Paul Verlaine: Hänen elämänsä ja runoutensa

PAUL VERLAINE HÄNEN ELÄMÄNSÄ JA RUNOUTENSA

Kirj.

ANNA-MARIA TALLGREN

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1922.

SISÄLLYS:

Juhani Siljo (omistus)
Alkusanat.

  I. Lapsuus ja nuoruus. Ensimmäiset runokokoelmat.
 II. Mathilde Mauté ja "Bonne Chanson".
III. Arthur Rimbaud ja yhteiset vaellusvuodet.
     "Romances sans paroles".
 IV. Verlaine, kristitty.
  V. "Lélian parka".
 VI. Paul Verlaine.

JUHANI SILJO.

Muutamia viikkoja Sinun kuolemasi jälkeen kysyi sisaresi minulta, haluaisinko jonkun Sinun kirjasi muistoksi Sinusta: pyysin silloin, että saisin pitää omanani Verlaine'in runot, "Choix de poésies", jonka eläessäsi olit minulle lainannut ja jota Sinä paljon rakastit.

Joka kerta, kun näen hyllylläni tämän keltakantisen kirjan tai pidän sitä kädessäni, muistan sitä iltaa, jolloin me iloisin mielin suunnittelimme erästä yhteistyötä. Minä olin kertonut Sinulle, että aioin kirjoittaa tutkielman Verlaine'ista,jota minä rakastin yhtä paljon kuin Sinä, ja silloin ehdotit — puol'leikkisästi, puol'tosissasi, joka oli Sinulle ominaista, että kääntäisit sikermän Verlaine'in runoja kirjani "kuvitukseksi". Mutta muutamia kuukausia sen jälkeen puhkesi vapaussotamme, jota varten Sinä olit kasvanut ja kypsynyt, ja meidän pieni yhteistyömme raukesi samoin kuin ne monet, monet kirjalliset teot, jotka elämäsi viime aikoina täyttivät mielesi.

Minun suunnitelmani toteutuminen jäi vuosikausiksi, ja olisi kai yhä jäänyt, ellei "Choix de poésies" olisi ollut jokapäiväisenä seuranani, ja myös muistuttajanani. Mutta nyt olen suorittanut osuuteni; se kehys on valmis, jonka tuli sisältää Sinun runosuomennoksesi. Sanon sitä kehykseksi juuri sen vuoksi, että tunnen kuinka kuollut ja tyhjä se on, verratessani sitä alkuperäiseen suunnitelmaamme. Olen kirjoittanut sen Sinua ajatellen, ja sen vuoksi tahdon omistaa sen Sinulle: se on yksinkertainen kiitos kaikista niistä herätteistä ja kauneusvaikutelmista, joita keskustelut Sinun kanssasi minulle välittivät, ja se on kiitos vilpittömästä ja hyvästä ystävyydestäsi, joka yhä vielä on minulle elävä voima.

Maaria, 6 p, heinäkuuta 1922.

Tekijä.

ALKUSANAT.

Anatole France on eräässä novellissaan kertonut "huonosta ihmisestä, nimeltä Gestas, joka teki maailman ihanimpia lauluja" ja joka, niin syvälle kuin olikin vaipunut kaikkinaisiin paheisiin, oli säilyttänyt naiivin lapsenmielensä. Väliin saattoi tämä vanha juomari olla sangen apea ja surullinen; hän katui ja häpesi elämäänsä ja antoi itselleen kaikkinaisia alentavia nimityksiä, ja kun hän sellaisessa mielentilassa näki avoimen kirkon, kiiruhti hän sisään ripittäytymään ja rukoilemaan "valkeata pukua ja siipiä sielulleen".

Tämän runoilijaluoman esikuvana on ollut Paul Verlaine.

Verlaine'in erikoisuutta ei vielä luonnehdita sillä, että huomauttaa hänen paheellisuudestaan ja taas hänen puhtaasta lapsenmielestään, mutta joka tapauksessa on moinen vastakohtaisuus hänen kaikkein oleellisimpia ominaisuuksiaan. Sillä tämä alkoholin ja naisten turmelema elostelija, jonka elämäntaipaleella kapakat, vankilat ja sairaalat olivat merkittäviä virstapatsaita, on kirjoittanut ehkä hartaimmat, kristillistä nöyryyttä kumpuavimmat säkeet koko Ranskan laulurunoudessa, sekä kuullut aineettomampia sointuja kuin mitä kuolevaisen korvan usein on sallittu kuulla. Tuskin kukaan ranskalainen lyyrikko on kirjoittanut niin julkean irstaita ylistyksiä aistillisuudelle kuin hän, ja taas palvonut Neitsyttä koko tämän huikaisevassa taivaallisessa kirkkaudessa, joka on vielä valkeampaa sen vuoksi, että jumalainen ilmestymä on nähty läpi enkeliparvien "siipien havinan". 5 Nämä äkkinäiset ylimenot ja vastakohtaisuudet juontavat juurensa Verlaine'in temperamentista; hän oli herkkä ja vilpitön, mutta samalla heikko ja määrätietoisuutta vailla. Hänen elämässään ei ole muuta synteesiä kuin sen täydellinen synteesittömyys. Hän oli yhteiskunnallisesti epäyhteiskunnallinen ihminen, boheemi, joka ei tiennyt mitään syyntakeellisuudesta ja joka moraalisessa mielessä ei tunnustanut mitään kokemusta; luonteena tyypillinen tunne- ja tunnelmaihminen, impressionisti, jonka alkuaankin heikko tahto ei ollut päässyt kehittymään. Hän oli niitä, joita eräs ranskalainen runoilija on tarkoittanut puhuessaan tyypillisistä lyyrikoista: "Quand ils ne sont pas très gais, ils sont très tristes" — kun he eivät ole hyvin iloisia, ovat he hyvin surullisia. Verlaine on itse luonnehtinut itseään sekä runoilijana että ihmisenä sanoessaan sydämestään: "Un coeur à tous vents"; hän oli tuulikantele, kaikille tuulille altis, puhaltivatpa ne miltä suunnalta tahansa ja olivatpa ne hyviä tai pahoja.

On sanottu, että paperi on huono äänenvälittäjä, ja että sydämen pohjalla asuva tuskainen nyyhkytys muuttuu vain huokaukseksi, niin pian kuin se on paperille painettu. Verlaine'in nähden ei tämä vanha, tunnettu totuus pidä paikkaansa, niinkuin melkein kaikkiin toisiin laulajoihin nähden. Sillä Verlaine'in runo on huokaus itse, nyyhkytys itse; se on itku ja hymy, se on tuska ja riemu, eikä vain näiden käsitteiden heijastuma. Hänen runonsa ei ole minkään prosessin tulos, se ei kaipaa paperin tai painomusteen välitystä 'ollakseen olemassa'. Sitä ei ajattele painettuna sanana, yhtä vähän kuin lauluja kuunnellessa ajattelee nuottipintaa ja tempomerkintöjä. Verlaine oli tyypillisimpiä lyyrillisiä lyyrikolta; hänen rajoituksensa — joka samalla oli hänen rikkautensa — oli se, että hän oli laulaja luontonsa armosta, eikä luonteensa pakosta: hänellä oli tuskin tarvetta kasvaa ja syventyä, tai rakentaa omaa eetostaan runoutensa avulla. Tästä ominaisuudesta johtuu myös, että usein silloin kun inspiratsioni ja vaisto hänet pettää, luhistuvat hänen säkeensä ilman ajatuksen kiinteää rakennetta pelkäksi ontoksi sanahelinäksi. Mutta onnellisena improvisoijana on hän maailmankirjallisuuden kaikkein suurimpia, ja kaikkein nerokkaimpia; hän on jotakin mystillistä tietä osannut elää ja tulkita hetken vaihtuvat mielialat ja sielun miltei tiedottoman, alitajunnallisen liikunnan. Ja tähän improvisatsionilahjaan yhtyy hänellä näinä onnellisina hetkinä äärettömän herkkä runollinen vaisto ja varma korva, joka panee hänet valitsemaan kielen kaikkein vivahdusrikkaimmat ja samalla täsmällisimmät sanat. Hänen keskeisimmissä runokirjoissaan ihailee yhtä paljon niiden jumalaisia vokaalisointuja, joiden vertaisia kukaan aikaisemmin ei ollut Ranskan lyriikassa luonut, ja taas niiden välitöntä innoitusta ja raikasta laulamisen iloa: ne ovat tavallaan luonnonrunoilijan käsialaa, mutta luonnonrunoilijan, joka näinä onnellisimpina hetkinään on myös taiteilijana aikakautensa kaikkein suurimpia.

"Ils vivront dans tout coeur vivant",(Ne tulevat elämään jokaisessa elävässä sydämessä.) on Verlaine kerran kirjoittanut, runoistaan puhuen. Tämä ylpeä väite on oikeutettu: Verlaine'in parhailla runoilla on juuri se oikea lyyrillinen hermo, joka antaa niiden elää — elää jokaisen sydämessä, joka on mahdollinen ottamaan vastaan Runon lahjaa.

LAPSUUS JA NUORUUS. ENSIMMÄISET RUNOKOKOELMAT.

Verlaine'in nuoruusvaiheet voimme sivuuttaa verrattain lyhyeen.

Paul-Marie Verlaine syntyi 30 p. maalisk. 1844, siinä kaupungissa, josta Maurice Barres on sanonut, ettei mikään saata sen lailla voittaa puolelleen rakkautta: Metzissä. Myöhemmissä muisteluissaan palaa Verlaine usein niihin onnellisiin vuosiin, jotka hän täällä vietti — "oi kaupunki, jossa lapsuuteni hymysi!" — puhuen kaipauksella sen puiden reunustamista katukäytävistä, tuomiokirkon jaloista ääriviivoista ja "ensimmäisestä rakkaudestaan", vaaleakutrisesta metziläistytöstä. Mutta nämä valoisat muistot näkyvät hänelle samalla kuin suruharson varjostamina: tämä jalo ja onneton kaupunki, huokaisee hän, oli "kunniakkaasti ja traagillisesti" langennut vihollisen käsiin. Komeassa, Metzille omistetussa oodissaan pyytää hän kaupunkia odottamaan kärsivällisesti, sillä päivä on kerran tuleva, jolloin "me olemme tuhannen tuhatta vastaan, emmekä enää yksi sataa vastaan!"

— — nous serons mille contre mille non plus un contre cent, bientôt!

Oleskelu Metzissä loppui kuitenkin lyhyeen. Pari vuotta asui perhe etelässä, Montpellier'n kaupungissa, muuttaen takaisin Metziin, mutta ennenkuin Paul oli täyttänyt kahdeksannen ikävuotensa, otti kapteeni Verlaine, hänen isänsä, eron sotilaspalveluksesta, ja perhe siirtyi Parisiin. Paulille oli muutto hänen elämänsä ensimmäinen suuri pettymys: vanhempien innokkaat kuvaukset pääkaupungin nähtävyyksistä olivat kiihoittaneet hänen herkkää mielikuvitustaan, niin että hän odotti näkevänsä (kuten hän itse myöhemmin on kertonut) todellisen Bagdadin päärlyineen ja kultahelmineen. Luvattujen ihanuuksien asemesta näkikin hän vain pitkiä talorivejä ja loputtomia katuja, joissa lapsensilmä ei keksinyt mitään itämaista hohdetta! Kuinka hyvänsä, jos Metz oli se kaupunki, jossa Paul Verlaine, omien sanojensa mukaan, aukeni elämälle, määräsi Parisi ratkaisevasti hänen kohtalonsa, ja tavallaan myös hänen lyriikkansa laadun. Luonnehtiessaan itseään eräässä runossaan "Un conte", Satu, sanoo hän olevansa "tympeä parisilainen", "teattereiden, kauppapuotien, katukäytävien, lokaviemäreiden ja sauhun" rotua: tässä runossa on paljon totta. "Vous sentez et vous souffrez Paris", Parisi on teille tunne ja kärsimys, kirjoitti Jules de Goncourt kerran hänelle. Kuvaavaa onkin, että hänen ensimmäisen painetun runonsa nimi oli "Nocturne Parisien" — eräänlainen kaamea hymni Seine-virralle. Siinä on sitä "ilmaston ja veden spleen'iä", joka erään ranskalaisen runoilijan sanojen mukaan on niin ominaista Parisille, varsinkin sen latinalaiselle kaupunginosalle. Verlaine kuuluu niiden ranskalaisten lyyrikoiden sarjaan, jotka Villon'ista Paul Fort'iin saakka ovat olleet hedelmällisessä ja lakkaamattomassa vuorovaikutuksessa Seine'in kaupunkiin ja ovat sen kasvatteja: he eivät olisi sitä mitä he ovat ilman Parisia, samalla kuin Parisi ei olisi sitä mitä se on ilman heitä. Bulevardit, kukkivat kastanjapuut, opaalihohde, joka väreilee Seine'in siltojen yllä, sumuinen tai valokajasteinen virta, lyhtyrivit, ankeat ja huumaavat absinttitunnit — kaikki tämä, samalla kuin se on inspiroinut heitä, on olemassa voimistettuna ja taas herkennettynä juuri heidän säkeittensä armosta. Ei niin, ettei Paul Verlaine olisi ollut sangen läheisessä kosketuksessa myös maaseutuun — jo kouluvuosinaan vietti hän loma-aikansa Ardenneilla tai muualla, ja myöhemmin etsi hän juuri luonnosta terveyttä ja uutta tasapainoa — mutta Parisi oli joka tapauksessa ratkaisevasti mennyt hänelle veriin, muodostuen näin lopulta hänen kohtalokseen.

Verlaine'in vanhemmista eivät hänen elämäkertansa kirjoittajat anna monia tietoja. Isä, kapteeni Nicolas-Auguste Verlaine, vanhaa soturi- ja maanviljelijäsukua, oli kookas ja ryhdikäs sotilas, silmäniskultaan tuima ja ääneltään käskevä; hän oli kaikesta päättäen tavallinen 'kunnian mies' ja nuhteeton kansalainen, joka piti hyvää huolta virkavelvollisuuksistaan ja oli kiintynyt perheeseensä, niinkuin latinalaisissa maissa on yleistä. Confessions-kirjasessaan ("Tunnustuksia") — jonka ääretön ja ujostelematon avomielisyys elämän kaikkein intiimimmeissä asioissa väliin saa lukijan hätkähtämään — mainitsee Verlaine liikutettuna pariin erään, miten hyvä isä aina oli hänelle. Kaikkina niinä kahdeksana vuotena, lausuu hän, jotka vietin Landryn oppilaitoksessa, ei mennyt yhtään ainoata päivää, ettei isä olisi tullut minua tervehtimään, ja aina hänellä oli mukanaan jotakin, josta hän tiesi minun pitävän, makeisia tai muuta. Sen sijaan eivät Verlaine'in muistelmat, enempää kuin asiakirjatkaan, puhu mistään intellektuaalisesta kiitollisuudenvelasta: mitä tietä Verlaine'in kirjalliset lahjat ovat periytyneet, on toistaiseksi jäänyt selvittämättä. Sillä mitä taas äitiin tulee, on tämän lahjakkuus ollut yksinomaisesti sydämen lahjakkuutta. Elisa Dehée, rikkaan flanderilaisen tehtailijan tytär, oli varhain mennyt naimisiin kapteeni Verlaine'in kanssa, ja kodin harrastukset anastivat koko hänen mielenkiintonsa. Mitään parisitarta ei tästä kelpo naisesta koskaan tullut; senkin jälkeen kuin perhe oli muuttanut maaseudulta, säilytti hän vaatimattomat tapansa sekä puvussaan että koko olemuksessaan. Rouva Verlaine oli hurskas nainen, ja myös vanhoihin traditsioneihin piintynyt ja näin ollen jäi pojan henkinen ilmapiiri hänelle tykkänään vieraaksi. Mutta se ei estänyt häntä jumaloimasta Paulia ja tämän runoilijamainetta. Hän ylpeili poikansa kirjoista, joita hän tuskin oli lukenut. Äidin ja pojan väli oli erikoisen hellä; pojan ollessa kotimaassa eivät he asuneet erillään paljon muuta kuin sen lyhyen vuoden, minkä Verlaine'in onnellisesti alkanut ja onnettomasti päättynyt avioliitto kesti, sekä ne pakolliset väliajat, jotka Verlaine'in oli vietettävä tyrmissä tai sairaaloissa. Verlaine'in muistelmissa säilyykin tämän vaatimattoman, puhdassydämisen porvarisvaimon kuva kuin kultakehyksissä, ja varsinkin elämänsä loppuaikoina muistelee Verlaine äitiään katuvalla, tuskansekaisella hellyydellä. "Certes oui pauvre maman était bien trop bonne" — niin, äitiraukkani oli tosiaan aivan liian hyvä, tunnustaa hän miltei kyynelet silmissä. Ja intomielisesti vakuuttaa hän "Tunnustuksissaan", että äiti vielä kuoltuaankin pysyy hänelle elävänä voimana: äänenpainon välittömyys ei voi olla vakuuttamatta lukijaa. "Hän elää, äiti, minun sielussani, ja minä vannon hänelle tässä, että hänen poikansa elää hänen läheisyydessään, itkee hänen povellaan, kärsii hänen kanssaan eikä ole milloinkaan, ei edes suurimmassa harhassaankaan — tai oikeammin heikkoudessaan — tuntenut olevansa ilman hänen suojaansa." Äidin eläessä on hänellä usein omantunnonvaivoja, ajatellessaan sitä surua, mitä hän pitkin aikaa tälle hellälle sydämelle tuottaa. Monsin vankilasta kirjoittaa hän eräälle ystävälleen, pyytäen tätä usein käymään äidin luona, mutta, jatkaa hän, "älä millään ehdolla kerro hänelle mitään sairaudestani tai saata häntä levottomaksi!"

Toinen hänen lapsuusaikansa valo-olento, jonka lempeä kuva väliin häämöttää hänen lyriikassaan, oli serkku Elise, Paulia kahdeksan vuotta vanhempi neitonen. Hän oli samalla kertaa sisar, uskottu ja ystävä, jolle Paul saattoi kertoa huolensa ja tulevaisuudenhaaveensa. Kun nuori runoilija kulki ensimmäiset runot taskussaan, uneksien mainetta ja menestystä, mutta vailla varoja tai vaikutusvaltaisia suhteita niiden painattamiseksi, tarjosi Elise serkulleen säästämänsä käsirahat, joiden avulla "Saturnolaiset runot", Poèmes saturniens, saatiin julkaistuiksi. Ja kun Elise, joka pitkin elämäänsä oli ollut heikko ja kivulloinen, vähän sen jälkeen kuoli, oli Paul jonkin ajan kuin tuskasta hervoton: kahtena ensimmäisenä päivänä kieltäytyi hän ottamasta pienintäkään ravintoa, mutta sen sijaan joi hän aamusta iltaan ja illasta aamuun huumatakseen suruaan. "Les deux jours qui suivirent, je ne mangeai pas, je bus", kertoo hän itse "Tunnustuksissaan", ja tämä sanonnan lakonisuus, joka Verlaine'ille on ominaista vain silloin kun hän on syvästi liikutettu, todistaa hänen kaipauksensa vilpittömyyttä. Paljon myöhemmin, eräässä Amour ("Rakkaus")-nimisen kokoelmansa runossa, jossa hän muistelee kaikkia niitä, jotka ovat menneet pois ennen häntä ja jättäneet hänet niin peloittavan yksin, omistaa hän juuri Elise-ystävälleen helliä, syvän kaipauksen värittämiä sanoja.

Nautittuaan alkeisopetusta eräässä pienessä koulupahasessa Rue Hélène'in varrella, siirtyi Verlaine L'Institution Landry-oppilaitokseen, joka ylpeili siitä, että se oli saanut lukea oppilaikseen m.m. suuren Sainte-Beuve'in. Hänen ensimmäiset kokemuksensa kouluelämästä olivat varsin surulliset. Hemmoiteltu lapsi vieroi siinä määrin sen säännönmukaisuutta ja kuria, että hän hillittömän ikävän pakottamana karkaa suin päin kotiin ja rukoilee, ettei häntä enää koskaan lähetettäisi kouluun takaisin! Myöhemmissä muisteluissaan nimittääkin hän L'Institution Landry'ta "ensimmäiseksi vankilakseen". Ainoana lohdutuksena on toverielämä: muutamien samanluokkalaisten kanssa solmiikin nuori Paul ennen pitkää ystävyyssuhteita, joista varsinkin eräs, Lepelletier'n kanssa solmittu, säilyi yhtä läheisenä Verlaine'in kuolemaan asti. Kirjallistutkimus on muutoin suuressa kiitollisuudenvelassa samaiselle Lepelletier'lle, joka on julkaissut laajan ja asiallisen, lukuisien kirjeiden valaiseman elämäkerran ystävästään, ulottaen henkilökohtaisiin muistoihin perustuvan kuvauksensa hamasta Verlaine'in varhaisesta nuoruudesta hänen viimeisiin vaiheisiinsa saakka. Hänen kertomuksensa Paulin kouluvuosista ei kylläkään ole täysin sopusoinnussa Verlaine'in omien puheitten kanssa: muun muassa väittää Lepelletier, ettei toveri suinkaan ollut mikään "mahdoton oppilas", niinkuin tämä itse on uskotellut jälkimaailmalle. Paul-Marie, sanoo hän, ei kylläkään ollut mikään kouluvalo tai mallioppilas, mutta esim. ainekirjoituksessa ja latinassa hän kunnostautui, ja hänen päästötodistuksensa oli kernaammin hyvä kuin huono. Tämä tapahtui v. 1862, jolloin Lycée Bonaparte'in rehtori allekirjoitti seitsentoistavuotiaan Paul Verlaine'in akateemisen valtakirjan.

Verlaine oli siis "bachelier ès lettres" ja näin ollen kypsä aloittamaan elämänsä omin päin. Mutta isän tahto, joka jyrkästi oli leipäopintojen puolella, ja oma halu, joka veti nuorukaista vapaaseen taiteilijaelämään, törmäsivät varsin lujaan vastakkain. Aluksi osoittautui isä voimakkaammaksi, nuorukainen kirjoittautui paremman puutteessa lakitieteelliseen tiedekuntaan, ja äiti alkoi jo haaveilla tulevia korkeita virkoja ja ministerinsalkkuja… Paul itse ei tuntenut vähintäkään kutsumusta lakialalle, mutta koska kerran jotakin oli valittava, tuntui tämä hänestä helpoimmalta. Suoritettuaan jonkun pienen oikeustutkinnon — ja siinä sivussa kirjanpitokurssin! — sai hän isänsä välityksellä paikan eräässä vakuutuslaitoksessa. Verlaine vanhemman taloudellinen asema, joka aikaisemmin oli ollut varsin vakavarainen, oli epäonnistuneiden rahansijoitusten takia käynyt horjuvaksi, ja Paulin täytyi saada ansiotyötä mistä hyvänsä. Isän kunnianhimo kärsi kuitenkin siitä, että hänen poikansa oli vain halpa konttoristi, ja niin panikin hän liikkeelle kaiken mahdollisen vaikutusvaltansa, jonka tuloksena oli pienitöinen virka Hôtel de Ville'issä, kaupunginhallinnossa.

Uudessa ympäristössään viihtyy Verlaine varsin hyvin, sillä Parisin raatihuone sattui näinä vuosina olemaan kirjallisten henkilöitten tyyssijana: siellä palvelivat nuoret runoilijat Leon Valade, Albert Merat, Henri Rochefort, monta muuta, mikä kirjurina, mikä notaarina, jotka tietysti pitivät itse virkaa välttämättömänä pahana ja sivuseikkana. Verlaine liittyy kannattamaan samaa maailmankatsomusta; jotenkuten kulutettuaan aamupäivätunnit virastossa heittäytyy hän ahmien nauttimaan kaikkia pääkaupungin tarjoamia etuja samanhenkisten seurassa. Tällä ei suinkaan tarkoiteta yksinomaan elostelua ja ilonpitoa, jos kohta silläkin oli tärkeä sijansa: Verlaine'in intellektuaalinen uteliaisuus oli paljon suurempi hänen nuoruusvuosinaan, kuin mitä hänen myöhemmän elämänsä vaiheista saattaisi mennä päättämään. Jo koulupoikana luki hän paljon, varsinkin loma-aikoina, ja maalla ollessaan saattoi hän tuhkatiheään pommittaa lähimpiä tovereitaan kirjeillä ja vaatia heitä lähettämään uutisia kirjallisesta maailmasta, koska, kuten hän lausuu, "minulla on ankara kirjallisuuden jano". Niinikään vaihtaa hän ahkerasti samaisten toveriensa — etupäässä Lepelletier'n — kanssa mielipiteitä luetuista teoksista. Sen ajan nuorien kirjallisuusintoilijoiden käsissä kuluivat ennen kaikkea Gautier'n "Emaux et camées", Emaljeita ja kameoita, Banville'in "Cariatides", Karyatidit, Leconte de Lisle'in "Poèmes antiques", Antiikkisia runoelmia, sekä tietysti Victor Hugo, joka jonkinlaisena jumaluutena vallitsi kaikkien mielikuvitusta ja jolle jokainen alkava runoilija vapisevin polvin ja käsin jätti esikoiskokoelmansa, ikäänkuin jumalalle kuuluvana uhrilahjana ainakin. Verlaine puolestaan voi tuskin ajatella mitään suurenmoisempaa proosateosta kuin "Les Miserables", Kurjat, jonka "kristillinen laupeus" hurmaa häntä, ja "Les Contemplations", Mietiskelyjä, oli hänen nuoruusvuosiensa raamattu, jota hän uudelleen ja uudelleen luki. Sattuvasti sanookin Lepelletier, että sen ajan nuoret vannoivat vain Hugon nimeen. Että Verlaine — ja monet muut hänen kanssaan — myöhemmin tarkisti kantansa juuri Hugon suhteen, käy varsin räikeästi ilmi niistä kiihkeistä kirjoituksista, joissa Verlaine sittemmin hyökkää varhaisnuoruutensa ihannetta vastaan: hänestä oli Hugo silloin ensi sijassa kirjallinen keikari, joka kylvi ympärilleen heliseviä loppusointuja ja ennen kaikkea ajatteli sitä vaikutusta, minkä hän tekisi lukijaan.

Mutta Verlaine'in kirjallinen innostus ei rajoittunut vain siihen, mitä hän luki ja mistä hän puhui; hänen omat kirjalliset suunnitelmansa alkoivat yhä tietoisemmin hänessä kypsyä. Noin viisitoista-kuusitoistavuotiaasta voi laskea hänen luomiskautensa alkaneen, mutta nämä hänen lapsuutensa ja varhaisnuoruutensa tuotteet olivat kuitenkin kaikesta päättäen taiteellisesti varsin ala-arvoisia. Useimmat näistä hänen runoistaan ovat menneet kaiken maailman tietä, mutta Verlaine on itse kertonut, kuinka täysin mahdottomia ne olivat, romanttis-fantastisia aina naurettavuuteen saakka, paisutettuja ja liioiteltuja. Lähin esimerkki oli jumaloitu Victor Hugo ja varsinkin tämän romanttis-historialliset draamat, jotka eivät antaneet nuoren Verlaine'in mielikuvitukselle mitään rauhaa. Lepelletier tietää kertoa monista draamasuunnitelmista, joita Verlaine näinä aikaisempina nuoruusvuosinaan hautoi mielessään ja joista hän mielellään puhui lähemmille ystävilleen: yhden tuli käsitellä Englannin ja Ranskan välistä satavuotista sotaa, toisen Ludvig viidettätoista, kolmannen Kaarle yhdeksännen rakastajatarta. Kaikki jäivät pelkiksi luonnoksiksi — erinäisiä kohtauksia, vuorosanoja ja yksityisiä runokatkelmia pidemmälle eivät ne koskaan joutuneet. Mutta näiden enemmän tai vähemmän romanttisten kuvitelmain ohessa viljeli Verlaine toisenlaistakin alaa, realistista ja irvokasta pilailua, joka muutoin ei ollut hänelle vierasta hänen myöhäisempänäkään kehityskautenaan. Missään tapauksessa ei tämäkään runoudenlaatu kehittynyt Verlaine'illä koulupoika-astetta edemmäs: hän ei kerta kaikkiaan ollut mikään Arthur Rimbaud'n tapainen ihmelapsi ja varhaiskypsä nero, vaan hänen kirjallinen kehityksensä tapahtui täysin normaalisti ja vähittäin.

Erinomaisen paljon merkitsi muutoin tälle hänen kirjalliselle kypsymiselleen se toveripiiri, johon hän näinä ensimmäisinä ylioppilas- ja virkamiesvuosinaan liittyi. Useiden nimillä oli jo silloin kaiku, kun taas toiset näyttelivät myöhemmin huomattavaa osaa Ranskan kirjallisessa elämässä. Kuningas oli Leconte de Lisle, jonka lauantai-vastaanotot olivat yleisenä puheenaiheena; hänen kanssaan ei kuitenkaan seurusteltu toverillisesti, vaan suhtauduttiin häneen ihailulla ja kunnioituksella. Läheisempi, vaikka iältään vanhempi oli taas Villiers de l'Isle-Adam, jonka omituinen ja lumoava persoonallisuus synnytti kokonaisen legendakirjallisuuden hänen ympärilleen, ja Sully Prudhomme, jonka raskasmielinen ja kaunis vakavuus antoi iloiselle toveripiirille aivan erikoisen taustan. Niinikään solmi Verlaine ystävyyssuhteita esim. J.-M. de Hérédian kanssa, joka sittemmin kirjoitti monet Ranskan lyriikan kauneimmista soneteista; Anatole Franceen, François Coppéen, joka hänen haudallaan piti järkyttävän kauniin muistopuheensa, Catulle Mendès'in, jonka liehuvat vaaleat kiharat tovereiden mielestä tekivät hänet todellisen laulajan ja lyyrikon näköiseksi, L.-X. de Ricard'in, "L'Art"-lehden toimittajan, joka oli tämän tuttavapiirin rahakkain jäsen, ja vielä muutamien muiden, joiden marsalkansauvat kuitenkin loppujen lopuksi osoittautuivat väärennetyiksi tai murenivat vähitellen. Kun aamupäivä oli saatu kulumaan, kokoutui tämä toveripiiri jossakin Montmartre'inn kahvilassa, taikka myös de Ricard'in luona, jonka äidillä joka perjantai oli kirjallinen salonkinsa. Illat olivat vilkkaat ja henkevät: nuoret lukivat omia runojaan tai lausuivat Hugota, pohtivat kirjallisia ongelmia, taidekysymyksiä ja politiikkaa. Vieläkin vilkkaampi oli sävy nuoren ja rikkaan Nina de Calliasin salongissa, jonne seura myöhäisiltana siirtyi. Tänne kauniiseen taiteilijakotiin oli tervetullut kuka tahansa, joka osasi käyttää sivellintä, kynää tai talttaa: kaikki muodostivat jonkinlaisen suuren yhteisen perheen, vapaamuurarikunnan, jonka jokaisella jäsenellä oli samat oikeudet. Lepelletier antaa näistä iltaseuroista seikkaperäisen kuvauksen, kertoen kuinka pöydät olivat katetut miltei aamusta iltaan ja illasta aamuun, ja kuinka pehmeät leposohvat ja patjat oli varattu niitä usein tuntemattomiakin vieraita varten, jotka tahtoivat aloittaa aikaisin ja hennoivat lopettaa vasta myöhään yöllä. Vaikka olisin lähtenyt tästä merkillisen vieraanvaraisesta talosta mihinkä vuorokaudenaikaan hyvänsä, vakuuttaa kertoja, en milloinkaan ollut viimeinen lähtijä! Ja samaa todistavat toiset. Mutta kaunis Nina Callias ei ollut vain vieraanvarainen emäntä; hän oli samalla hyvä pianisti ja hyvä seuranäyttelijätär, ja senvuoksi ei ollut ihmeteltävää, että Verlaine'in ystäväparvi illasta iltaan istui hänen silkkitapettisessa seurusteluhuoneessaan.

Mutta se intellektuaalinen sähkö, jolla näiden kirjallisten iltojen ilmapiiri oli ladattu, ei aikaa myöten tyytynyt purkautumaan vain henkevässä pakinassa, seurustelussa ja arvoitusten keksimisessä, vaan vaati itselleen toisenlaistakin purkautumismahdollisuutta. Luonnollisesti houkutteli myöskin julkisuus ja uneksittu maine näitä nuoria, joista kukin nuorien lailla luuli, että maailma oli etupäässä luotu juuri häntä varten. Kuinka hyvänsä, näin syntyi "Parnasse contemporain", Nykyajan Parnasso, jossa nämä runoilijanuorukaiset saivat ensimmäiset säkeensä julkaistuksi — se ei ollut minkään erikoisen koulukunnan puhetorvi, yhtymän, jolla olisi ollut määrätty uskontunnustuksensa ja sääntönsä; se oli aivan yksinkertaisesti kirjallinen aikakauslehti, jonka nuorekas innostus loi. Pitkäaikaiseksi ei "Parnasson" ikä kylläkään tullut — viikkojulkaisu ilmestyi tähän menoon vain muutamia kuukausia — mutta joka tapauksessa ehti se herättää jonkinlaista huomiota, niin että lukevan yleisön mieli kiintyi erinäisiin uusiin nimiin. Tämä kävi sitäkin helpommin, kun "Parnasson" nuorekkaan kantajoukon onnistui saada kyltikseen muutamia suuria, kaikkien kunnioittamia nimiä: niinpä julkaistiin esim. ensimmäisessä vihossa pari Gautier'n ennen painamatonta runoa, ja Banville ja Baudelaire, joiden päätä jo tällöin viersi kuuluisuuden kunniakehä, kuuluivat avustajain joukkoon. Vähäiseksi ei ole myös arvioitava sitä reklaamia — vaikka se tapahtuikin pistopuheiden ja ivan merkeissä — jota runoilija Barbey d'Aurevilly teki "Parnasson" hyväksi julkaistessaan kolmekymmentäseitsemän 'medaljonkia' käsittävän muotokuvasarjansa huomattavimmista parnassolaisista, m.m. juuri Verlaine'istä. Kuten tunnettua, on pilkka muutoin vaikuttavimpia tekijöitä lujan yhteenkuuluvaisuustunteen herättämiseksi: tuskin koskaan olivat rouva Calliasin iltaseurat niin vilkkaita ja sähköisiä kuin näinä aikoina, ja Lemerre'in, lehden kustantajan ja runoilijain ystävän, pieni puotipahanen oli aina tulvillaan runoja lausuvia, pitkätukkaisia, filosofiaa pohtivia ja tulevaisuuteen uskovia nuorukaisia.

Kaiken tämän jälkeen oli askel verrattain lyhyt ensimmäiseen omaan runovihkoon: François Coppée, L.-X. de Ricard ja Paul Verlaine ottivat askeleen samana vuonna, 1866.

* * * * *

Aiheetonta olisi kuitenkin varustaa tätä vuosilukua kolmella tähdellä tai pitää Verlaine'in ensimmäisen runokokoelman ilmestymistä "merkkitapahtumana" Ranskan kirjallisuuden historiassa.

Sillä "Poèmes saturniens" — tämä oli Verlaine'in esikoiskokoelman paljon sanova ja hyvinkeksitty nimi — ei ratkaisevasti merkitse minkään 'uuden' tuloa: se olisi melkein yhtä hyvin voinut ilmestyä 1850-luvun alussa kuin 1860-luvun lopulla. Barbey d'Aurevilly ei ollut niinkään väärässä, eritellessään Verlaine'in runouden alkutekijöitä ja viitatessaan Baudelaire'in, Musset'n ja Hugon vaikutukseen: tämä vaikutus oli ilmeinen, huolimatta siitä väärentämättömän persoonallisesta äänensävystä, joka kannattaa kokoelman muutamia runoja — ja josta d'Aurevilly ilkeämielisessä tinkimishalussaan ei ollut tietääkseenkään. Taikka tarkemmin sanoen, Verlaine'in esikoiskokoelma oli lähinnä vallalla olevan makuihanteen synnyttämä, paljon enemmän kuin valmiin, määrätyn runoilijayksilön manifestatsioni. Näin ollen se kokonaiskuva, mikä meillä on Verlaine'istä, ei oleelliselta osaltaan muuttuisi, vaikka me hänen tuotannostaan silpoisimme koko Saturnolaisen ryhmän, mutta sen sijaan kadottaisimme tärkeän kirjallishistoriallisen todistuskappaleen ja ajankuvan — ja kieltämättä monta ihanaa runoa!

Ja mikä oli tämä vallalla oleva kirjallinen ihanne ja makusuunta?

Verlaine'in syntymähetkellä seisoivat romantiikan hengettäret vartiossa. Ilmassa humisivat vielä vallankumouksen ja romantiikan suuret tuulet: Hugon loimuavat "Itämaiset"-runonäyt puunsivat taivaanrannalla, Musset järkytti nuorten mieliä "Vuosisadan lapsen tunnustuksillaan", kun taas toiset seurasivat Alfred de Vignytä tämän suureen ja tähditettyyn yksinäisyyteen. Mutta korkein laine oli ehtinyt vyöryä ohi; monet merkit viittasivat jo tällöin siihen, että virtausta oli seuraamassa vastavirtaus. Kuka ei muistaisi esim. Gautier'n esiintymistä sinä iltana, jota pidetään romantiikan riemupäivänä — Hugon "Hernanin" ensiesityksessä v. 1830 — jolloin hän punaisissa liiveissään oli kuin ruumiillistunut vallankumous! Mutta niin oikeauskoinen, niin intomielinen romantikko kuin hän nuoruudessaan olikin, alkoi hän vähitellen, puolittain vaistomaisesti, puolittain tietoisesti siitä irtautua: hän saa jollakin tavoin tarpeekseen sen liioittelusta ja suhdattomuudesta, sen epämääräisyydestä ja tunnekuohusta. Antiikin maailma ja maailmankatsomus, jota vastaan romanttinen pyrkimys alkuaan oli suuntautunut, rupeaa näkymään hänelle yhä läheisempänä; käyntinsä jälkeen Atenassa ja Partenonin liepeillä tunnustaa hän täysin helleenistä uskontoaan. Runo "L'art", Taide, marmorisine ja määrätietoisine kauneusihanteineen on jo penikulmien matkan päässä romanttisesta.

Gautier ei kuitenkaan koskaan muodostanut mitään koulukuntaa; hänen kääntymisensä, jos näin suurta ja jyrkkää nimeä on käytettävä, osoitti, että jotakin uutta oli tulossa, mutta hän ei ratkaisevasti vaikuttanut tämän uuden tuloon. Hän oli välittäjä uuden ja vanhan välillä: varsinaisen aktiivisen reaktsionin aloittivat miehet sellaiset kuin Leconte de Lisle — lyriikassa —, ja Flaubert suorasanaisessa tuotannossa.

Lähtökohta oli molemmille sama. "Que de sentiment, que de sentiment, que de tendresses, que de larmes!", kuinka paljon tunnetta, hempeyttä, kyyneleitä, huudahtaa Flaubert sydämensä yltäkylläisyydestä — häntä väsyttää ja miltei inhottaa se hekumallinen ja kyynelöivä itserääkkäys sekä se tunnepaljastusten häikäilemättömyys, johon romantikot niin suuressa määrin tekivät itsensä syypääksi. Kauneus (jonka sanan hän aina kirjoittaa isolla alkukirjaimella) oli hänelle sananmukaisesti liian pyhää hukkumaan kyyneliin, kaunopuheisuuteen ja paatokseen, samoin kuin taide oli liian suurta tulkitsemaan ainoastaan joitakin "sydämen elämyksiä". Sen vuoksi vaatii hän, että taiteen ensimmäiseksi ja viimeiseksi on palveltava yksinomaan Kauneutta eikä mitään muuta — Kauneutta, sanan epäpersoonallisessa, objektiivisessa mielessä. Tämä uusi, Flaubert'in ja de Lisle'in edustama suunta, ei turhaan ollutkaan käynyt tieteellisen positivismin koulua ja kasvanut sen käsitystavan myötä, että ihminen oli vain vähäpätöinen rengas kehityksen äärettömässä ketjussa, ja että luonto sinänsä on samojen järkkymättömien lakien alainen: eikö näin ollen yksilön hillittömässä tuskanpurkauksessa ollut jotakin pientä, raukkamaista ja vastenmielistä? "Epäpersoonallisuus on taiteessa voiman merkki", julistaakin Flaubert tinkimättömällä johdonmukaisuudella. Ja tähän ylimykselliseen impassibilité-vaatimukseen yhdistää hän vielä tieteellisyyden vaatimuksen: taiteen tukena täytyy olla yksityiskohtainen tietäminen ja tutkistelu, niinkuin myös tarkka ulkokohtainen havaitsemiskyky. Ja yhtä järkähtämättä vaati Leconte de Lisle lyriikalta määrätietoista hillintää, objektiivisuutta, kauneutta sen oman itsensä vuoksi: kaikki tarkoitusperäisyys tai moraalinäkökohdat olivat hänelle tykkänään vieraat. Se säkeistö, joka on kirjoitettu yksinomaan luomisen riemun itsensä vuoksi, on korkeinta runoutta. Gautier'n puhe siitä "ikuisesta epätoivosta", joka täyttää ihmisen, tämän huomatessa voimattomuutensa toteuttaa täydellistä kauneutta, voisi olla hänen suustaan: esim, runossaan "Hypatie" tunnustaa hän suoraan, että maan päällä ei ole muuta iankaikkista kuin Kauneus. Sen vuoksi merkitsee hänelle muoto — niinkuin tämän uuden suunnan edustajille yleensä — äärettömän paljon; paradoksi siitä, että muoto synnyttää aatesisällyksen, ei ollut pelkkä paradoksi hänelle ja hänen hengenheimolaisilleen. Täydellisyyden pyrkimys alkaa olla heille todellinen kultti, uskonto; jokainen sana ja välimerkki on heille pyhä, oikean rytmin tapaaminen askarruttaa heitä viikkokausia. Ja samalla, koska Kauneus on heille ainoa positiivinen arvo, on kaikki muu heille turhuuden turhuutta: heidän pessimisminsä ei tunne mitään rajoja eikä ääriä. Vigny oli suuri yksinäinen, mutta sellaista olemattomuuden ja tyhjyyden kuilua, kuin Leconte de Lisle ja Baudelaire — ajan toinen suuri nimi lyriikassa — avarsivat säkeissään, ei kukaan ennen heitä ollut tuntenut. Se ei ollut yksilön tuskaa elämän mielettömyyden edessä, se oli ihmiskunnan ja maailman tuska, tahtimitoilla mitattuna, kaikkeuden kammo kuoleman ja hävityksen edessä.

Mutta niin tietoinen kuin parnassolaisten — tämän nimen on kirjallisuushistoria näille miehille antanut — reaktsioni olikin ennen vallinnutta makusuuntaa vastaan, ei se kuitenkaan ollut siitä täysin irrallinen. Kaiken runouden oleellisimpana tekijänä on kerta kaikkiaan se, jota on totuttu pitämään romantiikalle erikoistunnusmerkillisenä: kaipuu. Ilman sitä ei mitään todellista runoa synny, ja marmorikin on kuollutta tekijänsä kädessä, ellei sitä nostata kauneuden kaipuu, ikävöinti, au delà-tunne. Siinä mielessä olivat vannoutuneimmatkin parnassolaiset romantikkoja, niin suuresti kuin he vieroivatkin kaikkea subjektiivista tunteilemista. Sillä mikä muu kuin kaipaus saattoi Baudelaire'iä etsimään eksoottisia maisemiaan ja tummahipiäisiä Venuksia, tai viipymään aivojen luomissa "keinotekoisissa paratiiseissa" — hänen veressään asui poltto, joka ajoi häntä pyytämään kaikkea epätavallista ja kaukaista, tuolla puolen olevaa ja näkyväistä maailmaa. Taikka Leconte de Lisle: mikään pelkkä kansatieteellinen mielenkiinto ei suinkaan pakottanut häntä kokoamaan polttoaineksiansa aina pohjoismaista mytologiaa, kondorikotkan piirittämiä Andien lumihuippuja ja Ganges-virran lootuskukkia myöten. Tuskin kukaan parnassolaisista on siinä määrin toteuttanut parnassolaisuuden impassibilité-ihannetta kuin hän, ja kuitenkin samalla osoittanut, että objektiivisinkin runous quand même rakentuu romantiikalle, sanan laajimmassa ja epäkoulukunnallisessa merkityksessä. Vaikka hänen ylpeytenään oli se, että tiede ja taide hänen lyriikassaan yhdistyivät kiinteäksi kokonaisuudeksi, ja vielä enemmän se, että hänen säkeensä eivät näytä hänen omia kasvojaan, paljastavat ne joka tapauksessa hänen kapinoivan, ylpeän ikävöintinsä ja hänen leppymättömän vihansa kaikkeen pieneen ja tavalliseen. Että taas Baudelaire, Leconte de Lisle, de Hérédia ja monet muut käsittelevät näitä heidän kaipauksensa kokoamia eksoottisia aineksia tieteellisemmin kuin vuosisadan alkupuolen romanttiset hurmioitsijat, joiden pyhiinvaellusmatkat Itämaille tapahtuivat etupäässä koloristisessa tarkoituksessa, käy parhaiten ilmi, kun lukee esim. pari Victor Hugon runoa ja kohta sen jälkeen Leconte de Lisle'iä: silloin tajuaa sen "uutuuden värähdyksen", minkä parnassolaiset toivat Ranskan lyriikkaan.

Verlaine'in ja hänen ikätovereittensa runous oli alussa rakennettu näiden parnassolaisten teoriojen mukaisesti: "Me teemme liikuttavia säkeitä sangen kylmäkiskoisin mielin", sanoo Verlaine siinä ohjelmanluonteisessa loppurunossaan, jolla "Poèmes saturniens" päättyy. Verlaine'kin oli ensimmäisellä kehityskaudellaan ennen kaikkea ulkopuolinen näkijä, silmäihminen ja kuvailija, ja Paroksen marmori oli hänelle yhtä tuttua kuin Leconte de Lisle'ille. Hän haaveksi runosta, joka "puhtaan veistokuvan" hahmossa vihdoin paljastuisi kivestä, taltan ja yksityiskohtaisen työn avulla: näistäkin sanoista päättäen oli nuoren Verlaine'in tietoinen ihanne veistoksellista laatua. Ainoastaan silloin kun hän, kaikista teorioista vapaana, jonakin hiljaisena hetkenä jää kuuntelemaan omaa sydäntään, soinnahtaa hänen runostaan omituisen arka, hopeinen, laulava sävel, joka täysisointuisena ja ihanana lumoaa meidät hänen myöhemmissä kokoelmissaan. Tämä aines, epämääräinen, aavisteleva, aaltoileva — "crepusculaire", hämyinen, kuten eräs ranskalainen kirjallishistorioitsija kauniisti sanoo — on se 'oma', jonka Verlaine esikoisrunoissaan antaa: ajatelkaamme vain selloäänistä Syyslaulua, "Chanson d'automne", jota s-äänteet hyväillen tuudittavat, tai ikikirkasta runonäkyä "Kotoinen unelma", jossa runoilija yhdistää, puolittain unena, puolittain todellisuutena, menneen ja tulevan, ja kuvittelee kuulevansa ääniä, jotka aikoja ovat sammuneet. "Soleils couchants", Laskevat auringot, taas on rakennettu melkein aistillisen ja hekumallisen sulosoinnun varaan, joka suggeroiden huumaa lukijan. Näissä runoissa on musiikkia ja rytmiä; ne edustavat sitä puhdasta laulua, joka Verlaine'in lyriikalle on niin tunnusmerkillistä.

Mutta yleensä, suurissa piirtein katsoen, ei Verlaine näissä ensirunoissaan vielä ole löytänyt omaa itseään. Hän käyttää ensinnäkin voimakkaampia värejä kuin myöhemmin, ilman vivahduksia, hiukan sovinnaisesti — "l'azur des yeux", silmien sini, siihen tapaan —; hän tarvitsee paljon aineksia kutakin runoaan varten, kuvia, värikkäitä adjektiiveja, kultaa, onyksiä, mytologisia nimiä; hänen sanansa ovat komeita, täsmällisiä, hiukan raskaasti maalailevia, tiukasti ja ilmattomasti toisissaan kiinni. "Çavitri" esimerkiksi on kuin mustasta marmorivuoresta louhittu, kylmä ja kiinteä. "Poèmes barbares"-kokoelmasta voisivat olla nämäkin säkeet:

— Que nous cerne l'Oubli, noir et morne assassin, ou que l'Envie aux traits amers nous ait pour cibles, ainsi que Çavitri faisons-nous impassibles.

Saartakoon meidät Unho, tuo musta ja kaamea murhamies, tai ottakoon katkerapiirteinen Kateus meidät maalitauluikseen, olkaamme järkkymättömiä niinkuin Çavitri.

Samaan sikermään kuuluvat vielä "César Borgia", "Philippe II": Verlaine'in ylpeytenä tuntuu olevan, ettei hänen omaa ääntänsä kuuluisi runon säkeitten alta. Mutta tämä epäpersoonallisuuden tavoittelu vaikuttaa usein asenteelta, miksei liikanuorekkuudeltakin — on kuin Verlaine olisi pitänyt runoilija-arvolleen alentavana milloinkaan osoittaa naiivia tunnetta, vielä vähemmän vetää suutaan hymyyn. "Elkäämme toki ottako lähtökohdaksemme kunnon Baudelaire-parkaa", sanookin kriitikko Sainte-Beuve isällisen viisaassa kirjeessään, jossa hän huomauttaa runojen jyrkkyydestä ja liikamustuudesta, samalla vaistoten, että tämä kanta oli runoilijalle luonnonvastainen ja ottamalla otettu. Ja kun niitä vertaa Verlaine'in myöhempiin, parhaisiin tuotteisiin, huomaa, että ne ennen kaikkea ovat jollakin tavoin liian 'valmiit' ja täydelliset: on kuin ne eivät antaisi mielikuvitukselle enää mitään täytettävää, mitään liikkuma-alaa. Ajan suunnalle uskollisena ei myöskään runoilija näissä esikoisrunoissaan tahdo mitään; hän luo tilanteita, objektiivisia kuvia, jotka itse saavat puhua puolestaan. Sangen tyypillinen tälle hänen kehityskaudelleen — ja parnassolaisuudelle sinänsä — on esim. runo "Femme et chatte", Nainen ja kissa, joka on kuin parnassolaisten antologiasta:

    — —
    Et dans le boudoir où, sonore,
    tintait son rire aérien,
    brillaient quatre points de phosphore.

Ja budoaarissa, jossa helisi sointuvana hänen ilmava naurunsa, säihkyi neljä fosforipistettä.

Baudelaire olisi varmasti hyväksynyt runon, myös tekotavalliselta kannalta: juuri tuo loppurivi, joka avartaa näköalat ja kokoaa syntetisoiden runon tunnelman, on luonteenomaista 1850-luvun runoihanteelle. Ja samaten on se makusuunta, joka Saturnolaisissa runoissa paljastuu, oikeauskoisesti parnassolainen. Esim. runossa "L'angoisse", Tuska, tunnustaa Verlaine, ettei luonnossa mikään häntä liikuta, ettei taide merkitse hänelle mitään; Jumala, rakkaus, ihmisyys — yhdentekevää! Mutta Verlaine'in suussa ei tämä uskontunnustus vakuuta, niinkuin esim. Leconte de Lisle'illä; edellisellä se oli jollakin tavoin opittua ja ulkonaista, kun taas jälkimmäisen pessimismi oli koko hänen eetoksensa perustana.

Verlaine'in esikoisteoksen kaikkein kauneimpia ja syvällisimpiä runoja on muutoin itse nimi, joka samalla on kuin itserippi ja intuitiivisesti vaistottu tulevaisuudenennustus. Mahdollisesti on Verlaine'in mielessä soinut Baudelaire'in kehoitus lukijalleen: pyytäähän Baudelaire runossaan "Epigraphe pour un livre condamné", Motto tuomittuun kirjaan, lukijaa heittämään luotaan tuon "saturnolaisen kirjan", (tarkoittaen kokoelmaansa "Fleurs du mal"), koska lukija ei kuitenkaan sitä ymmärrä, ellei hän ole opiskellut retoriikkaa itsensä Saatanan johdolla. Mutta siitä huolimatta pitäisin luultavana, että "Poèmes saturniens" olisi saanut nimensä, vaikka Baudelaire ei olisi ollut sen kummina. Sillä Verlaine tunsi kerta kaikkiaan itsensä 'merkityksi', ensimmäisestä nuoruudestaan alkaen; syntyneensä sen onnettomuutta tuottavan tähden alla, joka antaa omilleen väkevän mielikuvituksen ja suuren herkkyyden, mutta tuhoaa heissä kylmän, selkeän järjen, jonka avulla elämä voitetaan. Heidän verensä on jo syntymässä myrkytettyä, ja siksi ei heidän kohtalonsa voi olla muu kuin kärsimys:

    Tels les Saturniens doivent souftrir et tels
    mourir. — —

    Sellaisina on saturnolaisten kärsittävä ja
    sellaisina kuoltava.

Ja vielä toista vuosikymmentä esikoisrunojensa ilmestymisen jälkeen muistelee Verlaine nimeen kätkeytynyttä ja todeksi käynyttä ennustusta: "Olin siis todella saturnolaiseksi syntynyt", lausuu hän. Hänen esikoiskirjansa nimi voisikin näin harvinaisen hyvällä syyllä olla hänen kokonaistuotantonsa yhteisenä.

Paljon kevyempi ja ilakoivampi on sävy Verlaine'in toisessa runokirjassa, kolmea vuotta myöhemmin ilmestyneessä Fêtes galantes- ("Lemmenleikkien juhla") kokoelmassa, mutta siinäkin on pari runoa — varsinkin sanomattoman kaunis, ankean tuskan täyttämä "Colloque sentimental" — joissa soinnahtaa kohtalokas sävel, ikäänkuin aavistus tulevasta onnettomuudesta. "Fêtes galantes" on muutoin ulkonaisesti yhtä objektiivinen kuin konsanaan "Poèmes saturniens", sillä runoilija ei edes erehdyksessä puhu omissa nimissään tai tuo minäänsä missään esille. Mutta sittenkin on sen runous tavallaan paljon persoonallisemmista hetteistä kummunnutta kuin hänen esikoiskokoelmansa. Saturnolaisissa runoissaan ei Verlaine vielä ollut tietoinen omasta itsestään, ei ollut löytänyt omaa itseään; Lemmenleikkien juhlan runoilija on sen sijaan tehnyt tämän löydön, vaikka hän on siinä määrin vallalla olevan taideihanteen lumoissa, ettei hän tahdo tai osaa paljastaa minuuttaan, vaan turvautuu naamariin. Että naamari sattuu olemaan 1700-luvulta lainattu, saattaa ensi näkemältä kummastuttaa: eivätkö ne lemmenkipeät markiisit, korkeakantaiset herttuattaret ja Pierrot-parat, joilla runoilija on kirjansa kansoittanut, itse asiassa ole hänen muusalleen verrattain vieraat, ja näin vain jonkun ohimenevän mielijohteen synnyttämät Kieltämättä on "Fêtes galantes"-kokoelmalla jossakin määrin kirjallisen pastishin luonne, mutta sittenkin oli hänen lainaamansa rokokconaamari paljon läheisempi hänelle kuin mitä alussa saattaa näyttää. Sillä Verlaine'in lyriikan ehkä väkevin inspiratorinen voima on hänen sensualisminsa: kun hän vielä tällä kehityskaudellaan vieroo subjektiivista asennetta, projisioi hän oman sensualisminsa siihen vuosisataan, jonka olemus — suuremmassa määrin kuin minkään toisen vuosisadan — oli aistillisuutta. Muutamat Verlaine'in elämäkerran kirjoittajat ovat kyllä koettaneet etsiä ulkonaisia vaikutteita, joiden tuloksena "Lemmenleikkien juhla" olisi syntynyt. Lepelletier huomauttaa esim. erään uuden osaston avaamisesta Louvre'in taulugalleriassa, joka osasto sisältää juuri Watteauta, Boucher'ta ja Fragonard'ia, sekä Goncourt-veljesten verrattomista, vasta julkaistuista esseistä, jotka intiimisti valaisevat 1700-luvun taide-elämää. Mutta vaikka ensimmäinen sysäys näin on saattanut tulla ulkoapäin, ei se vielä riitä selittämään näiden runojen genesistä: Verlaine'in on täytynyt tuntea temperamentti-sukulaisuutta siihen aikakauteen, joka muodostaa hänen runojensa kehyksen ja joka sisäisessä mielessä ne täyttää. Ja tämä vetovoima on epäilemättä ollut juuri aistillisuus, eli tarkemmin se tyylitelty aistillisuus, joka peiteltynä ilmenee rokokookauden sievistelevässä lemmenkuhertelussa. Näin on hän kutonut oman kaipauksensa ja polttavat halunsa "Fêtes galantes"-kirjasen armaan siroihin arabeskeihin, kuten esimerkiksi kirjeeseen ankaralle ja suloiselle valtijattarelle, jonka lempikoiraakin hän sanoo kadehtivansa, tai kuvaukseen Cythere-saaren ruusuisesta ihanuudesta. Ja kerran "kotiutuneena" tähän maailmaan, jonka hän sukulaisvaistoillaan omaksuu, valtaa hänet esteettinen ilo ja hurmio: häntä viehättää pukea runottarensa silkkilaahuksiin tai asettaa hänet kuutamo-iltana venheeseen, joka hiljaa liukuu pitkin tähtikuvasteista virtaa: taiteilija hänessä nauttii niistä varjoisista käytävistä ja paimenmajoista, joita hän saa mielensä mukaan loihtia esiin. Toiset runot vihdoin paljastavat, niin kepeän veikeitä kuin ne ovatkin, että tämä leikki ei aina ole hänelle pelkkää ilottelua — esim. runo apinasta, joka seuraa silkkiin puettua herratartaan, on jollakin tavoin kipeä ja tuskantäysi. Asenteessa on ehkä hiukan Baudelaire'iä: apina on vain nuoren ja kauniin naisen lelu, hänen oikkunsa viihdytys, mutta se kärsii helvetillisiä tuskia nähdessään valtijattarensa valkean kaulan ja toivoessaan, että ihoa edes erehdyksessä paljastuisi enemmän, — ja runoilija kärsii apinaparan myötä. Persoonallisiin vaistoihin pohjautuu myös runo nuorista kaunottarista, jotka illan pimetessä nojautuvat raskaammin suojelevaan käsivarteen ja kuiskaavat saattajilleen sanoja, jotka panevat mielen oudosti värähtämään.

Enimmäkseen ovat nämä kuvat maalauksellisia: syyttä ei niiden yhteydessä ole miltei kyllästykseen asti puhuttu pastelliväreistä ja Watteaun tauluista ja rokokootaiteilijoista! Mutta toiset taas rakentuvat musikaalisille arvoille — esim. siro "Mandoline" tai tuoksuava barkaroli "A Clymene", jotka suorastaan viittaavat "Sanattomiin romansseihin". Kaikkein suurimmassa määrin on näin laita kokoelman viime runon, joka samalla on sen persoonallisin — on melkein kuin naamari liukuisi runoilijan kasvoilta, ja me näkisimme hänet sielun pohjaa myöten. Tämä runo, "Colloque sentimental", Alakuloinen kaksinpuhelu, antaa muutoin koko kirjalle syvennetyn perspektiivin: perhosleikistä avautuu ovi elämän vakavuuteen. Nuo kaksi ihmislasta, jotka koleana syysyönä hiipivät kuin haamut niitetyn pellon pientaretta, turhaan koettaen lämmittää itseään menneen, nyt olemattomalta tuntuvan onnen muistelemisella, kasvavat jollakin tavoin elämän symboleiksi: hetki karkeloa, hetki iloa, sitten vain tyhjyyttä minne katsookin. Mikään elämässä ei ole niin varmaa kuin pettymys — voitonvarminkin tunne on vain tunnelmaa, ja tunnelma ei kestä.

    Syyskylmässä vanhan puistikon
    kaks varjoa esiin astunut on.

    On kuollut ja sammunut katsehensa.
    He hiljaa kuiskivat toisillensa.

    Syyskylmässä tuuli suhisee,
    kaks varjoa menneitä muistelee.

    — Viel' lempemme vanhaa muistatkos sa?
    — Mitä hyvää entisen muistelossa?

    — Sinä lausuit nimeni punastuen!
    Mun vieläkö unessa näätkö? — En.

    — Ah, aikaa ihanaa, onnellista,
    kun yhtyi huulemme! — Mahdollista.

    — Oli seesteinen taivas, ja toivova syön.
    — On toivo jo sammunut helmaan yön.

    He kulkevat vanhan puiston teitä
    ja yö vain on kuunnellut heitä.

(V.A. Koskenniemen suomennos.)

[Tämä, kuten "Spleen"-runon suomennos edempänä, on tekijän ystävällisellä suostumuksella lainattu "Lyyra ja paimen-huilu"-kokoelmasta.]

— "Colloque sentimemal" on samalla Verlaine'in mestarinäyte runoilijana — se todistaa, että oppivuodet ovat ohi, ja että Verlaine on kypsymässä luomaan elämänsä pääteokset: kokoelmat "Bonne chanson", "Romances sans paroles" ja "Sagesse".

II.

MATHILDE MAUTÉ JA "BONNE CHANSON".

Eräs suuri sisäinen elämys jouduttaa tätä kypsymistä ja määrää sen luonteen: tämä uusi vaihe on siksi käänteentekevä sekä ihmiselle että runoilijalle, luo siksi kauaskantavia seurauksia, että meidän on syytä syventyä siihen yksityiskohtaisemmin.

Elämyksen nimenä on Mathilde Mauté.

En tietystikään tahdo väittää, että tämä vaihe sinänsä oli niin erikoinen, enkä myös sitä, että kirjallisuudelle merkitsisi paljon, että juuri M:lle Mathilde Mauté de Fleurville joutui hänen innoittajattarekseen. Päinvastoin kehittyi tästä pienestä porvarisneitosesta jotenkin tavallinen porvarisrouva, joka tuskin syvemmässä mielessä ymmärsi Verlaine'iä ja tämän runoutta. Mutta kysymys ei ensi sijassa olekaan mikään 'arvokysymys', pääasiaksi jää elämys sinänsä, se tosiasia, että Verlaine rakastui ja rakasti: vasta tämä tunne sai esiin hänen todellisimman, persoonallisimman minänsä, niin että hän runoilijanakin uskaltaa olla täysin oma itsensä. Hänen lyriikkansa virta ohjautui sen kautta uuteen uomaan, syvempään kuin entinen. Sillä jos toiselta puolen on totta, ettei ihminen voi kasvaa omien mittojensa ja mahdollisuuksiensa yli, on toiselta puolen yhtä varmaa, että ihmisessä jää paljon käyttämättä, ellei jokin erikoinen elämys houkuttele näitä salattuja voimia esiin. Verlaine'istä olisi epäilemättä tullut suuri ja taitava runoilija, mutta hän ei ehkä samalla tavoin olisi löytänyt omaa äänenpainoaan ilman suurta onnea ja hukuttavaa kärsimystä. Edellinen tunne loi välittömästi "Bonne chanson'in", jälkimmäinen "Romances sans paroles"-kokoelman ja "Sagesse'in". Ja me voimme ehkä vielä sanoa, yhä valvoaksemme kirjallisuushistorian etuja, että oli parempikin, ettei Mathilde Mauté ratkaisevasti ollut runoilijan 'arvoinen': moni Verlaine'in kuolemattomimpia runoja olisi ehkä jäänyt kirjoittamatta ilman vihlovaa tuskaa ja pettymystä. Sillä runoilijoiden ihanaan ja julmaan erikoisoikeuteen kuuluu kerta kaikkiaan se, että heidän tuntemansa tuska muodostuu lauluksi ja lohduksi muille. Se kauneus ja valtavuus, jota näin syntynyt runo henkii ja kykenee muille välittämään, on suoraan verrannollinen runoilijan tunteman kärsimyksen suuruuteen.

Ja sen vuoksi on runouden ystävien syytä iloita, että Mathilde Mauté sattui ratkaisevana päivänä avaamaan oven Verlaine'ille, silloin kun runoilijan aika oli täytetty.

Verlaine on lukemattomien itsetunnustuksiensa joukossa kirjoittanut myös nämä rivit, jotka luonnehtivat verrattoman hyvin hänen impulsiivisen herkkää, palavaa ja antautuvaa minuuttaan:

    J'ai la fureur d'aimer. Mon coeur si faible est fou.
    N'importe quand, n'importe quel et n'importe où.

    Minussa on rakastamisen vimma. Heikko sydämeni on hulluna.
    Milloin tahansa, ketä tahansa ja missä tahansa.

Ja sonetissaan Gabriel Vicaire'ille vertaa hän toisiinsa heidän molempien runoilijatemperamenttia, joissa sensualismi on niin tärkeänä tekijänä, ja huudahtaa lopuksi:

    "Et puis j'aime! Tout court! En masse, en géneral.
    Depuis la fille amère au souris sépulcral
    jusqu'à Dieu tout-puissant dont la droite nous mène!"

    Ja niinpä rakastan! Sanalla sanoen! Summassa, yleensä.
    Aina katkeran ilotytön kaameasta hymystä
    hamaan kaikkivoipaan Jumalaan, jonka oikea käsi meitä johdattaa.

Tämä tunnustus on otettava kirjaimellisesti: Verlaine tarvitsi rakkautta, sen kaikissa eri muodoissa, ja ennen kaikkea, hänen täytyi saada rakastaa, antaa itseään, sulautua toiseen, senkin uhalla että hän tuntee itse kuluvansa ja antavansa liiaksi. Hän on eräässä runossaan sanonut "jättäneensä monille kiittämättömille jotakin itsestään, verta ja lihaa". Nämä sanat ovat enemmän kuin sovinnainen lausetapa. Kuka voi muutoin tietää, oliko tämä kiihkeä antautumisen tarve heikkoutta, todistus siitä, ettei hän jaksanut yksin kantaa onneaan ja onnettomuuttaan, vai oliko se ennemmin hänen henkisen rikkautensa ja hedelmällisyytensä eräitä ilmenemismuotoja? Varmaa vain on, että Verlaine kaikkein vähimmin kuuluu ihmiskunnan suuriin yksinäisiin: hänen elämäkertansa on samalla hänen ystäviensä elämäkertaa. Jo varhaisnuoruudessaan solmii hän kiihkeitä ystävyyssuhteita, ja hänen myöhempi kiintymyksensä Arthur Rimbaud'hon ja Lucien Létinois'han, puhumattakaan siitä naisesta, josta tuli hänen vaimonsa, on miltei sairaalloista rajattomuudessaan ja määrättömyydessään. Mutta ennen kaikkea oli Verlaine'in temperamentti eroottinen, mistä varsinkin hänen traagillinen loppuelämänsä räikeästi todistaa. Hän oli aistiensa ja viettiensä vanki, ja hän tiesi sen itse, kärsien siitä, mutta ollen liian heikko vapautuakseen tästä orjuudesta. "Hyväilyt sulkevat minulta tien taivaaseen", valittaakin hän epätoivoisena eräässä runossaan. Ja eräässä toisessa linkoaa hän, kyllästyksen ja inhon vallassa, katkeran syytöksen Naisen silmille: minä olen ollut harras mystikko, sanoo hän siinä, mutta nyt on nainen saanut minut valtaansa; minä rukoilin lapsuuteni Jumalaa, olin täynnä uskoa, valkeata toivoa, pyhää rakkautta, jonka tuli on niin puhdas ja ihana, mutta nyt on nainen pakottanut minut polvistumaan eteensä!

— — la femme m'a repris tout entier!

J'allais priant le Dieu de mon enfance (aujourd'hui c'est toi qui m'as à genoux), j'étais plein de foi, de blanche espérance, de charité sainte aux purs feux si doux.

Mais aujourd'hui tu m'as à tes genoux!

J.K. Huysmansille omistetussa runossaan sanoo hän olleensa "rakastaja", "sanan täydellisimmässä mielessä", ja tunteneensa aistillisuuden pohjia myöten.

Mutta kaikessa materialismissaan oli Paul Verlaine tavallaan ehdottomimpia idealisteja mitä voidaan kuvitella: jos kohta hänessä oli paljon miestä, sanan maskuliinisessa mielessä, oli hänessä myös paljon lasta, lapsen naiivin herkkää hellyydenjanoa. Hänen loppuelämänsä ei varmastikaan olisi muodostunut niin epäkauniiksi, jos hänellä olisi ollut koti ja turvapaikka; kun hänellä ei sitä ollut, etsi hän inhimillistä osanottoa kaikkialta, kysymättä sen laatua ja arvoa — tai arvottomuutta. Sillä vaikkakin nainen oli Verlaine'ille ensi sijassa rakastajatar, kalpasi hän samalla naisessa äitiä ja rippiäitiä, povea, jota vastaan oli hyvä itkeä pois kaikki paha, huulia, joilta oli suloista kuulla anteeksiannon sana. Verlaine'in kynästä ovat kyllä kyynillisen julkeat laulut Chansons pour Elle, "Lauluja Hänelle" ja monet muut, joissa lakkaamatta toistuu sana "chair", lihallisuus, mutta hän on myös, kuten Baudelaire, nähnyt naisessa madonnan ja Beatricen, ja pyytänyt että tämä valo-olento olisi hänen välittäjänsä Jumalan edessä.

Kuinka hyvänsä, nämä kiihkeät vaistot veressään oli Paul Verlaine sittenkin, niin ihmeelliseltä kuin se tuntuu, ehtinyt viidenkolmatta vuoden ikään, ennen kuin hänellä oli uskottavana runottarelleen ainoatakaan sydämen elämystä. Tämä ei tietysti ole ymmärrettävä niin, ettei Venus jo aikaisemmin olisi ristinyt hänen tietään: hän tunsi jo sangen nuorena Montmartre'in ja Boul' Mich'in huvittelupaikat, joissa oli helppo frangeilla tyydyttää nuoren veren vaatimukset. Mutta kaikki tämä oli pelkkää erotiikkaa sen primitiivisessä ja halpahintaisessa muodossa; Verlaine'in sydän ei tähän asti ollut sanonut sanottavaansa. Epäilemättä oli tämä elin hyvinkin 'valmis' ja vain odotti aikaansa — haaveksiihan hän jo ensimmäisessä runokirjassaan perheonnea ja tuntematonta naista, joka rakastaa runoilijaa ja jota runoilija rakastaa, mutta jonka kasvonpiirteitä ja olemusta hänen silmänsä eivät vielä erota. Mutta haavetta pidemmälle ei hän uskalla mennä. Päinvastoin todistavat toverit, että Paul Verlaine oli nuorena erinomaisen arka ja ujo samanikäisessä naisseurassa; hän häpesi omituista ulkomuotoaan, jota hän uskoi vastenmieliseksi, ainakin kauniimmalle sukupuolelle, eikä kyennyt siihen vaivattomaan seurusteluun, johon voitot tanssisaleissa perustuvat.

Mutta kukaan ei vältä kohtaloaan. Paul Verlaine'in käydessä säveltäjä Charles de Sivryn kodissa, sattui ovenaukaisijaksi säveltäjän kuusitoistavuotias sisarpuoli, neiti Mathilde Mauté, puettuna kuuluisaksi tulleeseen harmaaseen ja viheriään pukuun. Tämä tapahtuma on "Bonne chanson'in" alkuvaihe. Verlaine rakastuu, ja rakastuu ensi kertaa koko elämässään, rakastuu silmittömästi ja ensi näkemältä — siis todellinen ranskalainen coup de foudre! Tähän asti oli Paul aina tuntenut olevansa kuin "ruma ankanpoika", poikkeusasemassa ja erilainen kuin muut. Ja nyt, oliko mahdollista, että tämä ihastuttava nuori tyttö ilmeisellä mieltymyksellä tuntui juttelevan hänen kanssaan, kohdellen häntä ei yli olkain, kuten naiset tavallisesti, vaan viehättävän luontevasti ja herttaisesti —"Minä pidän paljon runoilijoista, monsieur", ovat ensimmäiset, kainosti lausutut sanat, jotka Verlaine kuulee hänen huuliltaan. Ja kun neitonen, hiukkasta myöhemmin, kunnioittavasti kiittää häntä hänen runokokoelmastaan, lausuen kuitenkin pienenä moitteena, että muutamat sen runot olivat sentään jonkun verran liian "voimakkaita" hänelle, vastaa Verlaine profeetallisesti, aivan kuin hän jo sinä hetkenä olisi nähnyt "Bonne chanson'in" valmiina edessään: "Pian kirjoitan uuden runokirjan, joka Teitä varmasti enemmän miellyttää."

Verlaine on eräässä runossaan kuvannut sitä ensi vaikutelmaa, jonka M:lle Mauté häneen teki: hän kertoo, kuinka neito säteili nuoruutta ja hymyä, kuinka hän tuli, meni, liikkui, jutteli, iloisena väliin, vakavana toisin ajoin, ja kuinka runoilijan synkkään sieluun lankesi kuin kajastus neitoa ympäröivästä valokehästä. Sillä Mathilde oli hänelle samalla kuin kadotetun, mutta saavutettavissa olevan puhtauden symboli, hän oli se Nuori Tyttö, josta jokainen mies haaveksii. Missä määrin jo näihin ensi vaikutelmiin yhtyi, kuten hän "Confessions"-kirjasessaan väittää, tietoinen ja selkeä halu "järjestää elämä", on vaikea päättää. Mutta varmasti oli tämä tekijä mukana ainakin myöhemmin, siinä kaipauksessa, joka häntä jäyti sen jälkeen kuin Mathilde oli kadonnut hänen elämästään. Hän ei ollut ainoastaan onneton, rikollinen, väärinymmärretty ja hyljätty puoliso, vaan myös yhteiskunnan ulkopuolinen hylkiö, joka ei kuulunut mihinkään ja jolla ei ollut kotipaikkaoikeutta muualla kuin yhtä juurettomien ja irtonaisten parissa mitä hän itse oli — kapakassa. Ja vaikka hän myöhemmin, pitkin elämäänsä, saattaa kirjoittaa helliä lemmenkirjeitä ja runoja puoleen ja toiseen, vakuuttaen palavaa rakkauttaan, huomaa äänenpainosta, että tässä on kysymys aivan toisarvoisista suhteista: niin ratkaisevasti oli hän loppuun asti kiintynyt tuohon yhteen ainoaan, joka lyhyen ajan oli hänen puolisonsa, ja joka sen jälkeen pysyi hänelle kadotetun kodin ja elämän kauneuden ruumiillistumana. Tuon tuostakin tapaamme Mathilde Mautén kasvot Verlaine'in myöhemmässä lyriikassa, varsinkin "Sanattomissa romansseissa" ja "Rakkaus"-kokoelmassa, väliin kuusitoistavuotiaana kuten ensi näkemältä, ja kerran on hän puettu siihen koruttoman nuorekkaaseen viheriään ja harmaaseen pukuun, jota hän samaisena ensi kertana kantoi.

    Simple elle était comme au temps de ma cour
    en robe grise et verte. —

    Hän oli koruton kuin kosintani aikana,
    harmaassa ja vihreissä puvussa.

Useimmiten henkivät runot pohjatonta kaipausta, väliin taas ovat ne täynnä syytöksiä, väliin itsepuolustusta. Kaikista näistä aineksista kokoonpantu on ihana sikermä "Birds in the night", Lintuja yössä, jossa hän vuoroin on katkera ja muistelee entisiä, puolittain leikillä sanottuja, mutta julmasti toteutuneita ennustuksiaan, vuoroin puolustelee rakastettuaan omia ja maailman syytöksiä vastaan. Surumielisen kaunista ymmärtämystä henkii ensimmäinen säkeistö:

Vous n'avez pas eu toute patience, cela ce comprend par malheur, du reste. Vous êtes si jeune! et l'insouciance c'est le lot amer de ll'âge celeste!

Teillä ei ollut kaikkea kärsivällisyyttä, senhän, surullista kyllä, ymmärtää. Olette niin nuori! ja huolettomuus on taivaisen iän katkera osuus.

Samassa vireessä on toinen runo, "Child wife", Puolisolapsi, täynnä surua mutta samalla anteeksiantoa. Vaimon muisto on niin ikään inspiroinut ne hellyyttä uhkuvat säkeet "Amour"-kokoelmassa, joille hän on antanut nimen "Leski puhuu", Un veuf parle: hän kuvittelee näkevänsä kaukana merellä venheen, jossa "aivan nuori nainen" ja poikanen istuvat, ja joka on hukkumaisillaan ankaran pyörrevihurin kourissa. Oi, elkää pelätkö, kuiskaa runoilija, tuo meri on minun kyynelteni meri, ja ne kaksi hyvää enkeliä, jotka asettavat kuohut, ovat minun anteeksiantoa loistavat silmäni!

Et paix au groupe sur la mer, sur cette mer de bonnes larmes! Mes yeux joyeux dans le ciel clair, par cette nuit sans plus d'alarmes sont deux bons anges sur la mer.

Rauha olkoon merelliselle ryhmälle! Noille hyvien kyynelten merellä soutaville. Minun iloiset silmäni taivaan kirkkaudessa siintävät tänä yönä, jossa myrsky on vaimentunut, kuin kaksi hyvää enkeliä yli meren.

Toisella kertaa tunnustaa hän — keskiaikaisesti arkaisoidussa balladissaan — uneksineensa rakastetustaan, mutta, lisää hän katkerasti:

J'ai revé d'elle et pas elle de moi.

Olen uneksinut hänestä eikä hän minusta.

Runo on kirjoitettu lähes kymmenen vuotta lopullisen eron jälkeen —. Ja yhä — jatkaaksemme esimerkkisarjaa — kertomuksessaan Pierre Duchâtelet'sta antaa hän päähenkilön läpikäydä jotenkin samat ulkonaiset elämänvaiheet kuin Paul Verlaine, aina avioeroa ja vihlovaa yksinäisyyden tunnetta myöten: lopuksi riutuu Pierre, ikävästä ja mielenkarmeudesta, "tué par l'idée d'une femme," naisen muiston surmaamana. "Louise Leclercq" vihdoin tuntuu olevan kirjoitettu pääasiassa sen vuoksi, että tekijä saisi tilaisuuden viivähtää menneen avio-onnen muisteluissa ja loihtia esiin niitä, sekä myös siksi, että hän voisi kuvitella, kuinka ihanaa hänenkin elämänsä olisi voinut olla. Louiseille antaa hän kaikki ne hyveet, joita hän ensi kohtaamisesta asti runoili Mathilde Mautélle — Louise on samalla kertaa puoliso ja rakastajatar, terve ja voimakas nainen, mainio äiti ja hyvä kristitty. Niin, me voisimme yhä jatkaa esimerkkisarjaa ja osoittaa, kuinka ratkaisevasti Mathilde Mauté ensi näkemältä valloitti sijan runoilijan elämässä ja runoudessa, mutta ylläesitetyt riittänevät. Varmasti, jos Paul Verlaine olisi elänyt keskiajalla, olisi ennen pitkää alettu kuiskata noitajuomasta, jota kaunis neito oli hänelle antanut!

Mutta elkäämme menkö ajassa eteenpäin tai kuvitelko, kuinka olisi voinut olla! Toistaiseksi on Paul Verlaine meille viidenkolmattavuotias, ja hän on ensi kertaa nähnyt sydämensä valitun. Tämän kohtalokkaan ensi tapaamisen jälkeen valtaa Verlaine'in kuitenkin eräänlainen mieletön, vaistomainen pelko, ja hän kysyy itseltään, kuinka voisi olla mahdollista, että ihastuttava Mathilde saattaisi rakastaa häntä, Paul Verlaine'iä, rumaa, merkillistä olentoa? Ja niin lähteekin hän, impulsiivisen luonteensa pakottamana, suin päin karkuun — tulevia kärsimyksiä pakooni — maalle, josta hän kuitenkin kirjoittaa viikon perästä virallisen kosimakirjeen de Sivryn perheelle! Hän saa ensin hiukan pidättyvän vastauksen, jossa hänelle toki vakuutetaan, että hän "saattaa toivoa", ja jonkun päivän perästä tuo velipuoli itse muodollisen suostumuksen: herra Verlaine on hyväksytty neiti Mautén tulevaksi puolisoksi! Yhdentekevää on, vaikuttiko tähän myöntymykseen, kuten esim. Verlaine'in ystävä ja elämäkerran kirjoittaja Lepelletier huomauttaa, se että Verlaine oli heti ensimmäisessä kirjeessään sanonut tahtovansa Mathilde'in sinänsä, ilman myötäjäisiä: kuten tunnettua, on juuri myötäjäiskysymys varsin tärkeä Ranskan keskiluokalle. Eikä Verlaine toiselta puolen ollut niinkään huono vävy, sovinnaisesti katsoen, sillä vaikka hän olikin runoilija, oli hän samalla kaikeksi onneksi vakituista palkkaa nauttiva virkamies, joka akateemisen oppiarvonsa nojalla saattoi paljonkin nousta arvoasteikossa. Kuten sanottu, tämä ei liikuta meitä; pääasiaksi jää, että Verlaine oli lähellä päämaaliaan ja että tytön vanhemmat olivat antaneet siunauksensa. "Rêve familier" oli muodostumassa unesta todellisuudeksi.

Kirjallishistorialliselta kannalta oli erinomaisen onnellista, että Mathilde'in varovaiset omaiset päättivät erottaa nuoret joksikin aikaa toinen toisistaan: välimatka ja odotusaika olisi terveellistä ja näyttäisi, miten pysyväisiä kihlattujen tunteet olivat. Mauté de Sivryn perhe lähtee Normandiaan, ja ne runonmuotoiset kirjeet ja tunnepurkaukset, joita Verlaine tällä ajalla lähettää Mathilde'illeen, — jonka hän toistaiseksi on nähnyt yhden ainoan kerran — ovat maailmanlyriikan ihanimpia lemmenrunoja. Ne eivät ole mitään runoja rakkaudesta, se on, ne eivät ole analysoivia, syvällisiä, rakkauden olemusta avaavia; niissä tuskin paljastuu mitään näköaloja oman minuuden ja sen elämyksien sivu. Päinvastoin, niitä tahtoisi melkein sanoa tilapäisrunoiksi, ei banaalissa, vaan jaloimmassa merkityksessä. Sillä ne ovat herkän improvisatsionin tuotteita, hymyileviä ja kyynelehtiviä, väliin täynnä veikeää ja armasta vallattomuutta, väliin taas kaihoa ja surumieltä: ne tulkitsevat sitä "suloista tuskaa", jota rakastava kärsii. Ensimmäistä kertaa on Paul Verlaine niissä oikein oma itsensä — hän ei enää muista, että Milolaisen Venuksen tuli olla marmoria, ja kaiken kauneuden plastillisuutta ja kylmää liikkumattomuutta. Hänellä on tarve tunnustautua, antautua, ripittää itseään, ja hän tekee sen naiivilla ja ihanalla hartaudella, joka on miltei vertojaan vailla. Hän kertaa runoissaan kaikki mielenliikkeensä aina ensimmäisestä alusta alkaen, jolloin Mathilde ilmestyi hänen ihastuneiden silmiensä eteen; hän kysyy lumottuna, mutta samalla pelokkaana itseltään, saattaisiko tuo armas olento todella rakastaa häntä, olla hänen uskollinen ystävänsä. Hän kertoo hurmioituneena siitä ihanasta varmuudesta, jonka eräs salassa annettu katse häneen valaa: hän tietää nyt, että tuo kaunis pieni käsi on ainoa ja oikea, ja että se on johtava häntä hyvää tietä! On muutoin vaikeata sanoa, mille näistä runoista antaisi kunniapalkinnon ja ensisijan. Hereän kaunis on kohta ensimmäinen laulu, jossa runoilija uneksii ihastuttavasta nuoresta tytöstä. Hän katselee aamuaurinkoa, jonka säteet hopeanuolina kimpoavat takaisin veden pinnasta, ja lintua, joka pesänrakennus-innoissaan lentää edes takaisin: sen vilahdus veden kuvastimessa viipyy kauemmin kuin sen lento, "et son reflet dans l'eau survit à son passage"! Miten viehättävä on taas toinen runo, jossa hän hyväilee morsiamensa kätöstä ja ihastelee sen hienorakenteisuutta: se on niin pieni, vakuuttaa hän, että siinä tuskin olisi kolibrille sijaa! Ja kuten Goethen Werther aikoinaan rakastui Lotteensa, nähdessään tämän jakelevan voileipiä pikkusiskoilleen, niin on Mathilde'in sulo painunut Verlaine'in mieleen sellaisena kuin neito seisoi kotipiirinsä keskuudessa, oikea käsivarsi hellästi sisaren kaulalla. Kun muistot eivät häntä enää viihdytä, pakenee hän kuvittelujen maailmaan. Hän tuntee "raivoa ja vihaa" viikkoja ja kuukausia kohtaan, jotka erottavat hänet onnestaan: kotoisesta iltahetkestä, jolloin lampun lempeä valokehä luo hohdettaan ja teehöyryää, jolloin kirjat ovat suljetut ja armas riutumus ja autuaan yön odotus täyttävät mielen. Mutta jälleen valtaa masennus runoilijan sielun. Hän pitää kädessään rakastetun kirjettä, joka antaa ja lupaa kaikki, mutta se ei kuitenkaan ole rakastettu itse: monet tunnit ovat kuluneet siitä, jolloin kirje on kirjoitettu, kuka tietää, millainen hän on nyt enää, juuri tällä hetkellä, ehkä hän on "hyvin onnellinen ja unohtaa"! Kuvat vaihtuvat — helmiäisvalkoisena väreilee yö molempien rakastettujen ympärillä, ja "kuun venhe" on odottamassa, viedäkseen heidät onnen maihin. Ranskan lyriikassa ei totisesti ole monta niin aineettoman kirkasta ja hereää runoa kuin tämä "La lune blanche"-laulelma! Ja kuin sinistä valoa tulvillaan on vihdoin se, jossa runoilija kuvittelee onnensa lopullista täyttymystä. Täydessä auringonpaisteessa, kesätaivaan alla, joka on kuin iloisesti hulmuava morsiusteltta, seisoo hän valkeaan läikesilkkiin puetun morsiamensa vieressä — silloin ei mikään paha enää saata häntä kohdata, mitkään sairaat unelmat ja ilkeät ajatukset häntä haavoittaa. Vaihtukoot vuodet ja vuodenajat, olkoon yö tai päivä, rakastettu luo kaiken paratiisiksi, ja runoilija itse vannoo kilvoittelevansa ollakseen tämän puhtaan rakkauden arvoinen.

Näistä aineksista on "Bonne chanson'in" lemmenlyriikka ja sen parikymmentä laulelmaa kokoonpantu. Kirjaa on täydellä syyllä sanottu — Charles Morice — valkeaksi morsiusvihkoksi, jonka nuori mies tarjoaa armaalleen: sen kukat ovat kasteraikkaita ja tuoksuavia kuin olisi ne poimittu maailman suurena aamuna, jolloin kaikki on vielä tuoretta ja koskematonta. Ja se surumieli, jota nämä runot kuvastavat, on kuin kukkien terälehdillä loistavia kastehelmiä: ne kuvastavat samalla maan ja taivaan ja auringon ihanuutta, ne ovat kyyneleitä, jotka särkyvät helposti omaan kirkkauteensa! Sellaisia runoja ei kukaan ihminen kirjoita kuin kerran elämässään.

Aivan erikoinen hohde valaisee tätä kirjasta vielä senkin vuoksi, että se runoilijalle itselleen oli niin yli kaiken rakas. Vaikka hän itsetunnustuksissaan — "Confessions" — saattaakin puhua melkoisen armottomasti ja ivaillen rakastuneesta minästään, on hänellä vain hellyyden sanoja tälle kokoelmalleen, jota hän miltei hyväillen puhuttelee. Tämä "cher petit bouquin", "pauvre cher recueil", rakas pikku kirjanen, rakas kokoelma-parka, on hänelle halki elämän ja sen kaikkien vaiheiden läheisin ja rakkain koko hänen tuotannossaan, kuten hän suoraan tunnustaakin: — — "ce que j'aime encore le mieux dans cette mienne pauvre oeuvre!" Se oli hänelle kuin panttina siitä, että hänenkin, Lélian raukan haltuun, kerran oli uskottu paratiisin kultaiset avaimet, ja sen vuoksi ympäröi sitä kuin sädekehä hänen kurjuutensa yössä.