— En tiedä, vastasi reimsiläinen. — Juuri siihen aikaan osti mieheni notaarin viran Brussä, joka on peninkulman päässä kaupungista, emmekä ole sen jälkeen kuulleet mitään koko asiasta. Reimsin tuomiokirkon tornin keralla, joka peittyy Cernayn kukkulain taakse, hävisi se kokonaan näköpiiristämme.

Tämän keskustelun aikana olivat nuo kolme arvoisaa porvarisnaista saapuneet Grève-torille. Keskusteluunsa syventyneinä olivat he kulkeneet messukirjan ohi Rolandin tornin kulmassa ja koneellisesti suunnanneet kulkunsa kaakinpuulle, jonka ympärille oli kerääntynyt aikamoinen ihmisjoukko. Se näytelmä, mikä siellä parhaillaan oli käynnissä, olisi saanut heidät kokonaan unohtamaan Rotankolon ja menonsa sinne, ellei tuo tanakka kuusivuotias, jota Mahiette raahasi jäljessään, olisi heitä samassa siitä muistuttanut.

— Äiti, sanoi hän aivan kuin jokin vaisto olisi hänelle sanonut, että Rotankolo oli hänen takanaan, — saanko nyt syödä leivän?

Jos Eustache olisi ollut hieman poliittisempi, toisin sanoen pienempi syömäri, hän olisi odottanut hetken, ja vasta sitten, kun he olisivat palanneet asuntoonsa mestari Andry Musnier'n luo Rue Madame-la-Valencen varrelle Yliopistossa, kun molemmat Seinen haarat ja Citén viisi siltaa olisivat erottaneet Rotankolon leivästä, hän olisi uskaltanut arasti kysäistä: "Äiti, saanko nyt syödä leivän?"

Tämä varomaton kysymys toi Mahietten mieleen heidän matkansa varsinaisen tarkoituksen.

— No, mutta mehän unohdamme kokonaan erakon! Näyttäkäähän nyt minulle Rotankolonne, että voin antaa hänelle maissileivän.

— Niinpä niin! Heti paikalla, sanoi Oudarde. — Ensin hyvä työ.

Eustache ei ollut ottanut lukuun sellaisia seurauksia.

— Nyt ne ottavat minun leipäni! hän sanoi kohottaen olkapäitään, niin että ne ulottuivat korvannipukoihin saakka, mikä sellaisissa tapauksissa on syvimmän tyytymättömyyden merkki.

Kaikki kääntyivät takaisin. Kun he olivat jonkin askeleen päässä
Tour-Rolandista, sanoi Oudarde toisille:

— Meidän ei pidä katsoa aukon läpi yhtaikaa, ettemme säikäytä säkkinaista. Olkaa te kaksi lukevinanne dominusta messukirjasta sillä aikaa, kun minä katson aukosta. Säkkinainen tuntee minua jonkin verran. Minä viittaan teille sitten, kun saatte tulla.

Hän meni yksinään aukon luo. Samassa hetkessä, jolloin hän katsoi sisälle aukosta, levisi hänen piirteilleen syvä sääli, ja hänen iloisten ja avoimien kasvojensa ilme ja väri vaihtui äkkiä aivan kuin hän olisi tullut auringonpaisteesta kuutamoon. Hänen silmänsä kostuivat, ja hänen suunsa vetäytyi kokoon, aivan kuin hän olisi ollut itkuun puhkeamaisillaan. Hetkisen kuluttua hän viittasi Mahiettea katsomaan.

Mahiette meni hiljaa varpaisillaan kuten lähestytään kuolevan vuodetta.

Noiden kahden naisen katseille avautuikin todella surullinen näky, kun he siinä liikkumattomina ja henkeään pidättäen katselivat rautaristikon lävitse Rotankoloon.

Komero oli ahdas, korkeuttaan leveämpi ja suippoholvinen muistuttaen sisustansa puolesta suuresti piispanhiippaa. Sen paljaalla kivisellä lattialla istui nainen kokoon kyyristyneenä. Leuka oli painettuna polvia vasten, joita hän ristissä olevilla käsivarsillaan lujasti painoi rintaansa vasten. Siten kyyröttäessään yllään harmaa säkki, joka väljänä kokonaan peitti hänet, pitkine, harmaine hiuksineen, jotka ulottuivat yli kasvojen jalkoihin asti, hän näytti ensi silmäyksellä vain omituiselta hahmolta, joka piirtyi komeron tummaa taustaa vasten, jonkinlaiselta tummalta kolmioita, joka aukon kautta virtaavassa valossa selvästi erottautui kahteen vivahdukseen, tummaan ja valoisaan. Se oli noita puoleksi varjoisia, puoleksi valoisia kummituskuvia, joita näkee unessa ja Goyan mainioissa tauluissa, noita kalpeita, liikkumattomia, synkkiä haudalle kyyristyneitä tai vankilanristikkoa vasten nojaavia olentoja. Se ei ollut mies eikä nainen, ei elävä olento eikä selväpiirteinen muodoltaan, se oli haamu, jonkinlainen unikuva, jossa todellisuus ja mielikuvitus yhtyivät kuin hämy ja päivänvalo. Vain vaivoin saattoi tuon lattialle valahtaneen tukan alta erottaa kuihtuneet ja luisevat kasvot, tai säkin alta, joka oli hänen peitteenään, paljaan, kohmettuneen jalan varpaitten päät jääkylmää lattiaa vasten. Se pieni erä ihmisolentoa, joka pilkisti esiin tämän suruhunnun alta, sai vilunväreet kulkemaan pitkin ruumista.

Tämä hahmo, jonka olisi luullut kasvaneen kiinni lattiaan, ei näyttänyt liikkuvalta, ajattelevalta eikä hengittävältä olennolta. Vaikka hänellä olikin vain ohut säkki verhonaan ja hän istui keskellä tammikuuta paljaalla graniittilattialla vailla tulta hämärässä vankiluolassa, jonka ikkuna-aukosta pääsi sisälle vain jäätävä viima, muttei milloinkaan aurinko, hän ei näyttänyt kärsivän vilua, ei edes sitä tuntevan. Olisi saattanut luulla, että hän oli muuttunut kiveksi vankilan, jääksi vuodenajan keralla. Hänen kätensä olivat ristissä, hänen silmänsä tuijottivat. Ensi hetkenä luuli häntä kummitukseksi, toisena kuvapatsaaksi.

Silloin tällöin aukenivat hänen sinervät huulensa raolleen laskeakseen ulos henkeä ja vapisivat, mutta yhtä kuolleesti ja koneellisesti kuin tuulessa värähtelevät lehdet.

Hänen synkissä silmissään oli kuitenkin katse, kuvaamaton katse, syvä, synkkä, värähtämätön katse, joka herkeämättä tuijotti erääseen komeron nurkkaukseen, jota ei voinut nähdä ulkoa päin, katse, joka näytti keskittävän tämän kidutetun sielun kaikki synkät ajatukset johonkin salaiseen esineeseen.

Sellainen oli olento, joka asunnostaan oli saanut nimen erakko, puvustaan nimen säkkinainen.

Nuo kolme naista, sillä Gervaisekin oli liittynyt Mahietteen ja Oudardeen, katselivat aukosta sisälle. Heidän päänsä pimittivät senkin vähäisen valon, joka tavallisesti pääsi luolaan, tuon onnettoman sitä huomaamatta.

— Älkäämme häiritkö häntä, sanoi Oudarde hiljaa, — hän on haltioituneessa tilassa, hän rukoilee.

Tällä välin tarkasteli Mahiette yhä kasvavalla innolla noita kelmeitä, kuihtuneita kasvoja hajanaisine hapsineen, ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä.

— Sepä olisi vasta ihmeellistä, hän mutisi.

Hän pisti päänsä ristikon lävitse ja hänen onnistui siten nähdä se komeron nurkka, johon tuon onnettoman katse värähtämättä tuijotti.

Kun hän veti päänsä takaisin, vierivät kyyneleet pitkin hänen poskiaan.

— Miksi te nimitätte tätä naista? kysyi hän Oudardelta.

— Me nimitämme häntä sisar Guduleksi.

— Ja minä, sanoi Mahiette, — nimitän häntä Paquette la
Chantefleurieksi.

Hän viittasi nyt sormi huulilla hämmästynyttä Oudardea pistämään päänsä aukosta sisälle ja katsomaan niin pitkälle komeroon kuin ulottui.

Oudarde teki niin ja keksi nyt nurkasta, johon erakon katse synkän, haltioituneena oli kiinnittynyt, pienen ruusunpunaisen silkkikengän, joka oli runsaasti koristeltu kulta- ja hopeaompeluksin.

Gervaise pisti Oudarden jälkeen päänsä aukosta sisälle, ja sitten puhkesivat kaikki kolme uudelleen itkuun.

Yhtä vähän heidän katseensa kuin heidän kyyneleensäkään saivat erakkoa näyttämään elonmerkkejä. Hänen kätensä pysyivät ristissä, hänen huulensa äänettöminä, hänen silmänsä liikkumattoman tuijottavina, ja siihen, joka tunsi hänen tarinansa, koski tuon pienen kengän näkeminen, johon hän niin tuijotti, kipeästi.

Nuo kolme eivät olleet lausuneet sanaakaan. He eivät uskaltaneet puhua, eivät hiiskahtaakaan. Tämä syvä hiljaisuus, tämä syvä tuska, tämä syvä unohdus, jossa ei ollut olemassa muuta kuin yksi ainoa esine, teki saman valtavan vaikutuksen kuin pääalttari pääsiäisenä tai jouluna. He vaikenivat hartaina ja olivat valmiit lankeamaan polvilleen. Heistä tuntui siltä kuin he olisivat astuneet kirkkoon pitkänäperjantaina.

Viimein koetti Gervaise, joka oli heistä uteliain ja siis myös tunteettomin, saada erakkoa puhumaan:

— Sisar! sisar Gudule!

Hän kertasi kolme kertaa nämä sanat, joka kerta yhä kovemmalla äänellä. Erakko ei liikahtanut. Ei sanaa, ei katsetta, ei huokausta, ei edes elonmerkkiä.

Oudarde lausui nyt vuorostaan lempeämmällä ja hyväilevämmällä äänellä.

— Sisar! sisar Pyhä-Gudule!

Sama hiljaisuus, sama liikkumattomuus.

— Mikä ihmeellinen nainen! huudahti Gervaise. — Hän ei liikahtaisi, vaikka tykillä ammuttaisiin.

— Hän on ehkä kuuro, sanoi Oudarde.

— Ehkä sokea, lisäsi Gervaise.

— Ehkä kuollut, virkkoi Mahiette.

Varmaa on, että ellei sielu vielä ollut jättänyt tätä liikkumatonta, uinuvaa, horrostilaan vaipunutta ruumista, se oli ainakin vetäytynyt ja kätkeytynyt niin syvälle, etteivät ulkoisten aistien kiihotukset tunkeutuneet sinne asti.

— Ei ole muuta neuvoa, sanoi Oudarde, — kuin jättää leipä aukkoon, silläkin uhalla, että joku poika tulisi ottamaan sen. Miten saisimme hänet hereille?

Eustache, jonka huomiota oli tähän saakka kiinnittänyt pienet, suuren koiran vetämät vaunut, jotka juuri olivat menneet ohi, huomasi samassa, että hänen kolme seuralaistaan katseli jotakin aukon lävitse. Uteliaisuus tarttui häneenkin, hän kiipesi muutamalle suojakivelle, nousi varpailleen, pisti pyöreät punakat kasvonsa aukkoon ja huusi:

— Äiti, katsokaas, mitä minä näen!

Tämän heleän, nuoren ja sointuvan lapsenäänen kuullessaan erakko vavahti. Kuin teräsjousi hän käänsi äkkiä päänsä, hänen pitkät, laihat kätensä työnsivät tukan pois otsalta, ja hän kiinnitti lapseen hämmästyneen, katkeran ja epätoivoisen katseen. Mutta tämä katse oli nopea kuin salama.

— Ah, hyvä Jumala! huudahti hän ja peitti päänsä polviinsa, ja oli kuin hänen koriseva äänensä olisi viiltänyt hänen rintaansa: — älkää ainakaan näyttäkö minulle muiden lapsia.

— Hyvää päivää, rouva! sanoi lapsi vakavana.

Tämä isku oli nyt herättänyt erakon. Vilunväreet puistattivat koko hänen ruumistaan kiireestä kantapäähän, hänen hampaansa löivät loukkua, hän kohotti hieman päätään, tarttui käsillään lantioihinsa ikään kuin niitä lämmittääkseen ja huudahti:

— Oh, mikä pakkanen!

— Naisraukka, sanoi Oudarde säälien, — ettekö tahdo vähän tulta?

Hän ravisti kieltävästi päätään.

— No tässä on vähän mausteviiniä, jatkoi Oudarde — tarjoten hänelle pulloa, — se lämmittää teitä. Juokaa.

Hän ravisti uudelleen päätään, katsoi Oudardea terävästi ja vastasi:

— Vettä.

Oudarde ei hellittänyt.

— Ei, sisar, se ei ole tammikuun juomaa. Teidän pitää juoda vähän mausteviiniä ja syödä tämä maissileipä, jonka olemme teille leiponeet.

Hän työnsi takaisin leivän, jota Mahiette hänelle tarjosi:

— Mustaa leipää.

— Kuulkaa, sanoi Gervaise vuorostaan säälin vallassa ja otti yltään villatakkinsa, — tässä on teille takki, se on hieman lämpimämpi kuin omanne. Ottakaa se harteillenne.

Hän hylkäsi takin, kuten pullon ja leivänkin, ja vastasi:

— Säkki.

— Mutta huomasittehan eilen, että oli juhla, virkkoi kunnon Oudarde.

— Huomasin, vastasi erakko. — Kahteen päivään ei ruukussani ole ollut vettä.

Hetken päästä hän lisäsi:

— On juhla; minut unohdetaan. Ja se on oikein. Miksi ajattelisi maailma minua, joka en ajattele sitä? Sammuneen hiilloksen yllä kylmä tuhka.

Ja hänen päänsä painui polvia vasten, aivan kuin hän olisi uupunut niin paljosta puhumisesta.

Yksinkertainen ja hyväsydäminen Oudarde, joka käsitti hänen viime sanoillaan valittavan viluaan, vastasi naiivisti:

— Tahdotteko sitten tulta?

— Tulta! sanoi erakko omituisella painolla; — voitteko hankkia vähän tulta sille pienokaisraukallekin, joka on maannut mullassa jo viisitoista vuotta?

Hänen kaikki jäsenensä vapisivat, hänen äänensä värähteli, hänen silmänsä loistivat, hän oli kohonnut polvilleen. Yhtäkkiä hän osoitti valkealla, laihalla kädellään lasta, joka katseli häntä hämmästyneenä:

— Viekää pois lapsi! hän huusi. — Mustalainen on kohta täällä!

Sitten hän kaatui kasvoilleen maahan, ja hänen otsansa kolahti kivilattiaan kumeasti kuin kivi. Nuo kolme naista luulivat hänen kuolleen. Hetken päästä hän liikahti kuitenkin, ja he näkivät hänen polvillaan ja kyynärpäillään ryömivän siihen nurkkaan, jossa pieni kenkä oli. Sitten he eivät uskaltaneet katsoa, he eivät nähneet häntä enää, mutta he kuulivat tuhansien suudelmien ja tuhansien huokausten sekoittuvan sydäntäsärkeviin huutoihin ja kumeihin kolahduksiin, aivan kuin päätä olisi lyöty muuria vasten. Sitten erään kolahduksen jälkeen, joka oli niin voimakas, että kaikki kolme vavahtivat, he eivät enää kuulleet mitään.

— Onkohan hän tappanut itsensä? sanoi Gervaise uskaltaen pistää päänsä aukosta sisälle.

— Sisar Gudule! toisti Oudarde.

— Ah, hyvä Jumala! hän ei liikahda enää! virkkoi Gervaise, onkohan hän kuollut? — Gudule! Gudule!

Mahiette, joka ei liikutukseltaan ollut tähän asti saanut sanaakaan huuliltaan, ponnisti nyt voimiaan.

— Odottakaa! hän sanoi.

Sitten hän nojautui aukkoon ja huusi:

— Paquette! Paquette la Chantefleurie!

Lapsi, joka tietämättömyydessään puhaltaa raketin huonosti palavaa sytytintä ja saa sen räjähtämään vasten kasvojaan, ei säikähdä enempää kuin Mahiette, huomatessaan, minkä vaikutuksen tämä sisar Gudulen komeroon äkkiä huudettu nimi sai aikaan.

Erakon koko ruumis vapisi, hän nousi pystyyn paljaille jaloilleen ja ryntäsi aukolle silmät niin säihkyvinä, että Mahiette, Oudarde, kolmas nainen ja lapsi peräytyivät ranta-aitaukselle saakka.

Samassa näkyivät erakon synkät kasvot ristikkoa vasten painettuina.

— Oh! oh! hän huusi kauheasti nauraen, — mustalainen huutaa minua!

Silloin kiinnitti hänen huomiotaan näytös, joka oli käynnissä kaakinpuun luona. Hänen otsansa kurtistui kauhusta, hän ojensi ristikon läpi luurankokäsivartensa ja huusi äänellä, joka muistutti ruisrääkkää:

— Sinäkö minua taas huudat, mustalainen! lapsenvaras! Ole kirottu! kirottu! kirottu! kirottu!

IV. Kyynel vesipisarasta

Nämä sanat olivat niin sanoakseni yhdyssiteenä kahden näytöksen välillä, joita tähän saakka oli yhtaikaa esitetty omalla tahollaan, toista josta juuri olemme lukeneet, Rotankolossa, toista josta saamme lukea, kaakinpuun lavalla. Toisen todistajina olivat olleet vain nuo kolme naista, joiden kanssa lukija on jo tehnyt tuttavuutta, toisen sitä vastoin koko se yleisö, jonka äskettäin näimme kerääntyvän Grève-torin kaakinpuun ja hirsipuun ympärille.

Tämä kansanjoukko, joka nähdessään nuo neljä ratsupoliisia, jotka aamusta kello kymmenestä olivat seisseet mestauslavan nurkkauksissa, oli heti vainunnut pientä rankaisunäytöstä, jollei juuri hirttämistä, niin ainakin raipparangaistusta, korvainsilvontaa, yleensä jotain, — tämä joukko oli niin nopeasti kasvanut, että ratsupoliisit olivat useammin kuin kerran saaneet miekanlappeella ja hevosten kavioilla pitää sitä etäämmällä.

Tämä kansanjoukko oli muuten liian tottunut tällaisiin näytöksiin ollakseen erikoisen kärsimätön. Se kulutti aikaansa tarkastelemalla mestauslavaa, jonkinlaista yksinkertaista muistomerkkiä, jonka muodosti kalkkikivistä kyhätty kuutio. Joltisenkin jyrkät, harmaakiviset astimet, joita nimitettiin portaiksi, johtivat lavan kannelle, jossa näkyi rautatamminen, vaakasuora pyörä. Tälle pyörälle sidottiin rangaistava polvilleen, kädet selän taakse. Pyörää voitiin kiertää lavan sisustassa olevan vipulaitteen avulla, ja siten näkyivät rangaistavan kasvot vuoroon joka suunnalle. Sitä nimitettiin rikollisen pyörittämiseksi.

Kuten näkyy, ei Grève-torin mestauslava ollut läheskään niin komea kuin Hallien mestauslava. Ei mitään rakennustaiteellista, ei mitään monumentaalista. Ei rautaristillä varustettua kattoa, ei kahdeksankulmaista lyhtyä, ei solakoita pylväitä, jotka kattopalkiston alla muodostivat akantus- ja kukkakoristeisia pylväänpäitä, ei lohikäärmeenpäillä varustettuja vesitorvia, ei siselöityä palkistoa, ei hienoja, kiveen hakattuja kuvia.

Täytyi tyytyä noihin neljään kalkkikiviseinään ja lavan päällystänä olevaan kahteen hiekkakivipaateen sekä kömpelöön kiviseen hirttolaitteeseen, joka laihana ja alastomana seisoi sen vieressä.

Näky olisi ollut perin kurja goottilaisen taiteen tuntijasta. Mutta kukaan ei ollut niin piittaamaton muistomerkeistä kuin keskiajan kunnialliset porvarit, joille mestauslavan kauneus ei merkinnyt mitään.

Viimein saapui rangaistava sidottuna kärryille. Kun hänet oli raahattu lavalle ja torin kaikilta kulmilta voitiin nähdä hänet hihnoilla ja köysillä kytkettynä kaakinpuun pyörään, syntyi kansanjoukossa aika melu, johon sekoittui naurunrähäkkää ja hyvähuutoja. Joukko tunsi Quasimodon.

Hän siellä todella oli. Mikä omituinen kohtalon oikku! Ruoskittavana samassa paikassa, jossa häntä edellisenä päivänä oli juhlittu narripaavina ja narriruhtinaana, saattueenaan Egyptin herttua, Tunisin kuningas ja Galilean keisari. Totta kyllä ei koko tuossa kansanjoukossa ollut ainoatakaan, joka olisi selvästi käsittänyt tätä vastakohtaa, ei edes vastikään juhlittu, nyt poljettu rangaistava itse. Gringoirea ja hänen filosofiaansa ei ollut tässä näytelmässä.

Kun Michel Noiret, meidän armollisen kuninkaamme valantehnyt torvensoittaja oli kolmella voimakkaalla torventöräyksellä katkaissut hiljaisuuden, luki kirjuri tuomion, kuten herra kaupunginvouti oli käskenyt, ja istuutui sitten rattailleen koreisiin viittoihin pukeutuneine miehineen.

Koko ajan näytti Quasimodo aivan tunteettomana ja välinpitämättömänä suhtautuvan kaikkeen, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hän ei edes rypistänyt kulmakarvojaan. Vastustus oli joka tapauksessa mahdotonta; sen teki tyhjäksi, sen ajan rikosoikeudellisen kielenkäytön mukaan, siteiden voima ja lujuus, toisin sanoen, hihnat ja köydet olivat varmaankin syöpyneet hänen lihaansa. Se on muuten vankila- ja kaleeritapa, jota käsiraudat yhä vielä parhaansa mukaan säilyttävät meilläkin, vaikka olemme sivistynyttä, lempeää ja inhimillistä kansaa (mainitsemme vain sulkeissa kuritushuoneen ja giljotiinin).

Hän oli antanut johtaa, tyrkkiä, kantaa, taivuttaa ja sitoa itsensä.
Hänen kasvoistaan saattoi lukea vain villiä tai tylsää ihmettelyä.
Tiedettiin, että hän oli kuuro, mutta olisi luullut häntä myös
sokeaksi.

Hänet asetettiin polvilleen tammipyörälle; hän ei vastustanut. Hänet riisuttiin alastomaksi vyötäisiin saakka; hän ei hangoitellut vastaan. Hänet sidottiin uudella tavalla pyörään kiinni; hän antoi sitoa itsensä. Hän ähkyi vain silloin tällöin äänekkäästi aivan kuin vasikka, jonka pää riippuu ja heilahtelee teurastajan rattaitten aisalla.

— Pöllö! sanoi Jehan Frollo du Moulin ystävälleen Robin Poussepainille (sillä nuo kaksi ylioppilasta olivat seuranneet rangaistavaa), — hän ymmärtää yhtä vähän kuin rasiaan suljettu turilas.

Väkijoukko purskahti hillittömään nauruun, kun se sai nähdä Quasimodon alastoman kyttyrän, hänen kamelinrintansa, hänen käsnäiset ja luiset olkapäänsä. Tämän ilonpuuskan aikana oli vähäinen, tanakka kaupungin pukuun pukeutunut mies noussut lavalle ja asettunut rangaistavan viereen. Hänen nimensä kulki heti kulovalkean tavoin katsojien keskuudessa. Se oli mestari Pierrat Torterue, Châtelet'n valantehnyt piiskuri.

Hän asetti ensin mestauslavan reunalle mustan tuntilasin, jonka yläosa oli täynnä punaista hiekkaa, joka hiljaa valui alempaan osastoon. Sitten hän riisui takkinsa, ja hänen nähtiin tarttuvan ruoskaan, jossa oli pitkät, hienot, valkeat, palmikoidut nahkasiimat täynnä solmuja ja metallihauleja. Vasemmalla kädellään hän kääri välinpitämättömästi ylös oikean paidanhihansa kainaloon saakka.

Samassa Jehan Frollo kohotti vaalean kiharaisen päänsä esiin väkijoukosta (hän oli tätä varten noussut Robin Poussepainin olkapäille) ja huusi:

— Katsokaa, hyvät herrat ja naiset: Tuolla aletaan antaa oikein perusteellisesti selkään mestari Quasimodolle, veljeni, Josas'n herra arkkidiakonin kellonsoittajalle, joka on omituinen itämaisen rakennustaiteen tuote, selkänä kupoli, säärinä käyrät pylväät.

Väkijoukko räjähti nauramaan, varsinkin lapset ja nuoret tytöt.

Viimein piiskuri polkaisi jalallaan lattiaan. Pyörä alkoi kiertää. Quasimodon oli köysistään huolimatta vaikea pysyä vakavasti paikoillaan. Se hämmästys, mikä hänen muodottomista kasvoistaan äkkiä kuvastui, herätti kansanjoukossa vielä äänekkäämmän naurunremakan.

Äkkiä nähtiin mestari Pierrat'n kohottavan käsivartensa sinä hetkenä, jolloin kiertävä pyörä käänsi häntä kohden Quasimodon kumpuran selän. Hienot nahkasiimat sähähtivät kuin kimppu kyykäärmeitä ilmassa ja iskivät vimmatusti onnettoman rangaistavan hartioihin. Quasimodo hätkähti, aivan kuin hän äkkiä olisi herännyt unesta. Hän alkoi ymmärtää. Hän vääntelehti siteissään. Hänen kasvojensa lihakset vääntyivät kouristuksenomaisesti, niistä saattoi huomata hämmästystä ja tuskaa, mutta hän ei päästänyt edes huokausta. Hän taivutti vain päätään taaksepäin, ensin oikealle, sitten vasemmalle kuin paarman purema sonni.

Toinen isku seurasi ensimmäistä, sitten kolmas ja niin edespäin keskeytymättä. Pyörä pyöri edelleen, ja iskuja sateli. Pian pursui veri esille ja valui virtoina kyttyräselkäisen tummia harteita pitkin. Kun piiskansiimat lyöntien välillä vinkuivat ilmassa, sirottelivat ne isoja veripisaroita väkijoukkoonkin.

Quasimodo oli näköjään vaipunut entiseen välinpitämättömyyteensä. Hän oli ilman erikoisempaa ulkonaista ponnistusta koettanut irtautua siteistään. Nähtiin vain hänen silmänsä loistavan, hänen lihastensa jännittyvän, hänen jäsentensä koukistuvan ja hihnojen ja kahleitten taipuvan. Se oli valtava, kuulumaton, epätoivoinen ponnistus, mutta Châtelet'n vanhat koetellut siteet kestivät. Ne natisivat, siinä kaikki. Quasimodo vaipui voimattomana kyyryyn. Hämmästystä seurasi hänen kasvoissaan katkera ja syvä lamautuminen. Hän sulki ainoan silmänsä, antoi päänsä painua rintaa vasten ja näytti kuolleelta.

Nyt hän ei enää liikahtanutkaan. Mikään ei saattanut herättää häntä tästä horroksesta, ei lakkaamatta virtaileva veri, eivät ruoskanlyönnit, joita yhä vimmatummin sateli hänen harteilleen, kuta enemmän pyöveli rankaisun kestäessä innostui, eikä kauheitten siimain sihisevä ääni.

Lopulta nähtiin mustapukuisen Châtelet'n pedellin, joka mustan hevosen selässä istuen oli rankaisun alusta saakka ollut portaitten sivulla, ojentavan mustapuista keppiään tuntilasia kohden. Pyöveli lopetti. Pyörä pysähtyi. Quasimodo avasi verkkaan silmänsä.

Ruoskinta oli päättynyt. Valantehneen piiskurin kaksi renkiä pesi rangaistun hartiat, voiteli ne jollakin voiteella, joka sai haavat heti sulkeutumaan, ja heitti hänen ylleen jonkinlaisen keltaisen rievun, joka oli leikattu messukasukan muotoon, samalla kun mestari Pierrat itse antoi veren valua siimoista.

Mutta Quasimodon rangaistus ei ollut vielä päättynyt. Hänen täytyi vielä kärsiä kokonainen tunti kaakinpuurangaistusta, jolla mestari Florian Barbedienne niin oikeudenmukaisesti oli täydentänyt herra Robert d'Estoutevillen tuomion, tuottaen siten kunniaa Johannes Kumenoksen vanhalle fysiologis-psykologiselle sanaleikille: Surdus absurdus [Mieletön kuuro].

Tuntilasi käännettiin siis toisin päin ja kyttyräselkä jätettiin pyörälle, jotta oikeus täytettäisiin.

Rahvasta voi yhteiskunnassa verrata lapseen perheessä, erityisesti keskiajalla. Niin kauan kuin se on tuolla ensimmäisen tietämättömyyden, moraalisen ja älyllisen alaikäisyyden asteella, saattaa siitä samoin kuin lapsesta sanoa:

Tuo ikä sääliä ei tunne.

Kuten jo olemme maininneet, vihattiin Quasimodoa yleisesti, ja useammastakin kuin yhdestä syystä. Tuossa joukossa oli tuskin ainoatakaan katsojaa, jolla ei olisi ollut tai joka ainakin luuli itsellään olevan syytä valituksiin Notre-Damen ilkeätä kyttyräselkää vastaan. Kaikki olivat tunteneet mielihyvää nähdessään hänet mestauslavalla; ja se armoton kohtelu, jonka alaisena hän oli ollut, ja se surkea tila, johon se hänet oli saattanut, ei suinkaan ollut liikuttanut väkijoukkoa, vaan tehnyt sen vihan vain entistään ilkeämmäksi suodessaan sille pilanteon aihetta.

Kun siis yhteiskunnan kosto, kuten lakimiehet vieläkin sanovat, oli tyydytetty, tuli tuhansien yksityisten kostontunteitten vuoro. Täällä kuten suursalissakin purkautui varsinkin naisten kostonhimo ilmoille. Kaikilla oli jotakin häntä vastaan, toisilla hänen ilkeytensä, toisilla hänen rumuutensa vuoksi. Jälkimmäiset olivat kaikkein raivoisimpia.

— Oh! senkin Antikristusnaama! huusi muuan.

— Luudanvarrella ratsastaja! huusi toinen.

— Mikä kauhea irvistys, kirkui kolmas; — se tekisi sinusta narripaavin, jos tämä päivä olisi eilinen!

— Hyvä, huusi muuan akka. Se on vain kaakinpuuirvistys. Milloinka saamme nähdä hirsipuuirvistyksen?

— Milloinka sinäkin suuri kellosi hattunasi makaat sata jalkaa maan alla, kirottu kellonsoittaja?

— Ja tuo piru soittaa angelusta!

— Uh! senkin kuuro! senkin yksisilmäinen! senkin kyttyräselkäinen! senkin paholainen!

— Siinä on naamataulu, joka saisi paremmin keskosen aikaan kuin kaikki lääkärit ja lääkkeet!

Ja ylioppilaat Jehan du Moulin ja Robin Poussepain lauloivat minkä keuhkonsa kestivät vanhaa kansanomaista kertosäettä:

Hirttonuoran silmukkaan hirtehinen killumaan! Risukimppu rovioon velhon polttakoon!

Tuhansien muiden haukkumasanojen, pilapuheiden, kirouksien ja yleisen naurunrähäkän kaikuessa sateli silloin tällöin kiviäkin Quasimodon selkään.

Quasimodo oli kuuro, mutta hänellä oli hyvä näkö, ja joukon raivo ilmeni yhtä selvästi sen kasvoista kuin sen sanoistakin. Muuten selittivät kivet kyllä naurun laadun.

Hän kesti alussa kaikki miehuullisesti. Mutta vähitellen alkoi hänen kärsivällisyytensä, joka oli karaistunut ruoskinnan kestäessä, horjua kaikkien näiden hyönteisten pistoista. Asturialaisen härän, joka vähät välittää picadorin hyökkäyksistä, saavat koirat ja pienet liput raivostumaan.

Hän heitti uhkaavan silmäyksen ympärillään olevaan joukkoon. Mutta kytkettynä hän ei voinut pelottaa katseellaan näitä kärpäsiä, jotka ahmivat hänen haavojaan. Silloin rynnisti hän kahleissaan ja hänen ponnistuksensa saivat vanhan kaakinpyörän natisemaan; mutta siitä ivanauru ja pilapuheet vain yltyivät.

Kun onneton näki, ettei hän voinut särkeä kahlekoiran siteitään, hän malttoi mielensä. Vain silloin tällöin näkyi hänen rintaansa paisuttavan hillitty raivonhuokaus. Hänen kasvoillaan ei näkynyt häpeää eikä punastusta. Hän oli liian etäällä yhteiskuntatilasta ja liian lähellä luonnontilaa tietääkseen mitä häpy on. Ja onko muuten tuollaisen muodottomuuden asteella hävyntunne lainkaan mahdollinen? Mutta suuttumus, viha ja epätoivo levitti näiden kauheitten kasvojen ylle yhä synkempiä, yhä sähköisempiä pilviä, jotka purkautuivat tuhansina salamoina kykloopin silmästä.

Tämä pilvi kirkastui kuitenkin hetkeksi väkijoukon keskitse kulkevan, pappia kantavan muulin lähestyessä. Niin pian kuin vankiraukka huomasi papin ja muulin, saivat hänen kasvonsa lempeämmän ilmeen. Raivoa, joka niitä vääristi, seurasi omituinen hymyily täynnä ääretöntä lempeyttä, pehmeyttä ja hellyyttä. Kuta lähemmäksi pappi tuli, sitä selvemmäksi, varmemmaksi ja säteilevämmäksi kävi tämä hymyily. Oli kuin onneton olisi tervehtinyt pelastajan tuloa. Mutta kun muuli oli tullut niin lähelle, että sen ratsastaja saattoi tuntea rangaistun, loi hän katseensa maahan, kääntyi äkkiä takaisin, kannusti muuliaan, aivan kuin olisi kiireellä paennut nöyryyttäviä avunpyyntöjä eikä olisi halunnut, että tuollaisessa asemassa oleva vaivainen olisi tuntenut ja tervehtinyt häntä.

Tämä pappi oli arkkidiakoni dom Claude Frollo.

Pilvi peitti jälleen ja vielä synkempänä Quasimodon otsan. Hymy säilyi vielä hetken, mutta katkerana, alakuloisena, syvästi surullisena.

Äkkiä hän rynnisti uudelleen siteissään epätoivon vimmalla, niin että koko häntä kannattava koneisto tärisi, ja katkaisten tähänastisen itsepintaisen äänettömyytensä hän huusi käheällä ja raivoisalla äänellä, joka muistutti enemmän koiran haukuntaa kuin ihmisääntä ja kuului selvästi yli melun ja hälinän:

— Juotavaa!

Tämä epätoivoinen huuto, joka herätti kaikkea muuta kuin sääliä, lisäsi vain noiden kelpo pariisilaisten iloa, jotka olivat kaakinpuun ympärillä ja jotka kokonaisuudessaankin, totta puhuen, olivat kutakuinkin yhtä raakoja ja julmia kuin tuo kauhea roistojoukko, johon jo olemme tutustuttaneet lukijan ja joka olikin vain kansan alin kerros. Rangaistavan ympäriltä ei kuulunut ainoatakaan ääntä, joka ei olisi tehnyt pilkkaa hänen janostaan. Totta kyllä on, että hän tänä hetkenä punaisine hikisine kasvoineen, hurjasti tuijottavine silmineen, raivosta ja tuskasta vaahtoavine suineen ja ulkona lerppuvine kielineen näytti enemmän eriskummaiselta ja vastenmieliseltä kuin surkuteltavalta. Lisättäköön kuitenkin, että joskin joukossa olisi ollut joku säälivä sielu, mies tai nainen, joka olisi tuntenut halua antaa tuolle tuskasta nääntyvälle kurjalle kipon vettä, olivat mestauslavan kauheat portaat sellaisen inhon ja häpeän ennakkoluulon saartamat, että se yksinään olisi riittänyt pidättämään laupiasta samarialaista.

Hetken kuluttua katsahti Quasimodo uudelleen väkijoukkoon ja toisti vieläkin sydäntäsärkevämmällä äänellä:

— Juotavaa!

Uusi naurunrähäkkä.

— Juo tuo! huusi Robin Poussepain heittäen hänelle vasten kasvoja sienen, jonka oli kastanut lätäkköön. — Siitä saat, senkin kuuro konna! maksan sillä velkani.

Muuan nainen heitti häntä kivellä päähän kirkuen:

— Tämä opettaa sinua vasta herättämään meitä keskellä yötä kirotulla kellonsoitollasi.

— Se on oikein sinulle, poikaseni! mörisi muuan raajarikko ja koetti heristää hänelle kainalosauvaansa; — vieläkö noidut Notre-Damen torneista meille onnettomuuksia?

— Tässä on sinulle kulho juodaksesi! huusi muuan mies heittäen rikkinäisen ruukun vasten hänen rintaansa. — Sinun pelkkä näkemisesi oli syynä siihen, että vaimoni synnytti kaksipäisen lapsen!

— Ja minun kissani kuusijalkaisen pennun! kirkui muuan akka heittäen häntä tiilenkappaleella.

— Juotavaa! toisti Quasimodo kolmannen kerran läähättäen.

Samassa hän näki väkijoukon väistyvän ja nuoren, omituisesti pukeutuneen tytön astuvan esiin joukosta. Pieni, valkea, kultasarvinen vuohi seurasi häntä, ja hänellä oli kädessään tamburiini.

Quasimodon silmä välähti. Se oli mustalaistyttö, jota hän edellisenä yönä oli koettanut viedä mukanaan, ja hänessä heräsi hämärä aavistus, että häntä rangaistiin tästä väkivallasta, mikä ei suinkaan ollut syynä siihen, koska hänelle oli langetettu rangaistus sen tähden, että hän oli kuuro, ja että hänellä oli kuuro tuomari. Hän luuli nyt, että tyttökin vuorostaan tuli kostamaan ja antamaan hänelle iskunsa, kuten muutkin.

Quasimodo näkikin hänen kevyesti nousevan portaita myöten lavalle. Viha ja harmi oli vähällä tukahduttaa hänet. Hän olisi halunnut murskata koko mestauslavan, ja jos hänen silmänsä salama olisi voinut surmata, olisi se murskannut mustalaistytön jauhoksi, ennen kuin hän olisi ehtinyt lavalle.

Tyttö lähestyi sanaakaan sanomatta ruoskittua, joka turhaan vääntelehti karttaakseen häntä, otti vyöstään pienen pullon ja vei sen hiljaa onnettoman kuiville huulille.

Silloin nähtiin tästä siihen saakka niin kuivasta ja kuumeisesta silmästä suuren kyyneleen valuvan verkkaan tuskan vääristämää poskea pitkin. Se oli ehkä ensimmäinen, jonka onneton milloinkaan oli vuodattanut.

Hän ei muistanut juoda. Mustalaistyttö suipensi kärsimättömästi suutaan ja painoi hymyillen pullonsuun Quasimodon huulille. Hän joi nyt pitkin kulauksin. Hänellä oli polttava jano.

Kun hän oli lopettanut, kurotti hän huuliaan epäilemättä suudellakseen kaunista kättä, joka oli häntä auttanut. Mutta neitonen, joka nähtävästikään ei täysin luottanut häneen ja muisti edellisen yön väkivallanyrityksen, vetäisi kätensä pois aivan kuin lapsi, joka pelkää eläimen purevan.

Silloin loi kuuroraukka häneen moittivan katseen täynnä kuvaamatonta ikävää.

Olisi missä tahansa ollut liikuttavaa nähdä tämän kauniin, kukoistavan, puhtaan, suloisen ja samalla hennon tytön siten säälivästi kiiruhtavan auttamaan niin suuressa kurjuudessa olevaa ilkeää ihmisen irvikuvaa. Mestauslavalla teki tämä näky ylevän vaikutuksen.

Se tehosi väkijoukkoonkin, joka alkoi paukuttaa käsiään ja huutaa:
"Hyvä! hyvä!"

Juuri tällä hetkellä erakko huomasi kammionsa aukosta mustalaistytön mestauslavalla ja huusi hänelle uhkaavan kirouksensa:

— Ole kirottu, senkin mustalainen! kirottu! kirottu!

V. Loppu tarinaan maissileivästä

Esmeralda kalpeni ja astui horjuen alas mestauslavalta. Erakon ääni seurasi häntä yhä:

— Mene! mene! senkin mustalaisvaras, pian saat nousta sinne itse!

— Säkkinaisella on taas päähänpistonsa, murisi väkijoukko, eikä välittänyt hänestä sen enempää. Sillä tuollaisia naisia kammottiin, mikä teki heidät pyhiksi. Siihen aikaan ei kernaasti käyty sellaisten kimppuun, jotka rukoilivat yötä päivää.

Mutta nyt oli aika viedä Quasimodo pois. Hänet päästettiin irti siteistä, ja joukko hajaantui.

Mahiette, joka seuralaisineen oli paluumatkalla, pysähtyi äkkiä
Suuren sillan luona:

— Mutta Eustache! minne olet maissileivän pannut?

— Äiti, vastasi poika, sillä aikaa kun sinä puhuit tuon naisen kanssa, joka oli siellä kolossa, tuli suuri koira ja puraisi leivästä. Silloin minäkin haukkasin siitä.

— Vai niin, herraseni, sinä olet siis syönyt sen?

— Äiti se oli koira. Minä kielsin sitä, mutta se ei totellut.
Silloin minäkin söin siitä!

— Se on vallan kauhea, tuo lapsi, sanoi äiti, samalla hymyillen ja toruen. Ajatelkaa, Oudarde, hän syö jo yksinään tyhjäksi koko meidän kirsikkatarhamme Charlerangessa. Hänen isänsä sanookin, että hänestä vielä tulee kapteeni. — Kuulepas Eustache, jos minä vielä saan sinut kiinni sellaisesta! — Tule, senkin ahmatti!

SEITSEMÄS KIRJA

I. Mitä vaaroja on salaisuuden uskomisesta vuohelle

Useita viikkoja oli kulunut.

Oltiin maaliskuun alussa. Aurinko, jota Dubartas, vertauksien klassillinen kantaisä, ei vielä ollut nimittänyt "talikynttiläin suurherttuaksi", loisti siitä huolimatta iloisesti ja kirkkaasti. Oli kevätpäivä, niin kaunis ja suloinen, että koko Pariisi vietti sitä ulkona toreilla ja kaduilla kuin pyhäpäivää. Tuollaisina aurinkoisina, lämpiminä ja kirkkaina päivinä on muuan hetki, jolloin täytyy ihailla Notre-Damen portaalia. Se on hetki, jolloin länteen painuva aurinko valaisee kirkon julkisivua melkein suorassa kulmassa. Sen vaakasuoraa suuntaa lähenevät säteet vetäytyvät verkalleen torin kivitykseltä taaksepäin ja nousevat kohtisuoraan otsikkoa myöten ylöspäin saaden sen tuhannet korkokuvat selvästi piirtymään tummia taustojaan vasten, samalla kun suuri keskusruususto liekehtii kuin kykloopinsilmä pajanahjon hohteessa.

Oli juuri tuo hetki.

Ilta-auringon säteissä kylpevän korkean tuomiokirkon vastapäätä, torin ja Rue du Parvis'n kulmauksessa sijaitsevan komean goottilaisen talon portaalin yläpuolella olevalla parvekkeella puheli ja nauroi parvi nuoria tyttöjä mitä hauskimmalla ja suloisimmalla tavalla. Pitkästä harsosta, joka heidän helminauhalla koristetusta hiuslaitteestaan ulottui jalkoihin saakka, hienosti koruommellusta paidasta, joka peitti heidän hartiansa, mutta ajan viehättävän tavan mukaan antoi heidän kauniin, neitseellisen povensa yläosan näkyä, heidän alushameittensa kallisarvoisesta kankaasta, joka oli vielä hienompaa kuin päällysvaatteitten (ihmeellinen keksintö!), harsosta, silkistä, sametista, johon he kaikki olivat pukeutuneet, ja ennen kaikkea heidän valkoisista käsistään, jotka olivat heidän joutilaan elämänsä todistuksena, saattoi helposti nähdä, että he olivat aatelisia ja rikkaita perijättäriä. Ne olivatkin neiti Fleur-de-Lys de Gondelaurier ja hänen ystävättärensä Diane de Christeuil, Amelotte de Montmichel, Colombe de Gaillefontaine ja pieni de Champchevrier, jotka kaikki olivat hienoa sukua ja kokoontuneet leskirouva de Gondelaurier'n luokse sen vuoksi, että huhtikuussa odotettiin Pariisiin korkea-arvoista herra de Beaujeuta rouvineen valitsemaan hovinaisia dauphine Margaretaa varten, kun häntä mentiin Picardiehen ottamaan vastaan flaamilaisilta lähettiläiltä. Tätä kunniaa halusivat kaikki kolmenkymmenen tunnin matkan säteellä Pariisista asuvat maalaisaateliset tyttärilleen, ja melkoinen osa heistä oli jo tuonut tai lähettänyt heidät Pariisiin. Nämä nuoret tytöt olivat heidän vanhempansa uskoneet arvokkaan ja kunnioitettavan madame Aloïse de Gondelaurier'n haltuun, joka oli kuninkaan tarkka-ampujaväen entisen kapteenin leski ja asui miehensä kuoltua ainoan tyttärensä kanssa talossaan Notre-Damen torin varrella Pariisissa.

Parvekkeelle, jolla nuoret tytöt olivat, päästiin huoneesta, joka oli rikkaasti verhoiltu hallavilla, kullatuilla kukkaisköynnöksillä painetuilla flanderinnahkatapeteilla. Kattohirret, jotka yhdensuuntaisina halkoivat katon, ilahduttivat silmää tuhansilla omituisilla, maalatuilla ja kullatuilla veistoksillaan. Siselöidyillä lipastonkansilla välkkyi siellä täällä loistavia emaljiesineitä; komealla astiakaapilla, jonka kaksi kerrosta osoitti, että talon omistajatar oli lippupäällikön vaimo tai leski, oli fajanssinen metsäkarjun pää. Huoneen perällä, korkean, aseilla ja vaakunakilvillä ylhäältä alas asti koristetun uunin vieressä istui hienossa, punaisella sametilla päällystetyssä nojatuolissa rouva de Gondelaurier, jonka viisikymmentäviisi ikävuotta olivat yhtä hyvin luettavissa hänen puvustaan kuin hänen kasvoistaan. Hänen vieressään seisoi nuori mies, joka oli kyllä uljaan, mutta hieman itserakkaan ja turhamaisen näköinen, eräs noita kauniita nuoria miehiä, joihin kaikki naiset ihastuvat, mutta joille vakavat miehet ja kasvonpiirteitten tutkijat kohauttavat olkapäitään. Tämä nuori kavaljeeri oli pukeutuneena kuninkaallisen henkivartijaväen jousimiesten kapteenin loistavaan pukuun, joka muistutti niin suuresti Jupiterin pukua, jota jo olemme ihailleet tämän kertomuksen ensimmäisessä kirjassa, ettemme tahdo väsyttää lukijaa uudella kuvauksella.

Nuo nuoret tytöt istuivat osaksi huoneessa, osaksi parvekkeella, toiset Utrechtinsamettisilla, kultatupsuin koristetuilla tyynyillä, toiset kukka- ja kuvioveistoksilla koristetuilla tammijakkaroilla. Jokaisella oli polvillaan osa suurta koruompelua, jota he yhdessä valmistivat ja josta suuri osa lojui permantoa peittävällä matolla.

He keskustelivat supatellen ja hillitysti naureskellen, kuten nuorten tyttöjen on tapana, kun heidän joukossaan on nuori mies. Tuo nuori mies, jonka läsnäolo riitti lietsomaan kaikkien noiden itserakkaitten tyttöjen mielistelynhalun ilmituleen, näytti puolestaan välittävän heistä sangen vähän. Kun nuo kauniit tytöt kilvan koettivat herättää hänen huomiotaan, näytti hän kokonaan vaipuneen vyönsä soljen kiilloittamiseen hirvennahkahansikkaallaan.

Silloin tällöin lausui vanha rouva hänelle hiljaa jonkin sanan, ja hän vastasi niihin parhaalla taidollaan hieman jäykän ja pakoitetun kohteliaasti. Rouva Aloïsen hymyilystä ja pienistä merkitsevistä silmäyksistä tyttärelleen tuon hiljaisen keskustelun aikana kapteenin kanssa saattoi helposti nähdä, että oli kysymyksessä jo tapahtunut kihlaus ja epäilemättä pikainen avioliitto nuoren miehen ja Fleur-de-Lys'n välillä. Ja upseerin neuvottomasta kylmyydestä saattoi myös helposti havaita, ettei ainakaan hänen taholtaan ollut kysymystä rakkaudesta. Hänen kasvonsa ilmaisivat vain pakonalaisuutta ja ikävystymistä, jota linnaväen aliluutnanttimme nykyään mainiosti kuvaisivat sanoilla: Helvetin pakkotyö!

Tuo kunnon rouva, joka suorastaan jumaloi tytärtään, ei lainkaan huomannut upseerin ihastuksen puutetta ja koetti hiljaa kiinnittää hänen huomiotaan siihen tavattomaan suloon, jolla Fleur-de-Lys käytteli neulaansa tai selvitti lankavyyhtiään.

— Katsokaahan, pikku serkku, sanoi hän kapteenille tarttuen häntä hihaan kuiskatakseen hänen korvaansa; — katsokaa, miten hän kumartuu!

— Todellakin, vastasi nuori mies; ja hän vaipui taas hajamieliseen ja jäätävään äänettömyyteensä.

Hetken päästä hän sai taas luvan kumartua, ja rouva Aloïse kuiskasi hänelle:

— Oletteko milloinkaan nähnyt viehättävämpiä ja hauskempia kasvoja kuin morsiamenne? Voiko iho olla valkeampaa ja tukka vaaleampi? Ja mitkä ihastuttavat kädet! Katsokaahan, miten kaula taipuu joutsenen koko suloudella! Miten kadehdinkaan teitä toisinaan! Ja miten onnellinen olettekaan, kun olette mies, te kunnoton! Eikö minun Fleur-de-Lys'ni ole suorastaan lumoava, ja ettekö ole aivan hullaantunut häneen?

— Epäilemättä, vastasi kapteeni ajatellen aivan muita asioita.

— Mutta puhukaa toki hänelle, sanoi rouva Aloïse äkkiä, työntäen häntä olkapäästä. — Sanokaa hänelle jotain. Tehän olette käynyt kovin araksi.

Voimme vakuuttaa lukijoillemme, ettei arkuus kuulunut kapteenin vikoihin enempää kuin hänen hyveisiinsäkään. Hän koetti kuitenkin noudattaa kehoitusta.

— Kaunis serkkuseni, hän sanoi lähestyen Fleur-de-Lys'tä, — mitä kuvaa tuo seinäverho, jota ompelette?

— Kaunis serkku, vastasi Fleur-de-Lys harmistuneella äänensävyllä, — olenhan jo teille sanonut kolme kertaa, että se on Neptunuksen luola.

Oli selvää, että Fleur-de-Lys huomasi paljon selvemmin kuin hänen äitinsä kapteenin kylmän ja hajamielisen käytöksen. Tämä havaitsi välttämättömäksi sanoa jotakin.

— Ja entä ketä varten kaikki tuo neptunisoiminen? kysäsi hän.

— Saint-Antoine des Champs'n luostarille, vastasi Fleur-de-Lys kohottamatta katsettaan.

Kapteeni tarttui seinäverhon kulmaan:

— Mikä se tuo on, kaunis serkkuseni, tuo paksu sotilas, joka puhaltaa posket pulleina torvea?

— Se on Triton, vastasi Fleur-de-Lys.

Fleur-de-Lys'n lyhyissä vastauksissa oli hieman jäykkä sävy. Nuori mies ymmärsi, että hänen täytyi välttämättä kuiskata hänelle jotain kohteliasta ja mielistelevää, mitä tahansa. Hän kumartui siis, mutta ei keksinyt mielikuvituksestaan mitään hellempää ja tuttavallisempaa kuin seuraavat sanat:

— Miksi äitinne käyttää aina vaakunalla koristettua pukua aivan kuin isoäitimme Kaarle VII:n aikana? Sanokaa hänelle toki, kaunis serkkuni, ettei se enää ole hienoa nykyään, ja että sarana ja laakeri hänen hameensa koruommellussa vaakunakilvessä saavat hänet näyttämään kävelevältä uunilta. Nykyään ei enää tuolla lailla istuta vaakunalla.

Fleur-de-Lys katsoi häntä moittivasti.

— Siinäkö kaikki, mitä minulle vakuutatte? sanoi hän hiljaa.

Kunnon rouva Aloïse, joka oli ylen ihastunut nähdessään heidän siten kumartuvan toistensa puoleen kuiskailemaan, virkkoi leikitellen rukouskirjansa kiinnikkeillä:

— Mikä liikuttava rakkauskohtaus!

Kapteeni, joka tunsi olonsa yhä kiusallisemmaksi, pelastautui koruompeleeseen ja huudahti:

— Se on todellakin ihastuttava työ!

Tällöin rohkeni Colombe de Gaillefontaine, eräs toinen vaalea, valkohipiäinen kaunotar, jonka sininen kirjosilkkinen puku ei ollut kovin avorintainen, arasti virkkaa jonkin sanan Fleur de-Lys'lle toivoen, että kaunis kapteeni vastaisi niihin:

— Rakas Gondelaurier, oletteko nähnyt Hôtel de la Roche-Guyonin seinäverhoja?

— Eikö se ole se palatsi, jonka alueella on Louvren liinavaateaitan puutarha? kysyi nauraen Diane de Christeuil, jolla oli kauniit hampaat ja joka sen vuoksi aina mielellään nauroi.

— Ja jossa on tuo vanha torni, joka kuuluu Pariisin vanhaan ympärysmuuriin? lisäsi Amelotte de Montmichel, sievä punaposkinen, kiharatukkainen, ruskeaverinen tyttö, jolla oli tapana huoata samoin kuin toisella nauraa, tietämättä miksi.

— Rakas Colombe, vastasi rouva Aloïse, ettekö tarkoittanut sitä palatsia, jonka Kaarle VI:n aikana omisti herra de Bacqueville? Siellä on todellakin sangen komeita suuria seinäverhoja.

— Kaarle VI! kuningas Kaarle VI! mutisi nuori kapteeni ja kierteli viiksiään. — Hyvä Jumala, miten vanhoja asioita tuo kunnon rouva muistaakin!

Madame de Gondelaurier jatkoi:

— Todellakin kauniita seinäverhoja. Niin erinomaista työtä, että sitä pidetään aivan harvinaisena!

Samassa huudahti Bérangère de Champchevrier, pieni hento seitsenvuotias, joka katseli torille parvekkeen kaiteitten läpi:

— Oh! katsokaahan täti Fleur-de-Lys, miten kaunis tanssijatar tuolla tanssii torilla ja soittaa tamburiinia rahvaalle!

Kuului todellakin tamburiinin sointuvaa helinää.

— Joku mustalainen, virkkoi Fleur-de-Lys kääntyen välinpitämättömästi torille päin.

— Katsotaan! Katsotaan! huudahtivat hänen vilkkaat toverinsa. He juoksivat kaikki parvekkeelle Fleur-de-Lys'n seuratessa hitaasti heitä miettien sulhasensa kylmyyttä. Tämä oli puolestaan hyvillään tästä ikävän keskustelun katkeamisesta ja vetäytyi huoneen perälle tyytyväisenä kuin sotilas, joka pääsee vapaaksi vahtipalveluksesta. Tämä Fleur-de-Lys'n palvelu oli kuitenkin suloista ja hauskaa, niin oli hänestä itsestäänkin kerran tuntunut; mutta kapteeni oli vähitellen veltostunut; ja lähenevä avioliitto oli kylmentänyt häntä päivä päivältä. Hän oli muuten huikenteleva ja hänen makunsa (jos saamme sanoa?) hieman alhainen. Vaikkakin hän oli sangen ylhäistä syntyperää, oli hän sotilasuransa aikana oppinut sotilaan tavoille. Kapakkaelämä ja muu siihen kuuluva oli hänen mieleistään. Parhaiten hän viihtyi karkeitten sanojen, sotilasmaisen mielistelyn, helposti antautuvien kaunottarien ja vaivattoman menestyksen piirissä. Kotoa hän oli kuitenkin perinyt hieman kasvatusta ja tapoja, mutta hän oli liian nuorena lähtenyt maailmalle, liian nuorena joutunut sotilaselämään, ja aatelista kiiltoa kulutti päivä päivältä sotilaan olkavyö. Hänellä oli vielä sen verran säädyllisyyttä, että kävi silloin tällöin morsiamensa luona, mutta hän tunsi olonsa Fleur-de-Lys'n seurassa yhä kiusallisemmaksi; ensinnäkin siksi, että jaettuaan rakkauttaan sinne tänne hänellä oli sitä sangen vähän jäljellä morsiantaan varten, ja toiseksi siksi, että hän noiden ankarain, siveiden, samettipukuisten naisten joukossa alituiseen pelkäsi, että hänen kirouksiin tottunut kielensä yhtäkkiä sylkisi suitset suustaan ja nelistäisi suoraan kapakkaan. Siitä vasta kaunis juttu syntyisi!

Muuten tämä kaikki yhtyi hänessä suureen loistonhaluun puvun ja ulkomuodon suhteen. Sovitettakoon nämä seikat toisiinsa, miten parhaaksi nähdään. Minä vain kerron.

Hän oli seisonut hetken miettien tai miettimättä nojaten ääneti veistoksilla koristettuun uuninkylkeen, kun Fleur-de-Lys äkkiä kääntyi ja puhutteli häntä. Tuo nuori tyttöraukka oli vain vastenmielisesti näyttänyt loukkaantumistaan.

— Kaunis serkku, ettekö kertonut meille pienestä mustalaistytöstä, jonka pelastitte pari kuukautta sitten rosvojoukon käsistä ollessanne yökierroksella.

— Luulenpa kertoneeni, vastasi kapteeni.

— No se on ehkä tuo mustalaistyttö, joka tanssii tuolla torilla.
Tulkaa katsomaan, jos tunnette hänet, kaunis serkkuni Febus.

Tuossa suloisessa kutsussa, jolla hän pyysi kapteenia tulemaan luokseen, ja tuossa huolessa, jolla hän mainitsi häntä nimeltä, oli salaista sovinnon toivoa. Kapteeni Febus de Châteaupers (sillä hän se on ollut lukijaimme silmäin edessä tämän luvun alusta saakka) astui hitaasti parveketta kohden.

— Katsokaa tuonne, sanoi Fleur-de-Lys ja asetti kätensä hellästi hänen käsivarrelleen, — tuota pientä tyttöä, joka tanssii tuolla joukon keskellä. Onko se teidän mustalaisenne?

Febus katsoi ja sanoi:

— On, tunnen hänet vuohestaan.

— Oh! miten sievä pikku vuohi todellakin! sanoi Amelotte ja risti kätensä ihastuksesta.

— Onko sen sarvet oikeata kultaa? kysyi Bérangère.

Liikahtamatta tuolistaan kysyi rouva Aloïse:

— Eikö se ole niitä mustalaisia, jotka viime vuonna saapuivat
Gibard-portin kautta?

— Hyvä äiti, sanoi Fleur-de-Lys hiljaa, sen nimi on nyt Porte d'Enfer.

Neiti de Gondelaurier tiesi, miten hänen äitinsä vanhanaikaiset puhetavat harmittivat kapteenia. Hän ryhtyikin ivailemaan mutisten itsekseen:

— Porte Gibard! Porte Gibard! Sen kautta kai Kaarle VI saapuu kaupunkiin!

— Täti! huudahti Bérangère, jonka silmät olivat alati liikkeellä ja nyt äkkiä kiintyivät Notre-Damen tornin huippuun, — mikä musta mies tuolla ylhäällä on?

Kaikki tytöt katsahtivat ylös. Siellä nojasi todellakin joku mies pohjoisen, Grève-torin puoleisen tornin ylimmän pengermän kaiteeseen. Hän oli pappi. Saattoi selvästi erottaa hänen pukunsa ja hänen käsiä vasten nojaavan päänsä. Hän seisoi muuten liikahtamatta kuin kuvapatsas. Hänen katseensa oli järkähtämättä suuntautuneena torille.

Siinä oli haukan liikahtamattomuutta, joka on keksinyt varpusenpesän ja tarkastaa sitä.

— Se on Josas'n herra arkkidiakoni, sanoi Fleur-de-Lys.

— Teilläpä on hyvät silmät, jos tunnette hänet täältä saakka, huomautti Gaillefontaine.

— Miten hän katselee tuota pikku tanssijatarta! virkkoi Diane de
Christeuil.

— Mustalaistytön pitäisi varoa, sanoi Fleur-de-Lys, — sillä hän ei pidä lainkaan mustalaisista.

— On vahinko, että tuo mies katselee häntä noin, lisäsi Amelotte de
Montmichel, — sillä hän tanssii ihastuttavasti.

— Kaunis serkkuni Febus, sanoi äkkiä Fleur-de-Lys, — koska te tunnette tuon pikku mustalaisen, niin viitatkaa hänet tänne.

Se huvittaisi meitä.

— Oh, niin! huudahtivat tytöt kuin yhdestä suusta ja taputtivat käsiään.

— Mutta sehän on hullutusta, sanoi Febus. — Hän on varmaankin unohtanut minut, enkä tiedä edes hänen nimeään. Mutta koska niin haluatte, hyvät neidit, tahdon koettaa. Ja nojautuen parvekkeen kaidetta vasten hän huusi:

— Tyttö! Tanssijatar ei helistellyt tällä hetkellä. Hän käänsi päätään sinne päin, mistä häntä kutsuttiin, hänen säihkyvä katseensa kiintyi Febukseen ja hän pysähtyi yhtäkkiä.

— Tyttö! toisti kapteeni viitaten häntä sormella tulemaan.

Tyttö katsoi yhä häntä, sitten hän punastui, aivan kuin hänen poskensa olisivat syttyneet tuleen, ja ottaen tamburiinin kainaloonsa hän astui hämmästyneen katsojajoukon halki suoraan sen talon porttia kohden, jonne Febus oli kutsunut häntä, hitain, horjuvin askelin ja katse hämmentyneenä kuin linnulla, joka tottelee käärmeen lumousvoimaa.

Hetken kuluttua työntyi huoneen oviverho syrjään, ja kynnyksellä näyttäytyi mustalaistyttö punastuneena, arkana, hengästyneenä, suuret silmänsä maahan luotuina ja uskaltamatta askeltakaan astua.

Bérangère taputti käsiään.

Tanssijatar seisoi yhä liikkumattomana kynnyksellä. Hänen ilmestymisensä oli tuohon nuorten tyttöjen parveen tehnyt omituisen vaikutuksen. Heitä kaikkia elähdytti ilmeisesti epämääräinen halu miellyttää kaunista upseeria. Loistava sotilaspuku oli kaiken heidän keimailunsa polttopisteenä, ja hänen tulostaan asti oli heidän keskensä vallinnut salainen, hiljainen kilpailu, jota he tuskin itselleenkään tunnustivat ja joka kuitenkin joka hetki ilmeni heidän liikkeistään ja sanoistaan. Mutta kun he kaikki olivat likipitäen yhtä kauniita, taistelivat he samoilla aseilla, ja jokainen saattoi toivoa voittoa. Mustalaistytön tulo järkytti äkkiä tätä tasapainoa. Hänen kauneutensa oli niin harvinaista laatua, että ilmestyessään huoneen kynnykselle hän näytti aivan kuin säteilevän hänelle ominaista valoa ympärilleen. Täällä neljän tummilla verhoilla ja laudoituksella peitetyn seinän sisällä hän oli verrattomasti kauniimpi ja säteilevämpi kuin ulkona taivasalla. Oli kuin soihtu olisi tuotu päivänvalosta pimeään. Aatelisneiditkin vasten tahtoaan häikäistyivät. Jokainen tunsi kauneuttaan loukattavan. He käänsivätkin heti taistelurintamansa, jos niin saamme sanoa, lausumatta toisilleen sanaakaan. Mutta he ymmärsivät toisensa ihmeen hyvin. Naiset käsittävät toisiaan vaistollaan ja se vastaa toisille nopeammin kuin miesten äly. He olivat saaneet vihollisen; kaikki tunsivat sen, kaikki liittyivät yhteen. Pisara viiniä riittää värjäämään punaiseksi kokonaisen lasillisen vettä; ja vielä kauniimman naisen saapuminen saa yhtäkkiä kokonaisen parven kauniita naisia vaihtamaan mielialansa väriä, — varsinkin, jos heidän seurassaan on vain yksi mies.

He vastaanottivat mustalaistytön ihmeteltävän kylmästi. He tarkastivat häntä kiireestä kantapäähän, katsahtivat sitten toisiinsa, ja kaikki oli selvää. He olivat ymmärtäneet toisensa. Tyttö odotti tällä välin, että häntä puhuteltaisiin, ja oli niin hämmentynyt, ettei uskaltanut kohottaa katsettaan. Kapteeni katkaisi ensimmäisenä äänettömyyden.

— Kunniani kautta, hän sanoi rohkean itserakkaalla tavallaan, — siinäpä ihastuttava olento! Vai mitä sanotte, kaunis serkkuni?

Tämä huomautus, jonka hienotunteisempi ihailija olisi tehnyt hiljaisemmalla äänellä, ei ollut omiaan haihduttamaan tuota naisellista mustasukkaisuutta, joka oli asettunut tarkastavalle kannalle mustalaistyttöä kohtaan.

Fleur-de-Lys vastasi kapteenille teennäisen välinpitämättömästi:

— Eipä ole hullumpi.

Toiset kuiskailivat.

Rouva Aloïse, joka oli eniten mustasukkainen tyttärensä puolesta, virkkoi viimein tanssijattarelle:

— Tule lähemmäs, lapseni!

— Tule lähemmäs, lapseni! toisti koomillisen arvokkaasti Bérangère, joka ei ulottunut kuin hänen vyötäisilleen.

Mustalaistyttö lähestyi ylhäistä rouvaa.

— Kaunis lapseni, sanoi Febus ja astui muutaman askeleen häntä kohden, — en tiedä, onko minulla kunnia olla tuttavasi…

— Oh! on, vastasi mustalaistyttö.

— Hänellä on hyvä muisti, huomautti Fleur-de-Lys.

— Olipa sinulla kova kiire päästä minusta eroon sinä iltana.
Pelkäsitkö minua?

— Oh! en, vastasi tyttö.

Siinä tavassa, millä nuo "Oh! on" ja "Oh! en" lausuttiin, oli jotain käsittämätöntä, joka loukkasi Fleur-de-Lys'tä.

— Sinä jätit minulle sijaasi, kaunis tyttöni, — jatkoi kapteeni, jonka kielenkanta heti irroittui, kun hän puhui katutytölle, — aika kiukkuisen, yksisilmäisen ja kyttyräselkäisen otuksen, luullakseni piispan kellonsoittajan. Olen kuullut, että hän on jonkun arkkidiakonin äpärä ja syntyään piru. Hänellä on hauska nimi, se on Quatember, Palmusunnuntai, Laskiaistiistai, en muista enää! Joku pyhäpäivän nimi se kuitenkin oli! Hän aikoi siis ryöstää sinut, ikään kuin sinä olisit luotu kirkonpalvelijoita varten, totta vieköön! Mitä pirua se tarhapöllö sitten sinusta oikein tahtoi? Sanoppas!

— En tiedä, vastasi tyttö.

— Mikä hävyttömyys todellakin! Kellonsoittaja ryöstämässä tyttöä aivan kuin joku varakreivi! Moukka salaa metsästämässä aatelismiesten mailla! Kylläpä onkin jo liikaa! Ja hän onkin saanut maksaa sen kalliisti. Mestari Pierrat Torterue on kovakätisin tallirenki, mikä milloinkaan on ketään lurjusta piessyt, ja minä vakuutan sinulle, jos se sinua huvittaa, ettei sinun kellonsoittajasi ehjin nahoin hänen käsistään päässyt.

— Mies parka! sanoi mustalaistyttö, jonka mieleen nämä sanat toivat muiston näystä mestauslavalla.

Kapteeni purskahti nauramaan.

— Koira vieköön! On siinäkin sääli yhtä hyvin paikallaan kuin töyhtö sianhännässä! Tahdonpa olla paksumahainen kuin paavi, jos…

Hän keskeytti äkkiä.

— Anteeksi, hyvät naiset! Luulenpa, että olin sanoa jotakin hupsua.

— Hyi, herrani! sanoi Gaillefontaine.

— Hän puhuu tuolle olennolle hänen omaa kieltään! lisäsi puoliääneen Fleur-de-Lys, jonka harmi kasvoi hetki hetkeltä. Eikä se suinkaan vähentynyt siitä, että hän näki kapteenin ihastuneena mustalaistyttöön ja ennen kaikkea itseensä käännähtävän kantapäillään ja toistavan sotilaallisen karkealla ja naiivilla kohteliaisuudella:

— Kaunis tyttö, kunniani kautta!

— Kovin hullussa asussa, sanoi Diane de Christeuil nauraen ja näyttäen kauniita hampaitaan.

Tämä huomautus oli sytyttävä kipinä muille. Se osoitti heille mustalaistytön heikon kohdan. Kun he eivät voineet käydä hänen kauneutensa kimppuun, iskivät he hänen pukuunsa.

— Niin todellakin, hyvä tyttö, sanoi Montmichel, — miten olet voinut lähteä juoksemaan ympäri katuja noin ilman liiviä ja kaulahuivia?

— Ja miten hävettävän lyhyt hame, lisäsi Gaillefontaine.

— Rakkaani, jatkoi Fleur-de-Lys terävästi, — vartijat ottavat sinut kiinni kullatun vyösi takia.

— Hyvä tyttönen, virkkoi Christeuil ainainen hymy huulillaan, — jos teetät kunniallisesti hihat pukuusi, eivät käsivartesi noin rusketu.

Olisi todellakin ansainnut älykkäämmänkin näkijän kuin Febuksen tuo näytelmä, kun nuo kauniit tytöt myrkyllisine ja ärsyttävine kielineen kiemurtelivat, luikertelivat ja kiertelivät katutanssijattaren ympärillä. He olivat samalla julmia ja suloisia. He tutkivat ja tuomitsivat ilkeästi pala palalta hänen omituista pukuraukkaansa ja helyjään. Se oli loppumatonta naurua, ivaa, nöyryytystä. Pistopuheita sateli kuin rakeita mustalaistytön ylle ja alentuvaa hyväntahtoisuutta ja ilkeitä silmäyksiä. Olisi luullut näkevänsä niitä roomalaisia naisia, jotka huvittelivat pistelemällä kultaneuloilla kauniin orjattaren rintoja. Tai siroja vinttikoiria, jotka ahnain sieraimin ja silmät kiiluvina kiertelevät hirveä, jota isännän katse kieltää heitä raatelemasta.

Mitä olikaan näitten ylhäisten tyttöjen mielestä kurja katutanssijatar! He eivät kiinnittäneet mitään huomiota hänen läsnäoloonsa ja puhuivat hänestä ja hänelle äänekkäästi aivan kuin jostain hyvin likaisesta, hyvin alhaisesta ja melko sievästä.

Mustalaistyttö ei suinkaan ollut tunnoton näille neulanpistoille. Silloin tällöin leimahti häpeän puna hänen poskilleen ja vihan välähdys hänen silmistään; halveksiva vastaus näkyi pyrkivän esille hänen huuliltaan. Hän teki tuon pienen uhmaavan suunsuipennuksensa, jonka lukija tuntee, mutta hän oli vaiti. Liikahtamatta paikaltaan hän kiinnitti Febukseen alistuvan, surullisen ja suloisen katseen. Tuossa katseessa oli onnea ja hellyyttäkin. Voisi sanoa, että hän hillitsi kielensä sen tähden, ettei häntä ajettaisi ulos.

Febus puolestaan nauroi ja asettui mustalaistytön puolelle tavalla, jossa ilmeni sekä julkeutta että sääliä.

— Anna heidän puhua, tyttöseni! virkkoi hän ja kilautti kultakannuksiaan, — onhan sinun pukusi kylläkin hieman omituinen ja epätäydellinen; mutta mitäpä se tekee, kun itse olet niin ihastuttava.

— Hyvä Jumala! huudahti vaalea Gaillefontaine ja nakkasi katkerasti hymyillen joutsenkaulaansa, — kylläpä kuninkaallisen henki vartijaväen herrat jousimiehet helposti syttyvät parin kauniin mustalaissilmän tulesta.

— Miksi ei? sanoi Febus.

Tämän vastauksen johdosta, jonka kapteeni huolettomasti viskasi kuin viallisen kiven, josta ei ole väliä minne se putoaa, alkoi Colombe nauraa ja häneen yhtyivät Diane, Amelotte ja Fleur-de-Lys, jonka silmiin kihosivat kyyneleet.

Mustalaistyttö, joka oli painanut katseensa maahan Colombe de Gaillefontainen sanojen johdosta, kohotti ne jälleen ilosta ja ylpeydestä loistaen ja kohdisti jälleen Febukseen. Tällä hetkellä hän oli entistä kauniimpi.

Vanha rouva, joka oli katsellut tätä näytöstä, tunsi jonkun koskevan itseään, tietämättä minkä.

— Pyhä Neitsyt! huudahti hän äkkiä, — mikä ihme minun jaloissani liikkuu? Ah! tuo kelvoton eläin!

Se oli vuohi, joka oli tullut etsimään emäntäänsä ja aikoessaan rynnätä hänen luokseen tarttunut sarvistaan kiinni siihen kangasröykkiöön, jonka tuon aatelisnaisen puku muodosti hänen ympärilleen hänen istuessaan.

Syntyi hälinä. Mustalaistyttö irroitti vuohen lausumatta sanaakaan.

— Oh! tuossahan se pieni vuohi on, jolla on kultaiset kaviot! huudahti Bérangère ja hyppi ilosta.

Mustalaistyttö laskeutui polvilleen ja nojasi poskensa vuohen hyväilevää päätä vasten. Näytti siltä kuin hän olisi pyytänyt anteeksi, että oli jättänyt sen yksin.

Tällä välin oli Diane kuiskannut Colomben korvaan:

— Ah! hyvä Jumala! miten emme ole lainkaan tulleet sitä ajatelleeksi? Sehän on mustalaistyttö, jolla on vuohi. Sanotaan, että hän on noita, ja että hänen vuohensa tekee ihmeellisiä temppuja.

— No hyvä, sanoi Colombe, — silloin saa vuohi huvittaa meitä vuorostaan ja tehdä meille ihmeen.

Diane ja Colombe kääntyivät innokkaina mustalaistytön puoleen:

— Tyttö, anna vuohesi tehdä ihme.

— En ymmärrä, mitä tarkoitatte, vastasi tanssijatar.

— Ihme, taikatemppu, noidankuje yksinkertaisesti.

— En osaa. Ja hän alkoi hyväillä kaunista eläintään toistaen: —
Djali! Djali!

Tällöin huomasi Fleur-de-Lys koruommellun nahkapussin, joka riippui vuohen kaulassa.

— Mikä tuo on? kysyi hän mustalaistytöltä. Mustalaistyttö kohotti häntä kohden suuret silmänsä ja vastasi vakavana:

— Se on minun salaisuuteni.

— Haluaisinpa mielelläni tietää, mikä sinun salaisuutesi on, ajatteli Fleur-de-Lys.

Tällä välin oli vanha rouva noussut harmistuneena:

— Kuule, mustalainen, jollet sinä eikä sinun vuohesi aio tanssia meille, niin mitä sitten täällä teette?

Mustalaistyttö astui sanaakaan sanomatta hitaasti ovelle. Mutta kuta lähemmäksi ovea hän tuli, sitä mukaa hidastuivat hänen askeleensa. Näkymätön magneetti tuntui häntä pidättävän. Äkkiä hän käänsi kyyneleiset silmänsä Febusta kohden ja pysähtyi.

— Herra nähköön! huudahti kapteeni, — noin et saa mennä.

Tule takaisin ja tanssi meille jotakin. Mutta, kaunokaiseni, mikä on nimesi?

— Esmeralda, vastasi tanssijatar, hellittämättä katsettaan hänestä.

Tämän omituisen nimen kuullessaan purskahtivat tytöt rajuun nauruun.

— Onpa siinä hirveä tytönnimi! sanoi Diane.