KAHDEKSAS LUKU
Kolmas seikkailu merellä
Kalan vatsassa
Kerran olin vähällä joutua surman suuhun Välimeressä. Läksin näet lähellä Marseillen kaupunkia eräänä kauniina kesä-iltana uimaan. Yht'äkkiä näin suuren kalan uivan minua kohti suu ammollaan. Pakoon ei siinä ollut yrittämistään. Minä hyyristyin vaan niin pieneksi kuin suinkin oli mahdollista: jalat koukkuun ja käsivarret rinnalle ristiin. Sillä tapaa pääsin pujahtamaan pahuksen leukapielten välitse kulkkuun ja sitä tietä vatsaan. Siellä oli pilkkosen pimeä, mutta muutoin lämmin ja vallan hyvä olla. Minun läsnäoloni näkyi tuottavan sille jonkun verran vatsanväänteitä, ja mielellään se kaiketi olisi päässyt minusta. Tehdäkseni pedon olon kahta tukalammaksi, rupesin minä vatsassa kävelemään ja juoksemaan ja tanssimaan, sanalla sanoen kaikin tavoin peuhaamaan ja teutumaan pimeässä vankikopissani. "Shottish" — se se varsinkin näkyi olevan sille vastenmielistä: se ähki ja puhki surkeasti ja kohotti välistä puolet ruumistaan suoraan vedestä ylös. Sellaisessa asennossa sen sattui huomaamaan muuan italialainen laiva. Vene laskettiin alas, ja kun kala jälleen nousi veden pinnasta, iskettiin siihen väkäkeihäs, ja koko hirviö nostettiin laivan kannelle. Minä kuulin sitten laivaväen neuvottelevan, millä keinoin kala olisi paloiteltava, jotta rasvaa saataisi niin paljo kuin mahdollista, — minä osasin nähkääs italiankieltä. Silloin minulle kauhea hätä käteen, sillä minä pelkäsin, että he, kalaa leikellessään, silpovat minutkin palasiksi. Harkitsin sitten, että kaiketi he ensiksi katkaisevat pään ja pyrstön, ja asetuin sen vuoksi keskelle mahaa, jossa olisi ollut sijaa ainakin kahdelletoista miehelle. Pian rauhoittui mieleni, kuullessani heidän alkavan vatsan puolelta. Heti kuin vähänkin alkoi valoa pilkottaa, rupesin minä huutamaan minkä jaksoin, ilmoittaen, kuinka mieluista minun olisi tulla tuttavaksi herrain kanssa ja päästä heidän suosiollisella avullaan tästä tukalasta tilasta, jossa olen tukehtumaisillani.
Mahdoton on kuvailla heidän hämmästystään, kun kuulivat äänen puhuvan kalan sisästä, ja yhä suuremmaksi heidän ihmettelynsä kasvoi, kun näkivät alastoman miehen vääntyvän sieltä esille.
Kerroin heille sitten koko historian juuri niinkuin tässäkin olen kertonut, ja he olivat naurusta pakahtumaisillaan.
Saatuani hiukan virvokkeita, hyppäsin mereen peseytymään ja uin sitten rannalle — vaatteitani hakemaan. Ne olivatkin ihan samassa paikassa, mihin ne olin jättänyt. Laskujeni mukaan olin minä ollut noin kolme tuntia hirviön mahassa.
YHDEKSÄS LUKU
Neljäs seikkailu merellä
Suuri saalis
Turkin palveluksessa vielä ollessani, läksin usein purjehtimaan huvipurrellani Marmoramerelle, josta on ihana näköala Konstantinopoliin ja sulttanin seraljiin. Aamulla kerran, purteni kokassa ihastellessani taivaan kirkkautta, huomasin ilmassa pyöreän, silmämäärältä biljardipallon kokoisen esineen, josta riippui jotakin. Minä tartuin heti parhaimpaan ja pisimpään pyssyyni — ilman sitä en milloinkaan lähde kotoani, — latasin sen luodilla ja laukaisin tuohon pyöreään esineesen, mutta en osannut. Pistin kaksi luotia ja ammuin uudestaan, mutta yhtä huonolla menestyksellä. Lennätin siihen vihdoin kolmannella kerralla neljä, viisi luotia, ja silloin läksi tuo esine tulemaan lähemmäs.
Hämmästyin koko lailla, nähtyäni hetkisen perästä parin kyynärän päässä purresta pienen kultaisen vaunukorin, joka oli nuorilla kiinni mahdottoman suuressa pallossa, paljoa suuremmassa kuin minkä kirkon kupu hyvänsä. Korissa istui mies, puolikas paistettua lammasta vieressään. Toinnuttuani ensi hämmästyksestäni, otin hänet palloineen päivineen purteen ja asetuin sitten miehineni piiriin tämän omituisen ryhmän ympärille.
Mies näytti Franskalaiselta, ja Franskalainen hän olikin. Liivintaskuista roikkui hänellä kaksi kaunista, kultaperällistä kelloa, joihin oli maalattu ylhäisten herrain ja rouvain muotokuvia. Joka-ainoassa napinlävessä riippui kultainen kunniaraha, ainakin sadan dukatin veroinen, ja joka sormessa välkähteli kultainen timanttisormus. Takintaskut olivat täynnään raskaita rahakukkaroita jotka painoivat liepeet melkein maahan asti. — Hyväinen aika, — ajattelin minä, — tuo mies lienee tehnyt ihmiskunnalle erinomaisia palveluksia, koskapa suuret herrat, nykyaikoina yleensä niin merkillisen kitsaat, ovat noin ylenpalttisilla lahjoilla häntä palkinneet.
Huima putoaminen oli pannut miehen pään niin pyörälle, ett'ei hän ensi alussa kyennyt puhumaan sanaakaan. Vihdoin hän toipui ja kertoi sitten näin:
"Ei minusta ole tämmöisen kulkuneuvon keksijäksi, sen myönnän; ei ole minulla mielikuvitusta eikä tietojakaan tarpeeksi. Mutta se oli ainakin ihan omintakeinen ajatus, että läksin tällä tapaa matkustamaan, nolatakseni nuoralla-tanssijat ja sen semmoiset hyppijät, ja näyttääkseni, että pääsee sitä korkeammallekin. Kuusi tai seitsemän päivää sitten — en muista tarkoin, sillä minulta on tässä ajanlaskukin mennyt sekaisin — minä nousin pallollani ylös Cornwallisin niemeltä Englannissa, mukanani lammas, joka minun oli määrä heittää alas katsojain iloksi ja huviksi. Mutta tuskin olin ollut ilmassa kymmenisenkään minuttia, niin käänsi kova onni tuulen toisaanne. Aikomukseni oli päästä maihin Exeterissä, mutta minuapa veikin merelle päin, ja niin sain leijailla hirvittävän korkealla kauvan aikaa.
"Onni toki, ett'en tullut viskanneeksi lammasta, sillä kolmantena päivänä pakotti nälkä minut tappamaan sen. Olin jo aikaa sitten kohonnut kuun ohitse ja seitsemänkymmenen tunnin perästä tullut niin lähelle aurinkoa, että silmäripsiä alkoi kärventää. Silloin minä panin lampaan päivän puolelle, ja siinä se vajaassa tunnissa paistui ihan kypsäksi. Siitähän minulle sitten riitti ravintoa koko ajaksi.
"Syynä, miks'en jo ennemmin laskeutunut alas, oli se, että minulta katkesi se nuora joka oli kiinni pallon läpässä. En voinut niinmuodoin päästää kaasua pallosta ulos. Ellette te olisi palloon ampunut reikiä, niin olisin minä, niinkuin Muhammed, jäänyt tuomiopäivään asti roikkumaan maan ja taivaan välille."
Jalomielisesti hän lahjoitti komean vaunukorinsa minun laivaväelleni ja heitti loput lammasta mereen. Pallon olivat luodit puhkoneet niin pahaksi, että se alas tultuaan meni ihan repaleiksi.
KYMMENES LUKU
Viides seikkailu merellä
1. Erinomaisia palvelijoita
Kerron tässä vielä erään tapauksen, joka sattui minulle vähäistä ennen kuin palasin Europpaan.
Heidän majestettiensa Venäjän ja Itävallan sekä Franskan keisarien lähettiläät olivat esittäneet minut padishahille, joksi Turkin sulttania myöskin sanotaan. Hän se sitten kerran lähetti minut hyvin tärkeälle toimelle Kairoon. Tehtäväni oli suoritettava mitä suurimmassa salaisuudessa.
Minä läksin liikkeelle suurella prameudella, mukanani monilukuinen seurue. Matkan varrella minun onnistui pestata palvelukseeni muutamia aivan erinomaisia miehiä. Tuskin oli näet päästy Konstantinopolista moniaita peninkulmia, niin huomasin pienen, hieveröisen miehen, joka juosta vilisti sanomatonta vauhtia ketoa pitkin, vaikka oli miehellä vähintänsä viidenkymmenen naulan painoinen lyijyluoti kummassakin jalassa.
Ihan hämilläni tuosta, minä huusin hänet luokseni ja kysyin:
— Minnes sinulla semmoinen hätä, hyvä ystävä, ja miksi nuo raskaat painot jalassa?
— Läksin Wienistä puoli tuntia sitten, vastasi hän. — Olin siellä erään suuren herran palveluksessa, mutta hän erotti minut vast'ikään palveluksestaan. Ja minä kun en nyt tarvitse täyttä vauhtia, niin pistin nämä puntit jalkaan, jott'en liikoja liikkuisi. Moderati durant (kestää, kun malttaa), niinkuin se entinen opettaja meille sanoi.
Mies miellytti minua kovin. Kysäisin, tahtoisiko hän astua minun palvelukseeni, ja hän suostui heti. Lähdettiin matkalle jälleen ja nähtiin monta kaupunkia ja maata.
Jonkun ajan perästä näin maantien varrella miehen pitkänään, korva maassa kiinni, niinkuin olisi haastellut manalaisten kanssa.
— Mitäs kuuntelet, ystävä? — kysäisin minä.
— Kuuntelen tässä lystikseni, mitenkä ruoho kasvaa.
— Ettäkö kuulet oikein?
— Ihan selvään.
— Tule sitten minun palvelukseeni, hyvä ystävä. Ties mihinkä vielä niin tarkkaa korvaa tarvitaan.
Hän nousi ja läksi mukaani.
Vähän matkan päässä siitä seisoo mäentörmällä metsämies ja tähtää pyssyllään ihan ilmaan.
— Onnea vaan! — huusin minä. — Mutta mihinkäs sinä tähtäät? Enhän minä näe muuta kuin selvän taivaan.
— Niin no, — vastasi hän, — koettelin tässä vaan uutta pyssyäni. Strassburgin kirkon tornin huipulla istui varpunen; pudotin sen vast'ikään maahan.
Se, joka tietää, kuinka innokkaasti minä harrastan jaloa metsästämisen urheilua, hän käsittää, miksikä minä heti kohta kavahdin kaulaan tätä erinomaista ampujaa ja puristin häntä rintaani vastaan.
Yhdessä lähdettiin tuosta edelleen ja saavuttiin vähitellen Libanonin vuorille. Siellä kohtasimme erään seedrimetsän rinteellä tanakan, lujaluisen miehen vetämässä nuorasta, joka oli kierretty koko metsän ympäri.
— Mitäs teet, ystävä hyvä? — tiedustin minä.
— Läksin rakennushirsiä metsästä, mutta unohtui kirves kotio. Täytyy tässä käyttää muita konsteja.
Sen lausuttuaan hän nykäisi maahan koko metsän, vaikka sitä oli hyväkin peninkulma ympäri mitaten, nykäisi niinkuin minkä kaislakimpun ja kantoi sitten puut yhteen kasaan. Arvaahan sen, mitä minä silloin tein. Olisin mieluummin luopunut koko lähettilään palkasta kuin moisesta ravajaakosta.
Tuskin olimme astuneet Egyptin alueelle, niin nousi sellainen myrsky, että olin kaatua kumoon miehineni, hevosineni ja vaunuineni; hyvä, ett'ei ihan ilmaan lennättänyt. Tiestä vasemmalla seisoi seitsemän tuulimyllyä rinnatusten, ja niitten siivet pyörivät sitä vauhtia kuin rukin ratas kiivaimmillaan. Jonkun matkan päässä siitä loikoi maassa jättiläisen kokoinen mies, painaen peukalollaan kiinni vasenta sieraintaan. Huomattuaan meidän hämmästyksemme ja nähtyään, mikä työ ja tekeminen meillä on, pysyäksemme pystyssä, hän nousi, kääntyi meidän puoleemme ja, kuten hyvin kasvatettu palvelija konsanaankin, kumarsi meille syvään lakki kourassa. Samassa silmänräpäyksessä lakkasi tuulikin kokonaan, ihme kyllä, ja myllyt pysähtyivät.
— Nyt ei mahda olla laita oikea, — arvelin minä itsekseni, kummastellen mointa ilmiötä ja huusin:
— Mies hoi! Mitäs tämä merkitsee? Onko sinulla paholainen nahassasi vai lienetkö paholainen itse?
— Suokaa anteeksi, eksellensi, — vastasi hän; — laitoin tässä vähän tuulta meidän isännälle, myllärille. Piti panna toinen sierain tukkoon, jott'ei myllyt liian kovaa kävis.
— Tuostapa — arvelin itsekseni — saa uutta tuulta, jos kotona välistä sattuu kertomaan niin paljon, että henkeä salpaa.
Kaupat tehtiin. Puhaltaja jätti myllyt ja myllärit ja seurasi minua.
Tultiin siitä sitten vihdoin Kairoon.
Heti kuin olin minulle annetun toimeni onnellisesti täyttänyt, päästin palveluksestani kaiken muun väen ja pidätin vaan nuo merkilliset miehet. Niitten kanssa läksin sitten paluumatkalle yksityisenä miehenä. Sää kun oli kaunis ja Niilinvirta ihanampi kuin kykenisi kuvaamaankaan, päätin vuokrata purren ja laskea siinä alas virtaa hamaan Aleksandriaan.
2. Niilin tulvat ja mitä sitten seurasi
Palausmatka sujui varsin hyvin puoli kolmatta päivää, mutta kolmannen ehtoopuolella rupesi Niili tulvimaan tavattoman nopeasti. Neljäntenä päivänä olivat rannat molemmin puolin veden vallassa useamman peninkulman alalta. Viidentenä päivänä auringon laskun aikana takertui pursi johonkin, jota luulin kaislistoksi. Mutta aamulla, päivän noustessa, huomasinkin, että ylt'ympärillä kasvaa mandelipuita, täynnään kypsiä ja mitä houkuttelevimpia hedelmiä. Luotiminen osoitti kuusikymmentä jalkaa vettä, mutta eteenpäin ei päästy eikä takaisinkaan. Kello kahdeksan tai yhdeksän — mikäli auringosta osasi päättää — nousi äkkiä ankara tuuli. Pursi kallistui, täyttyi vedellä ja upposi melkein silmänräpäyksessä.
Kaikeksi onneksi ei yhtään ihmistä hukkunut, — meitä oli kahdeksan aika-ihmistä ja kaksi lasta. Me pysyttelimme puitten oksilla, jotka kyllä kestivät meidät, vaikk'eivät voineet purtta kannattaa. Tässä tilassa oltiin kolme päivää, eläen pelkistä mandeleista. Ja niitähän riitti tarpeeksi. Kolmenkolmatta päivän kuluttua alkoi vesi laskea yhtä nopeasti kuin oli noussutkin, ja kuudentenakolmatta päivänä kävelimme taas kuivin jaloin maalla. Ensimmäinen esine, minkä näimme, oli meidän purtemme. Se oli parinsadan kyynärän päässä siitä kohdasta, johon se oli hukkunut.
Kuivattiin sitten kapineet ja kampsut auringonpaisteessa, otettiin purresta, mikä tarpeelliseksi nähtiin, ja lähdettiin matkalle. Tarkkain laskujen mukaan olimme oikealta reitiltä syrjäytyneet ainakin viisikymmentä peninkulmaa. Seitsemän päivän perästä ehdittiin jälleen Niilin virtaan, joka oli palannut uomaansa, ja siellä kerroimme seikkailumme eräälle beille. Hän osoitti meille mitä auliinta vieraanvaraisuutta ja antoi oman purtensa meidän käytettäväksemme. Kuusi päivämatkaa kuljettua, saavuttiin vihdoin Aleksandriaan, jossa astuttiin laivaan ja purjehdittiin Konstantinopoliin. Padishah otti minut vastaan erinomaisilla kunnianosoituksilla, näytteli minulle muhkeat linnansa ja aarreaittansa ja antoi minulle kallis-arvoisia lahjoja.
YHDESTOISTA LUKU
Kuudes seikkailu merellä
1. Padishahin viinit
Egyptistä palattuani minusta tuli padishahin kaikki kaikessa: minä, niinkuin sanotaan, tein sekä sateet että päivänpaisteet. Hänen majesteetinsa ei tullut toimeen ilman minua. Minun piti aterioida hänen kanssaan sekä päivälliset että illalliset. Täytyy sanoani, että kaikista hallitsijoista koko maailmassa on Turkin keisarilla kaikkein paras pöytä, tietysti ainoastaan ruokiin nähden, sillä tietäähän jokainen, että Muhammed kielsi uskovaisiltaan viinin juonnin kokonaan. Ei ole siis toivomistakaan, että Turkkilaisen pöydässä saa lasillisen viiniä. Mutta mikä ei tapahdu julkisesti, se useinkin tapahtuu salaisuudessa, ja koranin kielloista huolimatta on monikin Turkkilainen yhtä hyvä viinin tuntija kuin mikä saksalainen ritari hyvänsä, ja niin oli hänen majesteetinsa padishahinkin laita.
Hänen päivällisillään, joissa suurvisirikin oli läsnä, ei ollut viinistä edes puhettakaan, mutta pöydästä noustua oli hänen majesteetillansa pullollinen kelpo viiniä varattuna kabinetissansa.
Kerran hänen majesteetinsa viittasi minua tulemaan perässänsä. Hänen omaan huoneesensa tultuamme, padishah väänsi oven lukkoon ja veti kaapistansa esille viinipullon.
— Münchhausen, — lausui hän, — te kristityt olette viinin tuntijoita, sen tiedän. Kas tässä on pullollinen tokaijia, ainoa mikä minulla on, ja olenpa vakuutettu, ett'ette te ikipäivinänne ole parempaa maistanut.
Sen sanottuaan, hän täytti lasin itselleen ja minulle. Me tyhjensimme ne pitkin kulauksin.
— No niin! — virkkoi hän. — Mitäs sanotte? Erinomaista, eikö niin?
— Vallan hyvää, — vastasin minä, — mutta teidän majesteetinne luvalla uskallan sanoa, että olen minä parempaakin juonut, nimittäin keisari Kaarlo VI:n luona Wienissä. Sapperment! Olisinpa suonut, että teidän majesteetinnekin olisi saanut maistaa sitä!
— Rakas Münchhausen! — vastasi hän. En tahdo teitä loukata, mutta enpä luule, että tämän parempaa tokaijia löytyy missään. Tämänkin ainoan pullon sain eräältä unkarilaiselta magnaatilta, joka kehui sitä tavattomasti.
— Hölynpölyä se mies puhui, teidän majesteetinne, pelkkää pötyä. Ero on tokaijilla ja tokaijilla. Paljonkos panette vetoa, teidän majesteetinne, että minä tunnin kuluessa hankin teille pullon tokaijia suoraa päätä keisarillisesta kellarista Wienissä? Ja se on oleva jo näköjäänkin toisellaista kuin tämä?
— Münchhausen! Te laskettelette perättömiä.
— En ensinkään. Tunnin kuluttua on teidän majesteetillanne oleva pullollinen tokaijia Itävallan keisarinnan kellarista ja ihan toista leimaa kuin tämä myrkyn vierimmäinen.
— Münchhausen! Te tahdotte tehdä pilaa minusta, ja siitä min'en tykkää ensinkään. Olen teitä aina pitänyt järkevänä, totuutta rakastavana miehenä, mutta nyt rupean luulemaan, että totuus on saanut teiltä korvatillikan.
— Lyökää veto, teidän majesteetinne. Ellen minä pidä lupaustani, ja tiedättehän te, majesteeti, ett'ei minun tapani ole sanaani syödä, niin saatte huoleti ottaa pääni: eikä minun pääni olekaan pelkkää lanttua. Sen panen minä vetoon; entäs te, majesteeti?
— Olkoon menneeksi! Ellei kello neljä, määrälleen neljä, pullo ole täällä, niin lyötän minä armotta teiltä pään poikki, sillä minä en siedä ivaa, en parhaimmilta ystäviltänikään. Jos te sitä vastoin täytätte lupauksenne, niin saatte minun aarreaitastani ottaa kultaa, hopeata ja kalliita kiviä niin paljon kuin väkevin mies jaksaa kantaa.
— Se oli miehen puhetta se, — vastasin minä.
Pyysin kynää ja mustetta ja kirjoitin keisarinnalle Maria Teresialle seuraavan lapun:
"Teidän Majesteetinne on, keisarikunnan perijättärenä, epäilemättä perinyt myöskin jalon isänne viinikellarin. Rohkenen anoa, että tämän tuojalle annettaisiin pullollinen sitä tokaijia, jota minä niin usein join Teidän ikimuistettavan isänne kanssa. Mutta sitä parasta lajia, sillä kysymyksessä on suuri veto. Käytän tilaisuutta, lausuakseni Teidän Majesteetillenne minun syvimmän kunnioitukseni, ollen j.n.e., j.n.e.
Paroni von Münchhausen."
Kello kun oli jo 5 minuttia yli kolmen, annoin minä tämän lapun sulkematonna juoksijalle, joka päästi puntit jaloistaan ja läksi suoraa päätä kiitämään Wieniin.
Sitten joimme me, padishah ja minä, pullon loppuun, odotellessamme sitä keisarinnalta Maria Teresialta tulevaa. Kello löi neljänneksen yli kolmen, löi puoli neljä, löi kolme ja kolme neljännestä, mutta ei vaan kuulu kuriiria. Täytyy tunnustaani, ett'en ollut oikein rauhallisella mielellä, varsinkin, kun huomasin hänen majesteetinsa tuon tuostakin vilkaisevan kellon nauhaan, jolla tavallisesti pyöveli soitetaan sisään. Hän salli minun lähteä puutarhaan, raitista ilmaa hengittämään, mutta pani mukaani kaksi mykkää murjaania, jotka eivät minua hetkeksikään päästäneet näkyvistään. Kello oli viittä vaille neljä. Kuolemantuska valtasi minut; en kielläkään. Hädissäni panin hakemaan kuulijatani ja ampujatani. He saapuivat heti. Kuulija pani korvansa maahan. Olin joutua suunniltani, kuultuani hänen ilmoittavan, että juoksija nukkuu kaukana täältä ja kuorsaa nenänsä täydeltä. Tuskin oli uljas ampujani kuullut tuon, niin jo hyppäsi korkeille portaille, kohosi varpailleen, paremmin nähdäksensä, ja huusi:
— Totta maarian! Tuollahan se laiskajaakko makaa tammen juurella lähellä Belgradin kaupunkia, pullo vieressään. Malttakaas, niin minä kutkutan häntä hieman.
Sen sanottuaan hän ojensi pyssynsä ja laukaisi täyden panoksen puun latvaan. Rakeina silloin tulla rapisi nukkujan päälle terhoja ja oksia ja lehtiä. Mies heräsi ja huomattuaan nukahtaneensa liian kauan, läksi juoksemaan niin kiivaasti, että kun kello oli kolme ja viisikymmentä yhdeksän ja puoli minuttia, seisoi hän padishahin oven edessä, kädessään pullo ja toisessa omakätinen kirje keisarinnalta Maria Teresialta.
Padishah sieppasi pullon heti, maistoi viiniä, ja sanomaton mielihyvä levisi hänen kasvoilleen.
— Münchhausen, — lausui herkkusuinen majesteeti, — ettehän pahaksenne pane, jos säästän tämän pullon oman suuni varalle. Teillä on Wienissä enemmän vaikutusvaltaa kuin minulla ja saatte sieltä itsellenne helposti toisen tällaisen.
Sen sanottuaan hän pani pullon kaappiinsa lukon taakse, pisti avaimen housujensa taskuun ja soitti rahanvartijaansa. Mikä ihana kilinä!
— Minun täytyy maksaa veto, — virkkoi hän minulle.
Hän kääntyi sitten rahanvartijansa puoleen:
— Kuule sinä! Anna ystävälleni Münchhausenille niin paljo kultaa, hopeata ja kalliita kiviä kuin väkevin mies kantaa jaksaa. Mene!
Rahanvartija kumarsi herransa edessä maahan asti. Padishah puristi lämpimästi kättäni ja päästi meidät menemään.
2. Kuin tina tuhkaan
Arvaa sen, ett'en minä vitkastellut hetkeäkään, täyttäessäni armollisen herran suosiollista käskyä. Panin noutamaan väkevän palvelijani. Hän tuli, pitkä hamppuköysi mukanaan. Yhdessä lähdettiin sitten padishahin aarreaittaan, ja kun sieltä takaisin tultiin, niin eipä sinne todellakaan paljoa jäljelle jäänyt. Riensin sitten saaliineni tuota pikaa satamaan, palkkasin suurimman aluksen ja nostatin heti kohta ankkurin, saadakseni aarteeni turvalliseen kätköön, ennenkuin mitään kolttosia väliin tulisi.
Pelkäsin pahaa, ja pahoin kävikin. Rahanvartija jätti aarreaitan oven perässään auki — turhapa olisi ollut sitä enää lukkoon pannakaan — ja juoksi kuin henkensä edestä padishahin luokse ilmoittamaan, kuinka ylenpalttisella tavalla minä olin käyttänyt hyödykseni hänen majesteetinsa auliutta. Padishah oli kuin pilvistä pudonnut ja katui nyt ennen-aikaista päätöstään. Hän käski suur-amiraalinsa lähteä koko laivastolla ajamaan minua takaa ja teroittamaan minulle mieleen, ett'eihän se veto sillä tapaa ollut käsitettävä. Olin ennättänyt vain pari peninkulmaa edelle, kun näin koko Turkin laivaston tulevan täysissä purjeissa perässäni. Silloin minun pää parkani, joka luuli istuvansa jo hyvinkin lujasti sijoillaan, alkoi huojua enemmän kuin koskaan ennen. Mutta enpä muistanutkaan puhaltajaani.
— Olkaa rauhassa, eksellensi, — sanoi hän.
Hän asettui aluksen perään, toinen sierain Turkin laivastoa, toinen meidän purjeita kohti ja alkoi puhaltaa niin valtavan väkevästi, että sotalaivoilta purjeet repesi ja köydet katkesi ja mastot taittui, ja koko laivasto ajautui vähissä hengin takaisin satamaan. Meidän alus sitä vastoin pääsi moniaan tunnin perästä Italian rannalle.
Eipä minun iloani kumminkaan pitkälle piisannut. Sanottakoon mitä hyvänsä, mutta kerjäläisiä on Italiassa yhä edelleenkin niin tavattoman paljo ja polisi niin kunnotonta, että minulta meni suurin osa rikkauksiani pelkkiin almuihin. Ja lopunkin veivät minulta maantienrosvot matkallani Roomaan.
KAHDESTOISTA LUKU
Gibraltarin piiritys
1. Mestarilaukaus
Gibraltarin viimeisen piirityksen aikana nousin minä lord Rodneyn johtamaan laivastoon, jonka oli määrä viedä muonavaroja linnaan. Aikomukseni oli näet käydä tervehtimässä vanhaa ystävääni, kenraali Elliotia, joka linnan puolustuksessa oli hankkinut itselleen lakastumattomia laakereita. Ensimmäisten ilonpuuskain perästä — jotka ovat varsin tavallisia kahden vanhan ystävän jälleen kohdatessa toisiansa — kävin kenraalin kanssa ympäri linnan, saadakseni selvää vihollisten aikeista ja varustuksista. Olin Lontoosta ottanut mukaani erinomaisen peiliteleskopin. Sen avulla minä huomasin, kuinka vihollinen paraikaa ojentaa 36-naulaista tykkiä sitä vallinsarvea kohti, jossa me seisoimme. Kenraali, tuon kuultuansa, tahtoi itse katsoa teleskopiin, ollaksensa varma minun näkemästäni. Hän kiikaroitsi kokonaisen tunnin ja sitten vasta näki sen, minkä minä olin huomannut yhdellä ainoalla silmäyksellä. Sitten pidettiin suuri sotaneuvottelu, johon minutkin kutsuttiin, kaukoputkeni kun oli herättänyt heissä suurta kunnioitusta minun sotataitoani kohtaan. Tuumittiin sinne, tuumittiin tänne, mutta mihinkään päätökseen ei päästy.
Kenraalin luvalla minä silloin tuotin lähimmästä patterista 48-naulaisen ja suuntasin sen niin tarkasti — tykistöasioissa näet, sen saatan kerskailematta sanoa, en ole vielä vertaistani löytänyt — niin tarkasti, että olin aivan varma osaavani oikeaan.
Seurasin suurimmalla huolella vihollisten tykkimiesten liikkeitä, ja samassa silmänräpäyksessä kuin he panivat tuliluntun sankkiin, samassa minäkin käskin lauaista. Keskitiessä iskivät luodit yhteen, ja vaikutus oli kerrassaan hämmästyttävä. Vihollisen luoti ponnahti takaisin niin hirveätä vauhtia, että tempaisi pään siltä sotamieheltä, joka oli tykin lauaissut, mutta ei siinä kyllä: kuusitoista muuta sotamiestä, jotka läksivät pakenemaan Afrikan rantaa kohti, nekin jäivät päätään vaille. Ja ennenkuin luoti oli ennättänyt Berberiaan, katkaisi se satamassa kolmelta sotalaivalta päämastot ja lensi sitten kaksisataa Englannin peninkulmaa sisämaahan ja putosi erään majan katosta sisään, lyöden vanhalta eukolta, joka seljällään makasi lattialla, ainoan hampaan rikki, ja pysähtyi viimein hänen kulkkuunsa. Eukon mies, joka muutaman silmänräpäyksen perästä saapui kotia, yritti kiskaisemaan luotia ulos, mutta se kun istui kovin lujassa, hoksasi hän kaikeksi onneksi takoa sen vasaralla muijansa vatsaan, josta se sitten aikaa voittaen tuli tavallisella lailla ulos.
Tämä ei ollut ainoa palvelus, minkä meidän tykin luoti meille teki. Ei siinä kyllä, että se työnsi vihollisen luodin edellämainitulla tavalla takaisin, vaan kiskaisipa se vihollisten tykin irti lavetilta ja paiskasi sen niin hirveällä voimalla erään laivan ruomaan, että laiva täyttyi vedellä ja upposi, vieden meren pohjaan tuhatkunnan matrosseja ja suuren määrän meri-sotamiehiä.
Olihan tämä tietysti erinomainen teko. En kumminkaan tahdo sitä kokonaan oman itseni ansioksi lukea. Itse aate on kyllä luettava minun ja minun älyni kunniaksi, mutta oli minulla siinä jonkun verran sattumakin apunani. Perästäpäin sain tietää, että meidän 48-naulaisessa oli ollut kaksinkertainen panos: siitähän se kauhea voima ja tuhoisa vaikutus.
Palkinnoksi minun osoittamastani avusta tarjosi kenraali Elliot minulle upseerin valtakirjan, mutta minä kieltäysin vastaan-ottamasta sitä, tyytyen vaan siihen kiitokseen, jonka hän samana iltana lausui minulle koko kenraalistaabinsa läsnäollessa.
2. Pappina
Olen aina ihaillut Englantilaisia, ne kun ovat todellakin urhoollista väkeä. Ja niinpä päätin olla linnassa niin kauan, että saisin vielä kerran tehdä sen puolustajille jonkun palveluksen.
Kolme viikkoa äskeisen tapauksen jälkeen ilmaantuikin tilaisuus siihen.
Papiksi puettuna minä läksin kerran kello yksi aamulla linnasta ja pääsin kuin pääsinkin vartijalinjain läpi vihollisten leiriin. Siellä menin siihen telttaan, johon kreivi Artois oli kutsunut koolle korkeimmat päälliköt ja koko joukon upseereita, esittääkseen heille suunnitelmansa huomista rynnäkköä varten.
Valhepukuni turvissa sain kenenkään estämättä olla läsnä heidän keskusteluissaan.
Sotaneuvottelusta lähdettyään kävivät herrat levolle, ja pian oli koko leiri, yksin vartijatkin, syvässä unessa. Minä heti työhön: kiskoin tykit irti laveteiltaan, 48-naulaisista 24-naulaisiin saakka — niitä oli yhteensä kolmesataa kappaletta — ja heitin ne noin kolmen peninkulman päähän rannasta. Siellä ne sitten upposivat meren syvyyteen. Täytyy tunnustaani, että tämmöinen työ ihan ilman apulaista oli raskain, mitä milloinkaan olen tehnyt.
Suoritettuani kaiken tämän, minä raahasin kaikki lavetit ja rattaat keskelle leiriä, ja jott'ei rattaiden kolina herättäisi ihmisiä, kannoin ne yhdet kummassakin kainalossa kasaan, joka vähitellen kohosi niin korkeaksi kuin Gibraltarin kalliot. Otin sitten palasen 48-naulaisesta ja iskin sillä tulta erästä kiviseinää vasten, joka näytti olevan jäännöksiä maurilaisesta rakennuksesta ja ulottui kolmattakymmentä jalkaa maan sisään, niin, iskin tulta, sytytin luutun ja pistin koko kasan tuleen. Ohimennen olkoon mainittu, että olin koko ampumavaraston heittänyt päällimmäiseksi. Koska minä, varovaisesti kyllä, olin pannut kasan pohjalle kaiken sen, mikä helpoimmin syttyy, niin leimusi pian aika rovio ilmivalkeassa. Torjuakseni päältäni kaikki epäluulot, minä itse ensimmäiseksi nostin hälyn. Leirissä syntyi kauhea hämmästys, arvaahan sen. Syyksi otaksuttiin yleensä, että linnue oli yöllä tehnyt ulos-hyökkäyksen, luusittuansa vartijat. Muutoin sen muka ei olisi onnistunut näin perin pohjin hävittää kaikkia tykkejä.
Hallitukselle sittemmin annetuissa virallisissa kertomuksissa puhutaan kyllä suurista tulipalon tuottamista tuhoista vihollisten leirissä, mutta ei kukaan tiennyt, kuka sen oikeastaan oli matkaansaattanut. Ja mahdotonta olisi ollut kenenkään tietääkään sitä, sillä vaikka minä, yksin minä olen se, joka sinä yönä pelastin Gibraltarin, en ole siitä kenellekään koskaan puhunut. En edes ilmaissut asian todellista laitaa kenraali Elliotillekaan. Kreivi Artois säikähti niin sanomattomasti, että pakeni sieltä kera väkensä kaiken, juosten yhtämittaa neljätoistakymmentä päivää, kunnes saapuivat Parisiin. Heidän kauhistuksensa oli niin suuri, ett'eivät kolmeen kuukauteen voineet einettä suuhunsa panna; ilmasta vaan elivät koko sen ajan.
3. Pommi ja sen seuraukset
Pari kuukautta sen jälkeen kuin olin piiritetyille tehnyt tämän suuren palveluksen, istuin kerran illallisilla kenraali Elliotin luona. Yks kaks tulee pommi — minä nähkääs en ollut ennättänyt panna vihollisen mörsäreitä menemään samaa tietä kuin tykkejä, — tulee pommi katon läpi ja iskee keskelle pöytää. Kenraali teki, niinkuin jokainen hänen sijassaan olisi tehnyt: syöksi suin päin salista ulos. Mutta minä sieppasin pommista kiinni, ennenkuin se pääsi räjähtämään, ja vein sen erään kallion huipulle. Tästä tähystyspaikasta minä huomasin rannanpuoleisella kukkulalla, jonkun matkan päässä vihollisten leiristä, suuren ihmispaljouden. Paljaalla silmällä en kumminkaan erottanut, mitä ne siellä tekevät. Otin teleskopini ja — katso ne olivat vihollisia, ja heidän keskellään oli kaksi meidän joukosta, muuan kenraali ja eräs översti, joitten kanssa olin vasta eilen istunut illallisilla, ja jotka yön pimeässä olivat hiipineet vihollisten leiriin. Nyt oli heidät otettu kiinni, ja parhaillaan olivat viholliset vetämässä heitä hirteen.
Matka oli niin pitkä, ett'ei pommia käynyt viskaaminen sinne noin vaan käsivaralta. Mutta silloin muistin kaikeksi onneksi, että onhan minulla linko taskussani. Pistin pommin linkoon ja sinkautin sen keskelle vihollisjoukkoa. Maahan tultuaan, se räjähti ja tappoi kaikki muut, paitsi noita kahta englantilaista upseeria, jotka onneksensa jo olivat hirressä. Pommista lensi muutamia siruja hirsipuitten juureen, niin että ne kaatuivat kumoon.
Tuskin he olivat heilahtaneet maahan, niin jo koettivat arvata, mitenkä kaikki tämä oli tapahtunut. Nähdessään vartijat ja pyövelit ja koko ihmisjoukon makaavan hengettöminä, päästivät he toisiltansa auki nuo hankalat ja ahtaat kaulaliinat, juoksivat rantaan, hyppäsivät espanjalaiseen venheesen ja soudattivat itsensä omaan rantaan.
Olin juuri kertomassa kenraali Elliotille, mitä tapahtunut oli, kun he saapuivat meidän luoksemme. Siinä sitä sitten molemmin puolin seliteltiin ja kiitoksia edeskannettiin, ja kovin hauskasti vietettiin tämän merkillisen päivän ilta.
4. Kolme kuukautta kadoksissa
Pian sen jälkeen läksin Gibraltarista ja palasin Lontoosen, jossa minulla oli yksi merkillisimpiä seikkailuja elämässäni.
Olin lähtenyt kerran Wappingin puolelle katsomaan muutamain Hampuriin lähettämieni esineitten lastaamista laivaan. Palasin kotia Towerin linnan kautta. Päivä oli kuuma, ja minua väsytti kovasti. Päästäkseni siimekseen, päätin pistäytyä yhteen linnan monista tykeistä: siinähän on niin mukava levätä. Tuskin olin kömpinyt sisään, niin jo nukuinkin sikeään uneen. Mutta silloin sattui olemaankin neljäs päivä heinäkuuta, kuningas Yrjö III:n syntymäpäivä, jonka kunniaksi ammutaan kaikista linnan tykeistä. Ne oli ladattu jo aamulla, ja kosk'ei kenenkään johtunut mieleenkään, että minä olisin yhdessä niistä, niin lauaistiin minunkin tykkini, ja minut lennätti kattojen yli virran toiselle puolelle kauaksi eräälle vuokratilalle Bermondseyn ja Deptfordin välillä. Siellä minä putosin päistikkaa suuren heinäpieleksen sisään, heräämättä ensinkään, huumauneena arvatenkin kovasta täräyksestä.
Noin kolme kuukautta sen jälkeen nousi heinäin hinta niin korkeaksi, että vuokraaja näki edulliseksi myödä heinävarastonsa. Se pieles, jossa minä olin, oli suurin kaikista: siinä oli ainakin viisisataa kuormallista. Siksipä alottivatkin siitä. Minä heräsin kovaääniseen puheesen: ihmiset hääräilivät siellä, asetellessaan tikapuita pielestä vastaan. Hiukan vielä unen pöppörissä ja oikein käsittämättä, missä olenkaan, minä kavahdin ja aioin paeta, mutta putosinkin suoraa päätä vuokraajan niskaan. Minä pääsin tuosta törmäyksestä aivan ehjin nahoin, mutta sitä kauheammin kävi vuokraajan: häneltä meni niskat nurin, ja siihen hän jäi eikä hievahtanutkaan enää. Mieleni rauhoittui kumminkin, kun perästäpäin sain tietää hänen olleen kuuluisan saiturin, joka piti viljojansa ja muita maansa tuotteita niin kauan säilössä, kunnes niitten hinta oli noussut suunnattomiin; silloin hän vasta rupesi myömään niitä. Tuo väkivaltainen kuolema oli siis ansaittu rangaistus hänen suurista rikoksistaan ja köyhälle kansalle oikea hyvä työ.
Kovin tuntui minusta kummalliselta liittää ajatukseni jälleen siihen hetkeen, jolloin kolme kuukautta sitten olin nukahtanut tykin sisään. Ja kuinka suuri olikaan ystävieni hämmästys, kun jälleen näkivät minut! He olivat viikkomäärin turhaan tiedustelleet ja kuulustelleet minua joka haaralta.
KOLMASTOISTA LUKU
Seitsemäs seikkailu merellä
Jääkarhuja
Kapteeni Phippsin, nykyisin lord Mulgraven, viimeisellä pohjoisnapa-retkellä olin minäkin mukana, en upseerina, vaan muutoin, ystävänä vaan.
Kerran, kun oltiin ylimmäisillä leveyspiireillä, otin minä taas teleskopini, sen saman, joka minulla oli ollut mukana Gibraltarin piirityksessä, ja tarkastelin tapani mukaan seutuja.
Noin puolen peninkulman päässä meistä näkyi suunnattoman suuri jäävuori, ainakin niin korkea kuin laivan keskimasto. Vuoren huipulla huomasin kaksi jääkarhua, jotka näyttivät olevan verisessä taistelussa keskenään. Minä otin pyssyni, astuin alas jäälautalle ja rupesin kiipeämään huippua kohti. Mutta se ei ollutkaan leikin tekoa. Välisti minun piti hypätä hirvittäväin kuilujen yli, toisin vuoroin taas oli jää niin siloista ja liukasta, että tuon tuostakin menin kumoon. Vihdoin pääsin lähelle karhuja, mutta huomasin samalla, ett'ei niillä olekaan taistelu mielessä; muutoin kisailevat vaan.
Minä laskin jo karhuntaljani arvon — pedot olivat vähintäkin lihavan härjän kokoisia kumpainenkin, — mutta juuri kuin olin ojentanut pyssyni, silloin lipesi minulta oikea jalka, minä kaaduin seljälleni ja menin tainnoksiin. Toinnuttuani noin neljännestunnin kuluttua hämmästyin kovin. Toinen pedoista oli kääntänyt minut alassuin ja tarttunut hampaillaan minua vyötäisistä. Yläosa ruumistani oli karhun mahan alla, jalat roikkuivat edessä. Ties minne se pahus olisi minut raahannutkaan, mutta minä en häikäillyt: sieppasin jahtipuukkoni ja sivalsin karhun vasemmasta takatassusta kolme varvasta poikki. Silloin se päästi minut irti, kauheasti parkuen. Hetken kuluttua se täytti minun päälleni, mutta minä laukaisin, ja peto vierähti hengetönnä jäiselle tanterelle. Ikuista untaan se siinä kyllä makasi, mutta pamaus oli herättänyt useampia tuhansia sen tovereita ylt'ympärillä, ja nämä nyt suoraa päätä juoksemaan ja uimaan minua kohti.
Tässä ei ollut aikaa siekailemiseen. Minä olisin ollut mennyttä miestä, ellei sukkela juoni olisi äkkiä iskenyt mieleeni. Vähemmässä ajassa, kuin taitavalta metsämieheltä menee jäniksen nylkemiseen, olin minä kiskaissut karhulta taljan ja viskannut sen ylleni, pistäen päänikin karhun pään sisään. Tuskin oli tämä tehty, kun jo koko petojen lauma oli ympärilläni. Minä myönnän, että minut tuossa tuuheassa turkissa löi välisti kuumaksi, vuoroin taas hiukan puistutti. Mutta juoni onnistui mainiosti. Karhut tulivat yksitellen, nuuskivat minua ja näkyivät pitävän minua veljenään. Ja hyvin minä karhun näköinen olinkin. Jos olisin ollut hiukan lihavampi, niin olisi yhtäläisyys ollut aivan hämmästyttävä, ja olihan tuossa parvessa nuoriakin karhuja, jotka eivät olleet yhtään lihavammat minua. Tarpeeksi haisteltuaan meitä, nimittäin minua ja uhrini raatoa, suostuivat he minuun, ja meistä tuli pian hyvät tuttavat. Minä matkin heidän liikkeitään ja viuhtomisiaan, vaikka he murinassa ja mörinässä ja karjunnassa veivätkin voiton minusta. Mutta niin karhua kuin olinkin ulkonaisesti, niin ihmistä minä olin sisäpuolelta. Rupesin miettimään, millä keinoin minä tuota hauskaa tuttavuutta voisin parhaiten hyödykseni käyttää.
Olin kerran kuullut erään sotalääkärin väittävän, että puukon pisto selkärankaan tappaa heti. Päätin koettaa. Minä tartuin puukkooni, ja iskin sillä suurinta karhua hartiain väliin. Olihan tuo kovin uskallettua, sen myöntää jokainen, ja ilmankos minä olin hiukan huolissani! Ellei peto heti heitä henkeänsä, niin palasiksi ne minut repivät siihen paikkaan. Mutta yritys onnistui: karhu kaatui hengetönnä jalkojeni juureen eikä edes muhahtanutkaan. Päätin tehdä saman tempun muillekin. Eikä se vaikeata ollutkaan, sillä vaikka karhut näkivätkin, kuinka heiltä velimiehiä kaatuu oikealla ja vasemmalla, ei ne kumminkaan mitään pahaa aavistaneet, ne kun eivät voineet käsittää syytä noihin yhtämittaisiin kellistymisiin. Ja hyvä olikin, ett'eivät käsittäneet. Vihdoin ne makasivat kaikki tuossa ympärilläni käpälät pystyssä, ja minä olin ylpeä kuin Simson, lyötyänsä Filistealaiset.
Palasin sitten laivaan ja pyysin saada mukaani kolme neljäs-osaa miehistöstä nylkemään karhuja ja kantamaan pöystejä laivaan. Takakoivet otettiin vaan, muut osat paiskattiin mereen, vaikka olisi niistäkin suolaamalla saanut kelpo paisteja.
Lontoosen palattuamme lähetin kapteeni Phippsin nimessä muutamia pöystejä amiraliteetin lordeille, valtiovaraston lordeille, Lontoon pormestarille ja kaupungin neuvoksille, samoin kauppiasyhdistyksille ja jakelin loput ystävilleni. Kaikilta haaroin sain mitä hartaimpia kiitoksia. Lontoon porvaristo julkilausui kiitollisuutensa sillä tavoin, että kutsui minut joka vuosi niille juhlapäivällisille, joita siellä pidetään pormestarinvaalin jälkeen.
Karhuntaljat minä lähetin Venäjän keisarinnalle, turkiksiksi hänen majesteetillensa ja hovin korkeimmille henkilöille. Hänen majesteetinsa kiitti minua omakätisellä kirjeellä, jonka hän lähetti erityisen lähettilään tuomaan minulle.
Kapteeni Phippsistä päästettiin sittemmin semmoinen juoru liikkeelle, että hän muka olisi päässyt paljoa pohjoisemmaskin, jos olisi tahtonut. Katson velvollisuudekseni käydä häntä puolustamaan. Meidän laivamme oli juuri pääsemäisillään pohjoisnavalle, mutta minä lastautin sen niin suurella määrällä karhuntaljoja ja karhunpöystejä, että olisi ollut sulaa hulluutta mennä enää kauemmas. Laiva ei olisi kestänyt pienintäkään navakkaa tuulta, saatikka sitten jäävuoria, joita niissä merissä niin viljalti uiskentelee.
Kapteeni Phipps on sittemmin monta kertaa pahoitellut, ett'ei hän ollut osallisena sen päivän urhotyössä, — hän nimittää sitä päivää sattuvasti kyllä karhuntaljain päiväksi. Hän kadehtii minulta kunniata ja koettaa sitä kaikin tavoin supistella. Olemme usein kiistelleet tuosta asiasta keskenämme, ja on meidän välimme vielä tänäkin päivänä vähän niin ja näin. Hän väittää esimerkiksi, ett'ei tuo karhujen puijaaminen ollut konsti eikä mikään, kun minulla oli karhuntalja ylläni; hän muka olisi mennyt heidän keskelleen ilman valhepukua ja olisi täydelleen käynyt karhusta.
Mutta tämä on niin arkaluontoinen asia, ett'ei sivistynyt mies uskalla siitä liian kiivaasti kiistellä Englannin jalon peerin kanssa.
NELJÄSTOISTA LUKU
Kahdeksas seikkailu
Turkinpyitä valtamerellä
Kuljin kerran kapteeni Hamiltonin laivalla, matkalla Englannista Itä-Indiaan. Mukana oli minulla muuan lintukoira, Tray, sanan täydessä merkityksessä aivan korvaamaton hurtta.
Eräänä päivänä, ollessamme tarkkojen laskujen mukaan vähintänsä kolmensadan peninkulman päässä rannasta, huomasin Trayn äkkiä käyvän asentoon. Tuo tuntui kovin oudolta, mutta samassa asennossa se seisoi toista tuntia yhtämittaa. Minä huomautin kapteenille ja upseereille tämän kummallisen ilmiön ja vakuutin, että maa mahtaa olla lähellä, koskapa koirani seisoo lintua. Minulle naurettiin pilkallisesti vasten silmiä, mutta siitä ei minun luottamukseni koiraan rahtuakaan vähentynyt.
Väiteltiin sinne tänne, kunnes minä vihdoin sanoin luottavani koirani nenään enemmän kuin koko laivalla olevain silmiin. Puolen tunnin perästä viimeistäkin kohdataan lintuja, intin minä, ja panin vetoon sata guineata — juuri laivamaksuni.
Kapteeni Hamilton, ylipäänsä kunnon mies kaikin puolin, räjähti nauramaan, kutsutti mr Crawfordin, laivan lääkärin, ja käski hänen koettamaan minulta valtasuonta. Tieteen mies teki työtä käskettyä ja julisti minut täysin terveeksi. Sitten he puhelivat sopottamalla keskenänsä, mutta minun onnistui sittenkin saada joitakuita sanoja selville.
— Mies ei ole täysijärkinen, — puhui kapteeni; en minä saata hyvällä omallatunnolla lyödä vetoa hänen kanssaan.
— Minä olen aivan toista mieltä, — vastasi lääkäri. — Paronissa ei ole mitään vikaa. Hän luottaa vaan koiransa vaistoon enemmän kuin meidän upseeriemme tietoihin. Vetonsa hän menettää, se on varma, mutta menettäköön; miksikäs lähtee niin julkeasti väittämään päättömiä!
— Minä tekisin väärin, jos suostuisin vetoon, — sanoi kapteeni jälleen. — Mutta sillähän siitä pääsen, että vedon lyön ja annan voittamani rahat takaisin.
Tray oli koko ajan seisonut samassa asennossa, ja se se yhä enemmän vahvisti minua uskossani. Minä ehdotin toistamiseen vetoa, ja se lyötiinkin.
Laivan perässä oli meillä venhe, josta merimiehet parhaillaan tyvenen aikana onkivat kaloja. Tuskin oli veto erotettu, niin jo puuttui heille onkeen tavattoman suuri merikala, joka heti kohta hinattiin kannelle. Vatsa viillettiin siltä auki ja — mitäs siellä löytyi? Kuusi paria eläviä turkinpyitä!
Lintuparat lienevät olleet kalan vatsassa jo kauan aikaa, koskapa yksi niistä oli paraillaan hautomassa viittä munaa, ja yhdestä munasta oli poikanen juuri pistämäisillään päätään ulos silloin kuin kalan vatsa halaistiin.
Samaan aikaan oli laivalla kissa saanut poikia, ja nyt me kasvatimme linnunpoikaset yhdessä kissanpoikain kanssa, ja emäkissa se piti niitä yhtä rakkaina kumpaisiakin. Aina sille hätä käteen, jos yksikään linnunpoikasista sattui joutumaan vähän kauemmas eikä heti kohta tullut takaisin.
Meidän saaliiksemme kun oli tullut neljä emälintua, jotka aina vuorotellen munivat, niin oli meillä linnunpaistia pöydässä koko matkan.
Palkitakseni uskollista koiraani, joka oli minulle tuottanut sata guineata, annoin minä sille joka kerta kaikki linnunluut päivällispöydästä. Sai se joskus koko linnunkin.
VIIDESTOISTA LUKU
Matkustus maan sisimmissä ja muita merkillisiä seikkailuja
1. Etnan sydämessä
Olin lukenut erään kirjan, nimeltä "Matkustus Siciliassa", ja mieleni rupesi tekemään saada nähdä Etnan vuorta. Heti läksinkin matkalle ja saavuin muitta mutkitta Siciliaan, vuoren juurelle.
Aamulla sitten aloin astua vuoren huippua kohti, lujasti päätettyäni päästä näkemään vuoren sisustaa, maksakoon vaikka henkeni. Peräti vaivalloisen matkan jälkeen, jota oli kestänyt runsasta kolme tuntia, pääsin vihdoin huipulle. Kolme viikkoa oli tulivuori jo pitänyt jyryä ja jyminää.
Etnasta on aikoinaan niin paljon kirjoiteltu, että jokainen tuntee tämän kuuluisan tulivuoren. En siis ota lisätäkseni mitään, minkä muut kukaties tietävät paremmin kuin minä. Ja vähemmällähän sitä paitsi pääsen.
Kolmasti kuljin aukon ympäri — se on muodolleen kuin mikä ratti, — mutta huomattuani, ett'ei siitä sen parempaa tule, tein tuiman päätöksen ja hyppäsin aukosta sisään. Tuskin olin sen tehnyt, niin jo tuntui kuin olisin hyvässäkin hikikylvyssä: hehkuvia hiiliä lenteli ylt'ympärilläni, ja ne polttivat ruumistani aivan armottomasti.
Kova oli vauhti, jolla nuo hehkuvat aineet sinkoilivat ylös, mutta sitäkin kovempaa vauhtia minä vaivuin yhä alemmas, ja niin pääsin jo muutaman silmänräpäyksen perästä pohjalle. Minä avasin silmäni ja — mitä minä näen? Edessäni oli itse Vulkanus, Kyklopit ympärillään. Nämä herrat, jotka minun järkeni oli jo aikoja sitten siirtänyt tarujen maailmaan, olivat kolmisen viikkoa olleet riidassa keskenään. Siitä se jyry ja jyminä. Minun ilmaantumiseni vaikutti kuin mikä taikavoima: rauha ja sovinto veljesten kesken syntyi heti.
Vulkanus astua lynkytti heti kaappinsa luo, toi sieltä voiteita ja laastaria ja puoskaroitsi minua omin käsin. Hetken kuluttua haavani olivat ummessa. Sitten hän tarjosi minulle virvoituksia, pullon nektaria ja muita makeita viinejä, joita vain jumalat ja jumalattaret juovat. Matkan vaivoista hiukan toinnuttuani, hän esitti minulle puolisonsa, Venerin, ja pyysi hänen pitämään minusta hyvää huolta. Kun vieläkin aattelen kaunista huonetta, johon hän minut saattoi, pehmeitä istuimia, joihin hän minut pani istumaan, ja koko hänen suloista olentoansa, niin ihastus yhä vieläkin mieleni täyttää.
Vulkanus antoi minulle tarkan kuvauksen Etnasta. Hän selitti, ett'ei koko vuori ole muuta kuin suunnaton poroläjä hänen hormeistaan. Usein hänen täytyy, kertoi ukko, rangaista väkeänsä, ja silloin hän vihoissaan viskaa heihin hehkuvia hiiliä, mutta miehet osaavat useinkin niin nokkelasti väistyä syrjään, että hiiliä sinkoilee maan pinnalle saakka, joten häneltä varastot vähenevät.
— Meillä, — kertoi hän — riittää riitoja välistä kuukausmäärin, ja niistä seuraa niitä ilmiöitä, joita te, maanpäälliset, sanotte luullakseni purkauksiksi. Vesuvius on sekin minun pajojani. Täältä käy sinne meren-alainen käytävä, kolmesataa viisikymmentä peninkulmaa pitkä. Riidat ne sielläkin saavat teidän "purkauksianne" aikoin.
Jos nämä vanhan herran opetukset olivat huvittavia, niin oli seurustelu hänen puolisonsa kanssa sitäkin mieluisampaa. Enkä minä luullakseni olisi tästä maan-alaisesta linnasta milloinkaan lähtenyt, elleivät pahat kielet olisi lietsoneet luulevaisuuden liekkiä vanhan herran sydämeen. Ja niinpä hän eräänä päivänä, ennakolta minulle hiiskahtamattakaan, otti minua niskapäästä ja vei minut erääsen huoneesen, jota en ollut tähän asti nähnytkään. Siellä hän nosti minut jonkun kaivon tapaisen suulle ja lausui:
— Kiittämätön kuolevainen! Palaja taas takaisin siihen maailmaan, jostas tullutkin olet!
Ei sallinut sanoa sanaakaan puolustuksekseni, vaan niin heittikin minut suoraa päätä alas pohjattomuuteen.
2. Maan läpi
Minä lensin alas yhä enenevällä nopeudella, kunnes menin tainnoksiin. Mutta äkkiä minä taas virkosin: tunsin olevani auringon valaisemassa vedessä. Minä kun olen hyvä uimari, niin tuntui nyt, äskeiseen huimaan matkaani verraten, ihan kuin olisin paratiisissa.
Tähystelin joka haaralle, mutta pelkkää vettä vaan oli kaikkialla. Lämpömäärä oli aivan toisellainen kuin siellä Vulkanus herran hovissa. Vihdoin siinsi taivaanrannassa joku esine, suuri kuin suunnaton kallio. Se näytti uivan minua kohti. Pian huomasin sen uivaksi jäävuoreksi. Nousin siihen ja löysin monen haeskelun perästä sellaisen kohdan, josta pääsi kiipeämään ylös huipulle.
Suureksi harmikseni ei näkynyt sinnekään maata, ei niin merkkiäkään. Vihdoin, illalla myöhään, huomasin laivan, joka läheni jäävuorta. Heti kuin se oli tullut kuuleman päähän, huusin minä, minkä jaksoin. Sieltä vastattiin hollanninkielellä. Minä mereen taas ja uin laivan luokse, johon minut kohta nostettiin. Minä kysyin, missä ollaan. Etelä-Jäämerellä, vastattiin. Nyt oli asia selvä. Olin Etnasta lähtien pudonnut maan keskuksen halki Etelä-Jäämereen. Se onkin paljoa lyhempi matka kuin maan ympäri. Ennen minua ei ole kukaan tätä reittiä kulkenut, ja ensi kerran, kun uudestaan tämän matkan teen, olen antava kertomuksen havainnoistani, jotka epäilemättä tulevat olemaan varsin huvittavia.
Nautittuani muutamia virvoituksia, panin maata.
Ovat ne sentään tylyä väkeä, nuo Hollantilaiset! Seuraavana päivänä kerroin upseereille seikkailuistani juurta jaksain ja vaatimattomasti, niinkuin vast'ikään olen kertonut, mutta kapteeni ja moni muu vetivät suunsa hyvin epäilevään virnistykseen. Koska he kumminkin olivat niin ystävällisesti ottaneet minut laivaansa, ja koska minun täytyi olla heille hengestäni kiitollinen, olin pakotettu ääneti nielaisemaan tämän loukkauksen.
Tiedustin sitten, mihinkä heillä matka, ja sain tietää laivan olevan löytöretkillä. Jos se on totta, mitä olin heille kertonut, sanoivat he, niin ollaan nyt matkan perillä. Olimme juuri sillä väylällä, jota kapteeni Cook oli purjehtinut, ja pääsimme seuraavana päivänä Botany-Bayhin, seutuun, johon Englannin hallituksen ei pitäisi lähettää huonoa väkeänsä rangaistukseksi, vaan hyviä kansalaisiansa palkinnoksi, — niin ihana ja kaunis on tämä maa.
3. Juustolla
Botany-Bayssa viivyttiin kolme päivää. Neljäntenä päivänä, sieltä lähdettyämme, nousi hirmuinen myrsky. Se repi meiltä purjeet palasiksi, taittoi puukipröötyn ja paiskasi pramitangon kompassikojuun, niin että kompassi meni säpäleiksi. Ken on merellä ollut, hän tietää, mitä tuollainen tapaus merkitsee.
Myrsky taukosi vihdoinkin. Hiljainen tuuli vaan työnteli laivaa. Näin se sitten meidän alus ajelehti kolme pitkää kuukautta ja lienee kulkenut suunnattomat matkat. Äkkiä jouduttiin ihan uusiin oloihin. Meidän tuli kaikkien niin hyvä ja hauska olla: nenään löyhähteli mitä suloisimpia balsamituoksuja; itse merikin näytti nukkuneen —: se ei ollut enää vehreätäkään värilleen, vaan valkoista.
Pian tuli maa näkyviin ja rannassa jonkun matkan päässä satama, varsin avara meidän mielestä. Laskettiin siihen. Vesi ei siinä ollutkaan vettä, vaan makeinta maitoa. Noustiin maihin ja huomattiin, että koko saari oli suunnattoman suuri juusto. Kenties emme olisi siitä seikasta selvää saaneetkaan, ellei muuan merkillinen sattuma olisi johtanut asian perille. Meillä oli laivassa matrossi, jolla oli luonnostaan tavaton inho juustoa vastaan. Maihin astuttuaan hän meni heti tainnoksiin. Toinnuttuansa hän pyytämällä pyysi, että juusto hänen jalkainsa alta otettaisiin pois. Ruvettiin peräämään: mies oli oikeassa. Saari oli, kuten jo sanoin, yhtä ainoata suurta juustoa. Enimmät asukkaat käyttivät ruokanaan maata jalkainsa alta. Yön aikaan täyttyivät kuopat jälleen. Oli siinä maassa myös koko joukko viinamäkiä. Niissä kasvaneita rypäleitä kun pusersi, niin maitoa niistäkin läksi.
Saaren asukkaat olivat kookasta, solakkaa väkeä, useimmat yhdeksän jalkaa korkeita. Heillä oli kolme jalkaa ja yksi käsi, aika-ihmisillä sitä paitsi sarvi otsassa. Merkillisen nokkelasti he liikkuivat maidon pinnalla, niinkuin me kävelemme niityllä, uppoamatta, vajoamatta.
Tällä saarella elikkä, paremmin sanoen, tällä juustolla kasvoi suuria viljavainioita. Tähkät olivat pään kokoisia, ja leipä niissä joutui ihan valmiiksi. Kulkiessamme tämän juuston poikki, kohtasimme yhdeksän virtaa; seitsemässä vuoti maitoa, kahdessa viiniä.
Kuusitoista päivää astuttuamme, tultiin vihdoin saaren vastakkaiselle rannalle. Siellä oli avarat tasangot tuollaista vanhettunutta, viheriää juustoa, joista herkkusuut niin suurta melua pitävät. Matoja siinä emme löytäneet, vaan sen sijaan upeita hedelmäpuita, täynnään kirsikoita, aprikooseja, persikoita ja tuhansia muita lajeja, joita emme kaikkia tunteneetkaan. Näissä peräti pitkissä ja paksuissa puissa oli suunnattomat määrät linnunpesiä. Niinpä oli siellä jäälinnun pesä, ympäri mitaten viisi kertaa niin suuri kuin St. Paulin kirkon kupu ja sanomattoman taidokkaasti tehty paksuista ja pitkistä hirsistä. Siinä oli, jos oikein muistan, viisisataa munaa, joista pienin viinitynnyrin kokoinen. Poikasia emme nähneet, mutta piipitystä kuului. Suurella vaivalla saimme yhden munan rikki, ja silloin sieltä tuli näkyviin poikanen: noin kaksikymmentä kertaa niin suuri kuin korppikotka. Tuskin oli poikanen päässyt munasta, niin jo tuli emä, hyökkäsi meidän joukkoomme, tarttui kynsillään kapteenia niskasta kiinni ja nosti hänet peninkulman verran ylös. Siellä se pieksi häntä siivillään ja viskasi viimein mereen.
Hollantilaiset ovat mainioita uimareita. Niinpä kapteenikin jonkun ajan perästä taas liittyi meihin, ja sitten palasimme laivalle takaisin, mutta aivan toista tietä. Paluumatkalla oli meillä tilaisuus tehdä uusia hauskoja havaintoja. Muun muassa ammuimme siellä kaksi varsin kummallista puhvelihärkää: niillä oli ainoastaan yksi sarvi, sekin ihan silmien välissä. Paha oli meillä mieli siitä, että tulimme ne ampuneiksi, sillä perästäpäin saimme kuulla, että alkuasukkaat kesyttivät niistä vetojuhtia ja ratsuja. Liha kuului olevan erinomaisen hyvää, mutta aivan tarpeetonta sellaiselle kansalle, joka elää pelkästä maidosta ja juustosta.
Pari päivää ennenkuin olimme saapuneet laivalle, näimme kaksi miestä riippumassa jaloistaan puussa. Minä tiedustin, mistä rikoksesta heille näin hirmuinen rangaistus on tuomittu, ja sain tietää heidän käyneen ulkomailla ja sieltä kotia tultuansa lasketelleen kaikenlaisia valheita maista, joissa eivät olleet käyneetkään, ja seikkailuista, joita ei ollut tapahtunutkaan. Minun mielestäni oli rangaistus varsin kohdallaan, sillä matkustajan ensimmäinen velvollisuus on pysyä totuudessa.
Tultiin siitä sitten laivaan, nostettiin ankkuri ja sanottiin jäähyväiset tälle merkilliselle saarelle. Rannan puut, joista muutamat olivat hyvin pitkiä, tekivät meille kaksi kumarrusta yht'aikaa ja samassa tahdissa ja oikenivat sitten jälleen entiseen asentoonsa.
4. Valaskalan vatsassa
Harhailtiin sitten merellä kolme päivää taivas ties missä, sillä kompassiahan meillä ei ollut. Tultiin vihdoin sellaisille ulapoille, missä vesi oli ihan mustaa. Me maistoimme tätä samean näköistä vettä, ja katso se olikin mitä armainta viiniä! Töin tuskin saatiin merimiehet estetyiksi juomasta itseänsä humalaan. Mutta eipä tuota iloa pitkälle piisannut, sillä pian alkoi laivan ympärillä vilistä valaskaloja ja muita jättiläismäisiä kaloja. Oli siellä semmoinenkin, ett'ei pyrstöä näkynyt, vaikka kiikarillakin katsottiin. Pahaksi onneksi huomattiin tuo hirviö vasta silloin kuin se oli ihan lähellä laivaa. Yksi ahmaus vaan, niin jo oli koko laiva mastoineen päivineen sen kulkussa.
Jonkun ajan perästä peto aukaisi hirmuisen kitansa, nielläkseen suunnattoman määrän vettä, ja sen mukana solui sitten laiva hirviön mahaan. Siellä me sitten täydessä tyvenessä heitimme ankkurin. Ilma oli siellä jotenkin helteistä ja umpeaa. Mahassa näimme sitten ankkureita, köysiä, ruuhia, pursia ja monen monta laivaa, toiset täydessä lastissa, toiset tyhjillään. Niitten oli käynyt samoin kuin meidänkin. Täytyi yhtämittaa pitää tulisoihtuja palamassa, meiltä kun puuttui sekä aurinko että kuu ja taivaan tähdet. Kahdesti päivään kelluttiin ulapalla, ja kahdesti olimme pohjassa kiinni. Silloin näet kuin peto juoda huhmasi, silloin oltiin väljillä vesillä, ja kun se syöksi vedet suihkuna ilmaan, silloin käytiin pohjaan. Tarkkain laskujen mukaan oli hirviön härppäämää vettä niin paljo kuin Geneven järvessä, joka ympäri mitaten on kolmekymmentä peninkulmaa.
Vankeutemme toisena päivänä tässä pimeässä valtakunnassa uskalsin minä kapteenin ja muutamain upseerien seurassa lähteä tarkastusretkelle, laivan istuessa pohjassa kiinni. Meillä oli tulisoihdut joka miehellä, ja siten me vähitellen kohtasimme kymmenentuhatta miestä, kaikki samassa tilassa kuin mekin. He neuvottelivat siitä, millä keinoin päästä täältä pois. Muutamat olivat olleet siellä jo monta vuotta. Mutta juuri kuin puheenjohtaja oli selittämässä meille, mistä tässä on kysymys, rupesi tuota pahuksen petoa janottamaan, ja vetten paljoudet hyökkäsivät sellaisella vauhdilla sisään, että parahiksi ennätti jokainen laivaansa. Muutamat, jotka olivat vähemmin ketteriä kuin me, saivat pelastua uimalla.
Heti kuin oli päästy kuiville, kokoonnuttiin taas neuvottelemaan. Minut valittiin puheenjohtajaksi, ja minä ehdotin, että kaksi pisintä mastopuuta kiinnitettäisiin päittäin yhteen, ja samassa kuin peto ensi kerran aukaisee kitansa, pystytettäisiin puu sillä tapaa, ett'ei peto enää saisi leukojaan yhteen. Tämä ehdotus hyväksyttiin yksimielisesti ja sata väkevintä miestä määrättiin panemaan sitä toimeen. Tuskin oli mastot minun johdollani saatu yhteen, niin jo tarjoutuikin sopiva tilaisuus. Hirviötä rupesi haukottamaan, ja silloin me iskimme maston niin, että alapää tuli kiinni kieleen ja yläpää kitalakeen. Nyt siltä jäi kita ammolleen.
Heti kohta kuin taas oltiin syvillä vesillä, noustiin venheisin ja päästiin vihdoin ihmisten ilmoille. Oli se riemunhetki sentään, kun taas saatiin nähdä auringon paistetta, jota vailla oli oltu neljätoistakymmentä päivää. Kun sitten kaikki alukset oli saatu hirviön mahasta ulos, oli meitä kokonainen laivasto: noin viisineljättä laivaa kaikenlaisista maista. Mutta mastot jätettiin pedon kitaan pystyyn, jott'ei muitten, jotka tämän kidan kohdalle sattuvat, kävisi yhtä onnettomasti kuin meidän.
5. Kaspian merellä
Päästyämme vankeudesta, oli meillä ensimmäisenä huolena saada tietää, missä tienoin maailmaa nyt ollaan. Kauan kesti tätä seikkaa pohtia. Vihdoin onnistui minun, entisten havaintojeni perustuksella, saada selville, että me olimme Kaspianmeressä. Mutta koska tämä meri ei ole yhteydessä minkään muun meren kanssa, oli meidän mahdoton käsittää, millä lailla meidät oli tänne heittänyt. Muuan juustosaaren asukkaita, jonka olin ottanut mukaani, selitti tämän asian varsin järkevällä tavalla: peto, jonka mahassa me olimme olleet niin kauan, oli tullut tänne maan-alaisia meriä myöten.
No niin, täällä sitä nyt kerta oltiin ja sillä hyvä. Täysissä purjeissa laskettiin rantaan, ja minä nousin ensimmäisenä maihin.
Tuskin olin astunut jalkani kuivalle maalle, kun jo lihava karhu ryntäsi päälleni.
— Jaha! — arvelin minä. — Niin tulit kuin käskettynä.
Minä tartuin sitä etukäpäliin ja puristin niitä niin hartaasti, että karhulta pääsi parku. Min'en ollut tuosta millänikään, vaan pitelin pitelemistäni tassuista kiinni hamaan siihen asti, kunnes peto kuoli nälkään. Tämä kohotti minut karhujen maailmassa sellaiseen arvoon ja kunniaan, ett'ei sen koommin ole karhu enää ikinä kimppuuni käynyt.
6. Hyvä koira kuoltuaankin
Matkustin sieltä sitten Pietariin, jossa eräältä vanhalta tuttavaltani sain peräti mieluisan lahjan, nimittäin koiran, sen saman nartun pentuja, joka, niinkuin muistettanee, oli kerran ajanut minulle kuusi jänistä yhtähaavaa. Pahaksi onneksi sattui muuan kömpelö metsästäjä ampumaan sen kuolijaksi, lauaistuaan haulikkonsa muka lintuparveen. Minä teetin tuon kelpo elukan nahasta itselleni liivit, ja ne ne minua vieläkin saaliin jäljille saattavat. Päästyäni näet pyssyn kantaman päähän, kirpoaa liivistä nappi siihen suuntaan, missä otus on, ja minulla kun pyssy on alati ladattuna, niin ei saalis minulta milloinkaan pääse pakoon.
Tällä haavaa on liiveissäni vielä kolme nappia. Kun tästä taas alkaa metsästys-aika, neulotan niihin kaksi uutta nappiriviä. Ken sitten minua kunnioittaa käynnillänsä, hänen ei tule ikävä olla.
Mutta tähän nyt tällä erää tarinani päättykööt.
Hyvää yötä!