VIII
Helsingin Vanha kirkko oli juhlallisesti koristeltu. Alttari oli täynnään valkoisia syreenejä, ja pylväiden ympäri oli kierretty köynnöksiä, joihin oli kiinnitetty kauniita, heleitä kukkia. Kutsutut juhlavieraat täyttivät penkit, sinivalkoisilla olkanauhoilla varustettujen marsalkkojen ohjatessa heitä paikoilleen. Lähinnä alttaria istuivat omaiset ja kaikki, joilla, tavalla tahi toisella, oli tekemistä häämenojen kanssa. Mitä Helsingillä oli kauneinta tarjottavana, oli täällä läsnä: naiset valkoisissa, ruusunpunaisissa tahi vaaleansinisissä häävaatteissaan, kukkia hiuksissa ja rinnassa, herrat hännystakissa, valkoinen ruusuke kaulassa, kukkanen napinlävessä ja arvonmerkkejä rinnassa kenellä sellaisia oli. Sanalla sanoen: silmänlumetta juhlatunnelmaa ylentämässä!
Alkoi sitten urkujen soitto, kohisi kaunis häämarssi Wagnerin »Lohengrin» oopperasta. Morsiamen talutti sisään, äidin seuraamana, isä, joka alttarin lähellä jätti tyttärensä vastaan tulleen sulhasen vietäväksi aivan alttarin viereen, jonka sisällä piispa asettui vihittävien eteen. Kuusi paria morsiusneitoja ja sulhaspoikia oli samalla käynyt paikoilleen kummallekin puolen alttaria, ja juhlallinen vihkimistoimitus alkoi.
Jo morsiamen ja hänen saattueensa astuessa käytävää pitkin alttaria kohti, kuului ihastuksen humahdus kirkossa. Ja nyt, kun kaikki olivat paikoillaan, kurottuivat vieraitten kaulat, yleisö oli pelkkänä silmänä ja korvana. »Kuinka suloinen morsian onkaan! Kuinka komea sulhanen!» saattoi kuulla hiljaisena kuiskeena. Ja »kokonaista kaksitoista morsiusneitoa ja sulhaspoikaa!» lisäsi joku. »Yhtä monta kuin apostoleja oli», jatkoi kolmas. Ja kaikki olivat yksimielisiä siitä, ettei pääkaupungissa usein oltu tämmöisiä häitä nähty.
Ne olivat todellakin vielä vanhan ajan häät, jotka ylensivät ihmismielen kohti korkeutta, niinkuin konsuli ja hänen vaimonsa olivat toivoneet. Eikä kumma, että monen silmässä kiilsi kyynel, ilon kyynel, jonka vain se, mikä elämässä on kaunista, suurta, pyhää, jaloa, ja mikä ihmissydäntä, syvästi tuntevaa sydäntä liikuttaa, voi synnyttää, kun sitä vastoin se, mikä on rumaa, alhaista, pientä vain kuolettaa tunteet, masentaa mielen, koventaa katseenkin. Ihmekö siis, että piispan lausuman siunauksen jälkeen läsnäolijoittenkin sydämistä puhkesivat vastavihitylle nuorelle parille mitä lämpimimmät onnentoivotukset heidän uudelle elämäntaipaleelleen.
Urkujen soidessa tyhjeni kirkko, sillä varsinaiset onnittelut tapahtuivat konsulin talossa, jonne pitkä jono ajoneuvoja nyt kulki kaikkien niiden, jotka eivät saaneet olla kirkossa mukana, ihmetellessä tätä loistavaa kulkuetta. Etupäässä ajoivat tietysti sulhanen ja morsian, konsulin perheen seuratessa heitä. Ja sitten jatkui kymmenittäin autoja, joista näkyi tunnettuja oman maan henkilöitä, mutta myöskin paljon häihin kutsuttuja ulkomaalaisia. Helsinkiläisten joukosta vilahti myöskin Hillevin kaunis pää kuparinvärisine kiharoineen. Nyt hän oli isänsä ja äitinsä seurassa, sillä Toinin ja Hillevin äiditkin olivat näet Toinin kihlausaikana tutustuneet toisiinsa ja molemmat perheet olivat alkaneet seurustella keskenään. Siten näiden kahden ystävättären väliset siteet olivat entisestään yhä lujittuneet.
Onnittelujen aikana tarjottiin häävieraille ensin samppanjaa ja makeisia, ja kuka halusi, sai muitakin juomia ja virvokkeita, mielensä mukaan. Mutta paitsi näitä aineellisia antimia, saivat vieraat nauttia kauniista puheistakin, joita pidettiin monta; morsiusparille, morsiusneidoille j.n.e., mutta kauneimman, henkevimmän puheen piti sulhanen apelleen ja anopilleen. Kun hän sen aloitti sanoilla: »Kaikki hyvä, kaunis ja jalo, jonka maan päällä saamme, tulee meille aina ylhäältä», niin täytyi Toinin vanhempien jo ottaa nenäliinansa esille, sillä todistukseksi sanoilleen Herbert vielä otti nuoren puolisonsa käden omaansa. Ja sitten hän jatkoi ylistäen konsulia ja hänen rouvaansa, kiittäen heitä varsinkin siitä hyvästä kasvatuksesta, jonka he olivat tyttärelleen antaneet, kasvatuksesta, joka oli aivan silminnähtävä poikkeus siitä, mikä niin monen monessa perheessä nykyaikana annetaan. Ja lopuksi hän kiitti morsiantaan, joka oli antanut hänelle kalleimman lahjan, minkä ihminen voi toiselle antaa: — kultaisen sydämensä. Ja nämä sanansa Herbert vahvisti suutelemalla Toinia kaikkien nähden.
Liikutettuina menivät silloin konsuli ja hänen rouvansa suutelemaan tytärtään ja vävyään.
Mutta nämä onnittelut olivat pian lopussa, sillä tiedettiin, että nuoren parin oli muutaman tunnin kuluttua ehdittävä junalle, jonka oli määrä viedä heidät Turkuun ja sitä tietä ulkomaille. Kuherruskuukautensa olivat vastavihityt päättäneet viettää pohjois-Italian ihanien järvien rantamilla. Siksi vieraat pian hajaantuivatkin, että morsiuspari saisi pukeutua matkavaatteisiinsa. Samoin oli tehtävä niidenkin, jotka vielä aikoivat saattaa heitä asemalle.
Siellä olikin sitten laituri täynnä saattajia, kun Toini, melkein kukkien peitossa, seisoi vaunun sillalla miehensä vieressä. Juna odotti vain lähtömerkkiä. Aivan lähelle Toinia oli siellä tunkeutunut Hillevi, joka tahtoi viimeisenä sanoa hyvästit ystävättärelleen. Hän ojensi kätensä ylös ja kurotti Toinille pienen punertavaan paperiin käärityn ja punaisella nauhalla ristiin sidotun kotelon sanoen:
— Tämän saat avata vasta tiellä.
Ja hyvin vakavana hän poistui vanhempiensa taakse, heittäen sieltä Toinille lentomuiskun, johon Toini samalla lailla vastasi junan jo lähtiessä liikkeelle.
Oli jälleen kuin jotakin murtunutta Hillevin koko olemuksessa. Siitä päättäen piti paikkansa hänen sanansa, että hän oli »kadottanut kaikki».
Tiellä vasta Toini avasi tuon pienen kotelon. Hän ja hänen miehensä olivat kovin uteliaat näkemään, mitä tyttönen oli ystävättärelleen matkalle antanut. Ja heidän hämmästyksensä olikin tavattoman suuri, kun hienon, ruusunpunaisen pumpulin sisältä tuli esiin pieni, korallista tehty, kultaisen nuolen lävistämä »särkynyt sydän».
Tyttö raukka! Hän tulkitsi tällä lailla, tällä esineellä, kuvaannollisesti omia tunteitaan niin, että Toini ja Herbert mykkinä jäivät hetkeksi asiaa miettimään.
Mitä tuo siro esine oikein tiesi? Se jäi osittain arvoitukseksi. Hillevi oli kyllä antanut sen Toinille, mutta siihen saattoi olla toinenkin, salainen merkitys kätkettynä. Se saattoi olla kohdistettuna Herbertiinkin. Siksipä Toini ja Herbert kauan katsoivat toisiaan silmiin. Hillevin lahja oli tehnyt heihin suuren, syvän vaikutuksen.
— Kultainen lapsi! — sanoi Toini.
— Merkillinen tyttö! — sanoi Herbert.
Ja vaikka heidän puheensa tämän jälkeen kääntyikin muihin asioihin, niin palasivat ajatukset kuitenkin silloin tällöin tuohon pikku esineeseen.
Matkan edetessä valtasi Toinin kohta toisenlainen tunnelma. Kaikki alkoi tuntua niin ihmeelliseltä, kun hän muisteli päivän tapahtumia. Päässä oli kaikki kuin ylösalasin. Lapsuus, nuoruus, kouluvuodet, — hyvästi, kaikki, kaikki.
— Mitä sinä niin mietit? — täytyi Herbertin oikein kysyä häneltä.
— Sitä, että nyt olemme naimisissa, — vastasi Toini heräten mietteistään ja taputtaen Herbertiä kädelle, kun ei löytänyt parempaa vastausta. — Ja tulevaisuuttamme, — lisäsi hän hetken kuluttua.
— Sitä ajatellen onkin meidän nyt elettävä, — sanoi siihen Herbert, — ja sitä varten elettävä.
— Olet oikeassa, — jatkoi Toini. — Mutta minusta on tulevaisuus välistä kuin iltahämärä.
— Aamuhämärä, tarkoitat varmaan, — oikaisi Herbert, — päivänsarastus, jota seuraa kirkas, aurinkoinen päivä.
— Minä tarkoitin sitä, mitä sanoin, — jatkoi Toini. — Aamulla tietää, että ainakin tulee valoisa, mutta iltahämärää seuraa pimeä yö, kaikki on edelleen hämärää ja epäselvää.
— Ihanko todenperään sinua jo vaivaa koti-ikävä? — ihmetteli Herbert. —
Sen taisi tuo »särkynyt sydän» aikaan saada.
— Katsos noita ahoja ja metsiä, kuinka ne pakenevat meitä, — viittasi Toini ikkunaan. — On ihan kuin olisimme tehneet jonkun rikoksen. Kohta on koko isänmaamme kääntänyt meille selkänsä.
— Mutta edessämme hymyilee nyt koko maailma ja palatessamme hymyilee meille vielä isänmaammekin. Ja sen hyväksi aiomme sitten elää ja tehdä työtä. Eikö niin, Toiniseni?
Toinista se oli kauniisti sanottu ja hän oli tyytyväinen. Vähitellen haihtui hänestä kaihomieli, ja kun he Turussa astuivat laivaan, joka vei heidät Tukholmaan, niin hän oli jo aivan toisella päällä. Ihmisvilinä, uudet olot, uusi elämä hänen oman miehensä kanssa saivat hänen mielensä muuttumaan. Mutta silti ei hän koskaan lupauksensa mukaan unhoittanut kirjoittaa kotiinsa ja lähettää tervehdystä, vaikkapa lyhyttäkin, näköalakortilla Hilleville ja muille ystävättärilleen.
Vuoden aika, — vielä varhainen kevät Pohjolassa, — riennätti nuorta paria nopeasti etelää kohti. He sivuuttivat Kööpenhaminankin, ajaen pikajunalla Berlinin kautta Sveitsiin ja St. Gotthardrataa myöten Luganoon, jossa viipyivät muutaman päivän. Toini ei ollut ennen näitä seutuja nähnyt ja vaipui kuin maahan Luojan eteen kulkiessaan Sveitsin Alppien yli tuohon hymyilevään, silloin jo kesäiseen Luganoon, joka suojassa pohjoistuulilta lepää samannimisen järven rannalla, korkealle kohoavan Monte S. Salvatoren juurella aivan Italian rajalla.
Siellä nuoret viihtyivät tavattoman hyvin kuherrellen iltaisin tyynen järven rannoilla tahi soudellen veneellä, ja päivällä katsellen kaupungin omituisia rakennuksia, kapeita katuja kaikenlaisine kauppoineen, joissa sekaisin kuulee kolmea kieltä, italiaa, ranskaa ja saksaa. »Jos minun pitäisi asua ulkomailla, niin täällä minä asuisin», sanoi Toini ihastuneena. Siihen vastasi hymyillen Herbert: »Varmasti asuisit vielä monessa muussakin kauniissa paikassa täällä etelässä».
Ja siinä asiassa Herbert näyttikin olevan oikeassa. Tuskin oli sitä paikkaa, missä ei Toini olisi toistanut samoja sanoja, kun he tekivät laivamatkoja Como-, Guarda- ja Maggiorejärviä pitkin. Ei jäänyt muistiin kaikkien paikkojen nimiäkään, joita he näkivät, mutta sen sijaan syöpyivät muutamat taideteokset ainiaaksi Toinin mieleen. Etenkin Villa Carlottassa oleva Canovan Amore e Psiche ja Locarnossa Madonna del Sasson Kristuksen hautaaminen. Varsinkin viehätti molempia edellinen, tuo siivekäs Amor suutelemassa Psykeä, joka hellästi ottaa Amorin pään käsiensä väliin ja painaa huulensa hänen suutaan vasten. Siinä olikin jotakin, mikä erityisesti sopi häämatkallaan olevalle nuorelle parille.
Tämä häämatka suuntautui lopullisesti Pallanzaan, joka sijaitsee Lago di Maggioren rannalla, missä on tuo harvinainen, nimensä mukainen kaunis saari, Isola bella. Siellä kävivät he myös katselemassa sen vanhoja, rappeutuneita rakennuksia. Ja kun he toisiaan syleillen istuivat veneen perälaudalla, niin oli soutaja varma, että he olivat ainakin »promessi sposi» (kihlattuja) elleivät jo vastanaineita, semmoisia, joita hän joka kevät oli monia kymmeniä soutanut yli järven Isola bellaan.
Tämmöistä oli siis Toinin häämatka. »Tämmöistäkö on olla naimisissa? Tämmöistäkö kuherruskuukausi?» — ajatteli Toini usein. Ja hänen teki melkein mieli kysyä sitä Herbertiltäkin. Mutta tuossa ajatuksessa saattoi olla jotakin loukkaavaakin, ja siksi hän vaikeni, sillä hän tunsi rakastavansa Herbertiä, joka oli saanut hänet elämänaikaiseksi kumppanikseen. Ja kun hän tunsi myöskin Herbertin hellyyden kasvamistaan kasvavan, tunsi onnensa olevan hänen käsissään, niin oli hänkin tyytyväinen ja onnellinen.
Tätä tyytyväisyyttä ja onnen tunnetta tiesivät molemmat runsaassa määrässä lisäävän juuri tuon luonnon kauneuden, jonka ympäröimät he nyt olivat. »Kuinka luonto sittenkin voi antaa ihmiselle paljon, paljon!» — ajatteli Toini. Ja samalla hän pelkäsi menettävänsä paljon onnestaan, kun heidän oli lähdettävä paluumatkalle. Olisiko taivas edelleen yhtä korkea ja sininen, yhtä puhdas ja kirkas? Paistaisiko aurinko yhtä heleänä, säteilevänä ja lempeänä kuin nyt, koko heidän elämänsä läpi? Ja hän rukoili itsekseen, että niin tulisi olemaan, ettei surun sumuja, ei huolien hattaroita koskaan kasaantuisi heidän yllensä.
Sitten tuli lähdön hetki. He palasivat jälleen kotimaahan.
IX
Sen kesän saivat Toini ja Herbert vielä asua Suomessa, mutta syksyllä oli heidän muutettava Berliniin. He saivat siis vielä jatkaa kuherrusviikkojaan kotimaassa ja ne he viettivät konsuli Karpin huvilassa saaristossa.
Onko merta rakastaville mitään ihanampaa kuin oleskelu saaristossa kauniina, lämpimänä kesänä? Sisämaan järvillä on myöskin viehättäväisyytensä, ja on paljon niitä, jotka suosivat sisämaata enemmän sen idyllisen tunnelman vuoksi, jota järvet ja metsät, kaislarannat ja lummekukat, kanervat ja puolukanvarret riutuneissa rinnoissa synnyttävät. Mutta kuinka suurenmoisen draamallinen onkaan meren silmänsiintämättömiin häipyvä ääriviiva, sen raskas huounta, sen vaahtoharjaisten laineiden lakkaamaton kohina rantakallioita vastaan, valkoisen kallistuvan purjeen tahi savua tupruttavan keikkuvan höyrylaivan taistelu ärjyvässä aallokossa. Se, joka tämän kerrankin on nähnyt, ei ainakaan taukoa ihailemasta merta, ellei sitä rakastaisikaan yhtä paljon kuin hiljaisen sisämaan rauhallisempia rantoja.
Kanslianeuvos Urpo perheineen vietti, tavallisuuden mukaan, kesää sisämaassa. He olivat nytkin täysihoidossa, mutta tällä kertaa Punkaharjulla. Siellä sai kanslianeuvos kalastella, hänen rouvansa olla vapaana taloushuolista ja Hillevi levätä.
Sinne sai Hillevi kirjeen kohta Toinin palattua häämatkaltaan. Näiden kahden ystävättären ajatukset ja tunteet kävivät ilmi heidän kirjeenvaihdostaan.
Toini kirjoitti:
»Oma, kultainen Hillevi!
Olen jälleen kotona, rakkaassa kotimaassamme. Heti ensimmäinen kirjeeni on Sinulle, saatuani aikaa tarttua kynään.
Arvaat, että minulla on paljon sinulle kerrottavaa. Mutta kaikki, mitä matkallamme näin, voin kuvata Sinulle vain suullisesti vasta sitten, kun Helsingissä taas tapaamme toisemme. Toivon hartaasti, että aika kuluisi pian, sillä niin kovin haluan Sinua, paras ystävättäreni, jälleen nähdä, sulkea Sinut syliini ja suudella Sinua.
Me voimme täällä oikein hyvin kaikki ja nautimme täysin rinnoin kauniista kesästä. Milloin Herbert vain joutaa, käymme purjehtimassa. Niinkuin tiedät, on purjehtiminen hänen mieluisinta urheiluaan. Ja meidän sirolla »Mirandallamme» onkin hauska hyvällä tuulella keinua ja liitää tyrskyävillä laineilla, jotka välistä räiskähtävät yli purtemme laiteen. Iltaisin taas istumme usein penkeillä raitojen suojassa, ihailemme auringon laskua kaukaiseen länteen, missä se joskus luo pilviröykkiöihin niin ihmeellisiä tulilinnoja, jotka lopulta sammuvat hurmaavaan, hehkuvaan ruskoon. Ja silloin me muistelemme häämatkaamme, oloamme pohjois-Italian järvien rannoilla.
Ajatteles, armahin Hillevi, että minä sittenkin rakastan omaa maatamme enemmän kuin mitään muuta, rakastan sitä kaikkine sen heikkouksineen, puutteineen, jopa vielä huonoine tapoineenkin, joiden hartaasti toivon pian paranevan. Herbert on siinä suhteessa ankarampi, mutta minä olen sitä mieltä, että on aina anteeksi annettava se, mikä oikeastaan ei ole ihmisen omaa syytä. Mehän olemme Luojan luomista ehkä viimeisimpiä sivistyksessä, mutta tämäkin puoli voi korjautua, jos käytämme kykyämme hyväksemme. Ja sitähän, Luojan kiitos, meillä lienee yhtä paljon kuin muillakin kansoilla. Hyvää tahtoa vielä vain puuttuu.
Mainitsin jo, että usein muistelemme Herbertin kanssa häämatkaamme. Ja jospa, Hillevi kulta, aavistaisit, mikä uusi maailma meille, naisille, avioliitossamme avautuu. Se tunne-elämä, joka siihen saakka on ollut kuin suljettu kirja, alkaa puhua aivan uutta kieltä. Katseemme avartuu ja me voimme nähdä toistenkin, — sanon, miehemme, — sydämeen paljon, paljon syvemmälle. Me voimme suorastaan lukea siitä äänettömiä, kirjoittamattomia sanoja, jotka eivät ole tulleet ilmi ennen ja tuskin koskaan julkisuuteen joutuvatkaan. Ja meillä on varmaan vain yksi toivomus, että ne pysyisivät yhtä kauniina koko elämämme iän yhdenkään soraäänen pääsemättä rikkomaan kahden sielun sointuisaa sinfoniaa. Tätä ajatellessani ihmettelen, kuinka nykyään voi syntyä niin paljon avioeroja. Mutta ainoa selitykseni on se, että ne liitot varmaankaan eivät ole rakennetut oikean rakkauden pohjalle. Toivon siis vain, että kun Sinä, paras ystävättäreni, kerran joudut yhtä pitkälle kuin minä, saisit osaksesi myöskin yhtä suuren onnen kuin minä olen Herbertini kanssa saanut.
No, niin! Nyt olen kirjoittanut Sinulle pitkän kirjeen ja kertonut kaikki, mitä näin kirjeessä kertoa voi. Jään puolestani nyt odottamaan Sinulta kirjettä ja toivon, etten tarvitse sitä kovin kauan odottaa. Olen lisäksi varma, että kerrot minulle tarkkaan, miten siellä viihdyt, mitä teet, mitä tunnet sydämessäsi, joka on minulle edelleenkin yhtä rakas kuin ennen. Ja muista, että saat kirjoittaa minulle aivan avomielisesti, mitään salaamatta, sillä olenhan
Sinun uskollinen, vilpitön ystävättäresi
Toini».
Muutaman päivän kuluttua saikin jo Toini Hilleviltä seuraavan kirjeen:
»Rakas, rakas Toini!
Kuinka onnellinen olinkaan saadessani Sinun kirjeesi! Hauskaa oli myöskin lukea Sinun onnestasi, jota niin kauniisti kuvasit. Minä oikein kadehdin Sinua. Kadehdin vielä sitäkin, etten saa olla mukana purjehdusmatkoillanne, jotka ovat minulle myöskin suurin huvi.
Isäni täällä enimmäkseen vain kalastelee, ja minunkin täytyy olla mukana hänen matkoillaan. Meillä onkin tavattoman hyvä kalaonni, jopa niinkin hyvä, että emäntämme keittää vain meidän kalojamme, joita saamme syödä kiusaksemme joka päivä ja viiliä päälle, paitsi silloin kun tarjotaan mansikkamaitoa. Marjoja täällä muuten onkin saatavissa koko paljon.
Sitten käyn täällä hyvin usein uimassa. Puruvedessä onkin tavattoman kirkas vesi, niin että näkee pohjan monen metrin syvyydelle. Soutelen sitäpaitsi tyyninä iltoina, jotka ovat täällä ihanat. Aamuisin nousen välistä — pakosta — varhain ylös, ja ovathan aamutkin kauniit. Ajatteles, joskus kuulee, kun on tyyni kirkas ilma, kuinka tappia lyödään veneen reikään vaikka vene onkin kaukana, kaukana aivan toisella rannalla, ehkä kilometrin päässä.
Isä ihailee kovin täkäläistä luontoa ja kaunistahan se onkin. Kuuden kilometrin pituinen kapea saari, kauniita veden selkiä kummallakin puolen. Itse Punkaharjulla on Runebergin kumpu, jossa hän taisi kirjoittaa runonsa: »Från molnets purpurstänkta rand» j.n.e. »Joutsen» taitaa olla nimeltään se runo. Mutta sittenkin minä kaipaan täältä pois. Kaipaan kaupunkia ja paljon ihmisiä ympärilleni, niinkuin äitikin.
Sinä pyysit minua kirjoittamaan avoimesti kaikesta, ja siksi kerronkin, että täällä on muuan hassunnäköinen ylioppilas Martti Muikkunen, joka »hakkailee» minua kovasti. Olen ristinyt hänet »Silakaksi» enkä välitä hänestä vähääkään. Mutta täällä on myös vanhahko herra, joka on hyvin sivistynyt ja hienokäytöksinen, ja hän on pahasti pikiintynyt minuun. Hän on hyvin kiintoisa mies ja hänestä minäkin pidän paljon. Ajanvietteeksi on siinä minulle kylliksi. Kunpa nyt aika vain nopeasti kuluisi, että pääsisin Helsinkiin ja saisin tavata Sinut. Toivon, että ehdin kerran käydä luonanne saaristossakin, ennenkuin muutatte Berliniin, niinkuin olen kuullut puhuttavan.
Vieläköhän sitä ennen saan Sinulta tänne kirjeen? Se olisi kovin hauskaa. Sinua ajatellessani usein, usein, muistan aina ensimmäisiä tanssiaisiani teillä. Älä siis unhoita minuakaan! Tässä toivossa lähetän Sinulle monta lämmintä suudelmaa ja sydämellisimmät terveiseni.
Terveiseni myöskin miehellesi, jos hän vielä muistaa minua.
Sinun oma, uskollinen
Hillevisi».
Toini hätkähti lukiessaan nuo sanat: »jos hän vielä muistaa minua». Hän oli näet kokonaan unhoittanut lähettää mieheltään Hilleville terveiset. Ja hänen oli sen johdosta oikein paha olla. Se näytti rumaltakin, sillä Hillevi saattoi otaksua, että Toini oli tehnyt niin tahallaan. Jopa se saattoi tuntua kipeältäkin hänen ystävättärensä sydämessä.
Sen vuoksi oli asia heti korjattava. Toini osti kortin, jolla kiitti Hilleviä kirjeestä ja lupasi vielä kirjoittaa uudelleen. Samalla hän lähetti »parhaat terveiset» Herbertiltäkin, joka kyllä usein hänen kanssaan muisteli Hilleviä.
Silloin Toinin sydän rauhoittui ja hän oli varma, että hän sillä kortilla oli saanut Hilleviltäkin anteeksi huomaamattomuutensa.
* * * * *
Herbertin uusi virka pidätti häntä usein kaupungissa niin, että hän monta kertaa saattoi käydä konsulin huvilassa ja vaimonsa luona vain kerran viikossa. Hän matkusti sinne lauantaisin ja palasi sieltä maanantaiaamuna. Syksyn lähetessä ja kun oli tullut varmasti päätetyksi, ettei kukaan muu kuin hän voinut tulla kysymykseen lähetystösihteerin virkaan Berlinissä, käytti hän kaikki voimansa ollakseen siellä mies paikallaan. Toini ja hänen äitinsä olivat edelleen ahkerassa työssä saadakseen kodin mallikelpoiseen kuntoon, mitä hyvän talonemännän tarpeisiin tulee, ja konsuli oli pitänyt huolen huoneiston kalustamisesta sikäläisen tunnetun huonekaluliikkeen kautta. Herbert Hursti oli siis nyt hyvällä tiellä kulkemassa toivomaansa päämäärää kohti. Ja konsuli Karppi oli onnellinen, että hänen tyttärensä oli päässyt näin huomattavan henkilön siipien suojaan.
Mutta konsulilla oli vielä poika Yrjö, joka oli vasta keskiluokilla koulussa. Mitään lukumiestä ei hänestä näyttänyt tulevan, sillä urheilu oli hänen päähuvinsa. Se suretti vanhempia, vaikka poika muuten oli siivo käytökseltään. Isä toivoi hänestä näet suuren liikkeensä jatkajaa ja odotti pojan varttuvan voidakseen lähettää hänet ulkomaille, varsinkin Englantiin, perehtymään niihin asioihin, joita kauppa- ja merenkulkualalla etupäässä tarvittiin. Kielten taito oli siis aivan välttämätön Yrjölle, ja siihen konsuli pani nyt pääpainon antaen pojan, paitsi koulussa, saada vieraitten kielien opetustunteja. Näin tämä perhe eli vain lapsiaan varten kasvattaakseen heistä kunnollisia kansalaisia, hyviä yhteiskunnan jäseniä heille sopivilla aloilla.
* * * * *
Tulikin sitten taas syyskuu. Toini ja Yrjö muuttivat kaupunkiin heidän vanhempiensa jäädessä vielä vähäksi aikaa saaristoon. Herbert asui siis vaimonsa kanssa loppuajan appivanhempiensa kaupunginkodissa.
Kun työt päivällä olivat päättyneet, kävelivät nämä kolme tavallisesti Kaivopuistoon, jos oli kaunis, lämmin ilma. Tavallisesti he nousivat Ullanlinnan vuorelle, josta on ihana näköala merelle. Sinne »Harmajan» taakse, Itämeren etäisiä rantoja kohti, oli heidän jälleen matkustettava pois suureen maailmaan. Tuonne länteen painui päivä, joka kohta oli näkevä heidän lähtönsä kotimaan rantamilta, jossa lehdet olivat alkaneet kellastua, kylmän kosteuden vallitessa Kaivopuistossa, sumujen verhotessa kaupungin harmaaseen, läpinäkymättömään usvaan.
Toini huokasi, kun tuli puhe heidän muutostaan pois Helsingistä, mutta
Herbert hymyili hänelle kaikessa hiljaisuudessa.
— Saat nähdä, kuinka hauska meidän tulee asua Berlinissä, —sanoi Herbert. —Semmoisessa suurkaupungissa tulet varmaan viihtymään paremmin kuin täällä!
Toini pudisti vähän päätänsä sanomatta mitään.
— Eikähän meidän siellä tarvitse ikäämme asua — selitti Herbert. — Diplomaattisella alalla tapahtuu siirtoja paikasta toiseen tuon tuostakin. Voit saada vielä nähdä Parisin ja Lontoon.
— Ehkäpä Moskovan, Madridin ja Buenos Aireksenkin, — jatkoi Toini hieman ivallisesti. — Oikeita mustalaisia tulemme lopulta olemaan.
— No, no! — rauhoitti Herbert. — Voi käydä niinkin, että minua tarvitaan Suomessa uudelleen.
— Silloin kiittäisin Jumalaa, — sanoi Toini.
He nousivat. Oli alkanut hämärtää. Aurinko oli mennyt mailleen mustan pilven taakse, joka uhkaavana nousi Viron puolelta. Tuuli oli kiihtynyt, ja valkoisia vaahtoteitä muodostui laineiden harjojen poikki.
— Oma maa mansikka, muu maa mustikka! sanoi Toini ja pujotti kätensä
Herbertin käsivarteen.
X
Berlinissä alkoi Toinin elämässä uusi ajanjakso. Hänhän oli kyllä ennen Saksassa käynyt, jopa kilpoihinkin joutunut siellä, mutta nyt oli hänen asemansa aivan toinen.
Kaikki oli outoa ja vierasta. Eikä hän Herbertin työtoverienkaan joukosta löytänyt oikein mieluisia henkilöitä. Useimmat heistä olivat vielä naimattomia, joten oikeastaan vain ministerin puoliso sopi hänen seurakseen. Mutta lisäksi oli kaikki pelkkää virallista vastaanottoa ilman sitä kodikkuutta ja viihtyisyyttä, jota tavallisessa kotielämässä tavataan. Näin ollen Toini ylläpiti ahkeraan kirjeenvaihtoa kotinsa ja ystävättäriensä kanssa.
Talvi kului kutakuinkin kevätpuoleen. Alussa saattoi Toini miehensä seurassa usein käydä teattereissa, mutta sitten tuli pysähdys. Toini tuli äidiksi. Hänelle syntyi poika.
Hän oli kovin onnellinen tämän tapauksen johdosta. Hänelle tuli tosin paljon puuhaa, mutta hänellä oli nyt lapsi, jonka hyväksi hän, miehensä ohessa, sai uhrata koko elämänsä. Pikku Reino se lopulta sittenkin täytti hänen ajatuksensa, sydämensä ja aikansa täydellisesti. Olipa hän iloinen tämän tapauksen johdosta siitäkin syystä, että hän pitkän aikaa voi olla ottamatta osaa seuraelämään, kieltäytyä huveista, jotka häntä eivät miellyttäneet, sanalla sanoen, viettää hiljaista kotielämää.
Herbert puolestaan oli siinä suhteessa toisenlaatuinen. Hän rakasti suuria vastaanottoja hovipiireissä ja ulkomaalaisten lähettiläiden luona, rakasti edustusta, näkyvällä paikalla olemista, halusi tulla huomatuksi. Hän tahtoi aina näyttää kykyään eikä salannut kunnianhimoaan. Eikä hän turhaan ponnistellut, sillä uudessakin toimessaan hän tuli huomatuksi lahjakkaana miehenä, josta toivottiin paljon.
Tämä luonteiden erilaisuus alkoi aikaa myöten tuntua näissä molemmissa aviopuolisoissa. Mutta mitään kahnauksia ei heidän kesken syntynyt. Toinin nöyrä, alistuvainen, herttainen luonne esti vähimmänkin erimielisyyden siemenen puhkeamasta esiin. Herbert sai käyttää vapauttaan aivan kuinka tahtoi, Toini luotti häneen täydellisesti. Ja itsekin hän oli iloinen ja tyytyväinen, ettei Herbert hänen elämäänsä rajoittanut, saatikka vaatinut häntä suuntaamaan sitä oman mielensä mukaan, joten siis molemmilla oli täydellinen valta elää ja toimia niinkuin heitä kumpaakin halutti. Toini tiesi, että itsekkyys on suurin vika ihmisessä, omasta tahdostaan kiinni pitäminen suurin erehdys, minkä aviopuolisot voivat tehdä.
Toini ei suinkaan voinut moittia miestään itsekkyydestä, oman tahtonsa väärinkäyttämisestä, sillä Herbertkin oli kiintynyt kotiinsa ja varsinkin nyt heidän pieneen poikaansa. Ja tiesihän Toini hyvin, mitä virka Herbertiltä vaati, mutta sittenkin tuntui, entiseen nähden, kuin heidän elämänsä jo olisi käynyt hiukan jokapäiväisemmäksi. Luonnollistahan se olikin, vaikka Toini kaipasi sitä juhlallisuutta, sitä sisäistä riemua, sitä lämmintä tunnelmaa, joka oli ollut kihlausaikana, sitten häämatkalla, vieläpä heidän saaristossa ollessaan. Hän tunsi kaiken tämän, mutta ei siitä koskaan kenellekään maininnut, ei kirjeessään Hillevillekään, jolle ilmoitti Reinon syntymisestä. Hän kertoi vain ihastuksestaan ja onnestaan, jopa tulevaisuuden toiveistaankin, toisin sanoen, Reinon tulevaisuudesta.
Ja Hilleviltä hän sai yhtä ihastuneen vastauksen. Kysymyksiä siinä lisäksi vilisi vilisemällä ja mitä intomielisimpiä huudahduksia, aivan kuin lapsi olisi ollut yhtä paljon hänen ja tuottanut hänelle yhtä paljon iloa ja onnea kuin Toinille. Hillevi kirjoitti muun muassa:
»Voi, kuinka mielelläni tahtoisin hänet nähdä, tuon suloisen pikku otuksen! Hän on siis miehesi näköinen? Silloin minä ihan syön sen heti. Ja minun täytyy saada hänet nähdä ihan ensi tilassa. Tulette varmaan kesällä tänne ja silloin — — −»
Tämä äänilaji oli jo uutta Hillevissä. Ennen hän oli ollut pidättyväisempi, hänen puheensa oli ollut hillitympi. Mutta nyt hän laski tunteensa valloilleen. Hän oli siis siinäkin suhteessa jo kehittynyt. Tuo hiljainen tyttö oli käynyt rohkeammaksi. Hän oli aivan kuin päästänyt ohjakset irralleen. Olisi melkein voinut luulla sitä jonkinlaiseksi uhmaksi, jonka valtaan hän nyt antautui, kun oli oma itsensä.
Ja tämä herätti Toinissa suurta uteliaisuutta. Hänkin halusi pian saada nähdä ystävättärensä, halusi päästä kesällä kotimaahan. Sinne saaristoon, heidän huvilaansa hän kutsuisi Hillevin pitkäksi aikaa. Hän otaksui, että Hillevi nyt oli kasvanut suureksi tytöksi ja että seurustelu miesten kanssa, häntä paljon vanhempien miesten kanssa, niinkuin hän Punkaharjulta oli kirjoittanut, oli hänessä tämän muutoksen aikaan saanut.
Ja kesällä kotiin tultuaan Toini todellakin sai nähdä ystävättärensä aika paljon muuttuneena.
Herbert ei kuitenkaan alkukesästä vielä saanut lomaa, joten Toinin oli poikansa kanssa yksin matkustettava Suomeen. Juhannukseksi hän saapui kotiin.
Oi, kuinka Toini taas ihailikaan kotimaan rantoja! Matka Stettinistä oli ollut mitä ihanin. Meri oli ollut aivan tyyni, ja oli ollut niin kuuma, että useimmat matkustajat olivat yönkin loikoneet lepotuoleissa yläkannella. Itsekin hän oli katsellut sekä auringon laskua että nousua, jotka olivat suurenmoiset, varsinkin nousu, kun silmiä häikäisevä tulipallo säteilevänä kohosi meren helmasta aivan kuin sytyttäen koko maailman kultaiseen loimuun. Vähäinen vire kulki sen noustessa paikoitellen yli kimaltelevan kalvon, joka sitten jälleen muuttui kirkkaaksi kuin peili. Ja Tallinnan jälkeen alkoi vihdoin Helsingin hahmo näkyä, nuo tutut kirkontornit, korkeiden rakennusten niin monesti ennen nähdyt katot, niiden joukossa hänen vanhempiensa talo, hänen oma syntymäkotinsa, kaikki, kaikki, mikä oli hänelle muistoista rikasta ja niin rakasta, niin rakasta. Ja lopuksi olivat laivatkin satamassa jo koivuilla kaunistetut. Juhannustunnelmaa oli ilmassa.
Juhannus! Suomen juhannus! Unhoittaako sinua koskaan kukaan suomalainen?!
XI
Toinin tulo poikansa kanssa saaristohuvilaan oli mitä suurin ilo hänen vanhemmilleen. Isoäiti ja isoisä eivät lakanneet ihailemasta pikku Reinoa, joka nyt oli siellä kaiken elämän keskipiste. Se oli juhannusjuhla, jommoista kukaan heistä ei ollut koskaan viettänyt.
Ja konsuli Karpin mielestä se oli vietettävä ulkonaisestikin mitä näkyvimmällä tavalla, koska Reino oli tullut kastetuksi Berlinissä heidän olematta läsnä. Tämä juhla oli siis oleva korvauksena siitä vahingosta, jonka he olivat kärsineet, se oli vietettävä, vaikka pojan isä poissa olikin.
Naapureita läheisistä huviloista oli kutsuttu juhannuskokkoa katselemaan. Lehtimajaan, joka oli koivuista tehty hiekkarannalle, oli katettu pitkä pöytä, joka oli kukkurallaan ruokia ja juomia. Korituoleja ja penkkejä oli sijoitettu yltympäriinsä niin, että kaikilla oli mahdollisuus nähdä kokon sytyttäminen. Uimahuoneen sillallekin, joka ulottui pitkälle rannasta, oli laitettu ylimääräisiä istumasijoja, sillä kokko oli pystytetty vähän matkaa rannasta pitenevälle kallionkielekkeelle, puuttomalle ja vaarattomalle joka suhteessa. Kokon pystyttämisen, sytyttämisen ja hoitamisen talon rengin avulla oli toimekseen saanut konsulin poika Yrjö. Hän olikin tuottanut heidän omasta varastostaan kaksi suurta tervatynnyriä, mitkä päällekkäin pantuina, oljilla ja risuilla täytettyinä, kohosivat korkeaksi torniksi.
Vieraat olivatkin sitten kaikki koolla. Vanhat herrat istuivat lasiensa ääressä sikareitaan poltellen, naisväki toisessa ryhmässä, keskellä Toini ja vaaleansinipeitteisessä vaunussa ihastuttavaksi puettu Reino, tutti suussa, loikomassa. Häntä oli kaikkien velvollisuus ensin käydä tervehtimässä antamalla hänen pulleilla sormillaan puristaa heidän etusormeaan, minkä lapsi kiltisti tekikin. Se hymyili heidän tilitykselleen ja naurahti lopulta niin, että tutti putosi suusta ja sitä alkoi nikottaa. Se taas nauratti katsojia ja kaikki huudahtivat vuorostaan:
— Kuinka ihmeen kiltti lapsi!
— Ja niin suuret, siniset silmät!
— Vaikka tukka on ruskea!
— Ja jo pitkä tupsu otsalla!
Tähän Toini selitti, että Reino on niin kiltti, että hän tuskin koskaan itkee.
Ja isoäiti lisäsi, että hän on nähnyt lapsen, jolla syntyessään oli ihan siniset silmät, mutta jotka myöhemmin muuttuivat ruskeiksi.
Ja tämän tapaista keskustelua jatkui, kunnes päivä painui saarien taa ammuskellen viimeiset kultaiset nuolensa pilvettömälle taivaanrannalle. Korkea, sininen kupu alkoi mataloitua, ja hämärikkö levitti hiljakseen hartioilleen hiilakkaan harsonsa. Saaret ja salmet, puut ja pensaat häipyivät sen kuultavan katoksen suojaan jättäen vain ääriviivansa jäljelle. Lintujen visertelykin oli vaiennut. Heinäsirkka vain siritteli vielä nurmikossa.
Mutta silloin alkoi siellä täällä jo välähtää tulia etäisten saarien rannoilla. Ja jostakin kuului hanurin soittama alakuloinen valssin sävelmä, toisaalla taas renkutteli jossakin veneessä mandoliini »kaunista kesäiltaa».
Yht'äkkiä paukahti pyssy ja loimahtaen kiipesi hurja tulenliekki Yrjön rakentamaa kokkoa pitkin korkeuteen, räiskyen ja lennättäen kipunoita, jotka sähähtäen putosivat ja sammuivat veteen. Yleinen hurraa-huuto säesti tätä toimitusta, ja kaikki jäivät sitten iloisina ihailemaan juhannuskokon paloa. Herrat kilistivät lasejaan, ja nuoret neitoset, joista monet olivat pukeutuneet kansallispukuihin, alkoivat houkutella ikäisiään poikia piiritanssiin. Suru oli sydämistä poissa, ilo kaikkialla ylimmillään.
— Ajatelkaas, ettei Reino ollenkaan säikähtynyt, — ihmetteli Toini. —
Kohotti vain päätään, kun laukaus pamahti.
— Hänestä tulee varmaan kenraali, — huomautti eräs naapureista, paroni
R—y.
Mutta Toini pudisti päätään ja huoahti. Sitä hän ei olisi pojastaan tahtonut.
— Sota on jo tuottanut ihmiskunnalle tarpeeksi onnettomuutta. Minä olen ikuisen rauhan ystävä, — sanoi Toini.
Paroni siihen vain hymähti ja vastasi puolikovaan ivallisesti:
— Ikuisen rauhan?! Ihmisten kesken se on mahdoton.
Ja hän tehosti viimeisen sanan syvällä pään nyökkäyksellä.
* * * * *
Vähitellen paloi sitten kokko loppuun, sen lämmittävä loimu väheni ja illan viileys alkoi käydä tuntuvaksi. Reino vietiin pois. Huvilan isolle alaparvekkeelle, josta oli laaja näköala merelle, oli jo katettu illallispöytä. Siellä sytytettiin kynttilöitä korkeihin, pronssisiin kynttelikköihin, joten huvila kesäillan hämyssä puitten ympäröimänä näytti lumoavan kauniilta. Ja sieltä kuului aina yli puoliyön iloista äänten sorinaa, sellaista remuisaa riemua, jota vain suuri juhla terveissä, tyytyväisissä ihmismielissä lyhyenä, kauniina, katoavana kesänä voi joskus herättää kylmässä Pohjolassakin.
Kun vieraat sitten olivat hajaantuneet ja Toini oli jäänyt yksin, meni hän vielä ulos ja lähti hiljakseen kujannetta pitkin kulkemaan rantaan päin. Siellä oli hänellä usein tapana istua uimahuoneen sillalla, miettiä ja haaveksia omia asioitaan. Ja niitä hänellä nyt olikin enemmän kuin hänellä nuorempana oli ollut.
Hän oli ensimmäisen kerran näin pitkän aikaa erossa miehestään. Tosin hänellä oli poikansa mukanaan, ja hän tiesi, missä Herbert oli ja että tämä asui heidän omassa huoneistossaan Berlinissä. Mutta Herbertin poissaolo vaivasi Toinia sittenkin. Oli aina ollut turvallisempi olla hänen läheisyydessään. Ja nyt tämmöisenä suurena juhlailtana kaiherteli kaiho hänen rinnassaan tavallista enemmän. Siihen vaikutti varmaan yökin. Olisi ollut parempi mennä nukkumaan, varsinkin kun yli selkien vielä kantautuva soitto ja laulu kiusoitti mieltä. Mutta hän viipyi sillalla vielä sittenkin mietteissään, toinen kyynärpää kaidepuilla, silmät veden kalvoon suunnattuina, mistä hänen omat kasvonsa häämöittivät vastaan.
Hän muisti nuo paronin sanat, että Reinosta kerran tulisi kenraali. Ja hän muisti oman vastauksensa. Mutta eniten oli hänen mieleensä painunut paronin vastaus, että rauha ihmisten kesken oli mahdoton. Sehän oli jotakin kauheata, jos syvemmälti ajatteli noita sanoja. Olivatko ihmiset todellakin niin viheliäisiä, elämä niin surkeata? Olivathan ihmiset luodut rakastamaan toinen toistansa. Rakastihan hän itsekin, paitsi vanhempiaan, miestään, lastaan, veljeään, Hilleviäkin, ja muita ystäviään ja tuttaviaan. Vai eikö se siis ollut totta? Eikö se ollutkaan rakkautta? Olihan hän itse kyllä joskus vihastunut, mutta sitten jälleen leppynyt ja edelleenkin rakastanut. Ja saattoihan hän rakastaa Herbertiä, vaikka tämä olikin kaukana sillä hetkellä, saattoi hänen uskollisuuteensa täydellisesti luottaa. Eikähän hänen ystävyytensä ja rakkautensa Hilleviinkään ollut pitkän eron jälkeen vähentynyt. Samat tunteet olivat hänessä vielä nytkin. Ja merkillisintä: hän oli saanut uuden, jopa suuren rakkauden kohteen Reinossaan. Hän oli nyt äitinä saanut niin paljon ajattelemisen aihetta, niin suuren edesvastuun, että oikein peloitti, kuinka hän pystyisi kaikki velvollisuutensa kunnollisesti täyttämään. Mutta olihan tämä velvollisuus kaikilla äideillä. Kunnollisestihan se oli kaikkien täytettävä. Mutta täyttivätkö kaikki sen niin, että heidän lapsistaan tuli hyviä ihmisiä? Ainakin olivat Toinin vanhemmat opettaneet lapsiaan tähän suuntaan. Toini muisti sen nyt varsin hyvin ja hän oli kovin kiitollinen, että hän tämmöisen opetuksen oli saanut, juuri nyt, kun hän itse oli äiti, kun hänellä oli oma lapsensa. »Hyvä Jumala, kuinka suuri, suuri onkaan äidin tehtävä!» huokasi Toini. Ja sitten hän vielä lisäsi itsekseen: »Siksipä kaikki, vielä vanhat miehetkin, niin suurella rakkaudella aina muistelevat äitiään!»
Näissä mietteissä Toini lähti pois sillalta. Vesillä liikkui vieläkin veneitä, kuului airojen kolinaa ja läiskettä, soitto ja laulukaan eivät olleet tauonneet, tuskinpa taukosivatkaan koko sinä yönä. Huvilan keittiön portailla istuskeli yhä palvelusväkikin.
Jossakin kivien välisessä lätäkössä kurnutti sammakko, ja kuhankeittäjä lensi tien ylitse hyvin matalalta päästäen ensin omituisen pulputtavan äänen, mutta muuttaen sen sitten sähinäksi: »kuha kiehuu, kuha kiehuu». Ja yölepakkokin kierteli siipiään räpytellen nopeasti, kääntyen sinne tänne, huvilan ympärillä. Yötär oli kuitenkin jo kääntynyt toiselle kyljelleen. Idässä alkoi kohta näkyä kellertävä sarastus. Oli aika mennä sisään.
Ja Toini meni nukkumaan.
XII
Juhannuksen jälkeen kului Toinilta kesä kaikessa hiljaisuudessa vanhempiensa ja poikansa parissa. Se oli oikeata »dolce far niente'a», tyhjäntoimittamista, jos semmoiseksi voi sanoa äidin kävelyä lapsenvaunuineen huvilan puistikossa ja pitkin meren hiekkarantaa sekä hänen itsensä että lapsen virkistykseksi. Toinille siitä oli lisäksi huviakin, niinkuin nuorille äideille aina heidän seuratessaan päivä päivältä pienokaisensa kehitystä, kunnes niiden suusta ensimmäisen lepertelyn keskeltä muodostuu sanaa tapaileva äänne: mäm — mäm —mäm—mäm—mäm, — äidin mitä suurimmaksi iloksi, josta tietysti mummo ja isoisä heti ovat osallisiksi päästettävät. Ja kun lapsi lisäksi ihmettelee puitten oksien vipajamista ja itse kirkaisee, kun kuulee pääskysten vinkaisevan, niiden nuolena kiitäessä vaunujen yli, niin oi, kuinka sillä on erinomainen havaintokyky ja kuinka siitä tulee kovin viisas lapsi.
Se on äidin iloa, hänen sydämensä hiljaista riemua ja sitä olisi synti kadehtia. Elämässä on hänellä kyllä vielä paljon, paljon pettymyksiä.
Tämän huvinsa ohessa oli Toinilla mielessään vielä toinen asia: Herbertin tulo Saksasta kotimaahan. Mutta siihen oli vielä pitkälti aikaa, aina elokuuhun asti. Eikä silloinkaan hänen lomansa tulisi olemaan pitkä. Toini kirjoitti sen vuoksi Hilleville ja pyysi häntä tulemaan heidän luokseen saaristoon. Siellä hän saisi olla kesän loppuun tahi ainakin siksi, kunnes Toini miehensä kanssa palaisi Berliniin.
Hillevi kirjoitti Toinille hyvin ihastuneen vastauksen. Hänen isänsä loma päättyisi puolivälissä heinäkuuta ja silloin hän saisi isän mukana palata Helsinkiin. Mitään hauskempaa kesänviettoa kuin Toinin seurassa ei hän olisi koskaan voinut itselleen toivoakaan. Hän oikein tuskaili odottaessaan sitä hetkeä, jolloin sai lähteä matkalle parhaimman ystävättärensä, Toinin luo. Miltä he molemmat nyt näyttivät, minkälainen oli heidän jälleentapaamisensa oleva ja, varsinkin, minkälainen oli tuo suloinen pikku »otus», jonka hän aikoi »syödä»? Semmoinen oli Hillevin hurmiossa kirjoitetun kirjeen pääsisällys.
Mutta yhtä utelias oli Toinikin odottaessaan Hillevin saapumista. Sikäli kun aika läheni, hänen uteliaisuutensa kasvoi. Kaikesta päättäen oli Hillevissä tapahtunut jonkinlainen »sisällinen vapautuminen». Ja se se kiinnitti eniten Toinin mieltä. Vuodessa, parissa voi tällä kehitysasteella olevassa, varsinkin Hillevin luontoisessa tytössä, olla huomattavissa melkoinen muutos. Mihinkä suuntaan? Juuri sitä oli hauska nähdä.
Toini oli laivarannassa Hilleviä vastassa ja näki jo kaukaa itselleen nenäliinaa huiskutettavan. Pian hän huomasi vieraansa, jonka heti tunsi kuparinruskeista kiehkuroista ja muutenkin omituisesta ulkonäöstä, vaikka tyttö nyt olikin melkein päätään pitempi kuin heidän viimeksi tavatessaan. Mutta saman verran ainakin oli Toinin mielestä Hillevin viehkeys lisääntynyt, kun hän laiturilla sai ystävätärtään halailla. Toini saattoi tuskin hellittää silmiään Hillevistä, ja aivan kuin hyökyaalto tulvasi uusi, suuri ystävyyden tunne hänen sydämeensä. Se oli harvinainen psyykillinen ilmiö, joka ainakin näennäisesti oli sen kohteessa synnyttänyt vastaavan vaikutuksen.
Nytkin oli tuon ystävyyden heijastus Hillevin puolelta yhtä suuri kuin ennen. Käsitysten he riensivät konsuli Karpin huvilaan, joka ei ollutkaan kaukana laivalaiturista, ja kun Hillevi oli Toinin vanhempia tervehtinyt, niin oli hänen ensimmäinen tehtävänsä käydä katsomassa Reinoa, joka oli jäänyt lapsenhoitajattaren huostaan vaunuunsa nukkumaan.
— Älä vain syö Reinoa niinkuin uhkasit tehdä, — suottaili Toini heidän lähestyessään lasta.
Mutta vähällä oli niin käydä, ja Hillevin täytyi saada ottaa syliinsä poika, joka sillä välin oli herännyt. Kiltti lapsi vain hymyili ja alkoi leikitellä Hillevin kuparikutreilla.
— Kas, se ihailee niitä yhtä paljon kuin minä, — sanoi Toini.
— Ja minä rakastan poikaasi yhtä paljon kuin sen äitiä, — sanoi Hillevi.
— Onkos Reino mielestäsi isänsä näköinen? — oli Toinin kysymys.
— On, on, on, — huudahti Hillevi intomielisesti ja painoi huuliaan pojan poskia vasten.
Hän sillä teolla aivan kuin ilmaisi, mitä hänen sydämessään liikkui.
— Sinä siis muistat Herbertin niin hyvin? — jatkoi Toini hymähtäen.
Hillevi vastasi hiukan kierrellen:
— Minäkö koskaan unhottaisin ensimmäisen valssini miehesi kanssa?
Ja siitä siirtyi heidän keskustelunsa edelleen vanhoihin, rakkaisiin muistoihin. Yhdessä he aina kävelivät puistossa, istuskelivat meren rannalla, kävivät uimassa ja sateisina päivinä viettivät aikansa loikomalla kumpikin lepotuolissaan huvilan parvekkeella, kädessään joku kiintoisa romaani tahi aikakausikirja.
Toini luki mieluimmin kotimaista kirjallisuutta, ennen kaikkea »Välskärin kertomuksia». Hän ei lakannut koskaan ihailemasta sen herttaista tyyliä, tekijän mielikuvitusta, niitä laajoja näköaloja, joita hän kuin taikasauvalla, romanttisen, kiintoisan juonen ohessa, aukaisi lukijalle, loi elämää kaikkeen, mihin vain kajosi.
Hillevi taas istui joku ranskalainen romaani kädessään. Hän suosi niitä ilmeisesti kovin, vaikka melkein arkuussyistä selitti, että on ollut puhe hänen lähettämisestään, ehkä jo vuoden perästä, johonkin ranskalaiseen luostarikouluun ja että hänen sen vuoksi oli perin pohjin opittava ranskaa. Tähän lisäsi hän kuitenkin vielä, että pohjoismaiset romaanit, varsinkin norjalaiset, olivat hyvin »sumuisia».
Tätä arvostelua Toini kovin ihmetteli, mutta eniten kuitenkin sitä, että Hillevi niin nuorella iällä jo tässäkin suhteessa oli näin pitkälle kehittynyt. Hän tunsi kyllä entuudestaan Hillevin älykkyyden ja huomasi sitä hänessä nyt vieläkin suuremmassa määrässä. Mutta eniten silmiinpistävää oli Hillevin käytöksen tavaton taipuisuus, joka oli aivan erikoinen luonteen piirre hänessä. Hän saattoi aina, milloin tahtoi, olla niin moitteettoman miellyttävä, ettei kenelläkään ollut mitään muistuttamista häntä vastaan. Hän voi eräissä asioissa olla paljon vilpittömämpi kuin ennen, mutta toisinaan taas näytti kuin hänessä jotakin olisi mennyt lukkoon, salpautunut läpitunkemattoman muurin taakse, jonne ei kellään ollut pääsyä. Ja kieltämättä hän tämän tähden oli vieläkin kiintoisampi kuin muuten, sillä tämä ikäänkuin kiihoitti yhä enemmän ottamaan selkoa tästä ongelmasta. Kuka tietää, eikö tämäkin puoli Hillevissä lisännyt Toinin ystävyyttä häneen, niin omituiselta kuin se kuulostaakin. Pitäähän näet paikkansa sekin väite, että äärimmäisyydet koskettavat toisiansa. Todellakin psykolooginen ongelma tämäkin, joka kuitenkin sai ratkaisunsa vuosien perästä.
Kolmatta viikkoa kului näin Toinin ja Hillevin seurustellessa enimmäkseen kahden kesken konsulin huvilassa. Tähän liittyi myös odotus, joka vei heitä päivä päivältä lähemmäksi Herbertin tuloa. Kumpainen ystävättäristä innokkaammin sitä odotti, oli vaikea sanoa sydämiin näkemättä. Mutta että halu nähdä Herbertiä oli Hillevillä ainakin yhtä suuri kuin Toinin uteliaisuus olla syrjästä katsojana noiden kahden tavatessa toisensa, siitä ei ollut epäilystä sen jälkeen, mitä Toini tämän odotusajan kuluessa oli Hilleviltä kuullut. »Minäkö koskaan unhoittaisin ensimmäisen valssini miehesi kanssa?!» — nehän olivat jo sanoja, jotka, vaikkapa ollakseen vain kohteliaisuus, ilmaisivat enemmän kuin mitä lienee ollut tarkoitus. Eikä Toini puolestaan näitä sanoja tuonnempanakaan unhoittanut.
* * * * *
Elokuussa tuli sitten Herbert Berlinistä ja hänen mukanaan sai elämä konsulin huvilassa jälleen toisen leiman. »Miranda» oli uudelleen maalattu — Yrjökin oli käynyt sillä jo purjehtimassa — ja nyt joutui se vielä ahkerampaan käytäntöön. Tavallisesti oli Toinikin purjehdusmatkoilla, mutta hänen syystä tahi toisesta esteellisenä ollessaan liikkui Herbert ulapalla Hillevi seurassaan. Tätä oli Hillevi juuri odottanutkin.
Herbertin ja Hillevin tapaaminen oli ollut hyvin »virallinen», mikä ihmetytti Toinia kovin. Mutta hän oli siinä huomaavinaan eräänlaista diplomatiaa varsinkin Hillevin taholta. Ystävättären hieno äly näyttäytyi tässäkin täydessä loistossaan. Hillevi tahtoi tietysti ensin tarkastaa Herbertin suhtautumista häneen ja sitten tutkia tämän, Toinin ja hänen itsensä välistä suhdetta. Viisaasti kuin valtiomies vetäytyi Hillevi usein syrjään, mutta kun häntä pyydettiin mukaan, niin seurasi hän kiitollisena ja iloisena — kolmantena tahi neljäntenä henkilönä. Näin hän sai herätetyksi luottamusta itseään kohtaan, ja kun Toini lähetti hänet kahden kesken Herbertin kanssa purjehtimaan, niin oli Hillevin sisäinen riemu tavaton. Toinin uskollinen luonne ei nähnyt siinä mitään pahaa, vieläpä hän iloitsi siitä, että näin saattoi tuottaa iloa ja huvitusta molemmille. Ja Herbert taas puolestaan oli vaimoaan kohtaan sama herttainen aviomies kuin ennen. Se yhteinen arvostelu oli kuitenkin aviopuolisoilla, että Hillevi jo koko lailla keimaili, etenkin kun hän tiesi olevansa huomattu ja arvostelun kohteena. Mutta tarvittaissa taas hän osasi peittää tämän puolen mitä miellyttävimpään viehkeyteen.
Näin ollen piti Toini melkein velvollisuutenaan antaa vieraansa, »parhaimman ystävättärensä», huvitella Herbertin kanssa kahdenkeskisillä purjehdusmatkoilla, jotka usein kestivät tuntikausia. Kovan tuulen vallitessa Toini vähän pelkäsikin lähteä kauas merelle. Hillevi sitä vastoin istui veneessä aivan hurmaantuneena, kun alahanka kallistui milt'ei veden pinnan alle ja vesi siinä kohisi ja kiehui, kokka nousi korkealle keikkuen laineiden harjoilla, ja kuohua räiskyi niin, että vaatteetkin kastuivat. Hän aivan hihkasi ilosta kohottautuen silloin suoraksi seisomaan ylähankaa vastaan ja ponnistaen jalkojaan ilakoiden penkkiä vasten. Ruskeat, kuparinväriset kiharat liehuivat ympäri hänen päätänsä pieksäen poskia, ja säkenöivät gasellin silmät olivat kuin naulatut kiinni perämiehen kasvoihin. Ihmekö siis, että tämäkin mielellään katseli tuota rohkeata, omituista olentoa, joka pelkäämättä oli uskonut henkensä hänen haltuunsa myrskyisellä merellä.
— Ettekö ollenkaan pelkää? — kysyi Herbert.
— Pelkäisinkö teidän istuessanne peräsimessä?! — oli Hillevin vastaus.
— Mikäs ihmeellinen perämies minä sitten olisin? — naurahti Herbert.
— Olette vain. Kun luotan teihin, niin ei voi mitään onnettomuutta tapahtua, — vakuutti tyttö.
— Sepä kummallista! Miksi sitten niin luotatte minuun?
— En tiedä. En voi vastata siihen. Tunnen vain, että elämäni on teidän käsissänne, — selitti Hillevi.
— Vielä omituisempaa. Mutta jos erehdytte? — uteli Herbert.
— En, siinä asiassa minä en erehdy, — vahvisti Hillevi sanansa.
— Mutta jos purjehdimme kumoon? — jatkoi Herbert.
— Silloin hukumme yhdessä, — vastasi Hillevi melkein ihastuen.
— Eikö teidän henkenne sitten ole sen enemmän arvoinen — omasta mielestänne? — oli uusi kysymys.
— Ei, ei nyt täällä purjeveneessä, — melkein hätäillen tulivat sanat
Hillevin suusta.
— Entäs minun henkeni, eikö silläkään nyt teidän mielestänne ole mitään arvoa? — intti Herbert edelleen.
— Oi, älkää kysykö! — oli Hillevin surulliselta kajahtava vastaus. Ja hänen kasvoilleen tuli surumielinen ilme.
Herbert sen johdosta hymyili ja sanoi:
— Minä koetan viedä meidät molemmat onnellisesti maihin.
— Meidät molemmat! — tehosti Hillevi ja hänen äänessään oli rauhallinen, ihan onnekas sävy. Ja sen lisäksi hän loi perämieheen ihastuttavan kiitollisen katseen.
Hetkisen kuluttua Herbert jatkoi:
— Mutta ajatelkaas, että purjehtisimme elämän merellä. Mikäs käsitys teillä silloin olisi tästä samasta asiasta?
— Ihan sama kuin nytkin, — vastasi Hillevi aivan kuin edeltäpäin olisi valmistautunut semmoiseen kysymykseen ja vastaukseen.
Herbert oli aivan yllätetty. Tämä oli niin hienoa »flirttiä» hänen mielestään, niin nasevat olivat vastaukset, että hän harvoin oli kuullut tämmöisiä paljon vanhemmiltakaan neitosilta. Ja kaikki kävi niin luontevasti, niin teeskentelemättömästi, että hänen itsensä oli vaikea keksiä jatkoa heidän keskustelulleen. Se oli hänelle vieläkin vaikeampaa, kun hän huomasi, että Hillevi katsoi häneen, istui ja odotti.
Melkein kuin ajatuksissaan sanoi vihdoin Herbert kiinnittäessään purjeen köyttä:
— Se asia täytyy jättää tulevaisuuden huomaan.
— Miten kohtalo määrää, — liitti siihen vielä Hillevi ihan kuin syvissä mietteissä hänkin.
Tämmöinen keskustelu, jossa oli puoleksi salattu sivutarkoitus, tuntui Herbertistä hyvin kiintoisalta, vaikka vähän vaaralliselta noin nuoren tytön kanssa. Nytkin hän ajatteli itsekseen:
— Se tyttö lyö, totta totisesti, meitä sormille nasevilla vastauksillaan.
Kun aikaa jo oli paljon kulunut ja tuuli tuntui kiihtyvän, käänsi
Herbert veneen ja sanoi:
— No, nyt minä vien teidät maihin, vaikka vastoin tahtoannekin.
— Niin ei teidän tarvitse koskaan tehdä, — ampui Hillevi vieläkin paljon merkitsevän nuolensa.
Ja laitamyötäistä kiiti »Miranda» huimaavaa vauhtia kohti huvilan uimahuonelaituria. Siellä rannassa, puitten suojassa, odotti Toini lapsenvaunuineen miehensä ja Hillevin paluuta. Hän oli ollut hiukan huolissaan heidän tähtensä kovan tuulen vuoksi, mutta kysyi vain:
— Onko ollut hauska?
— Tavattomasti, — vastasi Hillevi Herbertin jäätyä purjevenettään lepokuntoon panemaan.
Kun Herbert tuli vaimonsa luo, niin tämä sanoi:
— No, toitpas Hillevin onnellisesti maihin.
Oli kuin Toini olisi kuullut miehensä Hilleville veneessä lausumat sanat, ja sekä Hillevin että Herbertin täytyi oikein naurahtaa tälle omituiselle yhteensattumalle, oikeinpa vilkaisivat salavihkaa toisiinsa.
— Ei se kuitenkaan niin vaarallista ollut, — lohdutti Herbert vaimoaan.
— Ei niin vaaratontakaan, lausui melkein ivaillen Hillevi ja hänen poskensa alkoivat hehkua.
He menivät sisään, sillä päivällisaika läheni.
* * * * *
Illemmällä heikkeni tuuli melkoisesti, ja oli odotettavissa elokuun kuutamo, sillä taivas oli melkein pilvetön. Ainoastaan muutamia pilvensuikaleita näkyi irtirepeytyneinä eksyneen sinne tänne sinilaelle ikäänkuin todisteeksi tuulen kadonneesta voimasta.
Päivät käytti Hillevi näin Herbertin seurassa, illat hän »uhrasi» kokonaan Toinille, istuskelemalla silloin hänen kanssaan kuutamossa meren rannalla. Tuulisella säällä oli lapsi sisällä muutenkin, ja Herbert sekä konsuli rouvineen lukivat päivän sanomalehtiä. Varsinkin käytti Herbert iltansa ulkomaiden sanomalehtien valtiollisten artikkelien lukemiseen pysyäkseen loma-aikanaankin niiden perusteella kaikkien tapausten tasolla.
Toinin ja Hillevin lempipaikka oli raitojen muodostama lehtimaja, jonka aukeamasta oli merelle päin laaja näköala. Korituoleissaan he siellä saivat rauhassa istuskella ja katsella kauas ulapalle, josta heitä kohti kulki läikkyvien laineiden poikki kuun hopeainen, kimmeltävä silta. Myöhemmin syttyi iltatähtikin, vielä kelmeänä vilkuttaen vaalealta elokuun taivaalta. Kaikesta huolimatta alkoi jo olla alakuloista syystunnelmaa ilmassa. Kesän raukeus oli mennyt, kuhilaat pelloilla todistivat viljan olevan leikatun ja vielä keltaisena nuokkuva kevätkylvö, joka paikoitellen oli lakoon painunut, odotteli särisevää konetta tahi viikatetta tullakseen korjatuksi. Kypsyneisyyttä alkoi näkyä kaikkialla, ja ajatus siirtyi aikaan, joka masentaa mielen ennustaen kaiken katoavaisuutta.
Myöskin Toinissa ja Hillevissä alkoi kesän loppu herättää alakuloisuutta, varsinkin koska he tiesivät, että heidän oli erottava pitkäksi aikaa. Olihan Herbertin perheineen jälleen palattava Berliniin, Hillevin jäätävä Helsinkiin. Tätä alakuloisuutta lisäsi vielä se, että molempien ystävättärien väliset siteet kesän kuluessa olivat vahvistuneet. Kaikki näytti niin ruusuiselta ja kauniilta molempien silmissä, eikä mikään ollut tullut himmentämään heidän suhdettaan toisiinsa.
Varsinkin valitti Hillevi nyt kuolettavaa kaihoa. Tämän hän kohdisti taaskin viisaasti Toiniin, vaikka hänen mieltymyksensä Toinin mieheen oli sen perussyy. Tämä tunne oli saanut hänessä nyt valtavan voiman ja tyttö raukka oli välistä menehtyä taakkansa alle, etenkin siitä syystä, ettei hänellä ollut vähintäkään mahdollisuutta huojentaa sitä edes puhumalla siitä jonkun kanssa. Hänen oli kannettava sydämensä tuskat ypö yksin, salassa kaikilta, ettei niitä pidettäisi lapsellisina houreina, jollaisia ne todella olivatkin. Ei kukaan niitä voinut ottaa vakavalta kannalta, kaikkein vähiten Toini, mutta ei myöskään Herbert, vaikka hän saattoikin hyvin aavistaa, että Hillevi oli kiintynyt häneen. Oli siis vain alistuttava nöyrästi, nöyrästi »kohtalon» tahtoon. Mutta ei mikään sittenkään estänyt toivossa elämästä. Ja se oli ainoa valokohta tässä hänen aikaisessa, suuressa murheessaan.
Usein Hillevi itsekseen ajatteli, että olikohan koko maailmassa ketään, joka näin nuorena olisi kärsinyt niinkuin hän. Ja jos oli, niin mitä se raukka teki? Lopettiko hän päivänsä, niinkuin moni vanhempi rakkaudesta kärsivä tekee? Mutta paitsi hänen nuoruuttaan oli tässä vielä olemassa se traagillinen ristiriita, että hän oli kiintynyt ystävättärensä, parhaimman suojelusenkelinsä, joksi hän välistä Toinia nimitti, mieheen. Eikä mitään, mitään keinoa ollut päästä tästä kauheasta tilanteesta.
Olisi ollut melkein parempi, ettei Toini olisi kutsunutkaan häntä luoksensa saaristoon. Ja jos Tomi olisi tämän tietänyt, niin olisi hän varmasti syvästi katunut tätä tekoaan, joka kuitenkin oli mitä suurinta kohteliaisuutta, mitä suurin ystävyyden ja rakkauden merkki. Ja kaikesta huolimatta oli tämä kesä hänelle mitä muistorikkain, hänen elämässään niitä tapauksia, jotka, samoin kuin hänen ensimmäinen valssinsa Toinin kodissa, painuivat ainiaaksi hänen mieleensä.
Ihmekö siis, että Hillevin oli raskasta matkustaa pois konsulin saaristo-huvilasta. Mutta sen täytyi tapahtua, kun hänen äitinsä palasi kotiin ja koulut aloittivat jälleen toimintansa.
Myöhään viimeisenä iltana ennen lähtöään ja jo sanottuaan hyvää yötä kaikille, pujahti Hillevi yksin ulos puistoon, josta hiipi alas rantaan. Oli jo melkoisen pimeä. Erästä syrjäpolkua onnistui hänen huomaamatta päästä hietarannalle, missä oli muutamia korkeita korituoleja, joissa voi istua suojassa joko auringolta tahi tuulelta. Semmoiseen hän painautui piiloon ja vaipui pää käsien välissä, kyynärpäät polvia vasten aivan kuin mietteisiinsä. Mutta hetken kuluttua alkoi sieltä kuulua syvää huokailua, joka muuttui nopeaksi nyyhkytykseksi. Hillevi tahtoi siellä yksinäisyydessä huojentaa suruaan ja itki hiljaista, hillitöntä itkua.
— Kuka siellä itkee? — kuuli hän yht'äkkiä tutun äänen vähän matkan päästä.
Mutta hän ei vastannut, pidätti vain itkuaan ja henkeään. Ja jäi istumaan paikalleen.
— Kuka siellä on? — kysyi vielä sama ääni, jo lähempää.
Silloin hyppäsi Hillevi korituolistaan ja alkoi juosta pois.
— Hillevi! Hillevi! — kuului taas sama ääni. Ja hänen perässään harppasivat pitkät miehenaskeleet. — Älkää juosko pois! Odottakaa vähän! — kuului melkein kuiskauksena hänen jäljessään.
Hillevi pysähtyi. Herbert saavutti hänet ja tarttui hänen käteensä.
— Mitä tämä merkitsee? — kysyi Herbert kummastellen.
Mutta nopeasti nosti Hillevi hänen kätensä huulilleen ja suuteli sitä.
— Kiitos hauskoista purjehdusretkistä, joita en unhoita koskaan, — kuiskasi Hillevi ja sanoi vielä: — Hyvästi!
Samassa tempautui hän irti Herbertistä ja juoksi päätietä myöten ylös huvilaan. Ja Herbert lähti toista polkua kiertäen myöskin sisälle huoneeseensa.
* * * * *
Seuraavana päivänä matkustivat kaikki kaupunkiin, konsuli perheineen saattamaan Toinia, Herbertiä ja pikku Reinoa, Hillevi taas kotiinsa. Mutta saattajien joukossa oli hän nyt tälläkin kertaa sydän varmasti vieläkin raskaampana kuin Toinin ja Herbertin lähtiessä häämatkalleen. Mutta hän jäi edelleenkin vahvaan uskoonsa, että »kohtalo» joskus oli muuttava elämän hänen edukseen. Tätä uskoa vahvisti Herbertin kädenpuristus, kun hän sanoi:
— Näkemiin! Toivon, että Hillevi tulee käymään luonamme Berlinissä.
Samoin lohdutti Hilleviä Toinikin, jolle Herbert oli avomielisesti kertonut Hillevin itkeneen rannalla myöhään edellisenä iltana. He säälittelivät keskenään tyttöraukkaa ja olivat kovin liikutetut hänen ystävyydestään ja rakkaudestaan.
Herbert tiesi kuitenkin paremmin, mitä asia oikeastaan koski, mutta siitä puolesta ei hän kuitenkaan puhunut vaimolleen mitään.
Ihmissydän on kerta kaikkiaan mitä merkillisin, salaperäisin kapine.