IX.
Hilma oli menettänyt viimeisenkin suosion; häntä kohdeltiin, jollei juuri tylysti, kumminkin jotenkin kylmästi. Varsinkaan kauppias ei sen perästä halunnut hänelle melkein mitään puhua. Hän oli loukkaantunut syvästi; sillä vaikka väittelyssä saikin viimeisen sanan, huomasi hän varsin hyvin, ettei voitto sillä ollut ratkaistu.
Raskasta oli Hilmastakin, sen hyvin näki kaikesta. Hän oli vähäpuheinen silloinkin, kun oli muiden seurassa, ja enimmäkseen hän olikin yksikseen, joko sitten istui puistossa lukemassa tai kuljeskeli ympäri ajatuksiinsa vaipuneena.
Mutta Antti, vaikka olikin niin loistavasti väittelyssä esiytynyt ja saanut sillä vanhempainsa suostumuksen, oli sittenkin niin levoton ja arka, ettei mitenkään olisi tahtonut tulla vähimpäänkään yhteyteen serkkunsa kanssa. Varsinkin nuo hänen viimeiset sanansa olivat niin masentavasti häneen vaikuttaneet.
"Jospa elämäsi olisi yhtä kainoa, kuin uskottelet korviesi olevan!" oli serkku hänelle kiinteästi häneen katsoen sanonut.
Nuo sanat pyörivät mielessä ja rasittivat kuin kiusaava painajainen.
Ne saivat hänet väkiselläkin taasen ajattelemaan itseänsä ja elämäänsä, eikä hän voinut saada mielestään sitä tunnetta, mikä alinomaa kuiski, että serkku oli sittenkin oikeassa.
Hän tunsi oman itsensä, masentui, vieläpä toisinaan teki vakavia päätöksiäkin vastaisen elämän varalle.
Ja sitten hän ei voinut olla katkera serkulleen; päinvastoin salaisesti kunnioitti tätä ja tämän katsantokantaa.
Kun Hilma joko istui lukemassa puistossa tai ajatuksissaan käveli siellä sinne ja tänne puiden ja pensaiden välissä, niin huomaamattaan oli Antti useinkin nojautunut akkunaan ja häntä kauan katsellut, ja omituista sulavuutta tunsi hän silloin sielussaan, oli kuin ylpeys, viimeinenkin karvaus, vieläpä arkuus ja pelkokin olisivat kadonneet, muuttuneet — ihailuksi.
Olihan kaikki hänessä kumminkin niin raitista, niin luontaisen elävää.
Kerran hänen tämmöisessä tilassa ollessaan astui Hilma hänen kamariinsa.
Antti hämmästyi ensin; mutta sitten pyysi kumminkin jotenkin myötätuntoisella äänellä istumaan.
Ison aikaa hän istui sanaakaan lausumatta, ja samoin Antti.
Antti oli jo kerjennyt häneen luoda usein salaisia silmäyksiä.
Hän oli sangen miettivän näköinen, melkein surullisen, jollei se vain ollut masentumisesta — Antti melkein uskoi sitä.
Mitä mahtoi hän ajatella?
Antti kävi taasen levottomaksi, ja vihdoin huomaamattaan tuli virkkaneeksi:
— Serkulla näyttää olevan ikävä.
Hilma katsoi häneen hetken vakavasti, mutta ei kumminkaan niin lujasti, kuten ennen jo useasti.
— Minun oloni täällä lieneekin serkulle, kuten muillekin, vaivaksi.
Antti katsoi häneen hämmästyneesti; olihan muutos odottamattoman suuri.
— Mitenkä niin? hän kysyi.
— Täällä — hän jatkoi surullisesti — olen outo ilmiö teistä; vapaa, suora ja elämää toisilla silmillä katsova kuin te. Mutta siitä huolimatta katson velvollisuudekseni lausua sinulle suoraan mielipiteeni, mikä minulla sinusta on.
Aina yhtä surunvoittoinen oli hänen äänensä. Antti oli luonut katseensa alas.
— Sinä kuulut nyt levähtävän, jatkoi hän. — Mutta tuommoinen levähtäminen ei tuota lepoa, päinvastoin veltostuttaa se sinua vain päivä päivältä. Ryhdy uutteraan työhön ja toimeen! Se saa sinuun virkeyttä ja elämisen intoa, se poistaa sinusta tuon aikaisen lamautumisen.
— Serkku tietänee, että menen syksyllä kauppias Kaukosen palvelukseen? sanoi Antti hämillään.
— Tiedän. Mutta sitäkään en pidä hyvänä. Sinä olet, suo anteeksi että sanon suoraan vakaumukseni sinusta, jo niin perin väsynyt hurjasta kaupunkielämässä, että olisi paljon parempi pysyäksesi täällä kotonasi ja täällä tehdäksesi työtä.
Se oli taasen liikaa ja se suututti häntä; mutta hän ei löytänyt sanoja vastatakseen.
— Sinä olet henkisesti masentunut, menettänyt tarmosi, ehkäpä melkein tahtosikin. Sinun on ensinnäkin voitettava jokukaan osa takaisin, ennenkuin kykenet luovimaan suuren maailman elämässä tiheään löytyviä salakareja. Minua surettaa, että jo näin nuorena olet laivasi rappiolle ajanut, serkku parka.
— Millä oikeudella serkku niin luulee? äyhkäsi Antti vihaisesti
— Itse, herraseni, olet valitettavasti päivän selvä, varman varma vastaus siihen. Kysyhän itseltäsi, innostuttaako elämä sinua. Eikö kaikki toimi ja työ ole sinusta ikävää ja arkipäiväistä.
Sen tunsi Antti nyt valitettavan hyvin. Mutta että toinen sen niin varmaan tiesi ja sen osoitti, se luonnollisesti häntä suututti.
— Eikö suurin nautintosi elämästä ole ollut semmoista, että sen aina täytyy julkisuutta peljätä.
Jo kuohahti Antin sisällä kiukkuinen viha, mutta terätön.
— Mistä serkku aikoo minua sitten syyttää, jos saan luvan kysyä? äännähti hän pistelijäästi, koettaen saada äänensä niin välinpitämättömän ilkeäksi kuin suinkin voi, päästäksensä hänestä.
Mutta Hilma ei näyttänyt välittävän, jatkoi vaan levollisesti, melkein äidinomaisella hellyydellä, katsoen häneen surullisen osanottavasti, niinkuin Antti todellakin olisi ollut hänen mielestään auttamattomasti mennyttä kalua.
— Serkku hyvä! Sinä olet väsynyt. Et unen puutteesta vaan liikanaisesta unesta. Sinä olet henkisesti nukkunut ja niinkuin tavallisessakin unessa elänyt itsemääräämätöntä elämää, elänyt viettien höllimpienkin määräysten mukaan, ja luultavasti niin ollen mennyt mihin asti hyvänsä epäoikeaan. Työhön, työhön, elostavaan työhön sinua neuvon!
Antti koetti pinnistäytyä vastatakseen jotain; mutta häneltä puuttui sanoja, ehkäpä ajatuksiakin — pää tuntui olevan kuin säkki viljaa etsivän köyhän miehen olalla.
— Tuntuu siltä kuin minulla olisi joku selittämätön velvollisuus sinua kohtaan, Antti; siksi olen sinulle puhunut.
Ja todellakin, sen Anttikin huomasi, oli niinkuin tuossa katseessa olisi ollut jotain odottamattoman outoa, surullisen lempeää osanottavaisuutta.
Mutta sepä se olikin omansa loukkaamaan. Sillä ylpeys voi elää väsyneessäkin rinnassa.
— Minä luulen olevani yhtä viisas kuin serkkukin, jamasi hän jotain vastatakseen.
— No, no, serkku! Tässä ei ole kysymyksessä meidän viisautemme vertailu, vaan…
— Minua ei haluta kuunnella serkun typerää sekaantumista toisten ihmisten elämään ja asioihin, keskeytti Antti ja heitti päänsä huolettomasti keinutuolin taustalle.
Hilma loi häneen pettyneen, surullisen silmäyksen ja lähti.
— Loukkautukoon! äännähti Antti huolimattomasti ja karvaasti.
— Mitä hänen tulee minuun, olinpa minä mikä olin ja millainen olin?
— Vai parantaakseen minua!
Hän olisi kostanut, kostanut oikein tuntuvasti. Mutta ei löytänyt mitään aukkoa siihen, ei jaksanut edes ajatella mitään.
Illallispöydässä osui hänelle kumminkin tilaisuus.
Hilma tarjosi hänelle sävyisästi, ikäänkuin olisi viimeisen kiistan unhottanut, melkeinpä rukoilevaisesti, jonkun muassaan olevan kirjan.
Antin katse elostui.
— Suokaa anteeksi! En ihaile roskakirjallisuutta, hän huolettomasti sanoi.
— Vai niin, virkkoi Hilma katkera hymy huulillaan.
— Oikein, poikani! lausui kauppias ja nosti tyytyväisenä olkapäitään.
Antti ei ollut enää katkera; olihan hän voittanut, ja nautti nyt voittonsa suloisia hedelmiä. Hän oli melkein virkeän iloinen.
— Niin, meillä ei suosita eikä tarvita semmoista kirjallisuutta, lisäsi vielä kauppias päättävästi Antin riemuksi.
X
Antti oli monta päivää voittonsa vaikutuksesta hyvällä, melkeinpä virkeällä tuulella. Ei välittänyt vähääkään Hilmasta, nauratti vain kun näki hänet alakuloisena käyskentelevän milloin missäkin.
Eikä hänkään näyttänyt Anttia huomaavan.
Mutta siitä ei Antti välittänyt.
Kamarissaan istuskeli hän kaiket päivät ja kirjoitteli nyt oikein tukulta kirjeitä tuttavilleen ja entisille tovereilleen.
Hän oli niin hyvällä tuulella, että oli pakko purkaa sydäntään.
Hän kertoi pääasiallisesti viimeisistä kohtauksista erään serkkunsa kanssa, jota suvaitsi kutsua — karhunpenikaksi.
Naurun hykähdys pääsi useinkin kirjoittaessa.
Kertoipa hän muutamalle Almastakin — toki kumminkaan arvoa mainitsematta.
Ja hän itsekin hämmästyi sitä hienoa notkeutta, millä osui sen tekemään; kerrassaan runolliset olivat lauseet hänen itsensä mielestä.
Mutta juuri kun hän paraillaan ihaili sitä ja siitä mielihyvää nautti, astui Alma sisään, itse elävä kuvauksen esine.
Eikä se missään tapauksessa häirinnyt hänen herttaista mielentilaansa; päinvastoin virkisti vain lisää lämpöä.
Kaunis, verrattoman viehättävä nyt kuten ennenkin, aivan samanlainen, kuin oli hänestä vasta kirjoittanut.
Anttia huvitti lukea se hänelle ja vielä suoraan sanoa, että se nyt oli kokonaan, kaikkineen hänestä.
Tyttö hymyili herttaisesti, ja silmissä paloi tuo omituinen hempeys, joka maailman alusta on miehille ollut niin vaarallinen kielletyn puun hedelmä.
Hän nauroi pehmeästi, melkein häveliäästi ja puhui, että kaikkia se herra keksii ja — viitsiikin.
Antti nautti kaikesta.
Tytön rinta näytti aaltoilevan niin nielevän houkuttelevasti.
— Neiti Heikkinen lähti ajelemaan rouvan kanssa, sanoi hän sitten tapaillen.
— Äitikin?
— Niin. Rouva puhui jotain, että tekin…
— Ei minulle ole mitään puhuttu.
— Neiti ei tahtonut.
— Ei tahtonut?
Antin ääni oli käynyt kiinteämmäksi.
— Neiti sanoi hänellä olevan rouvalle tärkeää puhumista, tai jotain sellaista hän sanoi.
Veitikkamainen katse seurasi tuota, mutta muuttui vähitellen raskaaksi, lähes surulliseksi. Hetken äänettömyys.
— Hän lieneekin morsian.
— Hänkö? Kenen sitten?
— Teidän.
Anttia harmitti, ja hän vain vastenmielisesti myrähti.
Mutta Alma sen ymmärsi, ja hänen katseensa elostui.
— Sitähän minäkin, kun se on niin miesmäinen, hän kevyesti sanoi.
Kuinka noihin hänen silmiinsä olikin autuaallista katsoa!
Alma seisoi niin lähellä Antin edessä, ettei tämän tarvinnut kuin vähän ojentautua tarttuakseen hänen vyötäriinsä ja vetääkseen hänet hellävaraisesti syliinsä.
— Mutta jos joku tulisi…
— Pane ovi säppiin.
Hän teki sen ja supatti tuskin kuuluvasti:
— Tuo Pieti vielä tulisi… Hypännyt koko päivän minun perässäni.
Antti veti hänet uudestaan syliinsä.
— Pietikö? Mitä sanot?
— Hän. Siltä otukselta en saa missään rauhaa.
— Mitä hän sinusta?
— Tukkii sormusta, minkä on kevätmarkkinoilta ostanut.
— Entä sinä? kysyi Antti nauraen.
— Minäkö tuosta köntistä.
Antin mieli oli vetreä; hän oli kevyt kuin auringon terän editse liitävä höyry, mutta samalla salaisesti rauhaton.
Avainta liikutettiin ovessa.
He eivät uskaltaneet täysin hengittääkään.
— Kuka siellä? kysyi vihdoin Antti, kun rykimisestä kuuli, ettei siellä ainakaan isänsä ollut; mutta hätäinen oli sittenkin ääni ja vavahteleva.
— Minä täällä vaan. Se oli Pietin ääni.
— Mitä tahdot?
— Niin, tuota… Onko Alma siellä?
— Täällä! Oletko järjeltäsi, pöllö!
— Ajattelin vain. Mutta saisinko vähän puhutella herraa?
— Et nyt. Minä levähdän. Puolen tunnin kuluttua.
Vihdoinkin hän meni.
Alman hiukset olivat vallattomassa epäjärjestyksessä.
Mutta nopeasti hän järjesti hiuksensa viettelevät suortuat otsalle ja ohimoille, hieroi kämmensyrjällä poskien värin entiselleen, ja hetken perästä meni.
Antti heittäytyi sohvalle.
Oli niin säikähtyneen levotonta, niin tukalan kuumaa; tyynykin poltteli siihen vaipunutta raskasta päätä.
Ja muutenkin sitä poltteli.
Siellä ajatukset sekavina niin vimmatusti risteilivät.
XI.
Tartuttiin avaimeen.
Antti nousi ja kävi keinutuoliin istumaan.
Pieti työntyi sisään.
Iso, jykevä, tavallinen työmies, sävyisät kasvojen piirteet, vaikka yksinkertaiset.
Hän seisoi kauan äänettömänä ovipielessä lakkiansa hypistellen ja silmät harhailivat levottomina lattiassa.
Hän oli poikasesta pitäin palvellut talossa ja oli saavuttanut isäntäväkensä suosion ja täyden luottamuksen, saanut jo monet vuodet parempaa palkkaakin kuin toiset tavalliset työmiehet.
Monesti oli kiitetty, ani harvoin moitittu.
Olipa Anttikin hänestä ennen lapsena pitänyt, ja hänen vanhempansa, jotka muuten pitivät tarkasti huolta siitä, ettei lapseen työväki saisi vaikuttaa alhaista katsantokantaa, antoivat pojan olla vapaasti Pietin seurassa, joka oli hiljainen ja hyväluontoinen ja aina hyväntapainen, ei koskaan rivostellut puheissaan eikä teoissaan.
Antti oli monen monta kertaa mielihyvällä saanut istua kelkassa, jota vasta mieheksi varttunut Pieti oli vetää kiidättänyt pitkin pihaa, tai oli nöyrästi pyydettyään päässyt rekeen Pietin haloille tai heinään mennessä, tuonne vähän matkan päähän, ja Pieti se oli hänet ensi kerran kouluunkin kyydinnyt.
Mutta nyt ei enään moniin vuosiin Antti ollut häntä kohdellut muuna kuin palvelijana, tyhmänä kollona, työjuhtana, kuten luonnollistakin, kun oli miestynyt ja sivistynyt ja oppinut arvonsa tuntemaan.
— Mitä asiaa? kysyi hän vihdoin kyllästyneenä töykeätekoisen miehen läsnäoloon.
— Tuota, alkoi Pieti epävarmasti. — Minä tuota olen tässä aikonut vähän niinkuin naimapuuhiin ruveta.
— Entä sitten?
— Se on tuo Alma, jota olen vähän niinkuin meinannut.
Tuo yksinkertainen tunnustus hytkähdytti Antin sydänalassa.
Pieti seisoi ison aikaa ääneti.
— Hän tuota onkin jo melkein suostunut.
— Vai on.
— Tässä keväällä se jo oli varma asia. Mutta sittenkun nuoriherra tuli kotiin, on tyttö ruvennut minulle niskojansa netkauttelemaan.
— Mitä sillä tarkoitat? kysyi Antti hätäisesti, kumminkin koettaen pysyttäytyä rauhallisen ja välinpitämättömän näköisenä.
Pieti vastasi tyynesti:
— Olen vain tullut ajatelleeksi, että jos hän niinkuin toivoisi.
— Mies, oletko hullu. Pieti jatkoi edelleen:
— Ja kun olen huomannut kerrankin vähän niinkuin vilkuilevan…
— Kitasi kiinni, aasi!
Mutta Pieti oli päättänyt puhua suunsa puhtaaksi.
— Ja kun nuo toiset piiatkin…
— Mitä?
— Ovat minua kiusotelleet, että se Alma viipyy toisinaan liian kauan nuoren herran kamarissa.
Se oli jo ääretöntä röyhkeyttä ja se kiehutti hirmuisesti Antin sisua.
— Olen tuosta tullut vain ajatelleeksi, että jos se herra niinkuin huvikseen vain konstaelisi tytön kanssa, lisäsi hän, ja ääni oli muuttunut katkerammaksi.
— Ulos täältä, nauta! kirkasi Antti vihasta vapisten. Mutta Pieti seisoi vain kuin petäjän kanto kankaassa, ei hievahtanutkaan paikaltansa.
— Enhän minä olekaan sitä uskonut; on vain tullut semmoisiakin ajatuksia, kun se on tuo Alma ollut niin toisenlainen nykyisin.
— Ulos, roisto!
Mutta kaikki oli turhaa. Hän kohahdutti vain pikkaraisen noita ylen leveitä hartioitaan ja seisoi liikahtamatta ovipielessä.
Sen huomasi Antti, ja huomasi myös, ettei hän kovuudellaan voi mitään.
— Mitä minulla on tekemistä teidän naimispuuhiinne? sanoi hän sitten, koettaen näyttäytyä niin välinpitämättömältä kuin suinkin. — Ota hänet vaikka huomenna taikka jo tänään.
Pietin kasvot nykähtelivät ilonliikutuksesta. Hän astui Antin eteen ja puristi karhunkourallaan tämän kättä.
Iloisesti muljahtivat hänen isot silmänsä, ikäänkuin jos olisi tahtonut lisätä:
— Kyllähän sen arvasinkin. Hän meni.
Antti käveli kiihkeästi edestakaisin huoneessaan, puri hammasta ja oli kiukuissaan.
Mutta kun hetken perästä tuli rouva kamariin, täytyi hänen taasen tekeytyä rauhalliseksi.
Ja nauraen kertoi rouva Alman ja Pietin niin hirmuisesti kinastaneen heinitallissa. Mutta ei tiennyt, mistä oli kysymys, ei ollut viitsinyt kuunnella, oli suoraan kärryistä tullut sisälle. Hilma oli jäänyt hevostaan riisumaan; mahtoi kuulla kaikki.
Antti oli kalpea ja ruumista väristytti.
Mutta sitten muuttui rouvan ääni totiseksi.
— Sanoi sinun olevan henkisesti kuolemaisillasi. Antti puri huultaan.
— Mutta vaikeahan minun on sitä uskoa, jatkoi rouva.
Pidätetty huokaus tunkihen kumminkin rinnasta.
XII.
Päivällisen jälkeen olivat he kaikki salissa kahvea juomassa.
Kauppias istui jäykästi nojaten lujatekoisen tuolin selkämykseen ja puhalteli haalahtavia savupilviä pitkävartisesta piipustaan.
Hän oli huolettoman näköinen nyt, semmoinen juuri kuin tavallisesti ihmiset silloin, kuin jo esiytymisellään tahtovat oikein vasiten näyttää toisille, etteivät puutu eivätkä sekaudu mihinkään, turhaa on koettaakin.
Antti oli levoton.
Synkkänä istui Hilma ja ajattelevana sohvalla rouvan vieressä, joka yksin oli vähän pirteämmällä tuulella.
— Kerro nyt, hyvä Hilma, mistä ne siellä jaahasivat! hän kehoitti, ei niinkään uteliaisuudesta, vaan saadakseen ikävän, kankean juhlallisuuden loppumaan. — Eihän tuo nyt vaarallista liene, jos joutavaa onkin.
— Sitäpä minäkin toivoisin, virkkoi Hilma luoden Anttiin väsyneen säälivän katseen, joka Antista nähtävästi tuntui hirmuiselta, ikäänkuin olisi aikonut tunkeutua hänen päänsä jokaiseen aivosokkeloon.
Kuumiksi kihahtivat Antin ohimot ja posket ja hänen hengityksensäkin kävi epätasaiseksi.
Hilma näkyi huomaavan sen ja kiinnitti katseensa yhä terävämmin ja tuimemmin häneen.
Antti oli tavallistakin kalpeampi.
Kauppias huomasi sen ja vähän levottomasti kysyi:
— Mikä sinulla on?
— Todellakin! huudahti samaan rouva.
Hilman katse yhä vain ahdisti häntä.
Antti oli vallan hämillään eikä tiennyt, mitä olisi siihen vastata.
Hätäytyneesti hän vihdoin tokasi: — Noin peittelemätön naisen katse saa miehenkin hämilleen.
Hilma hymyili katkerasti ja vähääkään loukkautumatta virkkoi:
— Niinköhän, serkku?
Antti pelastui, sillä samassa astui Pieti sisään, ja kaikkein huomio kääntyi häneen.
— Mitä asiaa? kysyi kauppias äänellä, mikä hänellä tavallisesti oli puhutellessaan palvelijoita ja muita samalla asteella olevia ihmisiä, kun ei ollut kysymyksessä tavalliset kauppa-asiat.
Pieti seisoi ovipielessä synkän näköisenä, melkein kuin jos olisi saanut kylmää vettä niskaansa, ja tyhmästi tuijotti lattiaan.
— Tuota — alotti hän soinnuttomalla tapailevalla äänellä — minun nyt täytyy lähteä talosta.
— Lähteä? kysyi kauppias kummastuneena, tuijottaen ankarasti mieheen.
— Mitä nyt? huudahti rouva levottomasti, ikäänkuin hänen herkkään, naiselliseen sieluunsa asiain todellisuus olisi hämärästi koskenut.
Hilman silmät iskeytyivät uudestaan Anttiin; katse oli säälimättömän ankara.
— Kyllä minun lähteä täytyy, lisäsi Pieti alottamaansa tapaan. —
Asiat ovat nyt sillä kannalla, etten saata olla tässä talossa.
— Miksi et? ärjäsi kauppias ankarasti.
— Tuota, mitäpä se tähän kuuluu.
— Mitäkö kuuluu? Mutta minä en päästä sinua niin vain kesken vuoden.
— Mutta minä lähden, lähden heti!
— Mene! Mutta palkkaasi et saa! kiljui kauppias, jota jo suunniltaan suututti miehen salaperäinen itsekkyys.
— Pitäkää, jos niin tahdotte.
Tuo kuului niin omituiselta; siinä ilmeni halveksivaa yhtäkaikkisuutta ja samalla väistymätöntä uhkaa.
Kauppias oli ääneti, katsoi syvästi mieheen ja koetti saada syitä selville.
Pieti oli hiljainen, hyväntahtoinen mies, koskaan ei ollut vastustanut, ei sanan väännettä ollut välissä. Muutos hämmästytti ja, jos niin voidaan sanoa, lannisti kauppiaan kiukkua.
— Sano, miksi olet semmoista ruvennut ajattelemaan! puhui kauppias nyt aivan uhottelemattomalla äänellä. — Poikasesta pitäin olet tässä ollut, hyvin palvellut ja hyvän kohtelun sekä palkan saanut.
Tuo näytti koskevan Pietiin.
— Niinhän olen. Vaikeatahan tuo on, mutta minkäpä sille tekee, puhui hän vapisevalla äänellä.
— Syy, syy, minkä tähden täytyy!
Pieti oli hetken ääneti ja katse harhaeli. Vihdoin loi hän sen häveliäästi Hilmaan ja puhui:
— Kyllä kaiketi sen ryökkinäkin arvaa.
Kauppias ja rouva katsoivat kummastuneina Hilmaan.
Antti oli aivan kalpea ja henkeä ahdisti.
— Mitä, mitä se on? utasi Kauppias Hilmalta.
Rouva peitti kasvonsa käsiin; hän ei enää kehottanut kertomaan.
Ja mykkänä oli Hilma.
— Mitä tiedät? Kerro!
Hilma loi häneen loukkautuneen katseen ja virkkoi:
— Se ei kuulu minulle, setä.
Pitkä, kiduttava äänettömyys.
Mutta vihdoin puhui Pieti.
Hän kertoi, kuinka oli ollut hänellä ja Almalla vakaat tuumat mennä yhteen, hän jo sormuksenkin oli kevätmarkkinoilta ostanut. Mutta sitten nyt kesällä oli tyttö yhtäkkiä muuttunut; neitikin sen oli kuullut, kuinka tallissa oli kerskunut hänelle, ettei ole pakko kontata kun kävelläkin taitaa. Oli vielä hänen varotuksiinsa uhotellut, että parempi kerran voitaleipää kuin aina kalaaleipää. Jo lopuksi hän sen suoraan sanoi, että nuoren herran tähden se ei enää hänestä huoli.
Kauppiaan otsa kyrtistyi ja synkkä pilvi sille nousi. Hän astui ovelle.
— Alma! huusi hän hirmuisen kolkolla äänellä. Hän tuli.
Ensin hän esiytyi kuten ennenkin, viehättävänä ja viehkeänä; vaan pian näytti tajuavan, että kysymys oli vakavaa laatua, ja hämmentyi hänkin, veret muuttelivat hänen kasvoillaan, välin oli harmahtavan kalpea, pian taasen tuskastuneen punastunut.
Tuskallinen äänettömyys, haudan hiljaisuus, jota silloin tällöin vaan huokauksiksi puhkeavat hengähdykset häiritsivät.
Tuskin kyettiin selvästi ajattelemaan — siltä ainakin näytti.
Mutta vihdoin oikasi kauppias kumartuneet hartiansa ja loi ankaran, pakoittavan katseen Almaan, joka vapisi kauhistuksesta kyökkiin vievällä ovella.
— Kysymys on sinusta ja Pietistä, hän lausui haltijamaisella äänellä.
Alma loi hätäisen, rukoilevan katseen Anttiin ja oli vaiti.
— Sinä olet sopinut jo Pietin kanssa, jatkoi kauppias, ikäänkuin olisi ollut kysymys jauhosäkin takauksesta.
Tyttö hyrskähti itkuun ja sanoi:
— Se on niin tuhma.
Pieti katsoi kauheasti häneen ja vastasi.
— Etpähän siitä talvella mitään puhunut, kun hyviä oltiin.
Kauppias oli entisellään.
— Pitemmittä puheitta te laittautte yhteen, sanoi hän jyrkästi.
Hilma loi häneen kiinteän katseen ja sekautui keskusteluun.
— Kuinka, setä, voidaan heitä siihen pakottaa? Perinpohjaista miettimistä se tarvitsee heidän molempain puolelta.
— Mitä miettimistä? äännähti kauppias kuivasti, nähtävästi ollenkaan ajattelematta Hilman tarkoitusta.
Hilma katsoi tuikeasti häneen eikä vastannut.
Pieti jo alkoi liikkua, siirtyä paikasta paikkaan ja vihdoin verkalleen puhui:
— Jos tuota sitten vielä vähän niinkuin miettisi.
Lakin painoi hän päähänsä ja meni.
Samoin meni Almakin.
Äänettömäksi jäivät toiset saliin.
Mutta synkkää oli hiljaisuus.
XIII.
Antti ei moneen päivään kyennyt mitään selvästi ajattelemaan. Yksinään oli hän niin paljon kuin mahdollista, sillä hän häpesi kaikkia.
Eikä hänen yksinäisyyttään häirittykään; isä ei puhunut mitään eikä äiti saattanut katsoakaan häneen.
Almaa hän inhosi, sillä hänhän se oli hänen häpeäänsä syynä.
Se oli hyvä, ettei häntä tarvinnut nähdä; sen jälkeen ei Alma ollut hänelle kahvea kantanut ja harvoin ruokiakin pöytään tarjonnut. Mutta parempi olisi ollut, jos häntä ei koko talossa olisi ollut.
Mutta kerran häirittiin hänen yksinäisyytensä — Hilma astui sisään.
Antti säikähti, tuiotti häneen elottomasti, ikäänkuin olisi julman, hätyyttävän haamun nähnyt.
Hän oli syviin ajatuksiin vaipuneena, alakuloinen ja hajamielisesti näytti etsivän jotain puheen alkuun päästäkseen.
Mitä kauemmin äänettömyys kesti, sitä tukalammaksi kävi Antille.
Vihdoin hän pääsi alkuun.
Ääni ei ollut ollenkaan jyrkkä, paremmin surullisen lempeä.
— Tuonnottainen tapaus näkyy sinuun ankarasti koskevan, sanoi hän.
— Mikä tapaus? änkytti Antti tavoitellen, vaikka hyvin käsitti, mistä oli kysymys.
— Mikäkö? Serkku parka!
Hänen katseensa oli niin tunkeva.
Antista tuntui niinkuin tuo katse olisi tunkeutunut hänen lävitsensä, lukenut kaikki hänen risteilevät ajatuksensa ja niistä selvän tunnustuksen.
— Mitä se minua liikuttaa, heidän välinsä? koetti hän kumminkin puollustautua.
Mutta Hilma keskusteli nyt hänen kanssaan kiinteällä katseella.
— Minä en ymmärrä, millä oikeudella semmoista minusta…
Kylmä hiki oli jo noussut otsaan.
— Se on sopimatonta, kerrassaan hävytöntä! Hilman katse oli murtavan säälivä.
— Minäkö palvelustytöstä?
Hilma hymyili katkerasti ja näkyi vain odottavan lisää.
— Minä tiedän, mikä sopii ja mikä ei sovi.
Mutta hän oli heikko vastustamaan tuon katseen voimakasta vastarintaa.
— Ja mitä se asia muita liikuttaa?
Nyt vierähti kyynel Hilman silmäripsille, kirkas kyynel, mutta peljättävä.
Serkku parka! hän vihdoin äännähti tuskin kuuluvalla äänellä, niin surullisella, kuin jos äiti olisi kuolemaan tuomitulle lapselleen sanonut viimmeiset jäähyväiset.
He katsoivat kauan lattiaan.
Antti ei voinut enää vastustaa, ei puollustautua; hän oli kuin rikoksesta hyvin sanoin nuhdeltu nyyhkivä lapsi.
Vihdoin puhui Hilma:
— Mutta ehkä kumminkin, vaikka kovin syvälle oletkin langennut, sinussa vielä on elämän siementä jäljellä. Sydämmestäni sitä toivon.
Viimmeinen sana oli tukehtua hänen kurkkuunsa, tuli sameana ulos, arasti vavisten, kuin olisi peljännyt mahdottomuutta.
Ja hänen kasvonsa vavahtelivat, silmänsä olivat kirkkaissa kyynelissä; hän todellakin — itki.
Tuo jäykkä luontoko olisi murtunut?
Anttia hämmästyttivät nuo kyynelet, ne pakottivat hänen ajattelemaan; mutta ajatuksella ei ollut mitään selvää tulosta. Vaistomaisesti hän vain tunsi niiden itseensä hirmuisesti koskevan, ja mitä selvemmälle hän siitä pääsi, sitä kuumempia ne olivat, ne olivat tulisia hiiliä, ne polttivat vihdoin kuin helvetin tuli hänen sieluaan.
Miksi hän itki, ja juuri tällä hetkellä?
Säälistäkö?
Kyynelien välistä virkkoi Hilma:
— Serkku, serkku! Sinun täytyy kasvaa, kasvaa ihan uudestaan.
Antti vapisi ja tuijotti tunnottomasti lattiaan.
Hilma oli mennyt.
Antti ei vielä ollut liikahtanut paikaltaan.
Mutta hän koetti nyt pudistuttaa itsensä eleille, vaikka huonolla menestyksellä; hän koetti ajatella, mutta se oli mahdotonta — oli kuin ajatus olisi sammunut.
Mutta sitäkin vilkkaammin levisivät entiset elämän tapaukset mieleen, sielun sameassa kuvastimessa liiteli joukottain kuvia kuin irvisteleviä peikkoja, nauraen hänen olemuksensa surkeaa tyhjyyttä.
Vihdoin palautui Hilman kuva hänen mieleensä.
Tuossa oli hän seisonut, siitä katseellaan hänet tunnustuttanut, siitä lausunut peittelemättömän tuomionsa, heltynyt kyyneliin ja itkenyt.
Antti ei voinut enää saada hänestä hirveätä, kiusallisen ahdistavaa kuvaa… olihan hänellä sydän, olihan hän itkenyt. Lempeän surulliselta soi vielä hänen äänensä hänen korvissaan ja hänen katseensa tuntui niin osanottavalta. Ja nuo kyynelet, jotka olivat vihdoin niin tulvinaan virranneet mielenliikutuksesta kalpeille kasvoille…
— Minunko tähteni?
Häntä värisytti. Oliko hän todellakin niin auttamattomassa tilassa, tyhjyyteen vajonnut, parantumaton?
Ja miksi hän niin syvästi olisi surrut hänen tähtensä?
Hän painui kumaraan, antoi päänsä vaipua hermottomasti käsiin ja itki.
Todellakin itki.
XIV.
Surullinen, mutta säälivä samalla oli katse, millä Hilma sittemmin kohtasi Anttia, ja se aina teki häneen masentavan vaikutuksen.
Hän pelkäsi sitä enemmän kuin kiinteää, tuimaa; mutta hän kunnioitti sitä myöskin enemmän.
Suoranainen loukkaus hänen puoleltaan ei enää tullut kysymykseenkään, vaikka kipeästi koskikin Hilman toisinaan suoraan lausutut arvostelut.
Muuten olivatkin he paljon lähenneet toisiaan olivatpa toisinaan yhdessä kävelemässä ja ajelemassakin.
Se oli Hilma, joka lähentymään pyrki, ja Antti noudatti hänen tahtoaan kunnioituksesta, vaikka sitä hän ei itselleenkään tunnustanut.
Hilma oli välin hyvinkin virkeä, jopa iloinenkin; mutta Antti, hän ei paljon puhunut, sillä tajusihan hän olevansa johonkin määrään voitettu, tai sikäläisessä aselevossakin allakynsin.
— Elämää, todellista elämää ja siihen innostusta sinä tarvitset, serkku, puhui hän kerran, ollessaan ajelemassa Antin kanssa.
Antti ei vastannut. Hän oli aivan ulkoisen luonnon kaltainen, mikä ei ollut kylmää eikä lämmintä, ei hämärää eikä päiväpaisteista, mutta pilvistä ja sumeaa.
— Kun elämällä on joku tarkoituksensa, vaikkapa alussa vähänenkin päämaali, mihin työllä ja uutteruudella pyrjitään, niin silloin voi sanoa olevansa elämisen alussa, ja siitä on luonnollisena seurauksena se, että näköpiiri ja katsantokanta laajenee, saapi uusia, aina vereksiä aineksia ja varmempia tarkoitusperiä, jotka itsestään elähdyttävät ja saattavat elämän mieleiseksi, rakastettavaksi. Joutilaisuus, työttömyys on kuolettava tila, jota seuraa tyhjyyden tuottama masentuminen, innottomuus ja lopuksi ihmishenkeä kuihduttava väärien nautintojen etsiminen ja niissä eläminen.
Antti katsoi ajattelevana vinhasti pyörivään pyörään kykenemättä mitään vastaamaan.
Hilma höllitti ohjia ja jalo eläin oikasihe huimaavaan juoksuun. Rattaat hypähtelivät ryöpymyksissä ja rilloissa istujat notkahtelivat vieterien ponnahduksista.
Hilman silmät säkenöivät ja poskilla hohti raitis puna. Hän todellakin nautti elämästä — ajamisestakin.
Levottomin elein istui Antti hänen vieressään ja jo vihdoin pelon pakottamana kielsi häntä niin hurjasti ajamasta.
— Pelkäätkö? kysyi Hilma kevyesti nauraen. Antti ei vastannut.
— Siis ei sinusta kaikki ole yhdentekevää, jatkoi hän samaan tapaan.
Hän hillitsi kumminkin hevosen ja puhui vakavasti:
— Sinä tiedät, että ihmiselämä, samoin kuin koko luonnonkin elämä, on kehityslain alaista. Ei ole mitään päämäärää, minkä saavutettua voitaisiin siihen seisahtua, on joko uutta etsiminen tai saavutetusta taantuminen.
Hän loi terävän silmäyksen Anttiin. Levottomasti painoi tämä heti katseensa alas.
— Mutta taantuminen on luonnotonta ja tyhjyyteen käymistä.
— Päämäärän saavuttaminen on elähdyttävintä, sillä silloin aukeaa aina uudet, täydellisemmät ja jalommat päämäärät pyrjittäviksi ja saavutettaviksi.
Hänen äänensä oli varmaa ja painokasta.
— Olen jo monasti sinulle sanonut, mutta sanon sen vieläkin, että sinun on välttämättömästi ryhdyttävä työhön.
— Mitähän täällä sitten teki? virkahti Antti hajamielisen veltosti.
Hilma katsoi häneen lujasti.
— Mitäkö tekisi? Ensinnäkin voit ruveta opettelemaan isääsi auttamalla, ja se on velvollisuutesikin.
— Meillä ovat niin pienet konttooritoimet, ettei niihin minun apuani tarvita.
— Tee muuta! Myö tavaraa puodissa! Antti naurahti väkinäisesti.
— Mitä? Alhaistako.
— Luuleeko serkku kauppaopistossa sitten tiskipoikia valmistettavan?
Lujasti katsoi häneen Hilma.
— Vai niin, serkku! sanoi hän pitkäveteisesti. — Etkö ole koskaan kuullut, että työ miehen kunnia? Serkku, sinä olet lievimmin sanottuna pöyhkeilevä tyhjäntoimittaja.
Antti puri huultaan.
— Uskotko, sanoi hän osottaen suota kaivavaa työmiestä — että tuo mies, vaikka toimeentulonsa saattaa olla kovinkin ahdasta, on kymmenesti onnellisempi sinua, sillä hän tietää täyttävänsä velvollisuutensa ja luonnon määräämän lain.
— Serkku näkyykin ihailevan suonkaivajia enemmän kuin muita ihmisiä, sanoi Antti pistelijäästi mutta veltosti.
— Kaikkia työtelijäitä ihmisiä ihailen samoin. Työttömiä täytyy surkutella. Työttömyydestä juontuu sinunkin sielusi tyhjyys, siitä veltostunut maailman katsantosi.
Kun olivat palanneet kotipihaan ja Hilma ruvennut hevosta valjaista riisumaan, virkkoi Antti:
— Sallitko auttaa?
— Tee hyvin.
Antti joutui hämilleen, sillä Hilma lähti suoraan sisälle ja veitikkamainen hymy väikkyi hänen huulillaan.
Mutta Anttia sentään nauratti pulansa.
Ensi kertaa hän riisui hevosta valjaista, ja tuskin sittenkun pahaisena poikasena oli tallinovesta jalkansa sisään astunut.
Kevyesti virkkoi Hilma Antin sisälle vihdoin tultua:
— Hyvä! Kiitos, serkku! Sinusta saattaisi tulla hyväkin hevosmies.
XV.
Hilma oli jo aikoja huomannut lapsellisuudeksi väitellä kauppiaan ja toisten kanssa kirjallisuudesta ja sen semmoisista näille vastenmielisistä asioista, sillä varsinkin kauppiaan katsantokantaa oli mahdoton jo ikäin erotukseenkin nähden muuttaa.
Siksipä päästiinkin vähitellen aivan itsestään entiselleen, tai ainakin näennäisesti siihen. Puheltiin väliin paljonkin; varsinkin kesän venyttyä oli kauppias halukas puhumaan maanviljelyksestä, ja kenenkäpä kanssa siitä muiden kuin Hilman olisikaan voinut pitemmältä puhua.
Yhdessä kulkivat he tiluksilla; puhelu oli virkeätä lähtiessä ja palatessa vieläkin virkeämpää.
Noista kävelyretkistä oli vielä sekin seuraus, että Antti sai useinkin olla auttamassa puodissa myöjäpoikasta.
Eikä se hänestä niin kovin vastenmieliseltä tuntunutkaan; aina silloin kului päivä paremmin kuin muuten ihan joutilaana ollessa.
Mutta kerran jäi hän lauvantaina puotiin peräänkatsojaksi. Ihmisiä kävi paljon, välin oli niitä puoti täynnä. Ei ollut kerjetä mihinkään, kun niillä muutamilla vielä oli olevinaan semmoinen kiirekin.
Antti hermostui ja kävi kärsimättömäksi.
Ja ihmekö, jos suututti.
Kyseltiin, tingittiin, juoniteltiin.
Mikä oli näkevinään, ettei punnitus ollut oikein, millä oli mitäkin sanomista.
Antti tiuskui, jo kirosikin ja käytti tarkemmin ajattelematta sanaa "kollo" jo useat kerrat.
Siitä vihdoin muuan vanha, harmaahapsinen äijä otti muistuttaakseen katkeralla mutta vakavalla äänellä.
— Nuori herra ei näy käsittävän, että on kaupan hyöty, kun oivasti ostajia saa, hän puhui. — Sanon sen opiksi, että jos tällä tavalla aiotte ruveta menettelemään, ei ole koskaan kiirettä kaupassanne.
Antti ei ollut kuulevinaan.
Ovipielessä rupatti ryhelmä ämmiä.
Vihdoin kiinnitti Antti huomionsa niihin, kun eukot jo kuuluvammin puheluintoon päästyään rupesivat jaarittelemaan.
— Ettäkö todella nuori herra?
— Se on silmäänikin totta, uskokaa jos tahdotte.
— Kas, kas, sitä heilakkaa!
— Mutta lieneekö hänen meininkinsä rehellinen?
— Hiljaa, hiljaa! Sitä samaa minäkin epäilen, epäilen suuresti.
— Ettei vaan hullusti kävisi.
— Ja aisaansa potkaisisi.
— Niin on monen käynyt, kun on kovin korkealle kohottanut.
Antti oli niin hermostuneessa tilassa, ettei osannut häävin oikein punnita eikä rahaa vastaan ottaa.
— Kirotut ämmät, murisi hän hammasta purren. Eukot jatkoivat vaan.
— Ja niin hyvän miehen kuin olisi Pietistä saanut.
— Sano sinä muuta. Miesten paraita.
— Sanokaa minun sanoneen.
— Samoin minun.
— Se leikki ei hyvään lopu.
— Eikä lopukaan.
— Mitä asiaa ämmillä? kiljasi Antti vihdoin kuumeentapaisella kiihkolla.
He hajautuivat ja näyttivät hämillään aprikoivan.
— Tuota, kahvia ja sokeria surkealla sanoi yksi.
— Mene hiiteen surkeoinesi! Täällä ei niin vähin erin myödä.
— On se kauppias itse. Antti ei vastannut.
Eukon täytyi heittää lankarulla ostamatta ja ostaa kaikella rahallaan kahvea ja sokeria.
Hetken perästä ryhmittyivät eukot uudestaan supattamaan.
— Pahan luontoinen mies se on.
— Niin on.
— Onneton se joka tuollekin joutuu.
— Kun vaan ei sitä Hilmaa pivartelisi…
— Kuuluu olevan mainio ihminen.
— Ja niin kaikkeen pystyvä.
— Sano sinä. Kuuluu navetassakin käyvän piikoja neuvomassa.
— Eikä talonpoikaisiakaan viero, puhuu kuin vertaisilleen.
— Ja kun on vielä niin kaunis ja niin sööti.
— Ja niin rikas kun kuuluu olevan.
— Mutta jos saa tietää, mitä peliä se tuon tytön kanssa pitää, niin mitenkähän käy.
— Sen vielä hänelle sanon, sanon uhallakin. Antti oli pakahtua kiukusta.
— Ulos, ämmät, siitä ihmisten tieltä! hän kiljasi. He säikähtivät ja mennä tössyttivät ulos toinen toisensa perässä.
Kiusallinen päivätyö kesti lähes iltaan asti.
Kauppias vihdoinkin tuli.
Äreästi vastasi hän isänsä kysymykseen, oliko ollut kiirettä, ja poistui saliin, missä heittäytyi sohvalle venymään.
Hilma tuli pirteänä sisään ja kevyesti virkkoi:
— Hei, serkku! Nyt sinä olet kaiketi saanut tehdä työtä ja olet tyytyväinen.
Antti ryähti kuivasti.
— Mitä! Oletko huonolla tuulella? Ja minä kun uskoin näkeväni sinut oikein iloisena ja pirteänä. Varmaankin on jotain ikävyyttä tapahtunut. Olet ehkä punninnut väärin ja saanut siitä ansaitun nuhtelun.
Antti ei ollut kuulevinaan.
— Ehkä väsynyt. Niin, niin, ei se vahingoksi. Työstä väsyminen on herttaista, sillä sitä seuraa raukeaan lepoon antautuminen ja uudet virkeämmät voimat.
Hilma istui lähemmä Anttia.
— Serkku, teethän hyvin ja lähdet soutamaan minut järven taa. Kuulin siellä muutaman vanhan vaimon sairastavan kurjassa hökkelissään. Ehkä voisimme olla avuksi.
Hänen äänensä oli nyt pehmoista kuin kesäinen hengähdys.
Antti ei kumminkaan lähtenyt, ei sanonut joutavansa.
— Sitten lähden yksin.
— Kaikkia!
Hilma selvitti, kuinka kaikkia ihmisiä tulee rakastaa ja kuinka antaminen on sulostavaa.
Antti vihelteli hetken ja poistui sitten kamariinsa.
XVI.
Kauppias ei ollut käynyt Antin kamarissa vielä koko aikana hänen kotona ollessaan.
Siksipä hämmästyttikin Anttia, kun hän sunnuntaiaamuna astui sisään.
Hän oli erittäin virkeän näköinen, melkein myhäilevä, kun käveli kädet housuntaskuissa muutamia kertoja lattian poikki ja sitten istahti tuoliin, kevyesti heittäen jalat ristiin.
Antti istui levottomasti odottaen, sillä jotain erityistä oli kumminkin kysymyksessä, sen hän varsin hyvin osasi aavistaa.
Kauppias ryähteli ja vihdoin alkoi:
— Sain kirjeen kauppias Kaukoselta. Siihen Antti ei muuta osannut vastata kuin:
— Vai niin.
— Hän puhui siinä sinusta.
Antti loi kysyvän katseen isäänsä ja hätäisesti lausui:
— Minusta? Mitä hän minusta puhui? Kauppias hykähti ja hyväntuulisesti jatkoi:
— Kertoi olevansa hyvillään, kun saa sinut liikkeensä palvelukseen.
— Sepä hauskaa!
Anttikin jo hymähti ja loi rohkeamman katseen ympärilleen.
Kauppiaan katse oli rasvainen, kun edelleen jatkoi:
— "Sinunlaisesi miehen pojasta odotan paljon", hän kirjoittaa.
Oikein virkeälle tuulelle tuli Antti.
— Nykyisin aikoo lähteä vähän matkalle tyttärensä ja poikansa kanssa ja poiketa näinä päivinä meilläkin.
— Sepä hauskaa, kun saadaan semmoisia vieraita. Kerrankin saa sivistyneessä seurassa olla täällä ikävässä maakylässä, puhui Antti, luoden ylpeän silmäyksen ympärilleen.
Kauppiaan otsa rypistyi ensin, mutta selkeni vähitellen, ja hän jatkoi:
— Kauppias Kaukosen luulen omistavan suuret varat.
— Eiköhän.
— Suuret sillä kumminkin asiat.
— Samoin minäkin luulen.
— Perillisiä siinä on vain kaksi.
Kauppias katsoi kauan lattiaan ja omituisesti myhähteli.
— Tuskin tuntisit enää Suloa, hänen tytärtään, hän sitten lisäsi.
— Onhan siitä tosin aikaa kuin olen hänet nähnyt.
— Siitä on vasta tyttöä sukeutunut; ihan ensimmäinen hän on kaupungin ylhäisistäkin, viehättävä, kerrassaan lumoava.
Istuttiin taasen hetken äänettöminä.
— Näin meidän kesken puhuen olen erittäin hyvilläni, kun pääset Kaukosen palvelukseen, jatkoi kauppias vilkuttaen leikillisesti silmiään ja lisäsi:
— Ei tiedä, mitä voisi vielä tapahtua.
Antti heitti pehmeästi kädet niskaan ja naurussa suin virkkoi:
— Mitä tapahtua?
Kauppias naurahti.
— No, no, se nyt ei oikeastaan tähän kuulu. Mutta saatanhan sen suoraankin sanoa. Kuka tietää, vaikka onnistuisit pääsemään tytön suosioon ja… Antti nauroi herttaisen keveästi.
— Ennen olen ajatellut sinulle veljenitytärtä, joka ei monelta katsantokannalta sekään kauppa mitään hulluinta olisi.
— Se ei tule kysymykseenkään, sanoi Antti tavattoman päättävästi.
— Niinpä niin. Monessa suhteessa kyllä naisten paraita; kelpo toimi- ja järjestysihminen ja melkoisen varakaskin. Mutta onhan siinä paljon semmoista ja tämmöistäkin, ehkä vaillinaisen kasvatuksen tähden.
Antti sytytti paperossin ja oli taasen äskeisessä hyvänmielen tilassa.
— Nyt herätti minussa Kaukosen kirje aivan toiset ajatukset. Kun kerran hän pitää sinusta niin suuresti, niin miksi ei sitten tyttärensä sinuun suostuisi, jos toden teolla vain koetat voittaa hänen suosiotansa.
Jo kiihtyivät tuosta Antinkin ajatukset; hän melkein jo uinaillen uskoi saavuttaneensa ennen uneksimattoman onnensa.
Ja oli tuohon keveään mielentilaan toinenkin syy: luottihan isä häneen, katsoi hänen tulevaisuuttaan suureksi ja loistavaksi — sehän on jo omansa mieltä hykähdyttämään ja sydänalassa hentoista lämpöä synnyttämään.
— Se olisi sinulle kerrassaan hyppäys pohjattomaan onneen, poikani, virkkoi kauppias nousten kävelemään.
Kevyesti nousivat jalat, hartiat näyttivät ojentuneen ja kasvoilla väikkyivät virkeän nuoruuden eleet.
Semmoisena astui hän ulos, ikäänkuin jättääkseen onnen sankarin yksikseen miettimään elämän vaihtelevia oloja.
Ja hän ajattelikin, ajatteli onnensa äärille ja niiltä jo pujahti kauas loitolle sumeaan multa suloiseen rajattomuuteen, missä siivet hunajaan takistuivat.
— Semmoisen kuulun sulottaren suosioon, suuteloihin, syleilyihin, sitten avioliiton ainaiseen hekkumaan, rikkauteen, loistoon ja korkeaan maineesen.
Hän sen vihdoin kumminkin omisti koko suuren liikkeen yksin.
Sillä nuori Kaukonen, hän tiesi sen hyvin, oli mennyttä kalua hurjan elämänsä tähden.
Juokoon, meuhatkoon vain.
Hän istui kaikkein käskiänä ummessa kullassa ja kunniassa.
Vilahti mieleen sivumennen Hilma.
Aseman varmuudesta syntyi häntä vastaan oikeutettu uhka; halveksien naurahti hän hänelle.
Mutta sekin oli hetkinen pysähdys; taas lensi siivikäs unelma rajattomuuden ääriä.
— Sulo, Sulo!
Semmoisia äännähdyksiä uhkuili rinnasta huulia metistäen ja suloisesti korvia hivellen.
XVII.
Vieraat olivat tulleet muutamien hartaan odotuksen päivien perästä ja nauttivat paraillaan kauppias Heikkisen vieraanvaraisuudesta, johon ei kuulunut ainoastaan talossa tavattomat pöytäherkut, vaan myöskin kaiken lisäksi jumaloivan kunnioittava kohtelu isäntäväen puolelta. Ja vieraat olivat kyllin hienot hyvän käsittämään ja vastasivat siihen samalla mitalla.
Kaikki olikin niin säännöllisen hienoa ja luontevaa, niin herkän pehmeää sydämmellisyyttä, kuin jos hentoiset hengettäret olisivat suloisin siivin suojelleet tätä paikkaa maailmallisilta tuulilta.
Kesä oli kauniimmillaan kaikessa neitseellisyydessään; tämä oli ensimmäinen oikea onnen ja nautinnon kesä Heikkisen kodissa. Juhlatuuli oli tarttunut palvelijoihinkin, varpaillaan hiivittiin, kuiskien keskusteltiin ja oltiin puolittain pyhäpuvussa.
— Te olette kunnon nuorimies; teille odotan suurta, loistavaa ja mainehikasta tulevaisuutta, puhui kauppias Kaukonen Antille, joka tämmöisestä ennustuksesta saatti varsin somasti punastua kuin kerrankin läksynsä oikein hyvin osannut pieni koulupoika.
Kauppias Kaukonen oli vanhahko, jo vähän kumaraan painunut mies. Harmahtavat hiukset peittivät tavallista suurempaa päätä, sokuriset silmät olivat houkuttelevan elävät, mieluisesti hymyili suu ja leuka oli aivan neitseellisen paljas. Ääni oli rasvainen, keskustelu kohtelijasta ja aina tarkoituksen raukaista sekä käytös juhlallisen vetävää.
Vaikka ei Heikkisellä oltu koskaan oltu rasvaisen jumalisia eikä varsinkaan kauppias suoraluontoisena miehenä sitä suvainnutkaan, taivuttiin kumminkin katsomaan oikeudeksi ja kohtuudeksi Kaukosen hartaita aamu-, ilta- ja pöytärukouksia, sillä hänen jumalisuutensakin, vaikka outoa olikin, tuntui hienolta, miellyttävältä ja houkuttelevalta.
— Teillä uskon olevan kaikki ne puolet, joita kelpo kauppias ja liikemies tarvitsee edistyäkseen alallaan, jatkoi Kaukonen puhettaan. — Te olette hankkineet itsellenne korkean sivistyksen ja liikemiehelle tarpeelliset tieteelliset tiedot, käytännöllinen taipumus on tietysti perittyä isältä ja samoin pettämätön rehellisyys. Minä tunnen nämä isänne kelpo ominaisuudet vuosikymmenet asioissa hänen kanssansa oltuani.
Antille hän sitä puhui, mutta mihinpä pani isäkään korvansa, varsinkin kuin tuo puhe niitä niin mieluisesti hiveli.
— Me olemme teille sanomattomasti kiitolliset Antin tähden, virkkoi rouva lastaan kaikkia maailmassa enimmän rakastavan äidin tunteekkaalla hellyydellä.
— Ei ollenkaan minulle, vastasi Kaukonen poistavasti. — Teidän oma ansionne se on lähinnä Jumalaa, että poikanne on kelpo nuorukainen, jonka tulevaisuutta voi pitää taattuna.
Sulo oli istunut keskustelun ajan pehmeästi nojaten sohvan pohjaan, leikitellen jalokivin koristetulla sormuksella. Hän oli kieltämättä kaunotar, hieno ja miellyttävä, luojan henkivä taideteos.
Paljon hän ei keskustelua seurannut joko tahdottomuudesta tai mistä, vaan kumminkin sen verran, että silmä etsi joskus tulevaa isän palvelijaa.
Vaikka katse olikin hetkinen, mikä Anttia kohtasi, oli se kumminkin kylliksi luomaan hänen rintaansa valoisia maailmoita.
Hän oli kerrassaan hurmaantunut katsellessaan häntä.
Nuori Kaukonen koetti keskustella hänen kanssaan, mutta huonolla menestyksellä — molemmin puolinkin huonolla.
Sillä hän itse oli väsynyt ja veltto.
Kauppias Kaukonen keskusteli nyt Hilman kanssa.
— Mikä minua suuresti ihmetyttää, se olette te, neiti.
— Kuinka niin?
Hilma istui jäykkänä seurassa, melkein vastenmieliset eleet kasvoilla.
— Minua kummastuttaa se, että nainen, vielä niin nuori kuin te, voi hoitaa niin hyvin liikettä. Neiti on erittäin kuulu kauppamaailmassa, kaikki puhumme teistä mitä suurimmalla kunnioituksella; sanalla sanoen te kelpaatte monelle harmaapäiselle porvarille esikuvaksi.
— Vai niin paljon, vastasi Hilma kylmäkiskoisen kuivasti. — Mutta, suokaa anteeksi, se ei minua suurestikaan huvita.
Hämmästyneen katseen loi Kaukonen häneen.
— Kuinka neitiseni? Onko teistä sama, minkä arvon ihmiset teille antavat ja onko teillä hyvä vai huono luotto kauppamaailmassa?
— Sen pysyttäminen tai kadottaminen on suurimmakseen kunkin yksilön asia.
Keskustelua, varsinkin loppua, olivat kaikki tarkoin seuranneet.
Rouva oli levoton, sedän otsa ryppyinen ja synkkä, Sulo katsoi kummastuksella häneen ja vihainen ilme oli Antin kasvoilla, nuori Kaukonen oli painautunut kumaraan nojaten päänsä käsiin.
Kaukonen oli hämillään eikä jatkanut.
Mutta suorana, tyynenä istui Hilma ja välinpitämättömän näköisenä.