XVIII.
Sulo kunnioitti Hilman varmuutta ja halusi päästä lähemmin häntä tuntemaan, vaikka ensin arkuus häntä siitä estikin.
Seuraavana aamuna kohtasivat he toisensa puistossa.
Tervehdittyään kävelivät he yhdessä pensasrivien välejä.
— Pidättekö, neiti Heikkinen, kukkaisista? alkoi Sulo, kun äänettöminä olivat jo hetken kävelleet.
— Kyllä. Niiden tutkiminen tuottaa joskus hyvinkin suurta nautintoa; sillä pienuudessaankin ovat ne suuret.
— Niin, voidaanhan ihmisiäkin verrata kukkasiin, sanoi Sulo epäröiden.
— Voidaan todellakin, paha kyllä. He kävelivät ison aikaa äänettöminä.
— Mitä sillä tarkoitatte? kysyi vihdoin Sulo.
— Neiti Kaukonen oletteko koskaan tunteneet itsenne levottomaksi, silloin kun suloisimmat tunteet ovat täyttäneet rintanne ja elämä on paraiten teille hymyillyt?
— Olen, olen monestikin keskellä ilojen tuntenut semmoista.
Hilma katsoi häneen syvällisen lempeästi ja jatkoi:
— Kukkanen sulkee lehtensä päiväpaisteellakin nousevalle myrskylle. Tuommoinen kohtaava levottomuuden tunne rinnassamme ei sekään ole aiheeton, vaikka useinkin on tuntematon.
— Mitä se sitten on? Mutta olkaa hyvä ja istukaa
— Se on sisäinen ääni, joka varoittaa sulkeutumaan, vakaistumaan elämän myrskyille, joita selkeimmälläkin päivällä voi uhkaavina nousta. Paha vaan, ettemme sitä tajua. Me pysymme siten kukkasina, jotka kovemmissa myrskyissä sortuvat.
Kyynel vierähti Sulon poskelle.
— Oi, te olette niin voimakas, te tiedätte niin paljon! huudahti hän.
— En, neiti Kaukonen. Mutta siihen koetan pyrkiä. Olen tuntenut monesti myrskyissä olevani turvaton.
Sulo katsoi häntä silmiin lapsellisella luottamuksella; hänen katseensa paloi täyttämättömästä tiedon halusta, jossa kumminkin toisekseen ilmeni kevyt, lapsellinen utelijaisuus.
— Me naiset lienemmekin heikompia myrskyssä kuin miehet, hän sitten virkkoi.
— Emme, hyvä neiti, ja jos olemme, on syy siinä, ettemme hanki itsellemme vastustusvoimaa, tietoisuutta elämästä. Samassa tilassa olevat miehet ovat päinvastoin meitä heikommat. Paljon on taittuneita kukkasia niin mies- kuin naismaailmassakin.
— Oi, kyllä minun veljeni on ainakin yksi semmoinen, huokasi Sulo.
Hilma vavahti ja painoi katseensa alas. Sulo jatkoi;
— Häntä on jo vuosia koetettu saada parantumaan, mutta turhaan; on pidetty monet kerrat maallakin, mutta palattuaan on ollut samallainen. Ja niin herttainen kuin hän olikin nuorempana!
Raskas alakuloisuus valtasi Hilman, hän ei jaksanut enää mitään enempi lisätä äskeiseen keskusteluun, vaikka Sulo nyt koettikin sitä jatkaa.
XIX.
Kauppiaat keskustelivat aluksi rouvan ja nuorten herrain läsnä ollessa jonkunlaisesta suuremmasta puu-, terva- ja viljakaupasta, johon yhdistyisivät kaikki paikkakunnan liikemiehet ja yrityksen johtajaksi tulisi itse Kaukonen, joka tuuman alkuunpanijakin oli. Hän selvitti sen juurin jaksoin, kuinka suuri voitto siitä tulisi, kuinka muutenkin siitä olisi kaikenpuolinen hyöty sekä osakkaille että maakunnalle. Itse sanoi semmoista jo kauan aikoneensa omin päinsä puuhata, mutta sitten oli huomannut yritykselle eduksi, että sen osakkaita löytyy kaikkialla toiminnan perään katsojina, ja vielä sanoi tahtovansa päästää kaikki seudun liikemiehet osakkaiksi tuottelijaaseen yritykseen, joka tavallansa tunkeutuu maakauppiasten liikepiiriin.
Ja yrityksen tuottelijaisuuden tekisi vielä kaksinkertaiseksi oman laivan sille hankkiminen, joka oman maan tuotteita kuljettaisi ulkomaille ja päinvastoin. Se kumminkin saisi jäädä tuonnemmaksi samoin kuin useampien sahalaitosten laittaminen.
Hän esitteli sen niin selvästi ja todellisiin näkökohtiin perustuvana, ettei ollut epäilemistäkään yrityksen onnistumisesta.
Kauppias Heikkinen tutki kysymystä tyysti kaikilta tahoilta, kuten sanoi, ja lopuksi virkkoi:
— Sen mitä ymmärrän, on yritys edullinen.
Kaukonen ilmoitti vielä huokeat yritykseen osalliseksi pääsemisen ehdot.
Tarvitsi vain osakasten sitoutua takaamaan häntä, jolleivät tahdo käteisiä rahoja panna liikkeesen; muuten se oli yhdentekevää.
Ja tämän suuren yrityksen tähden täytyi hänen saada Antti liikkeeseensä, joka näin ollen tarvitsi kykenevää ja luotettavaa miestä.
Kauppias oli innostunut ikihyväksi, ylpeä nuoruuden vireys loisti hänen kasvoistaan ja koko hänen olemuksensa oli nuortunut ja norjennut.
Anttiin katsoivat vanhukset ilolla ja ylpeydellä, ja rohkea oli tämänkin katse ja miehekäs.
Loppukeskustelun aikana tulivat Sulo ja Hilma sisään.
Ensin puhelivat he keskenään; mutta pian tarkkeni Hilman huomio toisten keskusteluun; kumminkaan hän ei siihen sekautunut.
Viimein kumminkin käännyttiin häneen, selvitettiin yritys ja ehdot ja innokkaasti halusi kauppias veljensätytärtä siihen yhtymään.
Mutta kaikkein hämmästykseksi kielsi tämä kohta jyrkästi.
— Minkä tähden? hätäisesti kysyttiin.
— Minä en pidä noin mutkikkaista menettelytavoista, herra Kaukonen, sanoi hän jäykästi.
— Mutkikkaista! Tämähän on suoraa suorempaa, neiti hyvä. Yhteisillä yrityksillä on aina varmempi menestys kuin yksityisillä, sen tietänette, puhui Kaukonen.
— Sen myönnän. Siispä perustakaa säännöllinen yhtiö.
— Neiti ymmärtänee semmoisesta olevan tavattoman paljon puuhaa.
— Tuommoinen yritys kannattaa hyvän perustelun.
— Ja toisekseen siitä olisi tarjona se vaara, että yleisö yllytettäisiin yhtiökauppoja puuhaamaan; olisihan se suora opetus, joka tuottaisi liikemiehille arvaamatonta vahinkoa.
— Sepä siinä paras puoli olisikin kaiken muun hyvän lisäksi.
— Lapsellisuutta! äännähti kauppias. Ajattele ja ryhdy tuottavaan yritykseen.
— Sitä en tee, ja toivon, ettei setäkään siihen ryhdy.
— Pidä suusi kiinni! äyhkäsi kauppias äänellä, joka ei enää tuntunut sietävän yhtään tinkimistä.
Hilma kääntyi puhelemaan Sulon kanssa, joka oli suurin silmin katsellut häntä väittelyn ajan.
Kyllästynyt oli nuori Kaukonen koko keskusteluun, eikä se enää
Anttiakaan miellyttänyt.
He lähtivät ulos, kävelivät pitkin pölyistä maantietä ja kun tulivat kievarin kohdalle pyörsivät sisälle.
He olivat jo istuneet ison aikaa siellä ja nauttineet olutta, ainoaa siellä tarjona olevaa.
Antti oli jo kerjennyt useammat kerrat tahtoa lähtemään, mutta Kaukonen tilasi aina vaan uusia.
Hän olikin jo aika lailla humalassa, ja kertoi yhtä ja toista elämästänsä.
Vihdoin kertoi hän Hilman jo ennestään tuntevansa.
Oli pari vuotta sitten laitettu juontia unhottamaan maaseudulle; oli asunut lähellä kauppias Heikkisen taloa.
— Se pahuus miellytti minua niin, että olin jo kuukauden päivät juomatta. Olin rakastunut, sen tunnustan.
Antti jo kävi uteliaaksi.
— Kuinka sitten kävi.
— Saat uskoa, että olen sukkela poika naisia miellyttämään, varsinkin silloin olin. Tytöstä näin hyvin, että viihtymään päin oli seurassani.
— No?
— Teinpä sitten kokeen, pikkusen lemmentunnustuksen ja…
— Ja?
— Kuotasin tytön syliini.
— Entä sitten?
— Tuokos juutas siitä sydäntyi, ja sitten se oli välimme lopussa.
Hän nauroi kuivasti, ja nauroi Anttikin.
Naurunsa oli iloista ja tuntui tekevän hyvää; kertomuksen ajalla olikin niin ilkeästi värähdellyt sydänalassa.
— Sisareni näkyy viihtyvän hyvin hänen seurassaan; heissä lieneekin paljon samanlaista.
Antti ei voinut enää istua, vaan pakotti toverinsakin lähtemään.
XX.
Vieraat olivat menneet.
Tuntuvat jäljet he olivat taloon jättäneet, varsinkin Anttiin, joka eli nyt kuin suloisessa unessa.
Sulo piti hänestä, sen hän aivan varmaan tiesi, koskapa oli antanut hänen suudella marmorivalkeaa kätöstään.
Ja vielä toinenkin syy hänen hyvään mielentilaansa oli.
Nuori Kaukonen oli auttamattomasti mennyttä kalua, hän joi, ei voinut olla juomatta, hänen täytyi juoda.
Hän kumminkin oli siinä aina voinut jotakuinkin määrän pitää, iloisimmissakin toveriseuroissa.
Omituista!
Hän ei ollut juuri taipuvainen itseänsä muihin eikä päinvastoin vertailemaan; mutta nyt hän sen teki.
Hän oli kymmenesti parempi nuorta Kaukosta.
Sen hän tunsi lämmittävän sydänalassaan.
Jos maailma olisi ollutkin täynnä hänenlaisiaan, niin varmaankin olisi hän ollut onnellinen ja itseensä luottava mies — sillä hän olisi ollut mallikelpoinen.
Hilpeällä ja hyvällä tuulella olivat kauppias ja rouvakin, pirteät ja nuorekkaat.
Mutta Hilma oli levoton ja synkkä. Hän ei puhunut paljon mitään, melkeinpä näytti välttelevän kaikkia, ja kumminkin hänen sisällänsä pakotti ja ahdisti, hänellä olisi ollut nyt niin paljon puhumista sukulaisilleen.
— Miksi, miksi?
Tämmöinen oli ainainen sisällinen kysymys.
Miksi hän pelkäsi setänsä liikeyritykseen ryhtymistä?
Olihan hän vanha, tottunut asioita punnitsemaan, aina osannut luovia liikemaailman salakarit, tuskin koskaan kärsinyt suurempia vahingoita.
Miksi se sittenkin häneen niin koski, vaikka siitä jo silloin oli mielipiteensä sanonut?
Ja vieläpä paljon muita kysymyksiä, koko elämä oli täynnä äänettömiä kysymysmerkkejä.
Miksi hän esimerkiksi epäili Antin onnea hänen siellä palvellessaan, suoraan sanoen pelkäsi?
Siihen olisi ollut helpompikin vastata; mutta nyt hän ei siihen kyennyt.
Miksi häneen sitten Antin kohtalo niin läheisesti koski?
Olihan heidän välinsä kerrassaan huono.
Kerran päivällisen jäljestä, kun he kaikin istuivat salissa, ivaili kauppias häntä jotenkin purevasti ennakkoluuloisuudesta ja naisen ajattelemiskyvystä, kun ei ymmärtänyt liittäytyä niin edulliseen yritykseen.
Hilma punastui ensin, mutta pian ollen entisellään vastasi:
— Jospa setä ei niin syvästi halveksisi naisen ajattelemiskykyä kuin tekee, niin kehottaisin vieläkin peräytymään siitä yrityksestä, sillä minussa ei herätä luottamusta kauppias Kaukosen luonnoton kohteliaisuus.
Kauppias polkasi jalkaa.
— Kuinka semmoista voit ajatellakaan? Hän on tunnettu rehelliseksi liikemieheksi, ja lisäksi hän on herännyt mies.
Hilma naurahti.
— Mitä?
— Se saattaakin olla pätevä luotto liikemaailmassa.
— Sinä halveksit uskonnollisia tunteita.
— En koskaan, setä. Mutta sittenkään en voi kaikenlaiseen ulkonaiseen hartauteen luottaa.
— Millä perusteilla sinä epäilet häntä?
— Kaikki perusteet eivät aina ole löydettävissä.
— Pidä sitten suusi kiinni! sanoi kauppias halveksien, nousi ylös ja käveli vihaisesti lattian poikki ja meni pitemmälle jatkamatta huoneeseensa.
Mutta rouva oli heikompi ja kauppiaan mentyä levottomana tarttui puheeseen.
— Sano, Hilma, minkätähden epäilet!
— En voi siihen, täti hyvä, selviä perusteita löytää, kuten jo sanoin, sanoi Hilma alakuloisesti. — Muuten oli kysymys heti alkujaan minusta vastenmielinen ja yritys epäilyttävä. Siihen saatti hyvinkin vaikuttaa itse Kaukonen, jonka esiytymisessä luulin keksiväni jotain tarkoin valmistettua liehakoimista.
— Oli siinä minustakin jotain liikanaista, virkkoi rouva. — Mutta eihän silti voi häntä epäillä.
— Serkulla lienee aivan yksityisiä syitä Kaukosen herrasväkeä vastaan, sanoi Antti pistelijäästi, muistellen nuoren Kaukosen kertomusta.
Hilma punastui; näytti käsittävän. Äänettömyyttä.
— Soisin niin olevan, sanoi hän vihdoin kuivasti.
— Niin, ja ryhtyyhän siihen paljon muitakin, sanoi rouva kevyemmästi.
— Ryhtyy sentähden, että setä on ryhtynyt siihen. Kun Kaukonen voitti hänet, on hän voittanut monet muut; siksipä alkoikin juuri hänestä, kun tiesi muiden pitävän häntä suuressa arvossa.
Rouva poistui.
Antti yritti samoin menemään.
— Istuhan nyt täällä, Antti.
Antti totteli koneentapaisesti.
Hilma istui melkein murtuneen näköisenä.
Vihdoin hän virkkoi:
— Serkku hyvä, jospa sinusta tulisi isäsikään kaltainen mies!
— Serkku näkee hyväksi halveksia isääni.
— Sitä en tee. Jos sinä voisitkin saavuttaa hänenlaisensa työkyvyn, ensinkin semmoisen halun ja uutteruuden, niin ei olisi epäilemistäkään, etteivät ajan virkistävät tuulahdukset sinuun hyvää vaikuttaisi. Isäsi on niille vanha; en kummailekaan hänen katsantokantaansa monissa nykyajan kysymyksissä. Mutta se minua surettaa, ettei sinulla, serkku, ole vanhaa eikä uutta katsantokantaa. Sinä luotat vaan onnen sattumiin, serkku; se on todellakin surkeaa. Ja jollei sinussa muutosta tapahdu, niin varma perikato on edessäsi.
Turhaan etsi Antti sanoja vastatakseen.
Hilma katsoi häntä terävästi silmiin ja jatkoi:
— Sinä voit innostua tavallasi, vetreytyä ja suuria tulevaisuuden unelmiakin voi mielessäsi vilahtaa; mutta minä pelkään sen tilan lyhyyttä ja seuraavaa aina mustempaa tyhjyyttä. Lujemmin perustettua täytyy olla pysyväisen onnen, sen saavuttamisesta olla jokukaan osa omaa.
Hänen äänensä oli heltynyt surullisen myötätuntoiseksi ja katseensakin melkein lempeäksi.
— Kun menet palvelukseen, niin tee tarkoin ja huolellisesti tehtäväsi, hän jatkoi. — Sillä on jo ensimmäinen kasvattava vaikutuksensa. Vältä joutilaisuutta ja vetelehtivää seuraa. Etsi huvia siveellisistä seurapiireistä, lue ja seuraa ajan kaikkia vireillä olevia kysymyksiä. Se valostaa elämää, se varmistaa elämisen halua ja voimia vahvistaa.
He olivat ison aikaa äänettöminä molemmat. Huomenna lähden kotiin, sanoi vihdoin Hilma.
— Huomenna jo! huudahti Antti.
— Niin. Ilma, jota hengitän täällä, on raskasta minulle.
XXI.
— Älkäähän mitä! Tuntuu vähän oudolta ja niinkuin perheestämme jotain puuttuisi, kun ei ole Hilmaa, puheli kauppias muutamana päivänä puolispöydässä. — Vaikkapa hän onkin itsekäs, on hänessä kumminkin paljon miellyttäviä puolia. Velivainaja oli aivan samanlainen.
Eikä kauppias sitä puheekseen puhunutkaan; todellakin kaipasivat häntä kaikki, oli kuin olisikin ollut perheestä jotain välttämätöntä poissa, tyhjä aukko vain jäänyt jäljelle.
— Hän oli niin sydämmellinen ja osanottava, virkkoi rouva lempeästi.
— Ehkäpä hän ei ollutkaan itsekäs, vaikka niin luulimme.
Kauppias myhäili.
— Lähellä pusketaan, kaukana ammutaan, virkkoi hän leikillä. — Kelpo ihminen hän on, sitä ei voi kieltää.
Enempi hänestä ei puhuttu.
Elämä oli hiljaista, painostavan hiljaista. Kauppias teki työtään entiseen tapaansa, möi puodissa ja kävi tarkastelemassa työväkeä. Muuten oli hänellä tätä nykyä paljon miettimistä, joka oli omansa hänet erottamaan perheestä. Suuret tuumat, suuret voitot, ne eivät antaneet enää entistä rauhallista yönlepoa. Kaukosen ja monen muun yritykseen yhtyneen kanssa oli hän ahkerassa kirjeenvaihdossa. Nyt kesällä piti Kaukosen lähteä ulkomaille kauppasopimuksia tekemään, syksyllä sitten alkaisi metsänhakkuu, tervoja ostettiin parastaikaa. Hän oli jo tehnyt monet arviolaskut liikkeestä, ja aina oli tulos loistava. Epäillä oli mahdoton jo siitäkin syystä, että Antti tuli syksyllä Kaukosen palvelukseen. Mutta sittenkin pysyi mieli levottomana. Oli kuin Hilman epäilykset olisivat synnyttäneet pimeän peikkoja hänen rintaansa.
Rouva eli edelleen taloustoimissaan, mutta oli alakuloisempi entistään; häntä pahimmin vaivasivat Hilman lausumat epäilykset. Mutta kauppiaalle hän ei siitä kertaakaan virkkanut, kuten hänen tapansa ei ollutkaan koskaan sekautua tämän asioihin.
Kesän kuluessa toteutui Antissa Hilman ennustus.
Hän uneksi kyllä kauan Kaukoselle joutumisensa suurista seurauksista, joissa Sulo oli häikäisevä keskusta, ja nauttikin siitä. Mutta voimat alkoivat lannistua, alakuloisuus ilkeine epäilyksineen saavutti, ja vihdoin oli elämä niin tyhjää, niin kolkkoa, että sydäntä väristytti. Kesä oli hirmuisen pitkä, laiskan laiskasti madellen se kului.
Jo oli hän kirjoittanut Sulolle, vavisten sen tehnyt, sydän kurkussa odottanut vastausta ja saanutkin.
Sulo puhui käynnistään heillä, kesän suloudesta ja kiitti ystävällisestä kohtelusta ja toivotti hänet tervetulleeksi kaupunkiin. Mutta sitten puhui hän yksistään Hilmasta; ei kenenkään ihmisen sanonut niin häneen vaikuttaneen kuin tämän. "Hän oli kuin monien sekavien sydämmeni aavistusten selvä vastaus. Hän opetti minulle muutamissa hetkissä enemmän, kuin olen ennen koko elämässäni oppinut."
Se jäyti viimeisenkin toivon Antin sydämmestä.
Sulo ei ollutkaan pehmeäksi hermostunut kaunotar, kuten hän oli luullut: hänkin oli luja suuruus, jonka edessä täytyi vapista.
Hän istuskeli päivät kamarissaan väsyneenä ja velttona; mielessä liikkuivat vain katkerat epätoivon tunnelmat, jotka nekin samenivat vihdoin raskaaksi, rajattomaksi möhkäleeksi, ja ajatukset kiersivät sen ympärillä kuin myrskypilvet syysyön peittämän maan.
Välin hän vain heräsi, kun Alma tarjosi hänelle kahvea tai kävi huonetta siistimässä — sitä hän taasen teki entiseen tapaansa, kuten keväälläkin.
Mutta näennäisesti herättyäkin painosti.
— Nyt minä olen siitä päässyt, puhui tyttö kerran, tehden veikistävän liikkeen.
— Mistä?
— Tuosta Pietistä.
— Vai niin.
— Se itse nyt oli huomaavinaan, ettei meistä hyvää kumminkaan tulisi.
Veltosti naurahti Antti.
— Kuka tuommoisesta! jatkoi tyttö. — Toistahan on näin elää.
Hän heilahdutti noreasti vartaloaan ja nauroi kevyesti ja helakasti.
— Olet sinä iloinen tyttö, tuli Antti painottomasti sanoneeksi.
— Kuka tässä nuorena huolehtimaan; on sitä aikaa vanhanakin!
— Niinpä niin! myhähti Antti, ja hänestä tuntui kuin tuo lause olisi todellakin syvää elämän viisautta. Mitäpä huolehtimaan! Hän nauroi, katsoi syvästi tyttöä silmiin, ja ihan oikein! Mitäpä huolehtimaan!
Mutta miten voisi päästä sellaiseen tilaan, niin iloiseksi ja välinpitämättömäksi?
Sitä hän koetti vielä jälkeenpäinkin ajatella; mutta sen saavuttaminen näytti mahdottomalta sekin.
Hetkeksi voi sen saavuttaa, mutta vain lyhyeksi hetkeksi; intohimotkin olivat liian heikot sitä hetkistä pitemmälle pysyttämään.
Äidin tarkka silmä huomasi poikansa masentuneen mielentilan.
Hän etsi tilaisuutta.
Kerran hän puhuikin siitä tapansa mukaisella hienoudella.
— Sinun on, lapsi hyvä, ikävä täällä maansydämmessä; eikähän ihmekään. Isäsi ja minä olemme liian vanhat voidaksemme saada sinulle minkäänlaista huvia. Mutta pääsethän kohta kaupunkiin toimeen ja työhön. Se varmaankin virkistää sinua.
Äidin ääni oli hellän surullinen ja kasvoille ilmeni kaipuun ja huolen pilviä.
Mutta hetken perästä hän iloisemmin jatkoi:
— Siellä luulenkin sinulla olevan kaiken, mitä enimmän elämässäsi kaipaat.
— Kuinka? Mitä tarkoitatte? kysyi Antti hämillään.
— Suo anteeksi, että sekaudun sinun asioihisi! Sinä rakastuit Suloon. Jospa Jumala niin soisikin, että hän olisi sinun, siitä me vanhukset olisimme onnelliset.
Antti katsoi alas ja hengitti raskaasti.
— Hän oli niin myötätuntoinen sinulle ja meille.
Antin sydäntä kirveli. Hänen kasvoillaankin jo lepäsi selvät sisällisen tuskan merkit.
— Sinä olet epätoivonen siitä. Mutta kunhan joudut sinne, niin en epäilekään sinun voivan saada hänestä sydämmesi tunteiden vastinetta.
Antti oli kokonaan heltynyt.
Hän kertoi nyt kaikki äidille.
— Luuletteko vielä, äiti? Hän ei anna pienintäkään toivon sijaa. Jos olisin Hilma Heikkinen, silloin voisin toivoa.
— Tuskin se mitään todistaa. Häneltä ei voi viittauksia odottaa, siihen hän on liian hieno, lohdutti äiti.
Rauenneesti katsoi Antti häneen ja raskaasti huoaten jatkoi:
— Hän on niin Hilman kaltainen, niin vahva. Se minua, äiti, pelottaa. Minä tunnen itseni niin kovin heikoksi; minulla ei ole mitään, millä voisin hänet itseeni sitoa.
Hän laskeutui alas käsiensä varaan ja kirkkaat kyynelet vierähtivät poskille; hän itki kuin ennen lapsena saadessaan äidin hellän nuhtelun.
— Minä olen niin voimaton! toisti hän vielä heikosti.
XXII.
Kauppias Kaukonen tehnyt vararikon.
Se oli hirmuinen isku, oli kuin hirmu-ukkonen, mikä yhtäkkiä metsien takaa nousee selvälle, vaikka auteriselle kesäpäivän taivaalle sitä ristiin rastiin viiltelevine liekkeineen, ankarine ryskeineen ja rankkoineen.
Kauppias väsyi alas tuoliin halvaantuneen hermottomasti; istui siinä kauan kasvot jäykkinä ja tunnottomina. Rouva huudahti kipeästi, kuin jos sydän olisi haljennut ja vaipui tunnottomana sohvalle. Anttikin horjui, himmenivät silmät ja ellosti sydänalassa niin ilkeästi.
Tajuttiin kohta ajattelematta, mihin tilaan oli jouduttu.
Silloin oli jo myöhäinen syksy.
Antti oli jo varusteltu Kaukoselle matkustamaan, isän puolelta joillakin harvoilla neuvoilla, äidin puolelta taasen nuhteettomilla liinavaatteilla, sukilla ja sen semmoisella sekä hartailla, äänettömillä rukouksilla korkeuteen.
Syksy oli osaksi tuonut sitä, mitä ei kesä ollut voinut, jonkun verran pitempiaikaista virkeyttä ja kevyempää tunnetta.
Runsas sato viljelyksistä ja sen johdosta koko paikkakunnalla syntynyt vilkkaampi kauppaliike olivat elähdyttäneet kauppiaan mieltä ja vielä olivat yhteiset yrityksetkin tähän asti lupaavilta näyttäneet.
Rouva oli voinut jo varmasti uinailla poikansa vastaisesta onnesta, sillä olihan Sulo Antin toiseenkin kirjeesen hyväntahtoisesti vastannut. Se, ettei siinä ilmennyt yhtään lemmelle vivahtavaa värettä, ei merkinnyt hänen mielestään mitään, se vain kuvasi Sulon täydellistä naisen hienotuntoisuutta.
Samasta syystä oli Antti itsekin virkeämpi. Hänkin oli voinut taasen uinailla ja toivoa elämään kerrankin palaavan lapsuuden ajan valoisuutta ja hilpeyttä Se kumminkin oli suurimmaksi osaksi äidin saama hyvänmielen tila.
Nyt oli elämä sitäkin synkempää, se näytti, turhaa sanoakin, kerrassaan toivottomalta, oli kuin olisi oltu keskellä siintävän seljän, missä ammottava syvyys ilkkuen ojentihe kaikkialle uhkaavana ja ylipääsemättömänä hirmuna.
Kauppias ei ensimmäisinä päivinä puhunut kenellekään mitään. Hänen hartiansa olivat entistä enemmän kumarassa ja koko muoto oli hirmuisesti vanhentunut, haivenet näyttivät olevan harvemmat ja harmaammat, miehekäs, käskevä ryhti oli poissa — hän oli lievemmin sanottuna hävinneen ruodilla istuvan herastuomarin näköinen.
Aidastuneet olivat rouvan kasvot, käyneet kellahtavan kalpeiksi ja ryppyisiksi; hän väikkyi kuin pilven seottaman päivän varjo, liikkui paikasta paikkaan ilman mitään tarkoitusta.
— Meillä ei ole mitään! itki hän yhtenään.
Koskaan ennen ei Antti ollut tullut perinpohjaisemmasti ajatelleeksi jokapäivästä toimeentuloaan, suurin huolensa koulussakin oli ollut ainoastaan se, ettei aina odottamassaan postissa tullut tahdottu raha, joka sekin huoli poistui saatuaan joltain toverilta muutamia kymmenikköjä siksi kuin… ja rahaa aina tulikin.
Mutta nyt!
Kodin kulmakivetkin nielee Kaukosen vararikko.
Nyt hän ajatteli, ja ajatusten tulos oli kolkko.
Kerjäläinen!
Nälkäkuolema!
Se vihlasi niin pahasti sydänalassa, että hän kyyneliin heltyi, ja se useinkin tapahtui, kun äiti onnettomuutta vaikeroi.
Vihdoin myrähti kauppias tuimasti häneen katsoen:
— Kehtaat, aikainen mies! Sinun tulevaisuutesi olen kerjennyt kumminkin turvata: sinä kykenet ansaitsemaan, tiedän mä.
Mutta se lohdutus masensi vain; sillä hän ei luottanut itseensä ollenkaan. Kauhea tyhjyyden ja voimattomuuden tunne täytti heikon sielun.
Se olikin katkerin huomio, ettei ollut tottunut mihinkään; kauppaopiston päästötodistukseen hän ei ensinkään uskaltanut tulevaisuuttaan turvata.
Samassa suhteessa kuin itse isäntäväki olivat palvelijatkin muuttuneet, vaikka päinvastaiseen suuntaan: heidän arvonsa ja rohkeutensa näytti samassa määrässä ylenevän kuin edellisten oli alennut.
Ensimmäisenä uskalsi karjapiika saastaisine jalkoineen astua hienomattoiseen saliin palkkaansa vaatimaan, ja häntä seurasivat jäljessä toiset.
Kauppias murisi, mutta ei mitään vastannut.
Rouvan silmät kyyneltyivät nähdessään, miten ilkeät jäljet jäivät mattoon, kun karjapiika uhkaavasti tallusti peremmä, uhaten haasteen antaa, jollei paikalla saa vuosipalkkansa loppua.
Saman vaatimuksen teki Alma ja samoin toiset, edellinen vielä vaatien korvausta matkakustannuksista, kun oli viekoteltu mokomaankin kerjäläisten pesään.
Jo leimahtivat vihdoin kauppiaan harmaat silmät, hän oikasi vartalonsa ja vihan vimmassaan kiljasi:
— Ulos, roistot, tai minä!
Kohtauksessa oli vielä sen verran entistä pontta, että he säikähtyivät ja sääriinsä luimivat kaikki, paitsi Pietiä, joka juurevasti jäi vielä paikoilleen.
— Mitä sinullakin on tahtomista?
— Tuota, minä vain tulin pyytämään…
— Ulos samaa tietä, lurjus!
Pieti vetäytyi ovelle, mutta seisahtui uudestaan siihen.
— Kun minä nyt olen lapsesta asti ollut talossa, niin, tuota, en saattaisi erota, hän jamasi.
Kauppiaan synkkä katse lauhkeni.
— Jos saisin jäädä, niin puoleen palkkaan tyytyisin.
Kauppiaan silmät olivat kosteat.
— Minä, tuota, tekisin kaikkea, hoitaisin lehmiäkin. Enkä minä oikeastaan muuta palkkaa tahtoisikaan kuin ruoan ja vaatteet, kun tuota on jo säästössäkin.
Rouva itki ja kosteiksi herahtivat Antinkin silmät, ja jollei kauppias olisi noussut kiireesti kävelemään, niin mahdollisesti olisi joku kiiltävä helmi hänenkin silmissään nähty; sillä väkistenkin väreili ääni hänen lausuessaan:
— Hyvä, Pieti! Pysy sinä vaan! Eiköhän tässä Jumalan avulla toimeen tulla.
— Kyllä tullaan, siitä kauppias saa olla varma, vakuutti Pieti lapsellinen iloisuus kasvoilla.
— Kiitos, Pieti! virkkoi kauppias puristaen miehen karkeaa kättä, ja kirkas kyynel vierähti hänen poskelleen.
Pietin mentyä virkkoi kauppias:
— Pieninkin lohdutus tekee hyvää näin ahtaalla ollessa. Ja tuskin sentään aivan puille puhtaille jäämmekään. Eivätkähän asiat muuten murehtimalla parane.
Sen myönsi rouvakin ja pieni toivonvärähdys kävi Antinkin rintaan; se kumminkin pian sammui, sillä hän tajusi, ettei missään tapauksessa äidin osa, josta nyt oli puhe, hänen varalleen riittäisi, vaan että vanhemmat sen hyvin tarvitsevat.
Mihin mahtoi hän joutua, poloinen? Mihin?
Hän oli kuin metsään eksynyt lapsi.
XXIII.
Kauppias Heikkisen omaisuus, samoin kuin monen muun maakauppiaan, oli suistunut suuremman liikemiehen vaurioon, ainoastaan rouvan osa saatiin säilytetyksi.
Kaukonen oli tehnyt ilmeisen vääryyden, pettänyt heidät, se tiedettiin, mutta asia ei enää ollut parannettavissa.
Kauppias Heikkistä myöskin syyttivät liiketoverit; sillä jollei hän olisi, sanoivat, ensimmäisenä yritykseen ryhtynyt, eivät muutkaan sitä olisi tehneet.
Antilla ei siis ollut ajattelemistakaan jäädä kotiin; palveluspaikan etsimiseen täytyi ryhtyä pakostakin.
Se ensin innostikin ja sai mieleen jonkun verran virkeyttä ja haaveilun sekaisia tulevaisuuden mietelmiä, jopa sai unohtumaan koko kotoisen onnettomuudenkin hetkeksi.
Mutta sitten tuli näkyviin asian ikävä puoli, ettei häntä näytetty missään tarvittavan.
Kymmenkuntaan paikkaan oli isänsä kehotuksesta ja neuvosta jo tehnyt hakemuksen, liittäen oikeaksi todistetun otteen kauppaopiston päästötodistuksesta; mutta aina saanut lyhyen vastauksen: "Ei tarvita".
Tuo suututti häntä. Hän tiesi monessa konttoorissa istuvan miehiä, jotka eivät ole tuskin päivääkään käyneet kauppaopistoa, ja kumminkin vastattiin hänelle tuo hävytön "ei tarvita".
Maailmassa oli kaikki mullin mallin, viheliäisessä sekamelskassa, ja maailma itse oli itsekäs ja ilkeä, kylmä, kateellinen, kiittämätön, sydämmetön.
Ja jotain sellaista näytti äitikin ajattelevan, vaikka hän uskottelikin, että kyllä herra asiat parhain päin kääntää, kun hänen puoleensa käännytään.
Sitä ei Antti kumminkaan osannut hyvinkään varmana pitää ja kauppias itsekin välinpitämättömästi myhähti, aina kuin semmoisesta oli puhe.
— Perhanan täynnä ovatkin paikat! murahti hän jo kerran.
— Niitä on jo silläkin alalla kyllin paljon tarjolla, jatkoi hän sitten ajattelevasti.
Se sai kylmät väreet Antin selkäpiihin.
Niitä on jo kyllin paljon!
Ja mihin sitten hän?
Mihin pystyisikään kauppaopiston päästötodistuksineen?
Hän epäili, tunsi vihdoin kykenemättömyytensä, ja kärsi siitä.
Ei saattanut enää pöyhkeillä: oli kurja, kykenemätön, kurjin ihminen maailmassa.
Koti oli köyhä, jokainen ateria, minkä siitä söi, teki kolon ja vielä tuntuvan sen vähiin varoihin, kulutti vanhempien välttämättömintä leipää. Karvaaksi kävi elämä ja kolkoksi, se vaivutti ja teki ennestäänkin alakuloisen mielen vieläkin raskaammaksi.
Hän olisi tehnyt työtä, se oli hänen korkein halunsa, mutta ei saanut, ei missään tarvittu.
Muistui siinä mieleen Hilman puheet työstä; katkerasti hän naurahti silloin, olisi niin mielellään halunnut hänelle purkaa katkerat tunteensa, viskata vielä kerran vasten silmiä hänelle, että mitä hän tässä sitten tekisi.
Talvi kului kulumistaan ja aina painostavammaksi vain kävi Heikkisellä! kaikkein mieliala oli sysimusta, paitsi Pietin, joka uutterasti aamusta iltaan työssä hääri ja voi toisinaan laulua tapaillen hyräilläkin.
Kevät teetteli jo tuloaan illansuun paetessa, jopa aurinko välin räykeästikin korkeimmalta huipultaan paisti ja sen säteet taistellen talven kukkasia vastaan harmaantivat puhtoisen hangen, mustasivat likaisiksi viiruiksi talvitiet ja liuottivat vedeksi mäkirinteiden valkeaa vaippaa.
Kevät näinkin alullaan saa mieliin himmeitä toiveita ja virkistää; mutta Heikkisellä se ei sitä tehnyt: se oli syksyn kevättä.
Ei ollut pitkään aikaan vilahtanutkaan mitään keveämpää, nuorekasta tunnelmaa siellä, elämä oli kuin tammikuun hangen peitossa.
Mutta muutamana päivänä astui kauppias pitkästä ajasta omituisen iloisen ja keveän näköisenä saliin, missä rouva ja Antti alakuloisena istuivat, juuri tuumittuaan turhaan, mistä jonkunkaanlaisen tuottavan toimen ja tulolähteen saisi.
— Sain kirjeen Hilmalta, sanoi hän ja istui mukavasti tuoliin.
— Hilmalta? virkkoi rouva katsoen kummastellen miehensä nuortuneita kasvojen ilmeitä, ja hänenkin kasvonsa vähitellen kirkastuivat.
— Se on sentäänkin tyttöjen tyttö, jatkoi kauppias entiseen tapaan.
— Mitä hän kirjoittaa sitten?
— No, säälitteleepähän ensin meidän kovaa kohtaloamme.
— Hän ei luottanut yritykseen ja koetti siitä sinuakin varottaa, huokasi rouva.
Kauppiaan otsalle nousi pilvenhöyde, mutta poistui pian, ja hän jatkoi:
— Siitä hän ei kirjeessään hiisku sanaakaan.
— Hän on siihen liian hienotuntoinen.
— Niin tai näin, sitä hän ei vain tee. Mutta nyt hän tarjoaa pelastavan kätensä meille.
— Hän?
— Aivan niin. Hän ei tahdo muistaa, että olimme röyhkeitä ja tylyjä hänelle.
— Siinä hän tekee kauniisti.
— Antti ei ole saanut paikkaa, kun on sitä etsinyt; nyt tarjotaan hänelle se hakematta.
— Missä? tokasi Antti hämmästyneen iloisesti.
— Hilma sen tarjoaa.
— Hilma? pääsi tahdoton äännähdys Antilta ja rouvalta.
— Aivan niin. Hän kirjoittaa tässä näin: "Jollei Antilla ole vielä paikkaa tiedossa, niin voitte tuumia hänen kanssaan, tahdotteko ja tahtooko hän asettua vähempään liiketoimeen."
— Minulla ei ole mitään sitä vastaan, sanoi kauppias laskien kirjeen pöydälle.
— Minä olen iloinen semmoisesta tarjouksesta, sanoi rouva kevyesti. —
Mutta miten hän nyt tuli sitä ajatelleeksi?
— No niin; kyllähän siinä sentään miehistä miestä tarvitaankin, lausui kauppias ajatellen. — Muuten aikoo hän ryhtyä suuriin yrityksiin hänkin.
— Suuriin yrityksiin?
— Niin. Kuten tiedämme, kohisee aivan talon alitse kuohuva koski. Hän ei sano enää sietävänsä sen toimetonta tanssia, vaan aikoo rakentaa siihen sahan ja myllyn. Se tuottaa arvattavasti hänelle paljon puuhaa. Mitä tuumit itse, Antti?
Antti oli vaipunut syviin ajatuksiin. Hän muisti nyt pienimmätkin kohtaukset serkkunsa kanssa viime kesältä, ne riihottomina pyörivät mielessä ja veivät ajatukset mukaansa. Hän oli puhunut niin paljon hänen parantumisestaan; itse taasen oli hän koettanut voimiensa mukaan asettua vastarintaan. Nyt hän kaikin puolin hyväksyi serkun olleen oikeassa; mutta siksipä juuri hän tunsikin levottomuutta, häntä hävetti tarttua tarjottuun apuun.
— Mutta jos tuota vielä koettaisi jostain muualta, sanoi hän epäillen.
— Hm! myhähti kauppias ja heittäytyi kärsimättömästi tuolin selkään. — Koeta sitten, jos vielä toivot suurten liikepaikkojen sinua vartovan. Koeta vain, se ei ole minun asiani.
Hän nousi ja käveli raskaasti huoneeseensa.
Äänettömyyttä kesti kauan salissa.
Luulen käsittäväni, miksi sinua epäilyttää ottaa tarjousta vastaan, virkkoi vihdoin rouva.
Antti loi häneen vaisun ja väsyneen silmäyksen ja nyökähdytti myöntäen päätään.
— Me emme kohdelleet häntä, niinkuin meidän olisi pitänyt, jatkoi rouva.
— Sitä emme tehneet.
— Mutta hän ymmärtää heikkoutemme.
— Sen luulen.
— Ehkä antoi jo hetikin anteeksi.
— Ehkä.
Keskustelu loppui hetkeksi. Molemmat näyttivät ajattelevan samaa.
— Nyt hän tarjoaa apuaan meille, sanoi rouva hetken kuluttua.
— Niin.
— Luulen, ettei sinulle tulisi siellä ollenkaan epämukavaksi.
— En tiedä, enkä sitä pelkääkään.
— Mitä sitten?
Antti loi arasti katseensa alas. Rouva odotti levottomasti.
— Hän on niin voimakas, lausui vihdoin Antti.
— Niin on.
— Olen heikko; pelkään, pystynkö mihinkään.
— Oi, älä puhu niin, lapseni!
— Minua pelottaa hänen varmuutensa.
Kyynel herahti äidin poskelle.
— Mutta, Antti! Hänellä on hyvä sydän. Kyyneliä kiilui Antinkin ripsillä.
XXIV.
Kevään ilta.
Päivän terä oli koko päivän räykeästi valanut painostavan autereisen ilman läpi valoaan maahan, joka jo aukeilta oli paljas; vain metsän rinteillä varjossa vielä hailean harmaita kinoksia kitui.
Ilta oli nuoskea ja lämmin; kesäillasta se erosi vain siinä, ettei siihen ollut sekautunut kasvikunnan mieluisa tuoksu, mikä kesällä välinpitämättömintäkin niin viehättää ja virkistää.
Hilman koti oli pienen kylän keskellä, ainoastaan yhdeltä taholta lähenteli sitä metsäinen takalisto kapeana kangaspoimuna, jonka nokitse vinhasti virtasi pienoinen joki, tehden talon kohdalla huimaavan putouksen, sen alla kohta asettuakseen hetkeksi rauhaan, taasen verkalleen matkaansa jatkaakseen. Joen ja talon väliin oli jo vanhastaan istutettu lehtipuita, mitkä nyt jykevinä seisoivat neitseellisessä lehdessä taajoina, monihaaraisina. Vapaat paikat, missä ei pensaitakaan ollut, olivat tasaisena kenttänä, missä nuori nurmi nykeröisenä vihanti. Puiston toisessa päässä, missä puita oli harvemmassa, oli penkeiksi vaottu ja tasoitettu pelto, missä siemen vasta alkavaa ituansa teki.
Sisällä istui yksinään Hilma.
Hän oli päivän uutterasti toiminut, nyt väsyneenä istui salissaan, ei jouten lojuen nytkään, vaan lukien jotain kirjaa. Mutta kiintynyt hän siihen ei ollut, sen siitäkin näki, että kirja useinkin valahti helmalle ja silmä vallattomasti etsi jotain tyhjästä huoneesta.
Vihdoin hän aukasi akkunan puiston puolelle ja kumartui siihen hengittämään raitista ilmaa.
Pehmeä illan tyyntyvä tuuli hajoitteli ohimoiden suortuvia ja hyväili hempeästi poskien vereviä ruusuja.
Hän katsoi luontoa niin tunnollisen vakavasti, kuin jos olisi kuullut sen kuiskeen ja ymmärtänyt kaikki; rinta nousi rohkeasti kuin jos olisi ujostelematta vastannut keskustelun kysymyksiin.
Hetken vain hän kumminkin siinä seisoi. Veti akkunan kiinni, istui entiseen paikkaansa ja rupesi lukemaan.
Mutta taasen vaipui ajatuksiinsa.
Ja ikäänkuin tietämättään puhui:
— Hän on muuttunut paljon. Hän voi työskennellä ja hän tahtoo sitä.
Mutta hän on, pelkään, minun orjani. Serkku parka!
Hän istui ison aikaa tuiottaen helmallaan olevaan kirjaan.
— Mutta niin ei saa olla; työ ei voimistuta häntä silloin, päinvastoin masentaa.
— Hän on entisestään muuttunut. Kumpa se vain olisi kaikki hyvää!
— Seurustelisin hänen kanssaan niin mielelläni, mutta olen itsekin muuttunut: hätäilevä, arka olen aina hänen seurassaan.
— Miksi?
Taasen etsiviä ajatuksia.
Vihdoin hän nousi ylös ja ikäänkuin tyrkkien edestään jotain vastustajaa kävi toiseen huoneeseen. Hetken perästä palasi.
— Työtä, työtä vielä. Sitten. Kotinsa vararikko sen teki? Minun puheilleni hän nauroi silloin.
Hän heittäytyi sohvalle, nojasi sen selkään ja vaipui syviin ajatuksiin.
Nukkunutko?
Jonkun ajan perästä tuli Antti sisään.
Hän seisahtui oven pieleen, loi aran mutta utelijaan silmäyksen sohvalla olijaan; oli hiljaa, ei häävin hengittää uskaltanut.
Muuta muutosta hänessä ei näyttänyt tapahtuneen kuin se, että oli nyt työpuvussa, jollei oteta huomioon sitä, että hän tuossa asemassaan näytti melkein pahaiselta poikaselta.
Hilma loi häneen päin katseensa, huomasi hänet ja punastui.
— Sinä tulit. Tee hyvin ja istu!
Antti totteli. Mutta arasti hän istui lähelle ovea.
Hilma näytti etsivän sanoja.
Kauvan kesti äänettömyys.
— Serkku hyvä! Minusta näyttää, että sinulla on ikävä.
Antti loi häneen kummastelevan katseen.
— Kuinka niin luulet? hän kysyi.
— Sitä en tiedä. Mutta sinä olet niin synkkämielisen näköinen. Suretko vielä omaisuutesi niin surkeaa häviöä.
Harvinainen rohkeuden ilme välähti Antin katseessa vastatessaan:
— En. Olenhan mies ja voin hankkia sen verran kuin elääkseni tarvitsen.
Hilman katse yhtäkkiä elostui ja kirkastui. Hän nousi ja tahtomattaan astui Antin eteen.
— Jumala suokoon sinulle voimaa, serkku! hän kyynelsilmin virkkoi.
XXV.
Kesä oli paraillaan.
Oli sunnuntai-ilta.
Hilma oli kutsunut useita kyläläisiä illanviettoon; seurustelu oli vapaata ja rattoisaa, niin vaatimatonta kuin olikin.
Mutta olipa seurassa muitakin paitsi kyläläisiä.
Sulo veljineen oli koko kesän asunut paikkakunnalla; molemmat olivat saaneet kutsun ja tulleet.
Sulo olikin seurustellut paljon Hilman kanssa, ja he olivat jo paraita ystäviä; sillä heissä oli paljon samallaisia elämän katsantotapoja, niin erillaiset kuin itse henkilöinä olivatkin.
Hän oli kyllä paljon muuttunut ja siitä sanoi kiittävänsä ensimmäistä tutustumistaan Hilman kanssa; mutta sittenkin oli hän hieno kaupunkilainen, jonka rinnalla Hilma oli jykevän suora maalainen.
Nuori Kaukonen oli hänkin muuttunut. Siitä kertoi Sulo hyvillään
Hilmalle:
— Niin katkerata kuin isän vararikko olikin, oli siitä se hyvä, että veljeni kohta rupesi säännöllisesti elämään. Siitä olen sanomattomasti iloinen.
Samoin teki se serkkuuni hyvän vaikutuksen, sanoi Hilma.
— Oliko hänkin säännötön? kysäsi Sulo hätäisesti.
— Sitä en tiedä. Kumminkin pelkään toimettomuuden, samassa kuin se veltosti henkisiä voimia, myöskin turmelleen tapoja.
He eivät pitemmälle päässeet, sillä Kaukonen tuli heidän seuraansa.
Hän kertoi kevyesti, melkein terveen raittiisti kaikenlaista; saipa toisinaan Hilmankin nauramaan sukkeluuksilleen, vaikka tämä olikin koko kesän vastenmielisesti ollut hänen seurassaan.
— Voi kuinka se on hauskaa, että olet taasen entinen veljeni! huudahti
Sulo iloisesti.
— Hauskaa se on itsestänikin, sekautui hän hätäilemättä puheeseen. —
Neiti ei taida aavistaa, miten onneton on ihminen juoppouden kahleissa.
— Mahdollisesti en, vastasi Hilma tavattoman laimeasti.
— Juoppous on alku kaikkeen paheeseen, jatkoi Kaukonen. — Se veltostaa, tekee haluttomaksi työhön ja toimeen ja vihdoin kuolettaa kaiken ihmisellisyyden.
— Voi veljeni! Sinä tiedät sen niin hyvin! huudahti taasen Sulo ja puhdas mielihyvä paloi kirkkaissa sinisilmissä.
— Niin, niin; minä tiedän sen, hän jatkoi vähääkään hätäilemättä. — Olen ollut kurjaa kurjempi, mutta onnistunut viskaamaan turmion ikeen niskastani. Nyt on elämä niin suloista ja vastaisuus, oma luoma vastaisuus valoisa.
— Mutta suokaa anteeksi! Meidän täytyy ryhtyä yleiseen iloon; toisille vierailleni käy ikäväksi muuten. Lähdemme tupaan tanssimaan, puhui Hilma.
Tuvassa oli jo joukko kylän nuorisoa ja joukossa joku vanhempikin ihminen.
Siellä tulikin rattoisaa.
Ensin lauloi pieni lauluseura Hilman johdolla joitakin lauluja, sitten tanssittiin.
Ensimmäisenä tanssi Hilma Kaukosen kanssa, tanssi reippaasti ja kauan, ja Kaukonen jutteli hänelle yhtenään, kun lämpiminä istumaan asettuivat.
Antti oli jäänyt ovensuuhun.
Hän oli synkän ja haluttoman näköinen. Sulo oli hämillään tanssinut muutaman talonpojan kanssa.
— Antti, miksi et ollenkaan tanssi? kysäsi Hilma sivumennessään.
— Minua ei nyt haluta.
Antin katse oli raukea ja ääni surunvoittoinen. Mutta kumminkin hän pyysi, Hilman toisenkin erän kehotettua, Sulon tanssimaan kanssansa.
— Tämä on sentään niin raitista täällä maalla, ei mitään teeskentelyä, virkkoi Sulo, kun he istuivat.
— Neiti pitää tästä?
— Pidän. Vaikka täytyy tunnustaa, että olen kovin hämilläni, kun joku noista tekee kankean kumarruksen edessäni. Mutta te olette niin alakuloinen tänään.
Väkistenkin varastautui Antin katse tanssijoihin, Hilmaan ja Kaukoseen. Hän ei voinut keskustella Sulon kanssa, hän ei enää tarkoin kuullutkaan hänen puhettaan.
— Herra Heikkinen! Miksi näytätte minusta niin kummalliselta?
Antti ei kääntänyt katsettaan; syvä huokaus vain tunkihe rinnasta.
— Te ette sittemmin sen onnettoman tapauksen perästä kirjoittanut minulle.
Antti ei kuullut.
Sulon katse laskeutui surullisesti alas.
Tanssi oli tauonnut.
— Te olette kokonaan muuttunut. Oletteko siitä onnettomuudesta ehkä minullekin suutuksissanne?
Surullinen, lähes itkun sekainen oli hänen äänensä.
— En, en suinkaan, neiti. Kuinka semmoista ajattelette? vastasi Antti vavahtaen.
— Te kärsitte hirmuisen vääryyden. Mutta minua pahoittaa, jos minulle siitä olette vihainen. Muuta en toivo maailmassa, kuin sopua, kun en kerran ole mitään rikkonut.
— Neiti hyvä! Älkää luulko minusta semmoista! sanoi Antti heltyneesti.
Mutta keskustelua ei syntynyt.
Kerran tanssi Antti Hilmankin kanssa, mutta se kävi niin kankeasti, kuin jos olisi ensimmäistä kertaa tanssissa ollut.
— Mikä sinulla on, serkku? kysyi Hilma huolestuneesti.
Antti ei saattanut katsoa häntä silmiin.
— Ei mikään, vastasi hän vain väkinäisesti.
— Älä kiellä! Olen nähnyt koko illan, että sinua jokin vaivaa.
Antti poistui ulos.
— Veli on huonolla tuulella tänään, virkkoi Kaukonen tanssiessaan taasen Hilman kanssa. — Mikä häntä vaivannee?
— En tiedä.
Mutta ajatuksiinsa oli Hilmakin vaipunut.
— Minä taasen olen sanomattoman iloinen ja onnellinen saadessani tanssia neidin kanssa. Teidän sivullanne on niin keveää, niin turvallista, te olette kuin hyvä hengetär syntisen suojana.
Hilma ei näyttänyt kuulevan. Henki olikin sitten koko illan laimeaa, kenellekään ei ilo ilolle maistunut.
XXVI.
Illalla lähti Hilma Sulon kanssa kävelemään ja samoin sai Kaukonen
Antin seuraansa. Tytöt jäivät heti jäljelle.
— Oli onni, että pääsit heti palvelukseen. Olisihan siinä rikas tyttö.
Mutta kyllä se vaan semmoinen esivalta on, ettei siinä mies taida
sananvuoroa saada. Huonosti nuo tuota lienevät kasvattaneetkin, pakisi
Kaukonen heidän kävellessään.
Veri kuohahti Antin poskille.
— Mutta ota vain, onpa rahaa joukossa!
Antti ei saanut mitään vastatuksi, vaikka mieli pakahtuakseen vihasta kiehui.
Äänettömänä kävelivät he yhä edelleen.
Tytöt olivat jo jääneet näkymättömiin, tai olivat kääntyneet takaisin.
— Tiedätkö, mikä tuossa asuu? kysyi Kaukonen osottaen tien laidassa olevaa pientä tölliä.
— En.
— Älä hiidessä! Pirkkohan sen nimi on. Kävin toisinaan ennen täällä ollessani sielläkin. Se on perhanan pulska se. Käymmehän tervehtimässä.
— Minä en kumminkaan lähde.
— Mitä perhanaa! Eihän meitä tässä kukaan näe; metsä peittää meidät kaikkialla.
Antti kääntyi palataksensa takaisin, mutta Kaukonen esti häntä.
— Oletko lapsi tai naisellinen houreilija, hyvä veli.
Antti ei vastannut, nykäsihen vain irti ja lähti kävelemään taaksensa katsomatta. Kiireesti kuin pakeneva hän käveli ja mieli kuohui kiukusta ja inhosta; hän ei koskaan ollut häntä niin halveksinut kuin nyt.
Hän oli kuuma sekä kävelystä että mielen kuohusta.
Vihdoin hän poikkesi metsästä lirisevän purosen partaalle istumaan.
Katsoi sen tasaista menoa ja sai siinä mielensä vähän tyyntymään.
Mutta sen tyyntyminen antoi vain sijaa toisille, rajummille tunteille.
Taasen hän muisti sen niin elävästi, että Hilma oli useimmat kerrat tanssinut Kaukosen kanssa, oli ollut reipas ja pirteä, keskustellut ja keveästi naurahtanutkin joskus.
Ja taasen kuohahti veri kiehuvan kuumana hänen päähänsä. Sydän tuntui kuivavan, jähmettyvän tunnottomaksi möhkäleeksi! Eikä hän enää ajatellut mitään, ei tuntenut mitään selvästi, vaan hän kärsi tunnottoman viimeisiä elon voimia jäytäviä tuskia, sielussa leimahteli kuin tulia tuhkaan peittyneistä hiilostuneista kekäleistä. Siellä näyttäytyivät kaikki hämäränä mutta hirvittävinä peikkoina. Hilmankin kuva oli kauhistuttava.
Siinä hän istui kun Kaukonen pitkin askelin kävi sivu ja kauan vielä sittenkin samaisessa synkässä sieluntilassa.
Oli jo myöhäinen, ennenkuin kotiin kerkesi.
Hilma oli vielä salissa, jonka läpi Antin oli kulkeminen huoneesensa.
Mitä?
Hän itki.
Ei sanaakaan puhunut.
Poistui sanomatta edes hyvääyötä.
Mitä oli hänelle tapahtunut?
Kauheita aavistuksia lensi mieleen. Hulluudelta ne tosin tuntuivat, mutta siltikään niitä ei mielestä saanut syrjäytymään. Olisikohan sittenkin rakastunut Kaukoseen, jonka ennen oli pettäjänä luotaan poistanut?
Olisiko Kaukonen viekastelut ja hänen entisistä elämän tavoista uskoteltu muuttumisensa lumonnut hänet?
— Ei, ei! Se täytyy estää! Minä paljastan hänet semmoisena kuin hän on!
Töytäämällä töytäsi hän ulos.
Seisoi jo Hilman makuuhuoneen oven takana.
Siihen oli seisahtunut, siihen ikäänkuin kivettynyt.
Kuuli tukehtuvaa nyyhkytystä sisältä.
Ei rohjennut edemmä; kauan siinä seisoi.
Vihdoin lähti huoneeseensa sielu sysimustana ja kauhean kolkkona.