II

I

Toinin elämä Berlinissä oli alkanut käydä entistä latuaan. Päivät oli hän enimmäkseen kotona lapsensa kanssa hänen miehensä säännöllisesti hoitaessa virkatehtäviään. Iltaisin hän kävi milloin teattereissa, milloin oli kutsuissa tuttavien luona, joita heille oli vähitellen lisääntynyt Herbertin saksalaisista ystäväpiireistä. Ja täten oli heidän itsensäkin vuorostaan pantava toimeen vastakutsuja tuttavilleen. Tämä seurustelu oli kuitenkin verraten pakollista eikä tuottanut Toinille suurta huvia. Sydämen ihmisenä, luonteeltaan hiljaisena ja sävyisänä, hän kaipasi läheistä ystävyyttä, mutta sitä ei täällä suuressa maailmassa ottanut syntyäkseen saksalaisesta »gemütlichkeitista» huolimatta. Sen vuoksi Toini edelleenkin ylläpiti ahkeraa kirjeenvaihtoa kotimaassa olevien sukulaistensa ja tuttaviensa kanssa.

Näin kuluivat kuukaudet jouluun, jonka he luonnollisesti viettivät Berlinissä. Toini muisteli kaivaten joulunviettoa vanhempiensa kodissa, varsinkin kun oli saanut sieltä iloisen kirjeen, joka todisti vanhempien voivan hyvin ja joulutunnelman olleen täydellisen. Toisena joulupäivänä oli Hillevikin vanhempiensa kanssa ollut siellä, ja kun Yrjö oli kutsunut luokseen muutamia tovereitaan, niin olivat nuoret tanssineet, ja kaikilla oli ollut kovin hauska. Myöskin Hillevi ilmaisi kirjeessään Toinille tyytyväisyytensä, että oli saanut olla Toinin vanhassa kodissa, mutta lopuksi hän lisäsi, etteivät nämä tanssiaiset olleet »samat kuin silloin, ymmärräthän?» Ja Toini ymmärsi kyllä hyvin, että hän tarkoitti ensimmäistä valssiaan Herbertin kanssa, noita tanssiaisia, joita hän ei näyttänyt koskaan voivan unhoittaa.

Tammikuun lopulla tuli Toinille kuitenkin ikäviä uutisia kotimaasta. Hänen isänsä oli sairastunut influenssaan, ja tästä kehittyi keuhkokuume, josta päivittäin alkoi tulla yhä huolestuttavampia tietoja. Konsulin henki häilyi elämän ja kuoleman välillä. Ja viikon kuluttua tulikin se surullinen sanoma, että hänen päivänsä olivat päättyneet.

Lähinnä herätti tämä tapaus suurta surua konsuli Karpin omassa perheessä, mutta myöskin koko kaupungissa otettiin siihen osaa sen huomattavan aseman vuoksi, mikä hänellä sekä liikemiehenä että ihmisenä oli Suomen sisä- ja ulkomaan kauppaelämässä. Konsulin kuolema aiheutti aluksi melkoisen mullistuksen hänen kodissaan, vaikka tiedettiinkin, etteivät hänen asiansa antaneet vähintäkään aihetta huoliin. Mutta pesä oli tavattoman suuri ja kuka ryhtyisi sen selvittäjäksi.

Vainajan vävy oli heti selvillä asiasta. Kanslianeuvos Urpo, etevä, arvossa pidetty henkilö, oli hänen mielestään sopivin, ja tehtävä joutuikin hänen käsiinsä. Herbert itse oli kiinni virassaan, ja kanslianeuvos Urpo oli nyt Karpin perheen läheinen tuttava, sen hyvä ystävä. Leskelle oli hän mitä parhain tuki, lohduttaja huolissa, valoisien toiveiden antaja.

Pesän selvitys vei paljon aikaa. Kanslianeuvos Urpo tuli näin ollen melkein päivittäin, usein omien virkatehtäviensä kustannuksella, oleskelemaan rouva Karpin seurassa. Ja siten he oppivat hyvin tuntemaan toisensa, paremmin tietysti kuin jonkun tunnin yhdessä olon aikana muitten vieraitten parissa. Eipä siis ihme, että rouva Karppi antoi mitä suurinta tunnustusta arvovaltaiselle kanslianeuvokselle, jolle hän jäi suureen kiitollisuuden velkaan tästä työläästä, loistavasti suoritetusta tehtävästä. Vieläpä syrjäisetkin, jotka tiesivät, mitä semmoinen pesänselvitys merkitsee ilmaisivat konsulin leskelle kunnioittavan ihmettelynsä onnitellen häntä tästä loppusuorituksesta. Ja kun kanslianeuvos lisäksi järjesti liikkeen hoidon niin, että kaikki kävi vanhaa, tasaista latuaan, niin jäivät leskelle huolettomat päivät, huolettomat siinä mielessä, että hänen vain oli odotettava, kunnes hänen poikansa oli saanut isänsä toimen jatkamiseen vaadittavan kasvatuksen ja kelpoisuuden. Siihen kului kuitenkin vielä vuosia, ja kanslianeuvos jäi asiain ylivalvojaksi.

Mutta sitten sattui kanslianeuvos Urvonkin talossa tapaus, joka siellä johti elämän toiselle tolalle. Hänen puolisonsa sai kevätpuoleen pahalaatuisen kurkkutaudin, anginan, joka kävi hyvin pitkäaikaiseksi ja lopulta johti kuolemaan. Hillevi, hänen ainoa tyttärensä, jonka kasvatusta äiti pääasiallisesti oli ohjannut oman mielensä mukaiseen suuntaan, jäi näin äidillistä hoitoa vaille. Onneksi hän oli kuitenkin jo siinä iässä, että saattoi, kun isänsä neuvoja noudatti, kulkea koko lailla turvallisesti tulevaisuutta kohti, varsinkin kun ei varojakaan puuttunut. Tähän liittyi nyt vielä se etu, että Hillevi sai Toinin äidiltä sitä moraalistakin tukea, jota hänellä ei ollut äitinsäkään eläessä. Vahinko vain, että tämä tuki, ollakseen oikein tehoisa, tuli nyt jo liian myöhään.

Paljon oli siis lyhyessä ajassa muuttunut näissä molemmissa perheissä. Kohtalo, tuo Hillevin aina mainitsema kohtalo, oli heille näyttänyt, mitä se aivan odottamatta ja vastoin ihmisten tahtoa voi aikaansaada. Ja ehkä ensimmäisen kerran elämässään tuli Hillevi ajatelleeksi, miksi hän — ja hänen kanssaan moni muu — karttaa ja pelkää »Jumala»-sanaa, vaikka juuri ihmisten kohtalot ovat Jumalan käsissä. Näin omituisella tavalla näyttäytyy siis Jumalan pelko hänen luomissaan järjellisissä olennoissa. Oli suorastaan ihmeellistä, että äidin kuolema herätti tuossa älykkäässä lapsessa tämmöisen ajatuksen, huolimatta hänen muuten niin pinnallisesta maailmankatsomuksestaan. Mutta varmasti se olikin vain jonkinlaista älyn leikittelyä. Kohtalo, kohtalo — sille eivät ihmiset hymyilleet, mutta Jumalaa tuskin uskalsi lastenkaan kesken mainita saamatta osakseen pitkää, merkitsevää katsetta. Ajatella häntä kyllä saattoi, mutta lausua hänen nimeään, se tuntui, lievästi sanoen, omituiselta maallisissa piireissä. Hillevillä oli nyt kuitenkin kerta kaikkiaan se sisäinen aavistus, että jokin korkeampi voima, olipa sen nimi Jumala, kohtalo tahi mikä tahansa, ohjasi ihmisten maallista kulkua, ja siitä riippui, kävikö ihmisen hyvin tahi pahoin. Hän ei ollut näistä asioista koskaan kenenkään kanssa puhunut, mutta sellainen oli hänen vakaumuksensa, vieläpä senkin uskonnonopetuksen nojalla, minkä hän koulussa oli saanut. Hän oli kyllä huomannut, muun muassa, Toinin uskonnollisen hartauden, mutta oli myöskin kuullut monen toverinsa puhuvan, ettei ihminen ole muuta kuin sieluton tomumaja, jolla ei ole muuta arvoa kuin joutua matojen syötäväksi ja että ihminen siis itse saa ohjata elämänsä miten tahtoo. Mutta hänen oma käsityskantansa tyydytti häntä enemmän, sillä kohtaloon-uskoja sai luottaa siihen, että ihmisen elämä oli edeltäpäin määrätty ja että sai lykätä kaiken kohtalon syyksi, jos kävi hullustikin. Siksipä ei Hillevi nytkään kovin paljon äitiään surrut. Hänen kuolemansa oli kohtalon määräämä. Saadapa vain nähdä, mitä kohtalo oli hänelle itselleen elämässä määrännyt!

Ja Hillevi huomasi myös, ettei hänen isänsäkään ollut kovin masennuksissa äidin kuoleman johdosta. Huomattavasti onneton ei tämä avioliitto liene ollut. Mutta sitä sisäistä lämpöä, joka ilmenee kahden sydämen läheisessä yhteenkuuluvaisuudessa, leviten kaikkeen, mikä niiden kanssa joutuu kosketuksiin, sitä ei tuntunut Hillevin vanhempien välillä, saatikka talossa muutenkaan. Olipa Hillevistä välistä tuntunut, ikäänkuin hän olisi ollut äitinsä rasituksena, ja silloin hän turvautui aina isäänsä saaden häneltä enemmän ymmärtämystä osakseen. Siksipä Hillevi vanhetessaan alkoi käsittää, etteivät äidin ja isän suhteet olleet niin kuin niiden olisi pitänyt olla. Näyttipä Hillevistä nyt, ikäänkuin hänelle olisi vapautta lisääntynyt, vapautta, joka lähivuosina oli vieläkin enemmän kasvava. Hän odotti vain pääsevänsä lentoon, pois pesästä, irti kahleista, jotka kiinnittivät hänen vapauteen pyrkivää luonnettaan.

II

Näissä surunmerkeissä kului lähes pari vuotta, pari ikävää vuotta kummallekin ystävättärelle. Toini ei ollut isänsä kuolemaa seuranneena kesänä käynyt kotimaassa, vaan oleskeli äitinsä kanssa, terveydellisistä syistä, ensin Franzensbadenissa ja sitten jälkihoitoa saamassa Sachsin Sveitsissä, keskipisteenä kaunis Schandau, josta saattoi laivalla Elbeä pitkin tehdä huvimatkoja ja kävellä tahi ajella näköalapaikoille. Näin ollen eivät Toini ja Hillevi olleet ollenkaan saaneet tavata toisiansa. Kutsu Hilleville käydä Berlinissä ei siis vienyt mihinkään tuloksiin.

Mutta sitten tuli Toinille onnellisempi aika. Hän pääsi muuttamaan kotimaahan, kun Herbert siirrettiin palvelukseen ulkoasiainministeriöön. Se oli salaisten toiveiden toteutumista, jota hän kuitenkaan ei ollut odottanut näin pian tapahtuvaksi. Kotimaa, vanha lapsuuden koti, oli aina hänen toiveidensa päätekohta. Ja nyt hän voi jonkin aikaa aivan sananmukaisesti asua vanhassa kodissaan. Saattoiko hän parempaa toivoa?

Kyllä, hän toivoi lisäksi, että Hillevikin, hänen edelleen paras ystävättärensä, nyt usein kävisi hänen luonaan ja että hän itse puolestaan saisi olla aivan kuin äidin sijainen Hilleville, neuvonantaja, opastaja, jos niin tarvittiin. Mutta tässä hän pettyi.

Kanslianeuvos Urpo oli nyt, leskeksi jäätyään, päättänyt toteuttaa aikaisemmin jo tehdyn päätöksen, että Hillevi oli lähetettävä luostarikouluun Ranskaan. Sinne halusi Hillevi itse, ja hänen isänsä pääsi näin kaikista kasvatushuolista. He tiesivät kyllä, ettei Hillevi mihinkään luostariin joutuisi, mutta sennimellisessä laitoksessa, koulussa, joka oli luostarin yhteydessä, oli Hillevi saava semmoisen korkeamman kasvatuksen, mikä Ranskassa nuorille tytöille annetaan, kielitaito ja hienot käytöstavat siihen luettuina. Ja tätä Hillevi juuri tavoittelikin.

Ennenkuin Hillevi matkusti Ranskaan, ehti Toini kuitenkin nähdä hänet. Toini oli ennen Herbertiä Reinon kanssa saapunut Suomeen, mutta sittenkin oli heidän tapaamisensa kovin lyhyt. Ja jälleen hämmästytti Hillevi ystävätärtään, ilmestyen hänen eteensä täysin kypsyneenä, pitkänä, solakkana neitosena, joka kauneudessa todellakin haki vertaistaan. Hänen hiuksensa olivat hiukan tummuneet, ja saattoi olla niitä, joita hänen omituinen ulkomuotonsa ei oikein miellyttänyt, mutta tuskin kukaan voi olla huomaamatta, ihmettelemättä häntä. Ja se, joka vain sai puhutella häntä, joutui ehdottomasti hänen viehätysvoimansa lumoihin, sillä hänen puheeseensa ja käytökseensä oli vain lisääntynyt vastustamatonta miellyttäväisyyttä.

Toinista tuntui näin ollen kovin ikävältä erota Hillevistä juuri nyt, kun tämä ikänsäkin puolesta läheni sitä kautta, jossa Toini itse oli koulun ylimmällä luokalla. Nyt olisi heidän keskinäinen ajatus- ja tunne-elämänsäkin ollut vielä läheisempää kuin ennen. Sen huomasi Toini jo lyhyestäkin keskustelusta.

Hilleviä suretti nyt myös tämä hänen lähtönsä Ranskaan, kun hän odottamattaan oli saanut kuulla Herbertin muutosta Helsinkiin. Ja aivan avomielisesti pahoitteli hän sitä, ettei edes saanut nähdä Toinin miestä ennen lähtöään, heillä kun yhdessä oli ollut niin tavattoman hauska silloisilla purjehdusretkillään. Mutta asia oli päätetty eikä sietänyt lykkäystä.

Yhden asian sai Toini salaisuutena vielä kuulla Hilleviltä itseltään. Hillevi näet oikein valitti, ettei hän saanut rauhaa ihailijoiltaan, ja senkin tähden hän oli tyytyväinen päästessään pois Helsingistä. Hänen puheenpartensa näet oli, että hän aikoi ottaa sen, jonka tahtoi; kenenkään ei tarvinnut tuppautua hänelle mieheksi. Sen hän muka tahtoi kerran vielä näyttääkin.

— Eikös olekin lapsellista puhetta? — kysyi Hillevi kuitenkin samalla Toinilta. Mutta sillä hän tahtoi vain peittää ajatuksensa, jossa jälleen oli salatarkoitus.

Mutta Toini hymyili sille vain antamatta mitään vastausta. Vuorostaan hän sitten virkkoi Hilleville:

— On hauska nähdä, minkälainen sinä olet Ranskasta palattuasi.

— Sanos muuta, — sanoi Hillevi. — Sitä minä itsekin usein ajattelen.

— Toivon ainakin, — vastasi Toini, — että pysyt yhtä rakastettavana, yhtä kultaisena ystävättärenäni kuin tähän saakka. Ja vielä toivon, ettei koskaan mikään, mikään ruma teko meidän kummankaan puolelta elämässämme tulisi ystävyyttämme himmentämään.

— Sitä toivon minäkin, — sanoi Hillevi, katsoi syvään Toinia silmiin ja suuteli häntä jäähyväisiksi.

Ja Toinista näytti tuo katse taas niin vilpittömältä, niin kauniilta, niin vakuuttavalta, ettei hänen mielestään Hillevin sielussa koskaan voinut mitään petollisuutta piillä. Ja hänen suudelmansa oli uskollisen ystävättären teeskentelemätön teko, joka ei jättänyt vähintäkään epäilyksen siementä Toinin sydämeen.

Hyvästeltyään sitten Toinin äitiä tahtoi Hillevi viimeiseksi nähdä Reinonkin, joka loikoi kätösiään heilutellen vaunussaan huvilan parvekkeella.

— Noin, — sanoi Hillevi, — poikasi sai minulta viimeisen suudelman ja tietää, mitä se merkitsee.

Erään tuttavan rouvan seurassa matkusti Hillevi sitten Parisiin.

III

Herbert ja Toini olivat siis jälleen Helsingissä. Vuoden he asuivat Toinin äidin talossa saatuaan käytettäväkseen toisen puolen yläkerrosta. Mutta sitten he vuokrasivat itselleen oman huoneiston, joka oli lähempänä Herbertin virastoa. Hän selitti tämän välttämättömäksi voidakseen käydä siellä työskentelemässä ikäisinkin tarvitsematta kuluttaa aikaa pitkään matkaan.

Toinin tyytyväisyys heidän elämäänsä oli tähän saakka ollut suuri. Vähitellen alkoi kuitenkin heidän rauhalliseen kotiinsa hiipiä aivan selittämätön tunnelma. Oli kuin nurkissa olisi piileskellyt jotakin salaperäistä, verhojen poimuissa joku pieni ilkeä haltija, menninkäiset öisin maleksineet vuoteiden ja huonekalujen alla. Tuntui kuin kieli olisi vähitellen kangistunut, ääni tyrehtynyt asukkailta. Jopa näytti siltä, ettei Herbert oikein viihtynyt kotonaan, jätti herttaisen Toininsa Reinon ja heitä tervehtimässä käyvien tuttavien seuraan, hänellä itsellään kun oli työtä kovin paljon ja hänen kun täytyi välttämättä, virkansakin puolesta, olla miehisessä seurassa, pidoissa ja illatsuissa. Toini alkoi näin jäädä unhotuksiin, tulla syrjäytetyksi, ihan jo avioelämässäänkin laiminlyödyksi.

Se tuntui Toinista kovin kummalliselta. Mutta hän ajatteli, että kai niin piti olla, kai oli elämä semmoista muuallakin, sillä eihän hän itse ollut antanut vähintäkään aihetta miehensä kylmenemiseen. Eiväthän tietenkään tunteet voineet olla yhtä lämpimät, oikeastaan yhtä kuumat, tuliset kuin yhdessäolon ensiaikoina. Jos hän itse oli säilyttänyt miestään kohtaan samat hellät suhteet kuin ennen, niin oli varmasti miehet luotu toisenlaisiksi. Ei siis mahtanut olla syytä tätä asiaa sen enemmän ajatella, saatikka paheksua.

Puhua näistä asioista kenenkään kanssa ei sopinut, ei maksanut vaivaa. Äidin mieltä surettaa tämmöisillä seikoilla ei Toini lainkaan tahtonut. Ja Herbertille hän ei tahtonut antaa kaukaisintakaan aavistusta näistä ajatuksistaan. Minkä hän kärsi, sen hän tahtoi kärsiä yksin, kenenkään tietämättä. Ja sen hän teki toivossa, että aika vielä saattoi kääntää kaikki parempaan päin. Raskaimpina hetkinään hän rukoili Jumalaa, että Hän auttaisi, että Hän pelastaisi heidät pahasta, estäisi heidän väliensä rikkoutumisen, mikä olisi ollut kauheinta, mitä voi ajatella.

Ja tätä ajatellessaan hän sulki silmänsä, ja kyynel tipahti luomien lomitse hänen ryntäilleen.

Näiden näkymättömien huolien lisäksi tuli Toinille kevätpuoleen vielä uusi suru. Herbert sairastui reumaattiseen kuumeeseen, joka tuotti hänelle paljon tuskia. Tauti vaati pitkäaikaista hoitoa, ja päälle päätteeksi neuvoi lääkäri, että Herbertin oli kesän tultua matkustettava johonkin kylpypaikkaan ulkomaille terveyttään edelleen hoitamaan ja virkistymään. Joko Teplitz tahi Aix-les-Bains oli lääkärin mielestä tässä tapauksessa suositeltava.

Toinille oli tullut raskas kausi elämässä. Miksi rankaisi Jumala häntä tämmöisillä suruilla? Hän uhrasi kaikki ruumiilliset voimansa, sydämensä koko hellyyden miehensä hoitoon ja huolenpitoon tämän sairauden aikana. Ja olihan hänen rukouksensa kuultu, kun Herbert taas pääsi jalkeille, mutta kuitenkin oli hän joksikin aikaa kadottava hänet tuon ulkomaamatkan tähden. Itse hän ei nyt voinut seurata mukana eikä se ollut tarpeellistakaan, kun muuan Herbertin virkatovereista oli aikeissa lähteä samalle matkalle.

He olivat tarkoitukseensa valinneet Aix-les-Bains'in Savoie'ssa, Ranskassa, tuon maailman kuulun kylpypaikkojen helmen, jossa suuret diplomaatit tavallisesti käyvät virkistäytymässä valtiollisten selkkausten sattuessa, käyttäen silloin usein tekosyynä terveyden hoitamista. Tämähän oli siinäkin suhteessa hyvin sopiva Herbertille, joka jo oli diplomaattisella uralla ja oli suunnannut katseensa sen huipuille.

Tämmöiset henkilöt ovat kuitenkin liian harvat luomaan eloa ja vilkkautta tuohon ihanaan, Mont Révard'in juurella sijaitsevaan kylpypaikkaan. Kaikista valtakunnista, jopa muista maanosistakin, niinkuin etelä-Amerikasta, silloin kun siellä on talvi, tulvii sinne, parhaasta päästä touko- ja lokakuun välisenä aikana, pienempääkin väkeä, vaikka raha siellä sittenkin on määrääjänä. Ja kun Parisin-Rooman pikajuna kulkee juuri Aix-les-Bains'in kautta, niin vetää tämä kulkutie sinne lakkaamatta joukoittain matkailijoitakin, lyhytaikaisia kesävieraita ihailemaan tämän »helmen» kauneutta.

Herbertillä oli pääasiana terveytensä hoito, ja ettei häntä tarvitsisi kantotuolissa kantaa kylvyistä kotiin, niinkuin Aix-les-Bains'issä on tapana tehdä suurissa, vuorenrinteellä olevissa hotelleissa asuville kylpyvieraille, hän oli matkatovereineen ottanut huoneen hotelli Richmondista aivan vastapäätä kylpylaitosta. Lähellä sitä oli myöskin La source des deux reines, jossa hän aamuisin kävi kivennäisvettä juomassa. Siellä istuskeli muuten päivemmällä, Parisin postin tuloaikaan, koko se hienosto, joka antoi suurimman loiston sille paikalle päivän aikaan ja iltaisin Le grand cerclelle ja Villa des fleurs’ille, noille suurenmoisille rakennuksille, joissa teatterit, konsertti- ja pelisalit sijaitsevat. Herbert oli näin ollen joutunut ihan tuon suuren maailman, puoleensa vetävän elämänvirran pääpyörteeseen. Sitä hän ei ollut ennen nähnyt ja siksi hän oli tänne pyrkinytkin.

Hänen kylpykautensa oli edistynyt hyvin. Hän saattoi olla tyytyväinen saavuttamiinsa tuloksiin. Loppuajan, viimeisen viikon, hän tahtoi käyttää nähtävyyksien katselemiseen. Niiden joukossa oli myös Lac du Bourget, pitkä soikea järvi, jonka toisella rannalla sijaitsee kahdeksansadan vuoden vanha luostari Abbaye de Hautecombe. Se sisältää kaikenlaisia harvinaisuuksia, muun muassa entisten Savoie'n hallitsijoiden hautoja. Voi sanoa, että kaikki Aixles-Bains'issä kävijät tekivät sinne pyhiinvaelluksia, varsinkin kun samalla saivat tehdä miellyttävän laivamatkan tuota kaunista järveä pitkin, jonka toisella rannalla kohosi jyrkkä, rotkojen halkaisema vuorenrinne. Kauniina, kirkkaana päivänä olikin näky hurmaava. Hienonhieno sinertävä huntu lepäsi yli maiseman, tyynen järven pinnan kiiltäessä niin, että silmiä huikaisi. Laivassa istuessa ja vastakkaiselle rannalle katsoessa näki vielä jyrkemmän kallionkupeen, ja siellä, aivan veden rajassa, rautatien, jota pitkin, harva se tunti, kiiti, kuin kahleistaan irtipäässyt hurjimus, juna joko pohjoiseen tahi etelään. Päästäkseen tuolle laivamatkalle oli ajettava alas Le grand port'iin, suureen satamaan. Ja sinne oli nyt eräänä päivänä Herbertkin tullut.

Kun hän sitten nousi laivan kannelle ja tunkeutui istujien editse etsien itselleen istumapaikkaa, niin hän ällistyi sanomattomasti kuullessaan tutun äänen ranskaksi sanovan kovaa: — »Hyvää päivää, herra Hursti!» — hänen nimensä lausuttuna selvällä suomen kielellä. Ja sitten hän vielä enemmän hämmästyi, kun katsahti lausujaan päin ja näki edessään hymyilevän Hillevin, joka jo ojensi hänelle kätensä ja purskahti iloiseen nauruun. Tämä tapaaminen oli niin odottamaton, että heidän ensimmäiset sanansa olivat melkein vain ilon huudahduksia lyhyiden kysymysten ja vastausten muodossa.

Hillevi oivalsi kuitenkin heti, että hänen oli esitettävä matkatoverinsa, vieressään istuva nuori neiti Herbertille. Tämä neiti, selitti Hillevi, oli hänen koulutoverinsa Lisette Barodet, joka oli kotoisin pienestä Chambéryn kaupungista, missä Hillevi, koulun päätettyään, nyt toverinsa luona vieraili. Sieltä oli vain parinkymmenen minuutin matka Aixles-Bains'iin, ja neidit olivat lähteneet nyt tälle pienelle huvimatkalle, jolla Herbert tapasi Hillevin. Näille molemmille tuli tästä huvimatkasta siis paljon enemmän, kuin mitä he koskaan olivat voineet uneksiakaan, varsinkin koska neiti Lisette Barodet oli noita iloisia, aina puheliaita ranskattaria, jotka ensi hetkestä luontevalla, vapaalla käytöstavallaan karkoittavat kauas kaiken painostavan jäykkyyden. Näistä kolmesta tuli siis mitä iloisin matkaseurue, joka tunsi, ettei tämä huvimatka ollut heidän viimeisensä.

Hillevillä oli heti »kohtalo» huulillaan.

— Etkös muista, Lisette, — sanoi hän toverilleen, — kuinka aina olen puhunut kohtalosta? Tässä taas näet, mitä suuria ihmeitä se voi meille tehdä. Yhtäkkiä putoaa kuin taivaasta syliini vanha, hyvä ystävä.

Ja sitten hän selitti vielä, että tämä juuri oli se herra, jonka kanssa tanssimaansa valssia hän ei koskaan unhoita, samoin kuin ei myöskään heidän yhteisiä purjehdusretkiään Suomen saaristossa.

Siitä sitten riitti heille keskustelun aihetta pitkin matkaa, kunnes he saapuivat tuohon vanhaan luostariin. Sen katseleminen jäi tältä iloiselta seurueelta nyt kuitenkin koko lailla pintapuoliseksi. He katselivat enemmän toisiaan puhelun käydessä ristiin rastiin, sanojen sadellessa milloin minnekin, niinkuin ranskalaisilla, tuolla vilkkaalla kansalla, on tapana puhua, syvemmän sisällyksen jäädessä usein syrjään, jopa joutuessa iloittelun, tyhjänpäiväisen leikinlaskun peittoon.

Luostarissa Hillevi ja Herbert yht'äkkiä muistivat erään asian: oli lähetettävä näköalakortti Toinille. Ehdotus hyväksyttiin yksimielisesti ja kaikki kolme panivat nimensä tervehdyksen alle, myöskin Lisette Barodet. Yhteinen ilo hämmensi kaikki ajatukset. Ei kellekään siinä silmänräpäyksessä johtunut mieleen, minkä vaikutuksen näiden nimien yhdistelmä saattoi aikaansaada tervehdyskortin vastaanottajassa. Kun omat tunteet kuohuilivat ylimpänä, niin unhottuivat parhaimmankin ystävättären, oman puolisonkin mielessä mahdollisesti syntyneet ajatukset, jotka ehkä juuri sillä hetkellä olivat pitkällä matkalla huolestuneina, epäilyksiä, pahoja aavistuksia täynnä.

Kun tämä seurue palasi takaisin lähtöpaikkaansa, niin oli sillä valmiina päätös, että kaikkien kolmen oli uudelleen tavattava seuraavanakin päivänä Aix-les-Bains'issä. Lähemmin laadittaisiin ohjelma sitten, mutta sen pääsisällyksenä oli yhteinen huvittelu.

Seuraavana päivänä tulikin Hillevi yksin. Hän ilmoitti kuitenkin neiti Barodet'n tulevan illemmällä, jolloin kuunneltaisiin konserttia ja samalla koeteltaisiin onnea la dowze-pelissä Grand cercle'ssä. Sen pelin tunsivat he jo molemmat. Ja varsinkin sanoi Hillevi voittaneensa hyvin usein. Nyt, päivällä, päättivät he hammasrataa ajaa ylös Mont-Révard'ille, josta kirkkaalla säällä, niinkuin nyt sattui olemaan, saattoi nähdä Mont-Blanc'in huipun.

Hillevi oli haltioissaan. Hän oli onnellinen taas. Hän oli täydessä vapaudessa, ulkomailla, kaukana omaisista, kaukana »pahoilta» silmiltä. Istuessaan likitysten Herbertin kanssa hän tunsi olevansa kuin tämän oma. Ja hänen omasta pyynnöstään he alkoivat sinutella toisiaan. Sekin lisäsi tuttavallisuutta heidän välilleen. Ei tarvinnut puhua vertauskuvin, salatarkoituksin, vaan sai sanoa ajatuksensa suoraan.

— Katsos, Herbert, kuinka paljon cyclamen kukkia tuolla kosteassa rotkossa kasvaa! — sanoi Hillevi, osoittaen toisella kädellään ulos junan ikkunasta ja laskien toisen kätensä Herbertin polvelle.

— Minä ihailen niitä. Ne ovat tavattoman veikeitä oikullisissa asennoissaan, — ilmaisi niistä Herbert mielipiteensä.

— Minä olen ihan rakastunut niihin, — jatkoi Hillevi. — Ja ajatteles!
Niitä käytetään täällä hajuvesiin, ihojauheisiin ja saippuoihin. Meille
Suomeen tuotuina ne eivät kuitenkaan tuoksu ollenkaan.

Eräässä radan käänteessä he mykistyivät ja jäivät ihailemaan kaupunkia ja sen ympäristöä, joka levisi laajana heidän silmiensä eteen vaipuen yhä syvemmälle kuta korkeammalle juna kiipesi. He eivät malttaneet pysyä istuallaan, vaan nousivat seisomaan ikkunan eteen. Aivan kuin tiedottomasti kiersi Herbert siinä käsivartensa Hillevin vyötäisten ympäri. Ja kuin näköalasta ihastuneena huudahti Hillevi:

— Aaah!

Mutta samalla hän loi pitkän, hurmaantuneen katseen Herbertiin ja istuutui sitten raukeana penkille. Hetken kuluttua hän sanoi:

— Muistatkos, Herbert, kun tapasit minut sieltä rannalta itkemästä, silloin lähtöpäivän aattona?

— Kuinka en sitä muistaisi? Säälin sinua silloin kovin, — vastasi
Herbert.

— Ihanko totta? — kysyi taas Hillevi. Mutta melkein yhteen jatkoon hän kysyi vielä, aivan kuin se koittaakseen pois sen asian, mutta samalla tunkeutuakseen syvemmälle Herbertin sieluun:

— Mitenkähän Toini nyt jaksaa?

Herbert hämmästyi ja naurahti.

— Onko hän vielä onnellinen? Oletteko te onnelliset? — kysyi silloin
Hillevi.

— Sitä sinun on kysyttävä Toinilta itseltään, — oli Herbertin vastaus.

— Mutta miltä sinusta tuntuu? Luuletko hänen olevan onnellisen? — intti
Hillevi aivan häikäilemättä.

— Välistä ehkä, välistä ei, — selitti taas Herbert.

— Sinä olet aina diplomaatti, — sanoi Hillevi nyt. Ja hänen äänessään oli melkein iloinen sävy. Enempää hän ei halunnutkaan tietää. Jos tuo vastaus piti paikkansa, niin merkitsi se jo hyvin paljon.

Herbert pyysi Hillevin syömään päivällistä kanssaan hotelli
Richmondiin, missä hän asui. Päivällisen jälkeen piti heidän tavata
konsertissa neiti Barodet, joka siihen mennessä aikoi saapua
Chambérysta Aix-les-Bains'iin.

Jo päivällisillä herätti Hillevin ulkomuoto tavatonta huomiota. Ja vieläkin enemmän iltakonsertissa ja pelipöydän ääressä. Ranskalaiset, jotka ihailevat tällaisia harvinaisia kaunottaria, vaikka semmoisia saavatkin paljon nähdä, eivät voineet olla huudahtamatta ihastuksesta. Päivällispöydässä oli tiedetty kuiskata, että Hillevi oli Suomesta, ja se antoi aihetta mairitteleviin lausuntoihin maastamme ja kansastamme.

— Ja kuinka ihmeen aistikkaasti hän on pukeutunut! — kuiskasi joku,

— Une vraie parisienne! (Oikea parisitar!) huomautti toinen.

Hillevi oli pukeutunut terra-cotta-väriseen, avokaulaiseen iltapukuun, joka todellakin ansaitsi ihailua. Itse hän oli hyvin tyytyväinen herättämäänsä huomioon, mutta myöskin Herbert otti imartelusta osansa, sekä omalta kohdaltaan, että sen vuoksi, että oli näin huomatun naisen seurassa.

»Grand cerclen» suuressa salissa tapasivat he sitten konsertin aikana neiti Lisette Barodet’n, joka myöskin, vihertävässä iltapuvussaan, oli miellyttävä. Kaikesta saattoi päättää, miksi juuri hänestä ja Hillevistä oli tullut niin hyvät ystävät. Tässä yhdisti nähtävästi juuri sama elämänkatsomus kaksi naista toisiinsa. Elämä oli arvalla ratkaistava. Siltä oli otettava, mitä suinkin irti sai. Ja kaikki oli käytettävä niin, että olisi hauska elää. Siinä joutavanpäiväisen olemassaolon päämäärä.

Herbert oli kyllä ennenkin seisonut pelipöydän ääressä, mutta enimmäkseen olivat hänen pöydälle panemansa louis'dorit [ranskal. kultaraha, 20 frangia] yht'äkkiä kadonneet croupier'n [pelipankissa henkilö, joka kerää pelaajien panokset ja maksaa voitot] haravan nykäiseminä aivankuin näkymättömän hengen poispuhaltamina. Konsertin väliajalla hän seurasi nyt kuitenkin pelihaluisten neitien mukana katselemaan à la boule peliä.

Pöydän ympärillä oli jo monta riviä pelaajia, niiden joukossa huomattava määrä pitkiä, laihoja miss'ejä, pincenez nenällään ja posket hermostumisesta punottavina. Kuului vain croupier'n huutoja: »Faites vos jeux, messieurs! — Rien ne va plus! — Le sept!» [Tehkää panoksenne, herrat! — Ei lisää enää! — Seitsemän!]

— Minäpä panen nyt vielä seitoselle, — sanoi Hillevi ja heitti 20-frangin kultarahan sille numerolle. Minä ajattelen erästä seikkaa. Jos voitan, niin se toteutuu.

Hetken kuluttua kuului taas croupier'n huuto: — Le sept.

Ja Hillevi korjasi 140 frangia. Hän oli siis voittanut 120 frangia ja omansa takaisin. Hän oli tavattoman iloinen.

— Se toteutuu! Se toteutuu! — sanoi hän ja katsoi Herbertiä merkitsevästi silmiin. Tämä saattoi melkein jo arvata, mitä Hillevi oli ajatellut.

— Ja konsertin jälkeen pyydän minä nyt teidät molemmat ravintolaan, — lisäsi hän.

— Se on minun saatava tehdä, —vastusti Herbert, — Se on aina miehen tehtävä.

Ja niin he tekivätkin sen jälkeen, kun olivat vaihtelevalla onnella jonkin aikaa ottaneet osaa à la boule-peliin. Ravintolassa taas tuli puheeksi seuraavien päivien ohjelma. Se tuli ratkaistuksi sillä perusteella, että Hillevi ja neiti Barodet jo aiemmin olivat päättäneet käydä Chamonix'ssa. Hillevin piti näet ehdottomasti saada nähdä koko tuo suurenmoinen alppiluonto, jonka keskuksena on Mont-Blanc. Ja sitä tietä päätti nyt myöskin Herbert palata Genèveen ja sieltä kotimaahan molempien matkatoveriensa taas matkustaessa takaisin Chambéry'hin. Tämä suunnitelma tuotti mitä suurinta tyydytystä heille kaikille.

Ja unhottumattomaksi elämykseksi tämä matka heille jäikin, sillä yksikään heistä ei ollut noita jylhiä, päätä huimaavia vuoriratoja ennen kulkenut. Toinen toistaan kauniimmat, hymyilevät maisemat avautuivat heidän eteensä. Tuolla alhaalla vihannoiva, auringon valaisema laakso siroine majoineen, tuolla värikkäissä puvuissaan työskentelevät tahi laumojaan vuorien rinteillä paimentavat asujaimet, tuolla syviksi rotkoiksi ja onkaloiksi lohkeilleet kallionkupeet, joita myöten siellä täällä syöksyi alas koskena kohiseva vuorivirta, tuolla edessä pohjattoman kuilun poikki rakennettu korkea, kapea silta, jonka yli junan oli kuljettava hiljaa kiivetessään lumirajaa kohti, ja tuolla vihdoin nuo ikuisen lumen ja jään peittämät jättiläiset, ryntäillään sulamattomiksi meriksi hyytyneet aallokot, huiput joko kimmeltävinä kultaisessa päivänpaisteessa, tahi hohtavina hehkuvassa ruskossa auringon painuessa mailleen taikka myös verhoutuneina sakeaan sumuun ja lumituiskuun, joka eksyttää niiden korkeuksia uhmaavan uhkarohkean ihmisen, vieläpä usein syösten ja haudaten hänet uumeniinsa, joista ei häntä koskaan kukaan löydä.

Chamonix'ssa sai tämä kolmihenkinen seurue sitten nähdä itse tuon »valkoisen vuoren» melkein kuin käden ulottuvilta. Mutta sittenkin se sai heidät masentavana pysymään huomattavan välimatkan päässä, katselemaan sitä kaukoputkella laakson vastaiselta Brévent-vuoren rinteeltä, jossa oli juuri tämmöisiä ihailijoita varten sievä kahvila. Täältä oli moni muukin tuota peloittavaa jättiläistä ihmetellyt, muun muassa kuuluisa englantilainen taidefilosofi Ruskin, jonka muistoksi siellä oli hänen nimeään kantava kivi.

Alhaalla laaksossa kiemurteli pieni Arve-joki, jäsen toiselta rannalta kohosi jyrkkänä seinämänä se vuorten jono, jonka selkää pitkin kulkee Ranskan ja Italian välinen raja, ja jonka korkein kohta juuri on Mont-Blanc. Mikä valon ja värien vaihtelu tässä jyrkässä seinämässä! Alempana paikoin tummaa, paikoin vaaleamman vihreää metsää, mutta tuossa jo harmaata kiviröykkiötä, tuossa kuin valuva kosken kuohu, mutta jäätyneenä heijastuen milloin vihertävänä, milloin sinertävänä, tuossa synkkä rotko tahi musta, korkea kivi, terävä kuin piikki, tuossa sitten jo ikuisen lumen raja, josta laakson asukkaille hengenvaaralliset vyöryt lohkeilevat, ja yhä ylempänä, yhä häikäisevän valkoisempina kuhmuraiset, kyttyräiset harjanteet valtiaanaan horjumattomalla valtaistuimellaan aina ja aina vain Mont-Blanc. Minne hyvänsä katse kulki ja harhaili, aina se lopulta sittenkin näki edessään tuon saman jättiläishahmon.

Täällä sanat kaikilta melkein tyrehtyivät, luonnon valtava suuruus mykistytti kerkeimmänkin kielen. Vasta lähtöhetkellä, asemalla, heräsivät tunteet, höltyivät hermot, siirtyivät ajatukset entisiin jokapäiväisiin asioihin. Oli kuin kaikki olisi alkanut sielussakin laskeutua alaspäin sitä mukaa kuin juna varovasti vieri rataa alas, kummallakin puolellaan taas toisenlaisia kauniita näköaloja Genèveen päin kuljettaessa, sinne, jossa Herbertin oli erottava Hillevistä ja neiti Barodet’sta.

Hyvästellessä kohtasi Herbertiä Hillevin pitkä, kysyvä ja surumielinen katse. Ja kun Herbert piti Hillevin kättä omassaan, niin he ymmärsivät toinen toisensa paremmin kuin äänin ja sanoin.

— Mehän tapaamme kohta toisemme Helsingissä jälleen? — kysyi Herbert.

— Muutaman kuukauden kuluttua, — vastasi Hillevi vakavasti, — pitkän, pitkän kuukauden kuluttua.

— Ajatus lyhentää ajan, — liitti siihen Herbert.

— Ja kirjeet, — jos saan kirjoittaa? — kysyi Hillevi varovasti.

— Tietysti. Vieläpä pyydän sitä sinulta, — lohdutti Herbert.

— Minä kyllä tiedän oikean tien, — oli Hillevin jo iloisempi loppulause.

Kädenpuristus ja syvä katse vielä.

Ja Hillevi riensi toiselle laiturille, jonne neiti Barodet jo oli mennyt ennen häntä — ymmärtäen toverinsa asian.

He palasivat Chambéry'hin, ja Herbert matkusti Helsinkiä kohti — Toinin luo.

IV

Toini oli alussa, Herbertin ollessa Aix-les-Bains'issä, saanut mieheltään kirjeitä aina muutaman päivän kuluttua. Ja niistä ei Toini saanut minkäänlaista aihetta epäilyksiin. Mutta sitten tuli tuo yhteinen kortti Abbaye de Hautecombe'sta, ja se oli tavallaan kohtalokas Hilleville, Herbertille ja Toinille. Sillä kirjeet, jotka Toini sen jälkeen sai mieheltään ja Hilleviltä, todistivat, etteivät he olleet suoria, vaan että heidän puoleltaan paljon oli jätetty kertomatta. Sen saattoi Toini usein lukea rivien välistä. Hänelle oli ollut ehkä vielä suurempi yllätys kuin Herbertille, että Hillevikin oli tullut Aix-les-Bains'iin, sillä siitä matkasta hän ei ollut mitään kuullut Hillevin isältä yhtä vähän kuin siitäkään, että Hillevillä oli koulutoveri Chambéryssa, jonka luokse hän olisi ollut aikeissa matkustaa. Oliko siis tuo matka tapahtunut isän tietämättä vai oliko se kokonaan tekaistu juttu asian oikean laidan salaamiseksi? Siinä ensimmäinen ikävä vaikutus. Mutta sitä ei Toini yrittänytkään hälventää hankkimalla selvyyttä tähän asiaan kanslianeuvos Urvolta. Sitä ei hänen omatuntonsa sallinut. Hänestä tuommoinen menettely tuntui kovin halpamaiselta. Ja hän piti koko asian omana salaisuutenaan.

Mutta kun Herbert sitten, matkansa tähden Chamonix'hin, viivähti pari päivää yli ajan, jonka oli kotiatuloaan varten aiemmin määrännyt, niin silloin alkoivat Toinin epäilykset vahvistua. Hän sai kirjeistä kyllä tietää, että tuo tuntematon Lisette Barodet oli heidän seurassaan, mutta se ei tuottanut huojennusta hänelle. Senvuoksi hän kovin levottomin mielin odottikin miehensä kotiinpaluuta.

Toinin aavistukset näyttäytyivätkin oikeiksi. Herbert ei ollut lainkaan enää entisensä tapainen. Hän oli kovin hermostunut käytökseltään, mutta, salaten asian oikean laidan, selitti sen johtuvan kylvyistä, jotka olivat olleet kovin rasittavat, ja laiminlyödystä työajasta, jonka johdosta hänellä muka oli paljon jäljelle jäänyttä työtä. Ja tämä hermostuneisuus puhkesi sitten viatonta Toinia vastaan, jonka kuorma tuli entistä raskaammaksi.

Kaikki siis ei ollut nyt niinkuin olla piti. Mutta pahinta oli, että Herbertin välinpitämättömyys vaimoaan kohtaan yhä kasvoi ja että hän laiminlöi vaimoaan siinä määrin, että tästä välistä tuntui, kuin Herbert suorastaan olisi halveksinut häntä. Siitä taas johtui, että kyyneleet usein täyttivät nöyrästi kärsivän Toinin silmät, mutta sen sijaan, että hän olisi saanut sääliä osakseen, suututti itku vain hänen miestään, joka silloin jätti hänet yksin suruineen, koska muka ei sietänyt nähdä naisten turhanpäiten itkevän. Ja silloin poistui Herbert tavallisesti pitkäksi aikaa, etsien toverien seuraa ja viettäen heidän kanssaan iltansa jossakin ravintolassa.

Joku valoisampi hetki heidän välillään tuli vain, jos Herbert sattui puhumaan Hillevistä. Silloin Toini huomasi paikalla, että Herbertin katse kirkastui, ja aivan kuin olisi jonkin uutisen tietänyt hän lausui iloisena Toinille:

— Mitä sinä suret? Muutaman viikon kuluttua saat varmaan jo parhaimman ystävättäresi jälleen kotiin.

Hillevi oli — hyvin viisaasti kyllä — kirjoittanut tästä paluustaan Toinillekin, mutta tämmöisistä pikku seikoista ja vihjauksista alkoi Toini aavistaa, että Herbertkin oikotietä sai tietoja Hilleviltä. Heidän kotiinsa ei niitä Herbertin nimelle tullut, mutta niitä saattoi tulla varmassa postissa ulkoasiainministeriöön. Tätä Toinin arvelua vahvisti vielä sekin seikka, että Herbert istuskeli siellä nytkin tavallista kauemmin, luultavasti kirjoitellen siellä vastauskirjeitään. Omituinen salaperäisyys kaikissa asioissa näytti siis verhoavan Herbertin toimia.

Herbert oli kokonaan muuttunut, sen huomasi Toini hyvin. Ja ääretön suru ahdisti hänen mieltään. Omasta pojastansakaan ei isä enää paljon välittänyt.

Mutta Toinille oli Reino vielä ainoa ja suuri lohdutus tässä surussa, jonka hän oli päättänyt yksin kantaa, ypö yksin.

Tätä kauheata asiaa ajatteli Toini usein pääsemättä mihinkään selvyyteen. Saattoiko se todellakin olla mahdollista? Saattoiko Hillevi olla niin petollinen? Saattoiko hänen miehensä nyt jo, ainoastaan muutaman vuoden kuluttua, kyllästyä häneen, käydä niin tylyksi, että välistä loukkasikin häntä kovilla, melkein raaoilla sanoilla?

Tämä vaivasi, aivan kiusasi Toinia niin, että hän tahtoi kaikin keinoin päästä tästä asiasta selvyyteen niin pian kuin suinkin. Olihan varmuus sittenkin parempi kuin epävarmuus, kun ei enää mitään toivon pilkettä näkynyt. Ja eihän ollut syytä antaa Herbertin kohdella häntä hänen naisellista arvoaan alentavalla tavalla. Pitihän hänen itsensäkin kerran saada puolustautua mahdollisia epäluuloja vastaan. Hän päätti siis käyttää ensimmäistä tilaisuutta hyväkseen.

Semmoinen tulikin eräänä iltana, kun Herbert palasi tavallista myöhemmin kotiin toveripäivällisiltä. Toini oli istunut ja odotellut häntä juuri siinä tarkoituksessa, että saisi mieheltään selvän vastauksen. Mutta hän oli itkenyt, ja hänen poskensa olivat kyynelistä märät, kun Herbert astui huoneeseen. Tämä harmitti Herbertiä ja hän tiuskasi:

— Miksi sinä täällä näin myöhään istut? Ja vielä olet itkenytkin.

Toini vastasi lempeästi kuin aina:

— Kotonanihan minä vain istun. Ja minkä minä sille voin, että olen itkenyt?

Mutta tämä alistuvainen äänen sävy suututti Herbertiä vielä enemmän:

— En tiedä, mitä syytä sinulla olisi itkemiseen? Enhän ole mikään poikanulikka, että minun pitäisi olla kotona jo lasten maatapanoaikaan.

— Hyvä Jumala, kuinka tylysti sinä taas puhut! — jatkoi Toini.

— Taas! — koroitti Herbert ääntään.

— Mitä minä sitten olen sinulle tehnyt, kun näin huudat minulle? — kysyi Toini!

— Parasta olisi, ettet kysyisi sitä minulta! — vastasi jälleen Herbert, — niin pääsisin turhista vastauksista.

— Mutta tahtoisin kerrankin tietää, Herbert, miksi kohtelet minua näin? — uteli Toini ja loi jälleen ystävällisen katseen mieheensä. — Olenko sinua jollakin tavalla loukannut? Olenko pahoittanut mieltäsi jollakin rumalla teolla? Kohtelet minua todellakin niin, kuin epäilisit minua suuresta rikoksesta. Sano, Herbert, minulle suoraan, epäiletkö minun olleen uskoton poissaolosi aikana?

Tämä kysymys sai Herbertin tulistumaan. Hän paiskasi vaimolleen vasten silmiä sanat:

— Minua kummastuttaa, ettet jo kauan ole huomannut, ettemme enää sovi yhteen. Välillämme on liian suuri elämänkatsomuksen ero, joka synnyttää vain ikävää erimielisyyttä. Se taas kasvaa päivä päivältä eripuraisuudeksi, ja sen nojalla on meillä mahdollisuus saada avioero, jota minä nyt toivon ja haluan. Diplomaatilla pitää sitäpaitsi olla vaimo, joka osaa hyvin kieliä ja kykenee edustamaan, hänkin. Sinä tiedät, että minä pyrin eteenpäin urallani ja että vielä voin nousta korkeallekin, mutta sinä elät vain lastasi ja kotiasi varten.

— Mutta onhan minun lapseni ja minun kotini myöskin sinun, — vastasi
Toini tyynesti. — Ketä varten minun sitten oikeastaan pitäisi elää?

— Tämä on siis turhaa keskustelua, — sanoi silloin Herbert, nousi paikaltaan ja meni tiehensä paiskaten oven voimakkaasti jälkeensä kiinni.

Asia oli nyt siis Toinille selvä. Ja hän huomasi, että Herbert aikoi pysyä päätöksessään. Se nähtävästi ei ollut hetken päähänpisto. Vastusteleminen oli siis turhaa, niin kipeästi, kuin se Toinin sydämeen koskikin. Hän ajatteli tätä asiaa koko yön silmiään ummistamatta, katkerasti ja kauan itkien. Nykyäänhän voi saada helposti avioeron, ja Herbert osaisi kyllä ohjata asiansa haluamaansa ratkaisuun. Hänellä oli kyky kääntää syyt ja vastaväitteet omaksi edukseen, vaikka Toini tiesikin olevansa aivan syytön. Ja jos lisäksi rakkaus toiseen naiseen — niinkuin Toini varmasti päätteli — oli tämän kysymyksen päävipusin, niin hänenkin asiansa vain pahenisi, jos hän asettuisi siinä poikkiteloin. Hän tahtoi siis nytkin olla nöyrä ja alistuvainen, tietäen, että korkeampi valta kerran ratkaisisi hänen asiansa oikeammin kuin Korkein Oikeus, maallinen valta, johon Herbert aikoi juttunsa viedä, nyt luultavasti oli ratkaiseva.

Seuraavinakin päivinä harkitsi Toini itsekseen tätä asiaa, jota hän jo pitkän aikaa sitten oli alkanut pelätä ja joka siis ei tullut enää minäkään yllätyksenä, vaikka hän viimeiseen asti oli toivonut sen kääntyvän parempaan päin. Muun muassa hän oli tietoinen siitä, että hänen toimeentulonsa oli hyvin turvattu; siinä suhteessa hän sai olla aivan rauhassa. Suurin ilo oli hänellä kuitenkin siitä, että hän saisi pitää poikansa, syytön kun oli mihinkään rikokseen. Reinoa hän sai edelleenkin rakastaa. Poikansa rakkauden hän toivoi tulevaisuudessakin saavansa omistaa täydellisesti, jos hän nyt oli miehensä rakkauden kadottanut, tuon rakkauden, joka ei koskaan millään pakkokeinoilla ollut voitettavissa. Lietsoa sitä uudelleen oli Toinia mahdotonta, jos Herbert kerran oli kylmennyt, vieläpä toiseen naiseen kiintynyt. Tulevaisuus vain oli näyttävä, — ja siitä oli Toini varma, — että Herbert joskus vielä oli antava arvoa hänelle. Silloin ehkä saattoi hän olla voimakkaampi puoli, vaikka hän nyt oli liian heikko käymään häneen suunnattuja voimia vastaan.

Toinikin oli siis päätöksensä tehnyt. Ja siinä hän halusi lujasti pysyä. Hän päätti samalla myös odottaa Hillevin paluuta ja panna hänet koetukselle.

V

Palattuaan kotimaahan haki Hillevi kohta Toinin käsiinsä. Hänen isänsä tiesi kyllä tyttärensä tulosta ja oli siitä kertonut Toinin äidille, mutta päivä oli jäänyt mainitsematta. Toinin mielestä oli Herbert kuitenkin selvillä tästä asiasta, vaikka hän tekeytyi tietämättömäksi. Tuntuipa Toinista melkein ivalta, kun Herbert eräänä päivänä tuli virastostaan kotiin ilmoittaen Toinille:

— Parhain ystävättäresi on nyt odottamatta saapunut Helsinkiin.

Toinin teki mieli kysyä, oliko Herbert käynyt häntä vastaanottamassa, mutta jätti sen tekemättä. Herbertin iloisesta äänensävystä hän päätti niin tapahtuneen, varsinkin kun hänen miehensä heti huomasi lisätä:

— Näin hänet juuri kadulla.

Ja kun Toini edelleen oli itsepintaisesti vaiti, tokaisi Herbert hermostuneesti:

— Etkö sinä enää iloitsekaan hänen tulostaan?

Silloin Toini vastasi:

— Minä pidän nyt sekä iloni että suruni vain omassa sydämessäni.

Herbert meni sen jälkeen sanaakaan sanomatta ulos. Toini kuuli kuitenkin hänen mennessään kuiskaavan:

— Sietämätön!

Toinin mielestä tuntui, että koko tämä tiedoitus Hillevin tulosta oli Herbertin taholta vain pilkkaa, suoranaista ilkeyttäkin. Mutta tämänkin hän kätki ääneti sydämeensä.

Samana iltana jo tuli Hillevi Toinia tervehtimään. Hän ei ollut malttanut olla heti tulematta katsomaan, kuinka Toini voi ja miltä hän näytti näin pitkän eron jälkeen.

Omituista kyllä ei Herbert sinä iltana voinut olla kotona. Hän oli käskenyt pyytämään anteeksi, jos Hillevi sattuisi tulemaan. Hänellä näet oli sinä iltana kovin tärkeätä tehtävää, vieläpä jokin yhteinen neuvottelu virastossa.

Toini otti mitä sydämellisimmällä tavalla vastaan Hillevin, joka myöskin koetti olla niin rakastettava kuin suinkin. Toini ylisti jälleen Hillevin kauneutta, katseli ja kiitteli hänen aistikasta pukuaan, näytti, sanalla sanoen, yhtä ihastuneelta ystävättäreensä kuin ennenkin. Vieläpä täytyi hänen itsekseen myöntää, että Hillevi nyt oli kukkeimmillaan, ettei ollut lainkaan ihme, jos Herbertkin olisi ollut häneen rakastunut.

Mutta itsestään hän ei saanut Hilleviltä yhtäkään mairittelevaa lausuntoa. Hienotunteisesti kylläkin Hillevi ei tahtonut sanoa, että Toini oli vanhentunut, vaikka sen huomion oli heti tehnyt Toinin nähtyään, mutta paljon, paljon sanoi Hillevi Toinin muuttuneen. Hän ei Hillevin mielestä ollut enää yhtä iloinen, tyytyväinen, avokatseinen, avomielinen kuin ennen. Tulipa Hillevin suusta vihdoin esille sekin, että Toini oli murtuneen näköinen, että näytti kuin kyyneleet olisivat uurtaneet jälkiä hänen poskilleen, jotka ennen olivat niin punaiset ja kauniit, nyt kalpeat ja laihtuneet. Syytä tähän muutokseen ei Hillevi kuitenkaan tiedustellut, sillä hän tiesi sen kyllä itse jo varsin hyvin, vaikka se tuskin liikuttikaan hänen omaatuntoaan, vain hän itse kun oli sillä hetkellä kaikki, toinen ei mitään. Eivät surettaneet häntä toisten surut, kunhan vain hänen oli hyvä olla. Näin oli Toinin entinen pikku ystävätär sisällisesti »kehittynyt» ulkona maailmassa.

Toinin ja Hillevin keskustelu liikkui sitten pääasiallisesti Hillevin kertomuksissa hänen oleskelustaan Ranskassa. Ja ne näyttivät olevan Hillevin mielestä kiintoisin aihe. Mutta Toinillakin oli sydämellään jotakin, jonka hän tahtoi saada esille. Hän alkoikin lopulta puhua vakavasti vakavasta asiasta nähtyään surukseen, että Hillevi kosketteli pinnallisesti, kuin hipaisemalla vain, seikkoja, jotka olivat Toinin mielestä suuria elämän kysymyksiä. Lausuttuaan ihmettelynsä Hilleville siitä maailmankatsomuksesta, mikä ulkomailla, varsinkin Ranskassa, vallitsi tällaisistakin asioista, päätyi hän omaan nykyiseen tilaansa. Eikä hän tahtonut Hilleviltä salata, että sekin oli suuresti muuttunut, että juuri se oli syynä hänen ulkonaiseenkin muutokseensa. Tarkemmin ei hän sitä kuitenkaan selittänyt, koska Hillevi sitä tuskin näytti haluavankaan kuulla. Mutta yhden kysymyksen pyysi hän saada hänelle tehdä. Ja melkein kuin kaataen raskaan kuorman Hillevin eteen Toini lausui vakavalla äänenpainolla:

— Kuulepas, rakkahin Hillevini, sinä parahin ysvättäreni jo nuoruusvuosiltasi asti! Sinä ehkä näet, että paljon on tapahtumaisillaan. Minulla ei ole enää onneani jäljellä. Mutta sinä olet vielä lähelläni. Sanohan nyt! Tuletko aina pysymään samana uskollisena ystävänäni vast'edeskin elämämme loppuun saakka, vaikka mitä minulle tapahtuisikin?

Ja näin kysyessään otti Toini hänet syliinsä, suuteli häntä ja odotti.

Hillevi näytti hämmästyvän ja viivytteli hetkisen vastausta. Vihdoin hän katsahti Toiniin pikaisesti, ja, antamatta suoraa vastausta, kysäisi:

— Miksi kysyt sitä minulta nyt?

— Siksi, että nyt tahdon sen tietää. Näin pitkän erossaolon jälkeen on minulla syytäkin sitä kysyä. Ja sinun vastauksestasi riippuu kaikki. Se on ratkaiseva minulle.

— Tietysti, — vastasi Hillevi ja kietoi käsivartensa Toinin kaulaan. Näytti kuin hän tällä liikkeellä olisi tahtonut peittää kasvonsa Toinin silmiltä. Omatunto kosketti sittenkin Hilleviin. Hän tiesi valehtelevansa. Hän arvasi myös, että Toini huomasi, ettei hän puhunut totta.

Tämä kohtaus liikutti Toinia niin, että hän purskahti itkuun ja itki kauan nojautuen Hillevin olkapäähän.

Hillevi oli tästä niin ymmällään, ettei tietänyt, mitä tehdä. Hän ei saanut sanaakaan suustaan. Lohduttamaan Toinia hän ei kyennyt. Sekin olisi ollut valheellista. Eikä hänellä ollut mitään keinoja selvitellä tätä tilannetta, sillä hän tunsi ja tiesi, että juuri hän itse oli syypää kaikkeen, syypää Toinin suureen suruun, hänen onnettomuuteensa.

Siksi he olivat molemmat kauan vaiti. Hilleville tämä vaitiolo oli vieläkin kiusallisempi kuin Toinille, joka tunsi syyttömyytensä. Toini saattoi rauhallisesti ajatella tätä asiaa. Hän koetti tyynnyttää itseään. Ja tyyntyikin lopulta, kun huomasi, että Hillevi tahtoi päästä lähtemään pois. Hän tunsi sääliä Hilleviä kohtaan ja alkoi ensimmäisenä puhua sanoen:

— No, niin! Jättäkäämme tämä asia! Puhukaamme sitten jostakin muusta.

Mutta mistään muusta ei tahtonut enää syntyä keskustelua.

Siksi Hillevi sanoi:

— Minä huomaan, Toini, että sinä olet kovin hermostunut ja kaipaat lepoa. Ehkä on parasta, että minä nyt lähden.

Ja hän nousi paikaltaan.

Toinikaan ei vastustellut, vaan sanoi:

— Kuinka haluat, Hillevi.

Ja Hillevi lähti vaihdettuaan vielä suudelman vanhan ystävättärensä kanssa.

Mutta heistä molemmista tuntui, kuin näky käsi yhdellä iskulla olisi katkaissut kaikki ystävyyden siteet heidän väliltään.

VI

Taivas alkoi yhä enemmän pimetä Toinilta. Mustia, synkkiä pilviä kasaantui hänen päälleen kasaantumistaan. Eikä ketään hänellä ollut, jonka kanssa hän olisi tahtonut neuvotella. Kenellekään ei hän tahtonut surujaan ilmaista. Hän istui vain allapäin, surumielisenä, pikku Reinon kanssa, joka oli hänen ainoa lohdutuksensa heidän kodissaan.

Seuraavana päivänä jo Hillevin käynnin jälkeen sai hän vastattavakseen miehensä Korkeimpaan Oikeuteen antaman avioeroanomuksen. Luettuaan sen huomasi Toini, että häntä syytettiin pääasiallisesti eripuraisuudesta.

Eripuraisuudesta! Hänkö, Toini, oli ollut eripurainen? Hän, joka oli ollut hiljainen ja nöyrä, anteeksiantavainen, alistuvainen, valmis vaikka mihin sen puolesta, jota rakasti, uhraamaan henkensäkin ystävänsä puolesta? Oi, hän olisi voinut kuolla kuin karitsa teurastajan veitsi kurkussaan, ääntäkään päästämättä, vain rukoileva, melkeinpä kiitollinen katse sammuvissa silmissään! Jumala, Jumala! Eikö ole mitään oikeutta maailmassa?

Ennenkuin meni asianajajan luo kirjoituttamaan vastausta tahtoi
Toini kuitenkin tavata miehensä. Kahdesta asiasta piti hänen saada
Herbertiltä selvyyttä. Silloin olisi hän selvillä kaikesta muustakin.

Herbert oli sinä päivänä taas kauan poissa. Hän oli ilmoittanut, ettei tulisi päivälliseksikään kotiin. Tulisi siis ikävä ilta monessa suhteessa. Toini arvasi, että Herbert tiesi tuon avioeroanomuksen saapumisesta Toinille ja että hänen miehensä ehkä senkin tähden pysyi poissa kotoa välttääkseen ikävää yhteentörmäystä. Itsekin hän tätä pelkäsi, mutta odotti miehensä tuloa sittenkin saadakseen asian yhä likemmäksi päätöstään.

Herbertin tultua kysyi Toini:

— Saanko puhua kanssasi muutaman sanan?

— Mistä niin? — kysyi Herbert lyhyesti.

Toini selitti saaneensa avioeroanomuksen ja lausui:

— Pari kysymystä vain ennenkuin siihen vastaan. Ensimmäinen on: Aiotko mennä uusiin naimisiin?

— Aion, — vastasi Herbert.

— Hillevin kanssa siis? — kysyi Toini sykki sydämin.

— Niin, tuli jälleen lyhyt vastaus.

— Siinä kohden suostun siis heti, sai Toini sanotuksi. — Hillevihän on ollut parhain ystäväni tähän saakka. Hänen hyväkseen uhraan siis kaikki, kaikki. Mutta yhdellä ehdolla, ja se on se toinen kysymys.

— Mikä se on? — kysyi Herbert.

— Se on se, — nyyhkytti Toini, — että minä saan pitää poikamme.

— Suostun, — vastasi Herbert jälleen kylmästi kuin jossakin virallisessa kuulustelussa.

Ja hän nousi paikaltaan pitäen heidän keskustelunsa päättyneenä.

Toini ei voinut enää hillitä itseään. Hänkin nousi, juoksi pois huoneesta ja heittäytyi salissa kasvoilleen sohvatyynyyn, jonka kasteli märäksi kauan vuotavalla kyynelvirralla.

Eniten hän itki elämän viheliäisyyttä maan päällä, vilppiä ja petosta siinä olennossa, jota sanotaan ihmiseksi. Ja hän rupesi jälleen miettimään rakkauden ja ystävyyden keskinäistä suhdetta ja niiden sisäistä arvoa. Mitä on se rakkaus, jonka puolesta mies näin uhraa vaimonsa, isä lapsensa, heittäen heidät luotaan kuin joutavan, kuluneen esineen? Mitä on se ystävyys, joka vain oman, itsekkään intohimonsa tähden riistää toiselta sen, mikä tälle on kallista, tahraten pyhimmät tunteet, katkaisten hellät sydämensiteet kuin mitättömän nuoranpätkän? Eikö siis mitään pyhää ole enää ihmisessä? Onko Jumalan kuva hänestä jo kokonaan kadonnut? Vai onko Jumala itse luomastaan maailmasta kuollut?

Toini tunsi todellakin nyt olevansa kaikkien hylkäämä. Mieheltään hän ei enää tarvinnut mitään selityksiä, — lohdutuksesta ei voinut olla puhettakaan. Jäljellä oli vielä hänen äitinsä. Mitä hän sanoo? Tämä oli hänellekin varmaan suuri yllätys, sillä eihän hänen kanssaan ollut koskaan ollut mitään puhetta Toinin ja Herbertin »eripuraisuudesta». Ei ollut Toini itse ainakaan hiiskunut siitä mitään eikä ollut äiti kertaakaan hiiskunut semmoisesta keltään toiseltakaan kuulleensa. Mitä oli hän siis sanova?

Mutta mitä oli Hillevi ensin sanova tämän viimeisen tapauksen jälkeen, josta hän varmaan heti oli saanut tiedon Herbertiltä. Miltä näytti hän nyt viimeisen kohtauksensa jälkeen Toinin kanssa? Se oli kiintoisa kohta. Nyt, jos koskaan, piti kaikki tulla ilmi. Tekosyillä, verukkeilla, kiertelyillä ei ollut enää tilaa missään.

Hillevi parka! Semmoinenko siis oli hänen uskollinen, vilpitön ystävyytensä, josta Toini oli näin kauan uskollisesti pitänyt kiinni?

Seuraavana päivänä sai Toini Hilleviltä kirjeen. Hillevi siis ei itse enää ilennyt näyttäytyä Toinille.

Hillevi kirjoitti:

»Rakkahin Toini!

Lankean polvilleni eteesi, sillä olen varma, että jo tiedät kaikki. Mutta tiedän myöskin, että annat minulle anteeksi, eikö niin, kun saat kuulla, että olen mielettömästi rakastunut mieheesi niinkuin hänkin vakuuttaa olevansa minuun. — Olet kentiesi aavistanut, että olen ollut Herbertiin mieltynyt melkein jo lapsuuteni vuosilta asti, — siitä lähtien, kun tanssin ensimmäisen valssin hänen kanssaan vanhempiesi kotona. Sitten minä kadehdin sinua, kun sinä sait hänet, nuori sydämeni oli aivan murtunut. En tietänyt, jaksaisinko enää elääkään. Sen tähden olin sitten niin tyytyväinen, kun pääsin pois Ranskaan, sillä toivoin haavani siellä paranevan. — Tämä kuulostaa varmaan hyvin uskomattomalta, mutta kaikki on totta, mitä sanon. — Sitten kävi niin, että näin Herbertin jälleen Aix-les-Bains'issä, ja silloin, niin, silloin leimahti liekki uudelleen sydämessäni. Me huomasimme rakastavamme toisiamme. Ja kun hän ilmaisi minulle, ettei ollutkaan löytänyt onneaan sinun kanssasi, niin luulin minä, että minulla oli oikeus tulla hänen vaimokseen, varsinkin kun kotiin tultuani näin, että sinäkin tunsit olevasi onneton. Tiesin sitä paitsi, ettei uhraus minun puoleltani johtaisi suotuisaan tulokseen sinun hyväksesi, pikemmin päinvastoin.

Tämän selityksen jälkeen toivon, että ymmärrät minua oikein ja annat minulle anteeksi, jos olen tuottanut sinulle surua. Toivon samalla myöskin, että saan olla ystävättäresi niinkuin ennen ja että me molemmat pelkäämättä, sankarillisesti otamme vastaan sen, minkä kohtalo meille elämässä suo.

Sinun oma Hillevisi».

Sana »kohtalo» oli alleviivattu. Järjellä ja omallatunnolla ei siis ollut tässä mitään tekemistä Hillevin taholla.

Asia oli siis selvä. Toini oli päättänyt olla vastustamatta avioeroanomusta, toisin sanoen, päättänyt ilman muuta luovuttaa Herbertin Hilleville, »parhaimmalle ystävättärelleen».

Se oli hänestä sydäntä särkevää, mutta muu ei auttanut. Hänen täytyi tehdä niin. Hänen mielestään Jumala tahtoi koetella häntä tällä suurella kärsimyksellä.

Seuraavana päivänä hän päätti mennä puhumaan tästä asiasta äidilleen.

VII

Viimeisinä aikoina, näinä Toinille surullisina viikkoina, ei konsulinrouva Karppi ollut usein käynyt tyttärensä luona. Se ihmetytti Toinia kovin. Mutta muuta syytä ei hän siihen löytänyt kuin sen, että hän itsekin tähän aikaan harvoin näyttäytyi äidilleen, sillä hän ei tahtonut omalla murheellaan, ei edes alakuloisella ulkomuodollaan surettaa äitiään.

Nyt, kun Hillevi oli palannut kotiin, oli asianlaita toisin, varsinkin viimeisten suurten tapahtumain jälkeen. Nyt tunsi Toini suorastaan velvollisuudekseen mennä äitinsä luo. Ja hän tahtoi ehtiä sinne ennenkuin kanslianeuvos Urvon kautta salaisuus olisi tullut äidin tietoon.

Toini tiesi hyvin, että kanslianeuvos Urpo usein kävi hänen äitinsä luona, välistä vietti siellä koko illankin. Mutta olivathan molemmat leskiä ja lisäksi heillä oli paljon yhteistä vielä niiltä ajoilta, jolloin kanslianeuvos selvitti isävainajan pesän, jääden senkin jälkeen kaikkien liikeasioiden ylivalvojaksi.

Raskasta oli Toinin kuitenkin nyt mennä vanhaan lapsuuden kotiinsa tämmöinen asia sydämellään. Näin hän ei ollut koskaan luullut käyvän. Mitä olisikaan isä nyt sanonut, jos olisi elänyt? Hän oli naittanut ainoan tyttärensä, mitä parhaimmassa uskossa ja hyvin paljon toivoen. Etevän, arvokkaan ja kunnollisen miehen oli hän Toinille hankkinut. Tuo kesä Baden-Badenissa oli ollut niin kaunis, niin lämmin, niin valoisa tulevaisuuteenkin nähden, että isä ja äiti saattoivat vain iloita siitä.

Isä oli nyt kuollut. Ehkä oli hyväkin, että hän oli päässyt näkemästä näitä surkeita seurauksia, näitä ikäviä aikoja. Mutta äiti? Hän oli jäljellä. Häntä oli kovin sääli. Vaikka hän ei vielä aivan vanha ollutkaan, vieläpä näytti hyvinkin nuorekkaalta ja reippaalta, niin olisi ollut hyvä, jos hän eläessään olisi säästynyt osallistumasta tyttärensä onnettomuuteen.

Ja Yrjö? Hänkin näkisi sisarensa haaksirikon. Hänhän alkoi jo lähetä miehen ikää ja oli juuri pääsemässä opintomatkalleen ulkomaille. Mahtoikohan häneenkin tämä Toinin asia koskea kipeästi? Tämmöinen avioerojuttu ihan hävetti Toinia, mutta olivathan ihmisten mielipiteet viime aikoina paljon muuttuneet siinäkin suhteessa, niin että sitä monet pitivät melkein luonnollisena asiana, elleivät mies ja vaimo sopineet yhteen. Mutta erota pelkän eripuraisuuden tähden, — se oli jo jotakin semmoista niin kuin koirat tappelevat luupalasta. Luulikohan Yrjö sisarensa ja tämän miehen elämää jotenkin tämmöiseksi?

Jospa kukaan olisi tietänyt, kuinka vaikeata Toinin oli mennä äitinsä luo? Mutta hänen oli mentävä ennemmin tahi myöhemmin.

Kun hän tuli sinne, oli kanslianeuvos Urpo siellä. Oli kuitenkin jo mahdotonta kääntyä takaisin, vaikka Toini olisi tahtonut tavata äitinsä kahden kesken, puhella hänen kanssaan tuottavasti, käsi kädessä.

Mutta kun Toini ilmestyi huoneen ovelle, niin nousi hänen äitinsä ylös ja melkein juoksi häntä vastaan avosylin. Tämä tavallisuudesta poikkeava tapa aivan hämmästytti Toinia sitäkin enemmän, kun äiti lisäksi heti suuteli häntä. Samoin oli kanslianeuvos noussut paikaltaan ja astui Toinia vastaan puristamaan hänen kättänsä.

Tästä arvasi Toini heti, ettei hänen »salaisuutensa» ollutkaan enää salaisuus hänen äidilleen eikä siis kanslianeuvoksellekaan. Ja tämä otaksuminen saikin heti vahvistuksen Toinin äidin sanoista:

— Minä tiedän kyllä jo kaikki.

Tämä oli siis myötätunnon osoitus Toinille, tuo lämmin vastaanotto. Se oli samalla kuin surunvalitus. Mutta mistä johtui tuo omituinen hilpeys noissa molemmissa vastaanottajissa. Se jäi Toinille vielä arvoitukseksi. Ja se ihmetytti häntä kovin.

Aluksi huomasi Toini, että häntä tahdottiin kaikella tavoin lohduttaa. Asiahan oli kovin ikävä, mutta semmoistahan tapahtuu tähän maailman aikaan hyvin usein. Erehdykset näissä asioissa ovat aina mahdollisia eikä niitä voi koskaan välttää. Avioliitto on kuin arpapeliä. Voi saada voiton, mutta useimmiten tulee tyhjä arpa. Pitää vain osata suhtautua tähän peliin kylmäverisesti.

Tämä oli kyllä kanslianeuvoksen selitystä, mutta konsulin rouva kuunteli sitä »kylmäverisesti» sittenkin. Sekä Toini että hänen äitinsä muistivat, että kanslianeuvos oli saanut tyhjän arvan Hillevin äidin naituaan ja että tämä selitys varmaan viittasi siihen, mutta Toinia ihmetytti kuitenkin hänen äitinsä omituinen, aivan outo välinpitämättömyys tällä kertaa, äiti kun ennen aina kaikkia kohtaan oli osoittanut harvinaista, ihan silmiinpistävää, lämmintä myötätuntoa. Ja tämä ihan kauhistutti Toinia. Hän luuli varmasti jo kadottaneensa oman hellän äitinsä rakkauden ja tunsi itsensä melkein jo syylliseksi omaan onnettomuuteensa.

Mutta sitten kääntyi puhe vähitellen toisaanne. Tuli puhe äidin omasta asemasta, hänen yksinäisyydestään, varsinkin kun Yrjö piakkoin tulisi matkustamaan Englantiin. Ja sitten liittyi tähän vielä kanslianeuvos Urpokin, hänen likeinen suhteensa heidän asioihinsa ja hänenkin yksinäisyytensä elämässä, yht'äkkiä sai Toini sitten kuulla äitinsä ilmoittavan:

— Toini rakas! Minulla on sinulle uutinen kerrottavana.

— Niin, — sanoi vain kanslianeuvos.

Toinin sydän sykki niin, ettei hän voinut sanoa mitään. Hän alkoi jo aavistaa ja odotti ääneti, hämmästyneenä.

— Me aiomme solmia avioliiton nyt, me kaksi, — sanoi Toinin äiti, istuutui kanslianeuvoksen viereen ja otti häntä kädestä.

— Niin, — sanoi taas kanslianeuvos ja taputti Toinin äitiä kädelle.

Toini ei tietänyt ensin mitä tehdä. Hänen sydämensä oli niin kukkurallaan surua entisestään, ja nyt se oli jo valua yli äänensä. Hänen oli melkein mahdoton pidättää kyyneleitään, mutta hän nousi, meni suutelemaan äitiään ja puristi vuorostaan kanslianeuvoksen kättä.

Toini käsitti nyt, mistä tuo äskeinen hilpeys johtui hänen astuessaan huoneeseen, mutta iloa tämä uutinen ei hänessä synnyttänyt. Päinvastoin hänen teki melkein mieli paeta heti pois vanhasta lapsuuden kodistaan. Hän ei saanut vieläkään mitään sanotuksi, joka olisi herättänyt vilkkaampaa keskustelua heidän välillään. Sen vuoksi alkoi kanslianeuvos kosketella toista asiaa, jonka hän otaksui muun lisäksi painostavan Toinia, asiaa, josta Toini itse oli hyvinkin selvillä ja joka ei häntä lainkaan huolestuttanut. Se oli hänen vastainen toimeentulonsa, hänen elämänsä aineellinen puoli. Ja kun sitä kosketteli myöskin hänen äitinsä, niin se jo loukkasi Toinia.

Minä tiedän sen kyllä eikä se minua sureta, — sanoi hän. — Älkäämme puhuko siitä!

Oli aivan mahdotonta saada iloista tunnelmaa syntymään. Se pahoitti yhtä paljon Toinia kuin hänen äitiään ja kanslianeuvosta, nämä kun käsittivät asian niin, ettei Toini hyväksynyt heidän avioliittopäätöstään. Toini puolestaan oli pahoillaan siitä, että käytöksellään loukkasi heitä, vaikk'ei se suinkaan ollut hänen tarkoituksensa. Hänen maljansa oli kuitenkin niin täysi, että hänen täytyi päästä täältä pois kotiinsa. Hän syytti Reinon olevan vähän huonovointisen ja nousi lähteäkseen. Hän tunsi olevansa epäkohtelias ja pyysi anteeksi hyvästellessään äitiään ja hänen tulevaa miestään, omaa tulevaa isintimäänsä!

Jumala! Jumala!

Äitikin siis! Hänen oma, hellä, rakas äitinsä, jota hän aina oli kunnioittanut! Olivatko nuo »vanhukset» todellakin rakastuneet toisiinsa? Tämmöisiäkö asioita tuo »rakkaus» voi aikaansaada? Näinkö vielä vanhemmallakin iällä voi unhoittaa henkilön, jota on rakastanut ja kunnioittanut, jonka kanssa on vuosikymmeniä yhdessä elänyt, jonka on kyyneleillä vain parisen vuotta sitten hautaan saattanut? Leski, jo mummo, ja tytär, joka on pakahtua kyyneleihin, kuolla surusta, kun hänen miehensä on ollut uskoton ja päättänyt ottaa avioeron mennäkseen naimisiin vaimonsa parhaimman ystävättären kanssa! Voiko ajatella sen traagillisempaa elämänkohtaloa?!

Jumala! Jumala!

Hoiperrellen palasi Toini kotiinsa. Hän riisuutui nopeasti, juoksi pikku poikansa luokse ja lankesi kädet ristissä polvilleen hänen vuoteensa eteen, mutta raukesi pitkälleen lattialle.

Hänen maljansa oli täysi.