VII.
Kun lapset näkivät komean mustan herran pirttiin tulevan, juoksivat he kukin nurkkaansa, piiloutuen miten parhaiten osasivat. He kun tuiki harvoin olivat herrasvieraita kotonansa nähneet, pelkäsivät nytkin setäänsä ikäänkuin pahempaakin otusta. Ainoastaan Taavetti, Jeremiaan vanhin poika, joka jo kävi kansakoulua, rohkastui sen verran, että isänsä kehoituksesta astui esiin ja antoi ujostellen vieraalle kättä.
"Vai tämä se on sinun vanhin poikasi. Mikäs sen nimi taas olikaan?… Taavetti… Niin, Taavetti… Noo, johan se Taavetti alkaa olla kokonainen mies… Terve, terve!… Vaan etpäs sinä ole oppinut vielä kumartamaan vieraille kättä antaissasi… No koetappas nyt!… Kas niin, kyllä sinusta vielä mies tulee".
Näin puheli nuori maisteri veljensä pojalle, jonka jälkeen käytiin ruokaan käsiksi. Ja siinähän se meni tuo ruokakin, vaikk'ei ollutkaan mitään hienoja laitoksia. Uunipaistia vaan ja ohraryynivelliä sekä jälkiruoaksi äsken uunista otetuita ryynimakkaroita. Vaan eihän sitä herrasruokaa osannut toivoakaan talonpoikaisen veljen kotona. Täytyi syödä, mitä sattui saamaan. Ja olihan tuo lystiäkin joskus syödä ihka talonpojiksi…
Syödessä ei paljon sanoja vaihdeltu, vaikka maisteri; havaiten taannoin lii'an jyrkästi menetelleensä, nyt puhui paljon ja koetti tuon tuostakin saada Jeremiasta puhelemaan. Mutta tämä ei tahtonut onnistua siitä syystä, että nuo maisterin leikkipuheet eivät olleet niinkään viatointa laatua, vaan koskivat milloin talonpoikaista ruokaa, milloin Jeremiaan kömpelyyttä ruoka-aseiden käytännössä j.n.e., kuitenkin aina niin, että niistä selvästi kuvasti yleinen talonpoikaisen rahvaan pilkkaaminen ja halveksiminen.
Syötyänsä menivät veljekset jälleen kammariin ja vähitellen haihtui Jeremias Jormanaisesta hänen taannoinen jöräkyytensä — lieneekö se sitte tapahtunut maisteriveljen liukkaiden puheiden vuoksi vai runsaan ja ravitsevan ateriani vaikutuksesta. He alkoivat nyt puhella niistä näistä Jeremiaan talouden asioista, hänen läkkityöstänsä, veloistansa y.m., kunnes maisteri vihdoin lausui:
"Mutta ethän sinä vielä ole kysynyt sitäkään, mihinkä minä papiksi tulen".
"Se, totta tosiaan, on tässä muussa hötäkässä kokonaan mielestäni mennyt. Mutta kysymmä häntä nyt? 'No tähän pitäjääsen, juuri teidän ukko-rovastin apulaiseksi minut määrättiin'."
"Hm, vai niin", — vastasi Jeremias mietiskellen, "Mutta tokkos olet sitä ajatellut, 'ett'ei kukaan ole prohveetta isäinsä maalla?'"
"Hja! Mitä vielä! Kyllä minä osaan kotipitäjääni akkoja itkettää ja ukkoja uneen saarnata niin hyvin kuin muualtakin tulleet papit", — lausui maisteri ja alkoi astuskella reippaasti kammarin lattialla paperossia poltellen.
Hetken äänettömyyden perästä sanoi Jeremias:
"Vielähän ne meidänkin välit ovat sepimättä ja sinulta tila-osasi kauppakirja saamatta. Eiköhän noita asioita tässä pyhinä selvitellä? — Siitä, minkä jäät minulle velkaa, saattaisit selvyyden vuoksi antaa velkakirjan, vaikka eihän sillä sentähden perimyksellä kiirettä olisi".
"Mitä?… Minä velassa sinulle?" — huudahti vasta vihitty pappi.
"Niin, tottakaiketi, sillä tiedäthän itse, että olen hankkinut sinulle rahat Helsingissäkin olo-aikanasi, vaikka isän määräys oli ainoastaan Kuopion koulu läpi käyttää". — vastasi Jeremias vakavasti. Hän ei huomannut sitä tummaa katsetta, jonka maisteri häneen loi.
Ainoastaan vaivoin sai nuori Hengen mies estetyksi suomalaisen kirouksen suustansa ulos tulemasta, vaan lausui alahuultansa ankarasti purren:
"Mirabile dictu!"
"Mitäs kieltä se oli?" — kysyi Jeremias ystävällisesti.
"Olipahan vaan", — vastasi maisteri yhä luontoansa asetellen.
"Ja mitä se suomeksi merkitsee?"
"Ei se muuta merkitse kuin: 'Herra siunatkoon meitä'", — vastasi nuori totuuden saarnaaja ja nauroi imelästi sukkelalle selitykselleen.
"Mutta mitäs tuumaat ehdoituksestani?" — kysäsi Jeremias taannoista puhetta jatkaen.
"Ehditäänhän me ainakin niistä haastella", — vastasi maisteri, joka nyt oli saanut entisen levollisuutensa. "Vaan eiköhän olisikin parasta, että jatkettaisiin yhä yhtä tuumaa, eli että minä tienaisin rahaa, joilla sitte maksettaisiin yhtenä sinun velkasi, ja että minä ottaisin täältä kotoa mitä ruoka-aineita ja maantavaraa tarvitsen. Sillä keinoin päästään välemmin asioista ja parannetaan maata, että sitte varsinaisessa erossa olisi enemmän jakamista".
"Jakamistako?… Mitä jakamista tässä sinulla on?" — kysyi Jeremias säikähtäen.
"No no!" — rauhoitti hengen mies. "Ei se sentähden niin vaarallista ollut. Se on vaan minun yksityinen ehdoitukseni, jonka saat hyväksyä tai olla hyväksymättä. Enhän minä sinua mihinkään pakoita".
"Mutta kun sinä puhuit jakamisesta, niin oikein säikähdin. Eihän vaan sinun tarkoituksesi liene ollut sanoa, että tämä talo nyt olisi sinun ja minun yhteinen?" — kysyi Jeremias yhä huolestuneen näköisenä.
"Minun tarkoitukseni ei ole ollut sanoa sitä eikä tätä", — vastasi maisteri kiertämällä, — "vaan minun tarkoitukseni on aina ollut ja tulisi vastakin olemaan sekä sinun että oman etuni katsominen, jos sinussa vaan olisi älyä oikeihin tuumiin puuttua. Mutta kun minun neuvoni sinusta näyttää tuntuvan pahalta, niin olkoon sitte sillänsä".
Ja maisteri pyörähti kantapäällänsä teeskennellen, itsensä loukkaantuneeksi.
"No elähän nyt kuitenkaan suutu; tuumitaanhan asioista", — lepytteli vuorostaan Jeremias. "Vaan sanohan nyt selvästi, mikä sinun tarkoituksesi olisi?"
"Lyhyesti sanoen se, että oltaisi vielä edeskinpäin niinkuin veljekset, sillä sanoohan sanassakin: 'Katso, kuinka hyvää ja suloista se on, kun veljekset sovinnossa keskenänsä asuvat'."
Nerokkaasti kyllä, käytti vastaleivottu "sanan"-selittäjä tässä tilaisuudessa "sanaa" välikappaleena typerän veljensä kietomiseksi, sillä hän hyvin tiesi, että tämä oli paras keino herkkä-uskoisen veljen voittamiseksi.
"Jottako minä sitte en tahtoisi elää sovinnossa ainoan veljeni kanssa?… Pois se! Sano vaan, miten tehdään, ja saat nähdä tahdonko minä rakentaa riitaa välillemme".
"No sitähän minäkin!" — vastasi maisteri liukkaasti. "Ollaan siis ennellään, puuhataan yhtenä ja eletään yksissä tuumin niinkuin veljekset ainakin".
"Tehdään niin".
"Ja kun minäkin nyt joudun rahaa tienaamaan, niin niinä annan sinulle tuloistani minkä riittää ja sinä puolestasi annat minulle maantavaraa sen hiukan, minkä minä nyt pienessä huushollissani tarvitsen".
"Aivan niin".
"Enkähän minä, ainakaan aluksi, paljoa tarvitsekaan, sillä meitä ei tule kuin kaksi henkeä ja joku piikatyttö koko huusholliin", — jatkoi maisteri, nähdessään veljen nyt myöntyvän vaikka mihin.
"Olkoon menneeksi! Vaan sanoppas minulle, kuka se kolmas henki sinun huusholliisi tulee itsesi ja pii'an lisäksi? Ethän vaan renkiä aikone ottaa?" — kyseli asian arvaamatoin Jeremias.
"No sinä nyt vasta olet aika tyhmeliini!" — nauroi maisteri, lyöden kämmeniään vastakkain. "Etkö jo arvaa, että se toinen henki on rouva".
"Hm, vai rouva!" — murahti Jeremias nyt jo itsekin typeryytensä älyten.
"Niin, rouva se juuri on, eikä kukaan muu", — vakuutti maisteri yhä hyvillään tällaisesta puheen käänteestä.
"No sehän hyvä! Vaan saattanethan tuon ainakin minulle jo sanoa, kuka ja mistä tuo nuorikko on sekä joko hänet milloin taloon tuodaan?"
"Se on eräs köyhä tyttö Helsingistä ja tuodaan 'taloon' niin pian kun vaan minä täällä saan vähän huoneita laitokseen ja huushollin asetetuksi. Ja sentähden pitääkin minun jo aamulla mennä kirkolle soveliaita huoneita hyyräämään sekä yhtä ja toista puuhaamaan".
"No sepäs lystiä! Vaan oikeinhan se onkin, sillä onhan se sinunkin ennemmin tahi myöhemmin ihmisvelka maksettava".
Ja Jeremias toivotti sydämmellisesti onnea veljensä aiotulle avioliitolle sekä poistui, lausuen hyvää yötä, pirttiin makaamaan. Maisteri-veljelle oli laitettu tila talon ainoaan sänkyyn, joka hänen talossa olin-ajakseen oli muutettu tuvasta kammariin.
Tyytyväisenä ja puoliksi iloisella mielellä heittäysi Jeremias Jormanainen pitkäkseen tuvan laattialle oljista laitetulle pitkälle lavalle, jossa jo täyttä untansa vetelivät kaikki hänen neljä lastansa. Emäntä-Liisa havahtui Jeremiaan tullessa, vaan nukkui hän uudelleen ja Jeremiaalla oli kyllin tilaisuutta antaa ajatustensa liidellä sekä miettiä niin hyvin menneitä kuin tuleviakin asioita.
Hän oli melkein riemastuksissaan siitä, kun nyt oli saanut tietää, että velikin kohta aikoi mennä pyhään avioliittoon, sillä hän tunsi Jumalan käskyn, jossa sanotaan: "Parempi on naida kuin palaa". Sillä vaikka Jeremias tällä kertaa ajatuksissaan enemmän liikkuikin aatteellisuuden aloilla, täytyi hänen kuitenkin myöntää, että hänen veljensäkin "liha on heikko", vaikka tämä veli olikin pappi ja hengelliseen säätyyn kuuluva. — Hän oli myös mielessään erittäin hyvillään siitä, että nyt oli tehnyt uuden sovinnon veljensä kanssa ja siten ennen kaikkea täyttänyt sen Jumalan käskyn, joka käskee veljesten keskenänsä sovinnossa elämään. Ja kukapas sen tiesi, jos hänen maallinenkin toimeentulonsa tämän sovinnon kautta tulisi edistetyksi. Olihan veli, joka oli papiksi asti lukenut, viisaampi kuin hän niitäkin asioita edeltäpäin aprikoimaan. Kenties saavat sillä keinoin yksissä neuvoin hyvinkin pian hänen velkansa maksetuksi. Kenties tulee tilakin välemmin parannetuksi, aidat pannuksi, ojat puhdistetuksi, kartano korjatuksi. Niin, ja sitte kun hän velattomana miehenä sekä kuntoon laitetulla tilalla isännöisi, heittäisi hän ainakin vähemmäksi tuon pilkanalaisen läkkisepän työnkin ja — tulkootpas sitte koiranhampaat hänelle verukkeitansa vetelemään!…
Ja Jeremias Jormanainen siunasi itsensä, nukkui rauhallisesti ja uneksi komeista kartanoista, uusista aidoista ja viljavista vainioista…
Ja tilallansa kammarissa virui äsken papiksi vihitty nuori mieskin. Hän ei saanut unta, sillä hän ei ollut tottunut näin aikaiseen maata menemään, vaan käänteli kuvetta ja toisia kahisevaa olkipulsteria vastaan. Ja monenlaiset hämärät kuvat hänenkin mielikuvituksensa suuresta säiliöstä yrittelivät tuon tuostakin astumaan esiin ja luomaan näkösälle kauniita kuvia. Mutta nuo kuvat eivät kertaakaan päässeet valmiiksi, vaan särkyivät aina keskentekoisina jotakin käsittämätöntä todellisuutta vastaan. Ja tämä käsittämätöin todellisuus oli hänen allansa. Se ei ollut mikään muu kuin tuo rytisevä ja ratiseva olkipulsteri…
Vihdoin, kun oli vakaasti päättänyt, ett'ei enää milloinkaan tämän erän perästä rupeaisi olkipulsterille maata, nukahti nuori pappi ja makasi selvään päivään asti. Unia hän ei koskaan nähnyt minkäänlaisia. Se ei ollut hänen tapansa.
VIII.
Pari vuotta on kulunut. Maisteri Eenokki Jöransson ja hänen veljensä Jeremias Jormanainen elävät yksissä tuumin. Se on syrjästäkin katsoen oikein kaunista nähdä. Ja ihmiset sanovatkin, että heistä olisi monien muidenkin veljesten esimerkki otettava.
Maisteri asuu kirkonkylässä pienessä vaan somassa kortteerina. Hänellä on nyt rouva ja kaksi lasta, tyttö ja poika. Seurakuntalaiset pitävät hänestä paljon ja ovat yksissä tuumin päättäneet kutsua hänet neljänneksi vaalisaarnaajaksi avonaisena olevaan kappalaisen virkaan. Hän on todellakin "prohveetta omalla maallansa".
Hänellä on pieni huusholli. Ei se paljoa vedä. Ja kun mikä ruoka-aine osuu loppumaan, niin käydään vaan sanomassa Jormanalassa ja kohta puutos lähtee. Jeremias Jormanainen vetää valmiiksi maisterin huushollissa tarvittavat tavarat: jauhot, ryynit, lihat, kalat, villat ja nahkat sekä polttopuutkin. Ei niitä tarvitse munalta hapuilla eikä rahalla ostaa.
Ja maisterin kotona oltiin erittäin ystävällisiä kaikkia seurakuntalaisia kohtaan, vaan erittäinkin Jeremias Jormanaiselle ja hänen perheellensä. Kun Jeremias, maisterille talouden tarpeita vetäissään, tuon tuostakin tuli tämän asunnossa käymään, ei häntä milloinkaan laskettu pois tyhjin suin, Jos ei muuta milloin sattunut, niin kahvikuppi toki aina oli tarjona ja siihen lisäksi välistä viinaryyppy, sikaritupakka ja se tämä. Ruokaa tosin harvemmin tarjottiin, vaan harvoinhan se Jeremias herrasväen ruoka-aikoina sattui tulemaankaan, eikä sitä ruokaa muissakaan herrasväkilöissä ruukattu usein, varsinkaan talonpoikaisvieraille antaa. Muut Jeremiaan kotiväestä harvoin kävivät kirkollakaan, sen harvemmin vielä joutuivat siellä käydessänsä vierailemaan, vaan jos emäntä-Liisa sattui jonkun kerran vuodessa lankolassaan käymään, niin oli hänellä sitte kotiin tultuansa vähintäänkin viikkokaudeksi kertomista siitä erinomaisesta ystävyydestä, jota maisterin rouva — vaikka olikin kerrassaan niin puhdasta ja täysivillaista herrasväkeä, ett'ei vielä oikein osannut suomeakaan puhua — hänelle oli osoittanut, ja niistä harvinaisista erittäin maukkaista ruo'ista ja juomista, joita hänelle siellä oli tarjottu.
Maisteri itsekin näytti nyt kokonaan muuttuneen. Pois oli hänestä kadonnut tuo herrasylpeys ja se erinomainen hienous käytöksessä, jota hän ensimältä näkyi niin ankarasti noudattavan. Hän eli talonpojiksi talonpoikain kanssa, herroiksi herrain keralla, ja harvapa taisi se kerjäläinenkään olla, jolle ei maisteri tielläkin vastaan tullessaan olisi kättä tupannut taikka ainakin jotakuta ystävällistä sanaa lausunut. Hän näkyi ymmärtävän "elää maalla maan tavalla".
Oli ainoastaan yksi asia — niin, se oli ainoastaan yksi asia —, joka Jeremias Jormanaisen mielestä ei ollut niinkuin olisi olla pitänyt maisterin ja hänen välillä. Heidän viimeksi tehdyssä sopimuksessaan oli maisteri sanonut, että hän ei ainoastaan ottaisi taloutensa tarpeita Jeremiaalta, vaan myöskin antaisi Jeremiaalle rahaa sekä velkain maksuksi että vielä tilan parantamiseksikin. Mutta vaikka nyt edellinen näistä määräyksistä varsin tunnollisesti noudatettiin, — ja sen noudattamisen takauksena oli Jeremias Jormanaisen tunnettu rehellisyys — ei jälkimäisen ehdon täyttämisestä koskaan nostettu edes puhettakaan. Mutta olihan tälle laiminlyömiselle varsin luonnolliset syyt.
Jos katsottiin asiaa maisteri veljen kannalta, niin ei mikään voinut olla sen luonnollisempaa, kuin se, että hänkin vuonna vuotuissaan sai osansa Jeremias-veljen hoidossa nyt olevan, vaan heidän yhteisesti omistettavan maatilansa vuotuisista tuloista. Eikä hän sittekään suinkaan tullut saamaan kaikkea sitä, mikä hänelle oikeuden mukaan olisi ollut tulevaa. Sillä hän, maisterina kun oli, ymmärsi toki sen verran, ett'ei suinkaan puolet kaikista konnun tuloista voinut sopia niihin kymmenkuntaan viljatynnyriin, muutamiin voileivisköihin, joihinkuihin liha- ja kalakuormiin y.m., jotka Jeremias vuosittain hänelle toi. Tokihan kumminkin sellaisen konnun piti enempi antaa!… Ja senpä vuoksi saattoikin hän hyvällä omallatunnolla "pitää ja nautita" sen vähän, minkä Jeremias-veljeltä sai. Tuo puhe Jeremiaan velkain maisterin rahoilla maksamisesta olikin lausuttu vaan leikillään ja veljen hetkelliseksi viihdyttämiseksi, eikä se siis voinut olla sitova, ei varsinkaan näin päivän selvässä asiassa… Kyllähän se välistä vähän harmitti, kun Jeremias tällä tavalla yksissä tuumin eläessä, sai suurimman osan tilan tuloista hyödyksensä käyttää, vaan olkoonhan nyt vielä. Tottapahan tässä vielä. Ja onhan hänellä, raukalla, suurempi joukkokin.
Ja että, maisterin kannalta katsoen, tämä oli varsin johdonmukaista, jopa armeliastakin, sitä ei voitu kieltää. Hän ainoastaan tilan tuloja laskiessaan unhotti ottaa lukuun erään pikkuseikan. Hän ei muistanut tehdä eroitusta "brutto'n ja netto'n" välillä — vai lieneekö jo koulussa ollessaan ollut huono matematiikassa, niinkuin useimpain teoloogeiksi aikovain väitetään olevan. Hän unhotti konnun tuloista vetää pois mitä työt tulivat maksamaan.
Mutta jos silmäiltiin asiaa Jeremias Jormanaisen talonpoikaisen sielun silmillä, silloin tuli esiin kokonaan toisellaisia näkökohtia, vaikka johtopäätös niistäkin oli sama. Hän arveli, että maisteri-veljen rahatulot näin ensimältä menivät muihin välttämättömämpiin asioihin, eivätkä nyt vielä joutaneet hänen velkainsa maksuksi tai hänen tilansa parannukseksi. Olihan maisterin talous vasta alulla ja ainoastaan se, joka itse on taloutta, vaikkapa pientäkin, tyhjästä perustanut, voipi sanoa kuinka paljon rahaa siinä tarvitaan. Olihan siis varsin luonnollista, että maisteri-veljen vielä pienenlaiset rahatulot olivat tähän asti menneet talouskalujen ostamiseen, varsinkin kun kaikki neulasta naskaliin on ollut rahan nenästä hankittava. Herrashuusholli sitä paitsi, vaikkapa pienikin, ei voinut käydä päinsä ilman rahatta. Tarvittiinhan siihen vähä väliä ostaa kahvia, sokeria ja siirappia, sikuria, sikaria ja vaappenia, paperossia, pippuria ja piparkakkuja, samettia ja silkkiä ja — mikäpä niitä kaikkia herraskampsuja muistaakaan! Se vaan on varmaa, että kaikki ne rahaa vetävät. — Ja onhan maisteri-veli saattanut tehdä velkaa omaan sottaansakin koulussa ollessaan, varsinkin viime vuosina, sillä vähä väliähän noita rahakirjeitä postiin vietiin. Niin, kyllä sillä on tarpeeksi rahan reikiä itsellään, ei se ilman olisi sitä antamatta… Eikähän tuota ole tullut vielä pyydetyksikään. Mistäs tietää, jos hyvinkin antaisi?… Vaan olkoonhan nyt vielä, vielähän tuossa on toimeen tullut ilman pyytämättäkin… Ja kunhan tässä odottelee, niin ehkäpä se itsestäänkin… Sillä vastahan hän, miesrukka, on ollut virassakin pari vuotta. Tottapa häntä vielä kerkiää.
Ja niin sitä elettiin, toinen toistansa odotellen, pari vuotta yksissä tuumin.
Mutta sillä välin alkoivat kuitenkin Jeremias Jormanaisen asiat käydä yhä arveluttavammaksi. Eikä se ihme ollutkaan. Hän oli pinnistänyt viimeiset voimansa, tyhjentänyt viimeiset varansa, Eenokkia papiksi saattaessaan, ja kun nyt, tämän virkaan päästyä, suurin osa konnun puhtaista tuloista oli hänen huusholliinsa annettava, eivät Jeremias Jormanaisen parhaatkaan ponnistukset voineet estää talon silminnähtävää köyhtymistä. Turhaan teki hän työtä yöt päivät kuin pahin afriikkalainen orja, turhaan piti hän itseänsä ja joukkoansa nälkäväitökselläkin. Se ei vähintäkään auttanut.
Ja olipa tullut niinkuin mikä kirous Jeremiaan nerokkaimmille hankkeillekin. Läkkityö ei enää vedellyt läheskään niinkuin edesmenneinä vuosina, sillä mestareja sillä alalla alkoi kasvaa niinkuin sieniä maasta. Maanviljelys ei myöskään sanottavasti tuottanut, sillä pellot ja niityt olivat Eenokin koulu-aikana vähitellen rappeutuneet ja antoivat nyt kun ei ollut enää voimia niitä korjata, yhä niukemman tulon. Ja kun tähän päälle päätteeksi vähä väliä sattui — joko karjan kulkutautien tai Jeremiaan typeryyden tähden kauppa-asioissa — milloin suurempia milloin pienempiä vahinkoja, niin oli helppo arvata, millaisiksi olot Jormanalassa vähitellen muodostuivat.
Lapset, joista vanhimmat olivat tällä välin kuolleet vaan toisia sijaan syntynyt, kävelivät alastomina ja repaleissa kylmässä tuvassa äitinsä jälestä "puhdasta leipää" itkien (Jeremias Jormanainen koetti lopulla auttaa asioitansa perheellensä pettua syöttämälläkin), emäntä-Liisa oli tuon tuostakin vuoteen omana liian työn ja huonon ravinnon vaikutuksesta, eläinten jäännökset ammuivat navetoissa niukkaa olki-osaansa, jota sitäkin niille määrällä annettiin, ja Jeremias itse — hän hiiviskeli lopulla harmaine hapsineen kuin aave, mitään virkkamatta, melkein tylsistyneenä.
Ei siis enää auttanut mikään, vaan vihdoinkin täytyi tulla loppu tällaiselle omituiselle yhdyselämälle.
Ja siihen tuli välttämätöin pakkokin.
IX.
Eräänä pilvisenä ja kylmän kolakkana heinäkuun päivänä, Eenokin jo lähes kolme vuotta pappina oltua, tuotiin Jormanalaan sana, että mitä välemmin sen parempi toimittaa pappilaan yksi tynnyri ruislestyjauhoja. Siellä, Eenokin iloisessa kodissa, ei juuri tiedetty — taikka ei oltu tietävinään — siitä puutteesta ja kurjuudesta, mikä Jormanalassa vallitsi. Mutta sitä paremmin se tunnettiin Jormanalassa itsessään, varsinkin nyt, kun talossa ei löytynyt taikinustakaan minkäänlaisia viljajauhoja, saati sitte rukiita lesettäväksi. Isäntä-Jeremias ei sattunut kartanolle ja sen vuoksi ilmoitti sanantuoja asiansa emäntä-Liisalle, joka sattui taas jalkeessa olemaan. Emäntä lupasi kertoa asian isännälle ja sanantuoja, joka ei joutanut isäntää odottamaan, meni matkaansa.
Mutta kohtapa saapui Jeremias Jormanainen tupaan ja emäntä-Liisa sanoi:
"Olipa hyvä, että niin väleen tulit, Jeremias, Minä olin juuri lähtemäisilläni sinua hakemaan".
"No mikäs se on hätänä?"
"Onpahan eräs sangen tärkeä asia, joka ei siedä enää hetkeäkään viivytystä".
"Kun se siinä vielä esipuheita pitää! — Sano jo se asia".
"En tiedä sanonenko häntä aivan paikalla. Tullet lii'aksi hyvillesi ja sattunet ilosta kuolemaan, jos saat sen niin yht'äkkiä tietää. Sanovathan ne muutamat, että ihminen voipi ilostakin kuolla".
"Heitä jo verukkeesi! Saat olla huoletta ett'en minä kuole, vaikka ilmoittaisit uuden vapahtajan syntyneen taikka aarteen löytäneesi".
Ja Jeremias alkoi jo vilkastua. Hän luuli emäntäänsä todellakin nyt jonkun "hyvän sanoman saattajaksi".
"Ei se niin suuria asioita koske", Liisa, yhä kierrellen. "Se kuuluu vaan hiukan näihin jokapäiväisen leivän asioihin".
"Mitä? — Onko kukaan luvannut jyviä tahi jauhoja?"
"Se asia ei koske toukojauhoja, eipä tavallisia ruisjauhojakaan, vaan siihen kuuluu lestyjauhot", — virkkoi emäntä painavasti ja — hymyili.
"Vai lestyjauhoja!… No Herra sitäkin armollista ihmistä siunatkoon, kun hän arvasi meidän suurimman puutteemme. — Mutta olisihan meille välttäneet tavalliset ruisjauhotkin?"
"Eikös meillä enää ennestään ole tavallisiakaan ruisjauhoja?" — kysyi emäntä-Liisa vuorostaan.
"Ei kourallistakaan, etkös sitä tiedä?"
"Entäs toukojauhoja?"
"Niitä vielä vähemmän".
"Mutta lieneehän noita rukiita edes muudan tynnyri purnun pohjalla?"
"No ei niin jyvääkään!"
"Niinpä kuule nyt!" — lausui emäntä-Liisa, mennen Jeremiaan eteen ja lyöden etusormellansa tahtia joka sanaa sanoessaan. "Sinun pitää aivan paikalla lesettää vähintään yksi tynnyri hyviä rukiita, käyttää ne myllyssä ja viedä jauhot maisterilaan. Hyvä olisi, jos saisit jauhot sinne jo tänä iltana".
Jeremiasparka hämmästyi, vaan ei vielä täydelleen ymmärtänyt asian oikeata laitaa.
"Toivatkos ne rukiit tänne ja missä ne ovat?" — kysyi hän vähän nyreyksissään, kun havaitsi pettyneensä äsköisissä toiveissaan.
"Ovatkos ne ennen milloin sieltä tuoneet rukiita tänne?" kysyi emäntä-Liisa vastaan.
"Eivätkös ne sitte tuoneetkaan rukiita? Mitäs rukiita minä sitte lesen?"
"No etkö jo ymmärrä, vai tapahtuuko tämä sinulle ensimäisen kerran.
Sinun tulee panna omat rukiisi".
"Omat rukiini…"
Aviopuolisoiden keskustelu loppui tähän.
Jeremias Jormanainen istahti penkille ja huokasi. Sitte pääsi hänen suustansa kauhea kirouksen tulva:
"Voi nämä p..leen halvattavat!… Voi tuhannen tulimaiset!… Kaikki ovat helvetistä heitettyjä nylkyrejä, niin pappinsa kuin pippinsä!… Syödä ensin toinen puti puhtaaksi, kaluta sen luutkin, ja päälle päätteeksi pilkata vielä!… Voi teitä sanan saarnaajat ja Jumalan valtakunnan levittäjät maan päällä!… Te olette asetetut ohjaamaan ihmisiä ijankaikkiseen autuuteen, mutta ahneutenne ja nylkemisenne kautta saatatte te heidät pikemmin ajalliseen ja ijankaikkiseen kadotukseen!… Te saarnaatte ja pauhaatte sitä tavaraa vastaan, jota 'koi syö ja ruoste raiskaa', mutta itse te tätä samaa kirottua kalua kaikilla keinoin haluatte ja hankitte!… Sen syökärit!… Sen rosvot! Odottakaahan!… Aika tulee… aika tulee…!"
Ja Jeremias Jormanainen, joka tavallisesti oli niin sävyisä luonnoltaan, raivosi nyt kuin vimmattu. Hän pui nyrkkejänsä, puri hammasta, repi tukkaansa ja partaansa sekä tömisti jalkojansa, kunnes väsyneenä ja huohottaen retkahti penkille pitkälleen, johon hetken perästä nukahti.
Hetkisen levähdettyänsä nousi Jeremias Jormanainen ylös. Hän oli nyt näköjään kuin toinen mies. Levollisena, melkeinpä iloisella mielellä, puki hän puhtaammat vaatteet yllensä, valjasti hevoisensa ja ajoi kirkonkylään pappiveljensä luokse.
Ystävällisellä hymyllä otti veli Jeremiaan vastaan, käski istumaan, tarjosi tupakkaa ja alkoi niitä näitä jutella, jaaritella niinkuin ennenkin. Häntä tosin hiukan oudosti Jeremiaan nykyinen yksivakaisuus, joka näytti milt'ei juhlalliselta, mutta hän ei ollut siitä sen enempää tietävinään, taikka luuli sitä kolkon ilman vaikuttamaksi.
"Olipa hyvä. että niin väleen jauhot toit", — lausui vihdoin pappi, — "ne kuuluivat jo olleenkin aivan lopussa".
"Kyllä minä en nyt jauhoja tuomaan lähtenyt", — vastasi Jeremias vakaasti.
"No miksikä et?" — kysäsi pappi oudostuen.
"Siitä yksinkertaisesta syystä, ett'ei minulla ole kappaakaan eloa kotonani. Enkä minä, sitä paitsi, enää koskaan mitään tänne tuo".
"Vai et koskaan tuo mitään!… Olethan hulluksi tullut?"
"Kenties, mutta se on nälän ja pettuleivän vaikutuksesta, jos niinkin olisi käynyt". — vastasi Jeremias, katsoen kiinteästi pappi-veljen silmiin.
"Minkätähden sinä olet pettuleipää syönyt? Eihän nyt ole hallavuosia ollut moneen Herran aikaan".
"Kun minulla ei ole muuta".
"Mihinkäs sinä ne viljat panet, jotka kontu antaa?"
"Vielä hän kysyy! Suurin osa niistä on vedetty tänne milloin missäkin muodossa ja loput ovat menneet työmiesten palkoista. En luule tänäkään vuotena kovin monta taikinaa konnun tuloista meillä paistetun, läkkityöllä olen petun sekaan suuruksia silloin tällöin saanut".
"Se on valhetta… kerrassaan mahdotointa!" — huudahti pappi punastuen ja alkoi astuskella kammarinsa lattialla. Oliko se omatunto, joka syytti hänen tehneen vääryyttä veljelleen, vai oliko se kenties vihan puna, joka hänen jokseenkin pulleita poskipäitänsä tällä kertaa kaunisteli — sen tunsi ainoastaan hän itse.
Nyt seurasi hetken äänettömyys, jota eivät muut häirinneet kuin komean seinäkellon määränperäinen naksutus ja pappi-veljen epätasaiset askeleet. Vihdoin istausi pappi virkapöytänsä edessä olevaan nojatuoliin. Jeremias istui oven suussa muulla karmituolilla.
"Sitte meidän täytyy tehdä ero pereesen", lausui pappi, silmäillen pöydällä levällään olevia "Helsingfors Dagblad'ia".
"Niin, sitä vartenhan minäkin nyt tulin", — virkkoi siihen Jeremias, tähystellen hattunsa sisään ja sen päälakea kämmenellään silitellen.
"Oletkos miettinyt, millä tavalla me eroaisimme?" — kysyi pappi, jolta puhe ei tahtonut nyt ottaa oikein sujuaksensa.
"Minä luulen, ett'ei mikään ole helpompi tehdä kuin meidän ero", — lausui Jeremias. "Siinä ei pitäisi olla minkäänlaista jaksimista. Minä suostun yksin vastaamaan kaikista veloistani, enkä ai'o penniäkään vaatia sinulta niistä rahoista, joita sinulle ylioppilaana ollessasi annoin. Jätänpä vielä ilman vähintäkään palkkiota sinulle kaikki ne elot ja muut tavarat, jotka viimeisten puolen kolmatta vuoden ajalla olen sinulle antanut, kun sinä puolestasi annat minulle kuitatun kauppakirjan tilaosastasi ja — tynnyrin rukiita lapsilleni petun sekaan että tästä uutiseen pääsisi".
"Aivan niin! Johan minä sen arvasin, että sinä näillä kirjoillasi ja nälkävalehduksillasi tahtoisit saattaa minut osattomaksi isäni perinnöstä. Mutta ei se ole niin helposti sinun näpissäsi!"
Ja maisteri näytti ankarasti suuttuneelta. Hän nousi ylös ja rätkäsi kädessään olleen lyyjykynän kirjoituspöydälle niin että kynä katkesi.
Mutta tämä viha oli teeskennelty. Sen tarkoituksena oli ainoastaan hämmästyttää Jeremias-veljeä ja tehdä tämä kykenemättömäksi suuttumaan.
"No no!" — lausui Jeremias asetellen. "Eihän tässä sentähden suuttua tarvitse. Keskustellaan ja selvitetään asiat sovinnossa. Muistathan mitä isämme kuolinvuoteellaan…"
Vaan maisteri ei ollut kuulevinaankaan Jeremiaan puhetta. Hän keskeytti hänet ja jatkoi kiivastuneena:
"Mutta kun sinä aina näyt tahtovan sortaa ja pettää veljeäsi jokaisessa asiassa, vaikka tiedät Jumalan sanovan: 'Älköön kukaan sortako eli pettäkö veljeänsä jossakussa', niin tuleehan tuota joskus tuskaantumaankin".
Tästä ankaran papillisesta Jumalan sanan selityksestä tuli Jeremiasparka niin hämillensä, että jo itsekin alkoi uskoa "sortaneensa ja pettäneensä veljeänsä".
"Elähän tuossa nyt kuitenkaan liiaksi tuskaudu, sillä eihän tässä ainakaan vielä ole mitään vääryyttä sinulle tehty. Jos minä olen väärässä, niin oikaise minua, sitä vartenhan sinä pappi oletkin. Ainahan me ymmärtämättömät talonpojat tarvitsemme opettajain neuvoja ja varoituksia".
Näin puheli nyt sama Jeremias Jormanainen, joka samana päivänä aamupuolella oli niin ankarasti kironnut kaikkia pappeja!
"No, jos haastat niin haasta ihmisiksi ja tehdään välit kohtuullisiksi. — Vai luuletko todellakin, että minä sinun osaasi tahtoisin?" — jatkoi pastori nähtävästi rauhoittuneempana.
"Tehdään vaan niinkuin hyvä tulee. Vaan kun minun esitykseni tuntui sinusta niin pahalta käyvän, niin esittele nyt sinä vuorostasi. Saadaan sitte nähdä, tahdonko minä pettää veljeäni 'jossakussakaan' asiassa", — sanoi Jeremias.
Kun siis maisteri näin oli valmistanut veljensä kuulemaan hänen kohtuullisia ehtojansa, lausui hän:
"No, jos tahdot tyynesti kuunnella minun ehdoitustani ja sitä myöskin järkevästi punnita, niin saatanhan minä mielipiteeni ilmaista. Mutta päältä puhe, ett'et saa antautua minkään yksityisen etusi katsomiseen etkä minkään järjettömän ja vanhan aikuisen ennakkoluulon valtaan, vaan sinun tulee punnita asia selvän lain ja puhtaan Jumalan sanan kannalta".
"Kyllä, kyllä koetan tehdä niinkuin neuvot", — myönsi Jeremias ristissäkäsin.
"Minulla on oikeastaan kolmekin ehdoitusta, jotka kaikki tarkoittavat paljoa enemmin sinun hyötysi katsomista kuin minun oman etuni kannalta olisi suotavaakaan", jatkoi maisteri ottaen kasvoillensa oikean papillisen miinin. "Ensimäinen näistä ehdoituksista, joka epäilemättä olisi sekä sinulle että minulle paras, on se, että jakaisimme isältä perityn tilan kahtia, velat kahtia, vaan sinä saisit — huomaa erittäin tämä kohta — sinä saisit yksinäsi pitää kaiken siellä kotona löytyvän irtaimen tavaran ilman mitään palkintoa minulle".
Jeremiasta muhautti tämä aulius irtaimen tavaran suhteen, sillä hän tiesi, minkä verran sitä oli. Hän pysyi kuitenkin ääneti ja pappi jatkoi:
"Mutta jos et tähän tyytyisi, mikä kuitenkin niinkuin jo mainitsin, olisi meille molemmille edullisinta, niin on minulla vielä pari ehdoitusta. Jos sinä tahdot yksin omaksesi koko tilan velkoineen, irtaimineen ja kaikkineen, niin vaadin minä sinulta ainoastaan… ainoastaan puoli neljättä tuhatta markkaa, jota vastoin, jos sinä suostut lähtemään konnulta pois ja jättämään sen kokonaan minun vapaaseen hallintooni, minä maksan sinulle täydelleen viisituhatta markkaa. Tässäkin tapauksessa saat sinä vielä lisäksi pitää tilalla löytyvän irtaimiston, vaan tulisit itse maksaa nykyiset velkasi. Ja jos tarkastetaan asiaa tämän viimeisenkin ehdoitukseni kannalta, huomataan helposti, kuinka paljoa paremmat ehdot minä sinulle tarjoan kuin itselleni vaadin. Itsehän olet sanonut, että entiset velkasi ovat tuossa tuhannen markan seudussa ja minä kuitenkin antaisin sinulle, paitsi irtaimistoa, kokonaista puoltatoista tuhatta enemmän kuin sinun vaatisin itselleni maksamaan, jos sinä koko tilan ottaisit, — Niin siinä nyt ovat minun ehtoni, ja jos ken uskaltaa sanoa, että ne eivät ole sekä kohtuuden, oikeuden että Jumalan sanan mukaiset, niin… niin hän valehtelee. — Sanoppas nyt, mitä niistä arvelet?"
Jeremias Jormanainen ei vastannut mitään. Hän istui ääneti ja tarkasteli lakkinsa päälakea. Vihdoin löysi hän siitä pienoisen nukan höytyvän. Hän otti sen näppiinsä ja pudotti lattialle. Sitte rupesi hän pyörittämään lakkia kiivaasti. Hän pyöritti sitä, pyöritti yhä huimaavaa vauhtia…
"No, mitäs mietit mies?" — kysyi pappi leikillisesti.
Jeremias Jormanainen keskeytti äkkiä lakkinsa pyörityksen.
"Mihinkäs lukuun se pannaan se isävainajan lupaus?" — kysyi hän lakeen tirkistellen.
"Johan minä sinulle sanoin", selitti maisteri, — "että sinä et saa, jos mieli sovinnossa erota, antautua järjettömien ennakkoluulojen valtaan. Sillä niinkuin itse muistat, oli isämme tuota määräystä tehdessään jo kuoleman kamppauksessa ja siis kykenemätöin asioita oikein ajattelemaan. Ja tätä paitsi sanoo Jumala pyhässä sanassansa katkismuksessa, että jos vanhempamme käskevät meitä varastamaan taikka muuta vääryyttä tekemään, emme silloin ole velvolliset heitä tottelemaan. Ja että tuo isämme mainitussa tilassa tekemä määräys ei ollut ainoastaan kokonaan väärä ja kohtuutoin, vaan myöskin melkein suora kehoitus sinulle varastamiseen, se on veljesi omaisuuden vääryydellä omistamiseen, siitä ei voi olla muuta kuin yksi ajatus. Sillä ajatellaanpas, että isämme tuossa kuoleman hetkellänsä olisi testamentannut koko omaisuutensa minulle ja jättänyt sinut osattomaksi, olisiko sellainen määräys ollut oikea ja luulisitko minun sitä edes yrittävänkään noudattamaan? — Kaukana siitä! Olisihan minulla toki Jumala ja omatunto, jotka kieltäisivät sellaista, suoraan sanoen, varastamista harjoittamasta. Ja kun olen pappi niinkuin olenkin, ei minulla ole ainoastaan oikeus, vaan jopa ankara velvollisuuskin, estää sanankuulijoitani, vaikkapa ne olisivat lihallisia veljiänikin, tällaista hirmuista syntiä tekemästä".
Kun Jeremias Jormanainen oli kuullut loppuun tämän esityksen, oli hän kerrassaan vakuutettu siitä, että hänen isänsä tekemä testamentti oli sekä väärä että jumalatoin, ja että hän, sitä noudattaen, ei tulisi ainoastaan varkauteen, vaan kaikkiin muihinkin suuriin synteihin vikapääksi.
"Niinkös se tämä asia onkin Jumalan sanan valossa ymmärrettävä?" — kysyi hän, silmäillen herttaisesti, jopa ihailemalla, jaloa papillista veljeänsä, joka tällä keinoin oli estänyt hänet äärettömän suureen syntiin lankeamasta.
"Niin. Ja paitsi kaikkea tätä, ei isällämme ollut vähintäkään valtaa tehdä minkäänlaista määräystä äitivainajamme jälkeen jättämästä omaisuudesta".
"Se vielä lisäksi!… No, koska asiat niin ovat, niin minä nöyrimmästi kiitän sinua, rakas veli, siitä hyvästä, että estit minua suurta syntiä tekemästä. Herran tiet ovat ihmeelliset… Se on tutkisteltava asia! Jumalan sanaa eivät ymmärrä muut, kuin ne, jotka Jumalan hengen ovat…"
Ja Jeremias Jormanainen innostui: Hän pani kätensä ristiin, korotti ne taivaasen päin sekä rupesi julistamaan ja rohventeeraamaan… Ja jos hänen papillinen sekä maltillisempi veljensä ei olisi estänyt häntä, olisi hän innostuksessaan langennut maahan ja rukoillut tätä… Ja tässä innostuksensa kiihkossa unhotti Jeremiasparka heidän isänsä kuoleman tilaisuudesta sen ainoan tapauksen, jonka papilliselle veljelle olisi pitänyt olla kaikkein sitovin, unhotti sen kalliin valanteon, jolla veli oli sitoutunut luovuttamaan hänelle koko isävainajan perinnön. Tämä unhotus oli epäilemättä sangen hyödyllinen papille, sillä hänelle olisi — luultavasti — käynyt erittäin vaikeaksi näyttää valan arvottomuutta — varsinkin Jumalan sanan perustuksella.
Koettamattakaan estää heikkko-ymmärryksistä veljeänsä, salli pappi tämän rauhassa purkaa tunteitansa ja noudattaa sydäntänsä mielin määrin.
Vihdoin rauhoittui Jeremias ja lopetti ylevät "kanssapuheensa".
Hän istuutui hikisenä tuolillensa ja — pani tupakan. Ja veljekset
polttelivat sitte jonkun aikaa ääneti, pappi "havannaa'nsa", Jeremias
"Bruna primaa'nsa".
Vaan tällä äänettömyyden ajalla mietti pappi, miten hän oli tehnyt suuren tuhmuuden luvatessaan veljelleen, jos tämä jättäisi hänelle koko isän perinnön, viisituhatta markkaa. Olihan se liika paljon, varsinkin kun tila nyt oli niin rappiolle joutunut ja kun maatilain hinnat ylimalkaan olivat laskeutumaan päin. Neljässä tuhannessa olisi ollut kypimät kyllä, jopa liiaksikin… Jäisihän siitä veljelle velkainsa maksettua vielä kolmen tuhannen ryntäille… No kaikeksi sen ihmisen tuhmentaakin kun rupeaa!… Ja taiposen tahallaan!… Mutta elähän huoli! Onhan vielä mahdollisuus yllyttää veljeä tämän ehdoituksen hylkäämiseen. Hyljätköön tämän ja hyväksyköön jomman kumman toisista. Parasta olisi, jos veli rupeaisi maksamaan tuon puolineljättä tuhatta, Pitääpään kiihoitella veljen rakkautta isän perintöön… Sillä keinoin sen välemmin saisi.
Nämä pastorin mietteet ja punnitsemiset olivat kuitenkin turhaa vaivannäköä. Sillä ken Jeremias Jormanaisen tunsi, hän sai olla varmasti vakuutettu siitä, että Jeremias Jormanainen ei lähtisi isänsä perinnöltä, vaikka veli tarjoaisi kymmentä tuhatta — ei ennenkuin pakosta. Päinvastoin olisi Jeremias nyt ollut valmis lupaamaan veljelle kuinka paljoa tahansa hänen osuudestansa.
Maisteri lopetti äänettömyyden.
"No joko olet miettinyt, minkä ehdoitukseni hyväksyt?" — kysyi hän varovasti.
"Keskimäisen".
Maisteri hämmästyi ilosta tämän lakoonilaisen vastauksen kuultuansa.
"Ja sitoudut siis maksamaan minulle kolmetuhatta viisisataa markkaa kuuden prosentin vuotuisella korolla?" — jatkoi maisteri.
"Sitoudun. — Pyydän kuitenkin, ett'et muutamiin vuosiin päävelkaa perisi".
"Hooh, veikkonen! Vai minäkö paikalla rupeaisin sinulta perimään! Johan nyt jotakin! Ei sillä, velikulta, kiirettä ole varsinkaan viiteen vuoteen, kunhan vaan korot suoritat. Niin, saatanpa odottaa vaikka pitempäänkin. — Kas niin! Tällä tavallahan veljesten pitää aina sopia välinsä Siitä on ilo ihmisille ja kunnia Jumalalle… Mutta kuulinhan että olet elon puutteessa. Niinkö todellakin on asia? Noo, siinä tapauksessa saat paikalla mennä kaupungista hakemaan kulin jauhoja. Tuossa on viisikolmatta markkaa rahaa… Ja jos vielä ennen uutista tarvitset jauhoja, niin käy vaan täällä. Kyllä minä rahaa annan. Olethan sinä minun ainoa lihallinen veljeni…"
Näin puheli maisteri ihastuksissaan siitä, kun veli oli ilman vähintäkään viekoittelemista hyväksynyt juuri sen hänen ehdoituksistaan, joka hänelle oli edullisin. Nyt oli maisterin vuoro purkaa veljellistä sydäntänsä, ja vähältäpä oli, ett'ei hän, veljellisen rakkauden innostuksessaan, langennut tuolle tyhmälle talonpojalle kaulaan ja suudellut häntä… Niin, se oli vähältä tapahtua, ja sen sai ainoastaan oppineen veljen papillinen sivistys tällä kertaa estetyksi…
Ja veljekset erosivat sinä päivänä rakkaampina ja sovinnollisemmalla mielellä kuin koskaan ennen.
Seuraavana päivänä tehtiin kauppakirjat ja — velkakirja.
X.
Huikeasti huuhtoo jäämeren jäinen vihuri Lapin tunturin autioita lakeuksia ja pölyävä pakkaisen lumi tuprahtelee sen vaikutuksesta tuon tuostakin korkealle ilmaan, muodostellen mitä erinäköisimpiä nietoksia mäen törmiin ja epätasaisiin maalipaikkoihin. Sen vuoksi näyttää koko seutu, tähtien ja revontulten välkkyvässä valossa, omituisen viehättävältä, vaikkapa kuolleelta ja kylmältä. Vihurin yksitoikkoiseen vinkumiseen yhtyy vähä väliä uliseva ääni, joka, ollen muutoin yö-aikoina ainoana elämän merkkinä näillä "Lapin raukoilla rajoilla", vaikuttaa omituisen virkistävällä tavalla sekä niihin harvoihin matkustajiin, jotka näiden seutujen kautta silloin tällöin meren rannalle pyrkivät, että heidän vartavasten tällaisia oloja ja matkustuksia varten luotuun vetojuhtaansa. Mutta jos tämä väräjävä ulinan ääni alkaa kuulua liian usein ja liian läheltä haarasarristen hevoistensa kanssa samankarvaisia matkustajia, silloin muuttuu terveellinen virkistys verrattomaksi kauhistukseksi, sillä asiantuntijat vakuuttavat, että nälkäisten susien suussa maistuu peuran-nahkoihin puetun ihmisen liha ja veri milt'ei makeammalta kuin samannahkaisen eläimen. Ja silloin… silloin on kiire päästä lähimmälle ihmis-asutukselle, sillä laajan Lapin lukuisien susilaumojen kanssa ei tehne parilaankaan urheilijain mieli ruveta ottelemaan varsinkaan yksinään ja — yöllä.
Sellaisella ilmalla ja yhtäläisissä oloissa kulki kaksi matkustajaa pitkin Lapin tunturia kaakkoista kohden. Eillimäisellä heistä oli pienoinen pulkka ja sen eteen yksi peura valjastettu, jota vastoin jälkimmäisen ajajan jalaspulkkaa veti kaksi aimo ajojuhtaa. Ja muutoinkin näkyi selvästi, että edellä ajaja oli halvempi-arvoinen mies kuin jälestä tulija — vaikka reippaampi ja osavampi porolla ajaja —, sillä hänen peuran-nahkanpukunsa oli kulunut ja yksinkertainen ja hänen ajokalunsa sekä pulkkapeitteensä tavallista laatua. Jälkimmäisessä pulkassa ajaja näytti sitä vastoin kerrassaan lappalaisruhtinaalta. Hänen uusi komea peskinsä oli varustettu kaikilla sellaiseen pukuun kuuluvilla koristuksilla, punaisilla nauhoilla ja kiiltävillä napeilla, ja hänen valjaansa sekä karhun-nahkaiset pulkkapeitteensä loistavine koristuksineen todistivat, että ajaja oli joku tavallista lappalaista korkeampi olento. Ja koska edellisessä pulkassa ajaja tuon tuostakin nosteli päätänsä ikäänkuin tähtiä tarkastellen sekä katseli puolelle ja toiselle mitä tarkimmalla huolella aina vähä väliä silmäten jälestä tulevaa pulkkaa, havaitsi helposti, että hän oli saattajana eli lietsarina perästä ajavalla rikkaalla miehellä.
"Hoi Aslak! Vieläkö on monta penikulmaa perille?" — huusi jälellä ajaja eräässä vastamäessä, jossa peurat juoksunsa hiljensivät.
"En oikein muista, kun en ole kuuteen vuoteen tätä matkaa kulkenut, vaan luulen vielä olevan varsinkin kolme penikulmaa pappilaan", — vastasi puhuteltu.
"Kolme peninkulmaa!… Ihanhan nämä matkat täällä Lapissa ovat mittaamattomat, sillä viime pysähdyspaikassa sanottiin kirkolle olevan ainoastaan viisi peninkulmaa ja nyt olemme sitä ajaneet jo varsinkin kuusi, mutta yhä vielä on kolme jälellä".
Nämä viimemainitut sanat lausui pastori Eenokki Jöransson — sillä hän se oli tuo jälellä ajaja — enemmän itsekseen kuin matkakumppalilleen.
Peurat hyrähtivät taas vilkkaampaan juoksuun, jonkatähden puhelu täytyi keskeyttää. Ja lystiä se olikin tuo omituinen kulku, vaikka pastorin koti-ikävä ei antanut hänelle aikaa eikä tilaisuutta siitä nauttia. Milloin mennä huijotettiin pitkää loivaa rinnettä alaspäin, niin että suhisi vaan hanki pulkan raudoitetussa kokassa. Vähältäpä pani, ettei siitä joskus tulikipeneet sävähdelleet. Milloin taas kiivettiin äkkijyrkkää vuoren kuvetta ylös revontulen syntymäsijoille, jonne pääsy tavallisilla kulkuneuvoilla näytti kokonaan mahdottomalta. Yks' kaks' tuli eteen pitkä ja kaita järvi, jota kahden puolen kohosivat korkeat ja jyrkät lumipeitteiset kallioseinät, että luuli kulkevansa äärettömän altaan tasaisella pohjalla, jonka kanneksi oli laskettu suikale kirkastähtisestä taivaasta. Olisipa siitä, tuosta ajosta, todellakin ollut oikein tosirunollista nautintoa herkkätuntoisemmalle hengelle, mutta pastori Eenokki Jöransson ei siitä vähintäkään välittänyt. Hän oli siihen jo siksi tottunut ja olihan hänellä muita korkeampia asioita ajateltavana…
Vihdoin alkoivat peurat osoitella väsymyksen oireita. Varsinkin edellä ajajan aisatoin peura näytti tahtovan levähtämän päästä. Eräässä mäen rinteessä se jo kerran seisahtuikin ja, alinomaisesta kiirehdyksestä suuttuneena, kääntyi päin ajajaansa, aikoen ruveta häntä siitä edespäin sarvillansa kantelemaan. Mutta tämä, tällaisiin kohtauksiin tottuneena, sukeltautui vikkelästi pulkkineen päivineen ylös-alaisin, jonkatähden peura, pulkan pohjaa kotvasen koputeltuansa, kääntyi jälleen asemilleen ja alkoi jatkaa matkaansa.
Äkkiä kuului ankara ulvonta aivan läheltä matkustajia. Susilauma, suurempi tai pienempi, oli siis kulkijain jälillä, ja matkamiesten peurat siksi väsyneet, että jätättämisestä ei voinut olla puhettakaan.
"Voi Herra Jumala! Jokohan susilauma tapaa meidät?" — huudahti pastori hätäisenä.
"Kenties tapaakin", — vastasi Aslak, — "vaan ei meillä sentään mitään hätää ole".
"Miksikä ei? — Mitä me voimme useammalle kymmenelle sudelle?"
"Ensinnäkin luulen minä, että tuo susilauma ei ole suuri; siinä tuskin on kymmentäkään suorahäntää. Ja toiseksi: onhan pastorilla kuusilatinkinen revolveri ja — Jumala".
"Hm, vai vielä Jumala!" — murahti pastori itseksensä. "Minä puolestani en laisinkaan usko, että Jumala tulisi susia hännästä pitelemään, estääksensä heitä meidän päällemme ryntäämästä".
Oli hyvä, ett'ei tuo edellä ajava lappalainen kuullut pappinsa näin puhuvan. Hänen harras luottamuksensa Jumalaan olisi ehkä ruvennut horjumaan, jos hän nämä sanat olisi kuullut Hänen erityisen palvelijainsa huulilta.
Mutta turha oli ollutkin pastorin pelko. Sudet eivät rohjenneet tulla näkösällekään, lieneekö siihen sitte ollut syynä Aslak'in vakava luottamus "pastorin" Jumalaan, vai muu sattumus, Mutta varmaa lienee kuitenkin ollut, ett'ei Jumala niitä hännästä kiinni pidellyt…
Ja kohta sen jälkeen pääsivät matkustajat terveinä ja iloisina lämpöiseen pappilaan, jossa varsinkin pastoria hellästi ja sydämmellisesti vastaan otettiin.
* * * * *
Mutta tuskin oli pastori rouvansa avulla saanut komean peskin yltänsä riisutuksi, kun hän kysyi kiivaasti:
"Onko tullut mitään kirjeitä minun matkalla oloaikanani?"
"On, on varsinkin yksi", — vastasi rouva ruotsinkielellä, joka kieli luonnollisista syistä oli pastorin perhekielenä.
"Haepas se paikalla käsiin".
"Kyllä, kyllä Eenokki hyvä! Vaan levähdähän nyt ensin ja juo kuppi teetä, että lämpeäisit. — Oi armas Eenokki! Minua jo peloitti, kun niin kauan sillä kinkerimatkallasi viivyit. Olipa vähältä, ett'en jo joutunut epätoivoon, sillä nyt kuuluu olevan pahin susien liikunta-aika täällä hirmuisessa Lapinmaassa, Ah, kuinka onnellinen olisin, jos Jumala vielä auttaisi meidät pois ihmisten ilmoille!"
Ja tuo helläsydämminen lempeä olento yritti kietomaan kätensä pitkältä ja vaaralliselta matkalta palanneen puolison kaulaan, mutta tämä irroitti jokseenkin tylysti rouvan itsestänsä ja puoleksi ärjäsi:
"Mene matkaasi ja hae paikalla kirje! On niitä aina siemailun aikoja".
Tällainen kohtelu oli tietysti loukkaavaa ja tavallisissa oloissa vähintäänkin sopimatointa, mutta pastori Eenokki Jöransson'in rouvalle ei se ollut niinkään outoa. Eikä se tapahtunut ensi kertaa…
Rouva pyyhkäsi poskellensa tipahtaneen kirkkaan kyyneleen ja meni kirjettä hakemaan. Pian hän sen löysikin ja toi miehellensä lausuen lempeästi:
"Tässähän se on se kirje, Eenokkiseni! Vaan olisithan sen saanut vähemmälläkin".
Mutta pastori ei kuunnellut nyt, mitä hänen rouvansa lörpötteli. Hän tempasi kirjeen tämän kädestä niinkuin se olisi ollut varkaan jälillä, repi sen auki ja töytäsi toiseen huoneesen.
Jos ken olisi nähnyt, minkä ihmeellisen vaikutuksen tuo noin kiivaasti kaivattu kirje pastoriin teki, hän olisi enemmän kuin hämmästynyt. Kun pastori oli kirjeen avannut, silmäsi hän kaikkein ensiksi sen loppuun nähdäksensä keneltä se oli. Ja sen nähtyänsä näytti hän siltä kun olisi saanut sydämmenhalvauksen. Kasvot lensivät tulipunaisiksi, silmät ummistuivat ja hänen kätensä rupesivat niin vapisemaan, että avattu kirje putosi lattialle. Mutta tämä kohtaus kesti ainoastaan parin silmänräpäyksen ajan, sillä heti hyppäsi pastori ylös, tempasi maahan pudonneen kirjeen ja heilutti sitä kuin hurja päänsä ympäri, Sitte yritti hän taas sitä lukemaan, mutta näytti siltä, kun hän ei olisi sitä uskaltanut tehdä. Hän meni kirje kädessä salin pöydällä palavan lampun luo ja tirkisti kirjeesen, mutta yhtäkkiä keskeytti hän lukemisensa, nosti silmänsä lakeen päin, pui nyrkkejänsä ja murahteli itsekseen outoja ymmärtämättömiä sanoja. Vihdoin lienee hän saanut kirjeen kokonaan luetuksi, sillä hän kääri sen huolellisesti kokoon, suuteli sitä ja, puristaen sitä rintaansa vasten lausui kiihkoisasti:
"Vihdoinkin… vihdoinkin siis!"
Sen jälkeen meni hän virkakamariinsa, jossa rouvansa ja isää tervehtimään keräytyneet lapsensa yhä häntä odottelivat, avasi piironkinsa ja kätki kalliin kirjeen huolellisesti erityiseen laatikkoon sekä lukitsi jälleen piirongin. Sitte kääntyi hän perheesensä päin ja sanoi:
"Nyt, ystäväni, olen minä teidän käytettävänänne".
Siinä sitä sitte tervehdittiin, puheltiin ja kyseltiin ja kaikki oli taas niinkuin ollakin piti.
Ja pastori Eenokki Jöransson oli koko illan erinomaisen hyvällä mielellä ja iloisella tuulella…
* * * * *
Mutta miten oli pastori Eenokki Jöransson Lappiin joutunut ja mitä oli tuo kummallinen kirje sisältänyt?
Pastori Eenokki Jöransson'in Lappiin muuttoon oli useampiakin syitä.
Kaikki ne sopimukset ja välipuheet, joita pastori Ennokki Jöransson ja hänen veljensä Jeremias Jormanainen olivat ennen konnun kauppojaan tehneet, olivat tehdyt heidän välillään kahden kesken ja niistä siis eivät syrjäiset juuri paljoa tietäneet. Ainoastaan huhuna kulki pitäjäällä, että ukko Jormanais-vainaa oli testamentannut jälkeen jättämänsä maatilan yksinään Jeremiaalle, kun vaan tämä Eenokin ylioppilaaksi kouluuttaisi, Ja tämä näyttikin kaikista ihmisistä sekä luonnolliselta että kohtuuden ja oikeuden mukaiselta. Mutta kun pastori ja Jeremias tekivät lopullisen suorituksen välilöistään, s.o. kun he todenteolla erosivat, silloin täytyi heidän, sekä kauppakirjan että velkakirjan lailliseen muotoon saattamista varten, käyttää vieraita miehiä. Eikä suinkaan ihme ollut, jos nämä vieraat miehet, veljesten väliset kirjat nähtyänsä, sekä suuttuivat että hämmästyivät. Sillä eihän niillä seuduin ennen oltu kuultu saati sitte nähty, että veli, joka sitä paitsi oli pappi, käyttäisi tällaista nylkemistä veljeänsä kohtaan. Nämä vieraat miehet kertoivat asian hämmästyttävänä uutisena talo talolta, ja pian ei ollut koko pitäjäässä sitä henkilöä, joka ei olisi tiennyt puhua tästä uudesta papin säkin pohjattomuuden todistuksesta.
Muutamat silloisen "maisterin" luotetuimmat ystävät koettivat, tapauksesta tiedon saatuansa, saattaa hänen ahnetta tekoansa peruuttamaan ja lahjoittamaan Jeremiaalle tuon heidän mielestään vääryydellä otetun velkakirjan, vaan kun maisteri oli niin vakuutettu oikeudestaan asiassa, ett'ei suvainnut siitä nostettavan minkäänlaista puhettakaan, silloin täytyi entisten ystävienkin ruveta häntä inhoamaan.
Tulipa sitte kappalaisen vaali, johon virkaan pitäjääläiset olivat päättäneet yksimielisesti Eenokin kutsua. Mutta vaikka häntä neljännelle vaalisijalle anoessa ei ollut koko seurakunnassa löytynyt kuin yksi ainoa vastustaja, tapahtui itse valitsemispäivänä se ihme, että silloin ei ollut kuin yksi ainoa, joka häntä äänesti, ja tämä ainoa oli — Jeremias Jormanainen.
Kun siis pastori Eenokki Jöransson havaitsi itsensä "petetyksi", niinkuin hän itse sanoi, päätti hän toistaiseksi ei ainoastaan mennä niin kauas kuin tietä piisasi vaan myöskin vielä kerran näyttää pitäjääläisillensä, "noille pettureille", ett'ei hän ole heidän armoillansa eläjä, vaan että maailmassa löytyi keinoja opettamaan heitä muka "sanansa syöjiksi". Hän näki ja tiesi varmaan, että hänen kotipitäjäänsä nykyisestä rovastista ei ollut pitkällistä miestä. Olihan tämä jo seitsemänkymmenen ikävuoden seuduilla ja sitä paitsi jokseenkin kivuloinen. Mahdotointa oli otaksua hänen enää kauan elävän. Ehkäpä eläisi vielä kymmenkunnan vuotta, mutta jos hän, Eenokki Jöransson, tämän kymmenen vuotta oikein käyttäisi, olisi sitte rovastiksi pyrkiessä tuskin tarpeellista saada yhtään pitäjääläisten ääntä. Niin, se oli varma ja luotettava keino noiden kaksikielisten kurjain opastamiseksi. Kunhan nyt vaan tuo rovastirahjus ei liian aikaiseen kuolisi…
Tätä paitsi oli pastori Eenokki Jöransson'illa vielä toinenkin syy Lappiin menoon, vaikka se olikin enemmän tieteellistä laatua. Eenokki ei oikeastaan ollut luotu lukutielle. Hänellä ei ollut mitään varsinaista halua lukemiseen, jota hän siis harjoittakin ainoastaan pakosta ja aineellisten etujen toivossa. Sitä paitsi sanoivat sekä hänen entiset opettajansa, että muut asiantuntevat hänen päätänsä kovaksi. Ja tämän pään kovuus, kovapäisyys, vaiko muu kova onni lienee ollut syynä, mutta pääasia oli se, että Eenokki Jöransson'in ensimäinen pastoraalitutkinnon suoritus oli vähältä mennä penkin alle. Ainoastaan armosta ja Eenokin vakavain vakuutusten vuoksi vastaisesta edistymisestään antoivat hengelliset tutkinnon pitäjät hänelle "aprobaturinsa", jolla hän oikeutettiin alhaisemman seurakuntain paimenen virkoja hakemaan, mutta kirkkoherran tai rovastin paikkojen hakuun ei sillä arvosanalla ollut yrittämistäkään, Kun nyt paha onni oli tehnyt hänet sopimattomaksi olemaan "profeettana isäinsä maalla" ja kun tuomiokapitulin tutkijajäsenetkin sillä välin olivat muuttuneet eivätkä voineet tietää hänen ensimäistä tutkinnon suoritustaan, pyysi Eenokki-pastori heti virkavapautta "opintojen jatkamista" varten, aikoen suorittaa tutkinnon "laveampaan viranhaku-oikeutta varten". Erittäin mukavana hätä-apukeinona uuden tutkinnon suorittamisessa päätti hän käyttää Lappiin menon sitoumusta, sillä hän tiesi, että oppineet isät tällaisen sitoumuksen vuoksi mielellään tekevät yhtä ja toista pienempää myönnytystä muutoin ankarissa vaatimuksissaan. Ja että Eenokki-pastori tässä kohden ei ollut erehtynyt, se oli kohta muidenkin nähtävissä, sillä samassa "Tapion" numerossa, jossa hiippakuntasanomain joukossa oli uutinen Eenokin nimityksestä pastoriksi erääsen Lapin seurakuntaan, oli myöskin ilmoitus, että hän oli suorittanut uudistetun pastoraalitutkinnon ja siinä "kiitoksella hyväksytty".
Nämä olivat ne pääsyyt, joiden vuoksi pastori Eenokki Jöransson oli Lappiin joutunut. Ei sinne häntä ajanut mikään sisällinen kutsumus, niinkuin syrjästä voi luulla, tai yksityinen huolehtiminen noiden siellä täällä hajallaan kuljeksivien lappalaisparkain sielunhoidosta, saati sitte "hihhulilaisuus" taikka muut lahkolaisharrastukset, jotka uskonnolliset kiihkoilemiset ovat parhaiten ottaneet menestyäksensä Lapin kylmässä ilmanalassa.
Tuon kirjeen saannin aikana oli Eenokki-pastori jo oleksinut Lapissa kokonaista kuusi vuotta. Ja että tämä Lapin elämä sekä hänestä että hänen perheestään tuntui mitä tukalimmalta, mitä kiusallisimmalta, on luonnollinen asia. Ja monia kertaa oli pastorin hellä, vieläpä jonkun verran kivulias rouva, rukoilemalla rukoillut miestänsä hakemaan paikkaa jossain leudommassa ilmanalassa, sillä rouva pelkäsi heikon terveytensä kokonaan turmeltuvan tuolla pohjolan kolkon pakkaisen kynsissä. Mutta tätä kehoitusta, kuinka harras ja sydämmellinen se aina olikin, ei pastori ollut ottanut edes toiseen korvaansakaan. "Kärsihän, kärsihän vaimoseni vielä vähän aikaa. Tiedäthän, että 'ken kovaa kokee, saa pehmoisen perästä'", — oli Eenokki-pastori vaan rouvansa ruikutuksiin vastannut — milloin ei sattunut karkeampia sanoja käyttämään.
Eenokki-pastorilla oli Kuopiossa asiamies, jonka tuli erittäin tarkasti pitää silmällä ja Eenokille kiiruumman kautta antaa tietää jos mitä muutoksia Eenokki pastorin kotipitäjään papistossa tapahtuisi. Varsinkin oli hänen vähintäänkin kerta kuukaudessa annettava mahdollisimman tarkka kertomus rovasti-vanhuksen terveydentilasta. Mutta kuukaudesta kuukauteen, vuodesta vuoteen, oli tämä terveyden kertomus melkein sanasta sanaan samallainen. Rovasti-ukko oli entisellään, Ja jos mikään, niin oli se luonnollista, että tämä harmitti pastori-Eenokki Jöransson'ia. Ensimäisiä vuosia Lapissa ollessaan hän tosin oli vähän hyvilläänkin kotipitäjäänsä rovastin hyvinvoinnista — sillä olihan mahdollista, että jos rovasti aivan heti kuolisi, joku toinen pitempään palvellut saisi tämän paikan —, mutta parina viimeisenä vuotena oli rovastin ijän pituus ruvennut tuntumaan hänestä yhä kiusallisemmalta. Johan tuo ukkohupakon olisi luullut saaneen kyllin elää maailmassa… Kun nyt ei edes jo ala kuolla…
Vähää ennen viimeiselle kinkerimatkallensa lähtöä oli Eenokki-pastori kuitenkin saanut asiamieheltänsä tiedon, että rovasti ukon terveydentila oli arveluttavalla kannalla. Ja luonnollista oli, että tällainen tiedonanto vaikutti Eenokki-pastoriin sekä ilahduttavalla, että erittäin rauhoittavalla tavalla. Eikä ihme ollut, jos hän erittäin hartaasti toivoi lisätietoja vanhuksen voinnista. Ja kun Eenokki-pastorin viimeinen kinkerimatka tapahtui kauas Norjan rajalle ja kesti kokonaista neljä viikkoa, oli hänen kiivautensa kirjeiden suhteen kotiin tultuansa helposti käsitettävä. Sillä eipä kukaan pappismies Eenokki-pastorin kannalta pitäne niinkään joutavana saada tietoja vanhempain virkaveljien voinnista ja terveydentilasta — varsinkin jos näillä on parempituloiset paikat ja osaa-ottavilla virkaveljillä mahdollisuus päästä kaivatun vainajan velvollisuuksia täyttämään…
* * * * *
Muutamia kuukausia myöhemmin sai Eenokki-pastori asiamieheltään kirjeen, jossa ilmoitettiin, että Hänen Keisarillinen Majesteettinsa oli armossa nähnyt hyväksi nimittää ja määrätä pastori Eenokki Jöransson'in sen ja sen pitäjään kirkkoherraksi.
"Vihdoinkin… vihdoinkin siis!"
XI.
Sillä aikaa kun pastori Eenokki Jöransson levitteli evankeliumin valoa pimeään pohjolaan, vietti hänen Jeremias-veljensä joukkoinensa omituista elämää isänsä perinnöllä Jormanalassa.
Jeremias Jormanainen oli nyt kieltämättä isänsä perinnön ainoa haltija. Hän oli saanut täydelliset "lain kiinteet" koko isänsä jättämään perintötilaan, eikä kenelläkään enää ollut minkäänlaista oikeutta hänen hallussaan olevaan omaisuuteen, enempää kiintaimeen kuin irtonaiseenkaan. Hän oli yksin isäntä talossansa niinkuin ennen isänsäkin oli ollut. Eikä siitä kellään ollut mitään sanomista. Olisi siis luullut, että kaikki hänen kotonansa oli niinkuin ollakin piti.
Mutta juuri samassa käräjässä, aivan samana päivänä, kun Jeremias Jormanainen sai ensimäisen ehdottoman lain huudon koko isänsä perintöön, otettiin siihen samaan taloon kiinnitys kolmentuhannen ja viidensadan markan velan ynnä sille juoksevan kuuden prosentin vuotuisen koron maksamisen vakuudeksi. Tätä paitsi otettiin Jeremias Jormanaisen päälle samassa käräjässä kolme eri tuomiota niistä veloista, joita hän oli tehnyt; Eenokki-veljensä kouluttamiseksi, vaan joiden omistajat, saatuansa tietää Jeremiaan uudet kaupat ja uudet velat, katsoivat parhaaksi heti periä pois saatavansa.
Mutta Jeremias Jormanainen ei nykyään ollut hätäpoikia. Hän ei antanut noiden verrattain pienten saarnamiesten hätäilemisen saattaa itseänsä epätoivoon, vaan hän nauroi heille vasten silmiä, kun muka kohtasivat mokomilla saamisillaan yrittää hätyyttämään hänen laistaan miestä. Parasta olisi ollut, Jeremiaan mielestä, heidän pysyä siivosti alallansa, eikä saattaa itseänsä koko maailman naurunalaisiksi sellaisella mitättömällä yrityksellään. Vähältäpä puuttui, ett'ei Jeremias Jormanainen, noita hätäisiä velkojiaan oikein hämille saattaakseen, pistänyt kullekin rahoja oikeuspöytään juuri tuomion otto-ajalla. Tämän hän kuitenkin jätti ilman pilkoillansa tekemättä. Joutivat muka olla kiusassa vähän aikaa. Eipä heidän kuitenkaan missään tapauksessa tarvinnut kovin kauan odottaa. Vai uskaltaisiko joku luulla, ett'ei muka Jeremias Jormanainen olisi heille saanut rahoja minä päivänä hyvänsä?… Eihän toki! Olihan hän ennenkin saanut rahoja minkä vaan oli halunnut. Ja jos nytkin olisi tahtonut, niin ei olisi ollut kuin pistäytyä vaan sen ja sen luona, niin kyllä heti mokomista summista suoriutuisi… No pitäähän niitä olla jos jonkinlaisia saamamiehiä tässä maailmassa! Ja Jeremias Jormanainen päätti kuin päättikin, muka velkojiensa kiusaksi, olla maksamatta heidän saamisiaan ennenkuin viho viimeisessä tiukassa.
Joutuipa sitte vihdoin tuo viimeinen tiukka. Nimismies oli käynyt kirjoittamassa hänen hevoisensa, lehmänsä, lampaansa, elonsa, heinänsä — yhdellä sanalla kaiken irtaimen omaisuutensa, joka kiivin kaavin riittikään nyt tuomiossa olevain velkain suoritukseksi. Mutta hänelle, nimismiehelle, Jeremias Jormanainen vaan nauroi ja käski panemaan kovasti tavaraa kirjaan, sekä kysyi viimein, milloin nimismies aikoi pitää huutokauppaa tavaroille, jotta hän tietäisi hankkia kylliksi huutajia.
Tähän asti ei Jeremias Jormanainen ollut virkkanut emännälleen sanaakaan noiden velkain perimyksessä olemisesta. Hän oli ainoastaan jonkun kerran leikillään kehoittanut emäntäänsä "tästä puoleen käymään puhtaissa vaatteissa, jos herrasvieraita sattuisi talossa käymään". Nyt nimismiehen käydessä sai emäntä vihdoin tietää asiat paikalleen, saipa vielä lisäksi kuulla, että perittäväin velkain summa korkoineen, kulunkineen ei olisi vähempi kuin lähes yhdeksänsataa markkaa.
Nimismiehen mentyä, puhkesi emäntä-Liisa katkerasti itkemään. Hän olisi tätä lohdutuslääkettä jo ennen tämän lähtöä nauttinut, vaan ei julennut. Nyt hän kumminkin salli näkymättömän lääkärin ehdottoman lääkkeen tehdä täyden vaikutuksensa.
"Hupsunako sinä olet aika ihminen, kun rupeat tyhjän tähden itkeä vollottamaan?" — lausui Jeremias ikäänkuin vähän äreissään.
"Vai tyhjän tähden!" — kertoi emäntä-Liisa. "No se on kerrassaan tyhjän tähden, ihan kokonaan mitättömästä asiasta", — vakuutti Jeremias.
"Niinhän sinä aina sanot, vaikka viho viimeinen henkinippu ruumiistasi kiristettäisiin. Niinhän sinä sanoit silloinkin, kun olit maisterille antanut tuon monen tuhannen velkakirjan. Vaan pane mieleesi, Jeremias, että se velkakirja vielä saattaa meidät keppikerjäläisiksi. Tämä nimismiehen käynti on varmana enteenä siihen ja eikö tuo liene sen velkakirjan antamisen ensimäisiä seurauksia".
"Johan tottaperään tuo ihminen on kokonaan järjeltä pois", — sanoi Jeremias ivallisesti. "Sanoikos se nimismies jo senkin velkakirjan olevan ryöstössä?"
"Eikä sanonut, vaan luuletko sinä melkein totisesti, että nämä velkakirjat olisivat nyt meiltä ryöstettävänä, jos sinä sitä velkakirjaa et olisi antanut."
"Hätäinen on hullu, sanoo sananlasku, ja niinpä nämä velkamiehemmekin sekä — sinä", — vastasi Jeremias ynseästi.
"No koetahan nyt hankkia rahat näiden tuomioin maksuksi, niin saadaan nähdä kumpi meistä on oikeassa".
"Jottako sitte uskallat luulla, ett'en minä muka saisi vielä tuon vertaa rahojakaan kuin yhden vajaan tuhannen?… No sepä häntä nähtäneen!"
"Kyllähän minä mielelläni soisin, että saisit rahat, vaan taitaisi olla parasta, että rupeaisit puuhaan jo hyvissä ajoin ennen huutokauppaa", — vastasi emäntä-Liisa totisena.
"Mutta minäpäs vaan en lähde joka akan pillin mukaan tanssimaan!" — vastasi Jeremias ylpeästi. "En lähde uhmallanikaan rahan hakuun ennenkuin avitsioonin eiluspäivänä. Minä tahdon akoille ja hulluille näyttää, että Jeremias Jormanaisessa on vielä siksi miestä, että saa yhden tuhannen vajaassa päivässä!"
Ja Jeremias Jormanainen piti sanansa. Hän lähti vasta huutokaupan edellisenä päivänä hankkimaan velaksi niitä rahoja, jotka hän välttämättömästi seuraavana päivänä tarvitsi, jos mieli säilyttää elämistönsä.
Mutta hänen vähä-ymmärryksisen emäntänsä aavistus toteutui heti Jeremiaan ensimäisen pohatan luokse tultua, toteutuipa valitettavasti liian ankarastikin. Rikasmies lausui Jeremiaalle suorastaan vasten silmiä, että se olisi kerrassaan hullu, joka hänelle enää velkaa uskoisi, kun oli tyhjästä antanut niin suuren velkakirjan veljelleen. Ja vakuuttipa rahain omistaja vielä senkin, ett'ei Jeremiaasta enää koskaan minkäänlaista eläjää tulisi niinkauan kuin pappiveljen saaminen paikallaan pysyisi, sillä koko hänen omaisuutensa, maansa niinkuin muutkin kampsunsa, eivät muka nykyään enää vastaisi kaikkia hänen velkojaan.
Suuttuneena ja loukkaantuneena tällaisesta liian selvästä puheesta lähti Jeremias Jormanainen varakkaan naapurinsa luota, arvellen "ei yhden rikkaan oville kuolevansa". Mutta kuta useamman rahamiehen luona hän sinä päivänä kävi, sitä selvemmin tuli hän havaitsemaan rahain saannin mahdottomuuden ja entisen äärettömän erehdyksensä. Ilman rahoitta, ilman pelastuksen toivoakaan, tuli hän myöhään iltasilla kotiinsa, ja hänen sydämensä oli niin täynnä… niin täynnä häpeästä ja harmista, ett'ei hän tahtonut nahkaansa sopia… Hän käveli kauan ulkona pimeässä pihamaassa, rohkeamatta mennä edes omaan pirttiinsäkään, ja mietti, mikä hänen kuitenkin pelastaisi äärettömän tukalasta asemastansa. Mutta ei mistään päin pienintäkään avun toivoa enää ollut. Hän oli kaikki paikat kolunnut ja kaikissa saanut yhden ja saman vastauksen. Eipä siis ihme ollut, jos Jeremias Jormanainen rupesi miettimään outoja pelastuskeinoja…
Mitähän, jos tässä pimeän päässä karkaisi pois koko kotitienoilta?… Menisi vaikka Ameriikkaan, niin eivätpähän naapurit siellä olisi hänelle nauramassa ja häntä sormillaan osoittamassa… Mutta sinnekin mennessä tarvittiin rahaa ja sitä hänellä ei tällä kertaa ollut täyttä markkaakaan. Täytyi siis se konsti jättää — ainakin toistaiseksi. Mutta olisihan täällä tallissa ohjakset… ja tuolla ylisellä olisi hyvä tilaisuus… Sanovathan ne ihmiset, että hirttämällä kuoleminen on niin ihmeen helppoa… Mitähän jos olisi koettaa?… Mutta… mutta nuo lapset… Nehän jäisivät sitte ihan onnettomiksi… Jääköön siis tuo viimeinen keino ainakin tällä kertaa koettamatta. Tottapahan siihen vielä on aikaa jos…
Ja Jeremias Jormanainen hiipi vihdoin pirttiin, jossa muut jo makasivat, aikoen siellä kenenkään huomaamatta riisuutua ja panna maata.
Emäntä-Liisa heräsi kuitenkin, nousi ylös, teki tulen ja alkoi pukeutua.
"Et suinkaan iltaisetta aikone maata ruveta?" — kysyi emäntä.
"Vielähän tässä illallista! Tokko tuota kohta lienee aamiaistakaan tarjona", — vastasi Jeremias katkerasti.
Emäntä-Liisa puuhasi kuitenkin ruokaa pöytään ja Jeremias, joka ei koko päivänä ollut suuruksia maistanut — olihan Jeremias sinä päivänä käynyt rikkaissa ja harvoinhan ne rikkaat köyhiä syöttävät —, tarttui hyvällä halulla ruokaan käsiin. Luonnollisesti oli Jeremias nyt erittäin oudon näköinen, joka saattoi emäntä-Liisan pahinta aavistamaan.
"Mitäs kylille kuuluu?" — kysyi emäntä, istuutuen miehensä rinnalle penkille tämän ruokaillessa.