä soi, jäi kuitenkin isän perintö koskematta hänen lapsillensa. Niin, jäiväthän edes mullat…

Kun Jeremias Jormanainen oli niin kovasti innostunut "uuteen teollisuuden haaraansa", jäivät tietysti maatyöt silloin tällöin hiukan takapajulle, vaikka hän kyllä koetti niistäkin huolta pitää. Mutta eihän se yksi ihminen moneen kohti revennyt. — Mutaa tuli vuosi vuodelta aina vähemmän pelloille vedetyksi, aidat alkoivat vähitellen jäädä yhä enemmän ja enemmän rappiolle ja jäipä eräänä syksynä muudan kappale Suurenpellon takalaidasta kyntämättäkin. Mutta mitäs se asioissa haittasi. Täytyihän sitä ihmisten sen verran laiminlyödä töitänsä, varsinkin sellaisessa välikädessä ollessaan, kun Jeremias Jormanainen nyt oli. Vähät siis huoli Jeremias Jormanainen siitä, josko pellon ojat jonakuna syksynä jäivätkin aukaisematta, taikka jos keväällä ei ollut kuormaakaan kesäpuita enempää saunan kuin tuvankaan edessä. Ne olivat tällä kertaa sivuseikkoja. Ja niitä oli ainakin aikaa korjailla. Pää-asia nyt kaikissa tapauksissa oli saada Eenokki papiksi. Kunhan se oli toimeen saatu ja kunhan hän virkaan pääsisi, niin kylläpähän hän sitte vuorostaan…

V.

Kuusi vuotta oli kulunut ukko Jormanaisen kuolemasta. Näinä kuutena vuotena ei Eenokki ollut kertaakaan kotonansa käynyt. Hän oli viettänyt kesät ja muut lupa-ajat milloin missäkin muualla lukukumppaniensa luona.

Olot Jormanalassa olivat melkein entisellään, vaikka olihan niitä pienempiä muutoksiakin tapahtunut. Asuinkartanon pärekatto oli röyhelöitynyt ja harmaaksi naavoittunut Se oli vuos' vuodelta muuttunut yhä vaaleammaksi ja harvemmaksi ja oli nyt melkein samannäköinen kuin Jeremias Jormanaisen tukka ja parta. Tuvan peräseinä oli myös ulospäin pullistunut ja näytti siltä, kun sen sisällä oleva ilma olisi sitä sinnepäin työntänyt. Eikö hänellä liene ollut kylliksi tilaa avarassa huoneessa. Vai lieneekö muutoin luonnoltaan ollut raskaampaa kuin ulkopuolella seiniä oleva ilma. Karjakartano läähistyi jo pari vuotta sitte siinä määrässä, että sitä täytyi sisästäpäin kolmesta kohdin pöngittää. Ja saunakin sattui tässä viime talvena palamaan, niin, että naapurissa on pitänyt kylpemässä käydä. Ei ole joutanut vanhojakaan huoneita korjaamaan, saati sitte uutta palaneen sijaan rakentamaan. Vaan tottapahan tässä vielä… Aitat nuo nyt vielä olivat jokseenkin kunnossansa, ne kun vasta ukko Jormanais-vainaan kuolinvuotena uudestaan kengitettiin ja katettiin.

Eikä siinä maanviljelyksessäkään ollut niin erittäin suuria muutoksia tapahtunut. Kaksi peltoa oli vielä sulana ja toinen suurempi niistä kahtia jaettu, kun kolmas pelto oli jäänyt tässä edesmenneinä vuosina kyntämättä. Ja joutipa tuo heinän alla ollakin, kun muutoinkin oli liian alava ja ojat olisi pitänyt joka kerran kesannoidessa uudestaan puhdistaa. Eikä sitä vähillä hevosilla jaksanut niin paljoa peltoa sulana pitääkään, oli niillä muutakin työtä. Ja mitäpä niiden ahojen kynnännästä, kun ei kuitenkaan jaksanut nykyisillekään pelloille tarpeeksi voimaa saada…

Olivathan ne aitatkin siellä täällä lahonneet ja langenneet, vaan siinäpä häntä oli vielä toimeen tullut. Tosin kylän lehmät joka kesä tallasivat ja söivät parhaat heinämaat, ettei niistä puolta heinää saatu, vaan voihan se yhtähyvin syy olla siinäkin, ett'eivät nurmet enää muutoinkaan täyttä heinää kasvaneet, vanhat ja raatamattomat kun olivat. Ja kyllähän ne omat hevosetkin toisinaan syksy-aikoina söivät ja hajottelivat valmiit vilja-aumat, kun ei ollut aidaksia auma-aidoiksikaan, vaan olisivathan ne voineet hypätä keko-aitainkin yli, hyppyriä kun olivat, ja eivätpähän nuo niin vennon vieraita eläimiä olleetkaan. Sanoohan sananlaskukin: "Oma sika, oma papu".

Mutta yksi asia kuitenkin Jormanalassa oli tämän kuuden vuoden ajalla mennyt eteenpäin. Se oli läkkityön teko, tuo Jeremias Jormanaisen "uusi teollisuuden haara". Koko talo oli läkkipeliin vallassa. Tätä kiiltävää levyä ja sen sivuja oli myötäänsä täynnä ei ainoastaan pöydät, ja penkit, hyllyt, pankot ja ikkunalaudat, vaan myöskin sillan ja seinäin ra'ot, penkin ja pankon alukset, vieläpä maitopytyt, kirnut ja — taikinat! Eikä niinä aikoina Jormanalassa ollut mikään ihme, jos vieras kammarissakin syödessään yhtäkkiä tunsi suussansa oudon karahduksen, ja jos asiaa tuli tarpeelliseksi tarkemmin tutkia — s.o. jos karahduksen antava esine oli kylliksi suuri — ei suinkaan tarvinnut olla mikään metallien erikoistutkija, voidakseen päättää, että tämän oudon äänen antoi kohtuullisen kokoinen läkkipellin siru, joka leivän tekijältä oli jäänyt huomaamatta.

Mutta olipa noista läkkipellin siruista hyötyäkin, jos lienee ollut vastustakin. Sillä eihän työtä tehdessä tiennyt, mihin kohtaan se pienempikin sipare soveltuisi ja aivan saman asian ajaisi, kun jos sen suurestakin pellistä olisi leikannut. Ja olihan niistä, jos ei muuta, lapsille leikkikaluja kylliksi, ett'ei edes niitä tarvinnut erikseen hankkia. Ne tekivät niistä kirkkoja, pitivät niitä lampainaan, hevoisinaan ja ennen kaikkea — peilinään. Ja monta muutakin hyötyä niistä oli… Ei siis Jeremias Jormanainen millään ehdolla suostunut siihen, että lakia sirut, niinkuin emäntänsä ehdoitteli, vähintäänkin joka ilta läjään lakastaisiin ja pihalle siirrettäisiin. Olisihan se ollut kerrassaan sekä ajan hukkaa että myöskin valmiiksi ostetun rahan alaisen tavaran armotointa tuhlausta.

Ja että läkkityön teolle sekä läkkipellille tässä talossa olikin annettava tavallista suurempi arvo, sen voi Jeremias Jormanainen itse minä päivänä hyvänsä todistaa. Sillä se oli juuri läkkipelti, joka oli tehnyt mahdolliseksi, että Jeremias Jormanainen vaimoinensa ja lapsinensa vielä sai asua isän perinnöllä, että mullat — vaikkapa vähän huvenneetkin — olivat vielä jossakin määrin hänen omansa ja että Eenokki nyt oli pappi. Ei siis ihme ollut, jos Jeremias Jormanainen ei suvainnut talossaan vihattavan läkkipellin sirujakaan…

VI.

Oli Joulun aatto-ilta. Pakkanen paukkoi ulkona, säikytellen tuon tuostakin tuvan lattialla leikkiviä puhdaspaitaisia lapsia, joilta suurin osa leikkikaluista oli tupaa jouluksi puhdistaessa viety ulos — puoliväkeen isännästä. Mutta vaikka kylmän jumala sellaista ääntä pirtin salvamissa piti, ennusti se ainoastaan sen pikaista kuolemaa, sillä pohjanpuoli tähtikirkkaasta taivaasta alkoi vähitellen pilveytyä. Lumikaan ei enää helissyt astuessa niinkuin ilman kovetessa, vaan narahteli oudosti pohjattua lapikasta vastaan, niin että jokaisen renkipojan kävely seinän takana, kuului jokseenkin samalta, kuin hienon herran narskaviksi tehtyjen lankkisaappaiden ääni hänen ylevästi pasteeratessaan komean salinsa puleeratulla permannolla.

Jeremias Jormanainen oli mennyt emäntinensä kammariin, jota juhla-ajaksi oli lämmitetty, vaikka se muutoin, polttopuiden tarkkuudessa, kylmänä pidettiin ja astuskeli nyt ääneti pitkillä askelilla kammarin lattiaa kahtaannepäin, aina vähän väliä yht'äkkiä seisahtuen ikäänkuin olisi jotakin kuunnellut. Emäntä Liisa seisoi niinikään mitään virkkamatta kammarin uunin luona nojallaan ja painoi tuon tuostakin selkänsä sen kuumaa kuvetta vasten. Lapset oli jätetty lämpimämpään tupaan vanhempain sisarustensa ja palvelus- sekä loisväen pariin.

"Sepäs kumma on, kun ei mies ala jo joutua", — äänsi vihdoin isäntä, meni ikkunan luo ja koetti kaarnaksi jäätyneiden lasien läpi tähystellä pihalle.

"Eikös tuo jo kohta joutune", — lausui emäntä; kohottaen selkäänsä uunin rinnasta, sillä se poltti.

"Mutta jopa sen oiva menossa pitäisi olla täällä", — jatkoi Jeremias puhetta.

"Jottako muka liiaksi olisi viipynyt matkalla? Eihän mitä. Sillä jos hänet, niinkuin itse tänä aamuna sanoit, vasta viime pyhänä — s.o, niin paljon kuin toissapäivänä — olisi papiksi vihitty, ei hän mitenkään ole voinut Kuopiosta lähteä ennen eilestä aamua. Kuuttatoista peninkulmaa ei myöskään hyppäämällä kuljeta varsinkaan näin tuhkerokelillä, ja eikä se hevonenkaan ole enää erittäin luotettava".

Viimeiset sanat lausui emäntä hiljempään, ikäänkuin itsellensä.

"No niinkö sitte luulet, ettei meidän ukkoruuna vielä kykene kulkemaan minkä muun hevosen rinnalla tahansa?" lausui Jeremias, "ja varsinkin kun renki-Samuli on ajamassa?"

"Enkä luule enkä mitään, vaan johan se ikäkin alkanee jotain sen lavoilla painaa, kun on jo kaksissakymmenissä", — vastasi emäntä.

"No kyllä sillä vielä pääsee niinkuin haluaa!"

Taas seurasi äänettömyys ikäänkuin itsestään, sillä ei kummallakaan ollut halua puhetta jatkamaan. Isäntä-Jeremias alkoi kävelynsä uudelleen ja emäntä-Liisa painoi selkänsä uunin rintaan…

"Äh, kun ei jo tule!" — äännähti viimein Jeremias. "Eikö tuota pitäne jo ruveta syömään, muutoin taitaa ruo'at jäähtyä. Mikä häntä tietää odottaa. Kun ei tule, niin olkoon… Mut' eläs! Mikäs siellä kilahti?… Eiköön se vaan ollut isävainaan aisakello, sen äänellä se kumminkin pani?… Annas kun lähden pihalta katsomaan".

Mutta ennenkuin hän ennätti porstuasta ulos, tulla rymysi jo Eenokkimaisteri rappusilla hänelle vastaan niin turkkeihin turottuna, ett'ei silmiäkään näkynyt, sen vähemmän muita jäseniä.

"No terve, terve! Johan viimeinkin jouduit, vaikka Liisa ja minä luulimme, ett'et enää tänä iltana tulisikaan. Käyppäs tänne lämpimään ja heitä turkkia… Me kun tosiaankin olimme jo syömään rupeamassa". Näin puhellen vei Jeremias veljensä kammariin. "Hyvää iltaa!" — murahti Eenokkimaisteri huoneesen astuttuansa ja turkin kauluksen aukosta nähtyänsä Liisan.

"Jumal' antakoon!" — vastasi emäntä niiaten ja kiirehti sen puolen kansan tavalla langolleen kättä antamaan tämän vielä päällysvaatteissaan ollessa. Mutta turhaan hän kättänsä kotvasen ojennettuna piti, sillä Eenokkimaisteri, joka luonnollisesti oli sivistynyt mies, piti kerrassaan sopimattomana kätellä veljensä vaimoa näin talonpoikaisella tavalla, eikä ollut ojennettua kättä näkevinäänkään. Ja siinä sitä seistiin vastakkain jonkun aikaa, kunnes vihdoin emäntä-Liisa väsyi käden tarjoukseen ja sanoi:

"No eikös se maisteri enää kättäkään anna?"

"Kyllä, kyllä vaikka kolmasti, vaan olisihan tässä ensin saatava turkki pois hartioilta", — lausui vastatullut ja katsahti veljeensä.

Jeremiasparka! Vaikka oli jo harmaapääksi elänyt, oli hän vielä niin tyhmä, ett'ei ymmärtänyt auttaa herraksi tullutta veljeänsä päällysvaatteiden riisunnassa. Hän vaan katsoa tollotti herttaisesti hymyillen veljeensä ja odotti milloin tämä rupeaisi riisuuntumaan. — No onhan niitä jos jonkinlaisia tomppelia tässä maailmassa!

"Täällä… täällä on naulaa turkille", — selitti Jeremias ymmärtämättömyydessään ja osoitti kammarin seinälle.

"Mutta olisihan se ensin saatava päältä pois", — äänsi maisteri nyt jo jotenkin tuskastuneena näin epäkohteliaasta vastaanotosta.

"Ai tosiaankin!… Minä kun en jo ennen älynnyt…"

Ja vihdoinkin töytäsi Jeremias veljeltänsä turkkia riisumaan.

Kun siinä sitte viimeinkin oli saatu lii'at vaatteet maisterin yltä karsituksi, päällyskengät lankkikenkien päältä pois vedetyksi ja silmälasit huurusta nenäliinalla puhdistetuksi sekä paikoilleen asetetuksi, otti maisteri kauniisti hatun vasempaan kainaloonsa, kumarsi kohteliaasti emäntä-Liisan edessä ja ojensi mitä suloisimmasti hymyillen tälle kätensä.

"No, mihinkäs nyt näin väleen?" — kysyä tokaisi tämä, luullen typeryydessään maisterin aikovan poislähtöä.

"Ei mihinkään, vaan saan kunnian ilmoittaa, että nyt olen tilaisuudessa tervehdysvelvollisuuttani suorittamaan", — lausui maisteri puhdasrotuisen kavaljeerin liukkaalla tavalla.

"Sitäkös se vaan olikin! Minä jo tottaakseni aloin luulla maisterin poislähtevän", — nauroi emäntä-Liisa yksinkertaisella tavallaan ja sutkasi käsihankonsa niin tuntuvalla tavalla lankonsa hienon peukalon ja kämmenen väliin, että tämä oli päästää huudahduksen. Mutta tällä kertaa pidätti hän luontonsa ja kärsi kipuansa sileäksi ajelluita huuliansa pureskellen. Kylläpähän vielä tuli aikaa opettaa veljen vaimolle sievempiä tervehdystapoja…

Saatiin siinä vihdoinkin tervehdysseremoniat suoritetuksi, kuulumiset kysytyksi, niin jopas Jeremias kysäsee veljeltänsä:

"No jokos sinut nyt vihittiin?"

"Juu-u!" — vastasi nuori maisteri yksitoikkoisesti, pisti kädet housujensa taskuihin ja alkoi pasteerailla kammarin lattialla. Äkkiä veti hän kiiltävän kotelon uusimuotisen kaftaaninsa takataskusta ja sytytti paperossin.

Näin yksitoikkoinen keskustelu tuntui käyvän tukalaksi Jeremiaasta. Hän päätti siis, vaikka tosin omalla moukalla tavallaan, saada sitä vilkkaammaksi ja kysäsi taas:

"No pidettiinkös häät tahi edes tavalliset nostokannut?"

"Pidettiin ja oikein fiinit. Niissä oli läsnä kaikki Kuopion papit piispasta lähtien. Ja siinä oli silloin enemmänkin rymäkkätä, sillä samalla pidettiin minulle uudet ristiäisetkin".

"Ristiäiset! No vie nyt sen tasakäpälä! Käännyitkö sinä venäjän uskoon, vai ristittiinkö sinut turkkilaiseksi?"

"Hihihii!" nauroi nuori maisteri veljensä omituiselle kysymykselle. "En kääntynyt mihinkään vieraasen uskoon, vaan minä otin uuden sukunimen, kun entinen nimeni oli niin ruma ja — talonpoikainen".

"Talonpoikainen!" — toisti Jeremias hämillänsä "No mikä se sinun uusi sukunimesi sitte olisi?"

"Jöransson!" — lausui Eenokki ylpeästi.

"Härän son…!" — kertoi talonpoikainen veli mietiskellen. "Etköön jättänyt yhtä tavausta nimen lopusta lausumatta?"

Mutta oppinut veli vaan nauroi Jeremiaan kieltämättä epähienolle nimen väännökselle. Hän ei viisaanakaan käsittänyt siinä löytyvää halveksivaa pistopuhetta, vaan luuli väännöksen syntyneen yksinkertaisesti siitä, ett'ei Jeremiaan kieli kääntynyt hänen uutta nimeänsä oikein ääntämään.

"Koetappas lausua minun jälestäni: Jöransson!" — opetti maisteri nähtävästi tyhmää veljeänsä.

"Härän son…ni!" — matki Jeremias niin että kammarin seinät kajahtelivat. Hän pani erityisen painon viimeiselle tavulle ikäänkuin huomauttaakseen, että sen sijassa voisi olla eräs toinenkin.

"Hihihihii!" — nauroi maisteri. "Voi kuin sinä olet kankeakielinen!
Vaan niinhän se on: Vanhasta ei tule konkaria".

"Härän sonni! Sepä lystiä!" — kertoi Jeremias hyvillään uudesta sanan sutkauksestaan. "Vaan kun minä, vaikka olen sinun sekä lihallinen että hengellinen veljesi, en saanut olla siellä Kuopiossa sinua papiksi ja Härän sonniksi nostamassa, niin täytän sen tehtäväni nyt ja tässä paikassa".

Ja maisterin suureksi hämmästykseksi ryntäsi talonpoikainen veli hänen kimppuunsa, tarttui hänen kaikkein papillisimpiin haarukoihinsa ja nosti häntä monta monituista kertaa ylös lattiasta tavalla sellaisella, että hänen otsalle kammattu tukkansa liehui kuin parhaan pekunan otsajouhet tulisimmassa juoksun kiihakassa ja että hänen Kuopiossa otetuista nostokannuista vielä hellältä tuntuva takaraivonsa oli paukahtaa matalan kammarin mustuneesen lakeen. Eikä hän, Jeremias, vähintäkään huolinut hienon herran kimpuilemisista, vaan teki tehtäväänsä kunnes väsyi, yhä tuon tuostakin huudahdellen:

"Ylyys!… ylyys!"

Vihdoin pääsi maisteri kuitenkin kahdelle jalalle. Hän ei ollut laisinkaan tyytyväinen tällaiseen "raakaan" kohteluun, jonka tähden hän pukuansa ja tukkaansa järjestellen ärjäsi:

"Huuti, tolvana!… Vai sillä tavalla sinä tulet parempain ihmisten kanssa vehtaamaan… Vaan se panekin, Jeremias, mieleesi, että minä, vaikka olenkin veljesi, olen kuitenkin nyt pappi, ja sinun tulee papin läsnäollessa ja hänen kanssansa toisella tavalla käyttäytyä".

Tällaisen puheen nyt jo ymmärtää tuhmempikin, sen käsittää vaikka talonpoikakin olisi. Ja sentähden jäikin Jeremias, nämä sanat veljensä suusta kuultuansa, suu auki seista hojottamaan, kunnes vihdoin meni tuolille istumaan, lausuen:

"Hm!… Ja kun minä poloinen luulin, että se on veli!"

Emäntä-Liisa, joka puoliksi typerryksissään puoliksi hämmästyksissään äsköisestä miesten käytöksestä, oli sitä koko ajan ääneti katsellut, puuttui nyt vihdoin puheesen:

"Ähä! Saitkos nyt Jeremias! Jokos alat ymmärtää, että veljesi on pappi?"

"Kyllä… kyllä nyt jo ymmärrän!"

"Niin, niin se näkyy olevan tässä maailmassa, että 'ystävist' äl' ihastu, veljein väli rikkaantuu'", — huokasi emäntä ja meni ruoan puuhaan.

Veljekset jäivät kammariin ääneti istumaan, jota äänettömyyttä tuon tuostakin keskeyttivät ainoastaan Jeremias Jormanaisen määränperäiset huokaukset hänen tuossa uunin luona tuolilla pää käsien nojassa istuessaan.

Elämä Jormanalassa alkoi tuona Joulun-aattona tuntua jokseenkin tukalalta…

Vihdoin oli emäntä-Liisa saanut ruo'an pöytään ja kävi siitä asiasta kuiskaamassa miehensä korvaan.

"Lähdetäänpäs ottamaan leipää", — lausui Jeremias nousten.

Maisteri totteli ääneti kehoitusta ja veljekset astuivat isoon tupaan, jonka pitkän pöydän yläpäähän "vieras" asetettiin istumaan.