TOINEN NÄYTÖS.
Ahdas tunturipolku korkealla. Varhainen aamu.
PEER GYNT astuu polkua kiireesti ja äkäisesti. INGRID puolittain
morsiuspuvussa, koettaa pidättää häntä.
PEER GYNT.
Mene!
INGRID itkien.
Tämän jälkeen! Kunne?
PEER GYNT.
Kunne vaan. Ties itse tunne.
INGRID vääntelee käsiään.
Mikä petos!
PEER GYNT.
Riidat heitä.
Toinen ei käy toisen teitä.
INGRID.
Rikos yhteen sitoo meitä!
PEER GYNT.
Hiiteen muistot muistuvaiset!
Hiiteen kaikki tyynni naiset, — —
paitsi yhtä —!
INGRID.
Ken se ois?
PEER GYNT.
Sinä et.
INGRID.
Ken, sano pois!
PEER GYNT.
Isäs etsi, hän sua kysyy!
Suori tiehes!
INGRID.
Rakas kulta —!
PEER GYNT.
Vait!
INGRID.
Ei toki totta sulta
lie tuo sana!
PEER GYNT.
On ja pysyy.
INGRID.
Houkuttaa — ja sitten hylkää!
PEER GYNT.
Hyvät mitkä vartois ylkää?
INGRID.
Haegstad, ja muu, mi seuraa sitä.
PEER GYNT.
Huivissa virsikirja, mitä?
Kultaletti niskalt' alas?
Esiliinaan katseletko?
Äidin liepeess' asteletko?
Vastaa!
INGRID.
Ei, mut —?
PEER GYNT.
Rippivalas
teitkö keväällä?
INGRID.
Peer, malta!
PEER GYNT.
Kainon silmänluonnin loitko?
Kun ma pyydän, kieltää voitko?
INGRID.
Mennyt hält' on järjen valta —!
PEER GYNT.
Sunnuntain sa myötäs toitko?
Vastaa!
INGRID.
Ei, mut —?
PEER GYNT.
Muu on vähän!
Aikoo mennä.
INGRID astuu eteen.
Se on turmantyö, jos tähän
minut hylkäät!
PEER GYNT.
Olla saa.
INGRID.
Perit kultaa, kunniaa,
jos mun nait.
PEER GYNT.
Ei varaa mulla.
INGRID purskahtaa itkuun.
Ken se pyys —?
PEER GYNT.
Ken tahtoi tulla?
INGRID.
Olin onneton!
PEER GYNT.
Ma huima.
INGRID uhaten.
Vaan sua vartoo tili tuima.
PEER GYNT.
Tuiminkin lie pääsy lievä.
INGRID.
Tuoko päätökses?
PEER GYNT.
Kuin muuri.
INGRID.
Nähdään, ken on voiton vievä!
Menee polkua alas.
PEER GYNT on vaiti hetkisen; huudahtaa äkisti:
Hiiteen muistot muistuvaiset!
Hiiteen kaikki tyynni naiset!
INGRID kääntää päänsä ja huutaa ivallisesti alhaalta:
Paitsi yhtä!
PEER GYNT.
Yhtä juuri.
Menevät kumpikin taholleen.
Tunturilammen partaalla; maa vetistä ja suoperäistä.
Rajuilma nousemassa.
ÅSE epätoivoisena huutelee ja tähystelee joka taholle. SOLVEIG
jaksaa vaivoin pysyä hänen rinnallaan, MUUTTOLAISVÄKI ja HELGA
vähän matkaa jäljempänä.
ÅSE huitoo käsillään ja repii hiuksiaan.
Vihan valloin kaikki mua vastaan ovat!
Taivas ja vesi ja tunturit kovat!
Taivas hälle harhaksi sumua syytää!
Viekas vesi häntä päiviltä pyytää!
Tunturit vyöryillä tuhota käkee.
Ja ihmiset! Tappaa saa kuka näkee!
Jumal' estä, ei saa! Hänett' en tule aikaan!
Voi se hylky; että paha hänet paulaansa saikaan!
Kääntyy Solveigiin.
Niin, kukas hänet todella uskoi tuoksi? —
Jolta aina vain vale ja juttu juoksi; —
jok' ei osannut muuta kuin suuta piestä,
tositoimeen joss' ollut ei mieltä, ei miestä; —
hän —! Vois nauraa ja itkeä tuota.
Oh, hädäss' ei luovuttu toistemme luota.
Niin, näetkös, mull' oli mies, joka joi,
kylät ympäri hulluna hoilakoi;
vei puille paljaille meidät se jano.
Jäin kotiin ma Peer-pahan kanssa sill'aikaa,
koin unhoittaa, ei ollut muuta taikaa;
minust' ollut niin pahaa on vastaankin pano.
Kova katsoa silmiin on kohtalo aina,
ja pois kukin huolensa puistella halaa,
paha aatos ettei yhä mieltä paina.
Ken viinaa, ken valheita lohduksi valaa;
ja meillä, kas, meill' oli satuja, seikkoja,
oli prinssejä niissä ja petoja, peikkoja.
Myös neidonryöstöjä. Vaan kukas luuli
noin jäävän tuon juuttaan lorun, jota kuuli?
Jälleen pelästyneenä.
— Huu! Näkin huuto vai muun veden väen!
Peer! Peer! — Tuolt' ylhäältä ehkä näen —!
Juoksee pienelle töyräälle ja katsoo yli lammen.
Muuttolaisväki ehtii luo.
Ei jälkeäkään!
MIES hiljaisesti.
Pahin hällä nyt olo!
ÅSE itkien.
Peer! Emon kadonnut karitsa-polo!
MIES nyökkää lempeästi.
Niin, oikein. Kadonnut.
ÅSE.
Älä puhu moista!
Hän on niin pulska. Ei vertaa toista.
MIES.
Tämän maailman orja olet!
ÅSE.
Maailman orja!
Niin kyllä, niin kyllä; mut poika on sorja!
MIES yhä hiljaa ja lempein silmin.
Sydän paatunut, sielunsa syöstään vaivaan.
ÅSE ahdistuksessa.
Ei, ei! Niin kova ei lie isä taivaan!
MIES.
Hänen luuletko voivan töitään katua?
ÅSE innokkaasti.
Ei, mut ajaa peuralla ilmojen latua.
VAIMO.
Mitä hourittekaan?
MIES.
Mitä sanotte, muori?
ÅSE.
Ei työtä niin suurta, jot' ei hän suori.
Jos elää, niin saattepa nähdä ja kuulla.
MIES.
Paras teille nähdä hänet teilauspuulla.
ÅSE parahtaa.
Herra Jeesus!
MIES.
Kun pyövelin käsissä nääntyy,
kenties hän katuu ja armoon kääntyy.
ÅSE tyrmistyneenä.
Oh, puhutte jo minut tajulta pois!
Avuks eksyvän!
MIES.
Sielun!
ÅSE.
Ja ruumiin nuoren!
Ylös vedämme, suohon jos juuttunut ois;
ja soitamme jälkeen, jos viemä on vuoren.
MIES.
Hm! — Karjotie —
ÅSE.
Hyvin palkitse, luoja,
hyvät auttaja:!
MIES.
Teemme vain kristityn työtä.
ÅSE.
Hyih; pakanajoukkoa siis joka ruoja
nuo muut! Ei ketään, ken läksi myötä —
MIES.
Hänet tunsivat liioin.
ÅSE.
Hyvä liiaksi heille!
Vääntelee käsiään.
Voi sentään, — jos sortui jo surman teille!
MIES.
Kas, miehenjälkiä.
ÅSE.
Täältä me haetaan.
MIES.
Me paimenmajalta joukko taas jaetaan.
Menee vaimoineen edeltä.
SOLVEIG Äselle.
Kertokaa vielä vähän.
ÅSE kuivaa silmiään.
Peeristä vai —-?
SOLVEIG.
Niin; — kaikki!
ÅSE hymyilee ja nostaa keimeästi niskojaan.
Silloinpa väsyisit kai!
SOLVEIG.
Ennen te väsytte kertoessa,
kuin minä kuunnellessa.
Matalia puuttomia kumpareita aavatunturien alla; kauempana kajastaa
huippuja. Myöhään iltapäivällä; varjot lankeavat pitkinä.
PEER GYNT tulee täyttä juoksua ja pysähtyy mäkirintaan.
Koko pitäjä kinterill' yhdessä parvessa!
Ken pyssyllä pyytää, ken korentopuullaan.
Ylin ääni on Haegstadin äijän sarvessa. —
Peer Gyntin kulku nyt kauas kuullaan.
Se on toista kuin seppää selkään roimia!
Se on elämää! Kourat saa kontion voimia.
Viuhtaisee kättään ja hypähtää ilmaan.
Murra, mullista, kosken kovin juoksu käännä!
Lyö! Juuriltaan väkihonka väännä!
Se on elämää! Se karkaisee, se nostaa maasta!
Pois hornaan kaikki vetelä vale ja saasta!
KOLME PAIMENNEITTÄ juoksee yli kumpareiden, huudellen ja laulaen.
Valfjeldin Trond! Bård! Kåre! Hoi peikot!
Teist' ensi yöks saammeko vierusveikot?
PEER GYNT.
Ketä huudatte?
NEIDOT.
Peikkoja! Peikkoja luo!
ENSIMMÄINEN NEITO.
Tuo viihdytys, Trond!
TOINEN NEITO.
Bård, kiihdytys tuo!
KOLMAS NEITO.
Maja täällä täynnä on tyhjiä tiloja.
ENSIMMÄINEN NEITO.
Kiihdytys viihtää!
TOINEN NEITO.
Ja viihdytys kiihtää!
KOLMAS NEITO.
Kun ei poikia, pidän kera peikkojen iloja!
PEER GYNT.
No, missäs on pojat?
KAIKKI KOLME nauruun remahtaen.
Ne poikessa hiihtää!
ENSIMMÄINEN NEITO.
Olin omalleni kerran ma armas ja ainut.
Ikäpuolen lesken min lie nyt nainut.
TOINEN NEITO.
Mun mustalaislutkan löys pohjan puolla.
Nyt saavat kulkurin kuppia nuolla.
KOLMAS NEITO.
Mun kakara-pahamme suohon salas.
Pää seipäästä irvistelee nyt alas.
KAIKKI KOLME.
Valfjeldin Trond! Bård! Kåre! Hoi peikot!
Teist' ensi yöks saammeko vierusveikot?
PEER GYNT on yhdellä hyppäyksellä heidän keskellään.
Täss' on kolmipää peikko, ja kolmen tytön kosija!
NEIDOT.
Sinä! Ettäkö?
PEER GYNT.
Näätte pian, puhunko tosia!
ENSIMMÄINEN NEITO.
Tule majaan!
TOINEN NEITO.
Saat simaa!
PEER GYNT.
Sen vuotaa suokaa!
KOLMAS NEITO.
Tytöt tän' yönä ei tilan tyhjyyttä huokaa!
TOINEN NEITO suutelee häntä.
Hän säentä säihkyy kuin kiehuva rauta.
KOLMAS NEITO samoin.
Kuin lapsensilmiä mustin mutahauta.
PEER GYNT tanssii joukossa.
Aatos rivo ja mielessä halla.
Silmässä nauru, mut itku alla!
NEIDOT näyttävät pitkää nenää vuorenhuipuille, huutavat ja laulavat.
Valfjeldin Trond! Bård! Kåre! Hoi peikot!
Ähäh, vai teistäkö vierusveikot!
Tanssivat kumpareiden yli, Peer Gynt keskellään.
Ronde-vuorten keskellä. Auringonlasku. Hohtavia lumihuippuja
ylt'ympäri.
PEER GYNT tulee pyöräpäisenä ja villiytyneenä.
Linnoja yks yli toisen!
Portti niin paistava, hei!
Seis! Etkö seiso! Hohoi, sen
kauas, kauas jo vei!
Siipensä viirikukko
lentohon levittää; —
ei, ummess' on vuoren lukko,
sinirotkot vain jäljelle jää. —
Mitä kasvaa ne — näänkö väärin? —
mitä juuria, runkoja nään?
Ne on jättejä haikaransäärin!
Kas niin, nekin menneitään.
On kuin vesikaaret pääni
läpi läikkyis ja kipunois.
Mikä kaukainen kellojen ääni?
On kulmat kuin lyijyä ois.
Kuin puristus polttavan renkaan
yli otsan ja ohimon —!
Kun muistaisin rahtusenkaan,
kuka pahus sen pannut on!
Retkahtaa maahan.
Ajo Gjendellä, harjaa huimaa.
Satu vaivaisten sepittäjäin!
Ylös tunturin seinää tuimaa
kera morsion, — juovuspäin;
oli kimpussa haukka ja sääksi,
uhat peikkoin ja haltiain,
tytöt hallitut kaiken pääksi; —
satu, vietävän valhe vain!
Tuijottaa kauan ylöspäin.
Pois villihanhet jo matkaa.
Pari kotkaa ilmoja ui.
Kurasohjua kaalo ja vatkaa —
se mun tiekseni siunautui!
Ponnahtaa ylös.
Pois! Sinne pois! Povin paljain
rajutuulehen raikkaimpaan!
Ylös! Kuulasten kastemaljain
siniläikkyyn sukeltamaan!
Yli kiidätän paimenmajain,
pesen sieluni siinnyksiin;
pois, taa meren suolaisen rajain,
yli Englannin prinssin; niin,
mua vain, tytöt, töllistelkää;
minuss' on, mihin tieni tuo;
ei maksa se, vartoko elkää —!
No, ehkäpä kiepsahdan luo. —
Mitä nyt? Paha veikö minne
jo kotkat? En niitä nää! —
Kas, seiniä kasvaa rinne,
ylös nurkkia ylentää;
talo paistavin päätykaarin; —
sen portti on selällään!
Ha, haa, se on ukkovaarin
uus kartano, nyt jo nään.
Pois rääsyt on akkunoistaan,
pois ränstynyt aita tuo.
Joka ruutu liekkinä loistaa;
pääsalissa juhlaa ne juo.
Lasin laitaan rovasti hakkaa
puhevuoroa helistää;
ja katteini pullonsa nakkaa,
sirut peiliseinästä jää. —
Ann' särkyä; toista itää!
Vait, eukko; ei haittaa, ei!
Rikas Jon Gynt pitoja pitää;
eläköön suku Gyntin, hei!
Miten huutaa ne, hoilaa ja roikaa,
kuin valkea irti ois!
Oo, katteini kutsuu poikaa,
mun maljani rovasti jois.
Peer Gynt, tule; raikuva kuoro
lain lausuu ja tuomion:
olet suuresta tullut, ja vuoro
sun suureksi tulla on!
Juoksee eteenpäin, mutta lentää nenälleen vuorenlohkaretta vastaan
ja jää siihen virumaan.
Metsärinne; suuria humisevia lehtipuita. Tähdet tuikkivat lehvikon
läpi; linnunlaulua kuuluu puiden latvoista.
VIHREÄPUKUINEN NAINEN käyskentelee metsässä. PEER GYNT seuraa
häntä kaikenmoisin rakastunein elein.
VIHREÄPUKUINEN pysähtyy ja kääntyy.
Ihan totta?
PEER GYNT vetäisee sormellaan yli kurkkunsa.
Niin totta kuin Peer olen minä; —
niin totta kuin ihana nainen sinä!
Suostutko? Silloin et pahnaan putoa;
sun ei tarvitse kehrätä silloin, ei kutoa.
Ruokaa saat revetäksesi syödä.
Sua tukast' ei kiskota —
VIHREÄPUKUINEN.
Eikä lyödä?
PEER GYNT.
Ei, eihän se kuninkaanpojille sovi.
VIHREÄPUKUINEN.
Mitä, kuninkaaksiko mainitset isäs sä?
PEER GYNT.
Niin.
VIHREÄPUKUINEN.
Dovrenkuningas on minun niinikään.
PEER GYNT.
Äläs, niinkö? No, paremmin ei satu mikään.
VIHREÄPUKUINEN.
Mun taattoni hovi on Ronden sisässä.
PEER GYNT.
Siis suurempi, nään mä, on äitini hovi.
VIHREÄPUKUINEN.
Tunnetkos isäni? Kuningas Brosen?
PEER GYNT.
Tunnetkos äitini? Kuningatar Åsen?
VIHREÄPUKUINEN.
Tunturit halkee, kun lyö isä jalkaa.
PEER GYNT.
Ne hajoo, kun äiti vain torua alkaa.
VIHREÄPUKUINEN.
Isä potkaista kupuun voi korkeimman holvin.
PEER GYNT.
Äiti kovinta virtaa käy kuivilla polvin.
VIHREÄPUKUINEN.
Nuo ryysytkö vain sun on vaatevaras?
PEER GYNT.
Oh, jospa täss' ois pyhäpukuni paras!
VIHREÄPUKUINEN.
Minä kullat ja silkit pidän pitkin viikkoa.
PEER GYNT.
Se näölt' on pikemmin olkista piikkoa.
VIHREÄPUKUINEN.
Yks seikka muista ja siihen totu;
tavan pitää sellaisen Ronden rotu:
näes, kaksinaista on kaikki meillä.
Kun saavut taattoni kartanoon,
niin luulemaan olet likiteillä,
ett' ilkeimpään tulit louhikkoon.
PEER GYNT.
Niin, eikös ole meill' ihan ilmettyä samaa?
Kaikki kulta on silmissäs ruhkaa ja kamaa;
ja hyvä, ettei joka välkkyvä ruutu
vain vanhoiksi sukkarievuiksi muutu.
VIHREÄPUKUINEN.
Musta on valkoista, avua vika.
PEER GYNT.
Suuri on pientä, ja puhdasta lika.
VIHREÄPUKUINEN lankee hänen kaulaansa.
Niin, Peer, me sovimme yhteen jos kuka!
PEER GYNT.
Kuin sääri ja lahe; kuin hapset ja suka.
VIHREÄPUKUINEN huutaa metsään.
Häähepo! Häähepo, tule, sua käsken!
Jättiläiskokoinen porsas tulee juosten, köydenpätkä riimuna
ja vanha säkki satulana. Peer Gynt hyppää satulaan ja ottaa
vihreäpukuisen eteensä.
PEER GYNT.
Nyt päästämme, niin että Rondenportti paukkaa!
Hei, ratsuni reima, pane parasta laukkaa!
VIHREÄPUKUINEN maikaillen.
Ah, niin olin nurja ja nuutea äsken. —
Sen verran sitä tiedät, mikä kohdaksi käkee!
PEER GYNT ruoskii porsaan nelistämään.
Hei, ratsun-valjaista vallat näkee!
Dovren-ukon valtasali. Suuri kokous HOVIPEIKKOJA. TONTTUJA ja
MENNINKÄISIÄ. DOVREN-UKKO kunnia-istuimella kruunupäisenä, valtikka
kädessä. HÄNEN LAPSENSA ja LÄHIMMÄT SUKULAISENSA molemmin puolin,
PEER GYNT seisoo hänen edessään. Suuri liike ja kohu salissa.
HOVIPEIKOT.
Teuraaksi! Dovren-ukon sorjinta kukkaa
kristityn poika on tahtonut taittaa!
PEIKONPOIKA.
Minä sormet viillän!
TOINEN PEIKONPOIKA.
Minä raastan tukkaa!
PEIKKONEITO.
Huh, hih, minä rosvolta reittä haukkaan!
PEIKONÄMMÄ kauha kädessä.
Mehuliemenkö saan minä hänestä laittaa?
TOINEN PEIKONÄMMÄ teurastusveitsi kädessä.
Varras- vai patapaistin maukkaan?
DOVREN-UKKO.
Jäävettä vereen!
Viittaa uskotuitaan lähemmäksi.
Miks ylpeillä suotta!
Alas arvomme mennyt on monta vuotta;
ei enää tiedä, mi kaatuu, mi kestää,
eik' ihmisapua pois pidä estää.
Sitäpaitsi on poika lähes vammoista vapaa,
lujatekoinen myös, jos en väärin nää.
Tosin hällä on vain yks ainoa pää;
mut lapseni laita on samalla tapaa.
Pois muodista kolmipää-peikot jo jää;
hyvin harvassa on edes kaksipäitä,
ja päät ovat nekin vain niitä ja näitä.
Peer Gyntille.
Vai tytär mun siis tulis sulle työntää?
PEER GYNT.
Niin ja valtakunta myös kera myöntää.
DOVREN-UKKO.
Minun eläessäni saat sa puolen,
ja toisen sitten, kun pois ma kuolen.
PEER GYNT.
Minä tyydyn siihen.
DOVREN-UKKO.
Ei, viel' älä kajoo! —
Vähän takeita saat sinä tarjota myös.
Riko yksikin, niin koko sopimus hajoo,
ja hengen maksaa sulle se työs.
Ensiksi vanno, että koskaan et piittaa
siitä, mik' on eempänä Ronden rajaviittaa;
karta päivää ja tointa, joka pälveä valoista.
PEER GYNT.
Jos kuninkaaksi pääsen, se helpoin on valoista.
DOVREN-UKKO.
Sitälikin, — nyt panen älys koettelulle —
Suoristaikse istuimellaan.
VANHIN HOVIPEIKKO Peer Gyntille.
Älä vaan nyt viisaudenhammasta murra!
Kov' on Dovren-ukon arvoituspähkinä purra!
DOVREN-UKKO.
Mik' on peikon ja miehen ero, sano mulle!
PEER GYNT.
Minust' eroa mitään ei siinä näy.
Isot panee paistiksi, pienet raapii raamuja; —
niin meilläkin, missä vaan laatuun käy.
DOVREN-UKKO.
Tosin kyllä ne moness' on yhtä maata.
Mut illat on iltoja, aamut aamuja,
niin että kieltää ei eroa saata. —
Nyt kuule, kuink' on se: miss' ihmisen lies
tuoll' ulkona alla on kuultavan kuvun,
sana käy; "Ole kaikess' oma itses, mies!"
Vaan täällä suojissa peikkojen suvun
se on: "Ole itse oma kaikkes, peikko!"
HOVIPEIKKO Peer Gyntille.
Syvä näkyykö mieli?
PEER GYNT.
Hyvin hämärän takaa.
DOVREN-UKKO.
"_Oma kaikkes_", sana vahva, mi säilänä jakaa,
se kirjoita kilpees.
PEER GYNT raapii korvallistaan.
Ei, mutta mintähden —
DOVREN-UKKO.
Sun täytyy, tai herraksi tääll' olet heikko!
PEER GYNT.
No, menköön; ei vähä, minusta nähden —
DOVREN-UKKO.
Sitälikin sinun tulee vilpittä suosia
koti-olomme koreilutonta kuosia.
Hän viittaa: kaksi peikkoa, joilla on sianpäät, valkoiset
yömyssyt j.n.e., tuo ruokaa ja juomaa.
Lehmält' on leipä, sima sonnilta saatu;
älä kysy, hapan onko vai makea laatu;
pääasia vain, ota onkees ja huomaa,
se on kotipanoista juomaa.
PEER GYNT työntää tarjokkeet luotaan.
Piru vie, minä suutani moiseen moskaan —!
Kotijuomiinne täällä en totu ma koskaan.
DOVREN-UKKO.
Siman kera on kultainen malja, ja kellä
on kultamalja, sille on tyttäreni hellä.
PEER GYNT miettien.
On kirjoitettu: sodi luontoas vastaan; —
ja se hapant' on kai aluss' ainoastaan.
Oli menneeksi!
Mukautuu.
DOVREN-UKKO.
Järkevä päätös tuo.
Mitä? Syljet!
PEER GYNT.
Kai tottumus voimaa suo.
DOVREN-UKKO.
Sitälikin jätä kristityn-pukus ja kuores sa;
näet, Dovremme kehuksi, tehtyä vuoressa
meillä on kaikki, et laaksosta nää sä
kuin silkkinauhuksen hännänpäässä.
PEER GYNT vihaisesti.
Ei miill' ole häntää!
DOVREN-UKKO.
No saat, muun myötä.
Hovipeikolle.
Mun sunnuntaihäntäni sulholle vyötä.
PEER GYNT.
Pysy irti! En narriksi teille mä heity!
DOVREN-UKKO.
Älä tytärtäni tuumi, jos ei peräs peity.
PEER GYNT.
Tehdä ihminen elukaksi!
DOVREN-UKKO.
Isket harhaan;
sinut teen vain sulhoksi soveliaaksi.
Tulenkeltaisen nauhuksen saat sinä taaksi,
saat kantaa kunniamerkkimme parhaan.
PEER GYNT harkitsevasti.
-Sana sanoo: on ihminen akana lentävä.
Ja hiukan tavan mukaan on myötä mentävä.
Sido pois!
DOVREN-UKKO.
Vesa taipuisa olla taidat.
HOVIPEIKKO.
Kas nyt, kuin se sievästi heiluu ja häilyy!
PEER GYNT äkäisesti.
Hoo, vieläkö vedätte ahtaammat aidat?
Pois pitääkö kristityn-uskokin panna?
DOVREN-UKKO.
Ei, ei, meilt' uskosi rauhassa säilyy,
se on vapaata, siit' emme halua verottaa;
näes, kuorelta, kuosilta peikon erottaa.
Vain tapamme taida ja kaapumme kanna,
saat uskona pitää, mi meist' on pelkoa.
PEER GYNT.
Monin ehtoines enemmän säällistä selkoa
sull' on, kuin alussa toivoa tohdin.
DOVREN-UKKO.
Me paremmat oomme, kuin meist' on huhu;
me, peikot, teist' eroomme siinäkin kohdin. —
Vaan vakavan puolen jo päättää saamme;
nyt silmää ja korvaa huvittakaamme.
Soittoneito! Dovrenharpull' ilahuta iltaa!
Kisaneito! Sipsuta Dovrensalin siltaa!
Soittoa ja kisaa.
HOVIPEIKKO.
Mitäs pidät?
PEER GYNT.
Hm, pidänkö —!
DOVREN-UKKO.
Pelvotta puhu!
Mitä näet?
PEER GYNT.
Ruman rumimmaisen se voittaa.
Kellokas sorkalla suolikieltä soittaa.
Sukat jalassa kepottelee emäsika.
HOVIPEIKOT.
Syökää se!
DOVREN-UKKO.
Ihmis-aistien vika!
PEIKKONEIDOT.
Huh, silmät ja korvat pois päästä kisko!
VIHREÄPUKUINEN itkien.
Hu-huh! Siis moista saa kuulla ja niellä,
kun soitamme, kisaamme, minä ja sisko!
PEER GYNT.
Mitä, sinäkö? Älä ole pahalla miellä!
Oli pilaa se, leikillä sijansa lie.
VIHREÄPUKUINEN.
Sen vannoa voitko?
PEER GYNT.
Niin soitto kuin kisa
oli oikein kaunista, kissa vie!
DOVREN-UKKO.
On ihmeellistä tuo ihmislaatu,
ja hevill' ei lähde se heistä se visa.
Jos haava meilt' ottelussa on saatu,
tosin arven se heittää, mut kiinni pian kasvaa.
Vävypoikani tää nyt on norjinta rasvaa;
mielin hän riisui kristityn-kaatiot,
mielin hän joi simamaljan, mi tuotiin,
mielin hän muuttihe häntä-muotiin, —
niin mielin teki kerrassa kaikki vaatiot,
ett' uskoin vanhan Aatamin varmaan
ikipäiviksi saaneen jo passin harmaan;
mut kas, sepä vallass' on samalla erää.
Niin, niin, kureerata pois, vävy-kulta,
tämä ihmisluonto siis täytyy sulta.
PEER GYNT.
Mitä aiot?
DOVREN-UKKO.
Vasemman silmäs terää
minä pikkuisen piirrän, se seikat korjaa:
näet kieroon, mut kaikki on suurta ja sorjaa.
Koko ruudun ma pois otan oikeasta —
PEER GYNT.
Olet päissäs!
DOVREN-UKKO laskee joitakin teräviä kojeita pöydälle.
Tässä lasiveitset ja raiidat.
Kuin äksy sonni saat laput ja laudat.
Näet silloin, ett' ihanan morsion saat, —
eik' enää sun silmiäs eksytä vasta
siat kepottavaiset ja kellokkaat —
PEER GYNT.
Puhut hulluja!
VANHIN HOVIPEIKKO.
Dovren-ukon puhett' älä pura!
Hän on viisas, ja sinä olet hullu ja houkko!
DOVREN-UKKO.
Ajan mittaan, aatteles vaan, mikä joukko
voi välttyä harmia, kiusaa kipeää.
Muista, että näkö on juuri se ura,
joka uhkuu itkun karvasta lipeää.
PEER GYNT.
Se on totta; ja postilla sanoo tälleen:
puhkaise silmäs, jos pahennus siit' on.
Kuule, sano, milloinka saa se jälleen
tämän ihmisnäön?
DOVREN-UKKO.
Se ei koskaan palaa.
PEER GYNT.
Vai niin! No, sitten ma kai jätän liiton.
DOVREN-UKKO.
Mihin mielit?
PEER GYNT.
Täällä en viipyä halaa.
DOVREN-UKKO.
Ei, seis! Sun helppo on tänne tulos!
Mut Dovren-ukon veräjä ei vieri ulos!
PEER GYNT.
Et estoa aikone kai väkivaltaista?
DOVREN-UKKO.
Peer prinssi, kuule, nyt järkeä käytä!
Sull' on peikonlahjat. Niin, eikös hän näytä
jo nyt hyvin ryhtiä peikonkaltaista?
Ja peikoksi aiothan?
PEER GYNT.
Niin, jumaliste!
Ei morsian eik' iso valtakunta
tule ilmaiseks, ei sitä mull' ole unta.
Mut kaikella sentään on raja ja piste.
Hännän otin kylläkin taa, mut kai
saan irti, min peikkosi kiinni sai;
jätin kaatiot pois; resut jouti jo heittää;
mut niillähän taas voin sääreni peittää.
Ja totta tämän dovrelais-ruokon jättää
voin joskus, yli laidan sen lastin mättää.
Neidoksi naudan ma vannon, en kiellä;
aina nyt voi valan vatsaan niellä; —
mut tietää, ett' ikinä vapaaks ei pääse,
laill' oikean ihmisen kuolla ei saa,
vaan ikänsä peikkona vaeltaa, —
ei ikinä takaisin käydä! Ja tää se
on, kuin sana sanoo, sull' aivoitus mulle;
mut siihen min' en suostu, sitä päivää ei tulle.
DOVREN-UKKO.
Nyt suutun jo, en tätä peliä siedä;
ja silloin ei kanssani leikitellä.
Sinä valju piltti, etkö valtaani tiedä?
Ensin alat lastani lähennellä —
PEER GYNT.
Sen valehtelet!
DOVREN-UKKO.
Hänet täytyy sun naida.
PEER GYNT.
Mitä, väitätkö, että —?
DOVREN-UKKO.
Et kieltää taida,
sua häneen halu ja himo veti.
PEER GYNT pyllähtäen.
Ei muuta? Kuka hitto nyt moisesta heti —?
DOVREN-UKKO.
Ihminen ihmisen lainen on aina.
Henkeä kaikki ne huulilla hokee;
mut ei merkitse muu, kuin mitä kourilla kokee
Vai sinust' ei siis halu mitään paina?
Varrohan; seikkoja lie sanan lisäksi —
PEER GYNT.
Et vaan mua valheen ongella pyydä!
VIHREÄPUKUINEN.
Tämän vuoden iällä, Peer, tulet isäksi.
PEER GYNT.
Ovi auki! Pois!
DOVREN-UKKO.
Pukintaljassa perään
sa pentus saat.
PEER GYNT pyyhkien hikeä otsaltaan.
Oh, milloinka herään!
DOVREN-UKKO.
Kai linnalles laitamme?
PEER GYNT.
Kunnalle syydä!
DOVREN-UKKO.
Hyvä, itsepä tiennet. Mut tehty työs,
Peer prinssi, se tehtynä pysyy, niin myös
sun poikas on pian mies pitkä;
sekapennut moiset ne kasvaa kuin mitkä —
PEER GYNT.
Ukko, jätä oikkus nyt härkäpäiset;
ole järkevä, neito! Ota hyvittäjäiset.
En ole prinssi, se tietää saakaa,
en rikas; — niin, mittele taikka vaakaa,
saat uskoa, minust' et kostu suuria.
Vihreäpukuinen alkaa voida pahoin, ja peikkoneidot
kantavat hänet pois.
DOVREN-UKKO silmäilee Peeriä hetkisen korkealla ylenkatseella;
sitten hän sanoo.
Mäsäks syöskää, lapset, se vasten muuria!
PEIKONPOJAT.
Isä, anna vähän olla susipiirisillä!
Jänis-haukkasilla! Kissa-hiirisillä!
DOVREN-UKKO.
Pian siis. Mun on uni ja harmi. Hyv' yötä!
Menee.
PEER GYNT peikonpoikain hätyyttämänä.
Pois, turkaset!
Yrittää savutorvesta ylös.
PEIKONPOJAT.
Tontut, hältä purkaa periä!
PEER GYNT.
Ai!
Yrittää kellarinluukusta alas.
PEIKONPOJAT.
Kaikki raot tukkoon!
HOVIPEIKKO.
Kuin hauskaa työtä
nyt sai väki pieni!
PEER GYNT taistellen pikkupeikon kanssa, joka on pureutunut
kiinni hänen korvaansa.
Herja, etkö eriä!
HOVIPEIKKO lyö häntä kynsille.
Sinä siivosti pitele kuninkaanlasta!
PEER GYNT.
Rotanreikä —!
Juoksee sitä kohti.
PEIKONPOJAT.
Tonttuveli, tukkeeksi riennä!
PEER GYNT.
Paha vanhus, mut nuoret on piruja vasta!
PEIKONPOJAT.
Repikää!
PEER GYNT.
Piilläppä hiirenä piennä!
Juoksee ympäri.
PEIKONPOJAT kihisten hänen ympärillään.
Otus piiriin!
PEER GYNT itkien.
Ah, täiksi minut, luoja, laita!
Kaatuu.
PEIKONPOJAT.
Nyt silmille!
PEER GYNT hautautuneena peikkokasaan.
Auta, emo, kuolemasta!
Kirkonkellojen soitto kuuluu kaukaa.
PEIKONPOJAT.
Tunturilla mustamekon kellokkaita!
Peikot syöksyvät suurella melulla pakoon huutaen ja ulvoen.
Luolasali luhistuu; kaikki katoaa.
Pilkkopimeä.
PEER GYNTIN kuullaan lyövän ja hakkaavan ympärilleen suurella oksalla.
PEER GYNT.
Vastaa! Ken olet?
ÄÄNI PIMEÄSSÄ.
Minä itse.
PEER GYNT.
Pois alta
ÄÄNI.
Kierrä, Peer! Ahoa on aavemmalta.
PEER GYNT yrittää päästä läpi toiselta kohtaa, mutta törmää esteeseen.
Kuka olet?
ÄÄNI.
Minä itse. Voitko sanoa samaa?
PEER GYNT.
Minä sanon mitä mielin; ja mun miekkani leikkaa!
Varo itseäs! Hei, nyt se iskee ja lamaa!
Saul löi sata, Peer Gynt tuhat kaas!
Lyö ja hakkaa.
Kuka olet?
ÄÄNI.
Minä itse.
PEER GYNT.
Vain taas ja taas
tuo vastaus tyhmä; se ei selvitä seikkaa.
Mikä olet?
ÄÄNI.
Iso Kiero.
PEER GYNT.
Vai niin, ahaa!
Oli äsken se mustaa, nyt harmajaa.
Pois tieltä, Kiero!
ÄÄNI
Peer, kierrä! En kiellä.
PEER GYNT.
Läpi!
Lyö ja hakkaa.
Jäitkös!
Yrittää eteenpäin, mutta törmää esteeseen.
Hohoo! Viel' uusia vai!
ÄÄNI.
Kiero, Peer Gynt! Yks ainoa tiellä.
Kiero, jok' on terve, joka vamman sai,
Kiero, jok' on kuollut ja elää par'aikaa.
PEER GYNT heittää pois oksan.
Nyrkit on mulla, jos ei muu riko taikaa!
Murtautuu läpi.
ÄÄNI,
Niin, luota, Peer: luja ruumis ja nyrkit, —
hi-hii, niill' itses sa huipulle tyrkit.
PEER GYNT tulee takaisin.
Ees- tai taaspäin, samaa tahdasta; —
ulos tai sisään, yhtä ahdasta!
Se on _tuossa!_ Ja _tuossa!_ Ei missään väljää!
Ulos pääsin, jo taas kehä keskeensä sulki. —
Mikä olet? Sano nimes! Näkös näytä julki!
ÄÄNI.
Kiero.
PEER GYNT hapuilee ympärilleen.
Ei kuollut. Ei elävä. Usmaa; näljää.
Ei hahmoa lainkaan! Kuin karhuja joukko
unipäissään murajavaisia!
Kiljaisee.
Ottele!
Lyö vastaan!
ÄÄNI.
Kiero ei ole houkko,
PEER GYNT.
Lyö!
ÄÄNI.
Kiero ei lyö.
PEER GYNT.
Käy taistoon! Tottele!
ÄÄNI.
Iso Kiero taistelematta voittaa.
PEER GYNT.
Joku tonttu jos ois mua pistelemässä!
Vuoskuntainen peikko edes, jotta koittaa
kera jonkun sais. Mut ei mitään tässä. —
Nyt se kuorsaa! Kiero!
ÄÄNI.
Mitä?
PEER GYNT
Tee tenä avoin!
ÄÄNI.
Iso Kiero voittaa kaikki sopu-tavoin.
PEER GYNT puree käsivarsiasiaan ja käsiään.
Kynnet ja hampaat lihaan syvälle!
Oman veren vuoto nyt tuntuu hyvälle.
Kuuluu ikäänkuin suurten lintujen siiveniskuja.
LINNUNKIRKUNA.
Saatko hänet, Kiero?
ÄÄNI PIMEÄSSÄ.
Vähin erin! En jätä!
LINNUNKIRKUNA.
Kaikki siskot kaukaa! Saaliille liitäkää!
PEER GYNT.
Pian, neito, jos suojata aiot! On hätä!
Älä tuijota etees noin allapäin! Lakkaa! —
Solkikirja! Suoraan sen silmään nakkaa!
LINNUNKIRKUNA.
Jo kepertyy!
ÄÄNI.
Meidän oma!
LINNUNKIRKUNA.
Siskot, kiitäkää!
PEER GYNT.
Liian kallista hinnaksi elon
hetki näin hiiltävän tuskan ja pelon.
Lyyhistyy kokoon.
LINNUT.
Kiero, ota, vie hänet! Tuolla hän makaa!
Kellonsoittoa ja virrenveisuuta kuuluu kaukaa.
KIERO hupenee tyhjiin ja sanoo puhkaten:
Oli liian vahva. Tuki naiset takaa.
Auringonnousu. Tunturilla Åsen paimenmajan edustalla. Ovi on suljettu;
kaikki autiota ja äänetöntä.
PEER GYNT nukkuu majan seinävieressä.
PEER GYNT herää, luo ympärilleen tylsän ja raukean silmäyksen.
Sylkäisee.
Kovasuolainen silli nyt ollappa mulla!
Vilkaisee taas, samassa hän näkee HELGAN, joka tulee
eväsvakka kädessä.
Hoo, tyttö, mik' on asia sun tänne tulla? —
HELGA.
Solveig se —
PEER GYNT ponnahtaa ylös.
Solveig. Missä?
HELGA.
Majan takana.
SOLVEIG piilossa.
Jos vaan tulet liki, niin alan ma juosta.
PEER GYNT seisahtuu.
Mun syliini pelkäätkö joutuvas tuosta?
SOLVEIG.
Häpeä!
PEER GYNT.
Tiedätkö, miss' olin yötä?
Dovren-ukon tytär mua vainoo kuin pakana.
SOLVEIG.
Hyvä sitten oli kellojen soitto kai.
PEER GYNT.
Peer Gyntiä syöteillä niill' ei ne syötä. —
Mitäs sanot?
HELGA itkien.
Oh, nyt se jalat alleen sai!
Juoksee jälkeen.
Älä jätä!
PEER GYNT ottaa häntä käsivarresta.
Kas, mitä taskussa kannan!
Hopeanappi! Omaks sulle sen annan,
puhu vain hyvin minusta!
HELGA.
Päästä pois!
PEER GYNT.
Ota.
HELGA.
Päästä! Niin, evääs, ne tässä ois.
PEER GYNT.
Jumal'auta, jos et —!
HELGA.
Uih, mua pelko puistaa!
PEER GYNT säveästi; päästää hänet.
Ei, tarkoitin: pyydä, että hän mua muistaa!
Helga juoksee pois.