Mutta vielä kerran täytyy Verlaine'in oppia kadottamaan: muutamia päiviä kestäneen ankaran taudin jälkeen kuolee nuori Lucien.
Isku oli kauhea. Liioittelematta voidaan sanoa, että se oli kovin mikä sillä hetkellä saattoi Verlaine'iä kohdata. Oli kuin jokin verisuoni, joka yhdisti hänet elävään elämään, yht'äkkiä olisi katkennut, ja niinkuin hän ei enää olisi jaksanut tointua entiselleen. Sillä Verlaine ei milloinkaan, koko vaiherikkaan elämänsä kestäessä, osannut tai jaksanut kehittää itsesuojelusvaistoaan niin pitkälle, että hän olisi oppinut kivuttomasti irtautumaan. Mutta — Muusille kiitos! — elämää ja runoutta eivät kerta kaikkiaan ohjaa samat lait, ja mitä ihminen kadottaa persoonallista onneaan, sen voittaa hän usein monin kerroin runoilijana takaisin.
Kokoelma Amour, "Rakkaus", on suuren surun merkeissä syntynyt, ja suuren surun jalostama.
Kokonaisuudessaan on se Verlaine'in hiljaisin ja alistunein kirja. Vaikka hän "Sagesse"-kokoelmassaankin oli oppinut luopumaan ja uhraamaan, oli sen sävy aktiivisen intomielinen: vaikka hän silloin oli paljon kadottanut, oli hän myös äärettömästi voittanut, ja uudet lähdesuonet pursuivat hänen sielussaan. Nyt on hän yksinomaan väsynyt; hän turvautuu Jumalaan yhä vielä, mutta ilman iloa ja hurmiota. Yksinäisyys, joka vasta näytti niin pelottavalta, mutta jossa samalla oli jotakin juhlallista ja suurta, miltei pyhää, on tullut lähemmäksi, todellisemmaksi, tavallaan arkipäiväisemmäksi, ja juuri siksi tuntee hän sen painon vielä raskaampana. "L'horreur de rester solitaire", kaameata jäädä yksin, nyyhkyttää hän pää käsiensä varassa. Hänen elämästään ei enää avarru näköaloja mihinkään suuntaan. Kaikki käy äänettömäksi hänen ympärillään, niin äänettömäksi, että hän tuskaisena alkaa muistella menneitä, surujaan ja riemujaan, voidakseen siten identifioida oman itsensä ja kiinnittää itsensä johonkin, joka kerran on ollut, ja joka näin yhä vielä on olevaista. "Sillä totisesti olen minä paljon kärsinyt", kuiskaa hän itsekseen. "Joku osa minun olemustani pelkää ja antautuu neuvotteluihin: minä tarvitsen apua, mihin hintaan hyvänsä, nopean ja voimakkaan avun." Hän muistelee entisiä ystäviään, kutsuen Elise-serkkuaan, kuollutta isäänsä, rakasta Lucieniä, jota hän kerta kerran perästä puhuttelee "hyvänä enkelinään". "Oh mes morts tristement nombreux", oi te surullisen lukuisat vainajani, huokaa hän kipein sydämin.
Kuinka Jumala oli hennonnut olla niin kova hänelle? Tämä ajatus toistuu varsinkin siinä ihanassa sikermässä, jonka hän on omistanut Lucien Létinois'lle, "pojalleen". Väliin kuohahtaa hän kuin kapinassa, hän loihtii esiin nuorukaisen sellaisena kuin tämä oli voimiensa päivinä, urheana, hyvänä, hurskaana ja kauniina. Mutta sitten painaa hän jälleen alas kaikki kapinoivat ajatukset. Jumala oli antanut hänelle pojan, ja Jumala otti hänet jälleen — se oli Jumalan oikeus, ja runoilija suutelee ankaraa kättä, nöyränä taipuen Iäisen lakien edessä.
Ellei hän voikaan ymmärtää Jumalan aivoituksia, tahtoo hän niitä kunnioittaa:
Seigneur, j'adore vos desseins, mais comme ils sont impenetrables! Je les adore, vos desseins, mais comme ils sont impenetrables!
Herra, minä ihailen aivoituksiasi, mutta kuinka ne ovatkaan tutkimattomat! Ihailen niitä, aivoituksiasi, mutta kuinka ne ovatkaan tutkimattomat!
Ehkä kaikista kirkkain ja kirkastunein on sikermän kolmastoista runo, jossa hän sydämensä syvyydestä jaksaa kiittää Jumalaa. Hänen lohdutuksensa on, että hänen haltuunsa uskottu kallis lahja on säilynyt koskemattomana, ja että hän voi antaa lainaksi saadun poikansa "sangen puhtaana" takaisin. Ehkä oli parastakin, että näin kävi? Kuka tietää, mitkä kohtalot olisivat voineet tulla Lucienin osaksi — ehkä Nainen olisi voinut tehdä hänelle paljon pahaa, ehkä hän muutoin olisi saanut liiaksi kärsiä…
Ovatko nämä runot aistillisia, kuten muutamat ovat väittäneet, ja antavatko ne tukea sille otaksumiselle, että Verlaine'in kiintymys perustui seksuaaliselle tunteelle, niinkuin hänen vaimonsa vanhemmat aikoinaan uskoivat hänen tunteestaan Arthur Rimbaud'hon? Meidän on tuskin syytä ottaa tätä asiaa pohdittavaksi, koska ratkaisu puoleen tai toiseen ei oleellisesti muuttaisi näiden runojen kauneusarvoja. Kuinka hyvänsä, joka tapauksessa on kokoelman nimi oikein valittu: siitä puhuu rakkaus, rajoja ja määrää vailla, eikä suinkaan pelkkä ylimaailmallinen sielujen sympatia. Mutta näissä runoissa ei ole mitään kyynillistä tai epäpuhdasta, mitään luonnotonta tai vastenmielistä sukupuolikiihkoa. Niistä huomaa, että Verlaine'illä ennen kaikkea oli ollut tarve liittyä johonkin elolliseen olentoon, särkeä se kammottava eristyksen piiri, jonka vankila-aika oli rakentanut hänen ympärilleen. Kuinka kaunis kaikessa yksinkertaisuudessaan on esim. se runo, jossa Verlaine kertoo, miten hän koulussa näki tuon nuoren pojan ja valitsi juuri hänet, siksi että hän oli hyvä ja hieno ja hurskas, oman kaivatun poikansa sijalle. Eräässä myöhemmässä runokokoelmassaan, "Onni", Bonheur, sanoo Verlaine rakkautensa olleen samalla kertaa veljellistä, isällistä ja äidillistä. "Minä suutelen lapseni kuninkaallista otsaa": näissä sanoissa ilmenee isän ylpeys sen johdosta, että hänen poikansa on kaikkia toisia parempi ja kauniimpi. Väliin on näiden runojen sävy liikuttavan naiivi: hän muistelee, miten soleana poikanen istui hevosensa selässä, miten joustavasti hän luisteli, miten hän oli "hieno kuin suurikasvuinen nuori tyttö", vilkas ja notkea. Hän näkee edessään nuorukaisen profiilin, sellaisena kuin se kerran oli piirtynyt iltataivasta vastaan, Lucienin tehdessä maatyötä peltokummulla, heidän yhteisellä tilallaan. Miten inhimillisiä ovatkaan nämä runot nöyrässä alistumisessaan ja taas äärettömässä surussaan! Väliin hän on valmis syyttämään itseään kaikesta. Ehkä hän oli tehnyt väärin erottaessaan poikasen vanhemmistaan, ehkä hän oli ollut liian itsekäs ja ajatellut vain omaa parastaan, pyytäessään Lucieniä yksinäisyytensä lieventäjäksi — ehkä Jumala juuri siksi otti hänet pois? Mutta siinä samassa, kun hän näin nöyrästi luovuttaa takaisin kalliin lainan, purkautuu hänen sydämestään vaistomainen tuskanhuuto, elämän vastalause kuoleman käsittämättömyyden edessä:
Mais quelle horreur de suivre ô toi! ton blanc convoi!
Mutta ah sinä, miten kauheata olikaan seurata valkeata saattoasi!
Tällä runollisella ekspansionilla ei kuitenkaan ollut vastinetta Verlaine'in jokapäiväisessä elämässä: Létinois'n kuolema on murtanut hänet ja riistänyt hänen toimintakykynsä. Hän koettaa kyllä näennäisesti työskennellä entiseen tapaansa — m.m. kirjoittaa hän näinä aikoina pariin lehteen pakinoita ja kirjallisia esseitä, jotka paljon myöhemmin ilmestyivät kirjoina: "Mémoires d'un veuf", "Les poètes maudits." Niinikään solmii hän uudelleen suhteita Parisin kirjallisen maailman kanssa, vieläpä tekee uusia tuttavuuksiakin. Mutta kaikki tapahtuu omituisen hervottomasti; hän on mukana vain näennäisesti, samalla kuin hänen todellinen minänsä itkee kuolleen ystävän haudalla. Hänen olotilansa on iloton ja harmaa, hän on kuin kone, jonka kaikki osat ovat 'kunnossa', mutta joka ei voi käydä sytyttävän kipinän puutteessa. Huolestunut äiti tulee vielä kerran hänen avukseen ja hankkii itselleen ja pojalleen uuden pienen maapaikan, toivoen että luonto voisi lääkitä kipeät sydänhaavat. Mutta maalla vajoaa Paul täydelliseen apatiaan, jaksamatta ajatella eteenpäin, tai välittämättä tehdä työtä — ainoastaan läheinen kyläkapakka antimineen ja raakoine juomaveikkoineen kiinnittää hänen mieltään, mutta myös verottaa liiaksi äidin muutoinkin ohennutta kukkaroa. Äidin ja pojan välille syntyy kaunaa, ja vihdoin kasvaa kahnaus niin pahaksi, että rouva Verlaine, naapurien neuvosta, jättää parantumattoman tuhlaajapoikansa ja asettuu asumaan läheiseen taloon. Tämä toimenpide kärjistää kuitenkin liiaksi tilannetta ja aiheuttaa teon, jota Verlaine itse on sanonut elämänsä mustimmaksi muistoksi: juovuspäissään, äärimmäisessä kiihtymystilassa, saapuu hän äidin luo vaatiakseen tätä tilille, ja — uhkaa puukolla. Eräs tilapäinen silminnäkijä saattaa asian oikeuden tietoon, ja vaikka äiti tekee voitavansa suojellakseen poikaansa, tuomitaan hänet kuukaudeksi kuritushuoneeseen.
Rahattomana, murtuneena ruumiiltaan ja sielultaan, matkustaa hän rangaistuksen kärsittyään Parisiin. Hänen elämänsä viimeinen, monivaiheinen ja samalla yksitoikkoinen taival on alkamassa, se, jota Anatole France lähinnä tarkoittaa "Gestas"-kertomuksellaan.
V.
"LÉLIAN PARKA".
Kirjallisessa esseekokoelmassaan Poètes maudits, "Kirottuja runoilijoita", jossa Verlaine hahmottelee erinäisiä, enemmän tai vähemmän unohdettuja tai tunnustuksetta jääneitä kirjailijatovereitaan, on hän omistanut myös "Lélian paralle" muutamia sivuja.
"Lélian parka" oli Paul Verlaine itse.
Tämä nimi tulee vaistomaisesti mieleen, kun ajattelee Verlaine'in viimeistä kautta Parisissa, jota kesti alun toistakymmentä vuotta. Ei siksi, että hän elämänsä viimeisinä aikoina olisi jäänyt kirjallisesti unhoon: pikemminkin oli hän silloin "kuuluisuus", kun taas hänen useat aikaisemmat runokokoelmansa, "Saturnolaisesta" alkaen, menivät ohi arvostelijain huomiota herättämättä. Vasta elämänsä iltapuolella tuli Verlaine kirjallisesti muotiin, kuten sanontatapa kuuluu; hänen uudet teoksensa alkoivat olla tapahtumia, joista puhuttiin ja kirjoitettiin, vieläpä enimmäkseen kunnioittavassa äänilajissa. Ja silloin oli hänellä niinikään oma vakituinen kustantajansa, Vanier, joka painatti kaiken mitä hän suinkin tuotti (palkkiot olivat kyllä uskomattoman alhaiset, mutta ne olivat toki varmat). Varsinkin kun muistaa kaikkia hyvän Lepelletier'n jalkavaivoja "Sagesse'in" ja "Romances sans paroles"-käsikirjoitusten päivinä ja Verlaine'in omia aikaisempia juoksuja, huomaa että tilanteessa oli tapahtunut melkoinen kehitys parempaan päin.
Mutta tuo Verlaine'in itsensä käyttämä adjektiivi tulee mieleen ennen kaikkea siksi, että hän ihmisenä oli niin yksinäinen ja hyljätty näinä viime vuosinaan. Hänellä oli kyllä viljalti juomaveikkoja, vieläpä kirjallistakin seuraa — aika ajoin oli hänellä esim. omat kuuluisat vastaanotto-iltansa eräässä Montparnasse'in kahvilassa —, mutta yhteiskunnallisessa ja sentimentaalisessa mielessä hän oli täysin yksin. Hänen vaimonsa oli toisissa naimisissa, hänen uskollinen äitinsä, joka Paulin muutettua Parisiin asettui asumaan aivan hänen läheisyyteensä, oli kuollut talvella 1886. Ja Paul oli kerta kaikkiaan lapsi, herkkä ja tunteellinen, joka ei tullut toimeen omin neuvoin. Ellei hän aina tuntenut toisen, itseään väkevämmän tukea, oli hän kirjaimellisesti kuin irtonainen, kaikkien tuulien kuljettelema lehti. Sydäntä särkevä on eräskin Bonheur-kokoelman runo, jossa hän valittaa sielunsa hätää Jumalalle ja vertaa koettelemuksiaan Jobin vaivoihin. Muudan säkeistö päättyy tähän koruttomaan, mutta syvältä kumpuavaan vaikerrukseen:
L'ami me meurt, aussi la Mère, une rancune plus qu'amère me piétine en ce dur moment et me cantonne en la misère, dans la littérale misère, du froid, et du délaissement!
Minulta kuolee ystävä, myös äiti. Katkeraakin katkerampi vihankauna paaduttaa minut tänä ankeana hetkenä ja majoittaa minut kurjuuteen, kirjaimelliseen kurjuuteen, kylmään ja avuttomuuteen.
Tämä "kylmyys ja avuttomuus" painoi häntä muutoin sitäkin enemmän, kun hänen oma terveytensä alkoi olla täysin murtunut. Eritoten vaivasi häntä paha polvireumatismi, josta hänen onnahteleva käyntinsä johtui, ja joka suinkaan ei ottanut parantuakseen niissä viheliäisissä kellari- ja ullakkokopeissa, joissa hän kassansa takia oli pakotettu majailemaan. Niinpä asui hän pitkät ajat eräässä viinikaupan takaisessa kamaripahasessa, jonka ilma oli raakaa ja kosteata ja jonka lattiana oli pelkkä maa.
Väliin, kun kurjuus kävi liian suureksi, haki hän suojaa ja hoitoa kaupungin yleisiltä sairaaloilta, saattaen oleskella niissä viikkoja, vieläpä kuukausiakin yhteen menoon. Näitä lyhyempiä ja pidempiä vierailujaan on hän kuvannut humoristisen eloisassa Mes Hôpitaux-kirjassaan. Jo tämä nimi, "Sairaalani", osoittaa muutoin, että Verlaine kaikissa vaiheissaan säilytti itseironiansa ja huumorinsa — kuka toinen käyttäisi niin reippaasti suffiksia, aivan kuin olisi kysymys jostakin paremmasta omaisuudesta! Hänen vierailunsa näissä laitoksissa sattuivat aika ajoin niin tiheään, että Verlaine'in ystävät tervehtivät toisiaan kysymyksellä: "Missähän sairaalassa mahtaa Verlaine tätä nykyä olla?" Lopulta on hänen itsensäkin vaikeata pitää luvussa kaikkia niitä eri kertoja, mitä hän moisissa parannuspaikoissa on oleskellut. Katkeran leikkisästi viittaa hän tähän asiantilaan eräässäkin runossaan:
J'étais á l'hôpital, lequel? Vraiment le sais-je,
étant si coutumier et du fait et du lieu!
J'étais á l'hôpital. Dire lequel? Qu'en sais-je?
Olin sairaalassa, missä? Todellakaan en sitä tiedä,
sillä olen niin tottunut tähän tapahtumaan ja paikkaan.
Olin sairaalassa. Missäkö? Mistä sen tietäisin?
Epäilemättä olisi hän voinut viettää aikansa pahemmissakin paikoissa, ja sen on hän itse ensimmäisenä valmis tunnustamaan: moinen järjestynyt ja säännönmukainen elämä teki hyvää hänen pilaantuneelle hermostolleen, samalla kuin se varasi hänelle tilaisuutta kirjalliseen työskentelyyn. "Täällä ei minulta todellakaan puutu mitään", sanookin hän eräässä, sairaalassa kirjoittamassaan runossa: "ja totisesti viipyisin täällä koko elämäni, ilman suuria kadehtijoita, toivoakseni, ja ainakin itse kadehtimatta ketään, ellei minulla, parannuttuani — nimittäin jos paranen, sillä kaikki voi olla mahdollista — olisi tehtävänä jotakin, jota Jumala tahtoo." Alussa kauhistaa häntä kyllä se kuoleman perspektiivi, joka avartuu sairaaloissa: hän ei voi unohtaa vanhaa miestä, jonka hän ensimmäiseksi näki kuolevan, ja niitä "Äiti — äiti"-huutoja, jotka olivat purkautuneet vanhuksen huulilta. Mutta sittemmin tottuu hän näihin alituisesti uusiutuviin tapahtumiin. "On s'y fait", siihen tottuu, kirjoittaa hän lyhyesti eräälle ystävälleen. Kerran saapuu hän ottaakseen haltuunsa luvatun numeroidun yösijansa, mutta saa odottaa niin kauan kunnes vastakylmennyt ruumis on nostettu siltä pois. Pieni fyysillinen kammonväristys puistattaa häntä, mutta se menee ohi ja hän laskeutuu tyynesti tyhjälle vuoteelle, joka, kuten hän itse kertoo, uhoaa kylmää ruumiin jäljiltä… Miltei huvitettuna seuraa hän muutoin osatovereittensa kohtaloa, ja päivän pikkutapahtumat aterioineen, lääkärinkäynteineen ja vierailuhetkineen tekevät hänen verensä omituisen tyyneksi. Sillä ihminen, viettäköön hän minkälaista juuretonta boheemielämää hyvänsä, on kuitenkin vaistomaisesti myös yhteiskunnallinen olio: hänen täytyy, ainakin vanhuuden lähestyessä, tuntea olevansa osana jostakin, jollakin tavoin kuulua elävään elimistöön ja turvautua siihen. Niin myös Verlaine. On kuin se yksinäisyyden ja eristyksen paine, josta hän näinä aikoina niin suuresti kärsi, olisi hiukan lientynyt sairaaloissa: sama kohtalo muitten kanssa luo yhteenkuuluvaisuustunteen, ja tämä tunne rauhoittaa ja viihdyttää häntä. — Ja muutenkin oli hänellä suhteellisen hyvä olla näissä laitoksissa; hän ei enää ollut "entinen vanki", vaan kuuluisa, vaikka hieman omituinen runoilija, jonka vierailut tavallaan olivat asianomaiselle sairaalalle kunniaksi, ja siksi kohdeltiinkin häntä erikoisella huomaavaisuudella ja arvonannolla. Kuitenkin on kuvaavaa, että hän elämänsä viime päivinä usein ilmitoi ilonsa sen johdosta, että hän saisi kuolla 'kotona', eikä missään numeroidussa vuoteessa.
"Koti" oli Eugénie Krantzin ullakkohuone.
Mathilde Mauté pysyi Verlaine'in ainoana rakkautena; siitä huolimatta — vai juuri siksi? — vajosi hän viime vuosinaan eetillis-eroottisesti tavallaan niin alas kuin ihminen voi vajota. Hänen monilukuisista suhteistaan on vähitellen kasvanut legendoja, hän solmi lyhyempi- tai pidempiaikaisia suhteita kadun kuluneimpien ja sivistymättömimpien yökulkijain kanssa, kirjoittaen heille rivoja runoja ja maleksien heidän kanssaan kapakasta kapakkaan. Herättyään huumauksesta saattaa tämä elämä kammottaa ja inhoittaa häntä, ja muiston tuskan polttamana ajattelee hän sitä aikaa, jolloin hän suuteli "Hänen kättään" eikä "Heidän poveaan." Mutta toisin ajoin tuntuu hän miltei nauttivan tästä alennuksestaan. "Sinä et ole mikään oppinut nainen", sanoo hän eräässäkin runossaan, "ja siitä minä sinua sydämestäni onnittelen ja ylistän. Tuntuu niinkuin sinä et ymmärtäisi säkeitä, joita sinulle huokailen: olkoon, mutta sinä innoitat minua niitä kirjoittamaan!" Kuten tästäkin puolileikkisästä runosta kuultaa, oli Verlaine'in tunteella osittain sama pohja kuin Goethen kiintymyksellä Christiane Vulpiukseen: viehättihän neito runoilijaa juuri sillä, että hän antautui ilman intellektuaalista kiintymystä, "rakastetun nimeäkään tuntematta", saati sitten runoilijamainetta. Mutta samoin kuin Eugénie Krantz ja hänenlaisensa olivat Christianea moraalisesti ja yhteiskunnallisesti monta porrasaskelmaa alempana, samoin oli Verlaine'in eroottinen kiintymys jollakin tavoin eetillisesti 'alempiarvoista' kuin Goethen, jonkinlaisen häpeäntunteen ja myös porvarien härnäilyhalun ja uhman värittämää. Hänelle tuotti hekumaa se ajatus, etteivät nuo naiset, joilla hän itsensä ympäröi, ymmärtäneet hänen runoistaan muuta kuin niiden rahanarvon, ja taas tyydytystä se tietoisuus, että hän, alentuessaan heidän tasolleen, osoitti olevansa vapaa kaikesta omahyveisyyden ja ylpeyden synnistä. Ja kuta enemmän hänen elämänsä herätti pahennusta, sitä korskeammin kantoi hän päätään, sitä kunnioittavammin ja silmäänpistävämmin kohteli hän noita naisia vertaisinaan, runoili heille tunteita ja vaistoja, joista heillä ei ollut aavistustakaan, ja vannoi ritarillisesti heille ikuista rakkautta. Asennetta? Kieltämättä, mutta samalla vilpittömyyttä: jos kerran hän oli yhteiskunnan hylkiö, tahtoi hän myös näyttää, että ellei se kysynyt häntä, saattoi hänkin erinomaisen hyvin tulla toimeen ilman sitä, niiden parissa, joilta se oli sulkenut ovensa kuten häneltäkin. Mutta osittain yhtyi tähän tunteeseen myös inhimillisyyttä, joka läheni sääliä. Verlaine tahtoi saattaa nuo raukat unohtamaan alennustilansa, ja sen vuoksi, koska hän ei jaksanut heitä nostaa, tahtoi hän painua heidän tasolleen ja ravita itseään samalla tavalla kuin hekin. On kuin sanaa syyntakeellisuus ei olisi löytynyt Paul Verlaine'in sanakirjassa — ihminen oli hänelle vain 'onnellinen' tai 'onneton', tuskin muuta, mutta onnellinen tai onneton Sallimuksen viisaan tahdon jälkeen. Ja juuri siksi, kuta onnettomampi, kuta syvemmälle vajonnut jokin ihminen oli, sitä enemmän oli hän Verlaine'in mielestä rajattoman säälin ja rajattoman rakkauden arvoinen. Niinkuin Raskolnikow nöyrästi suuteli Sonjan kättä, palvoen tässä pienessä katutytössä Jumalan pyhää, vaikka tahrittua kuvaa, niin oli Verlaine'inkin kiintymyksessä Eugénie Krantziin jotakin kristillis-mystillistä, kaikesta aistillisuudesta huolimatta. Ja näin lankeaa hänen loppuelämänsä ylle jonkinlainen kaksoisvalaistus, faunimaisen ja irvokkaan komedian, ja taas pyhimyslegendan. Edellinen piirre on räikeästi esillä niissä pilakuvissa, joita Verlaine näinä aikoina piirteli itsestään, jälkimmäinen ruumiillistuu siinä maalauksessa, jossa Carrière on ikuistanut vanhenevan Paul Verlaine'in. Carrière tuntuu jollakin tavoin eliminoineen pois kaiken sen, mitä hän ei tahtonut Verlaine'issä nähdä, tämän henkisen ja ruumiillisen rappiotilan; taiteilija tahtoo esittää Verlaine'in sielua, tai sen mikä oli kauneinta ja oleellisinta siinä. Runoilija muistuttaakin lähinnä jotakin patriarkkaa — slaavilaista ehkä? — joka pitkän elämänsä kuluessa on kaikki nähnyt ja kaikki kokenut, mutta jolle elämä vihdoin on kirkastunut: hienoa leikillisyyttä ja nöyrää, vakavaa viisautta pilkoittaa katseesta, jonka mahtava otsakupoli puolittain kätkee.
Mutta, pysyäksemme vielä runoilijan itsellensä antamassa nimessä, Paul Verlaine oli "Lélian parka" myös siksi, että hän runoilijana vajosi vuosi vuodelta alaspäin ja että hän itse oli tietoinen tästä liikuntansa suuntaviivasta. Kuinka hyvin tunteekaan, että monet, monet niistä runoista, jotka lisäävät "Elegiojen" tai "Lauluja Hänelle" tai monien myöhempien kokoelmien sivulukua, ovat syntyneet sitä tietä, että Esther tai Eugénie tai Philomèle tai jokin muu on sulkenut runoilijan huoneen oven ja odottanut, että tämä kirjoittaisi mahdollisimman monta sonettia à 5 fr. — Vanier'n säätämä taksa — jotka rahat taas samana iltana saataisiin vaihtaa absinttiin! Sille, jonka inspiratsioni aikoinaan pulppusi paratiisin esikartanoiden lähteistä, mahtoi alennustila väliin tuntua suorastaan kammottavalta. Oli kuitenkin onni, ettei syvempi itsetutkistelu kuulunut Lélian paran erikoisheikkouksiin.
Kaikella tällä en suinkaan tahdo väittää, että Verlaine viimeisen vankilakautensa jälkeen ei olisi tuottanut mitään runoilijamaineensa arvoista: kieltämättä saattoi hän vielä tällöin kirjoittaa monta yksityistä ihanaa runoa, mutta yleinen suuntaviiva vei alaspäin. Ne runokokoelmat taas, jotka on mainittava Verlaine'in huomattavimpien yhteydessä ja jotka ilmestyivät painosta hänen lopullisen Parisin-muuttonsa jälkeen — Jadis et naguère, "Ennen ja nyt", Amour, "Rakkaus" — ovat pääasiallisesti olleet aikaisemmin käsikirjoituksina valmiit, joten niistä tuleva kunnia tuskin kuuluu Lélian paralle. Kuten jo ennen on osoitettu, ovat "Amour"-kokoelman runot enimmäkseen Lucien Létinois'lle omistettuja ja juontavat juurensa tältä ajalta, vaikkakin kirja sinänsä ilmestyi vasta v. 1888. "Jadis et naguère" ilmestyi neljää vuotta ennen, mutta nimikin viittaa, että sen sisällys osittain on poimittu vanhoista kätköistä, kun taas sen uusi aines on yleensä enemmän tai vähemmän tilapäistä laatua. Joka tapauksessa käsittää tämä kokoelma erään Verlaine'in kaikkein kuuluisimpia runoja, "ohjelmajulistuksen" "L'art poétique", mutta siihen saamme toisessa yhteydessä palata: voimme silloin samalla huomata, ettei se niin paljon ole käsitettävä teoretisoivaksi ohjesäännöksi ja "runousopiksi", vaan että se selittää miksi Verlaine sisäisestä pakosta kirjoitti runonsa juuri niin kuin hän kirjoitti, eikä toisin.
Erään Verlaine'in myöhemmän runokokoelman nimenä oli Parallèlement, "Rinnakkain", ja se voisi oikeastaan olla hänen myöhemmän tuotantonsa yhteisnimenä. Hänen inspiratsioninsa kulki, vielä ehdottomammin kuin ennen, kahta rinnakkaista viivaa, aistillista ja yliaistillista. Parallèlement, Chansons pour Elle, "Lauluja Hänelle", Odes en son honneur, "Oodeja hänen kunniakseen", Élégies, "Elegioja", Dans les Limbes, "Limbuksissa", Chair, "Lihallisuus": nämä kokoelmat ovat Venus Vulgivagalle omistettuja, kyynillisiä ja ilottomia, joissa runoilija tuttavallisen julkeasti erittelee rakkauden fysiologisia ilmiöitä ja levittelee yleisön nähtäväksi kaikki alkovinsa salaisuudet, olivatpa ne mitä laatua hyvänsä. Mutta väliin soinnahtaa niissä vihlova katkeruus, joka osoittaa, että Verlaine ajoittain tuntee alennustilansa koko nöyryytyksen. Sellainen on esim. "Rinnakkain"-kokoelman alkuruno, jonka runoilija omistaa jollekin "kypsälle kokotille" ja jonka näennäinen leikillisyys on itkua tuskaisempi. Esim. viimeinen säkeistö puhuu selvää kieltä:
C'est bien fâcheux: me voici, lamentable épave éparse à tous les flots du vice, vous voici, toi, coquine détestable, et ceci fallait que je l'écrivisse!
Tämä on aika harmillista: kas tässä minä, viheliäinen, särkynyt hylky kaikkien paheitten aalloilla, ja siinä te, sinä, inhoittava lunttu, ja näin piti olla, jotta minä tämän kirjoittaisin!
Bonheur, "Onni", ja Liturgies intimes, "Hiljaista liturgiaa", joiden ilmapiiriin hän välillä siirtyy, ilman vähintäkään ylimenoa, nousevat sen sijaan samalta pohjalta kuin Sagesse, "Viisaus": Paul Verlaine puhuu niissä "uskonnosta ainoana totuutena" ja vetoaa Jumalan armahtavaan laupeuteen. Kuin innokas vastakääntynyt tunnustaa hän uskovansa "roomalaiseen Kirkkoon, katoliseen ja apostoliseen". Monet näistä runoista muistuttavat suorastaan jotakin runomittaista katkismusta — ne ovat opinkaavaisia selostuksia Pyhästä Hengestä, synninpäästöstä, sakramenttien siunauksesta, seitsemästä kuolemansynnistä ja niin poispäin. Mutta vain ani harvoin kumpuaa niissä uskonnollinen tunne välittömänä, polttavana ja kaikkivoittavana niinkuin Monsin päivinä — "Kyrie Eleison" Liturgioissa olisi kuitenkin voinut olla kirjoitettu vankilassa —; niistä ei avarru mitään uusia näköaloja eteenpäin, jotka välittäisivät lukijalle sen vaikutuksen, että nämä runot olisivat elävän, kasvavan voiman synnyttämiä. Runoilija voi vielä hetkeksi runoilla itsensä samaan tunnelmaan, missä hän oli "Sagesse'issa", mutta on kuin hän itse vaistoaisi, että tunnelma on ohimenevää laatua. Hän koettaa epätoivoisena tehdä siitä uudelleen nykyhetkeä itselleen, sillä hän kaipaa sen rauhaa ja kauneutta, mutta sen riemukas elinhermo on poissa. Ja kun hän itkien ojentaa kätensä "Pikku Jeesuksen" puoleen, vertailee lukija vaistomaisesti näitä rukouksia niiden kanssa, joita Verlaine nyyhkytti Monsin kivilattialla ristiinnaulitun kuvan edessä: kuinka äärettömän paljon suurempi oli se sisäinen paine, joka aikoinaan pakotti esiin nämä jälkimmäiset!
Tuskinpa onkaan syytä, ainakaan näin suppean esityksen puitteissa, lähemmin selostaa tätä Verlaine'in myöhempää tuotantoa. Sen valossa voimme sangen yksityiskohtaisesti seurata hänen jokapäiväisiä elämänvaiheitaan ja mielialojaan, mutta mitään uusia piirteitä ei se liitä tekijänsä kuvaan. Runokokoelmassa "Rinnakkain" sanoo Verlaine, että nämä säkeet oli kirjoitettava, koska "tämä tunnustus oli välttämätön"; hänellä oli kerta kaikkiaan väsymätön ripittäytymisen ja "kirjaanviemisen" tarve, koskipa se sitten synnintuskaa tai rakastajattarien yöpukuja, ja niin syntyivät nämä monet runokokoelmat, jotka taiteellisesti antavat sitä vähemmän, kuta pidemmälle aika kuluu. "Rinnakkain"-kokoelmassa oli vielä siroutta, armautta ja eleganssia, kaikesta julkeudestaan huolimatta, mutta toisissa on rivon leikkisä sananokkeluus silmäänpistävin ominaisuus. Ja samaa viivaa jatkavat myös ne toiset runovihkot, joiden nimiä vielä ei ole mainittu — Epigrammes, "Epigrammeja", Dédicaces, "Omistuksia", Invectives, "Solvaisuja" — ne ovat tyypillisiä, enimmäkseen humoristisia tilapäärunoja, joista monet ovat syntyneet jonkun ystävän tai vihamiehen merkkipäivän johdosta, tai sen vuoksi, että runoilijalta on pyydetty "muutama rivi" johonkin albumiin tai muistokirjaan.
Niinikään voimme vain mainiten sivuuttaa ne suorasanaiset teokset, jotka Verlaine näinä vuosina julkaisi — muutamista on sitäpaitsi ollut puhe jo aikaisemmin, toisessa yhteydessä —: ne ovat enimmäkseen pelkkää 'journalismia', keveätä ja vaivatonta kylläkin, mutta tuskin mitään taiteellisia muistomerkkejä. Confessions, johon tässä elämäkerrassa usein on viitattu, on kai avomielisimpiä tunnustuskirjoja mitä yleensä on olemassa — piirre ei suinkaan ole yksinomaan sympaattinen! — ja avartaa intiimejä näköaloja tekijänsä ajatus- ja varsinkin aistimaailmaan. Mes Prisons, "Vankilani", ja Mes Hôpitaux, "Sairaalani", kuuluvat samaan sarjaan. Quinze jours en Hollande, "Kaksi viikkoa Hollannissa", on pirteä pakina siitä esitelmä- ja lausuntomatkasta, jonka Verlaine v.1892 teki Hollantiin, ja muotokuvasarja Les hommes d'aujourd'hui, "Päivän miehiä", tarjoaa persoonallisesti väritettyjä arviointeja Verlaine'in aikalaisista. Hänen draamalliset kokeilunsa, Madame Aubin, "Rouva Aubin", ja aikaisemmin julkaistu Les uns et les autres, "Yhdet jos toisetkin", ovat sukkelasanaisia kuten kaikki, mikä on vuotanut Verlaine'in kynästä, mutta edellinen olisi huoleti voinut jäädä mustepulloon.
Näin nouseekin mieleen kysymys: mikä oli pohjimmaisena syynä siihen ilmeiseen kutistumiseen ja pienuuteen, joka suurin piirtein katsoen oli ominainen Verlaine'in koko myöhemmälle tuotannolle?
Eräs Verlaine'in oleellisimpia ominaisuuksia, melko varhaisesta nuoruudesta alkaen, oli jonkinlainen henkinen indolenssi ja liikkumattomuus: hän ei tuntenut sitä älyllistä intohimoa tai sitä eetillistä kasvamisen tarvetta, joka tietoisesti olisi laajentanut hänen maailmankuvaansa. Jos on totta, kuten eräs suuri runoilija on sanonut, että elämä on koulu, jossa jokaisen on näytettävä kypsyyttään ja edistystään "päästäkseen luokalta", jäi Lélian parka vuosi vuodelta "laiskanläksylle", istuen liikkumatta samalla paikallaan, oppimatta mitään todella uutta, ja näin tylstymistään tylstyen vanhan kertauskurssin toistuessa. Se häpeäntunne, jonka tämä tila hänessä ajoittain synnytti, ei ollut siksi voimakas tai ainakaan siksi jatkuva, että se olisi saanut hänet oikein perinjuurin hereille. Ja Verlaine'illä ei edes nuoruutensa ja voimiensa päivinä — sen huomaa kaikesta mitä hän on kirjoittanut — ollut mitään metafyysillisen ajattelun tarvetta ja "äärettömyyden ikävöintiä": hänen tuskansa ja hurmionsa oli aina vaistomaista, eikä hän edes välittänyt nähdä hetken tuolle puolen. Mikään ei tunnu hänelle niin luontaiselta kuin vegetatiivinen olotila. Ehkä selvimmin käy kaikki tämä ilmi hänen suhteessaan uskontoon, kuten jo edellä olemme nähneet. Hänen uskonsa oli jollakin tavoin "valmiina" saatua, eikä sen vuoksi vuosien mukana kehittynyt sen syvemmäksi — hän tahtoi nauttia sen suomaa lepoa, mutta ei koettanutkaan karaista sitä elämää varten.
En tarkoita, että moinen vaistorunous olisi arvoltaan alempaa laatua kuin mietiskelyn synnyttämä lyriikka. Kuka voi punnita vastakkain jotakin Sanattomien romanssien alatajunnassa syntynyttä nyyhkytystä ja "ihanaa itkua", ja esim. Alfred de Vignyn kosmillista näkemystä tai Sully Prudhomme'in kipeää ja syvää mieterunoa! Mutta lyyrillinen, vastaanottava vaisto kuuluu kerta kaikkiaan niihin ominaisuuksiin, jotka tuskin yksinään riittävät kannattamaan kokonaista runollista tuotantoa: se tylstyy ja heikentyy vuosien mukana, sillä se ei ole tarpeeksi lujaa ainesta. Näin kävi Verlaine'in. Runous tulee hänelle vuosien mittaan enemmän tai vähemmän pelkäksi rutiiniksi, osaamiseksi, ja sen vuoksi käy se yhä ontommaksi. Hänen herkät ja varmat vaistonsa olivat aikoinaan keränneet hänelle suuren "aineiston"; kun hän on käyttänyt sen loppuun, ei hän enää voi sitä uusia, sen vuoksi että ainoa tie uuteen kävi hänelle vaistojen, eikä ajattelun kautta. Myöskin Verlaine on näin, omalla tavallaan, todistus siitä, että ihminen usein ennen lopullista kuolemaansa on jo aikoja oikeastaan kuollut.
Epäilemättä oli Verlaine täysin tietoinen tästä kulumisprosessista. Melko paljon katkeraa itseironiaa on siinä ulkonaisesti niin leikkisässä sonetissa, jossa hän ivailee "Paul Verlaine'in tapaa": se on kauttaaltaan rakennettu sulosoinnin ja runsaasti esiintyvien, vaikeiden kaksoisriimien varaan, mutta siinä ei sisäisessä mielessä ole yhtään mitään. Väliin taas tuntuu tämä pelkkä ulkonainen osaaminen käyvän hänelle siinä määrin vastenmieliseksi, että hän melkein uhmaten, puoliraivossa, tekee syntiä hyvää muotoaistia vastaan, aivan kuin osoittaakseen, ettei hänelle runoilijana ole enää mikään pyhää. Yhä useammin toistuvat esim. hänen soneteissaan kahtiahakatut sanat, joiden alkuvartalosta on saatu sopiva loppusointu, samalla kuin "kelpaamaton" osa muitta mutkitta on liitetty seuraavan rivin alkuun. "Chair"-kokoelman prologissa on esim, tämäntapainen säkeistö:
— — poussant un sombre hou-hou! Soudain le voilà roucou- lant ramier gonflant son cou.
[Olen jättänyt kääntämättä tämän runon, koska siinä sisällys on aivan sivuasia.]
Ja sonetissa Raoul Ponchonille on tertsiini, joka viiltää silmää ja korvaa:
Voyez de Banville, et voyez Lecon- te de Lisle, et tôt pratiquons leur con- duite et soyons, tels ces deux preux, nature.
[Jätetty kääntämättä samasta syystä kuin edellinen.]
Lukemattomia muita samantapaisia esimerkkejä voisi mainita — olen merkinnyt niitä muistiin miten paljon hyvänsä — mutta nämä kaksi riittäkööt. Jo Pascal on sanonut, että ankarin kritiikki sivuuttaa ja on vaiti; Verlaine'in tämäntapaiset runot sivuuttaa mieluimmin äänettömänä.
Miltei järkyttävän vaikutuksen tekevät sen sijaan ne Verlaine'in runot, joissa hän jättää moiset halpahintaisuudet ja jotka sydämestä pulpunneina nyyhkyttävät alennuksen tuntoa. Erikoisesti jää mieleen eräs hänen epigrammeistaan, jossa hän kutsuu kuolemaa ainoaksi uskollisekseen ja vertaa sitä elämään, joka mairittelee ja samalla pettää. "Vite au charnier, vieille charogne!", pian kuoppaan, vanha haaska, purkautuu kuin parahduksena hänen huuliltaan. "Mieux vaut n'avoir jamais connu la vie", olisi parempi ettei milloinkaan olisi tuntenut elämää, huokaisee hän kerran, ja tämä huokaisu oli varmasti muuta kuin pelkkiä sanoja. Viimeinen runo, jonka hän kirjoitti, oli Kuolemalle sinänsä omistettu: aavistiko Verlaine jotakin, kun hän antoi sille tämän nimen? Ilman fyysillistä ahdistusta ja sääliä ei myöskään saata lukea esim. sellaisia kappaleita kuin "Sites urbains" tai "Clochi-Clocha", joissa hän piirtää kuvan silloisesta elämästään ja sen köyhyydestä. Minä lohduttelen itseäni, sanoo hän, sellaisella mikä on kätteni ulottuvilla eikä paljoa maksa. Tällainen varoja kysymätön lohdutus on hänelle muun muassa pitkä katuperspektiivi, joka avartuu hänen ullakkohuoneensa ikkunasta, täytetty piippu sekä ennen kaikkea öiset unet — sillä unessa, kertoo hän, kirjoitan ihania runoja, paljon parempia kuin ne joita par'aikaa teen: pateettisia, syviä, kirkkaita. Mutta ah, jatkaa hän, herättyäni en muista niistä ainoatakaan sanaa! "Clochi-Clocha"-runossa säestävät Parisin kirkonkellot runoilijan alakuloista alistumista: eihän hänellä enää ole mitään odotettavaa, ei suuria murheita eikä suurta onnea. Omituisen kauniisti hauras on taas runo "Impressions de printemps", Kevättunnelmia, jossa hän lapsen naiivilla hartaudella ottaa vastaan uuden kevään viestin ja ikäänkuin aukeaa sille, rukoillen taivasta ettei hänen koskaan täytyisi kadottaa moisia ihania hetkiä. Siinä on satyyrin ivanauru poissa, ja kärsinyt, herkkä ihmissielu itkee ja riemuitsee sen säkeissä.
Verlaine'in pelastus — sanalle ei tietysti saa antaa teologista väritystä! — olikin kaikessa hänen alennuksessaan se, että hän elämänsä loppuun säilytti lapsenmielensä. Kaikki se loka, jonka läpi hän oli vaeltanut, ei ollut voinut hävittää hänen sydämensä vilpitöntä hyvyyttä, tahtoisi miltei sanoa sen puhtautta. Se huumorintaju, joka seurasi häntä vielä kuolinvuoteelle, oli kotoisin juuri tästä samasta naiivista lapsenmielestä, jota kyllä kokemus ei ollut karaissut, mutta jota se ei myöskään ollut kovettanut ja tehnyt tunteettomaksi. Kuinka paljon Verlaine'iä oli esimerkiksi siinä päähänpistossa, joka saattoi ontuvan, sillä kertaa nälkää näkevän runoilijan eräänä aamuna sivelemään vanhalla kultavärillä kaikki asumuksessa olevat pikkukalut, maljakot, kynttiläjalat, kehykset, vieläpä kynänsäkin: oli kuin hän olisi tahtonut loihtia esiin sen ajan, jolloin hän itse oli runon Kuningas Midas! Tyyliin sopii hyvin, että Eugénie möi nämä runoilijan kaipuun kultaamat kalut, niin että ne menivät kaiken maailman tietä. Hänen toverinsa ovat muutoin säilyttäneet muistossa monia pikkupiirteitä tästä Verlaine'in leikillisyydestä, jota traagillisimmatkaan elämykset eivät voineet tehdä olemattomaksi. Kujeillen saattoi hän ravintoloissa istuessaan koota kaikki vadit tovereittensa pikarien alta [Parisin kahviloissa tuodaan pikarit teevadilla, jonka laitaan on merkitty annoksen hinta: näiden teevatien mukaan tekevät tarjoilijat lopputilityksensä], ja läjätä ne eteensä, nauraen hilpeästi kuin lapsi ohikulkijoille, jotka mittelivät hämmästyneinä teevati-pinomuksen korkeutta ja tekivät sen mukaan päätelmiään hänen juomakykynsä pohjattomuudesta. Kuinka monta vallattoman hupaisaa hetkeä vietettiinkään Boul' Mich'in varrella olevassa François I:er-kahvilassa, Café Procope'issa tai myös Musset'n aikuisten traditsionien pyhittämässä "L'Académie'ssa", joka oli siitä merkillinen, että sitä aikoinaan oli koristanut neljäkymmentä runoilijoille pyhitettyä viinitynnyriä, jotka asianomaisen kuoltua 'pantiin vuotamaan' ja kiedottiin suruharsoihin… Verlaine'in aikoina oli jäljellä vain puolet: näitten symbolisten viinitynnyrien äärellä oli hänellä oivallinen tilaisuus päästää koko hirteishuumorinsa valloilleen. Hänen leikillisyytensä ei muutoin jättänyt häntä sairaudenkaan vaikeina aikoina — kun toverit saapuivat tapaamaan häntä sairaaloihin, jolloin hän usein kärsi suuriakin ruumiillisia tuskia, löysivät he hänet aina pilapuhe huulilla. Täydellä oikeutuksella saattoikin hän sanoa itsestään — "Amour"-kokoelmassa — että hänen "kunniapaikkansa on paraitten naurajain ensi rivissä".
Epäilemättä oli tässä hänen hilpeydessään myöskin asennetta, tai suorastaan naamioimistaitoa: onhan hän eräässä "Chair"-kokoelman runossa tunnustanut, kuinka hän koettaa olla "hullu ja iloinen", tai ainakin näyttää siltä, maksoi mitä maksoi. Juuri tuo ylpeä halu näyttää maailmalle iloista naurajan naamaria, vaikka mieli olisi ollut miten masentunut hyvänsä, on muutoin Verlaine'in kauneimpia luonteenpiirteitä; siinä suhteessa olivat hänen mittasuhteensa tavallisia suuremmat. Aivan varmaa on niinikään, että hänen intohimonsa alkoholiin sai jonkinlaista moraalista tukea tästä samaisesta halusta. Hän ei juonut juodakseen, vaan juopuakseen ja unohtaakseen — samoin kuin Baudelaire, joka sanoo juovansa voidakseen unohtaa "Ajan hirvittävää painoa". Molemmat ovatkin haltioituneina ylistäneet sitä jumalien lahjaa, alkoholia, joka heidän mielestään yksin voi vapauttaa tuskaisista ajatuksista. Baudelaire karautti "viiniratsunsa selässä", suitsitta ja kannuksitta, kohti "sadunheleää taivasta", ja Verlaine uneksi hymy huulillaan, että maailmahan olikin varsin ihana, kun vain osasi huomata sen kauneuden. Mutta tämä ei toiselta puolen estänyt molempia näkemästä aineen turmiollisuutta: nimittäähän Verlaine absinttiaan "kaiken hulluuden ja rikollisuuden, typeryyden ja häpeän" lähteeksi, sanoen juomahimoaan eli "juomaraivoaan" "ainoaksi todelliseksi paheekseen". Mutta, lisää hän fatalistisesti, "qui a bu, boira", kuka on alkanut juoda, juo edelleen —, hän ei edes tahtonut tai koettanut vapautua, sillä "saturnolaiseksi syntyneen" yleiseen tyyliin kuului hänen mielestään kerta kaikkiaan hävitys ja turmio.
Mutta moinen elämä ei voinut loputtomiin jatkua. Verlaine alkoi rappeutua yhä enemmän, myös ulkonaiselta olemukseltaan — leikkisästi puhuu hän eräässäkin runossa pudonneista napeistaan! — samalla kuin hänen monenlaiset tautinsa yhä useammin muistuttivat olemassaolostaan. Hänen vaatimuksensa elämän suhteen kävivät sitä mukaa pienemmiksi. Kaikkinainen persoonallinen onni oli "ylellisyyttä", johon hän ei enää kurkottanutkaan — hän ei pyytänyt paljon muuta kuin rauhallista soppea, jossa kukaan ei häntä häiritsisi. Hän oli fyysillisesti ja psyykillisesti niin kulunut, että yksinäisyys, joka vielä hiljan häntä kammotti, yhä enemmän alkoi näkyä hänelle "ainoan uskollisen" hahmossa. Kerran pilaileekin hän ystäviensä parissa ja uhkaa painattaa nimikorttiinsa "arvokseen" sanan fou, hullu — ainakaan silloin ei kenelläkään olisi hänelle asiaa! Suurin vaiva oli hänellä rakastajattaristaan, jotka eivät jättäneet häntä rauhaan. Niin pian kuin he vainusivat pienintäkin rahansaantimahdollisuutta, tulivat he peräkkäin ja poimivat runoilijalta tämän kolikot. Myöskin tämäntapaiset tilanteet on Verlaine pariin erään vienyt kirjaan, runoissaan. Kaiken yhteenlaskettuna summana ymmärtääkin hyvin, ettei Lélianilla enää voinut olla halua ruveta "uudestirakentamaan elämäänsä", reedifier la vie: "mitä se nyt enää kannattaisi", hymähtää hän tovereittensa hyväntahtoisille tai huolekkaille esityksille. Myöskin matkustusintohimo, joka hänellä oli niin erikoisen silmiinpistävä hamasta varhaisnuoruudesta, on hänen viime kautenaan miltei tykkänään sammuksissa. Luentoretki Hollantiin, v. 1892, on miltei ainoana poikkeuksena tässä suhteessa, ja sekin tapahtui pääasiallisesti taloudellisen tilanteen takia. Sitä oli muutoin toivotonta parsia edes tilapäisesti, sillä Verlaine oli kerta kaikkiaan auttamaton sangviinikko — niin pian kuin hänellä oli muutamiakin satasia lompakossa, piti hän itseään "ruhtinaallisen rikkaana" ja tahtoi jakaa hyväänsä koko maailmalle, niin että hän hetkeä myöhemmin oli yhtä köyhä kuin ennen. Verrattain merkityksettömiksi jäivät näin ollen myös ne toimenpiteet, joihin Verlaine'in ystävät pariin erään ryhtyivät hänen avustamisekseen: keväällä 1891 esitettiin tilapäisin taiteilijavoimin hänen yksinäytöksisensä "Yhdet jos toisetkin", ja paria vuotta myöhemmin näyteltiin "Rouva Aubin" Procope-kahvilassa. Ensimmäinen tilaisuus ei tuottanut monta penniä puhdasta tuloa, kun taas jälkimmäisen sadat frangit hupenivat kädenkäänteessä pariin juomarikkaaseen illatsuun "parhaitten ystävien" parissa!
Erään suuren ilon varasi elämä kuitenkin Lélian paralle hänen viime vuosinaan: hän sai monenlaisia todistuksia siitä ihailevasta kunnioituksesta, jolla nuoret lyyrikot suhtautuivat hänen runouteensa. Näkyvimpänä esimerkkinä oli hänen valintansa "runoilijaruhtinaaksi", jollaiseksi yleinen, runoilijoitten keskuudessa suoritettu äänestys aikaisemmin oli kohottanut Leconte de Lisle'in. "Vaalit" toimitettiin v. 1894; Verlaine sai 189:stä äänestä 77, kun taas de Hérédia, Mallarmé — joka Verlaine'in kuoltua peri valtaistuimen — Coppée, Prudhomme ja muutamat muut saivat haja-ääniä. Äänestäjien joukossa tapaamme monta Nuoren Ranskan parasta kirjailijanimeä — heitä oli Henri de Régnier, Charles Guérin, Stuart Merrill, monta muuta, jotka myöhemmin ovat kunniakkaasti jatkaneet Verlaine'in lyyrillisiä traditsioneja. On varmaa, että Verlaine osasi antaa arvoa sellaiselta taholta tulleelle tunnustukselle, ja että se teki hänelle hyvää. Jos kukaan, oli hän ystävyydelle herkkä.
Mutta kuinka hämmästynyt hän kuitenkin olisi ollut, jos hän olisi voinut aavistaa, miten suurta ja vilpitöntä surua hänen poismenonsa herätti Parisin kirjallisessa maailmassa! Tämä suru oli sitäkin suurempi, kun hänen kuolemansa tuli niin odottamatta: hänen alituisiin sairauskohtauksiinsa oli siinä määrin totuttu, ettei kukaan pannut merkille hänen tyhjää sijaansa Montparnasse'in ja Boul' Mich'in kapakoissa. Mutta eräänä aamuna — tammikuun 8 p:nä — saa pari Verlaine'in lähintä ystävää huonolla käsialalla kirjoitetun kirjelapun, jossa ilmoitetaan, että runoilija on kuolemaisillaan ja haluaa heitä tavata. Kun he järkytettyinä kiiruhtavat seuraamaan kutsua, löytävät he runoilijan kylmenneen ruumiin: hän oli kuollut jo muutamia tunteja aikaisemmin, hiljaa ja rauhallisesti, Eugénie Krantzin ja tämän naapureitten läsnäollessa, ristiinnaulitun kuva rinnallaan.
Parisilaisessa jutelmakokoelmassaan "Lesken muistelmia" on Verlaine piirtänyt erään pienoisen tunnelmakuvan, jossa hän panee itsensä seuraamaan köyhää ruumissaattuetta katseellaan: kirstu on halvinta lajia, kaikki muu sen mukaan, ainoakaan ystävä ei kulje arkun perässä. Kuka voi olla niin köyhät miettii hän, rikosvanki, itsemurhaaja, runoilija ehkä? Ah, ehkä juuri runoilija — ja Verlaine jää yhtäkkiä ajattelemaan omia hautajaisiaan: noin viedään häntä ehkä kerran, harmaahiuksinen pää on epämukavassa asennossa, arkku on liian ahdas, ja vastaantulijat, jotka puolittain säälien, puolittain välinpitämättöminä panevat merkille, ettei kukaan ole saattamassa viime matkalle menijää, mietiskelevät ohimennen: Kukahan lienee tuo kuollut?
Tämä ennustuksellinen mielikuva ei kuitenkaan toteutunut, sillä Verlaine'in kuolema ja hautajaissaatto askarrutti paljon hyvien parisilaisten mieliä. Niin pian kuin sanomalehdet olivat ehtineet levittää tiedon siitä, että runoilija Paul-Marie Verlaine oli kuollut 51 vuoden ikäisenä, täyttyi Eugénie Krantzin huone kukin ja seppelein, joilla vainajan ihailijat tai henkilökohtaiset ystävät tahtoivat tulkita suruaan. Ja ennen kaikkea todistivat Verlaine'in maahanpanijaiset ja hänen haudallaan pidetyt puheet, että Lélian parka oli yleisessä tietoisuudessa väistynyt suuren runoilijan Paul Verlaine'in tieltä — se mikä oli epäoleellista ja toisarvoista hänen tuotannossaan karisi siitä pois, ja jäljelle jäivät ne arvot, jotka olivat kuolemattomia. Nämä puheet tahtoisi mielellään liittää tämän hänen elämäkertansa loppuun, elleivät ne ottaisi liiaksi tilaa. Mutta en voi olla lainaamatta eräitä kohtia François Coppéen, Verlaine'in vanhan nuoruudenystävän jäähyväistervehdyksestä: niin syvällisiä ja kauniita kuin olivatkin esim. Maurice Barrèsin, Mallarmén, Mendèsin ja monien muiden sanat, sai Coppée parhaiten esiin sen mitä Verlaine pohjimmalta oli — kaunis ihmissielu, kaikista erehdyksistä huolimatta, suuri lyyrikko, joka on luonut uuden runouden.
"Onnellinen runoilija! uskallan toistaa sen, vaikka muistankin, kuinka paljon Paul Verlaine on kärsinyt sairaassa ruumiissaan ja tuskantäyteisessä sydämessään. Hän oli kuin lapsi, ilman turvaa, ja elämä on häntä usein ja julmasti haavoittanut. Mutta kärsimys on nerouden hinta: tämän sanan voi lausua, kun on kysymys Verlaine'istä, sillä hänen nimensä on aina johtava mieliin runouden, joka on ehdottoman uusi ja joka Ranskan kirjallisuudessa on tullut merkitsemään löytöä.
"Niin, Verlaine on luonut runouden, joka on yksinomaan hänen; jonka inspiratsioni on samalla kertaa naiivi ja ylevä, joka on pelkkää vivahteina, joka uusii mielissä hermojen hienoimmat värähdykset, sydänten kauimpaakin kantautuvat äänet; runouden, joka samalla on täysin luonnollinen, pulputen lähteestä sinänsä, väliin milteipä kansanlaulun hetteistä, runouden, jonka poljennot, vapaana ja irrotettuina, säilyttävät ihanan sopusointunsa; jonka säkeistöt leikkivät ja laulavat kuin lapset piirissä; jonka säkeet, silti jääden runoksi — ja vieläpä ihanimmaksi — jo ovat musiikkia. Ja tässä runoudessa, jota ei voida jäljitellä, on hän tunnustanut meille kaiken kuumeensa, kaiken hellyytensä, kaikki unelmansa, näyttäen meille sielunsa, joka samentuneenakin oli niin lapsellisen puhdas."
Anatole France lopettaa "Gestas"-novellinsa vanhan kärsimyshistorian sanoilla — jotka myös ovat kertomuksen mottona —: "Gestas, dixt li Signor, entrez en paradis", Gestas, sanoi Herra, astu paratiisiin. Nämä sanat tulivat varmaan monen mieleen Paul Verlaine'in haudalla.
PAUL VERLAINE.
Erästä ranskalaista kirjallisuustutkijaa on huvittanut laatia "kahdennenkymmenennen vuosisadan lyriikan kartta": muutamista suurista kirjallisista kantapisteistä, sellaisista kuin Chateaubriand ja Goethe, on hän piirtänyt suoria viivoja myöhempiin, pienempiin 'pisteisiin', koettaen näin havainnollistaa eri kirjallisten tuotteiden yhteenkuuluvaisuutta ja sukuhistoriaa. Että moiseen karttaan tulee paljon, hyvin paljon mielivaltaista, on sanomattakin selvää, sillä lyriikan kehitys ei kerta kaikkiaan liiku mittausopillisesti. Mutta muutamat yhdysviivat ovat joka tapauksessa siksi ilmeisiä, että ne ovat piirtämättäkin olemassa: eihän kukaan voisi kieltää esim. sitä ylen läheistä sukulaisuutta, missä Baudelaire ja Albert Samain ovat toisiinsa.
Verlaine'in suora viiva voidaan piirtää ennen kaikkea neljän pisteen kautta: hänen lähimmät hengenheimolaisensa Ranskan lyriikassa ovat Villon, Musset, M:me Desbordes-Valmore ja Baudelaire.
Ulkonaiset sukulaispiirteet ovat ilmeisimmät Villonin, tämän 1400-luvun katutrubaduurin ja Ranskan ensimmäisen subjektiivisen lyyrikon kanssa. Molemmat epäyhteiskunnallisia, yksilöllistä vapauttaan palvovia boheemeja, molemmat vaeltavia laulajia, jotka elivät auringonvalosta ja ylistivät sitä, milloin sitä heille tarjottiin, ja uskoivat huomispäivänsä hyvän Jumalan huomaan. Molemmat ilopaikkavieraita ja vankilatuttuja — joskin Villonin omallatunnolla oli toisentapaisia ja "keskiaikaisempia" rikoksia kuin Verlaine'in, murhia, ryöstöjä avoimella maantiellä ja muuta samaan tapaan — mutta molempien sieluissa säilyi, kaikissa vaiheissa ja hirtehishuumorin alla, jotakin lapsenpuhdasta ja koskematonta. Villon tunnusti rahojensa menneen joko "kapakkaan tai naisille", ajatellen lähinnä suurläänistä, juopottelevaa Margot'taan; kuten olemme nähneet, olisi Verlaine viimeisinä aikoinaan voinut tehdä samantapaisen tunnustuksen. Molemmat halveksivat ja vihasivat parempina hetkinään syntistä minäänsä, tekivät hyviä päätöksiä ja ripittäytyivät hehkuvin mielin: Villon kirjoitti balladinsa Pyhälle Neitsyelle, Verlaine vuoropuhelunsa Jumalan ja katuvan rikollisen välillä. Heidän elämänsä oli suurelta osaltaan kokoonpantu traagillisista aineksista, mutta ulospäin saattoivat he usein näkyä koomillisina. Itse olivat he tietoisia tästä kaksinaisuudestaan ja siitä kaksoisvalaistuksesta, missä he esiintyivät: heille oli kevytmielinen antaa-mennä-asenne yhtä aitoa kuin kyllästys, itseinho ja epätoivo. Sanomattakin on selvää, että Verlaine'in sielunelämä oli modernisen monisäikeisempää, rikkaampaa ja kultivoidumpaa kuin hänen oppimattoman keskiaikaisen kulkijaveljensä, mutta laatu oli suurin piirtein sama. Molemmat saattoivat he virnistellen pilkata pyhiä asioita, Villon viinituoppi, Verlaine absinttipikari kädessään, ja olla julkeita ja rivoja, samalla kuin heidän sielunsa saattoi väristä arkana ja avuttomana, peläten että tyly maailma näkisi, kuinka aseettoman heikkoja he oikeastaan, pohjimmalta, olivat. "Je riz en pleurs", sanoo Villon itsestään; ah, tämän "kyyneleisen naurun" tunsi Verlaine yhtä hyvin kuin hän! Villon ja Verlaine: kuumaverisiä ja impulsiivisia, ja sen vuoksi varhain kuluneita; avomielisiä ja herkkiä, joilla oli tarve antautua runoissaan; varmavaistoisia improvisoijia, joiden sielu miltei kirjaimellisesti oli heidän kynänsä kärjessä. Temperamentiltaan onkin Verlaine lähempänä Villonia kuin ehkä ketään toista ranskalaista lyyrikkoa, vaikka vuosisatojen välimatka kauttaaltaan tuntuukin heidän tuotannossaan.
Musset'hen yhdistää Verlaine'iä subjektiivinen tunneromantiikka. "Le coeur seul est poète", vain sydän on runoilija, on Musset sanonut, ja "Sanattomien romanssien" luoja on käytännössä osoittanut yhtyvänsä tähän Musset'n määritelmään, niin paljon pilkallista kuin hän onkin puhunut sekä "Rollasta" että Musset'n muista runoista. Molemmat, Musset ja Verlaine, ovat ratkaisevasti sydämen laulajia, jos sanalta riistää sen feministisesti äitelän sivumaun. Mutta tätä rinnakkaisasettelua ei kuitenkaan ole syytä liioitella. Musset, siinäkin missä hän vilpittömimmin ripittäytyy, muistaa aina puhuvansa nyyhkyttävien aikalaistensa tai syvästi liikutetun jälkimaailman edessä — siitä hänen kaunopuheinen paatoksensa ja moitteeton asenteensa. Hän puhuu aina käsi sydämellään, ja kun hän hautaa rakkaimman muistonsa, on kuin näkisimme kasvoilla ikuistettavaksi tarkoitetun ilmeen. Verlaine taas tekee vastaavan toimituksen täysin arkisessa asussa, antautuen surulleen liian hillittömänä, jotta muistaisi ympäristöään. Siinä missä Musset pitää pitkiä puheita ja pyytää että hän armosta saisi unohtaa — "ôte-moi, mémoire importune, ôte-moi les yeux que je vois toujours!" — siinä Verlaine vain vaikeroi kuin itsekseen: "Souvenir, souvenir, que me veux-tu?" Ja vielä enemmän (saman rinnakkaisasettelun on Chr. Rimestad tehnyt oivallisessa tutkielmassaan), siinä missä Musset'n runotar juhlallisesti deklamoiden kysyy:
Qu'as-tu fait de ta vie et de ta liberté?
Qu'as-tu fait, mon amant, des jours de ta jeunesse?
Mitä olet sinä tehnyt elämästäsi ja vapaudestasi?
Mitä olet tehnyt, rakastettuni, nuoruutesi päivistä?
kuiskaa Verlaine sydämensä syvyydestä Monsin vankilakopissa, silmissään huojuvat puunlatvat ikkunoiden ulkopuolella ja alakuloinen iltahämärä ympärillään:
Qu'as-tu fait, ô toi que voilà pleurant sans cesse, dis, qu'as-tu fait, toi que voilà de ta jeunesse?
Mitä olet tehnyt, oi sinä siellä, joka itket herkeämättä —? Sano, mitä olet tehnyt, sinä siellä, mitä olet tehnyt nuoruudestasi?
Ja kun Musset "Rollassaan" julistaa kuolemattomuuden fonografin edessä, vuosisadan lapsen tuska sielussaan:
Je suis venu trop tard dans un monde trop vieux,
Olen liian myöhään tullut liian vanhaan maailmaan.
antaa Verlaine Gaspard Hauserinsa yksinkertaisesti kysyä sydämeltään, minkä vuoksi hän aina ja kauttaaltaan on epäonnistunut elämänsä jokaisessa vaiheessa:
Suis-je né trop tôt ou trop tard?
Qu' est-ce que je fais en ce monde?
O vous tous, ma peine est profonde:
Priez pour le pauvre Gaspard!
Olenko syntynyt liian varhain vai liian myöhään?
Mitä teen minä tässä maailmassa?
Oi te kaikki, vaivani on syvä:
rukoilkaa Gaspard-raukan puolesta!
Musset ja Verlaine olivat näin, ratkaisevasti, sydämen runoilijoita kumpikin, mutta tämä "sydän" oli monessa oleellisessa suhteessa erilainen: Musset'n oli aristokraattisempi, sanoisiko latinalaisempi, älyllisempi, kun taas Verlaine'in oli avuttomampi, vilpittömämpi ja naiivimpi.
Sydämen sukulaisuus yhdistää Verlaine'in ja M:me Desbordes-Valmore'in, tuon herkän, sävelvuolaan naissielun, joka Verlaine'in omien sanojen mukaan suuressa määrin on vaikuttanut "Sanattomiin romansseihin". Verlaine pysyi kauan, kuten olemme saaneet nähdä, parnassolaisten ylimyksellisen ja kylmän taideihanteen lumoissa, kapinoiden kuitenkin alitajunnassaan sitä vastaan: ratkaisevana murroskautena tutustuttaa eräs Rimbaud'n artikkeli hänet tähän Musset'n aikaiseen, miltei tykkänään unohdettuun laulajattareen. Rimbaud'n lainaamat otteet vaikuttavat häneen miltei ilmestyksenä; niiden valossa ymmärtää hän paremmin oman itsensä. Ja niinkuin hänen tunteensa aina liikkuivat superlatiiveissa, koroittaa hän nyt M:me Desbordes-Valmore'in (varsinkin muotokuvasarjassaan "Kirottuja runoilijoita") miltei puoli jumalattareksi, sanoen häntä George Sandin ohessa aikakauden ainoaksi naisneroksi ja kunnioittaen häntä Pyhän Teresan ja Sapphon myöhäissyntyisenä jälkeläisenä.
Ja tämän ihastuksen saattaa hyvin ymmärtää, eikä vähimmän Verlaine'in kannalta: M:me Desbordes-Valmore oli epäilemättä lyyrikoista rikkaan aikakautensa suurimpia, ja syyttä unhoon joutunut. Yksin Barbey d'Aurevilly, jonka mielestä kaikki kirjoittavat naiset olivat vastenmielisiä ilmiöitä ja sinisukkia — M:me de Staël ei löytänyt armoa hänen silmissään! — sanoi M:me Desbordes-Valmore'ia "todelliseksi runoilijaksi", huomauttaen hänen merkillisestä herkkyydestään ja luontevuudestaan. Nämä ominaisuudet olivatkin runoilijattaren silmiinpistävimmät, hänen säkeissään on ennen kaikkea sitä rehellisyyttä ja itse-elämyksen tuntoa, jota Verlaine tarkoittaa taidemääritelmässään: "L'art tout d'abord doit être et paraître sincère." (Taiteen tulee ennen kaikkea sekä olla että näyttää olevan vilpitöntä.) Totisesti, kun selailee noita pieniä, kapeita runovihkoja hiukan hentoine nimineen, "Pauvres fleurs!", "Pleurs", "Bouquets et prières", (Kukka raukkoja, Kyyneleitä, Kukkavihkoja ja rukouksia), saattaa asettua nuoren Paul Verlaine'in kannalle, jonka aivoissa vielä kummittelivat marmorilohkareet ja kuvanveistokset, mutta jonka korviin jo silloin kantautui ääniä henkimaailmasta ja sielun alitajunnallisia aavisteluja. M:me Desbordes-Valmore'in lyriikassa löysi hän vihdoin sen läheisemmän ja lämpimämmän, jota hän lyriikalta oli kaivannut; löysi haltioitunutta antaumusta, tunteiden määrättömyyttä ja sydämen naiivia nöyryyttä. Ja hän löysi tämän kaiken sellaisena, kuin se oli tuossa herkässä naissielussa asunut, ilman juhlallisia pukuja ja helyjä, raikkaana, alkuperäisenä, vielä kosteana vuodatettujen kyynelien jäljiltä tai kimaltaen onnea. M:me Desbordes-Valmore'in lyriikka teki hänelle täysin tajuttavaksi, että yksinkertaisin arkipäivän elämys voi olla yhtä järkyttävän, traagillinen ja suuri kuin vuosisatojen takaa hahmottavat maailmanhistorialliset tapahtumat.
Ja vielä, M:me Desbordes-Valmore'in vaatimattomissa runoissa paljastui hänelle sanamusiikin tai oikeammin musikaalisen rytmin tenho. Miten hekumoiden mahtoikaan hänen sielunsa tuudittautua esim. "Berceuse"-laulun säveliin: rinnastamalla sen ja esim. "Un grand sommeil noir"-laulun ymmärtää parhaiten Verlaine'in ja M:me Desbordes-Valmore'in veriheimolaisuuden.
Mutta tämän ihastuttavan runoilijattaren asteikko oli kuitenkin naisellisesti suppeampi kuin Verlaine'in. Vaikka Verlaine olikin ensi sijassa sydämen laulaja, mahtui hänen sydämeensä muutakin kuin rakkautta, sen riemua ja tuskaa — ja M:me Desbordes-Valmore ei tuntenut mitään muuta. Verlaine oli sairaampi, rikkinäisempi, sanoisiko harvinaisempi kuin hänen lyyrillinen sisarsielunsa: M:me Desbordes-Valmore'in lyriikka herätti hänet, mutta ei häntä ravinnut.
Sitä enemmän Charles Baudelaire'in.
'Suhde' näiden kahden runoilijan välillä oli aluksi hyvinkin ulkokohtainen. Jo kouluvuosinaan oli Verlaine tutustunut Baudelaire'in tuotantoon, mutta ettei hän sen erikoisuudesta suuriakaan ymmärtänyt, selviää jo siitä, että hän pitkät ajat luulee "Fleurs du mal"-kokoelman nimen kuuluvan — "Fleurs du mai", Toukokuun kukkia! Mutta kun hän vihdoin löytää Baudelaire'in, avautuu hänen eteensä maailma, jonka hän kiihkeästi omaksuu kaikilla vaistoillaan, samalla kuin hän tuntee miltei kohtalokasta sukulaisuutta sen luojan ja itsensä välillä.
Myöhäissyntyiselle syrjästäkatsojalle ilmenee tämä sukulaisuus ensiksikin siinä romantiikan ja realismin yhdistelmässä, joka kummankin lyriikalle oli niin ominaista. Realismin: kuka on niin yksityiskohtaisen kylmäverisesti analysoinut aineksiaan kuin Baudelaire, kuka niin tieteellisen tarkasti seurannut erinäisiä, alitajunnassa asuvia aistimusyhdistelmiä, ja taas kuvannut niitä siinä määrin todenmukaisesti, kaikkia kiertoteitä ja verhoja karttamalla kuin hän välittömässä tuoreudessa sekä siinä, että lukija helposti pääsee sen yksinkertaisen, terveen näkemyksen perille, johon niin paljon hänen runoudessaan pohjautuu.
Kuvaava hänen runolliselle luomistavalleen on esim. se "Sagesse"-kokoelman kuuluisimmista soneteista, josta jo toisessa yhteydessä on ollut puhe ja joka alkaa rivillä:
L'espoir luit comme un brin de paille dans l'étable.
Toivo loistaa kuin oljenkorsi tallissa.
Runokuva saattaa alussa oudostuttaa ja tuntua omituisen kaukaa haetulta. Mutta kun ajattelee Verlaine'iä kulkemassa puolihämyistä kylänviertä ja vihdoin mietteissään seisahtuvan jonkun mökkipahasen tai vanhan navetan luo, jonka pimeydessä kullankarvaiset oljet paistavat hänen silmiinsä, ymmärtää hyvin, kuinka "itsestään" moinen vertaus on hänen aivoissaan syntynyt, ja myös, että ne aivot eivät suinkaan olleet rakennetut yksinomaisesti romanttisia kuvitelmia varten.
Ja taas, yhtä oleellista kuin realistinen näkemys oli näille molemmille runoilijoille, yhtä ratkaisevasti on molempien runous romanttisen kaipuun ruokkimaa. Verlaine'inkin lyriikasta henkii usein sama ikävä, jota Baudelaire tarkoittaa huokauksellaan "Anywhere, anywhere, out of the World", jonnekin, jonnekin, maailmasta pois! Mutta Baudelaire'ille oli tämä pako tai pakenemisen tarve paljon sairaampaa, paljon tuskaisempaa kuin Verlaine'ille: Verlaine loi kaipauksestaan sirot watteaumaiset miniatyyrimaisemansa, jotka heijastavat kaikkia sateenkaaren ja unen värejä; Baudelaire'in "pois-maailmasta" on ankaran rajaton imperium, joka hipoo jäisen olemattomuuden rantaa. Hän kaipasi, kuten hän itse eräässä runossaan on sanonut, vain tyhjyyden autiutta; hän rakasti enimmän "tähdetöntä yötä", koska kaikkinaiset valot vielä puhuvat jotakin tuttua kieltä.
Jo tässä huomaa muutoin sen mittasuhteiden erilaisuuden, joka kauttaaltaan tulee esiin Baudelaire'in ja Verlaine'in runoutta rinnastettaessa. Baudelaire'illä avautuvat aina näköalat metafyysilliseen maailmankaikkeuteen; häntä jäytää tietämisen kiduttava nälkä aivan toisin kuin Verlaine'iä, jolle sielun vegetatiivinen olotila usein oli runouden kannalta hedelmällisintä.
Heidän dualisminsa tarjoaa tältä kannalta mitä mielenkiintoisimman aineiston: se näyttää, miten lähellä he olivat toisiaan, ja taas heidän suuret eroavaisuutensa. Itse ulkonaiset piirteet ovat hämmästyttävässä määrässä samanlaiset. Molemmat olivat Ranskan lyriikan väkivähäisimpiä ja häikäilemättömimpiä sensualisteja; siitä heidän runoutensa hehku ja sen näennäisesti jyrkkä kaksinaisuus. Baudelaire on jälkeenjättämissään papereissa sanonut, että jokaisessa ihmisessä on kaksi vastakkaista pyrkimystä, "toinen Jumalan, toinen Saatanan puoleen", ja hänen runoutensa osoittaa ensimmäiseltä riviltä viimeiselle, kuinka väkivaltaista tämä taistelu oli. Samaa todistavat ne nimet, joita hän on runoilleen valinnut, ja joista varsinkin eräs — "Spleen et Idéal" — voisi olla hänen kokonaistuotantonsa mottona. Ja mitä on Verlaine'in lyriikka muuta kuin herpaumatonta taistelua samojen voimien kesken? Molemmat, sekä Baudelaire että Verlaine, ovat nyyhkyttäneet Madonnan jalkojen juuressa, kaivaten omaa menetettyä puhtauttaan, ja molemmat ovat tuskaisina herjanneet lihanhimoaan, tietoisina sen kammottavasta orjuutuksesta. Baudelaire'in huulilta on purkautunut kiihkeä rukous, että Herra antaisi hänelle voimia katsoa omaa ruumistaan ilman vastenmielisyyttä: rukous on järisyttävä intohimoisessa intensiivisyydessään. Ja juuri siksi, että hän on valinnut kielen kaikkein leppymättömimmät sanat kuvatakseen ja häväistäkseen Eroksen valtaa, ymmärtää miten pääsemättömästi hän itse oli sen lumoissa. Verlaine vuorostaan huokaa, että Jumala armosta tappaisi hänen väkivaltaiset himonsa — "Ah, tuez mon esprit, et mon coeur, et mes sens!" — sanoen että juuri "aistillinen rakkaus, tuo kauhea" (cette chose cruelle) erottaa hänet Jumalasta. Eräässä toisessa kohdin purkaa hän ryöppyävänä sanakoskena koko itseinhonsa Naisen yli: hän on tuskin enää tietoinen sanoista, jotka tulvivat hänen huulilleen, hän tuntee vain tarvetta solvata, alentaa, syyttää:
Gueuse inepte, lâche bourreau,
horrible, horrible, horrible femme!
Kelvoton hutsu, kurja pyöveli,
inhoittava, inhoittava, inhoittava nainen!
Ja mikä oli siis oleellinen eroavaisuus Baudelaire'in ja Verlaine'in dualismissa? Sama mittasuhteiden ero, mikä oli huomattavissa niiden maailmojen välillä, jotka Baudelaire'in ja Verlaine'in romanttinen maailmastapois-kaipaus nostatti. Baudelaire'in 'lihan himo' on paljon hirvittävämpää, tahtoisi sanoa helvetissä syntynyttä, kun taas Verlaine vilpittömästi kamppailee fyysillisiä viettejään vastaan. Baudelaire halveksii naista intellektuaalisesti ja eetillisesti alempivaistoisena olentona, miltei eläimenä — samaten kuin esim. Alfred de Vigny, myöhemmin Albert Samain; — joten hänestä sukupuolinen yhtyminen sinänsä, objektiivisesti, on jotakin häpeällistä. Verlaine sen sijaan toteaa, omien yksilöllisten kokemustensa perusteella, että nainen hänelle itselleen on perikato ja turmio, ja sen vuoksi ponnistelee hän vapautuakseen. Hänen epätoivonsa ei kasva omien yksilöllisten mittasuhteitten yli kuten Baudelaire'in. Myös katumuspukuihin puettuina erottaa heidät helposti toisistaan. Verlaine'in katumuksessa on antaumusta ja luottamusta: Baudelaire ei milloinkaan tunne olevansa lapsen suhteessa jumaluuteen — muuta kuin ehkä koristeellisessa mielessä — niin väkivaltaisesti kuin hänen kätensä hapuilevatkin Pyhän Äidin viitanpoimuja. Syyttä ei Anatole France olekaan sanonut Baudelaire'istä, että jos hän oli kerran kristitty, oli hän erinomaisen huono kristitty.
Ja edelleen, niin suuresti kuin Verlaine ihaili Baudeialre'in "keinotekoisia paratiiseja" ja tunsi niihin kuuluvansa, niin ilmeisiä dekadentteja kuin molemmat olivatkin — vaikka Baudelaire'in aikoina tämä nimitys ei vielä ollut käytännössä — voimme tässäkin nähdä heidän erilaisuutensa. Verlaine sanoo kyllä kaiken "terveen ja tavallisen" olevan itselleen vastenmielistä, eikä suinkaan vähimmän runoudessa, mutta tämä terveen vierominen ei pohjaudu hänellä siihen miltei epäinhimilliseen ylpeyteen, joka Baudelaire'ille oli ominaista ja joka pani hänet tuntemaan oman eristetyn poikkeusasemansa, ja nauttimaan siitä. Verlaine vaatii runoilijalle oikeutta liikutella "les choses funèbres", kammottavia asioita, kevytmielisestikin, ja olla tuttavallinen sen suuren "Pince-sans-rire'in" kanssa, jota kammoksi nimitetään. Hänen kauhunkuvitelmissaan on aina jotakin leikkisää, jota turhaan etsii jylhältä Baudelaire'iltä. Kuinka toisista maailmoista ovatkaan kotoisin esim. Baudelaire'in "Une Martyre", Marttyyri, jossa hän kuvaa hirvittävää himomurhaa, ja taas Verlaine'in "La Grâce", Armo, kokoelmassa "Jadis et naguère"! Verlaine antaa pienen armaan kreivittären pitää pitkiä puheita omantuntonsa kanssa, murhatun miehensä pää kädessään, mutta lukijasta tuntuu koko ajan, että tuo kaamea järjestely on huvittanut runoilijaa. Näissä molemmissa runoissa on paljon samoja sanoja ja kuvia, mutta näiden sanojen ja kuvien tunnearvot eivät ole vastaavia.
Eräs sana toistuu muutoin usein sekä Baudelaire'in että Verlaine'in lyriikassa, mutta kumpikin on antanut sille oman persoonallisen tunnesävyn: spleen. Baudelaire'in spleen, eli l'ennui, jota nimitystä hän vuorotellen käyttää, ei enää ole tästä maailmasta, vaan saa "iäisyyden mittasuhteet"; Verlaine'in ikävä on epämääräistä riutumista, tahtoisi sanoa kaihoa, elleivät meikäläiset kuutamorunoilijat olisi hyvää sanaa pilanneet. Myöskin niin mutkattoman yksinkertainen substantiivi kuin la pluie, sade — varsinkin syyssade — on jo sointiarvoltaan heille erilainen. Molemmat rakastavat sitä; Baudelaire'in sanat, että hän on "sateisten maitten ruhtinas", voisi soveltaa heihin kumpaankin. Mutta Baudelaire'in sateessa on hekumallisuutta ja myrkyttävää ikävää; se välittää hänelle — ja lukijalle — viestin jostakin suuren olemattomuuden ja tyhjyyden mailta; Verlaine'illä taas sade itkee ja soi, tuoden muassaan outoa, lempeätä viihdytystä. Baudelaire'in "pluie" oli miltei filosofinen ilmiö, Verlainehile se oli — lyriikkaa.
Ja näin olemme jälleen kehämme alkupisteessä: siinä missä Baudelaire'illä avartuvat metafyysilliset näköalat, on Verlaine "uniquement poète", vain runoilija. Baudelaire'ille oli runous kauttaaltaan kuin iäisten probleemien matemaattista asettelemista, Verlaine'ille taas oli se helppoa ja siunattua, se oli osa hänen verenkiertoaan, hänen hengitystään. L'art poétique-runossaan hän on sanonut, että kaiken lyriikan tulee olla kuin sattumoisin syntynyttä tai 'ihanaa seikkailua'; muutoin, huomauttaa hän, on se pelkkää "kirjallisuutta", ja kirjallisuus ei enää ole lyriikkaa. Baudelaire'in parnassolainen kauneusihanne taas oli plastillista laatua: eräässä kuuluisassa sonetissaan antaa hän Kauneuden sanoa vihaavansa "liikettä, joka saattaa linjat epäjärjestykseen" — sellainen ihanne tuomitsee a priori kaiken sattumoisin syntyneen!
On muutoin vahinko, ettei Verlaine'in kuuluisaa ohjelmarunoa ole olemassa suomenkielisenä, sillä se selittää paremmin kuin pitkät teoreettiset esitykset, mitä Verlaine vaati itseltään, minkä tapaisen runouden hän asetti yläpuolelle muiden, sekä miksi hän kirjoitti juuri niin kuin hän kirjoitti. Minään varsinaisena opinjulistuksena ei sitä kuitenkaan ole pidettävä: sellaiseksi on sillä liian suuressa määrin itseripin luonne. Ja vielä, Verlaine oli kerta kaikkiaan liian impressionistinen, tahtoakseen asettua jonkin koulukunnan perustajaksi ja johtajaksi. Haastattelijoille, jotka pyrkivät tiedustelemaan hänen "oppiaan", pudistikin hän aina hymähtäen päätään: "Sellaista ei minulla ole", vastasi hän vain, "minun ainoa sääntöni on hetken vaikutelma." Mutta taas, hetken vaikutelmistakin, silloin kun ne jatkuvat samanlaisina, voi kiteytyä jotakin yhtenäistä ja synteettistä. Me olemme jo "Sanattomien romanssien" yhteydessä nähneet, että musiikki kuului hänen mielestään runouden olemukseen. Varsinkin tässä suhteessa asettuu Verlaine, ja hänen kanssaan 1880-luvun lyriikka yleensä, tietoisesti parnassolaisten ihannoimaa veistokuvallisuutta vastaan. Jo monet runokokoelmain nimet viittaavat siihen läheiseen yhteyteen, jossa runous ja säveltaide näinä aikoina olivat toisiinsa, esim. sellaiset kuin Verlaine'in "Sanattomat romanssit" ja Moréas'in "Laulut" (Cantilènes), mainitaksemme muutamia esimerkkejä. "L'art poétique" esittääkin vaatimuksen runon musikaalisuudesta ensimmäisenä ja tärkeimpänä:
De la musique avant toute chose,
et pour cela préfère l'Impair
plus vague et plus soluble dans l'air,
sans rien en lui qui pèse ou qui pose.
— —
— —
De la musique encore et toujours!
Que ton vers soit la chose envolèe
qu'on sent qui fuit d'une âme en allée
vers d'autres cieux à d'autres amours.
Musiikkia ennen kaikkea, ja niinpä valitse Pariton, epämääräisempi, ilmaan haihtuvampi, jossa ei mikään paina eikä pöyhkeile.
Musiikkia yhä ja aina! Olkoon runosi kuin lentoonlehahdus, jonka tuntee kohoavan sielusta, kun se suuntaa matkansa toisia taivaita ja toisia rakkauksia kohti.
Musikaalisuuden vaatimukseen liittyy Verlaine'illä välittömästi kaiken keveän ja epämääräisen ihannointi: hän asettaa vastakkain värin ja vivahduksen, tuomiten jyrkästi edellisen. Väri sinänsä on liian aineellista ja raakaa, se ei salli mitään haipuvia ylimenoja ja pehmeitä puoliääniä kuten vivahdus, eikä osaa tulkita sisäisen näkemyksen tai oikeammin aavistelun eri asteita. Samasta syystä tuomitsee hän myös loppusoinnut, vaikka olemmekin nähneet, ettei hän itse puolestaan niistä milloinkaan luopunut, koska ne hänen mielestään rajoittavat liiaksi runoa. "Kuka kuuro lapsi tai hullu neekeri on tekaissut meille tuon viidenpennin helyni" kysyy hän edempänä samassa runossaan. Että hän kuitenkin myöhemmin tarkisti kantansa tässä suhteessa, käy ilmi eräästä hänen epigrammistaan, jossa hän sanoo — valittaen kylläkin — että loppusointu kerta kaikkiaan kuuluu ranskalaiseen runouteen, koska tämä muutoin kuulostaa kaiuttomalta. Kuvaava on vihdoin se "L'art poétique'in" loppusäkeistö, jossa hän tuomitsee kaiken valmiin ja tietoisesti luodun runoudessa:
Que ton vers soit la bonne aventure éparse au vent crispé du matin, qui va fleurant la menthe et le thym… Et tout le reste est littérature.
Olkoon runosi suotuisa seikkailu, aamutuulen virissä ilmoille lehahtava, mintulta ja timjamilta tuoksuava… Ja kaikki muu on kirjallisuutta.
Jos olisi yhdellä sanalla luonnehdittava sitä ihannetta, jonka "L'art poétique" näin asettaa runoudelle, olisi se kai aivan yksinkertaisesti laulu, tai ehkä tarkemmin määriteltynä "harmaa laulu": ei mitään paatosta, ei deklamoivaa kaunopuheisuutta, ei heliseviä riimejä, ei muotokiinteyttä — sointuja vain, vivahtelua, tuoksua, ilmavuutta, "sanattomia romansseja". Eli toisin sanoen, tämä ihanne on kauttaaltaan vastakkainen sille, jonka Gautier määrittelee "L'art"-runossaan — ja joka oikeastaan sisältää kappaleen parnassolaisten ohjelmaa —: siinä missä Verlaine ylistää runouden korkeimpana muotona onnellista, tuoksuavan aamutuulen myötä syntynyttä improvisointia, siinä ylistää Gautier heltiämätöntä, tietoista työtä, kiinteyttä ja viivaselkeyttä. "Oui, l'oeuvre sort plus belle", sanoo hän kohta runonsa alkusäkeessä, "d'une forme au travail rebelle — vers, marbre, onyx, email." [Niin, taideteos nousee ihanampana muodosta, joka uhmaa työtä — oli se sitten runo, marmori, onyksi, emalji.] Ja edempänä:
Lutte avec le carrare,
avec le paros dur
et rare,
gardiens du contour pur.
— —
D'une main délicate
poursuis dans un filon
d'agate
le profil d'Apollon.
— —
Sculpte, lime, cisele;
que ton rêve flottant
se scelle
dans le bloc resistant!
Kamppaile kera Carraran marmorin, kera kovan ja harvinaisen Paroksen, puhtaan ääriviivan vartijain.