language: Finnish

PARAS YSTÄVÄTÄR

Avioliittoromaani

Kirj.

MARTTI WUORI

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1929.

I

I

Oli välitunti koulussa. Puheen sorinaa, naurua, kävelyä edestakaisin, juoksua toistensa perässä, seisoskelua ikkunain edessä, humua ja hälinää niin, että korvat voivat mennä umpeen! Kiusantekoa, härnäämistä toisaalla, tuttavallista, ystävällistä yhdessä kävelyä toisaalla. Opettajien ja opettajattarien poissa ollessa äänekäs vapaus joka suhteessa.

Erään alaluokan nurkanpuoleisen pulpetin ääressä seisoo kaksi tyttöä aivan kuin tahtoen pysyttäytyä syrjemmällä, muista loitommalla. Heillä on nähtävästi joitakin keskinäisiä salaisuuksia, joista eivät tahdo puhella muitten kuullen. He seisovat käsitysten. Isompi heistä on pistänyt kätensä pienemmän käsivarteen ja katselee tätä nuorempaa ihastuneena aivan kuin olisi häneen rakastunut. Välistä nousee isomman tytön käsi pienemmän olkapäille kuin tiedottomasti hypistelemään ja suorimaan tämän kuparinvärisiä, kauniita, pitkiä kiehkuroita. Toisinaan tuo isompi kohottaa hiuskiehkuran nenänsä eteen kuin nauttiakseen sen tuoksusta, toisinaan painaa sitä suutaan vasten hellästi suudellen sitä. Hän on ilmeisesti ihastunut tuon pienemmän tytön kuparinruskeihin, hieman kiiltäviin, pitkiin kutreihin, jotka niin somasti keikkuvat tytön hartioilla hänen liikuttaessaan päätänsä.

Toini Karppi, konsuli Karpin tytär, on todellakin niin ihastunut kanslianeuvos Urvon sievään Hilleviin, että kaikki näkevät ja tietävät sen. Eikä ihme, sillä paitsi noita harvinaisen kauniita omalaatuisia hiuksia, on Hillevillä yleensäkin silmiin pistävä ulkomuoto: säännölliset kasvojen piirteet, joissa huomattavimpina ovat ruskeat, gasellin silmiä muistuttavat, mantelinmuotoiset silmät, jotka veitikkamaisesti pilkistävät harvinaisen pitkien, mustanpuhuvien silmäripsien lomitse, pyöristyneiden silmäkulmien kaarien kaunistamina. Muutenkin on Hillevi, ikäänsä nähden, vartaloltaan jo sopusuhtaisen solakka ja käytökseltään tyynempi ja tasaisempi kuin monet muut samanikäiset tytöt.

Ei siis ihme, että Toini Karppi on häneen mieltynyt, varsinkin koska hän itse on monessa suhteessa Hillevi Urvon täydellinen vastakohta. Toini, joka jo on koulun ylimmällä luokalla, on vaaleaverinen, sinisilmäinen, hiukan nykerönenäinen neitonen, jonka posket punaisina heloittavat ja jonka verevien, aina puoleksi auki olevien huulten lomitse hohtavat, kuin kaksi helminauhaa, tasaiset hammasrivit. Muutoin on Toini melkein jo kypsäksi kehittynyt nainen, jonka vilkas luonne ja herttainen, koruton, teeskentelemätön suhtautuminen tovereihin on voittanut heidän sydämensä.

Ainoa, joka Toinin tovereita hämmästyttää, on hänen rakkautensa tuohon häntä paljoa nuorempaan Hilleviin. Varsinkin ovat pojat tästä ihmeissään ja tekevät siitä irvistellen pilkkaa. Nytkin näiden tyttöjen puhellessa muista erillään kohdistuu heihin luokassa olijoiden hymyileviä katseita ja kompia.

Mutta niitä ei Toini huomaa eikä niistä välitäkään, jos huomaakin. Hänellä on Hilleville sinä päivänä tärkeätä puhuttavaa ennenkuin välitunti loppuu. Se on jotakin, joka kiinnittää molempien mieltä niin, että heidän kasvonsa loistavat ilosta ja tyytyväisyydestä. Etenkin saa ilo hehkua Hillevin poskille ja tulta hänen silmiinsä, jotka kiitollisina ovat kuin kiinni imeytyneet Toinin silmiin. Toinin tyytyväisyys taas synnyttää hänen piirteisiinsä jotakin niin onnellista, että voisi luulla hänen tehneen lähimmäiselleen mitä kauneimman hyvänteon, semmoisen, jonka pohjana on uskollisin ystävyys, puhtain rakkaus. Ja kuitenkin on tämä teko vain mitä lapsellisin, mitä viattomin. Se on kahden nuoren tytön sydämen yhteen solmiminen lujaksi liitoksi pitkäksi, pitkäksi aikaa. Koko elämän iäksi oli se liitto tehtävä Toinin mielestä.

Eikä tämä teko ollut muuta kuin, että Toini Karppi pyysi nuoremman koulutoverinsa tanssiaisiin, jotka hänen vanhempansa aikoivat panna toimeen tyttärensä syntymäpäivänä.

Näennäisesti näin vähäpätöinen asia oli sittenkin merkityksellinen siinä suhteessa, että Hillevi oli koulun alaluokkalaisista ainoa, joka pääsi osallistumaan pitoihin, joissa oli oleva mukana vain häntä paljon vanhempaa väkeä. Sen sai Hillevi samalla myöskin tietää ja se se herätti hänessä heti eräänlaista ylpeyttä, mutta myöskin kiinnitti häntä entistään enemmän hänen ihailijattareensa. Sitä vastoin synnytti tämä teko ihmettelyä Toinin ikätovereissa ja kateutta Hillevin iässä olevissa saman koulun tytöissä, jotka olivat tulleet sivuutetuiksi. Siinä oli siis aihetta kuiskailuihin, vihjauksiin, kylmiin katseihin, halveksiviin päänheittelyihin, jopa vaikenemiseenkin, jos oli vastattava johonkin Hillevin tekemään kysymykseen. Oli kuin pahansään aika olisi koittanut pikku tytölle ja tullut samentamaan sitä onnea, jonka kutsut Toinin tanssiaisiin olivat hänen viattomassa sydämessään herättäneet. Mutta tämä sisäinen ristiriita ei ollut jättämättä jälkiä lapsen herkkään mieleen.

Hillevi ymmärsi hyvin, että Toini oli syytön toverien mielenosoituksiin, ja kun hän huomasi Toinin pahan mielen niiden johdosta, pahastui hän niistä itsekin. Mutta samalla nämä molemmat tytöt tunsivat, että he lähenivät yhä enemmän toisiaan, että yhteisymmärrys kuin yhdellä iskulla oli vahvistunut heidän välillään. Sanoja siinä ei tarvittu, — tunteet puhuivat omaa, salaista, äänetöntä kieltään.

Se välitunti jäi Hilleville mieleen. Ja sen päivän oppitunteina hänen oli vaikea pitää ajatuksiaan koossa ja seurata opetusta. Häntä ei ollut koskaan ennen pyydetty näin juhlallisiin, suuriin tanssiaisiin, eikä hänen kodissaan oltu häntä varten minäkään hänen merkkipäivänään semmoisia pitoja vielä toimeen pantu. Pikku poikien ja pikku tyttöjen kanssa oli hän kyllä tanssiskellut, mutta tämä oli nyt aivan toista. Siksipä siinä nyt olikin niin paljon ajattelemisen aihetta. Äiti oli kyllä pitävä huolta puvusta ja itse tiesi hän kyllä osaavansa käyttäytyä niin, ettei häpäisisi itseään. Mutta sittenkin kaihersi hänen sydämensä pohjalla kiusallinen tunne. Ja se oli se, että aika tuntui niin pitkältä, niin kovin pitkältä noihin tanssiaisiin.

II

Toini Karppi asui likellä satamaa hollantilaiseen tyyliin rakennetussa kaksikerroksisessa kivitalossa, joka sijaitsi rautaisen ristikko-aitauksen ympäröimän puiston keskellä erillään muista taloista ja muistutti varakasta herraskartanoa. Varallisuutta todisti jo se, ettei jalan tulijakaan talon portille tullessaan päässyt pihaan, ennenkuin pienen portin oli avannut aitauksen sisäpuolella kojussaan istuskeleva harmaapartainen portinvartija, joka tuntemattomalta tulijalta ensin tiedusteli, kelle ja mitä oli asiaa. Sama oli laita, ennen kuin isot portit avautuivat autoille tahi muille ajoneuvoille, nuo jyhkeät, kolisevat ja narisevat portit, joissa keskellä komeili vaakunantapaiset messinkiset levykoristeet suurine K-kirjaimineen.

Siellä oli konsuli Karpin ja hänen perheensä yksityisasunto, ja sieltä hänen tyttärensä Toini ja tätä viittä vuotta nuorempi poikansa Yrjö saatettiin, varsinkin huonolla säällä, autolla kouluun. Konsuli itse sen sijaan kulki aina jalkaisin konttoriinsa, joka oli vähän matkan päässä 5-kerroksisessa kivitalossa täyttäen siellä kaksi alinta kerrosta. Eikä siellä ovenvartijaa ollut Ihmisiä tuli ja meni lakkaamatta, yleisöä kuhisi konttorihuoneistossa päivät pitkään. Mutta itse konsulia harva näki. Hän istui kuitenkin perähuoneessa työpöytänsä ääressä sikari hampaissa, johtaen sieltä suuria kauppa- ja laivakulkuasioitaan, jotka ulottuivat kauas ulkomaillekin, maitten ja merien taa. Jos joskus ovi siihen huoneeseen aukeni, niin saattoi nähdä jänteväpiirteiset kasvot, hiukan harmahtavat hiukset ja pienet korvaparrat, puoliväliin poskia kasvatetut. Konsulissa oli jotakin englantilaista ministeriä muistuttavaa. Eräänlaista jäykkää arvokkuutta huomasi hänessä hänen konttorissa ollessaan, mutta kotonaan hän oli mitä herttaisin ja ystävällisin seuraihminen. Mitään varallisuuteen perustuvaa ylpeyttä ei hänessä ollut hiventäkään huomattavissa. Ja lisäksi tiedettiin hänen olevan hyvin avuliaan köyhiä kohtaan, varsinkin opin tiellä olevia.

Yhtä lämminsydäminen ihminen oli myöskin Toinin äiti, joka oli kotoisin maaseutukaupungista ja perinnöksi saamillaan suurilla varoilla oli laskenut lujan pohjan miehensä laajalle liikkeelle. Tässä oli todellakin kaksi hyvää sielua kerrankin löytänyt toisensa. Ja siksi olikin Toinin koti niin viihtyisä, että sekä vanhat että nuoret aina tunsivat olevansa siellä kuin hyvien hengettärien siipien suojassa.

Tähän vaikutti etenkin Toinin äidin nuorekas, hilpeä luonne. Konsulinrouva Karppi melkein kaipasi ympärilleen nuorta väkeä. Ja nyt kun hänen oma tyttärensä jo läheni naimaikää, oli hän valmis milloin tahansa toimeenpanemaan tanssiaisia heidän huvikseen. Itsekin hän vielä tanssi mielellään, ja ellei konsulia olisi hengenahdistus vaivannut, niin olisi hän houkutellut miehensä pyörimään muitten mukana. Nyt sen sijaan vetäytyi konsuli mieluummin korttipöydän ääreen vanhempien herrojen seuraan. Mutta vaimonsa pyyntöön saada kutsua nuoria Toinille iloksi ja kestitä heitä tanssin jälkeen illallisellakin, hän suostui mielellään aina, vieläpä kehoitti tytärtään kutsuttamaan luokseen tuttaviensakin tuttavia. Tämmöinen rajaton vieraanvaraisuus aikaansaikin sitten, että Toinin koulutoverien kautta tanssiaisiin saapui kokonainen lauma vanhempia koulupoikia, ylioppilaita, maistereita, jopa tohtoreita, varatuomareita, asianajajia y.m. Ihmekö siis, että pikku Hillevi Urpo, joka kaiken tämän tiesi jo huhujen kautta, oli nyt saatuaan kutsun Toinin kotiin niin haltioissaan, että tuskin sai untakaan odottaessaan tuota suurta päivää.

Jo silloin koulusta kotiin tultuaan ja kerrottuaan äidilleen tuon ilosanoman oli Hillevi, posket hehkuvina, alkanut hyppiä ja tanssia. Varsinkin tanssia hän alkoi harjoitella sen kanssa, jonka vain käsiinsä sai, olipa se sitten poika tahi tyttö. Tanssia hän kyllä muuten jo osasikin, mutta nyt se piti olla ensiluokkaista joka suhteessa, sillä Hillevi ei ollut niitä, jotka tyytyvät puolinaiseen tahi keskeneräiseen. Oli näet luonteenomainen piirre tässä tytössä, että hän halusi aina olla huomattavassa asemassa, vieläpä että hänen, kaikesta huolimatta, piti saada hallita ja vallita oman mielensä mukaan. Tässä piirteessä oli todellakin jotakin häikäilemätöntä, joka puhkesi selvästi ilmi hänen vanhemmaksi tultuaan, vaikka hän nyt vielä osasi salata ja peitellä sitä niin, että hän näytti mitä taipuvaisimmalta lapselta vieraiden silmissä. Hänen vanhempansa olivat kuitenkin täysin tietoiset tästä piirteestä, varsinkin ymmärsi Hillevin äiti sen hyvin, sillä sen piirteen oli tyttö saanut perinnöksi äidiltään.

Hillevin äiti oli näet grusialaista syntyperää, ja etelämaalainen tunnusmerkki oli hyvin huomattava jo Hillevin omalaatuisissa silmissä ja hiuksissa, joita tuskin kukaan kuitenkaan saattoi olla ihailematta. Mutta kaiken tämän ulkonaisen ohessa oli Hillevi saanut jotakin pohjoismaalaisille vierasta koko luonteeseensakin. Ja paitsi näitä piirteitä oli tyttönen samalta taholta saanut tavattoman paljon älyä, älyä, jota hän jo nuorenakin osasi käyttää ihmeteltävällä tavalla hyväkseen. Ja sillä juuri hän osasi lumota, voisipa sanoa, sokaista kaikki.

Isältään, kanslianeuvos Urvolta, heidän ainoa lapsensa ei ollut saanut perinnöksi muuta kuin eräänlaisen virkavaltaisen luonteen salaperäisyyden piirteen, joka oli täydellinen vastakohta Toinin vilpittömälle avomielisyydelle ja teeskentelemättömyydelle. Lisäksi puuttui Hillevin kodista se lämmittävä tunnelma, joka olisi tehnyt seurustelun siellä viihtyisäksi. Hillevin äitiä näet vaivasi omituinen jäykkyys, mikä oli oikeastaan ristiriidassa sille ominaisuudelle, että hänellä oli etelän verta suonissaan. Mutta se saattoi johtua myös hänen miehensä läheisyydestä, joka koko ikänsä oli ollut virkatakissa virkataakan alla. Eikä tässä talossa myöskään ollut huomattavaa rikkautta elämää ilostamassa, vaikka muuten ei puutekaan sitä rasittanut.

Ihmisenä kanslianeuvos nautti suurta arvonantoa kaupungin johtohenkilöiden keskuudessa ja oli sen vuoksi valittu moneen luottamustoimeen. Hänen humaanisuutensa vuoksi kaikki häntä kunnioittivat; ja hänen laajat tietonsa tuottivat hänelle suurta arvovaltaisuutta. Koko hänen käytöksessään oli ylimyksellinen leima, jolle hän itse ymmärsi antaa mahtipontisuutta sillä kuitenkaan ketään loukkaamatta. Hän oli sanan täydessä merkityksessä oikea gentlemanni.

Ainoan tyttärensä kasvatukseen vanhemmat panivat paljon huolta, mutta äidin puolelta siinä sittenkin oli enemmän pintapuolisuutta kuin syvyyttä ja vakavuutta, hänessä itsessään kun maailmallinen näkökanta oli vallitsevana. Kielitaito näet oli hänen mielestään tytölle pääasia, sitten pianonsoitto, mutta hyvän perheenäidin kasvattaminen oli sivuasia, sillä siinä suhteessa kanslianeuvoksettaren oma kyky oli huomattavan puutteellinen.

Näistä molemmista perheistä olivat tähän saakka keskenään tuttuja oikeastaan vain molempien tyttöjen isät. Äidit sitä vastoin, luonnollisista syistä, tunsivat vähemmän toisiaan eivätkä kuuluneet toistensa seurapiireihin. Tämä kuitenkaan ei ollut esteenä, että Hillevi nyt sai luvan päästä vanhemman koulutoverinsa kotiin, siellä toimeenpantaviin suuriin tanssiaisiin, varsinkin kun Toini, hyvää tapaa noudattaen, vielä puhelimitse pyysi siihen Hillevin vanhempien suostumusta.

Nämä tanssiaiset tulivat siis merkkitapaukseksi Hillevin elämässä. Niitä hän nyt melkein hermostuneesti odotti, niihin kuumeisesti valmistautui. Ja vihdoin se onnen päivä hänelle koittikin.

III

Konsuli Karpin talossa olivat kaikki ikkunat valaistut. Molemmat suuret portit olivat nyt selkosen selälleen avatut, ja autoja ajoi niistä pihaan toinen toisensa perästä. Vilahdukselta näki niissä kuin valkoisiin pilviin uponneita naisia, joiden kaulassa ja korvissa kimalteli hohtokiviä ja helmiä, tai silkkihattupäisiä herroja, joiden valkoiset paidanrinnukset pienenä lumikinoksena kohosivat mustan hännystakin silkkikäänteiden keskellä. Ja kaikki nämä vieraat ajoivat puistikon valaistua kujannetta pitkin talon pääkäytävän eteen laskeutuen alas sen punaiselle matolle, jota myöten kevyesti kuin keijukaiset sipsuttivat muutaman askeleen ylös kadotakseen jykevästä tammiovesta, jonka livreepukuinen ovenvartija heille avasi, eteiseen valomeren tervehtiessä heitä portaille asti, niin että syrjäisetkin ristikkoaidan takaa katsojat oven avautuessa saivat vähäisen aavistuksen siitä, mitä tuo lumottu linna mahtoi uumeniinsa niellä ja sisäänsä sulkea.

Samaa tietä katosi sinne sinä iltana myöskin pikku Hillevi, jonka kuparinväriset hiuskiehkurat tavallista sirompina keikkuivat hänen kauneilla olkapäillään, gasellinsilmien säkenöidessä pitkien silmäripsien lomitse. Hän oli puettu vaaleanpunaiseen hienoon tyllileninkiin, joka erinomaisesti somisti hänen solakkaa, vaikka vielä hintelää vartaloaan, käsivarsien jäädessä pitkin pituuttaan paljaiksi, noiden käsivarsien, jotka hohtivat kuin kaunis, kiiltävä, tumma norsunluu. Tämän kaikki kyllä huomasivat ja kaikki ihailivat Hilleviä, mutta vain hän yksin tiesi, kuinka onnellinen hän sinä iltana oli astuessaan Toinin kodin suureen saliin.

Salin ovella olikin Toini jo häntä vastassa ja otti hänet hoivaansa palvelijattarelta, joka oli Hillevin sinne saattanut. Pikku tyttö tarttui heti ystävättärensä käsivarteen ja kulki siihen nojaten salin lattian poikki tervehtimään Toinin vanhempia, joille Toini hänet esitteli. »Kuinka liukas ja kiiltävä tämä parkettilattia on?!» ajatteli Hillevi lattian poikki kulkiessaan, »ja kuinka hyvä tässä mahtaa olla tanssia», olisi hän lisännyt, jos olisi ehtinyt ilmaista mielipiteensä Toinille, mutta ei ehtinyt, kun Toinin äiti lämpimästi lausui hänet tervetulleeksi, vieläpä suudellen häntä otsalle. Ja sitten kääntyi Hillevin katse Toinin pukuun, valkoiseen harsoleninkiin, joka sinisillä ruusukkeilla koristeltuna erinomaisesti soveltui yhteen hänen vaalean tukkansa ja sinisten silmiensä kanssa. Ja kun nämä ystävättäret seisoivat vieretysten, niin voivat he olla varmat siitä, että saivat kaikkien yksimielisen hyväksymisen viehättäväisyydestään.

Vieraita kerääntyi edelleen niin, että suuren salin istumapaikat, pienempi vierashuone ja konsulin tupakkahuone olivat niitä täynnä, ja vilkasta keskustelua kuului joka taholta. Ruokasalissa oli pitkä teepöytä katettuna, ja siellä oli talon emännän kehoituksesta jokaisen käytävä nauttimassa, mitä halusi: teetä, virvokkeita, hedelmiä, makeisia. Ja sitten alkoi tanssi, jota nuoret malttamattomina jo kauan olivat odottaneet. Talon komea flyygeli oli lykätty viereisen pikkusalin oviaukeamaan, niin että suuren salin lattia oli tavallistaan tilavampi, huonekalujen ollessa sijoitettuina pitkin seinämiä. Soitikon ääreen kävi istumaan tähän tilaisuuteen vakituisesti hankittu tanssien soittajatar, ja juhlallinen poloneesi kajahti. Pitkä jono vanhempia astui parittain, käsitysten, saliin, konsuli rouvineen etunenässä, kiertäen sen pariin kertaan. Mutta yht'äkkiä muuttui soitto, ja rytmikäs, hurmaava Straussin valssi sai kaikki nuoret jalat kuin itsestään liikkeelle, kohoamaan, kiertämään salia, pyörimään yhdessä ryöpyssä. Oli aivan kuin, tuulispää olisi äkkiä noussut, synnyttänyt rajun pyörteen ja saanut ihanat ihmislapset elämänilosta ihastuneina yrittämään keveätä nousua kohti korkeuksia tahi tavoittelemaan lintujen lentoa avaruuksien tietymättömillä teillä. Jotakin huumaavaa, päätä pyörryttävää oli tuossa nuorten maallisten olentojen leikissä heidän kasvojensa kuvastaessa jonkinlaista yliluonnollista onnea, kun he saivat, käsi kierrettynä toisen vartalon ympäri, näin läheltä pitää kiinni toinen toisestaan ja kuiskata toinen toiselleen kauniita sanoja, kauniita vaikkapa olisivatkin olleet vakavuutta vailla.

Ensimmäisten etunenässä, jotka tähän pyörteeseen joutuivat, oli tietysti talon tytär Toini, jonka tanssiin vei asianajaja, varatuomari Herbert Hursti. Tämä oli komea mies, muita melkein päätä pitempi, joten hänen miellyttävät, sileiksi ajetut kasvonsa ja toiselta korvalta sileäksi su'ittu tukkansa hyvin näkyivät hänen tanssiessaan Toinin kanssa. Hänellä näytti olevan jotakin kiintoisaa Toinille kerrottavana, ja koko ajan lepäsi hänen huulillaan hempeä hymy. Tanssi tuntui olevan kuin sivuasia hänelle, vaikka hän sen moitteettomasti suorittikin, ja kun hän sitten vei naisensa istumaan, niin kiitti hän tätä hänelle tavaksi tulleella hiukan syrjittäisellä päännyökkäyksellä niin veikeästi, että se ehdottomasti viehätti kaikkia, jotka sen näkivät. Tuo tapa oli hänelle ominainen, jopa siinä määrin, että monet neitoset, jotka häntä ihailivat, yrittivät sitä jäljitellä. Muutenkin häntä naisten kesken aina mainittiin nimellä »komea Herbert». Mutta mitään äitelää ei hänessä sentään ollut. Päinvastoin oli hänen käytöksessään ryhdikästä miehekkyyttä, ja kun hän lisäksi oli tunnettu kaunopuheisena, erinomaisena puheiden pitäjänä, niin ei kukaan uskaltanut yrittääkään laskea leikkiä hänestä, saatikka ivailla häntä selän takana.

Vietyään Toinin istumaan jäi varatuomari Hursti läheisen oven pieleen seisomaan ja katselemaan muita tanssivia pareja. Siinä sattui hänen silmiinsä Hillevi, jonka oli vienyt tanssiin Toinin veli Yrjö. Ja heti herätti Herbert Hurstinkin huomiota Hillevin kuparinruskea, kiharainen tukka ja hänen omituisen kauniit silmänsä. Eikä aikaakaan, niin pyysi hän Toinin uudelleen tanssimaan saadakseen tältä udella tietoja Hillevistä.

— Kuka on tuo sievä pikku tyttönen, joka äsken tanssi veljenne kanssa ja jolla on tuo omituinen tukka? — kysyi Herbert Hursti heti Toinilta.

— Se on parhain ystävättäreni, — vastasi Toini ja selitti lähemmin kuka tämä oli. — Minä aioin juuri kysyä teiltä, saisinko esitellä hänet teille, — lisäsi hän, — vaikka tyttö vielä onkin noin pieni!

— Aioin juuri pyytää teitä esittelemään minut hänelle, — vastasi Herbert Hursti. — Tyttö tanssii tavattoman sirosti ja suloisesti, paremmin kuin moni vanhempi neiti.

Ja kun he olivat tanssineet loppuun, vei Toini varatuomarin Hillevin luo, joka silloin juuri sattui olemaan »vapaa», ja esitteli heidät toisilleen. Lainkaan ujostelematta, hämmentymättä, nousi Hillevi, Herbert Hurstin hänelle kumarrettua, paikaltaan, laski kätensä hänen olkapäälleen ja liiti, hänen käsivartensa lujasti kannattamana, kevyesti kuin keijukainen pois, niin että varpaat tuskin hipaisivat lattiaa.

Toini jäi ihmettelemään heidän tanssiaan. Aivan hämmästyneenä kiintyi hänen katseensa Hilleviin. Eikä vain Toini, vaan monet muutkin salissa olijat alkoivat tuota paria katsella. Ja kun tanssivien parit hetkeksi harvenivat ja tuo yksi pari huomasi olevansa yleisen ihailun kohteena, niin se tuntui vain innostuvan siitä ja jatkoi tanssiesitystään kauan koettaen näyttää parastaan. Toini silloin huomasi, että Herbert Hursti kiersi käsivartensa kiinteämmin Hillevin vyötäisien ympäri tämän hennon vartalon taipuessa kuin nuori virpi aivan miehen ruumista vasten ja levätessä hänen tukevan käsivartensa varassa. Ja tyytyväinen hurmaantunut hymy näkyi kiirivän Hillevin onnellisilla kasvoilla, kunnes valssin tahti kävi hitaammaksi, sen säveleet vähitellen vaikenivat ja Herbert Hursti lopuksi saattoi pikku keijunsa hänen paikalleen.

Tämä kohtaus oli todellakin näkemisen arvoinen, ja koska varatuomari Hursti oli tunnettu erinomaiseksi tanssijaksikin, niin puheltiin siitä katsojien kesken vielä perästäkin päin. Toiset ihmettelivät vain, että hän oli viitsinyt tanssia tuon pikku tytön kanssa, mutta ei kukaan voinut kuitenkaan kieltää Hillevin tanssitaitoa ja tavatonta suloa. Tuo ihmettely ei jäänyt huomaamatta Hilleviltäkään, ja se näkyi imartelevan häntä kovin. Hän oli joutunut yleisen huomion esineeksi. Ja Toini sai piankin kokea, että Hillevi oli hänelle hyvin kiitollinen tästä osoittaen edelleen yhä suurempaa ystävyyttä Toinia kohtaan.

Tämän Hillevin ensimmäisen valssin jälkeen Herbert Hurstin kanssa kysyi
Toini ystävättäreltään, mitä tämä piti varatuomarista.

— Hän tanssii hienosti, — vastasi Hillevi.

— Eikö muuta? — kysyi Toini edelleen.

Mutta Hillevi hymyili vain ihastuneena.

Herbert Hurstilta kysyi Toini myös, mitä hän piti Hillevistä.

— Hän lyö meitä jo sormille yllättävän nasevilla vastauksillaan; hän on hyvin kehittynyt, viisas tyttö, — oli varatuomarin ensimmäinen arvostelu Hillevistä.

Ei ollut ihmeteltävää, että Toini teki tämmöisiä kysymyksiä näille molemmille. Jo siitä, että juuri varatuomari Hursti tanssi ensimmäisenä talon tyttären kanssa, saattoi jotakin arvailla. Eikä Toinin koulutovereillekaan ollut mikään salaisuus, että Herbert Hursti, koululaisten kielellä puhuen, hakkaili häntä. Jopa Toinin luokkatoverit olivat härnäilleet häntä siitä, että olivat nähneet heidän kahden kesken kävelevän kaupungilla, ja he tiesivät varatuomarin muutenkin silloin tällöin käyvän Toinin kodissa. Sanottiin kyllä, että varatuomari Hursti asianajajana hoiti konsulin lakiasioita, mutta aavistettiin myös, että Toini, varakkaan konsuli Karpin ainoana tyttärenä, vaikk'ei ainoana lapsena, saattoi merkitä asianajajalle paljon muutakin, varsinkin koska Toini kohta jo lopettaisi koulunkäyntinsä ja siis oli sen jälkeen valmis purjehtimaan avioliiton satamaan. Tätä aavisti Toini itsekin niistä puheista, jotka hän kautta rantain kuuli Herbert Hurstilta. Välistä oli tämä sanonut Toinille, että Toini oli jo »lentoon valmis» ja että hänen silloin oli pakko ruveta ajattelemaan »oman pesän perustamista». Kuitenkin oli tämä toistaiseksi vielä ylimalkaista puhetta, semmoista, jota diplomaatti puhuu, kun hän tahtoo varovasti kosketella jotakin määrättyä asiaa. Pitää näet olla tie auki perääntymiselle, mutta ensin myöskin varmoja takeita onnistumisesta, kun ottelun ratkaiseva hetki on tullut. Mutta se ei ollut vielä tullut.

Eipä syyttä Herbert Hursti ollut tuleva diplomaatti.

Tämmöisiä salaviittauksia sai Toini näissäkin tanssiaisissa ihailijaltaan kuulla. Mutta kutsuttuaan niihin parhaan ystävättärensäkin hän sai nähdä vähän muutakin, mikä antoi hänelle ajattelemisen aihetta ja kaiherteli jonkin aikaa hänen sydämessään.

— Lorua! — ajatteli hän kuitenkin. — Sehän on mahdotonta.

Ja siihen se jäi.

Illallisiin, jotka tarjottiin puolen yön jälkeen, päättyivät nämä Hilleville niin merkilliset pidot. Vasta kolmatta käydessä saatettiin hänet konsulin autolla kotiin. Mutta ennenkuin hän nukkui, oli hänellä vielä paljon ajattelemisen aihetta. Ja vielä unessakin jatkui hänen pienissä aivoissaan sama humu. Elämä kangasti monisärmäisenä hänen edessään, ja sitä hän nyt alkoi kaivata toisessa muodossa. Oi, jospa hän jo olisi ollut suuri, täysi-ikäinen! Jospa kohtalo soisi hänelle kaikki, mitä hän ikävöi. Mutta ellei ilmaiseksi saisi, mitä päätti hän ottaa.

IV

Sen jälkeen alkoi Hillevi käydä usein Toinin luona. He kaipasivat toistensa seuraa. Heidän ystävyytensä oli saanut lujemman pohjan, ja sillä pohjalla se kehittyi kehittymistään.

Toinin rakkaudessa häneen Hillevi näki nyt jotakin suurta, jota hän ei ollut ennen kokenut. Toini oli kohottanut hänet, pienen koulutytön, muita ylemmäksi, aivan itsensä vertaiseksi, vieläpä suurin uhrauksin. Toini kasvoi hänen silmissään eräänlaiseksi ihanteeksi, jota hänen oli palvottava ja kunnioitettava, melkeinpä epäjumalaksi. Ja kun Toinin kiintymys häneen edelleenkin kasvoi, niin tahtoi Hillevikin näyttää sen ansainneensa osoittamalla Toinille vastarakkauttaan.

Toini oli luonteensa mukaisesti ystävätärtään kohtaan aina avomielinen, sikäli kuin asianhaarat sallivat. Hillevi taas, myöskin luonteensa mukaisesti, oli salaperäisempi. Mutta näiden ominaisuuksien nojalla oli Hillevillä tavaton halu pyrkiä tunkeutumaan ystävättärensä sydämen salaisimpiin sopukkoihin. Ja tähän antoi nyt aihetta hänen tutustumisensa asianajaja Hurstiin, varsinkin koska hänkin oli kuullut tämän liehittelevän Toinia. Mikä oli siis luonnollisempaa kuin aina puhella Toinin kanssa juuri Herbert Hurstista.

Ensimmäiseksi oli siis saatava lähemmin tietää, mikä mies tuo »komea» herra oikeastaan oli. Sen asian Toini kyllä saattoi Hilleville selittää.

Herbert Hurstilla oli oma asianajokonttorinsa keskikaupungilla. Hän oli ensin ollut toisen asianajajan apulaisena, mutta tämän kuoltua ostanut sen liikkeen. Liike menestyi hyvin, varsinkin koska eräs pankki ja muun muassa Toinin isä käyttivät häntä lainopillisena neuvonantajanaan. Näin ollen Herbert Hurstikin, vaikkei alkujaan mikään varakas mies ollutkaan, oli saavuttanut hyvän aineellisen aseman.

Mutta lisäksi hän oli tavattoman kunnianhimoinen mies, joka oli asettanut päämääränsä hyvin korkealle. Hän tunsi kykynsä ja päätti lujasti käyttää sitä hyväkseen niin pitkälle kuin mahdollista. Ja kun päälle päätteeksi ulkonaisetkin ominaisuudet olivat hänelle edulliset, niin ei hän laiminlyönyt mitään hankkiakseen itselleen loistavan tulevaisuuden valitsemallaan uralla. Ja tämä ura oli oleva diplomaatin, niin pian kuin siihen tilaisuus tarjoutuisi. Hyvänä, henkevänä puhujana, selväjärkisenä lakimiehenä, kielitaitoisena edustajana kaikenlaisissa yrityksissä saattoi hän ehdottomasti päästä arvovaltaisten henkilöiden suosioon. Ja kun niin kerran oli käynyt, ei ollut vaikea nousta asteittain, ehkäpä suurin hyppäyksinkin, yhä ylemmäksi.

Mutta tämmöinen kunnian kukkuloille pyrkijä tarvitsi paljon rahaa, vielä paljon enemmän kuin mitä hänellä nyt oli. Tämä puoli asiaa oli kuitenkin autettavissa rikkaan puolison hankkimisella. Ja se ei näyttänyt Herbert Hurstille olevan vaikea toteuttaa, hän kun oli suhteellisesti vielä nuori iältäänkin. Hän oli siis melkein varma, että kaikki oli, oikean ajan tultua, täydellisesti onnistuva. Nyt piti vain malttaa mielensä ja — odottaa.

Jotakuinkin tämän käsityksen oli Toini saanut, ehkäpä vanhempiensa puheista, Herbert Hurstista. Mutta pikku ystävättärelleen ei hän luonnollisestikaan kertonut likimainkaan kaikkea, kaikesta vähiten viimeistä kohtaa, joka koski Hurstin naimapuuhia. Hillevi sai kuitenkin jo käsityksen uudesta tuttavastaan ja, älykäs kun oli, teki johtopäätöksiä, jotka eivät olleet kaukana asian oikeasta laidasta. Ja kiintynyt kun hän oli Herbert Hurstiin aivan tuosta ensimmäisestä valssista asti, niin jäi koko tämä kysymys edelleen hänen sydämeensä.

Tämän kyllä huomasi Toini, mutta kun Hillevi oli taitava salaisuuksiaan salaamaan, vieläpä sukkela viemään toisia harhaan kääntämällä asiat heidän hyväkseen, sai hän lopulta Toinin luulemaan, että Hillevi todellakin puhui ja toimi hänen mielikseen.

Niinpä Hillevi usein ehdotti, että he kävelisivät Herbert Hurstin konttoriin päin, jotta Toini muka saisi nähdä hänet, vaikka Hillevillä itsellään oli yhtä suuri halu, vaikka vilaukselta vain, kohdata tuo ihailemansa mies. Se tuntui niin lapselliselta oikulta, ettei Toini voinut suhtautua siihen muuten kuin leikillä.

Mutta jospa Toini olisi tietänyt, että hänen pikkuystävättärensä otti seuraansa toisinaan jonkun ikäisistään kävelläkseen hänen kanssaan samoja teitä, niin olisi hän vakavasti ruvennut asiaa miettimään. »Eihän se ole mahdollista», olisi hän ehkä huudahtanut; »sehän on luonnotonta», olisi varmaan ollut toinen ajatus. Mutta voiko kukaan aavistaa, mitä kaikkea ihmissydän, vielä pienikin, saattaa tuntea, kätkeä itseensä, kärsien kantaa sisässään, kunnes vuosien kuluttua salaisuus kypsänä puhkeaa ilmi? Toisella sydän kypsyy aikaisin, toisella myöhään. Eiköhän ole onnellisin se, joka niin myöhään kuin suinkin, siinä suhteessa, saa kokea kohtalon kovaa kouraa, saa lopettaa elämän ankaran koulun.

V

Seitsemäntoistavuotiaana lopetti Toini Karppi koulunkäyntinsä. Hän oli silloin jo täysin kehittynyt, kukkea nuori neitonen, jota siniset ja valkoiset värit somistivat niin, että kaikkien silmät kiintyivät häneen hänen näyttäytyessään Helsingin Esplanaadilla.

Kun joku vieras kysyi:

— Kuka tuo viehättävä nuori neiti on? — niin tiesi jokainen helsinkiläinen antaa vastauksen:

— Se on rikkaan konsuli Karpin tytär. Ja ainoa tytär.

Se tiesi paljon.

— Onko hän kihloissa jo? — kysyi moni.

Mutta siihen ei kukaan voinut antaa varmaa vastausta. Joku arveli:

— »Komea» asianajaja Hursti kuuluu ainakin häntä »pahasti hakkailevan».

Kesäkuun alussa ei Toini Karppia enää nähty Helsingissä.

Jäät olivat lähteneet aikaisin. Jäänmurtajat olivat joutuneet telakkoihin korjattaviksi. Mutta suuret matkustajalaivat päästelivät päivittäin pitkän mölinän ilmoittaen ulkomaalaisia matkailijoita tulevan ihailemaan »tuhansien järvien maata» ja samalla muistuttaen meikäläisille, että oli aika lähteä etelään joko terveyttään hoitamaan talven rasitusten jälkeen tahi katselemaan Parisia, kilparatsastuksia Longchamps'issa, Firenzeä ihanine taulukokoelmineen ja Fiesoleineen ja ehkäpä Roomaa ja Napoliakin.

Mikä tavaton vetovoima onkaan keväisin pääkaupunkimme eteläsatamalla?! Kylmän Pohjolan asukas herää kuin karhu talviunestaan, ja kuuma kaipaus syttyy sydämeen päästä sinne, siihen maahan, josta Goethen Mignon laulaa:

    »Maan tunnetkos, maan kukkain uhkeain,
    maan tummain lehväin, heelmäin hehkuvain,
    miss' siintää taivas, vieno tuuli soi,
    puut sorjat seisoo, hiljaa huminoi?
    Sen tunnetkos?
                   Oi, sinne niin
    vie minut, armas, maihin kultaisiin!

    Sä tunnetkos sen huoneen pylvähät,
    sen suojat hohtavat ja väljät, välkkyvät,
    sen kuvat kummissansa alla päin;
    kuink' on sun, lapsiraukka, käynyt näin?
    Sen tunnetkos?
                   Oi, sinne niin
    vie, suojaajani, maihin kultaisiin!

    Sä tunnetkos sen tien, mi vuoriin käy,
    jot' astuu muuli, usvista ei näy,
    jon rotkoiss' ain on hiidet hallinneet
    sen jylhät jyrkänteet ja vuolaat veet?
    Sen tunnetkos?
                   Oi, sinne niin
    käy kanssain, taatto, maihin kultaisiin!»

[Suomentanut Martti Wuori.]

Konsuli Karppi oli kevään tultua päättänyt tehdä matkan ulkomaille, ja viisaana liikemiehenä hän ymmärsi yhdistää siihen sekä hyödyn että huvin. Hänen itsensä ja hänen vaimonsa piti hoitaa terveyttään, ja hänen tyttärensä Toinin oli saatava nähdä suurta maailmaa, levätä ja huvitella koululukujen päätyttyä. Omien asioittensa vuoksi hän suunnitteli matkan käymään Hampurin ja Berlinin kautta, ja terveydenhoitopaikaksi tuli lääkärin neuvosta ihana Baden-Baden Schwarzwaldin liepeillä. Sinne siis pääsi nyt Toini.

Kirkkaana, heleänä, aurinkoisena päivänä kuhisi väkeä »Ariadnen» kupeella laivarannassa. Väli- ja yläkansi olivat täynnä matkapukuisia, kukitettuja lähtijöitä, ja laiturilla oli saattajoita vielä tiheämmässä. Viimeisiä sanoja vaihdettiin molemmin puolin melkein huutaen, kun höyry kovalla, äkäisellä kohinallaan jo vaati pikaista lähtöä. Kapteenikin jo oli komentosillalla ja antoi lähtömääräyksiään.

Saattajien joukossa oli myöskin pikku Hillevi, joka oli tuonut ruusunsa Toinille ja nyt seisoi rannalla alakuloisena, nenäliina kädessään. Hänkin vaihtoi vielä jäähyväisiä Toinin kanssa, joka kaiteeseen nojaten seisoi välikannella vanhempiensa keskellä. Enemmän kuin heidän sanansa puhuivat kuitenkin molempien ystävättärien katseet, joissa he aivan kuin näkivät toinen toisensa sydämen kuvastuvan. Ja kun laiva sitten vähitellen loittoni rannasta, niin kesti nenäliinojen huiskutusta kauan, kauan, kunnes »Ariadne» alkoi kääntyä »Luodon» taakse ja vauhtiaan lisäten suuntasi kulkunsa Suomenlinnan sivuitse »Harmajaa» ja päämääräänsä kohti.

Ystävättäret olivat siis moneksi viikoksi joutuneet eroon toisistaan ja jääneet ajatuksissaan muistelemaan toisiaan, luvattuaan kuitenkin silloin tällöin kirjoittaa toisilleen.

Ennenkuin konsuli perheineen saapui Baden-Badeniin, kävi hän yksin Berlinistä käsin Hampurissa, jätettyään perheensä pariksi päiväksi Berliniin katselemaan sen nähtävyyksiä. Näin sai Toini, paitsi Tiergartenia ja Siegesalleeta, nähdä keisarillisen palatsin ja Berlinin rikkaat museot, sai nähdä suurkaupungin elämää ja vilinää, sai haihduttaa vähän niitä ajatuksia, jotka olivat seuranneet häntä laivamatkalla Itämeren yli. Ja näitä ajatuksia haihdutti kohta vielä lopullinen matka Keski-Saksan läpi Baden-Badeniin.

Vuorokauden asui konsuli perheineen siellä suuressa hotellissa, mutta koska hän itsekin tahtoi levätä ja kammosi hotellielämää, niin haki hän asuntoa yksityishuvilasta. Semmoisen hän onnekseen sattuikin löytämään vuorenrinteeltä, huvilan, jonka nimi oli »Mon bijou» ja jota ympäröivät kukkivat omenapuut ja tuoksuvat akaasiat. Ja kun huvilan toisesta kerroksesta, joka kokonaan joutui heidän käytettäväkseen, oli kaunis näköala, ja huvilan omistaja, entinen ravintoloitsija, antoi heille hyvän täysihoidonkin, niin oli konsuli tavattoman tyytyväinen, eikä hänen perheensäkään sen parempaa kesäpaikkaa kaivannut.

Tästä huvilasta ei muutoin ollut pitkä matka »Trinkhalle'en», jossa joka aamu oli käytävä kivennäisvesiä juomassa, eikä paljon etäämmällä ollut Friedrichsbad, jossa kylvyt oli otettava. Ja kun lisäksi Conversationshaus, jossa päivällä sai viettää aikansa sanomalehtiä lukemalla ja iltaisin tanssimalla, oli samojen matkojen varrella, niin oli siinä kaikki, mitä semmoinen henkilö kuin konsuli Karppi tarvitsi itseään ja perhettään varten.

Tavallinen kylpyvieraiden kävelypaikka oli kuuluisa »Lichtenthaler allee», jossa olivat kesän hellettä heikentävät Springbrunnen ja harmaavesinen, kapea Oosjoki. Siellä kävelykujanteessa tapasivat aina tuttavat toisensa, siellä toinen toistaan ihailtiin tahi arvosteltiin ankarasti, varsinkin naiset pukujaan. Siellä n.s. »venäläisten puun» varjossa oli kuuluisa kirjailija Ivan Turgenjev monena kesänä istuskellut, jopa sieltä saanut »Savua»-nimisen romaaninsa aiheen ja osaksi varmaan sen kirjoittanut siinä talossa, jonka seinässä hänen muistokseen on laatta, johon on merkitty hänen täällä aina asuneen. Mutta varmaan monesta muustakin kuuluisasta henkilöstä tietäisi Lichtenthaler allee kertoa, sillä Baden-Baden oli aikoinaan ranskalaisten ja englantilaisten hyvin suosima kylpypaikka.

Siellä nyt istui eräänä päivänä konsuli Karppi perheineen. Tapahtuuhan ihmeitä vielä paljon maailmassa, mutta tuskin oli kovin suuri ihme, että heidän eteensä yht'äkkiä ilmestyi asianajaja Herbert Hursti, joka Parisin kautta saapui tänne »virkistysmatkalle».

Ilo oli tietysti suuri näiden oman maan tuttavien tavatessa toisensa aivan odottamatta, niinkuin molemmin puolin vakuuteltiin väärinkäsitysten välttämiseksi. Ja tietysti selitettiin samaan tapaan, missä asuttiin, missä ruokailtiin, kuinka voitiin, kuinka kylvyt vaikuttivat, kuinka viihdyttiin j.n.e. Lopputuloksena oli kuitenkin, että nyt oli tavattava joka päivä ja varsinkin oli yhdessä tehtävä huvimatkoja kaikkiin ihaniin ympäristöpaikkoihin, joita siellä niin lukuisasti kuului olevan. Eikä siinä asiassa kukaan ollut eri mieltä, vaan olivat kaikki päinvastoin ihastuneet tähän ehdotukseen.

Ihastuneimmat olivat sittenkin Herbert Hursti ja Toini. Kujanteesta kotia kohti kulkiessa he kävelivät edellä, konsuli Karppi rouvineen perässä. Edellisen parin keskustelu oli vilkasta niinkuin nuorten ainakin, vanhempien oli tyynempää, tasaisempaa, ehkäpä hiljaisempaakin. Edellisten sanat sinkoilivat kuin räjähtäneen raketin säkenet, jälkimmäisten taas merkitsivät enemmän, jäipä paljon lausumattakin äänettömyyden peittoon, aivan arvailun ja hämärän tulkinnan varaan, melkein vain puoleksi syntyneiksi ajatuksiksi. Vanhemmat tunsivat hyvin, että nämä ajatusten katkelmat koskivat edelläkulkevaa nuorta paria, mutta mahdollisesti aavistivat myöskin nuoret, mitä heidän selkänsä takana ajateltiin ja puhuttiin. Ettei se ollut panettelua, siitä he saattoivat olla varmat.

Tästä päivästä lähtien oli tuskin sitä tilaisuutta, jossa nämä neljä henkilöä eivät olisi olleet yhdessä. Juomahallissa aamuisin tapasivat toisensa ainakin konsuli ja asianajaja Hursti, mutta päiväkonserttiin saapuivat melkein säännöllisesti myöskin konsulin rouva ja Toini. Kylpytunnit ja levähdyshetket olivat kullakin omansa, mutta niiden väliin sovittivat he aina ajomatkansa katsellakseen seudun kauniita näköaloja. Eivät jääneet näkemättä Friesenberg ja Friedrichshöhe, ei itse Lichtenthal, ei Yburg, ei Murgtalin linna Eberstein, ei sievä sisälampi Waldsee, ei Altes Schloss, vanha linna, jonka tornin katolta oli laaja näköala, eikä Echo, tuo kaikukäytävä, jonka päässä on samanniminen, siivekästä naista esittävä kuvapatsas, oikea taideteos. Ja näihin paikkoihin, niin pitkälle kuin pääsi, he ajoivat aina neljän hengen istuttavissa vaunuissa, vanhat perällä, nuoret heitä vastassa etuistuimella.

Tästä päättäen he olivat jo kuin samaa perhettä. Ja näillä matkoilla, joka päivä yhdessä, Herbert Hursti tuli yhä läheisemmäksi konsuli Karpin perheelle. Hän oli kuin heidän oma poikansa, jota he alkoivat rakastaa. Hänen käsiinsä he uskoivat tyttärensä Toininkin, kun eivät itse jaksaneet tahi halunneet mennä katsomaan tanssia Conversationshaus'in tavattoman kauniiseen ja kauniisti sisustettuun Louis XIII saliin. Ja hän, Herbert Hursti, tuli kuin kotiinsa heidän asuntoonsa, tuohon sievään »Mon bijou» huvilaan, joka todellakin oli nimensä arvoinen koru.

Siellä, kukkivien omenapuitten ja tuoksuavien akaasioitten siimeksessä, kypsyi Toinin ja Herbertin rakkaus. Ja myöskin Toinin vanhempien mielessä siellä oli jo kypsynyt ajatus, että nämä kaksi voivat kuulua toisilleen. Herbert oli heistä mitä sopivin mies Toinille. Ja kun Toini näytti olevan kovin kiintynyt Herbertiin, niin ei heille suinkaan olisi äkkiyllätys, jos Herbert jonakin päivänä pyytäisi heidän tytärtään vaimokseen.

Kun tämä sitten tapahtuikin, niin oli yllätys suurempi Toinin taholla. Sillä vaikka Herbert hyvin tiesikin jo voittaneensa Toinin sydämen, niin teki hän loppurynnäkön kuin diplomaatti ainakin tunnustelemalla ensin maaperää Toinin vanhemmilta. Ja vieläpä, kun hän heidänkin suostumuksestaan oli varma, antoi hän Toinin isän selvittää ratkaisun ja esittää hänen pyyntönsä Toinille aivan kuin hän siten olisi ollut varmempi Toinin myöntävästä vastauksesta. Mutta samalla tämä tapa oli kuin hienotunteinen kunnianosoitus ja arvonanto konsulille ja hänen rouvalleen, joiden mielet hän itse tahtoi täydellisesti voittaa puolelleen voittaakseen samalla myöskin mahdollisimman paljon muita etuja.

Näin ollen ei ollut kumma, että Toinista itsestään vähän tuntui kuin hänet olisi naitettu hänen tietämättään. Siksipä hän myöhemmin, kun jo jonkin aikaa oli ollut kihloissa, leikillään sanoi sulhaselleen: »Sinä sait minut ihan ilman minun suostumustani». Mutta vaikka Toini näin hieman hämmästynyt olikin, hän oli kuitenkin kovin iloinen ja tyytyväinen. Baden-Baden oli hänen elämänsä suurimpia muistoja.

Siellä hän sai sulhaseltaan kihlasormuksen, jonka tämä Toinin kanssa yhdessä kävi valitsemassa eräästä niistä monista hohtokivi- ja kultasepänliikkeistä, joilla oli loistavat myymälänsä teatteritorin varrella ja joihin ulkomaalaiset kylpyvieraat joka kesä jättivät suuria summia. Iso hohtokivi ja rubiini oli siinä sormuksessa, joka sen jälkeen kiilteli Toinin sormessa.

Se oli näkyvä ja kaunis muisto Toinille Baden-Badenista. Mutta koska maailman ilo aina on vaillinainen, niin suretti Toiniakin yksi asia: hän oli tyyten unhoittanut pikku ystävättärensä Suomessa, herttaisen Hillevinsä. Alussa hän oli kyllä lähettänyt Hilleville kuvakortteja, joissa oli näköaloja Baden-Badenista, ja niiden mukana lämpimiä terveisiä. Ja itsekin hän oli saanut kirjeellisiä terveisiä Hilleviltä. Mutta vähitellen harveni kirjekorttien vaihto. Kihlauksestaan hän ei ollut hiiskunut sanaakaan, sillä Herbert ja Toini olivat päättäneet pitää toistaiseksi sen asian salassa, kunnes Herbertin siirtyminen diplomaattiselle alalle tulisi ratkaistuksi.

Tuo unohdus sittenkin painoi Toinin sydäntä, ja kuta enemmän »Ariadne» taas läheni Suomen rantaa, sitä vaikeammalta tuntui Toinista tavata ystävätärtään. Hänestä aivan tuntui kuin hän olisi tehnyt rikoksen, pettänyt pikku Hillevin. Mutta sehän oli elämän menoa, se.

Herbert palasi asioittensa tähden muita aikaisemmin Helsinkiin. Konsuli Karpin oli kestettävä kylpykautensa loppuun. Ja hänen kanssaan oli loppuun asti tietysti myöskin hänen perheensä.

Mutta heistä ei elämä siellä tuntunut enää samalta. Jonkinlainen tyhjyys, elämän raukeus tuntui heissä kesänkin käännyttyä toiselle kyljelleen. Hedelmät olivat etelämmässä tosin jo kypsyneet ja niiden nauttimisaika alkoi jo Baden-Badenissakin. Mutta kukapa suomalainen ei sittenkin lopulta kaipaisi kylmään Pohjolaansa kaikista Etelän tarjoamista antimista huolimatta.

VI

Palattuaan kotimaahan konsuli Karppi asettui perheineen loppukesäksi asumaan Helsingin läntisessä saaristossa olevaan huvilaansa, josta hän päivittäin, jos niin halusi, saattoi rannikkolaivoilla päästä kaupunkiin ja käväistä konttorissaan. Ja lämpiminä kesinä oli perheellä tapana viipyä huvilassaan kappaleen matkaa syyskuutakin nauttien siellä meren virkistävästä ja vahvistavasta ilmasta sekä korjaten mahdollisesti jo kypsyneet omenansa ja päärynänsä. Kaikki marjahillonsa talven varalle keitti konsulin rouva jo siellä, viini- ja karviaismarjoja ynnä vadelmia kun myöskin kasvoi paljon heidän omassa puutarhassaan. Konsulin rouva oli todellakin mallikelpoinen perheenemäntä ja toimitti nämä asiat kaikki itse, vaikka varakas olikin. Ja siinä ohessa oli Toininkin opittava samat asiat ollakseen hänkin, kerran naimisiin jouduttuaan, yhtä mallikelpoinen äiti ja emäntä.

Hillevin isä oli saanut kesälomansa heinä- ja elokuun ajaksi. Vaimonsa ja tyttärensä oli kanslianeuvos Urpo jo kesäkuussa sijoittanut erääseen Vääksyn kanavan varrella olevaan lehdissä ilmoitettuun täysihoitolaan, ja sinne matkusti hän loma-ajakseen itsekin. Rouva Urpo tahtoi näet olla vapaana kaikista taloushuolista ja tämähän oli hänenluontoiselleen naiselle mukavin tapa. Huoletonta elämää sai siellä viettää Hillevikin virkistyäkseen, ja itse käytti kanslianeuvos, samassa tarkoituksessa, aikansa lempiurheiluunsa: kalastamiseen läheisissä vesistöissä.

Näin ollen eivät Toini ja Hillevi voineet tavata toisiansa ennenkuin syyskuussa. Ja silloin olivat koulut jo alkaneet.

Hiljainen, »kuollut» kesäinen Helsinki oli yhtäkkiä muuttanut muotoaan. Sensijaan, että Esplanaadilla oli liikkunut joku kotoinen, veltto virkamies tahi muitten asioita hoitava varatuomari, jotakuinkin laiha salkku kainalossaan, joku välttämätön kauppa-apulainen, joku pienipalkkainen konttorineiti tahi puhtaaksikirjoittajatar, ylimalkaan vain joku ylemmän viransijainen, mies tahi nainen, niin kuhisi siellä nyt, varsinkin oikealla kävelytunnilla, koulujen opettajia, koululaisia, tunnettuja näyttelijöitä ja näyttelijättäriä, sotilaita ja siviilejä, sapeliherroja ja valkotakkisia, kaikkia niitä, joita olemme tottuneet omassa, rakkaassa pääkaupungissamme ulkomaalaisten matkailijoitten ohessa näkemään.

Vilahdukselta näki siellä joskus myös asianajaja Hurstin. Mutta hänellä tuntui olevan kova kiire. Jos joku olisi ymmärtänyt seurata hänen jälkiään saaristolaivojen lähtöaikana, niin olisi hän nähnyt Herbert Hurstin usein rientävän »Västra Skärgårdeniin», jossa hän matkusti morsiantaan tapaamaan konsuli Karpin perheen huvilaan. Mutta koska kihlausta ei vielä ollut julaistu, niin ei kellään ollut aavistusta mistään. Konsuli Karpin lainopillisena avustajana asianajaja Hursti matkusti sinne tietysti vain liikeasioissa.

Mutta kohta alkoikin sitten syyskuussa sadeaika, ja konsulin perhe muutti kaupunkiin. Pitkän ajan jälkeen saivat Toini ja Hillevi taas tavata toisensa.

Toinin sydän ei ollut vähääkään kylmennyt hänen pientä ystävätärtään kohtaan. Mutta sittenkin oli hänen vähän niinkuin paha olla. Hänen herkkä omatuntonsa ikäänkuin syytteli häntä, ettei hän ollut ollut aivan avomielinen Hilleviä kohtaan. Hänestä itsestään tuntui kuin hän olisi vannonut ikuista rakkautta Hilleville, ja nyt hän ei ollut edes sanallakaan maininnut, mitä oli tapahtunut. Hän oli tyttöseltä salannut kihlauksensa kuin jonkin pahanteon, vaikka hänellä siihen olikin täysi oikeus. Tämä soimaus oli niin luonteenomaista vilpittömälle, uskolliselle Toinille, mutta monesta muusta se saattoi näyttää ihan naurettavalta, varsinkin kun oli kysymyksessä sellainen pikku tyttö kuin Hillevi.

Toinin käsitys ystävyydestä ja rakkaudesta oli todellakin harvinaisen kaunis. Hän oli usein ajatellut itsekseen, mahtoiko lainkaan olla semmoista ystävyyttä, naisten välistä ystävyyttä, joka kestäisi jonkun miehen taholta tulevia houkutuksia vastaan, siis ystävyyttä, joka voittaisi rakkauden. Ystävyys oli hänen mielestään jalo tunne, jaloin kaikista, kun sitä vastoin rakkaus oli mitä itsekkäin, mitä häikäilemättömin tunne, tunne, joka ei välittänyt mistään esteistä, ei mistään keinoista päästäkseen tarkoitustensa perille. »Oi, kuinka kaunis onkaan epäitsekäs, uhrautuva, kaikki antava ystävyys, suora, vilpitön ystävyys!» Näin huokaili Toini itsekseen. Ja nyt, nyt oli hänen ihanteensa luhistunut!

Kuinka olikaan hänen paha olla, kun hänen nyt oli tavattava Hillevi!

Mutta hänen oli korjattava tämä asia siten, että hän ilmaisisi salaisuutensa Hilleville, ennenkuin muut vieraat saisivat sen tietää. Ja hän tahtoi tehdä sen päivää ennen, kuin uutinen hänen kihlauksestaan tulisi sanomalehtiin. Hän neuvotteli siitä sulhasensa kanssa ja sai tältä suostumuksen, vieläpä herttaisen hymyilyn ja suukkosenkin. Oli kuin Herbert olisi tahtonut sanoa:

— Kylläpä, armaani, vielä olet lapsellinen.

Mutta lapsihan elämän koulussa Toini vielä olikin, vaikka pian täytti kahdeksantoista vuotta. Jos hän nyt yhden ihanteen luulikin kadottaneensa, niin oli hänen puhtaalla sydämellään niitä vielä monta jäljellä. Ja elämä kangasti edelleen kauniina hänen edessään.

Kaikesta huolimatta oli ihastus molemmin puolin suuri, kun Toini nyt ensimmäisen kerran soitti Hilleville, ilmoitti tulleensa kaupunkiin ja pyysi Hilleviä luokseen. Hänellä oli niin paljon, paljon kerrottavana matkaltaan.

— Sinä olet yhä parhain ystävättäreni, — oli viimeinen Hilleviä lohduttava ja häntä itseään rauhoittava lause, jonka Toini sanoi sulkiessaan puhelimen.

Oli iltapäivä, kun Hillevi saapui Toinin luo. Halailulla, suutelolla otti hän Hillevin vastaan, ja käsitysten he kulkivat Toinin huoneeseen, jossa tuo suuri salaisuus oli kerrottava, taakka huojennettava Toinin sydämeltä.

Kaikki asiat tietysti kerrottiin perin pohjin, kesänvietto molemmilla tahoilla alusta alkaen. Suuret asiat tulivat ilmi vasta lopulla. Hillevikin viivytteli kysymystään, vaikka hänen uteliaisuutensa olikin suuri.

— Etkö ole vielä nähnyt asianajajaa? — tuli vihdoin kuin arkaillen hänen huuliltaan.

— Kyllä, — vastasi Toini. — Hän on välistä käynyt luonamme huvilassamme.

Hillevi punastui.

— Niinkuin tiedät, — jatkoi Toini, — hän on isäni lainopillinen neuvonantaja.

Tämä selitys oli älykkäästä Hillevistä jo vähän niinkuin liikaa. Ja kun Toini, aivan kuin vielä lykätäkseen tuonnemmaksi vaikean, ratkaisevan hetken, syleili Hilleviä ja jälleen alkoi ihastuneena puhua, kuinka tämä kesän kuluessa oli kasvanut ja käynyt yhä suloisemmaksi, niin lisäsi tämä vain tyttösen epäluuloa. Hänestä tuntui tuossa selityksessä, tuossa Toinin käytöksessä selvästi jo palaneen käryä.

Hän katsoi ihmetellen ja kauan Toiniin, mutta ei lausunut sanaakaan.

Tämä katse suorastaan pakoitti Toinin jatkamaan.

— Ajatteles, rakkahin Hillevi, että Herbert Hursti aivan odottamatta saapui myöskin Baden-Badeniin.

Hillevi punastui taaskin, mutta sai kuitenkin sanotuksi tukahtuvalla äänellä:

— Etkä sinä ole kirjoittanut siitä minulle mitään!

Toini tunsi pistoksen sydämessään ja lausui melkein yhtä raskaalla äänen painolla:

— En — valitettavasti, kultaseni.

Yhtäkkiä paukahti kuin ukkonen kysymys Hillevin huulilta:

— Sinä olet kihloissa hänen kanssaan?

— Arvasit oikein, — sai Toini sanotuksi ja puristi jälleen Hilleviä rintaansa vasten.

Mutta Hillevi hypähti pois hänen käsistään ja kuiskasi pahastuneena:

— Etkä sitä ole minulle ennen sanonut!

Toini tavoitteli Hilleviä ja jatkoi:

— Mutta sinä, kultaseni, olet nyt ensimmäinen, paitsi vanhempiani, joka sen tiedät.

Tämä lohdutukseksi aiottu selitys, jolla Toini aivan kuin tahtoi asettaa Hillevin muitten ystävättäriensä edelle, kaikkien vieraitten yläpuolelle, ei kuitenkaan Hilleviä tyydyttänyt. Hän poistui ikkunan luo ja kääntyi selin Toiniin.

— Mikä sinun on? — sanoi Toini. — Rakastanhan minä sinua kuitenkin yhtä paljon kuin ennen. Tule, suutele minua, Hillevi!

Mutta Hillevi ei hievahtanut paikaltaan.

Silloin nousi Toini, meni Hillevin luo ja yritti kääntää hänen kasvojaan itseensä päin. Hillevi rimpuili kuitenkin vastaan, ja nyt huomasi Toini, että hänen poskensa olivat märät. Hillevi itki.

— Rakas, pikku ystäväni! Miksi sinä itket? — kysyi Toini.

— Anna minun mennä kotiini Anna minun mennä kotiini — toisteli silloin
Hillevi.

— Mutta sanohan toki, miksi olet näin onneton?! Enhän minä liene sinulle mitään pahaa tehnyt? — lisäsi Toini ja kiersi jälleen käsivartensa Hillevin vyötäisille.

Hillevi ei vain vastannut mitään.

— Vakuutan sinulle, — jatkoi Toini vielä, — että olet paras ystäväni aina edelleenkin ja että aina vastaisuudessakin tulemme tapaamaan toisemme niinkuin tähän asti.

Mutta Hillevi pudisti vain päätään.

— Anna minun mennä kotiini Anna minun mennä kotiini — siinä kaikki, mitä hän sai sanotuksi.

Toinin ei auttanut muu kuin jättää hänet rauhaan sanomalla:

— Niinkuin sitten tahdot! Näen, että haluat rikkoa välimme.

Kesti hetkinen äänettömyyttä.

— Olen kadottanut kaikki, — sanoi Hillevi vihdoin. — Anna minun mennä kotiin!

Toinilla ei ollut muuta neuvoa kuin antaa hänen mennä. Hän toivoi asian toiste selviävän. Ja hän, Toini, pyysi Hilleviltä anteeksi.

— Anteeksi sitten! — sanoi myöskin Hillevi hiljaa, — jos olen ollut tuhma, — lisäsi hän vielä hetkisen kuluttua.

Ja hän läksi pois aivan kuin suuren surun murtamana, pää painuksissa.

Kun Hillevi näin oli mennyt, istui Toini kauan mietteissään. Hän alkoi todellakin ajatella, että Hillevi sittenkin, kaikesta huolimatta, oli rakastunut Herbertiin. Mitä muuta saattoivat merkitä nuo sanat, että hän oli »kadottanut kaikki», vaikka Toini oli vakuuttanut ystävyytensä häntä kohtaan pysyvän edelleenkin samanlaisena.

Se oli niin uskomatonta, niin uskomatonta, että Toinin ajatukset menivät aivan sekaisin. Hän päätti siis vain odottaa, mitä nyt seuraisi, kun kihlauksesta oli pikku-uutinen huomispäivän lehdissä.

Tämä uutinen olikin useimmille mitä suurin yllätys. Kukkia tulvi Toinille lakkaamatta, ja kaikki talon tuttavat alkoivat käydä onnittelulla hänen ja hänen vanhempiensa luona. Tapahtuma oli melkein yleisenä puheenaiheena kaupungissa. Rikkaan konsuli Karpin tytär kihloissa asianajaja Herbert Hurstin kanssa! Se oli jo jotakin.

Samoihin aikoihin levisi myöskin tieto siitä, että Herbert Hursti oli siirtynyt ulkoasiainministeriön palvelukseen. Ahaa! Siinä oli tulevaisuuden mies, josta vielä paljon puhuttaisiin. Miehestä, tuosta »komeasta miehestä», puhuttiin jo silloinkin paljon.

Ja Hillevi?

Kuultuaan tämän kaiken hän päätti vain nöyrästi alistua. Nuorena ei auttanut muu. Pienet, mutta viisaat aivot antoivat hänelle voimaa ja rohkeutta. Kuka tiesi, mihin kohtalo häntä valmisti, mitä hänen osakseen vielä maailmassa lankeaisi, jahka hänen aikansa tuli. Ja hän oli varma siitä, että onnen aika kerran hänellekin koittaisi.

Järkevästi ajateltua oli siis, että hänkin tahtoi lähettää kukkia ystävättärelleen ja sovittaa ruman tekonsa, kun Toiniin oli syyttä pahastunut. Ja jospa hän olisi aavistanut, kuinka iloinen Toini oli tästä huomaavaisuudesta, joka todellakin kuin yhdellä iskulla pyyhki pois pahan mielen hänen sydämestään. Ja kun Hillevi sitten vielä, vanhempiensa kehoituksesta, itse meni Toinia onnittelemaan, niin saattoi hän todellakin olla varma siitä, että Toini edelleenkin oli hänen paras ystävättärensä, vilpitön, avomielinen, uskollinen ystävänsä. Semmoisen kadottaminen olisi Hilleville ollut korvaamaton vahinko, ja hän tunsi, että hänen oli pidettävä kiinni tästä ystävättärestä. Hän tunsi sen toisestakin syystä, äänestä, joka salaisena soi hänen sydämessään, mutta jonka hän toistaiseksi kätki sinne niin syvälle, ettei sitä kuullut kukaan, ei kukaan.

VII

Tämän jälkeen olivat Toinin ja Hillevin välit taas yhtä hyvät kuin ennen. Tavallaan ne olivat vielä paremmatkin, sillä Hillevi kävi Toinin luona hänen kihlausaikanaan hyvin usein. Varsinkin oli Hillevi tyytyväinen, kun sai olla siellä samalla kertaa kuin Toinin sulhanen. Näyttipä melkein siltä, kuin hän semmoisia tilaisuuksia olisi varta vasten tavoitellutkin. Eikä hän tuntunut arkailevan, että mahdollisesti häiritsisi läsnäolollaan kihlautuneita ystäviään. Se saattoi näyttää jonkinlaiselta hienotunteisuuden puutteelta, jonka voi panna hänen nuoruutensa laskuun, mutta saattoi olla muutakin, esimerkiksi halua nähdä, kuulla, valvoa, oppia, — ehkäpä pääasiallisesti saada nähdä Herbert Hurstia, jota hän kaikessa hiljaisuudessa ihaili. Mutta kärsikö hän itse puolestaan nähdessään ystävättärensä ja tämän sulhasen hellät välit, sen hän visusti koki salata. Ulkonaisesti ei hän sitä vähimmälläkään tavalla päästänyt näkyviin. Päinvastoin oli hän aivan kuin iloitsevinaan heidän onnestaan. Huvittipa häntä kovin keskustelu, joka koski häitä, aikaa, milloin ja miten ne tapahtuisivat, kaikki vähimmätkin valmistelut niihin häihin, joissa hän varmasti tiesi saavansa olla mukana. Oli todellakin ihan kuin hän olisi ollut Herbert Hurstin toinen morsian.

Toinia ja Herbertiä tämä vain huvitti. Pahakseen sitä he eivät lainkaan panneet, tuskinpa paljon välittivät Hillevin kyselyistäkään, jotka eivät koskaan kuitenkaan olleet nenäkkäitä. Joskus he ihan ihmettelivät Hillevin älykkäitä neuvoja, hänen pieniä viittauksiaan asioihin, joita he itse eivät olleet tulleet ajatelleeksikaan.

Yksi asia kuitenkin suretti Hilleviä kovin, ja se oli se, että hän tiesi Toinin ja Herbertin, ehkä jo häittensä jälkeen, muuttavan pois maasta — ainakin joksikin aikaa. Oli näet puhe, että Herbert saisi toimen lähetystössämme Berlinissä.

— Sitten en saa nähdä teitä pitkään aikaan, — huoahti Hillevi siitä asiasta puhuttaessa.

— Mutta siihenkin on vielä pitkä aika, ennenkuin se voi tapahtua, — lohdutti Herbert Hursti.

— Kestää varmaan vielä useita kuukausia, ennenkuin vietämme häitäkään, — tyynnytti häntä Toini — ja jos muutamme joskus sinne, niin saat sinä, Hillevi, tulla Berliniin meitä tervehtimään.

— Niin, minä toivon, että »kohtalo» vie meidät kerran yhteen.

Kohtalo! Herbertin ja Toinin täytyi oikein hymyillä tälle rikkiviisaalle lauseelle, vaikka näkivätkin, että nuo sanat olivat vakavasti tarkoitetut ja lähteneet tytön sydämen pohjasta.

Merkillisintä Hillevin käytöksessä tähän aikaan oli, ettei hän, samalla kun osoitti suurta kiintymystä ystävättäreensä, vähimmälläkään tavalla tämän läsnä ollessa eikä muutoinkaan Herbert Hurstille näyttänyt, että häntä itseään oli loukattu, saatikka yritti loukata häntä. Päinvastoin hän, Hillevi, osoitti mitä suurinta kunnioitusta Herbertiä kohtaan tahtoen pysyä kaikkein parhaimmissa väleissä hänenkin kanssaan. Tässä Hillevin menettelyssä oli täysin kypsyneen, kaikkia asianhaaroja perin juurin harkitsevan naisen arvostelua, — kyky, joka oli suorastaan ihmeteltävä. Ja tämä kaikki todisti, että Hillevi oli harvinainen ihmisalku henkisesti, varhaisvanha sanan täydessä merkityksessä. Mihin suuntaan hänen luonteensa ominaisuudet tulisivat kehittymään, sen oli tulevaisuus osoittava.

Koulussa oli Hillevi etevä oppilas. Varsinkin olivat vieraat kielet hänen vahva puolensa. Kotonaan hän sai äidiltään käytännöllisesti oppia ranskaa, ja huvikseen puhui sitä Hillevin kanssa välistä Herbert Hurstikin. Ja tämä tuotti nyt tytölle suurta tyydytystä, sillä siinä suhteessa oli Toini hänestä jäljellä. Oli kuin Hillevi näin olisi ollut Herbertiä lähempänä kuin tämän oma morsian, vaikka Toini sen verran kuitenkin tietopuolisesti taisi ranskankieltä, että ymmärsi, mitä hänen läsnäollessaan puhuttiin. Saksankieltä sen sijaan osasi Toini paremmin kuin Hillevi.

Siirtyminen diplomaattiselle alalle tuotti Herbertille alussa paljon puuhaa, jopa siinä määrin, että hänen käyntinsä morsiamensa luona supistuivat määrättyihin päiviin ja hetkiin. Sitä mukaa harvenivat Hillevinkin käynnit Toinin luona syyslukukauden edistyessä ja lukujen lisääntyessä. Syksy oli näin ollen Toinille monessa suhteessa ikävä.

Herbert Hursti myi hänkin vuorostaan asianajotoimistonsa ja ahersi sen tehtyään ahkerasti virastossaan. Hän oli niitä miehiä, jotka tahtovat perin pohjin tutustua alaansa hankkiakseen siihen kuuluvissa asioissa syvälliset tiedot. Ja luottamuksella hänelle uskottiinkin tärkeitä asioita, semminkin koska hänen oli valmistauduttava mahdollisimman pian muuttamaan Berliniin.

Toinin vanhemmat seurasivat mielenkiinnolla tulevan vävynsä pyrkimyksiä ja tekivät kaiken, mitä varakkaat vanhemmat voivat tehdä, laittaakseen tyttärelleen runsaat kapiot. Huoneistoa ei heidän Helsingissä tarvinnut nuorelle parille sisustaa, mutta varoja ei tullut puuttumaan siihen tarkoitukseen Berlinissä.

Häät oli sen sijaan ajateltu pitää loistavat. Kaikki arvasivat sen, mutta ainoastaan Toinin vanhemmat tunsivat toistaiseksi suunnitelman. Toini itsekään ei tietänyt muuta, kuin että hänen isänsä ja äitinsä eivät suosineet nykyaikaisia vihkimistapoja, kaikista vähiten noita naurettavia temppuja, joita sanotaan siviilivihkimiseksi ja jotka ovat vailla kaikkea juhlallisuutta, mikä ylentäisi mieltä, muistuttaisi solmitun liiton pyhyydestä, sen vakavuudesta, sen horjumattomuudesta koko elämän iäksi. Perhe oli heidän mielestään vielä yhteiskunnan pohja ja perustus. Kunnollisten isien ja äitien oli luotava tämä perustus, jonka pohjalla lapset olivat siveellisesti kasvatettavat hyviksi kansalaisiksi, lujiksi tu'iksi, vankaksi turvaksi kaikkia vaaroja vastaan, suojamuuriksi ainaisiksi ajoiksi rakkaalle isänmaallemme.