"Vielä sitä kysyt, mokoma hapsinkakkiainen!" — ärähti Jeremias tuimasti. "Ikäänkuin et sitä jo tietäisi, kun olet yhtenä noiden rikkaiden rosvojen kanssa päättänyt saattaa minut, oman miehesi, häpiän ja pilkan alaiseksi. — No sinustahan minulle heitti oikean onnen valvojan!"
Emäntä-Liisa hämmästyi korviaan myöten tällaisesta puheesta. Mutta hän arvasi nyt kuitenkin asiat ja päätti sen mukaan käyttäytyä. Hän näki Jeremiaalla olevan nyt kylliksi kuormaa kannettavana, eikä aikonut sitä lisätä, vaan oikean kristillisen vaimon tavalla olla miehellensä lohduttajana murheen ja vastoinkäymisen ajalla. Hän laski kätensä Jeremiaan olkapäälle ja kuiskasi lempeästi:
"Rakas Jeremias! Ethän toki minusta niin pahaa luulle kuin sanot?"
"Mitäpä minä tässä muutakaan enää osaan luulla, kun koko maailma näkyy yhtyneen minua sortamaan", — vastasi Jeremias yhä äreänä ja nykäsi olkapäitänsä, vaan ei kuitenkaan sysännyt vaimoa pois luotaan.
"Ei, hyvä Jeremias, nämä vastoinkäymiset ole minun eikä muiden ihmisten tekemiä. Ne ovat Herran neuvoja meidän kuritukseksemme, vaan meidän pitää kärsivällisesti ottaa vastaan niin pahat kuin hyvätkin päivät."
Ja emännän silmissä kiilsivät kirkkaat kyyneleet näitä sanoja lausuessaan.
"Vai Herran neuvoja! — Minä en ymmärrä laisinkaan, mitä hyötyä Hänelle taikka meille voisi olla tällaisesta 'kurituksesta', joka on saattaa ihmisen pois järjeltä."
"Herran tiet ovat tutkimattomat ja se, mikä välistä näyttää ainoastaan pahalta ja vahingolliselta, voipi kuitenkin jälkeen päin kääntyä meille hyväksi ja siunaukseksi. Luota, rakas Jeremias, Jumalaan vaikka kuinka kävisi tässä maailmassa ja rukoile Häneltä voimaa vastoinkäymisiä voittamaan. Silloin et koskaan epätoivoon joudu".
Nämä sanat näyttivät Jeremiasta rauhoittavan. Hän lopetti syöntinsä levollisemmalla mielellä, riisui vaatteensa ja heittäysi tilalle. Siinä käänteli ja väänteli hän vielä jonkun aikaa itseänsä, ähki ja puhki mitään virkkamatta, kunnes vihdoin uni vapahti hänet hetkeksi "elämän taisteluita" muistamasta.
Seuraavana päivänä myytiin pakkohuutokaupalla kaikki Jeremias Jormanaisen irtain omaisuus ryöstössä olleiden tuomioiden suoritukseksi. Ei jäänyt muuta kuin pitovaatteet ja läkkityökalut myymättä, jotka viimemainitut ainoastaan erään armeliaan velkojan suostumuksella Jeremiaalle jätettiin. Ihmisiä oli huutokauppa-tilaisuuteen kokoutunut paljon ja muutamat vähämielisimmät niistä tuon tuostakin viskasivat komppisanoja ja pilkkapuheita Jeremiaalle tämän muka liiasta ylvästelemisestä velkojiansa kohtaan. Mutta niistä ei Jeremias nyt näkynyt vähääkään välittävän. Hän oli nyt ihan kuin toinen mies edelliseen päivään nähden. Levollisen, melkeinpä iloisen näköisenä kantoi hän tavaroitansa nimismiehen myytäväksi, ja laskipa toisinaan jonkun viattoman leikkipuheenkin huutajia huvittaaksensa.
Joskus pimeni kuitenkin hänen muotonsa hetkeksi. Hänen silmänsä pyörivät niin kummallisesti ja rypyt otsassa syvenivät… Vaan heti selveni hän siitä jälleen. Hän katsahti ylöspäin ja huokasi. Ylhäältäpäin Jeremias Jormanainen nyt apua anoi ja sinne oli hän nyt asettanut viimeisen toivonsa. Jeremias Jormanainen luotti Jumalaan.
XII.
Mutta vaikka Jeremias Jormanainen kuinka ahkerasti työskenteli, vaikka hän kuinka koetti säästää ja puuhata, vaikka hän kuinka kovasti luotti Jumalaansakin, niin — kaikki hänen pyrintönsä ja harrastuksensa kumminkin turhaan raukesivat. Sillä niinkuin keväinen lumi paahtavan auringon paisteessa sulaa ja hupenee tai niinkuin kiehuva vesi kuumassa kattilassa vähitellen kuivaa ja vähenee, samalla tavoin suli ja kuivi Jeremias Jormanaisen talous ja tavarat vähän kerrassaan niin, ett'ei niistä lopulla ollut mitään jälellä.
Se pakkohuutokauppa, jossa kaikki Jeremias Jormanaisen irtaimet tavarat Eenokin koulunaikuisten velkain suorittamiseksi myytiin, se se antoi ensimäisen tuntuvan kolauksen Jeremiaan taloudelle, sillä kun kaikki hevoiset, lehmät, lampaat, kärrit, reet, jopa yksin kaikkein tärkeimmät työkalutkin tulivat talosta pois myydyksi, oli tuiki mahdotointa hoitaa minkäänlaista maanviljelystä, ajattelipa asiaa miten puolin hyvänsä.
Jeremias Jormanaisen ensimäinen työ huutokaupan jälkeen oli siis koettaa hankkia edes välttämättömimmät maanviljelyskalut ja saada lehmiä eläkkeelle, jos mieli jatkaa elämää kotoisilla tantereilla, isän perinnöllä.
Eläkelehmiä hän tosin rikkailta helposti sai ja karjan puutos oli sillä; ainakin näennäisesti, autettu, mutta hevoista, jolla olisi saattanut ahoutuneita peltojaan edes sieltä täältä kynnellä kuoputella, ei hän saanut mistään velaksi, vaikka olisi mitä luvannut — muista tärkeistä kapineista ja työ-aseista puhumattakaan, Hänen täytyi päiväläishevoisella ja hyyri-atralla kyntää kyntönsä, vuokraviikatteilla niittää heinänsä ja lainasirpeillä leikata elonsa, mainitsematta useita muita maanviljelykselle tarkettakin töitä, jotka hänen, työkalujen ja työvoimain puutteessa, täytyi kokonaan jättää tekemättä.
Mutta saadaksensa edes tällä keinoin hengentärkeimmät työnsä toimitetuksi, täytyi Jeremias Jormanaisen jo edeltäkäsin panna panttaukseen milloin joku viljahuuhta, milloin pielesala, milloin vastasyntyvät vasikat, milloin mitäkin. Ja sen arvasi jokainen, minne päin talonasiat silloin alkoivat kallistua, kun näin täytyi menetellä. Niinpä kävi Jeremias Jormanaisellekin, että syksyllä, kun oli ulos antanut velkamiehille edeltäkäsin pantatut elot ja tavarat, hänelle itselleen talvella lähtiessä ei jäänyt paljoa muuta kuin tyhjä käteen. Ja kun hän tällä keinoin oli elänyt muutamia vuosia, havaitsi hän kauhuksensa olevansa muutaman tuhannen markan veloissa lähiseudun maakauppiaille.
Näiden uusien velkain syntymiseen ja lisäytymiseen oli kuitenkin tällä välin ilmestynyt vielä yksi syy, jota moni syrjäisistä ei niin tarkoin tietänyt.
Muutamia viikkoja huutokauppa-toimituksen jälkeen oli Jeremias lähtenyt kylältä hakemaan lainaksi hevoista vetääksensä niityltä heiniä jo taloon tuoduille eläkelehmille. Mutta vaikka hän jo heti aamiaisen syötyä asialleen lähti ja oli sanonut aivan heti palaavansa, ei häntä kuitenkaan vielä illan hämärtyessäkään kotona näkynyt, jonka tähden emäntä-Liisa, kun pihassa ei ollut heinäkarvaakaan lehmille yönseutuna annettavaksi, kävi niitä kelkalla lähimmästä pieleksestä. Siinä sitte, lehmäin illaistettua, odotetaan ja odotetaan isäntää kotiin iltaiselle, mutta häntä vaan ei kuulunut, ei näkynyt, odottipa tahi oli odottamatta. Vihdoin luuli emäntä-Liisa hänen jo jääneen yöksi kylälle, jonkatähden hän lastensa kanssa söi niukan ilta-ateriansa ja asetti lapset maata; itse hän vielä viipyi jonkun aikaa ruo'an korjuun ja ruoka-astioiden pesun tähden valveilla.
Kun hän oli saanut nämä työt tehdyksi ja aikoi sammuttaa tulen ruvetaksensa maata, kuuli hän yht'äkkiä outoa nuhjetta ja ääntelemistä porstuasta, ikäänkuin ihminen siellä pimeän päässä olisi tupaan osaillut, mutta ei olisi löytänyt ovea. Emäntä-Liisa viskasi huivin hartioillensa ja työntäsi tuvan oven auki.
"Kuka siellä tulee niin äkkinäinen, ett'ei ovea löydä?" — kysyi hän.
"O… olehan nyt tuossa!… Kuu… kun täällä on…on niin pirun pimeä!" — kuului porstuasta käheä ääni ja emäntä-Liisa tunsi heti äänestä, että tulija ei ollut kukaan muu kuin hänen oma miehensä.
Emäntä säikähti kuitenkin luullen Jeremiaalle jonkun onnettomuuden tapahtuneen. Hän hyppäsi porstuaan huudahtaen:
"Voi Herra Jesus! Jeremiashan se onkin. — Oletko kipeä, vai onko mikä muu vahinko sinua kohdannut?"
Ja hän tarttui miehensä kainaloon, auttaen häntä pirttiin.
Mutta heti miestänsä lähetessä havaitsi emäntä-Liisa oikean syyn tähän hänen outoon käytökseensä, sillä Jeremiaasta lähti tuo omituinen löyhkä, joka niin selvästi ilmaisee juopuneen, ett'ei hän parhaimmalla tahdollakaan voi asiaa salata, vaikka vielä olisikin siinä kunnossa, ett'ei syrjäinen muusta käytöksestä mitään erikoista havaitsisi.
Vihdoin sai emäntä miehensä tupaan, jossa tämä alkoi ärjyä ja mölytä kuin hurja.
"Heh vaan pojat!… Jottako tässä ei vielä kotiin päästäisi?… Ja jottako minä en olisi itse isäntä kotonani?… Jaa — ah!… Kyllä minä sen vielä kerran näytän, että… että minä olen itse Jeremias Jormanainen… Olenpa kyllä!… Vai häh… Enkö minä ole sen suuren Jormanalan isäntä-Jeremias?… Pois eistä pojat!… Kyllä tässä… kyllä tässä vielä koi…. koitellaan!… Minä olen isäntä… minäh!… vaikka se veli Eenok… Eenokki… Mokoma papin rosvo… Vaan maltahan aikaa… maltahan!…"
Ja minkä näköinen hän sitte oli! Yltä yleensä lumessa, niin ett'ei paljon miestä näkynyt, suu vaahdossa, tukka ja parta pörröllään, rinta auki rehottamassa kuin kuumana kesäpäivänä.
Ensi hämmästyksestä hiukan toinnuttuansa — hän ei ollut tätä ennen vielä nähnyt Jeremiasta humalassa — alkoi emäntä Liisa riisua ja asetella miestänsä miten parhaiten osasi. Mutta tämä vaan reuhasi ja rähisi, nauroi ja itki, ja kun tällaisesta elämästä havainneet lapsetkin alkoivat täyttä kurkkua yhteen ääneen itkeä ja paeta äitinsä turviin, niin syntyipä siitä omituinen iltama sillä kertaa Jormanalassa.
Ja sitte rupesi Jeremias vaihtelevaisuuden vuoksi laulamaan:
"Röyhinä,
Möyhinä,
Iloleikki loppu,
Kotia on hoppu
Ja hankala on hattu;
Huipata,
Häipätä
Poikain täytyy,
Kun päähän äityy…
"Mutta missäs ne tästä ovat ne miehet?… Suutari Kankaalainen, Ukko
Olkkolainen ja Lutka Lievonen?"
Näin peuhasi Jeremias Jormanainen, kunnes viina voitti. Hän rytkähti tuvan lattialla valmiina olevalle olkivuoteelle ja alkoi kuorsata.
Pappiveljensä kunnottoman kavaluuden ja ahneuden uhrina alkoi Jeremias Jormanainen vähitellen ja yhä useammin turvautua tuohon surujen ja kärsimysten petolliseen lievittäjään, joka viinan nimellä on niin monet, tuhannet sekä ajalliseen että ijankaikkiseen onnettomuuteen saattanut. Hänkin koetti hukuttaa edes hetkeksi maalliset huolensa viinavirtaan, aavistamatta, että siten vaan itse auttoi toista sen kuopan kaivamisessa, johon hän ennen pitkää oli ijäksi lankeeva.
Ei siis ollut enää elämä helppoa Jormanalassa…
XIII.
Mutta Jeremias Jormanainen luuli vielä voivansa pelastaa itsensä ja perheensä perikadosta. Tosin hän oli tullut vakuutetuksi siitä, ett'ei mikään tavallinen keino voinut häntä auttaa, vaan hän toivoi jonkun onnen sattuman taikka muun oudon, tavattoman tapauksen yht'äkkiä hajoittavan ne mustat pilvet, jotka hänen onnensa auringon olivat pimittäneet. Saattoihan se onnen pyörä tahi muu kiertotähti vielä hänenkin kohdalleen seisahtua. Olihan se ennenkin monelle muullekin tapahtunut. Sattuu ehkä löytämään aarteen… Taikka osuu pelastamaan jonkun korkean herran, ehkäpä keisarin, hengen… Niin, kyllä niitä onnella vielä keinoja oli, jos vaan tahtoi häntä auttaa. Sanoohan sananlaskukin: "kun hätä on suurin, silloin apu lähinnä".
Ja tämä hänen toivonsa muuttui vähitellen jonkunlaiseksi hämäräksi vakuutukseksi.
Pappiveljen velka seisoi liikuttamatta paikoillaan. Se muljotti mustana, uhkaavana ukkoispilvenä taivaan rannalla ja kasvoi vähitellen vaan varmasti Jormanalaan päin. Ja tätä pappiveljen velkaa ei Jeremias vielä ollut yrittänytkään lyhentämään, eipä hän edes ollut saanut yhtään penniä sen koroistakaan suoritetuksi, vaikka asia jo oli seisonut useampia vuosia. Veli taas, hengen mies kun oli, ei häntä lii'oin velallaan kiirehtinyt, vaan kirjoitti yhä Lapista, että Jeremiaan ei tarvitsisi turhan tähden ruveta liiaksi huolehtimaan eikä työllä liiaksi itseänsä rasittamaan, sillä eipä hänellä, papilla, hyvä rahapalkka kun oli ja pienet menot, ollut vähintäkään rahan tarvista, saati sitte halua ruveta veljeänsä saamisellaan kiristämään. Parasta oli, että Jeremias antoi velan seista semmoisenaan. Eipähän ne korot nyt muutamissa vuosissa niin ihmeitä tekisi. Ja tottapahan sitte, kun veli onnistuisi pääsemään johonkin lähemmäksi, asioita suuta suuksin selvitettäisiin. Olkoot siis vaan rahat siellä, jos niitä jo ko'ossakin olisi, sillä menisihän niitä lähetellessä postirahoinakin monta markkaa aivan turhaan. —
Ei siis veli Jeremiasta ahdistellut saamisellaan. Mutta kuta parempia ja veljellisempiä lupauksia tämä lähetti odottamisestaan, sitä raskaammasti rupesi Jeremiaan hartioita painamaan tuo veljellinen velka. Mitään onnen kohtausta, josta rahoja olisi ruvennut liukenemaan, ei hänelle näyttänyt sattuvan, vaikka kuinka olisi odotellut. Eikä unikakkiaskaan tahtonut hänelle neuvoa aarteitaan. Senpätähden Jeremias taas ryhtyi itse miettimään uusia keinoja rahan hankkimiseksi. Hän mietti ja mietti, mietti yhä uudelleen, kunnes tämä miettiminen alkoi pyörryttää hänen päätänsä… Vihdoin, monien mietteiden ja aprikoimisten, monien unettomien öiden ja monien päänkivistysten perästä, luuli hän keksineensä verrattoman nerokkaan keksinnön, joka olisi tuottava hänelle varsin vähällä vaivalla sekä tuon "pikku summan", minkä hän oli veljelleen velassa, että myöskin verrattoman suuren, miljoonia käsittävän omaisuuden puhtaassa rahissa…
Ollessaan jokseenkin taitava läkkiseppä, osasi Jeremias Jormanainen käännellä ja muodostella tuota kiiltävää läkkilevyä jos jonkinlaisiksi ympyröiksi, sylintereiksi ja muiksi kiekaroiksi, jonka tähden hän luuli voivansa rakentaa siitä vaikka mitä. Tätäpaitsi oli hän, ollessaan joskus läsnä oppineiden tai muiden herrasmiesten keskusteluissa, kuullut puhuttavan eräästä merkillisestä koneesta, joka olisi ollut välttämättömästi maailmaan saatava, vaan jota kukaan vielä siihen asti ei ollut osannut rakentaa. Hänelle suotiin vielä lisäksi, että tämä kone erosi muista nykyään käytettävistä koneista ainoastaan siinä pikku asiassa, että sen tulisi käydä ilman minkäänlaista käyttövoimaa. Ja jos Jeremias sattui kysymään, luulisivatko herrat sellaisenkin miehen, kuin esim. hän, saattavan tulla tuon uuden koneen keksijäksi, vastasivat nämä aina: "Miksikäs ei!" Ja vakuuttivatpa Jeremiaalle vielä päälliseksi, että jos hän tuon merkillisen koneen keksisi, saisi hän paljaastaan sen "patentilla" eli rakennusluvalla sangen, sangen paljon rahaa, ei ainoastaan satoja ja tuhansia, vaan miljooneja… monia miljooneja…
Ihmekös siis oli, jos Jeremias Jormanainen päätti kun päättikin rakentaa perpetuum mobile'n. Hän aikoi sillä ei ainoastaan hämmästyttää nykyistä velttoa ja uusiin suuriin keksintöihin kykenemätöintä maailmaa, vaan myöskin näyttää maailmalle, että oli niitä miehiä, merkillisiä miehiä, Suomessakin…
Hän siis meni taas, niinkuin kerran ennenkin, kaupunkiin, kävi kaupungin rannassa olevissa höyrylaivoissa katselemassa masinavärkkejä, kyseli asianomaisilta niiden sisällistä rakennusta, osti kirjakaupasta koneopin ja viinapuodista kannuisen putelin täyteen "ainetta".
Hän ei kuitenkaan nyt kotiin mennessään maistanut viinan tilkkaakaan, vaan päätti, säästää viinat kuuluisan keksintönsä harjakkaiksi. Vasta sitte, ajatteli hän, kun hänen oma tekemänsä valmis kone itsestään käydä naksuttelisi kotipirttinsä nurkkahyllyllä, niinkuin ennen isävainajansa hankkima, vaan huutokaupassa myyty vanha seinäkello oli naksutellut pöydän takana pirtin peräseinällä, vasta sitte sopisi hänen, Jeremias Jormanaisen, iloa nauttia ja viinaa ryypätä. Olkoon siis kirkas, kieltä karmaiseva neste siihen saakka rauhassa aitan nurkassa, kylläpähän vielä tuli aikaa sen kanssa seurustella… Eikä hänen muutoinkaan nyt sopisi ruveta ryypiskelemään, sillä "viinahan vie mielen miehen päästä", ja jos milloinkaan, niin nyt oli Jeremiaalle tarpeen kalkki se "mieli", joka hänen päässänsä mahtoi olla, olisipa ehkä mennyt hiukan lisääkin…
Kotiin tultuansa rupesi Jeremias uutta koneoppiansa tutkimaan. Hän luki sitä, luki siksi, että osasi sen vihdoin ulkoa paremmin kuin paras rippikoululainen "pitkän" katekismonsa. Niinkuin luonnollista olikin, ei hän siitä löytänyt neuvoja uuden koneensa rakentamiseen, vaan mitäpäs siitä! Täytyihän hänen kaikissa tapauksissa, voidakseen ruveta niin tärkeän kappaleen keksijäksi, omistaa perustiedot yleisessä koneenrakennusopissa. Se oli varmaa ja sen olivat herratkin Jeremiaalle sanoneet. Sen vuoksi luki Jeremias Jormanainen koneopin ulkoa. Ja kun hän oli sen oppinut kannesta kanteen, luuli hän ottaneensa tärkeän askeleen keksintönsä toteuttamiseksi.
Sitte rupesi hän miettimään uuden koneensa rakennussuunnitelmaa. Hän päätti rakentaa sen ainoastaan pienoiskoossa, niinkuin herrat olivat neuvoneet. Tottapahan sitte, kun hän sai itse aatteen kappaleen muotoon — vaikkapa pienempäänkin — sovitetuksi, tottapahan sitte oli aikaa tehdä se varsinaisessa "volyymissään", niinkuin Jeremias Jormanainen kappaleen ominaiskokoa tieteellisesti nimitti. Ja pakkokos hänen olikaan itse koskaan ruveta varsinaista työtätekevää masinaa rakentamaan ja siihen varojansa kuluttamaan. Sen saivat rakentaa rikkaat itse oikeissa mekaniikkiverstoissaan. Kunhan nyt Jeremias vaan noille typeräpäisille insinööreille näyttäisi mihin suuntaan tuo yksinkertainen kone oli rakennettava… Sillä niinhän ne herratkin olivat Jeremiasta neuvoneet…
Ja Jeremias Jormanainen, läkkiseppä kun oli, päätti tehdä tuon maailman kahdeksannen ihmeen läkkipellistä. Sillähän olivat kaikki ne ominaisuudet, mitkä tässä asiassa tarvittiin. Ensinnäkin oli sitä vallan helppo muodostella minkäkokoisiksi ja minkänäköisiksi esineiksi tahansa. Toiseksi oli se luonnoltansa keveää, ett'ei tarvinnut väsyä raskaita kappaleita nostellessa, ja — kukas tiesi, jos se juuri köykäisyytensä tähden olikin vallan omiansa sellaisen koneen rakennusaineeksi, jonka tuli tyhjällä käydä. Sitä paitsi oli sillä erinomaisen kaunis väri, ulkonäkö, joka sekin puolestaan voisi, sitte valmista konetta näytellessä, saattaa herroja insinöörejä koneesen mieltymään. Ja vihdoin viimeksi oli läkkipellillä se viehättävä ominaisuus, joka Jeremias Jormanaiselle tällä kertaa oli kaikkein tärkein. Se oli erinomaisen halpaa hinnaltaan, eikä siis koneen rakennusaineissa tullut suurta vahinkoa, jos joku koneen osa — taikkapa koko ensimäinen konekin — menisi turmiolle ja olisi uudestaan tehtävä — vaikka Jeremias Jormanainen oli niin vakuutettu onnistumisestaan, että itsekin nauroi tällaiselle ajatukselleen. Syntikö hänen lieneekin tuollaisen ajatuksen ihmisen päähän viskannut… No kaikkea sitä pitää tässä!
Näin kaikki asianhaarat pienimpiin yksityiskohtiinsa saakka ensin tarkoin punnittuansa ja tärkeimmät mietteensä muistoonkin — vastaisen varalta — kirjoitettuansa, ryhtyi Jeremias Jormanainen vihdoin itse rakennustyöhön. Hän leikkasi läkkipeltiä levy levyltä, otti tarkat mitat, teki hienoista hienoimmat juotokset, valmisti sylintereitä, mäntiä, rattaita, pyöriä, jopa vihdoin sai valmiiksi uuden uutukaisen tyhjyyden kattilankin, josta tuon näkymättömän, olemattoman voiman piti lähteä konetta käyttämään. Ja näin yksityiset koneenosat ensin erikseen valmistettuaan, liitti hän ne vihdoin yhdeksi ainoaksi perpetuum mobile'ksi, joka ulkonäöltään muistutti hyvin paljon tavallisia pienokaista — paloruiskua.
Mutta… Nyt olisi epäilemättä ollut erittäin hyödyllistä, ett'ei tätä sanaa, eipä tällä sanalla merkittävää käsitettäkään, olisi maailmassa löytynyt. Sillä epäilemättä ja ainoastaan juuri tämän "mutta" sanan tai sillä sanalla merkittävän käsitteen olemassa olon tähden se Jeremias Jormanaisen uusi, kauniisti kiiltelevä perpetuum mobile ei ottanut käymään ruvetaksensa. Siinä se vaan seisoa törrötti kaikkine ihmeellisille värkkineen Jormanalan tuvan pitkällä pöydällä, eikä edes rakentajansa mielihyväksi kertaakaan pyörähtänyt, vaikka Jeremias Jormanainen kuinka olisi uskonut ja toivonut sitä.
Eikä se itsestään oppinut insinööri suinkaan ollut tarkastelematta ja tutkimatta syitä uuden koneensa käymättömyyteen. Hän tutki ja mittasi, mietti ja hikoili, käänteli ja pyöritteli sekä paranteli konetta senkin tuhannen tuhatta kertaa, vaan se ei tehnyt tehtäväänsä — sanoi ken mitä tahansa — se se tässä kumminkin pää-asia oli. Eikä ne oppineet insinööritkään, joilta Jeremias pulassaan neuvoja kysyi ja joille hän konettaan näytteli, kyenneet saamaan sitä liikkeelle. He vaan, konetta tutkittuansa, pudistivat paitansa, muhahtivat ja sanoivat: "No sepäs kumma ett'ei käy!"
Viimein, kun usko ja toivo eivät näyttäneet vähintäkään tässä tapauksessa Jeremias Jormanaista auttavan, otti hän sen aitan avaimen, jonka nurkkaan hän kaupungista tultuansa oli kätkenyt erään pölyisen melkein tyhjältä näyttäneen säkin. Hän meni verkalleen aittaan, kohotti säkin ylös nurkasta ja heilahdutti sitä. Ja Jeremiaan suu vetäysi autuaalliseen hymyyn, kun hän kuuli säkin sisästä iloisen loiskahduksen, ikään kuin hauki olisi pulskahtanut tyynessä heinikkolahdelmassa. Ja Jeremias Jormanainen avasi säkin suun…
Kotvasen aikaa viipyi Jeremias aitassa. Sitte tuli hän ulos, lukitsi oven ja vei avaimen paikoilleen tuvan ovensuunaulaan. Hän oli nyt kuin toinen mies. Ja kun hän aitassa käydessään oli tullut täydellisesti vakuutetuksi siitä, ett'eivät usko ja toivo voineet saattaa hänen uutta konettansa liikkeesen, turvautui hän tuohon kolmanteen tenhovoimaan, jonka sanottiin kaikki kärsivänkin. Hän rupesi rakastamaan tuota ihmeellistä pöydällä lepäävää olentoa… Ikäänkuin se olisi ollut erittäin suloinen, parhaallaan nuoruuden kukoistuksessa oleva neitonen, hyväili ja halaili hän sydämetöintä leikkikaluansa erittäin innokkaalla tavalla. Ja väliin tuuditteli hän sitä sylissänsä niinkuin vakaista lasta, hän lausui sille todellisia rakkauden sanoja, lauleli sille parhaita lempilaulujaan ja kylvetti sitä vilpittömän lemmen tulesta palavilla suukkosilla…
Kun tällaisesta, epäilemättä sangen hienosta kohtelutavasta ei kuitenkaan näkynyt lähtevän minkäänlaista "positiivista resultaattia" eli suoraa tulosta, pistäysi Jeremias vielä kerran aitassa. Ja sieltä takaisin tupaan tultuansa nöyrtyi vihdoin hänen paatunut sydämensä. Hän päätti kun päättikin rukoilemalla koettaa saada verrattoman kovasydämisen epäjumalansa mielen heltymään. Pian asetti sen korkealle nurkkahyllylle — tuvan peränurkkaan, pitkän pöydän taakse, tietysti —, lankesi polvillensa sen eteen ja luki kaikkein kalleimmat rukoukset, jotka ulkoa muisti, saadaksensa "hänet" edes kerran, ainoan kerrankaan, liikahtamaan. Ja kun Jeremias, vanha mies kun oli, oli jo pisimmät rukoukset unohtanut, niin ettei niitä ulkoa muistanut, haki hän kammarista paksun mustakantisen virsikirjansa, ja luki sitte, silmälasit nenän latvalla, kaikki siinä löytyvät rukoukset alusta loppuun, sanaakaan pois jättämättä, vuodattaen katkeria katumuksen kyyneleitä läkkipeltisen neronsa tuotteen edessä ja tuon tuostakin kumartaen otsansa laattiaan asti, siten muka osoittaaksensa täydellisintä ja perinpohjaisinta kunnioitustaan ja kuuliaisuuttaan uppiniskaiselle onnensa haltijalle…
Mutta teki Jeremias Jormanainen vaikka mitä, nuoli vaikka pituutensa maata läkkitötterönsä edessä, ei se, luonnollisesti, voinut ruveta itsestänsä liikkumaan. Ja nähtyänsä näin kaikki pitkälliset, jopa väliin alentavaisetkin ponnistuksensa tyhjään raukeavan, suuttui Jeremias vihdoin eräänä päivänä. Hän koppasi läkkitötterön nurkkahyllyltä kouraansa ja paiskasi sen täydellä voimallaan tuvan laattiaan sekä poljeksi ja suhmuroi sitä siksi, ett'ei siitä jäänyt jälelle muuta kuin suuri muodoton läkkilevyläjä, jonka senkin Jeremias, kylliksi sille kiukkuansa osoitettuaan, viskasi ulos rikkatunkiolle.
Sitte tuli hän takaisin tupaan, istui penkille ja rupesi yksinänsä haastelemaan…
Ja emäntä-Liisa, joka Jeremiaan viime aikaisista käytöksistä, jo oli pahaa aavistanut, istui tuvan toisella penkillä selin Jeremiaasen, vuodattaen katkeria kyyneliä. Hän tiesi nyt, että hänen aviopuolisonsa ei ollut enää aina täydellä järjellä…
Ja jos Jeremias Jormanaisen talo ja kontu lienevät joutuneet rappiolle Eenokin viimeisinä kouluvuosina, jos Jeremias Jormanainen silloin ei, läkkityön tähden, liene joutanut maanviljelyksestään huolta pitämään, ei ole kumma, että asiat nyt siinäkin kohden menivät yhä huonommalle kannalle. Silloin oli Jeremiaalla toki tuloja läkkityöstään, jos maan antimet vuosi vuodelta vähenivätkin, vaan nykyisistä puuhistaan ei hänelle ollut vähintäkään hyötyä, mutta sitä enemmän tappiota. Tuon itsestään käyvän maailman ihmeen rakennuspuuhassa meni Jeremiaalta ei ainoastaan kokonaisen parin vuoden aika, vaan myöskin kului häneltä sentähden muutamia satoja markkoja rakennustarpeihin, matkustuksiin ja minkä mihinkin. Ja kun hän vihdoin tästä hullutuksesta lakkasi, oli hän sekä ruumiin- että etenkin hengenvoimiltansa kykenemätöin minkäänlaiseen tuottavaan työhön. Sillä ne lihalliset, voimien yli menevät ponnistukset, joilla Jeremias koetti aineellista perikatoaan estää, olivat vieneet hänen työkykynsä sekä saattaneet hänet juoppouteen ja — hulluuteen.
Tukalammaksi, yhä tukalammaksi alkoi siis elämä käydä Jormanalassa.
XIV.
Pastori Eenokki Jöransson'in hartaimmat toiveet ovat toteutuneet. Hän on elämänsä päämäärän saavuttanut. Hän istuu nyt kotipitäjäänsä kirkkoherrana ja odottelee vaan rovastin titteliä.
Mutta vielä viettää Jeremias Jormanainen joukkoinensa kurjaa elämäänsä isänsä perinnöllä. Vielä on se talo, jossa hän on syntynyt, hänen nimissänsä. Vielä kutsutaan häntä, vaikkapa välistä pilkan vuoksi, Jormanalan isännäksi.
Vielä siis on Eenokki-pastorilla yksi tehtävä ennenkuin rupeaa "viisaan lepoa" nauttimaan. Kun hän sen on suorittanut, saattaa hän ottaa apulaisen, "pistää sorkkansa seinälle" ja — olla rovasti.
Pastori Eenokki Jöransson on huono lakimies. Mutta se on hänelle pikemmin kunniaksi kuin häpeäksi. Sillä hänen velvollisuutenansa on evankeliumin saarnaaminen ja levittäminen.
Sentähden käskee hän pehtoorinsa valjastuttaa vasta ostetun liinakko-oriin pienten avovaunujen eteen ja ajaa "visiitille" naapurinsa, kihlakunnan tuomarin, luo. He eivät ole vielä tähän asti paljoa kanssakäymistä pitäneet, vaan ovat kuitenkin joskus kohdanneet toisensa.
Tuomari tulee jo rappusille vierastansa vastaan ottamaan.
"Terve tuloa, terve tuloa! Onpa erittäin hauskaa että naapuri vielä muistaa käydä minuakin tervehtimässä".
"Hyvää iltaa, hyvää iltaa!" — vastasi pastori korkeata hattuansa kohteliaasti kohotellen. "Kyllähän sitä minä olen käynyt ja käyn vastakin, mutta eipä minulla ole ollut kunniaa juuri usein herrassöörinkiä kotonani nähdä. Odottelin tänäänkin koko päivän, vaan kun ei vieraita näkynyt, päätin pistäytyä katsomassa miten täällä voidaan".
"Kiitoksia tulostanne! Olenhan sitä minäkin käynyt ja aikomukseni on näinäkin päivinä ollut monta kertaa lähteä pappilaan, vaan… nuo kirotut kiireelliset virkatoimet! Niistä me tuomaripoloiset olemme pääsemättömissä. Ei ole väliin yön lepoa, saati sitte päivän rauhaa. Juoksee talonpoikia toinen toisensa perästä, mikä haastoa hakemassa, mikä pöytäkirjoja pyytämässä… Ja entäs sitte nuo sihteeriroistot!… Ne velikullat eivät viitsisi mitään tehdä, vaan juoda jollottaisivat päivät ja yöt myötäänsä, jos ei olisi joka askeleella seljän takana keppi kourassa", puheli tuomari vieraalta päällysnuttua ottaessaan ja häntä sisään saattaessaan.
Kun siinä sitte oli sikarit sytytetty, totivesi tuotu, lasit valmiiksi laitetut ja niitä näitä pikkuisen pakistu, ryhtyi pastori vihdoin siihen asiaan, jota varten oikeastaan oli tullut.
"Niin tosiaankin! Juohtuupa tässä mieleeni eräs asia, jonka sinä veli, lakimies kun olet, ymmärrät parhaiten toimittaa", — virkkoi pastori puheen käänteessä. Tuomari ja kirkkoherra olivat ikään juoneet veljenmaljat.
"Jos minun vähä kokemukseni voisi olla veljelle hyödyksi, niin on se alttiina käytettäväksesi" — vastasi tuomari. "Tahdon kuitenkin edeltäpäin ilmoittaa, ett'en saata ilmaista mielipidettäni niistä laki-asioista, jotka mahdollisesti voisivat tulla minun tuomittavikseni".
"Ei se asia, josta minä ai'oin puhua, tule koskaan sinun ratkaistavaksesi", — selitti pastori, — "sillä saaneehan selvällä velkakirjalla tuomion Kuvernöörin kautta, vai miten luulet?"
"Tietysti; ell'ei vastaajan puolelta väitetä velkaa vääräksi".
"Se ei voi tulla tässä asiassa kysymykseenkään. Mutta minä huono lakimies kun olen, en tottaperään kykene itse niinkään selvää asiaa ajamaan, vaan pyytäisin että veli ottaisi koko asian huostaansa. Vaivasi ja kulungit olen minä rehellisesti palkitseva".
"Kenenkä velka ja millainen asia se on?"
"Se on evään talollisen Jeremias Jormanaisen velkakirja, joka pitäisi saada rahoiksi, vaan kun miesparka ei taida muutoin saada velkaansa suoritetuksi, täytynee myyttää hänen tilansa".
Tuomari säpsähti ehdottomasti, sillä hänkin oli jo kuullut puhuttavan tästä kummallisesta velasta. Hän hillitsi kuitenkin itseänsä ja kysyi tyynesti:
"Mutta eikös Jeremias Jormanainen ole arvoisan veljen veli?"
Nyt oli pastorin vuoro hämmästyä. Hän ei luullut tuomarin tuota tietävän.
"Kyl… kyllähän tuo mies oli ennen veljeni", — vastasi hän tapaillen.
"No eiköhän herra past… tuota arvoisan veljen kävisi laatuun vielä odotella veljensä velkaa. Ehkäpä hän, kun saisi odotusaikaa, voisi muutoinkin asiansa suorittaa. Olisihan sääli ajaa hänet pois isänsä perinnöltä".
"Velka on jo kovin vanha ja sitä paitsi on minulla muita tärkeitä syitä nyt periä saamiseni ulos?"
"Ovatko veljen omat raha-asiat sillä kannalla, että vaativat saamisien uloshakua?" — kysyi tuomari. Hän oli kuullut pastorin olevan jokseenkin varakkaan miehen.
"Eivätpä juuri niinkään" — vastasi pastori hymyillen — "vaan jokainenhan on omansa saapa".
"Se on tiettyä se".
Mutta toti alkoi tehdä vaikutustansa pastoriin. Ja kun hän luuli, että arvoisa isäntänsä pitäisi häntä tylynä, sydämettömänä miehenä, elleivät ne perusteet, joita hän veljensä tilan myyttämisestä esiin toi, olisi täysin tyydyttävät, tahtoi hän perinpohjin selittää asiat ja näyttää tuomarille, että hänen oli tuiki pakko tehdä niinkuin oli sanonut.
"Minä olen Jeremias Jormanaiselta varsin oikealla ja rehellisellä tavalla saanut kolmentuhannen viidensadan markan velkakirjan", — ryhtyi siis pastori selittämään, — "jolle velalle olen hankkinut veljeni omistamaan maatilaan ensimäisen kiinnityksen. Tämä saamiseni nousee nyt jo yli viidentuhannen markan. Eihän noin kaunista rahaa kukaan asioistaan huolta pitävä mies saata jättää perimättä. Olisihan kokonaan kevytmielinen teko uhrata tuollainen rahasumma vieraille ihmisille. Se olisi, sitä paitsi, suuri vääryyden teko omia perillisiäni kohtaan. Ja kun on mahdotoin toivoakaan, että veljeni voisi tällaisen velan muuten saada suoritetuksi, on minun selvä pakko, suora velvollisuus, ottaa saamiseni hänen kiinteästä omaisuudestaan".
"Kyllähän asia lain kannalta katsoen niin on", — tuumasi tuomari, totilasiansa teelusikalla hämmentäen.
"Ilman sitä on minulla muitakin tärkeitä syitä tuon veljeni tilan myyttämiseen", — jatkoi sielunpaimen, maistettuaan lasista, "Niinkuin arvoisa veli tietää, on minulla paljon lapsia ja suuri huusholli. Kirkkoherran puustellikartano on minun perheelleni verrattain pieni, eikä ole toivoakaan nykyisissä oloissa saada seurakunnan suostumusta sen suurentamiseen. Sen vuoksi on minun hankittava toinen talo, jossa joku osa perheestäni, etenkin kesä-aikoina, saattaa oleskella. — Eikä tuo kirkkoherran puustelli muutenkaan ole oman talon arvoinen. Sattuisin milloin tahansa yht'äkkiä kuolla kupsahtamaan — josta Jumala vielä kauan varjelkoon! — niin siihen jäävät muille silloin kaikki. Ei ole leskellä, saati lapsilla, siinä enää sitte pitkään isännöimistä. Täytyy mennä matkaansa, vaikk'ei olisi mihin mennäkään. Kyllähän ne tosin armovuoden, kenties kaksikin, ja eläkerahan saavat, vaan niillä ei pitkälle päästä. Varovinta ja parasta kaikissa tapauksissa on hankkia oma talo, johon jälkeen jääneet voivat minä päivänä hyvänsä muuttaa. — Täytyyhän sitä jokaisen rehellisen miehen, vaan erittäinkin papin, pitää huolta jälkeen tulevaisistaan".
"Onhan tuo syy tuokin", — myönsi tuomari, — "vaan saattaisihan veli, kun varoja on, ostaa jonkun toisen talon eikä tehdä veljeänsä onnettomaksi".
"Niinhän sitä saattaa puhua, kun ei asioita tunne", — vastasi Eenokki-pastori rohkeasti: "Mutta vaikka arvoisa veli voisikin ihmisyyden tai armeliaisuuden nimessä kumota äsken esiintuomani syyt veljeni tilan myyttämiseen, löytyy kuitenkin yksi syy, jonka täytyy olla kerrassaan kumoamaton. Se on sekä Jumalan kirkkaan sanan mukainen että myöskin tässä samassa Jumalan sanassa jokaisen oikean kristityn — varsinkin jokaisen papin — ankaraksi velvollisuudeksi määrätty. Vai luuleeko veli, että yksikään, joka hiukankaan Jumalan sanaa tuntee, saattaisi kieltää, ett'ei raamatussa määrättäisi jokaisen velvollisuudeksi koettaa estää lähimmäistään syntiä tekemästä?"
"Täytyy häpeäkseni tunnustaa, että minä hyvin vähän tunnen raamattua, mutta ehkä jonkun verran ihmisyyden ja armeliaisuuden lakeja", — lausui lakimies vakavasti.
Puhumaan innostunut seurakunnan paimen ei huomannut pistoa kohteliaan isäntänsä vastauksessa, vaan jatkoi jokseenkin kiihtyneenä:
"Mutta minun, ollessani pappi, täytyy tuntea raamattu perin pohjin, ja tuskinpa tarvitsisin tätä tunnustustani hävetä, vaikka itse piispan kanssa keskustelisin. Raamatun ja luterilaisen kirkon opin mukaan on jokaisen papin tärkeä velvollisuus kieltää ja estää sanankuulijoitaan pahuutta harjoittamasta. Nyt on kuitenkin kaikille tiettyä, että Jeremias Jormanainen alkaa yhä enemmän ja enemmän vajota juoppouden kauheaan syntiin, jonka tähden minun, jopa oman autuuteni uhalla; on suora täytymys estää häntä siitä. Ja tämä voi edes jossakin määrin tapahtua ainoastaan siten, että minä, kun käteni käypi, otan häneltä pois omaisuuden, jolla hän viinaa hankkii. — Niin. Siinä on syy, oikea perussyy, joka on itsensä Jumalan tekemä ja jota ihmiset eivät pysty kumoamaan".
"En tahdo yrittääkään kilpailemaan arvoisan veljen kanssa raamatun selityksessä", — virkkoi tuomari, — "vaan eikös siinä kirjassa jossakin kohden käsketä 'rakastamaan lähimaistaan niinkuin itseänsä?'"
Raamatun selityksen taitamatoin lakimies luuli lyöneensä sananselittäjän eteen valttiässän. Mutta valmis oli pastorilla vastine tuolle korkealle kortille.
"Aivan oikein! Mutta se onkin juuri kristillinen rakkaus, joka pakoittaa minua veljeäni kohtaan näin menettelemään. Sillä käskipä itse Kristuskin erästä rikasta miestä, jota hän rakasti, vaan jolle hän tiesi rikkauden olevan pahennukseksi, hävittämään kaiken omaisuutensa".
"No olkoonpa vaikka niinkin. Mutta mistä on tämä arvoisan veljen saaminen syntynyt? Olet tietysti antanut puhtaat rahat veljellesi?"
Tämä kysymys oli odottamatoin ja saatti pastorin hämille. Mutta hän koetti siihenkin vastata.
"Velka on syntynyt siten, että minä myin veljelleni osuuteni isämme jättämästä perinnöstä".
"Mutta mistäs arvoisa veli sai varoja lukutiellä ollessaan?"
"Kotoani tietysti".
"Otettiinkos ne varat lukuun isiin perintöä jakaessa?"
"Se ei ollut tarpeellista".
"Olisin kiitollinen, jos herra past… tuota arvoisa veli tahtoisi selittää, mitenkä jako muutoin kävi laatuun?"
"Se on lyhyesti selitetty", — rastasi pastori. "Meitä jäi kaksi veljestä ja isämme jättämän maatilan vuotuiset tulot olisivat tietysti varsinaiseen eroon asti olleet kahtia pantavat, mutta minä jätin ne veljelleni yksinänsä. Hän ainoastaan toimitti minulle ylöspidon lukuajallani".
"Mutta tokkohan teidän… tuota sinun osaksesi lankeavat vuotuiset tulot riittivät sinun koulukustannuksiksesi?"
"Tietysti riittivät, eivätkä menneetkään; sillä elättihän veljeni isämme jättämässä talossa monta vuotta vaimoa ja suurta lapsilaumaa, enkä minä missään tapauksessa, vaikkapa koulunkin käyden, yksinäni voinut niin paljoa kuluttaa. Sitäpaitsi elin minä koulussa ja yliopistossa ollessani erittäin tarkasti".
"Hm, vai niin!" — virkkoi tuomari, viskasi tyngäksi palaneen sikariin hampaistansa ja sylkäsi.
Siinä sitte vielä kotvasen, iltaa istuttiin totilasin ääressä ja pastori selitteli kantaansa tässä velanperimysasiassa.
Ollaksensa oikea kansallismielinen pappi — ja siitä Suomen pappien yleisestä hyveestä ei Eenokki-pastori tahtonut tehdä poikkeusta — katsoi hän velvollisuudekseen edistää maansa ja kansansa yleistä parasta muillakin luvallisilla aloilla kuin ainoastaan niillä, jotka hänen varsinaiseen hengelliseen virkatoimeensa kuuluivat. Koska siis jokaisen rehellisen kansalaisen, yksin papinkin, selvä velvollisuus oli kykynsä ja tilaisuutensa mukaan "edesauttaa" maamme pää-elinkeinon, maanviljelyksen, vaurastumista, seurasi siitä epäsuorana johtopäätöksenä, että myöskin jokaisen kansalaisen velvollisuus oli voimainsa takaa estää tämän tärkeän elinkeinon rappiolle joutumista. Nyt olivat kuitenkin maanviljelysasiat Jormanalassa, niinkuin hän oli nähnyt kokonaan rappiolle menneet, ja peljättävä oli, että tila, vaikkapa pohjaltaan parhaita maita, voisi piankin käydä kerrassaan mahdottomaksi parhaallakaan viljelyksellä parantaa. Ja sentähden, juuri senkintähden, oli Eenokki-pastorin velvollisuus ottaa veljensä tila itsellensä ja estää siten jommoinenkin yleis-isänmaallinen eli kansallinen tappio.
Mutta kuta enemmän pastori puhui uudelle veljellensä asiansa oikeudesta, sitä äänettömämmäksi kävi tämä, kunnes vihdoin pastori näki parhaaksi tehdä lähtöä.
"No aikooko arvoisa veli ottaa tämän velan perimyksen huostaansa?" kysyi hän.
"En voi", — vastasi tuomari lyhyesti.
"Miksikä et?"
"Tuota… niin! Minulla on omat syyni, vaan saattaahan herra pastori itse ajaa noin selvän ja oikean asian." Tuomari pani eri painon sanalle "oikean".
"'Herra pastori!' Minä luulen, että tulimme äsken lähemmiksi tutuiksi", — huomautti hengen mies.
"Ai todellakin! — Pyydän anteeksi erehdykseni, mutta… minulla on niin huono muisti", — sanoi tuomari, vaan arveli mielessään, että tuo veljeyden teko saisi pysyä ijäti unohduksissa.
"Koska arvoisan veljen ei käy laatuun asiaan ryhtyminen, niin täytyy minun muuta neuvoa pitää", — sanoi pastori nähtävästi loukkautuneena ja nousi ylös.
"Kyllä se voipi olla parasta."
"Hyvästi siis!"
"Hyvästi, hyvästi!"
Ja vasta veljeksi tulleet lain ja evankeliumin julistajat erosivat toisistansa paljoa epäkohteliaammasti kuin äsken olivat yhtyneet. Ei tuomari auttanut päällyspalttoakaan vieraansa hartioille. Eivätkä kutsuneet toisiaan käymäänkään.
XV.
Nolosti oli käynyt Eenokki-pastorille tuomarin luona. Ja häntä harmitti etenkin se seikka, että oli tullut tuolle lainoppineelle "lurjukselle" puhuneeksi liian paljon.
Mutta Eenokki-pastori ei ollut niitä miehiä, joiden oli tapana luopua mielipiteistään tai purkaa kerran tehtyjä päätöksiänsä. Hän oli oman kannan mies.
Eräänä synkeänä syyspäivänä, vuosi sen jälkeen kuin Eenokki-pastori oli kotipitäjäänsä kirkkoherraksi tullut, lähetti hän hakemaan veljeänsä pappilaan. Hänellä oli tärkeä asia veljensä kanssa suoritettava, sillä veljen velka alkoi käydä vanhaksi.
Jeremias Jormanainen tuli emäntinensä, sillä emäntä-Liisa oli pyrkinyt mukaan. Hän ei ollut pappilassa käynyt sitte lankonsa Lapista tultua.
Pastori otti heidät vastaan virkahuoneessaan. Hän käski vieraat istumaan ja tarjosi Jeremias Bruna primansa.
Niinkuin luonnollista ja tavallista, haasteltiin siinä aluksi huonosta ilmasta, sateisesta syksystä y.m. Jeremias Jormanainen oli kuitenkin melkein ääneti. Hän vaan veteli kiivaasti savuja sikarristaan ja katseli ympäri huonetta. Toisinaan räiskähti hän hyötä hyviään raikkaasen nauruun, mutta keskeytti sen kohta yhtäkkiä ja rupesi katsoa tuijottamaan matoitettuun lattiaan. Kun hän siitä loi silmänsä ylös, välkähtelivät ja pyörähtelivät ne oudolla tavalla…
"Kuuleppas veliseni!" — lausui pastori yht'äkkiä. "Se sinun velkakirjasi alkaa mennä vanhaksi".
"Vanhaksi… mikä velkakirja?"
Ja Jeremias Jormanainen pani vasemman silmänsä umpeen, kallisti päätänsä oikealle ja katsoi oikealla silmällänsä arvoisan veljensä silmiin.
Hengellistä herraa näytti suututtavan.
"Mitä sinä joutavaa kujeilet!" — lausui hän ankarasti. "Se sinun minulle isäni perinnöstä antama velkakirja".
"Vai se… No niin… onhan se se".
"Niin, mutta minä aion tästä puoleen vaatia siitä maksua".
"Maksua… mistä?"
"Siitä velkakirjasta tietysti".
"Niin no siitä… Saattaahan tuon vaikka… niin no… maksaa pois".
Jeremias katsahti, näin sanoessaan, vaimonsa silmiin ja pisti kätensä housun taskuun ikäänkuin rahakukkaroa ulos vetääksensä. Hän sillä hetkellä ei muistanut taskunsa tyhjyyttä.
"Jos herra rovasti odottaisi vähän aikaa, kunnes mieheni selviää", — lausui emäntä-Liisa niiaten. "Hänellä on toisinaan tuollaisia outoja häiriöitä".
Oltiin siinä siis hetkinen ääneti. Vihdoin näytti todellakin ikäänkuin Jeremias olisi unesta herännyt. Hän nousi seisoalleen, läheni rovastiveljeänsä ja sanoi kättänsä ojentaen:
"No Jumalan terveeksi!"
"Mitä sinä hupsit? — Johan tässä on aikoja sitte tervehditty", — vastasi rovasti.
"Jokos sitä?… No totta tosiaan, kun en ollut muistaakaan. Vaan minulla on välistä… Ja arvaathan sinä, rakas veli, kun en pariin viikkoon ole saanut yhtään… Minä kun olen siihen jo siksi tottunut, että pitäisi joka aamu olla edes hiukka… Ei, totta tosiaan, ilman tahdo ajatukseni juosta".
"Mitä pitäisi joka aamu olla?" — kysyi rovasti.
"Niin no… hiukka… vaikkapa vaan vingerporillinen".
"Minä en todellakaan vieläkään käsitä mitä sinä tarkoitat?"
"Niin no… viinaa, viinaa, rakas veli! — Kun siihen kerran tottuu, niin…"
"Vai viinaa!" — matki rovasti veli painavasti. Hän istui sitte hetkisen ääneti hymyssäsuin katsellen komeita kellonperiänsä. Sitte nousi hän ylös, astui piirongilleen ja kaasi lasin täyteen oikeata tisleeriä.
Kun Jeremias Jormanainen tämän näki, vetäysi hänen suunsa autuaalliseen hymyyn ja koko hänen ruumistansa alkoi vapisuttaa niinkuin horkassa.
"Otahan tuosta yksi ryyppy", lausui rovasti ojentaen lasia Jeremiaalle.
"Yksi ryyppy — ainoalle veljelle", — vastasi Jeremias, tarttuen molemmin käsin kiini täyteen lasiin.
"Niin, minä en anna kellekään enempää kuin yhden lasin, olipa veli tahi vieras. Eihän minun, ollessani rovasti, sovi juoppoutta edistää", lausui rovasti juhlallisesti.
Mutta Jeremias Jormanainen ei enää kuullut hengellisen veljensä puheita. Hän eli omaa elämistään rakastetun viinalasinsa kanssa. Vähä väliä maisteli hän siitä, mutta vaan hiukan, hyvin hiukan kerrassaan, jota tehdessään hän tuon tuostakin siveli toisella kädellään rintaansa ja puheli ikäänkuin itseksensä:
"Oih, kuin se tekee suloisen vaikutuksen!… Se vahvistaa ja lämmittää, sulostuttaa mielen ja reipastuttaa koko ihmisluonnon… Se on, totta tosiaan, verratoin Jumalan lahja tuo viina ihmiskunnalle… Taivaan mannakaan ei voi olla makeampaa!… Tuskinpa elämän leipäkään…"
"Niin, ryyppy, muudan tekee nykyään Jeremiaalle hyvää", — lausui emäntä-Liisa pannen painoa sanalle "nykyään".
"Hän ilman sitä ei osaa yhtään ajatellakaan, vaan menee välistä ihan sekaisin".
Vai niin suureksi juopoksi sinä veliseni jo olet tullut, niin syvälle langennut! Etkös tiedä, että Jumalan sanassa sanotaan: "Syömäritten ja viinan juomaritten ei pidä tuleman sisälle Jumalan valtakuntaan?"
Mutta Jeremias, joka oli juonut ryyppynsä pohjaan, hymyili tyytyväisesti niinkuin viisas mies ainakin ja vastasi:
"Onhan se asia niin, vaan onhan se toisinkin. Sanoohan samassa Jumalan sanassa itse Kristuskin itsestänsä, että hän tuli 'syöden ja juoden'."
"Kyllä sanookin, vaan Hän tarkoittaa kohtuullista nautintoa, eikä sellaista ääretöintä viinan orjuutta, johon sinä olet langennut. Ei Jumalan sanaa saa selittää oman pimiän järkensä mukaan, etkä sinä missään tapauksessa ole sovelias sanan selittäjäksi".
"No, olkoonpa niinkin. — Vaan etkös sinä tiedä minkätähden minä olen juomari?"
Eenokki-pastori punastui kuin kukko, mutta ei vastannut mitään.
Tiesiköön hän syytä Jeremiaan juoppouteen?…
"No niin", — jatkoi Jeremias. "Koska sinä et ole sitä tietävinäsi, sanon sen sinulle vasten naamaa, sillä nyt en ai'o kursastella. — Se on juuri sinun syysi, että minä olen juoppo, yksistään sinun".
"Minun syyni, että sinä olet renttu?… Hyi häväisty!"
Ja rovasti sylkäsi voimakkaan häväistyssyljen — ei kuitenkaan veljensä silmille.
Mutta "renttu", jota väkevä ryyppy todellakin ihmeteltävällä tavalla virkisti, jatkoi kiivaalla äänellä:
"Syljeksi mitä syljeksit, häväise niinkuin haluat minua, mutta tosi se on sittekin ja tulee totena pysymäänkin, että ilman sinun hävytöntä ahneuttasi ja kavaluuttasi olisin minä nyt kunniallinen mies, perheelläni olisi kyllä leipää ja maani sekä talouteni vähintäin tyydyttävässä kunnossa. — Vai uskallatko kieltää, ett'et sinä petollisilla lupauksillasi vietellyt minua maksamaan sinun ylioppilasvelkojasi, joita minä en olisi ollut velvollinen muuta kuin takaamaan?… Voitko omantuntosi päälle vakuuttaa, ett'et sinä ilmeisellä vääryydellä kiskonut minulta yksin tärkeimmät elämäni tarpeetkin täällä rovasti vainaan apulaisena ollessasi?… Ja rohkenetko vieläkin tässä minun, perikadon partaalla olevan 'rentun', silmäin edessä väittää, ett'et sinä valapattoisuudellasi pakoittanut minua antamaan tuota onnetointa paperia, jonka sisältöä nyt kuulut aikovaa minulta periä?… Mutta niin totta kuin Jumala taivaassa elää, tulevat vielä kerran kaikki nämä vääryydet, kaikki se onnettomuus ja kurjuus, jota minä joukkoineni sinun tähtesi olen saanut kärsiä, sinun vastattavaksesi — yksin minun onnetoin juoppoutenikin".
"Herra siunatkoon sinua Jeremias! Mikä sinun nyt, juuri nyt, pani noin… hm… noin järkevästi puhumaan?" — sanoi emäntä-Liisa hätäisesti asetellen innostunutta miestänsä.
"Mikä minun pani!… Saanhan kerrankin sanoa totuuden konnalle… koiralle… itse pelsepupille!" — ärjyi Jeremias ja tömisteli likaisia jalkojansa pappilan puhtailla matoilla. —
Tällainen vieraan, vaikkapa veljenkin, käytös olisi epäilemättä saanut tavallisen ihmisen vimmastumaan. Mutta Eenokki-pastori oli älykäs mies. Hän hillitsi luontonsa eikä suuttunut koskaan, kun vaan toinen ehti ennen suuttumaan. Sen oli hän kokemuksesta nähnyt erittäin hyödylliseksi. — Hän siis vaan hymyili armollisesti Jeremiaan räiskäessä ja antoi tämän vapaasti purkaa sydäntänsä. Vihdoin, kun onnetoin mies oli täysin tyyntynyt, lausui hän levollisesti:
"Niin, aiotteko maksaa velkanne?"
"Voi armollinen herra rovasti! Millä me sen maksamme, kun käsi on tyhjä ja toisessa ei ole mitään", — vaikeroi emäntä-Liisa.
"Siinä tapauksessa täytyy minun myyttää tilanne", — vastasi hengellinen herra kylmästi:
"Veli myyttää minulta isän perinnön!" — lausui Jeremias harvaan ikäänkuin itseksensä.
Mutta emäntä-Liisa lankesi polvillensa lankonsa eteen, ojensi kätensä häneen päin ja kyyneleet valuivat virtana hänen kuihtuneita poskiansa pitkin, kun hän lausui:
"Ah herra rovasti! Olkaa kärsiväinen meidän kanssamme ja — me koetamme maksaa teille".
Eenokki-pastori käänsi päänsä poispäin, huokasi keveästi ja vastasi:
"En voi enää odottaa".
Mutta emäntä-Liisa ei jättänyt pastoria niin vähällä. Hänen äidinrakkautensa onnettomia lapsiraukkojansa kohtaan pakoitta häntä koettamaan kaikki naisen keinot hellyttääksensä ankaraa lankoansa. Hän kumartui maahan Eenokki-pastorin jalkain juureen, pesi kyynelillänsä tämän kiiltäviä saappaita ja rukoili armoa kaikilla niillä sanoilla, joita ainoastaan naiset osaavat käyttää.
Kaikki turhaan…
Vihdoin nousi hän jälleen ylös, katsahti pastoria silmiin ja sanoi:
"Eiköhän teidän sydämmessänne siis löydy vähintäkään armahtavaisuutta minun onnettomia lapsiani, teidän veljenne lapsia kohtaan?"
"Minulla on kyllä itsellänikin lapsia, joista olen velvollinen huolta pitämään", — vastasi rovasti äkäisesti.
"Muistakaa kuitenkin 'Armotointa palveliaa', herra rovasti, ja ajatelkaa, miten hänelle kävi, kun oli niin ankara kanssapalvelijalleen. Sillä ettehän suinkaan viimeisenä päivänä soisi kuulevanne Kaikkein Tuomarin suusta noita kauheita sanoja: 'Sinä paha palvelija!'"
"Tällä asialla ei ole mitään yhteyttä tuon Herran vertauksen kanssa", — lausui todellakin "Armotoin palvelija".
"Ja jos teillä ei ole muuta sanomista, niin voidaan jo lopettaa keskustelu tästä asiasta".
Herra rovastille alkoi luultavasti keskustelu käydä tukalaksi.
"Lähdetään sitte Jeremias-raukka pois, kun ei enää mikään auta", — sanoi emäntä Liisa. "Jumala suokoon teille kuitenkin siunauksensa, herra rovasti!"
"Anna edes yksi ryyppy vielä konna! Vie sitte minulta isän perintö", — pyysi viinaan menevä Jeremias.
"Vai vielä ryyppy — sinulle!" — vastasi rovasti ylenkatseellisesti.
"Eiköhän kauppa kannata?"
"Lähdetään, Jeremias, lähdetään! Lapset itkevät kotona", — kiirehti emäntä Liisa väliin.
"Etkö sitte anna — rosvo?" — pyysi Jeremias yhä.
"En".
Hm!… Vai ei minulle anneta kahta ryyppyä isän perinnöstä!… No, onhan tuo jotakin…
"Se on jo ilmankin liian kallis herra rovastille", — sanoi emäntä-Liisa ja veti Jeremiaan mukaansa ulos.
He menivät kotiansa.
Ja puolisokean mustalais-Reetan muinainen ennustus alkoi yhä enemmän ja enemmän toteutua…
XVI.
On kylmä päivä kevättalvella. Talvi ponnistelee viimeisiä voimiansa korkealle kohoavan kevätauringon lämmittäviä säteitä vastaan sillä nämä ovat osoittautuneet sangen vaarallisiksi sen elämälle ja olemukselle. Niiden lämpö on vähitellen vaan varmasti tehnyt talven lumipuvun yhä ohuemmaksi, jopa paikka paikoin kuluttanut sen rei'ille ja rakoloille, ja nämä pakkasen valkean vaipan mustalta ammottavat repeämät osoittavat silminnähtävällä tavalla vaatteuksen haltijan köyhtymistä, heikkonemista. Turhaan on hän, kylmä poika, tuon tuostakin koettanut uudella lumella paikkailla kuluneen takkinsa hartioita ja kyynäspäitä, sillä nuo uudet paikat, vanhaan vaatteesen pantuina, pikemmin vaan edistävät kuin estävät koko puvun auttamatointa häviötä. Mutta hänpä tuskin tiesikään, ett'ei "uudella veralla saa paikata vanhaa vaatetta." Ja lopputuloksena tästä elämän taistelusta on talven vallan täydellinen häviö.
Paljon kansaa on kokoutunut Jormanalan avaraan ränstyneesen pereentupaan. Pitkän pöydän päässä istuu lyhyt, pulleanaamainen ja paksumahainen herra, suuret irtonaiset rillit nenänlatvalla. Hän on paikkakunnan ruununvouti. Hänen vasemmalla sivullansa pöydän takana istuu nuori hienonnäköinen herrasmies, joka kirjoittaa paperille ruotsiksi ukko herran sanelemisen mukaan. Penkillä perä-ikkunan edessä, voudin oikealla puolella, istuu pitäjään rovasti Eenokki Jöransson poltellen havannaa ja aina välistä vaihtaen lauseen toisen ruotsinkielellä lihavan naapurinsa kanssa. Muu kansa hälisee siellä täällä tuvassa, mikä seisaalla kumppalinsa kanssa puhellen ja naureskellen, mikä pitkin penkkilöitä venyen ja piippuansa imeskellen.
"Hiljaa talonpojat!" — kuului voudin kumea ääni. "Nyt alkaa tilan huutokauppa. Paljonko siitä tarjotaan?"
"Paljonko se minun kiinitetty saamiseni kulunkineen päivineen tekee?" — kysyi rovasti selvällä suomenkielellä ja rykäsi ylhäisesti.
"Herra rovastin ja ritarin saaminen kaikkineen tekee pennilleen viisituhatta kuusisataa seitsemänkymmentä seitsemän markkaa", lausui ruununvouti virallisesti.
Pastori Eenokki Jöransson oli siis jo ritarikin…
"Niin paljon… vai niin paljon!" — kuului väkijoukosta hälinä.
"No paljonko tilasta tarjotaan, vai eikö mitään?" — uudisti myyjä kysymyksensä.
Kaikki katsoivat rovastiin.
"Minä tarjoon kaiken sen summan, jonka olen Jeremias Jormanaiselta saapa", — lausui tämä vakavasti.
"Niin paljon… vai niin paljon!" — suhisi ääni ihmisjoukosta,
"Siis: viisituhatta kuusisataa seitsemänkymmentä seitsemän markkaa… ensimäinen!" — huusi ruununvouti. "Eikö kukaan lisää?"
"Kukapa tuohon lisännee", — lausui joku.
"Jo tuossa on hintaa liiaksikin", — äännähti toinen.
"Kylläpä kontu tulee rovastille täyteen hintaan", — virkkoi kolmas.
"Eikö siis kellään ole halua hintaa lisätä?" — uudisti vouti kysymyksensä, "Siinä tapauksessa; viisituhatta kuusisataa seitsemänkymmentä seitsemän markkaa… ensimäinen, toinen ja… kolmas!"
Vasara paukahti pöytään. Ruununvouti nousi ylös, kätteli herra rovastia ja toivotti hänelle onnea talon uutena isäntänä.
Silloin tunkeusi väkijoukosta esiin puolialastoin mies hattu päässä ja vaatteet repaleissa. Hänellä oli pienoinen itkevä lapsi käsivarrella, toinen toisella, ja hänen auki rehottavan paitansa sevalmuksesta pisti putelin kaula esiin. Kaikki antoivat hänelle tietä, sillä jokainen tunsi hänet Jeremias Jormanaiseksi, talon entiseksi isännäksi.
Jeremias astui suoraan rovasti- ja ritariveljensä eteen, laski lapset sylistänsä, otti hatun päästänsä, kumarsi syvään ja lausui osoittaen lapsia:
"Tietääkö herra rovasti ja ritari, miksi nämä lapset näin parkuvat?"
Rovastia näytti tällainen odottamatoin kysymys hämmästyttävän. Hän ei vastannut mitään, vaan käänsi päänsä pois. Hänen mielensä olisi tehnyt pötkiä matkaansa, päästäksensä "tuon rentun" kanssa tekemisistä, vaan läsnä olevain seurakuntalaisten tähden ei hän sitä julennut tehdä, Hän luuli kumminkin ruununvoudin virkansa puolesta ehkäisevän Jeremiaan sopimatointa käytöstä, mutta tämä ei näkynyt nyt poliisivelvollisuuttaan muistavankaan ja katseli oudostellen kurjaa miestä.
Rauhan häiritsijä sai siis rauhassa uudistaa kysymyksensä.
"Mistä minä sen voin tietää", vastasi rovasti äreästi.
"Niillä on nälkä", — lausui Jeremias.
"Siinä tapauksessa on niille annettava ravintoa", — huomautti rovasti.
"Vaan kun minulla ei ole niille ravintoa antaa, saat sinä nyt pitää ne omina lapsinasi, kun olet niiden omaisuudenkin ottanut… Suostutko?"
"Minulla on tarpeeksi omia lapsia", — vastasi hengen mies.
"Minä pyydän: ota nämä lapset ja hoida ne niinkuin omasi, tee niistä kunnon ihmiset maailmaan, kun minusta ei ole enää heidän kasvattajakseen; ja — minä tyydyn kohtalooni. Tee nyt se, täytä ainoan veljesi ainoa ja viimeinen pyyntö… Täytäthän?"
Olipa nyt arvoisa sanan palvelija tulisilla hiilillä, mutta hän vaan vastasi:
"En voi".
"Vielä kerran: rakas, kallis veljeni! Kuule nyt tämä ainoa kerta minua ja minä olen pitkin mierontietä kulkiessani rukoileva Jumalan siunausta sinulle ja ilmoittava kaikille ihmisille, miten jalon työn sinä olet tehnyt".
"Heitä jo!"
"Hm… Sinuun ei pysty mikään… ei mikään!"
Kaikki olivat hiljaan kuin kirkossa ja rovasti nousi ylös lähteäksensä.
Mutta Jeremias Jormanainen, joka näki viimeisenkin yrityksensä hengellisen veljensä sydämen lauhduttamiseksi turhaan raukeevan, muuttui yhtäkkiä kalman karvaiseksi. Hänen rintansa alkoi kiivaasti nousta ja laskeutua, hänen kätensä koukistuivat suonenvedon tapaisesti ja hänen silmänsä välähtelivät "kuin salamat öisellä taivaalla". Kiukusta vapisevalla äänellä ja tuon tuostakin rovastia nyrkillänsä uhaten puheli hän seuraavaa:
"Koska sinulle ei enää kelpaa köyhän rukous eikä kukistetun nöyryys, koska sinun kivikovaa sydäntäsi ei voi enää viattomain lasten parkukaan hellyttää, lasten, joiden tulevaisuuden sinä olet vääryydelläsi ja äärettömällä ahneudellasi perinpohjin sortanut, koska sinä et näy enää häpeävän ihmisiäkään, saati pelkäävän Jumalaa, jonka erityiseksi palvelijaksi itsesi kutsut, — niin tahdon minä nyt tässä kaiken kansan läsnäollessa julistaa minkäkarvainen mies sinä, herra rovasti ja ritari, oikeastaan olet".
"Kuulkaa… kuulkaa!" — kuului väkijoukosta. Kenenkään estämättä jatkoi onnetoin mies puhettaan:
"Muistatko sinä, arvoisa herra, mitä tapahtui isämme kuolinvuoteen ääressä juuri vähäistä ennen hänen kuolemaansa?… Muistatko sinä, kenelle isämme määräsi tämän talon ilman minkäänlaisia lunastusrahoja?… Ehkä ei ole vielä kokonaan mielestäsi mennyt se kallis vala, jonka yhtenä isämme kuolinvuoteen ääressä polvillamme vannoimme ja jossa sinä vannoit itsesi osattomaksi tähän taloon, kun vaan minä sinun ylioppilaaksi kouluutan?… Enkö minä sitä ole täyttänyt lisän kanssa?… Eikö omatuntosi hituistakaan soimaa sinua. Jumalan sanan saarnaajaa tuon väärän valasi tähden?…"
"Kauheata… kovin kauheata!" — supisi joku joukosta,
"Ja mistä on nyt syntynyt tämä velka, joka saattaa minut mieron tielle?" — jatkoi Jeremias, "Täällä on vielä yksi rehellinen todistaja, joka tietää sen kokonaisuudessaan tulleen muka sinun maa-osastasi tässä talossa".
"Se on totta, se minun täytyy todistaa", — lausui eräs lähellä seisova keski-ikäinen mies, joka oli ollut vierasmiehenä silloin kuin Jeremias ja Eenokki konnun kaupat tekivät.
"Vai niin… vai niin! Sepä outoa!" — kuului rahvaan seasta.
Mutta seurakunnan paimen istui kuin naulattu. Hänellä ei ollut sanaakaan puolustuksekseen.
Ja Jeremias jatkoi vielä yhä kiivastuneempana:
"Siispä muista se, kurja petturi ja valasi kieltäjä, että taivaan kirous on vielä kerran kauheasti… liian kauheasti lankeava päällesi, vaikka tässä maailmassa saisitkin rauhassa konnuutesi hedelmiä nauttia!"
"Mi… minä aion saat… saattaa tuon miehen lailliseen edesvastuusen hävyttömyydestään", — sai rovasti ja ritari vihdoin sopertaneeksi.
"Aio mitä aio, polje minut vaikka lokaan jalkoihisi, niinkuin jo olet tehnytkin, vaan kuule sanani: Hirmuisena lepää Herran kirous sinun päälläsi. Minä näin… minä näin…"
Nyt loppui vihdoinkin ruununvoudin kärsivällisyys.
"Lopettakaa jo! — Eihän tämä ole mikään riitapaikka". — lausui hän tuntein virkamahtinsa.
"Enhän minä, vaan tuohan tuo…" — lausui rovasti niinkuin rikoksen tehnyt koulupoika opettajalleen.
Mutta Jeremias Jormanainen hoipertui taaksepäin, kiristeli hampaitansa ja soperteli outoja sanoja…
"Viekää pois tuo retale!" — äänsi herra ruununvouti polkaisten jalkaansa.
* * * * *
Toimitus oli loppunut. Ruununvouti seurueineen lähti pois ja heti hänen jälestään meni rovastikin. Vähitellen alkoi muukin kansa talosta hälvetä ja kotiin mennessään puheli kukin kumppalinsa kanssa siitä oudosta kohtauksesta, mikä Jormanalassa juuri oli tapahtunut.
"Armotoin mies tuo meidän rovasti", — lausui eräs kulkijoista.
"Kummakos se, kun veli on tuollainen renttu", — vastasi toinen.
"Mutta entäs jos tuo renttu sittekin on oikeassa", — äänsi kolmas.
"Minä puolestani luulen rovastin olevan väärässä".
"Mistä sinä sen voit päättää?" — kysyi toinen. "Vai uskotko sinä tuon renttu-Jeremiaan juorupuheita paremmin kuin pappia?"
"Enkä usko enkä ole uskomatta, vaan eihän kunnon pappi tule 'ikkunasta sisään' niinkuin hän tuli meidän pitäjääsen".
"Ja eipäs se rovasti paljon kyennyt vastustelemaankaan Jeremiasta, vaikka tämä niin häntä säimäsi", — jatkoi ensimäinen.
"No en minä muuta tiedä, vaan kuulin kerran Hovilassa työssä ollessani Hovilan herran sanovan rovastia 'aika koiraksi', vaikka he aikoinaan, rovastin täällä maisterina ollessa, olivat olleet hyvät ystävykset", selitti kolmas.
"Oli miten oli, vaan kummallista se sittekin oli".
"Hm, kummallista!"
"Kummallista!…"