XXVII.
Kiihkeästi etsi häntä Antti aamulla, tietämättään, miksi niin teki.
Hän ei ollut kotona, oli lähtenyt kävelemään.
Paljastusaikeistaan oli Antti jo peräytynyt; hänellä ei ollut Hilmalle siis mitään sanomista. Mutta sittenkin olisi pitänyt saada hänet tavata, edes nähdä: sisällä oli niin oudon tyhjää, tunnelma kamalaa kuin usvainen paha uni yöllä.
Hän ajatteli tosin jo selvästi ja tulos oli jäykkä varmuus, ettei koskaan Hilma voisi rakastua Kaukoseen.
Mutta levottomuus ei tauonnut, sillä oli omat lakinsa ja perusteensa, jotka olivat vento vieraita järkiperäiselle ajattelemiselle.
Se voitti.
Olisiko hänkin heikko?
Niin heikko, että olisi rakastunut semmoiseen mieheen?
Eikö tuntisi mädäntynyttä sisusta, kun kuori on kiilloitettu?
Hänen sisällään taistelivat taasen viheliäisenä sekamelskana kaikki mahdolliset tunteet, mutta ylinnä siellä sentään oli hillitsemätön kiukku.
Olisi musertanut kerrassaan Kaukosen, raa'asti viskannut vaikka kuolijaaksi.
Mutta häntä vavahduttivat samassa nuot ajatuksensa ja hän pelkäsi itseään kuin julmaa petoa.
Ja kun Hilma tuli kotiin kävelyltä ja kun hän vain vilahdukselta sai hänet nähdä, niin silloin oli mieli kokonaan masentunut, ei raivon merkkiä ollut jäljellä, tunne oli pehmeää ja taipuisaa kuin vanutettu taikina.
Antti kiiruhti hänen perässään saliin.
Hilma vältteli häntä.
Niinkö todellakin?
Se tuntui Antista nyt niin selvältä, varmasti todistetulta, että hän rakasti Kaukosta — siksi vältteli häntä.
— Serkku!
Siihen katkesi; sanat tukehtuivat kurkkuun.
Hilma ei katsonut häneen.
Kylmä väristys kävi läpi Antin ruumiin.
Hulluuden sekainen tunteiden rajuus leimahti hänen sielussaan.
Oli polvillaan hänen edessään.
Mutta sanaakaan ei saanut sanotuksi; kasvot olivat tulipunaiset ja silmien säihke rajusti taisteleva.
Hilma katsoi häneen ensin murhaavan tuimasti, mutta se vähitellen heltyi; jo kiilsivät kirkkaat kyynelet hänen suurissa silmissään, uusia tulvinaan uhkui ja pian silmien sini oli kyyneltulvan sumentama.
— Antti, Antti! hän tuskallisella äänellä vaikeroiden valitti.
Siinä oli niin sydäntä särkevä sointu, että se sielua puristi, pimitti ajatukset uhkuvaksi suruksi.
— Toivoin jo sinun voittaneen paljon, jatkoi Hilma raskaasti. — Mutta pahat taipumukset ovat sinussa liian suuret, voidaksesi niistä vapautua, vaikka tahtoisitkin.
Antti vapisi kauhistuksesta.
— Vai onko sinulla todellista tahtoakaan hyvään?
— On, on, änkytti Antti tietämättään, mitä oikeastaan sanoi.
Hilma huokasi raskaasti.
— Miksi polvistut? Luuletko sillä rikoksesi sovittuvan?
— Rikokseni? jamasi Antti tiedottomasti.
Tuntui kuin sydän olisi pakahtunut.
Hilma katsoi häneen ankarasti, tuomitsevasti ja lausui:
Eikö omatuntosi sano sitä rikokseksi? Onko se hyveestä jo niin tietämätön?
Ei, ei! Sinä olet siihen syynä, sinä itse.
Hän kalpeni, peräytyi ja tuijotti Anttiin melkein tunnottomasti.
— Sinä olet minun kasvattajani, minun pelastajani; sinun on kaikki mikä minussa elämää, innostusta ja voimaa on, sopersi Antti.
Hän ei vastannut; hän ei enää näyttänyt voivan ajatellakaan.
— Sinä et ole sitä tahtonut etkä tahdo, se on itsestään kytenyt tuleksi: minä rakastan sinua, Hilma.
Nyt se oli sanottu, ja se tuntui helpottavan, oli kuin olisi suuren elämän tehtävän rohkeasti ja miehuullisesti täyttänyt.
Mutta Hilma?
Salamoita leimahteli hänen itkeneistä silmistään, ne olivat kuin pyhiä tulia taivaallista puhtautta puollustamaan.
— Sinä julkenet! hän kolkosti huudahti vihasta kiehuen. — Eikö sinulla ole edes ollenkaan häpyä ja toisen ihmisen tunteiden kunnioitusta?
Antti vapisi.
Hilman kasvot olivat niin synkät, niin hirmuisen synkät ja hän polki rajusti jalkaansa laattiaan.
— Sano, tunnusta, missä olit illalla, sinä sydämmetön! Tunnusta, jos rohkenet!
Ruma aavistus viilsi Antin sielussa.
Hän ei olisi voinut mitään kieltää, sillä niin jäntevä oli nainen hänen edessään, oli kuin sielun sisimpienkin salaisuuksien tuntija.
Hän kertoi kaikki häpeämättömällä peittelemättömyydellä.
— Hän kertoi sinun menneen vastoin hänen tahtoaan, äännähti Hilma tuskin kuuluvasti.
Ylös kavahti Antti ja vannoi kaiken pyhän ja oikean nimensä syyttömyytensä.
— Sen uskon, kuiskasi Hilma.
— Sinä et siis halveksi minua, Hilma? Olen elänyt huonosti; mutta sinä olet kylvänyt elämän siemenet minuun. Hoida itse niiden kasvua!
Hilma katsoi alas.
— Kuinka voi hän olla niin hävytön. Sulo ja minä itkimme niin rajusti.
Se vihlasi niin täällä rinnassa ja sai kerrassaan tarmottomaksi.
Hänen äänensä, vaikka surullinen, oli niin lempeää, niin hentoa; se oli suloista Antille kuin hunaja, hänen sielunsa elpyi iloiseksi ja ajatuskyky virkeni.
Nuoruuden innolla hän olisi häntä syleillyt, oli niin rohkea, mutta hän meni kuin säälimätön hyvä kohtalo, ei lupaavaa silmäystä häneen heittänyt.
Hetkinen olikin tunteiden tyyneys.
Yksin jäätyään kuohahti taasen tuskallinen epätoivo rinnassa.
— Entinen elämä, tarkoitukseton ja huono häntä kauhistuttaa, sen hän nyt varmasti uskoi, ja se mielen pimitti.
— Mutta enkö voi hänelle näyttää parantuneeni? hän äännähti.
Se oli vain hetkinen toivon pilkahdus, jota kohta seurasi sitäkin pimeämpi.
— Miten voisin sovittaa elämäni likaiset jäljet? hän sydäntä särkevällä äänellä huokasi.
Mutta siinä tunteessa ei ollut vähintäkään valoa eikä lohdutusta.
XXVIII.
Seuraavana syksynä tarjottiin Antille konttoristin paikka kaupungissa.
Hän oli hämillään näyttäessään sitä Hilmalle, mutta koetti kumminkin tarkasti seurata hänen vähimpiäkin kasvojensa ilmeitä.
Ei keksinyt mitään.
Hän oli tyyni, lausuihan vain ilonsa hyvästä tarjouksesta.
Antin sydäntä kirventeli; nyt oli hän huomaavinaan varmasti, ettei
Hilma häntä rakastanut.
— Mutta sitä en olekaan ansainnut, puhui hän sitten itsekseen.
Hilma kehotti häntä ottamaan tarjous vastaan, koska siitä kaikitenkin olisi hänelle suuri hyöty.
Kyyneliä silloin vierähti Antin silmistä.
Hän oli odottanut ja toivonut, oli joskus ollut huomaavinaan myötätuntoisuuden ohessa lempeäkin hallitsijattarensa silmissä, sen taasen kadottanut kuin hetkellisen virvatulen. Nyt oli hän taasen sitä etsinyt, mutta etsinyt turhaan.
Se on mahdotonta, sen hän nyt tajusi.
Vakavasti katsoi häneen Hilma, lempeän osanottavasti ja puhuessa värähteli ääni.
— Serkku hyvä! hän lausui. — Olemme liian vähätietoiset tutkimaan tulevaisuuden kohtaloita. Mutta siltikin on meidän katsominen tulevaisuutta rohkeasti silmiin odottaessamme siltä toivottua hyvää. Sinä olet mies, sinun kyvystäsi en epäile, tee sen mukaan.
Itsekäs olento!
Hän poistui.
Antti katsoi hänen peräänsä kuin iäksi eriävän elämän.
— Kolkko, kylmä ja itsekäs on kohtaloni! hän väsyneesti äännähti vaipuen tuolille.
— Mutta olkoon! Elänhän kumminkin. Elämän sulo ja sen nautinto ei ole minua varten, sanoi hän sitten karvaasti.
Ja sama uhitteleva ajatus rinnassa hän lähti.
Hän oli nähnyt lähtiessään Hilman silmät kyynelissä, mutta hän ei uskaltanut enää toivoa. Ne saattivatkin vain olla ystävyyden ilmaus, hänen kohtaloonsa osanottavaisuudesta vierähtäneet, tavalliset kohtelijaisuuden kyynelet vain.
Hilma jäi yksin laajennettua liikettään hoitamaan; hän teki työtä aamusta aikaisesta myöhään iltaan.
Mutta entinen rattoisuus oli kadonnut.
Iltasin hän istui yksikseen huoneessaan alakuloisena ja raskasmielisenä, kuin jos sydämmen pohjalla olisi ollut jotain kuohuvaa tuskaa, epätoivoa elämästä tai odottavaa kaihoa.
Joskus näytti väsyneeltä, väsyneeltä kaikkeen.
Antille oli hän toisinaan kirjoittanut, mutta sisältöä ei saanut ehyeksi. Saatuaan vastauksen kohoili rinta levottomasti ja arka ilme oli katseessa.
Niissä oli toisinaan synkkää sydämmen tuskaa, silloin voi kyynel löytää tiensä alas poskelle; toisinaan taasen raitista rohkeutta kärsimään elämää semmoisenaan kuin se on — silloin kirkastui hänen katseensa ja hän riemulla huudahti:
— Kasva, voimistu ja voita onnesi, serkku!
Se oli toivotus, mikä sydämmen syvimmästä pohjasta nousi; siihen yhdistyi kaikki, mitä siellä oli pyhää ja korkeaa.
Neuvovaa kehotusta ei enää ollut hänen kirjeissään; jos jotain semmoista oli, oli se yksistään hellää lohdutusta.
Antin kirjeistä oli karvas mielentila vähitellen kadonnut ja ne kuvastivat mielen tyyntymistä; välin vain pilkahti pohjaväri, tasaisesti kaipaava kaiho.
— Minä en ole sydämmetön, hän ei saa uskoa sitä, vaikka olenkin hänen antanut kasvaakseen kokea, puhui hän kerran. — Ja hän on kasvanut.
Hän istui kirjoittamaan.
Koko hänen elämänsä salaisuus näytti sulautuvan hänen joka kirjoittamaansa sanaan ja hänen kasvoillaan oli tyyni päättäväisyys.
— Serkku, sinä olet vapaa, ja minä olen sinun vallassasi, hän kirjoitti.