XVII.
Rovasti ja ritari Eenokki Jöransson istuu mukavasti pehmeässä sohvassaan Jormanalan hovin uudessa komeassa asuinkartanossa. Hän on sen rakennuttanut kauniille kunnaalle jonkun matkan päähän entisestä lahonneesta talosta. Lähellä hovia, aivan sen puutarhaksi aiotun pienen pellon takana, on pienoinen erittäin ihana sydänmaan lampi, jonka välkkyvä pinta kimaltelee salin ikkunoihin rannalla kasvavan tuuhean mäntymetsän läpitse. Onhan tuollainen paikka kuin luotu mukavaksi, rauhaisaksi tyyssijaksi virasta väsyneelle lähes viidenkymmenen ikäiselle sielunpaimenelle.
Sillä rovasti ja ritari Eenokki Jöransson on nyt jo siinä tilaisuudessa, ett'ei tarvitse itse virkaansa toimittaa. Eipä hänellä ole siihen enää erityistä haluakaan, sillä saahan ihminen papin-virastakin vihdoin kylliksensä… Ja varsinkin kun on ollut suuren pitäjään rovastina… Hän on siis ottanut virallisen "ex offisio", apulaisen, ett'ei tarvitse olla minkäänlaisessa edesvastuussa seurakunnan sielun hoidosta. Ja tämä apulainen näkyy olevan hyvässä sovinnossa rovastin ja ritarin vanhimman tyttären kanssa…
Jormanalan maatila alkaa muutoinkin olla kukoistavassa kunnossa. Tultuansa talon isännäksi ryhtyi rovasti sitä pontevuudella parantamaan. Ahoiksi jääneet pellot kynnettiin, lannoitettiin ja laajennettiin, niityt raivattiin ja ojitettiin, aidat pantiin täyteen kuntoon ja uuden kivinavetan valmistuttua perustettiin taloon meijerilaitos. Ihmekös siis oli, jos herra rovasti ja ritari tuli kuuluisaksi maanviljelijäksikin, niinkuin oli kuuluisa hengen mieskin ollut. Hänet kutsuttiin paikkakunnan maanviljelysseuran kunniajäseneksi, sai palkinnon ja diplomin toinen toisensa perästä, milloin erinomaisista karjantuotteista, milloin kylvyheinän viljelyksestä, milloin malliksi kelpaavasta hevoishoidostaan. — Mutta hätäkös hänen oli näin ryskää ja vuovata, hätäkö maanviljelystänsä parantaa ja edistää. Niinkuin orjat raatoivat palkattomat päiväläiset hänen hovinsa parantamiseksi ja kaunistamiseksi. Hän sai vuosittain seurakuntalaisiltaan parituhatta päivätyötä.
Rovasti ja ritari Eenokki Jöransson on siis täydelleen saavuttanut maalliset tarkoituksensa. Hänellä ei ole enää mitään toivottavaa.
Mutta viime aikoina on hän ruvennut käyttäytymään vähän kummallisesti. Se on ehkä yleisen, liiallisesta virkatyöstä tulleen heikkohermoisuuden vaikutusta. Hän ei tahdo saada unta. Ja jos hän milloin nukkuukin, on hänen unensa erittäin rauhatointa. Hän näkee outoja unia ja nytkähtelee, vavahtelee tavattomasti maatessaan. Onpa hänen kuultu joskus unissaan puhelevan outoja sekanaisia sanojakin. Hän mainitsee silloin usein sanat "Jeremias!" ja "väärä vala!"… Eikä hän milloinkaan rupea yksinään maata. Sanoo pelkäävänsä ja näkevänsä kummituksia…
Pappiparka!…
Selvän selvää siis on, että tällainen rovastin ja ritarin yleinen heikkous sietäisi pikaista parannusta. Läheiset lääkärit eivät kuitenkaan ymmärrä taudin syytä. Hänen tarvitsisi mennä jonnekin ulkomaille kylpemään. Ja hän meneekin, menee ensi kesänä, se on päätetty asia. Siitä ainoastaan ei vielä olla selvillä, tuleeko hänen mennä Aachen'iin vai Baden-Baden'iin…
* * * * *
On kylmä talvipäivä, ankara tuisku. Laiha, kuihtuneen näköinen kerjäläisvaimo vetää pitkin umpista maantietä kelkkaa perässänsä, tuon tuostakin levähdellen ja huoahdellen. Kelkassa on hänellä kaksi pienoista itkevää lasta, jotka yhä valittavat viluansa ja nälkäänsä.
"Voi voi äiti, kun minulla on niin nälkä!" — uikutteli yksi.
"Ja minulla niin vilu!" — vaikeroi toinen.
"Kärsikää, kärsikäähän lapseni! Kohta pääsemme hoviin ja siellä saatte leipää sekä lämmintä", — lohdutteli voimatoin äiti.
"Hoviinko me menemme? — Mihinkä hoviin?" — kysyi uteliaampi lapsista.
"Sedän hoviin, lapseni, sedän hoviin".
"Ai ai! Me pääsemme sedän hoviin, sedän hoviin! — Onhan se setä hyvä?"
"On, hyvä on setä", — vastasi vetäjä, vaan hänen rinnastaan puhkesi raskas huokaus.
Lapset taukosivat itkemästä.
Vielä kotvasen ponnisteltuansa sai vaimo raskaan kuormansa vedetyksi Jormanalan hovin kyökin rappujen eteen. Hän purki repalaiset lapsensa kelkasta, otti niistä toisen syliinsä toisen selkäänsä ja kompuroi rikkaan talon kyökkiin.
Lempeä ruustinna otti kerjäläiset ystävällisesti vastaan. Hän käski heitä istumaan ja lämmittelemään sekä kiirehti toimittamaan väriseville lapsille lämmintä maitoa.
"Mistäs nämä vieraat ovat?" — kysyi sitte ruustinna ystävällisesti.
"Emmehän me hyvin kaukaa ole", — vastasi kerjäläisvaimo tukeuttaen liikutuksensa.
"Olette siis tästä pitäjäästä. — Voi voi kuinka nuo lapset värisevät! Tule tänne, pienoiseni, hellan eteen lämmittelemään", — kutsui hyväsydäminen ruustinna.
Ja vanhempi lapsista meni ujostellen lämmittelemään. Mutta ruustinnan ystävällisyydestä ja lämpimän suloisesta vaikutuksesta rohkaistuneena alkoi hän katsella ympäri huonetta ja puhella.
"Tämmöinenkös se on se sedän hovi?" — kysyi hän yht'äkkiä viattomasti katsellen hymyilevän ruustinnan silmiin.
"Sedän hovi!" — kertoi ruustinna hämmästyen.
"Niin, äiti sanoi äsken tuolla maantiellä, että me menemme sedän hoviin ja että setä on hyvä", — pilpatti pikku kerjäläinen.
Ruustinna punastui ja jäi ääneti seisomaan pienen kerjäläisen eteen. Sillä ehk'ei hän tarkemmin tiennytkään rovastin ja Jeremias Jormanaisen välisiä asioita, tiesi hän kuitenkin sen, että tämä hovi oli ennen, ollut rovastin veljen talona ja että tämä veli joukkoinensa nyt oli suuressa köyhyydessä. Sitä paitsi oli ruustinna joskus kuullut huhuna kerrottavan, että hänen miehensä oli muka vääryydellä ottanut tämän talon veljeltään; vaan kun rovasti ja muutamat muut ruustinnan tuttavat olivat vakuuttaneet Jeremias Jormanaisen juomisella taloutensa hävittäneen, tyytyi ruustinna siihen eikä sen enempää asiaa perustellut. Jeremias Jormanainen taas ei koskaan rovastin uudessa hovissa käynyt, eikä ruustinna muutakaan joukkoaan ollut sitte Lapista muuttonsa nähnyt. Ei siis ihme ollut, jos hän, kälynsä ja tämän lapset tuollaisessa tilassa tavattuansa, hämmästyi ja häpesi sekä omasta että etenkin rovastin puolesta.
"Vai Jeremias Jormanaisen poika sinä olet. Ja oletteko te Jeremias Jormanaisen emäntä?… Voi voi, ja tuollaisessa kurjuudessa!… Miksi ette ennen ole meillä käyneet?"
Näin puheli ja kyseli tuo hyväsydäminen ruustinna.
"En ole rohjennut ennen käydä, vaan — kerkisihän tuota nytkin", — vastasi kerjäläis-Liisa kälynsä kysymykseen ja hänen molemmille poskillensa putosi kuuma kyynelpisara.
"Mutta missäs se setä on, se hyvä setä?" — kyseli puhelias lapsi.
"Setä on täällä kammarissa. Odotahan, minä menen häntä hakemaan", lausui ruustinna liikutettuna ja hävisi kammariin vievästä kyökin ovesta.
Kauan… kauan viipyi hän tuolla komeassa salongissa miehensä luona. Mitä siellä puheltiin, mitä taisteluja taisteltiin, sitä ei kukaan kyökissä olijoista tiennyt. Sen vaan jokainen huomasi, että kun ruustinna vihdoin yksin kyökkiin palasi, olivat hänen silmänsä turvoksissa Hän näytti ankarasti itkeneen…
"Setä, lapseni on kipeä, eikä jaksa tulla teitä katsomaan, vaan hän käski minun antaa teille ruokaa ja juomaa, kyydin seuraavaan taloon ja tämän", — lausui ruustinna vapisevalla äänellä ojentaen Liisalle viiden markan setelin.
"Kiitoksia… kiitoksia armollinen ruustinna teille hyvyydestänne!" — vastasi Liisa ottaen rahan. "Jumala teitä siunatkoon ja antakoon teille onnea! Hän siunatkoon ja armahtakoon myöskin sairasta herra rovastia!"
Sanalle "armahtakoon" tuli Liisan lausuessa erityinen paino.
Tapahtuikohan se tarkoituksella vai ilman tarkoitusta?…
Ja kerjäläisjoukkoa ruokittiin sitte rovastin kyökissä parhaan mukaan. Vieläpä tuo hellä ruustinna pani heille runsaasti ruokavaroja evääksikin, antoi lapsille entisiä omain lastensa pitovaatteita ja kutsui heitä usein käymään uudessa Jormanalassa. Sitte vietiin oudot vieraat hevoisella lähimmäiseen naapuriin, josta nämä jatkoivat matkaansa kaikkeen maailmaan.
* * * * *
Entäs Jeremias Jormanainen. Mitenkä hänelle kävi isänsä perinnöltä pois jouduttuansa?
Hänellä ei, isältä perityt mullatkin menetettyänsä, ollut enää mitään huolta tai murhetta tässä maailmassa, eipä vastoinkäymistäkään. Eikä koskaan kuultu puutteen valitusta hänen huuliltaan, vaikka toisinaan sai useammat vuorokaudet päästänsä syömättä olla. Hän oli kerrassaan onnellinen ihminen, sillä hän oli — hullu.
Jeremias Jormanainen kulki sitte muutamia vuosia, erillään vaimostaan ja joukostaan, talosta taloon hupsien puuta heinää. Usein kuultiin hänen tietä pitkin astuskellessaan, milloin raikkaasti nauravan, milloin laulavan seuraavaa värssyä:
"Ei ole minulla maata
Eik' isän perintöä,
Ei ole minulla turvaa
Eik' neuvon antajaa".
Vihdoin löydettiin hänet kuolleena Jormanalan hovin alla olevan lammin rannalta, mihin vesi oli hänen ruumiinsa työntänyt. Hän oli kulkenut sinne eräänä syysyönä ja hukuttautunut lampiin.
Ja puolisokean mustalais-Reetan muinoinen ennustus oli toteutunut…
* * * * *
Niin. Eenokki on hänen nimensä.
Ja hän on pappina kristillisessä seurakunnassa…