NELJÄS NÄYTÖS.
Marokon lounaisrannikolla. Palmumetsä. Katettu päivällispöytä,
auringonsuoja ja ruokomattoja. Kaueinpana lehdossa riippuverkkoja.
Ulkona rannasta huvialus, jolla on Norjan lippu ja Ameriikan
tähtilippu. Rannassa laivavene. Aurinko on laskemassa.
PEER GYNT. pulska keski-ikäinen herra hienossa matkapuvussa,
kultalornjetti rintapielessä, istuu isäntänä pöydän ääressä,
MR. COTTON, MONSIEUR BALLON sekä herrat v. EBERKOPF ja
TRUMPETERSTRÅLE lopettelevat ateriaansa.
PEER GYNT.
Siis, herrat, juokaa, nauttikaa!
Se luotujen on luonto syvin.
Ei mennyt palaa, muistaa saa,
ja poiss' on poissa. — Tehkää hyvin!
TRUMPETERSTRÅLE.
Gynt veljen kunnia ja kiitos!
PEER GYNT.
On raha, kokki, Stewart liitoss',
en yksin minä —
MR. COTTON.
Very well, jää
siis velka kiittää niitä neljää!
MONSIEUR BALLON.
Monsieur, teill' aisti, tahti on,
mi nykyisin on harvinainen
noin eläjillä en garçon, —
kuin sanoisinkaan —
V. EBERKOPF.
Siinto selkeä
vapaata hengen näkörantaa,
maailmankansalaisuuskantaa,
on katse pilvet puhkovainen,
min tiell' ei ahtaan luulon telkeä,
tajunnan korkeamman juonne,
elämän taitoon alku-luonne
vihitty, huippu trilogiian.
Monsieur, niin tarkoititte kait?
MONSIEUR BALLON.
Kenties; noin kauniilt' ei se varsin
soi meikäläisin kielenparsin.
V. EBERKOPF.
Pah! Onkin jäykkä kieli liian. —
Mut ilmiön jos syyt ja lait
käy - etsimään —
Niin syy on tuttu.
Syy on, ett' olen naimaton.
Niin, hyvät herrat, selvä juttu!
Mi miehen kutsumus? Ma vastaan:
ain' _itses_ ole ainoastaan!
Vain _itseäs_ ja _omaas_ hoida!
Mut voitko, jos sun saaneet on
muut kuormajuhdaks satuloida?
V. EBERKOPF.
Vaan moinen itse-itsen-vuoksi
sotansa maksoi maar —
PEER GYNT.
Oo-jaa;
kyll' ennen; kenp' ei nuorna kiistä!
Mut kunnialla pääsin niistä.
Jo sentään minut oltiin kerta
vähällä paulaan pakoittaa.
Ma olin reipas, pulska veikko, ja
suonissa ihailtuni juoksi
kuningassuvun vanhan verta —
MONSIEUR BALLON.
Kuningassuvun?
PEER GYNT viskaisten.
Nähkääs, noita
pereitä —
TRUMPETERSTRÅLE lyö pöytään.
Noita vallaspeikkoja!
PEER GYNT kohauttaa olkapäitään.
Kuluja suuruuksia, joita
se liikuttaa vain, ettei likaa
plebeijit sukuvaakunoita.
MR. COTTON.
Ja kauppa sikseen jäi sen tähden?
MONSIEUR BALLON.
Nous suku vastaan?
PEER GYNT.
Siin' ei vikaa.
Päinvastoin!
MONSIEUR BALLON.
Ah!
PEER GYNT säästävästi.
Niin, oli seikkoja,
te ymmärrätte, joihin nähden
vihintä viisainta ja pikaa.
Mut, suoraan sanoin, puuhaan siellä
koht'ikään kyllästyä aloin.
On herkkuja, joit' en voi niellä,
ja paras seista omin jaloin.
Ja kun nyt kautta rantain kuulla
mun appi antoi kukkasuulla,
jott' ota nimet, säädyt uudet,
lunasta arvot, aateluudet,
ja siihen vielä lisää monta
yht' äitelää ja mahdotonta, —
niin poistuin arvokkaalla tapaa,
jäi arvoons' ukon ultimatum, —
ja morsian nuori oli vapaa.
Rummuttaa pöytään ja näyttää hartaalta.
Niin, niin; on valvomassa fatum!
Tääll' ihminen voi siihen luottaa,
ja lohtua se tieto tuottaa.
MONSIEUR BALLON.
Ja sillensä se juttu hautui?
PEER GYNT.
Ei, tuntea sain hieman toista,
kun asiattomat sekoittautui
nyt siihen kirkuin raivokkaasti.
Pahimmat suvun nuoret! Noista
kuus, seitsemän: mun taistoon haasti.
Ei unhoitu se aika, joskaan
ma vammaa saanut en, ei koskaan.
Se verta maksoi; vaan se veri
mun persoonani arvon takaa,
osoittaa rohkaisten, ett' ohjaa,
kuin sanoin, fatum viisas, vakaa.
V. EBERKOPF.
On ajattelija, ken selon
noin näkee näytelmässä elon.
Muill' yksikseen vain kukin eri
tapaus eess' on, yhteispohjaa
häkeissä hapuilua riittää.
Te tiedätte kaikk' yhteen liittää.
Kaikelle teill' on mitta yksi.
Jokaisen hetken mielijohteen
te kärjistätte säteilyksi
elämänkatsantonne hohteen. —
Ja koskaan ette opiskellut?
PEER GYNT.
Ma olen vain, kuin virkoin kerran,
autodidakti, vailla noita
metoodisia opinnotta;
mut lukenut ja ajatellut
kutakin olen hiukan verran.
Noin vauraammalla iäll' alkain,
te tiedätte, jo tuottaa vaivaa
rivistä riviin kaikki kaivaa,
nisut ja kaleet. Ylimalkain
vain historian siis läpi laukkasin;
sill' aikaa mull' ei ollut muuhun.
Ja ihminen kun kaipaa tukea,
jott' ajat raskaat voisi kantaa,
ain' uskonnosta murun haukkasin, —
niin soluu paremmin se suuhun.
Ei ahmiakseen tule lukea,
vaan katsoin, mikä hyödyn antaa —
MR. COTTON.
Yes, praktillista!
PEER GYNT sytyttää sikarin.
Hyvät herrat,
eloni vaiheit' aatelkaahan.
Kuink' ensin saavuin Lännenmaahan!
Mies köyhä, tyhjin kourin! Eipä
maar helposs' ollut siellä leipä;
sain kovaa nähdä monet kerrat.
Mut henki-kulta, sanoo sana,
on kallis, sekä kolkko Mana.
No niin! Koht' onni muutti kuosia
mua vanha fatum alkoi suosia.
Se luontui. Paremmille tolin
ain', aina auttoi toimi. Vuosia
vain kymmenen, niin Kroisos rikkain
Charlestonin reetareista olin.
Nimeni kaiuin mainehikkain
soi kauas; onni piti perää —
MR. COTTON.
Mill' asioitte?
PEER GYNT.
Enint' erää
myin neekereitä Karoliinaan
ja epäjumaloita Kiinaan.
MONSIEUR BALLON.
Fi donc!
TRUMPETERSTRÅLE.
Mut, setä Gynt, hyi hittoja!
PEER GYNT.
Ulommas sallittuja mittoja
teist' ehkä käy se liike? Mulla
tuo tunne myös ol' elävästi.
Voi joskus ihan inho tulla.
Mut tiellä kerran aletulla
niin siin' on kiinni sitkeästi.
Ja moinen suuri liike, jossa
tuhannet' käskettävät häärää,
on työläst' ylen, jopa väärää
lopettaa äkki-tuokiossa.
En kärsi käänteit' äkkipäisiä,
mut tunnustaa saan toisialta,
ett' aina kartoin kauemmalta
myös johtumia äärimmäisiä;
ain' arveluttanut mua vähin
on mennä aivan yli rajain.
Myös alkoi vanhuus olla lähin;
jo viides kymmen eteen koitui, —
ohimot hiljaa hopeoitui;
ja terveys vaikk' ol' oivan oiva,
se aatos ahdisti: ties konsa
jo tilille on kutsu soiva,
joss' antaa jury tuomionsa,
pois vuohet lampahista ajain.
Mi työksi? Mahdottomuus sula
tuo Kiinan-kauppa panna sulkuun!
Mut pian keinon neuvoi pula:
siell' uuden liikkeen panin kulkuun
Jumala-lastit laitoin keväin,
taas syksyllä ma papit eväin
varustin tarpeellisin: sukat
ja raamatut ja riisit, rommit —
MR. COTTON.
Kai ansaitsitte?
PEER GYNT.
Kauppa mainio!
Se luontui. Paahtoi pappi-rukat.
Min jumalista juoksi rahat,
sen kastetta sai kuli-pahat,
niin vaikutus neutralisoitui.
Rehoitti lähetyksen vainio;
jumalten kaupinnalle koitui
papeista, nähkääs, vasta-pommit.
MR. COTTON.
Mut entäs musta tuote?
PEER GYNT.
Voiton
sai moraali myös siinä. Näin,
ettei se kauppa käynyt päin
iässä enää kypsyneessä.
Ties milloin saat jo kuolinsoiton.
Tuhannet ansat lisäks eessä
taholta filantrooppein, saati
mit' uhriks säät ja tuulet vaati,
ja merirosvot vanaveessä.
Se voitti, kaikk' kun yhteen laati.
Saat, mietin, Peter, purjees kääriä,
tekojas korjaella vääriä;
siis Etelästä ostin maata,
pidätin viime lihalastin, —
myös priima-tavaraa, voin taata.
Ne höystyi, lihoi, kiilsi, jotta
ol' ilo mulle niinkuin niille.
Niin, siin' ei kerskailua piille:
kuin isä heille olin totta, —
jost' oli runsas vaivan-vastin.
Rakensin kouluja, jott' ois
näet joku yleistaso, jolla
pysyttää hyveen aina vois,
ja valvoin, ettei asteikolla
siit' alle lämpö saanut olla.
Lopussa muuten on se työ nyt,
eronnut olen täydelleen; —
pois viljelyksen olen myönyt
ja väen luineen, nahkoineen.
Grogille kutsuin hetkell' eron
myös suurin, pienineen ne perheet,
sai humalansa mies kuin nainen
ja lesket vielä nuuskaa veron.
Tuult' ellei siis lie sana vainen:
jos et tee pahaa, hyvää teet,
niin kuitin, toivon, entis-erheet
jo saa, ja hyveen varusteet
on synnin kanssa kamppailuun
paremmat mun kuin monen muun.
V. EBERKOPF kilistää hänen kanssaan.
Kuin vahvistavaa! Tekoon, työhön
noin siirtää aate voimall' älyn,
jok' ei jää teoriian yöhön,
ei järky keskell' ulko-hälyn!
PEER GYNT, joka edellisen aikana on ahkerasti käsitellyt pulloja.
Me Pohjan miehet osataan
sotamme käydä! Elämämme
asian avain tää on vaan:
lukitse korvankolos tiukkaan,
jos mieli livahtaa kyyn liukaan.
MR. COTTON.
Kyyn minkä, paras isäntämme?
PEER GYNT.
Kyyn petollisen, pienen, sievän,
paluuttomasti paulaan vievän.
Juo jälleen.
Kaikk' uskaltamis-taidon taika,
tuo teon rohkeus on vapaa
tien vaalivalta, ettei latu
elämän salakuoppiin satu, —
on tieto, ettei kaikki aika
lopu, kun loppuu taiston päivät,
on tieto, että auki jäivät
taa aina sillat. Sillä tapaa
ma itse eestyin vähin erin;
sen värittämä kaikk' on tieni;
ja suvulta sen opin perin
kodissa jo, kun olin pieni.
MONSIEUR BALLON.
Olette norjalainen?
PEER GYNT.
Sukuisin,
mut mieleltä kosmopoliitti.
Mink' onni mull' on ollut myötä,
saan Ameriikkaa kiittää siitä.
Reoolit loistonitein lukuisin
on Saksan nykysuuntain työtä.
Taas Ranska siihen liivit liitti
ja ryhdin, rahtuni espriitä, —
Englanti vireyttä hääriä,
visumpaa oman parhaan tajua.
Ma juutalaiselt' opin: malta!
Myös dolce far nienten hajua
ma lahjaks sain Italialta, —
ja kun ol' ahdas paikka eräs,
mua elonpäivieni määriä
lisäämään auttoi Ruotsin teräs.
TRUMPETERSTRÅLE kohottaa lasiaan.
Niin, Ruotsin teräs —!
V. EBERKOPF.
Ensin tuokaa
sen käyttäjälle kiitoksenne.
Kilistävät ja juovat hänen kanssaan. Hänelle alkaa juoma
kihota päähän.
MR. COTTON.
Tuo kaikk' on kovin oivaa; — mutta
en, Sir, voi olla utelutta,
mit' aiotte nyt kultinenne.
PEER GYNT.
Hm; aionko?
KAIKKI NELJÄ siirtyvät lähemmäksi.
Niin, kuulla suokaa!
PEER GYNT.
No, ensin matkustella. Mukaan
mun teidät rannasta Gibraltarin
sen vuoksi ottaa mieli laati.
Mun kultavasikkani vaati
näet tanssikuoron ympär' alttarin —
V. EBERKOPF.
Kuin sukkelaa!
MR. COTTON.
Mut kuljennalla
vain kulun vuoks ei kostu kukaan.
Päämäärä teill' on kaiken alla,
ja se on —?
PEER GYNT.
Keisar' olla kerta!
KAIKKI NELJÄ.
Kuin?
PEER GYNT nyökkää.
Keisari!
HERRAT.
Missä?
PEER GYNT.
Kaikkialla.
MONSIEUR BALLON.
Kuink', ystäväni —?
PEER GYNT.
Kullan voimin!
Ei lainkaan tuuma uus; se sielu
on kaikess' ollut, mitä toimin.
Jo poikana mull' uni mielu
ol' ajaa pilvell' ilmain merta.
Mull' laahus, kultahuotra hohti, —
mut kopsahdin taas maata kohti.
Vaan, ystävät, jäi määränpää. —
On kirjoitettu sana tää
tai sanottu, en muista kussa:
jos kaiken maailman sa voitat,
mut oman _itses_ vahingoitat,
vain seppel päässä halkaistussa
on voittos. Niin, — tai sinnepäin
se on; ja tott' on se.
V. EBERKOPF.
Ja tuo
Gynt itse on —?
PEER GYNT.
Mit' erikoista
mull' otsaholviss' on, mi luo
minusta minut eikä toista,
kuin Herrall' on ja pirull' ero.
TRUMPETERSTRÅLE.
Nyt vihdoin määrän tuon ma näin!
MONSIEUR KALLON.
Mik' aatteen ylhyys!
V. EBERKOPF.
Runon nero!
PEER GYNT yltyvässä mielialassa.
Gynt itse, — niin, tuo joukko se
jok' oikun, pyyteen, mieliteon,
tuo meri mieleen-juolahdusten,
tarpeiden, tahtoin, vaatimusten,
tuo kaikki, mi juur' rinnan tään
tällaisenaan saa sykkimään.
Vaan kuin on Luojan tarvis multaa,
Jumala maailman jott' ois,
niin myöskin mun on tarvis kultaa,
mi keisaruuteen vyöttää vois.
MONSIEUR BALLON.
Teill' onhan kultaa!
PEER GYNT.
Vaan ei kylliksi.
Kai pariin, kolmeen lie suupalaan,
noin Lippe-Detmoldin idylliksi.
Mut täysin keisar' olla halaan,
Gynt kautta kaikkien maan piirein,
Sir Gynt niin kantapäin kuin kiirein!
MONSIEUR BALLON mukaan tempautuen.
Omistaa naisist' ihanaisin!
V. EBERKOPF.
Johannisberger jumalaisin!
TRUMPETERSTRÅLE.
Kaikk' kalvat Ruotsin Kaarlen kantamat!
MR. COTTON
Mut ensin kauppapaikat oivat,
miss' ansaita —
PEER GYNT.
Ne on jo. Vaivan
maar maksoi poiketa nää rantamat.
Nuo lehdet laivaan tulleet toivat
sanoman tärkeän. Päin pohjaa
tän' iltana jo pursi ohjaa —
Nousee kohottaen lasinsa.
On niinkuin potkis aina aivan
sit' onni, kell' on valpas vaisto —
HERRAT.
Siis mitä —?
PEER GYNT.
Hellaassa käy taisto.
KAIKKI NELJÄ ponnahtavat pystyyn.
Kuin? Kreikkalaiset?
PEER GYNT.
Nousseet ovat.
MUUT NELJÄ.
Hurraa!
PEER GYNT.
Ja Turkill' eess' on kovat!
Tyhjentää lasinsa.
MONSIEUR BALLON.
Tie maineen auki! Ase frankin
avuksi! Alas Hellaan polkija!
V. EBERKOPF.
Ma vetoon mieliin — loitommalla!
MR. COTTON.
Ma samoin autan — hankinnalla!
TRUMPETERSTRÅLE.
Tuon kuulun parin kannussolkia,
sen minä Benderistä hankin!
MONSIEUR BALLON lankee Peer Gyntin kaulaan.
Anteeksi, ett' ol' luulo väärä
mull' äsken teistä!
V. EBERKOPF pudistaa hänen käsiään.
Konnaks aloin
jo arvella, ma tyhmä jäärä!
MR. COTTON.
Vain narriks; — se on liikaa, tuo!
TRUMPETERSTRÅLE tahtoo suudella häntä.
Ma näytteeks, setä, Yankee-saastaa
sameinta aivan —! Anteeks suo —!
V. EBERKOPF.
Kaikk' eksyimme —
PEER GYNT.
Mit' oikein haastaa
te alatte?
V. EBERKOPF.
Nyt tuossa se on,
tuo meri pyyteen, mieliteon,
Gynt itse, loistain täysin valoin —!
MONSIEUR BALLON ihailevasti.
Tuo siis on Monsieur Gynt, tuo noin!
V. EBERKOPF samoin.
Gynt kunniansa kukkuroin!
PEER GYNT.
Mut sanokaas —?
MONSIEUR BALLON.
Siis ette tietäis —?
PEER GYNT.
En totta, vaikka hirteen vietäis!
MONSIEUR BALLON.
Kuink', ettekö päin Kreikan rantaa
nyt laivoin, rahoinenne lähde?
PEER GYNT pyllähtäen huuliinsa.
Ei, kiitos! Voimaa puoltaa aion
ja rahat lainaan Turkin avuks.
MONSIEUR BALLON.
Ei kuunaan!
V. EBERKOPF.
Kovin hauska kompa!
PEER GYNT on vähän aikaa vaiti, nojautuu tuoliin ja ottaa
isoisen ilmeen.
Nyt, herrat, paras ero kai on,
ennenkuin meiltä mennyt savuks
on ystävyyden viime tähde.
On helppo tyhjä alttiiks antaa.
Kun tuskin oman varjon tilaa
maailmass' omistaa, niin onpa
kanuunanruoaksi kuin luotu.
Mut kun on suuremp' osa suotu,
ei ole panos enää pilaa.
Te menkää Kreikkaan. Saatte multa
aseet ja kyydin maihin nousta.
Min kiihdytätte taiston tulta,
sen jännittää vain saan ma jousta.
Päin, vapautt', oikeutta julistain!
Varalle Turkin hornaa tulistain!
Päin janitsaarin peistä käykää
ja sankareina seivästäykää. —
Vaan minä en.
Lyö povitaskulleen.
Ma uskon mynttiin,
ja itseeni, Sir Peter Gyntiin.
Virittää päivävarjonsa ja menee lehtoon, josta nippu verkkoja
häämöttää.
TRUMPETERSTRÅLE.
Tuo sika!
MONSIEUR BALLON.
Kunniast' ei tiedä —!
MR. COTTON.
No, sen nyt sais hän tuoda, viedä;
mut aatelkaas, se hyöty, mitä
sois siellä meille vapaa itä —
MONSIEUR BALLON.
Jo voitonseppeltäni siteli
ihana parvi kreikattaria!
TRUMPETERSTRÅLE.
Käteni ruotsalaiset piteli
jo sankarsuurta kannusparia!
V. EBERKOPF.
Näin suuren isänmaani saavan
kulttuurinkylvö-alan aavan —!
MR. COTTON.
On pahin hukka tuo reaalinen.
Goddam! Koht' itken kiukuissani!
Olympon näin jo omanani.
Jos vuori vastaa mainettaan,
sen vaskijuonet varmaan täyttää,
joit' uudelleen vois alkaa käyttää.
Tuo virta sitten, tuo Kastaalinen,
niin paljon josta jutellaan,
sen kosket, — tuhat hevosvoimaa
jo alhaisinta arvioimaa —!
TRUMPETERSTRÅLE.
Ma lähden. Ruotsin miekkaa, miestä
ei koskaan vastaa Yankee-plootut!
MR. COTTON.
Ehk' ei; mut heidän rintamassaan
katoomme kaikkeen ihmis-massaan;
ja mitäs silloin saamme kassaan?
MONSIEUR BALLON.
Kirous! Onnen huippu hohti; —
ja sitten näin sen kuoppaa kohti!
MR. COTTON heristää nyrkkiään alusta kohti.
Tuo musta arkku, — tuonne kootut
on rosvon kullat orjanhiestä —!
V. EBERKOPF.
Kuningasaate! Pois! Se veti!
Se keisaruus nyt kaatuu heti!
Hurraa!
MONSIEUR BALLON.
Mit' aiotte?
V. EBERKOPF.
Käyn johtoon!
Tuon väen ostanut ma koht' oon.
Mua seuratkaa! Ma valtaan laivan!
MR. COTTON.
Te — mitä —?
V. EBERKOPF.
Sieppauksess' aivan!
Menee laivaveneelle.
MR. COTTON.
Siis käyn ma oman tarpeen tähden
myös sieppaamaan.
Menee jäljestä.
TRUMPETERSTRÅLE.
Hyi, niinkuin varas!
MONSIEUR BALLON.
Työ konnan —! Mais — enfin! Lie paras.
Seuraa edellisiä.
TRUMPETERSTRÅLE.
Pakosta myös mä myötä lähden, —
mut protesteeraan kaikkein nähden —!
Menee jäljestä.
Toinen kohta rannikolla. Kuutamo ja ajelehtivia pilviä.
Huvialus kulkee kaukana merellä täydellä höyryllä.
PEER GYNT juoksee pitkin rantaa. Milloin hän nipistää itseään
käsivarresta, milloin tuijottaa meren ulapalle.
PEER GYNT.
Uni! — Painajainen! — Enkö jo herää!
Ulos rannasta! Vauhtia hurjaa! — Ne raivot!
Valett', unta! Ma nukun! Mun on sekaisin aivot!
Pusertaa käsiään.
Ihan mahdotonta näin kuolla, täll' erää!
Repii tukkaansa.
Uni häijy! Ma tahdon, ett' unta on tää!
Tätä hirmua! Ei, tosi todeksi jää!
Nuo ystävä-koirat —! Oi Herra, suo huomio,
vanhurskas ja viisas jok' olet —! Tee tuomio —!
Kädet ylennettyinä.
Minä. Peter Gynt, sua huudan! Auta'
Minä hukun, isä; ojenna pelastuslauta!
Kone tauota! Lasketa vesille vene!
Tenä varkaille tee! Jokin häiriö saata!
Kuule! Muun kaitsennan suo nyt laata!
Sill' aikaa ei maailma raiteilta mene! — —
Jumaliste, jos kuulee! Kuuro nyt kuulis!
Sekin laitaa! Neuvoton Luoja! Ei luulis!
Viittaa ylöspäin.
Pst! Neekerifarmista eron ma otin!
Sai pappini Kiinassa saarnata, kastaa!
Kädenojennus maar toki toisen vastaa!
Oh, auta minut laivaan —!
Laivasta hulmahtaa tulisäde ja paksu savu vyöryy ilmoille; kuuluu
kumea paukahdus; Peer Gynt kiljahtaa ja vaipuu hiekalle; vähitellen
savu hälvenee; laiva on kadonnut.
PEER GYNT kalpeana, hiljaa.
Tuomion vaaja!
Kaikki meren pohjaan, miehin ja rotin!
Oi, iäti kiitän ma sattuman suomaa — —
Liikutettuna.
Sattuma? Ei, oli enemmän se.
Minä säilyvä olin, ja hukkuvat he.
Ole kiitetty, kaitsijan laupeus laaja,
mua varjelit, vaikk' olen paljossa vajaa — —
Hengähtää syvään.
Mikä turva ja lohdutus ihmeenmoinen
noin suojeltu olla, noin erikoinen.
Mut aavikko! Mistä saan ruokaa ja majaa?
Oh, löydän kai jotain. Hän näkee ja huomaa!
Ei mull' ole hätää; —
Ääntänsä ylentäen ja mairittelevasti.
Hän ei jätä hukkaan.
Hän köyhään katsovi varpus-rukkaan!
Sydän nöyrä vain pidä. Hälle aikaa anna.
Suo vallita Herran; älä murhetta kanna —
Hypähtää säikähtyneenä kohoksi.
Mikä murisi? — Leijona liikkui viidassa —?
Kalisevin hampain.
Ei ollut leijona.
Miehistäikse.
Vai olis, vai!
Ne pedot ei maar tähän nenäänsä pistä.
Kera herransa ei hyvä olla riidassa.
Niill' onhan vaisto; — ne tuntee kai:
elefanttien kanssa ei leikkimistä. — —
Mut yhtäkaikki — paras itsensä suojuu.
Tuoll' akaasioita ja palmuja huojuu;
mull' latvassa on hyvä turva siellä, —
jos varsinkin virren pari muistaisin vielä —
Kiipeää puuhun.
Erilainen aamun ja illan laatu;
sana tuo todeks usein on nähdä saatu.
Asettautuu istumaan.
Miten ihanasti tämä mieltä nostaa!
Jalo aatos, — sit' ei voi aarteilla ostaa!
Vain turvata häneen! Hän määrän tietää,
hädän kalkista mink' olen mies ma juomaan.
Isän mieli häll' on mua kohtaan, sen huomaan;
Luo silmäyksen merelle päin ja kuiskaa huoaten:
mut huono ekonoomi, — sen nimen hän sietää!
Yö. Marokkolainen leiri aavikon rajalla. Vartiotuli ja LEPÄÄVIÄ
SOTILAITA.
MUUAN ORJA tulee raastaen tukkaansa.
Viety on keisarin ratsu valkea!
TOINEN ORJA tulee reväisten vaatteensa.
Poissa pyhä keisarin puku! Maa halkea!
PÄÄLLYSMIES tulee.
Sata raippaa kannoillenne,
tai heti varkaat vangiksenne!
Sotilaat nousevat ratsuilleen ja kiidättävät pois kaikille tahoille.
Aamunsarastus. Akaasia- ja palmuryhmä.
PEER GYNT puussa, taitettu oksa kädessä torjuu pois apinaparvea.
PEER GYNT.
Ylen tukala yö! Tätä kiusan puuta!
Hosuu ympärilleen.
Joko taas tulet? Sepä nyt saakelinmoista!
Nyt ne hedelmiä heittää. Ei; se oli muuta.
Tuo apina ilkein on elukoista!
Sana saribo: valvo ja sodi! Niin kyllä,
jumaliste, sodi silloin, kun uuvut ja näännyt!
Taas apinain häiritsemänä, kärsimättömästi.
Miten saisin päätetyks ilveen tään nyt!
Joku tavata täytyy mun juuttaista noista,
se nutistaa ja nylkeä, pukeutua
tavallaan sen turkkiin, uus nahka yllä
ne heikäläiseksi luulevat mua. —
Mitä ihminen on? Vain akana lentävä.
Ja hiukan tavan mukaan on myötä mentävä. —
Taas parvi! Niit' ihan metsä kiehuu.
Pois tiehenne! Hus! Kuin hullut ne riehuu.
Jokin hännän pätkä jos mull' edes ois, —
joka hiukan eläimen hahmoa sois —.
Mitä nyt? Pään pääll' ihan hiipi joku —!
Katsoo ylös.
Tuo vanha, — ja kourat täpö-täynnä likaa —!
Hykistyy hädissään kokoon ja pysyy hetkisin hiljaa. Apina tekee
liikkeen; Peer Gynt alkaa houkutella ja leperrellä niinkuin koiralle.
Kas, — sinäkö siell' olet, vanha Poku!
Se on kiltti! Se suostuvi suosiolla!
Se ei viskaa; — ei, se nyt oisko tapaa? —
Pip-pip! Me osaamme ystävät olla!
Ai-ai! Kielt' osaan jo, etkös huomaa?
Poku ja minä parast' ollaan kuomaa;
Poku huomenna sokeria saa —! Sitä sikaa!
Koko kouraus silmille! Uh, mitä rapaa! —
Vai ruokaako ois? Maku sekalaista;
mut makuhan jotain on totunnaista.
Kuka ajattelija on lausunut kerran:
aluks syljet, mut tottumus voimaa suo? —
No, ja pennut myös!
Taistelee ja hosuu.
Kovin kieroa tuo,
ett' ihmisen täytyy, luomisen herran,
näin olla —! Hoi, auttakaa ihmislasta!
Paha vanhus, mut nuoret on piruja vasta!
Varhainen aamu. Kivinen seutu, näköala aavikolle päin.
Sivulla kalliorotko ja luola.
VARAS ja SALANTAJA rotkossa, keisarin ratsu ja puku hallussaan.
Hevonen kalliissa satulakoruissa seisoo kiveen sidottuna.
Ratsastajia kaukana.
VARAS.
Keihästen liekit
tuoll' ilman rantaan
jo kiiltää!
SALANTAJA.
Ma tunnen, kuin säilä
mun pääni santaan
jo viiltää!
VARAS laskee käsivarret ristiin rinnoilleen.
Isä varasti; varkaaksi
pojan piti tulla.
SALANTAJA.
Isä salansi; salantaa
virkana mulla.
VARAS.
Se kestä, mik' on suotu:
ole, miks olet luotu.
SALANTAJA kuuntelee.
Viidassa tömisee!
Tulevat juuri!
VARAS.
Luola on syvä —
ja profeetta suuri!
Pakenevat jättäen kalleudet siihen paikkaan. Ratsastajat
katoavat kaukaisuuteen.
PEER GYNT tulee leikaten ruokopilliä.
Mikä sulon-autuas aamunsuu! —
Kiertävi keräänsä sontiainen;
ulos kuoresta etana kurkoittuu.
Todell', aamu on kullan-kukkurainen.
On kumma tenho se oikeastaan,
min luonto pannut on päivänvaloon.
Povi paisuu, saa niin rohkean ponnen,
käsin käydä vois vaikka härkää vastaan. —
Mikä rauha! Niin, ilot maalais-onnen, —
en ymmärrä, kuinka niit' ennen kartoin;
kuin sulkeuta voi suurkaupungin taloon,
miss' ilkiöt kaikk' ovat ovella vartoin. —
Miten livahtelee sisilisko, hei,
sieppoo eik' aattele mitään, ei.
Itse eläimissä mi viattomuus.
Kukin luopumatonna luojansa laist' on,
oman leimansa kantaa kulumatonna,
oma itsensä on läpi leikin ja taiston,
kuten ensi 'tulkoon' sen eloon huus.
Panee lornjetin nenälleen.
Tuo tuossa hiekkakiven keskessä? Konna!
Kivetyntää ympäri! Ulos vain pää jää.
Se katsoo kuin ruudusta sieltä. Ei vääjää
mit' ikään, on itse — oma kaikkensa. —
Muistuttelee mieleensä.
Oma —
oma — kaikkes — itse —? Tuon poikana jo ma
luin jostain, se noit' oli kirjoja suuria.
Postilla? Vai Salomon sananparret?
Paha merkki! Min vuosia mulle karttuu,
ajat, paikat sen huonommin mieleen tarttuu.
Istahtaa varjoon.
Sija vilpoinen oikaista säärivarret!
Kas, sanajalkoja. Syötäviä juuria.
Maistaa vähän.
Vois syöttää niill' ennemmin elukoita; —
mut sanoohan sanassa: luontos voita!
Ja vielä sen lisäksi: korskeus kostetaan.
Ja: ken itsensä alentaapi, se nostetaan.
Levottomana.
Nostetaan. Niin minun käyvä on varmaan; —
on mahdotonta mun muuta aatella.
Pois täältä mun sallimus aikoo saatella
ja oikean tien mulle eteen tuo.
Täm' on koetus; sitten ma saan avun armaan, —
jos Herra vain terveenä olla suo.
Lykkää ajatukset mielestään, sytyttää sikarin, venytteleikse ja
tuijottaa aavikolle päin.
Mikä suunnaton aavikko, — äärt' ei näy! —
Tuolla kaukana kamelikurki käy. —
Mik' on mahtanut luojan tarkoitus olla
tällä kaikella kuolleella, autiolla?
Aro tää, jota ei elonlähde juota,
joka kenellekään ei hyötyä tuota,
tämä paahtunut maailman kesantokulma,
tämä ruumis, luomisest' asti näin maannut,
jolt' ei ole luoja edes kiitosta saanut,
miks syntyi se? — Luonto on tuhlari julma. —.
Mert' onko tuo idässä välkkyvä juonne?
Ei, mahdotonta. Vain harha, mi katoo!
Meri länness' on; taakseni kohoo tuonne;
mäenharju sen pois erämaasta patoo.
Ajatus iskee hänen päähänsä
Patoo? Siis voisin ma —! Kannas on kaita
Patoo! Vain kanava! Puhki sulku, —
kohta ois kuohuva vetten kulku
elämänvirtana päin erämaita.
Kohta koko hehkuva hauta tää
ois meri vilpoisa, läikkypää.
Alt' Atlaan vihreiden tunturirantain
se alkais saarina keitaat kantain;
liukuis purjeet kuin linnut vinhat
etelään päin, karavaanien rataa.
Virkeä tuuli veis huurut inhat,
pilvet vihmansa saisi sataa;
kaupungit nousis, ja palmukot huojuis,
palmujen juurella nurmikot nuojuis.
Etelä Saharan saarrosta irkois,
viljelys nuori sen rannoille virkois.
Tombuktun tehtaita höyry käyttäis;
Bornun yks kaks siirtolat täyttäis;
läpi Habesin tutkija turvaisasti
junall' ajais Niilin latvoille asti.
Mehevimmälle keitaalle, keskelle merta
tuon Gudbrandin laaksosta norjalaisverta;
sill' onkin kanta lähes kuninkainen;
loput risteily antaa arabialainen.
Kaunoiseen meren kaarelmaan
saa Peeropolis, pääkaupunki, sijan.
On maailma kulu! Nyt vuoro on pian
mun Gyntianani, nuoren maan!
Hypähtää ylös.
Pääomia vain, niin tehty on tie. —
Meren porttiin kultainen avain vie!
Ristiretki kuoloa vastaan! Nyt päästää
saa pussista saita, joka hautoo ja säästää.
Joka maassa nyt vapaus nostaa viirin; —
kuin arkissa aasi yli maailman piirin
ma huudan ja vapautuskasteen kannan
luo armaan, kahlitun, syntyvän rannan.
Pois täältä! Liikkeelle pääomat levosta!
Mun valtani, — puolet valtaani hevosta!
Hepo hirnuu kallion rotkossa.
Hepo! Ja puku! — Ja miekka! — Ja koruja!
Menee lähemmäksi.
Se ei voi —! Toden totta —! On sananpaikka,
että tahto voi siirtää jos vuoria vaikka; —
mut että se hevonkin siirtäis —! Oh, loruja!
Tosiseikka, ett' on hepo tässä näin; —
ab esse ad posse ja niin edespäin —
Vetää puvun omansa päälle ja katselee itseään.
Sir Peter, — ja muuttunut turkkilaismuotiin!
Sen verran sitä tiesit, mikä kohdaksi suotiin. —
Hei, Virmani, viemään! Käy, älä käkee!
Nousee satulaan.
Jalan tueksi kultaiset tohvelit tuotiin!
Niin, ratsun-valjaista vallat näkee!
Ajaa neliä aavikolle päin.
Arabialaispäällikön teltta, yksinään keitaalla.
PEER GYNT itämaalaisessa puvussaan lepää patjoilla. Hän juo kahvia
ja polttaa pitkää piippua, ANITRA ja PARVI NEITOJA tanssii ja
laulaa hänen edessään.
NEITOJEN KUORO.
Maan valkeus kulki!
Profeetta, valtias, tietäjä tietojen,
luo meidän, luo meidän hän kulki
yli aavikon hietojen!
Profeetta, herra, jok' ei teille käy väärille,
luo meidän, luo lastensa kulki
aron ääriltä äärille!
Soi, soitto, nyt julki;
profeetta luo lastensa kulki!
ANITRA.
Hänen ratsuns' on valkea rieska
Paratiisin virran ja lähteen.
Alas polvistukaatte päin maata!
Hänen silmäns' on tähden lempeä lieska.
Katsoa ei toki saata
maan lapsi kenkään tähtien tähteen!
Aron tie hänet toi.
Kulta ja päärlyt poven kukkuroi.
Edell' aamuinen koi,
peräss' ilmat jäi yöksi,
peräss' samum ja kuivuus syöksi.
Tuli kautt' erämaan,
tuli poikana maan
pyhä, korkea, vakaa,
tuli Kaabastaan; —
hänen suunsa sen takaa!
NEITOJEN KUORO.
Soi, soitto, nyt julki;
profeetta luo lastensa kulki!
Neidot tanssivat hiljaisen soiton säestäessä.
PEER GYNT.
Sen kirjoista luin — ja sen havaita taas saan —
"ei kukaan ole profeetta omassa maassaan". —
Tämä paljon paremmin käy, tämä näin
kuin Charlestonin reetari-elämä päin.
Koko homman pohjall' oli jotain kieroa,
epäselvää jotain, jota täytyi vieroa; —
en koskaan siihen ma oikein kiintynyt,
en oikein ammattimieheksi piintynyt.
Mitä teinkään siinä galeijassa, mitä?
Yhä toimituspinkkojen ääressä ähkää!
Nyt jäljestäpäin en käsitä sitä; —
niin _sattui_; se aivan ol' umpimähkää. —
Oma itsensä olla pohjalla kullan
on talonsa hiekalle rakentaa.
Sun sormukses, kellos ja ketjus saa
hyvät ihmiset matelijoiksi mullan;
ne rintaneulakruunulle hattua nostaa;
mut on persoona toista kuin koru, jonk' ostaa. —
Profeetta; kas siinä on selvemmin laita.
Voit ainakin tietää, mit' astut maita.
Jos ihailun suo sulle seurakuntas,
sa itse sen saat, ei dollaris, puntas.
Olet, mik' olet, ilman sen enempää;
et sattuman oikulle velkaan jää,
ei patentti tarpeen, ei muu monopooli. —
Profeetta; niin, mulle sopii se rooli.
Ja niin tämä arvo yht'äkkiä mulla, —
mun tarvitsi vain läpi aavikon tulla
ja osua luonnon lapsien luo.
Profeetta oli tullut; oli selvää tuo.
En aikonut petosta minkäänmoista —;
vale toista on, profeetan vastaus toista;
ja voinhan takaisin astua aina.
Mua ei sido mikään, ei mikään paina —;
kaikk' on, miten sanoisin, yksityis-alaa;
hepo valmiina vartoo, lähde tai palaa!
Olen aseman valtias sanalla sanoin.
ANITRA lähestyy oviaukolta.
Profeetta ja herra!
PEER GYNT.
Mitä piikani halaa?
ANITRA.
Pojat aavikon, kasvojas katsella anoin,
sua teltan vierellä vartovat —
PEER GYNT.
Seis!
Sano, että ne eemmäs joukkonsa veis;
ett' etäältä kuulen, mitä heill' on huolta.
Lisäks, etten liki siedä minä miehenpuolta!
Miehet, lapsi, ovat köykäinen suku,
kavaluutta täynnä koko laji ja luku!
Anitra, et usko, kuin pitkäkyntiset —
hm, tarkoitan, kuink' ovat suuret he syntiset! —
No, se silleen! Tanssikaa mulle, naiset!
Pois profeetta unhoittaa pahat maiset.
NEIDOT tanssien,
Profeetta on hyvä; profeetan sydän huokaa
tomun poikain eksyissä pahaan ja harhaan!
Profeetta on laupias; kiitos hälle tuokaa;
hän syntiset vie Paratiisin tarhaan.
PEER GYNT seuraten silmillään Anitran tanssia.
Jalat käy, kuin rumpali puikkoja löisi.
Otus herkullinen, niin ett' ihan söisi!
Vähän liialliset tosin muodot kait, —
ei aivan, kuin vaatisi kauneuden lait.
Mut mitä on kauneus? Tottumus vaan, —
raha, käypä maassaan ja aikanaan.
Ja liiallisuus, sehän juur' on hurma,
mehun säännöllisestä jos pohjaan juo.
Ei juovuta normaali-kauniit nuo.
Joko uhkea ylen, tai laiha kuin surma,
aran nuori, tai vanha, niin ettei tietoa; —
välimaa on mietoa. —
Jalat häll' on, näämmä, vähän vettä vailla;
käsivarret, vasen etenkin, samalla lailla.
Vois ennakkoluulo sen puutteeksi lukaista.
Ma sanoisin pikemmin: tyylinmukaista — —
Anitra, tullos!
ANITRA lähestyy.
Sun piikasi tuli!
PEER GYNT.
Sinä viehätät, laps! Sydän profeetan suli.
Jos et sanaani usko, saat todisteen; —
sinut Paratiisiin ma Houriksi teen!
ANITRA.
Sit' et mahda, herra!
PEER GYNT.
Mitä? Leikiksi luulet?
Niin totta kuin elän, toden totisen kuulet!
ANITRA.
Mull' eihän ole sielua.
PEER GYNT.
Niinp' olet saava!
ANITRA.
Miten, herra?
PEER GYNT.
Kai mulla on keino ja kaava; —
minä ryhdyn johtoa sulle suomaan.
Ei sielua! Niin, sua ei maar pilaa
äly liika suinkaan. Sen surulla huomaan.
Vaan pyh; sija sielun sinuss' aina lie nyt.
Annas, kun mittaan sun aivos! — On tilaa;
toden totta, on tilaa; sit' enkös tiennyt!
Tosin kyllä, — matalall' aina maassa
sa pysyt; erin suurta et sielua saa sa; —
mut pihkaa! Se voi sama olla sulle; —
niin paljon saat, ettei nyt häpeä tulle.
ANITRA.
Profeetta on hyvä — —
PEER GYNT.
Sa emmitkö? Sano!
ANITRA.
Mut mieluumpi mulle ois —
PEER GYNT.
Pelvotta ano!
ANITRA.
Mua oikein ei haluta sielu oma; —
suo ennemmin —
PEER GYNT.
Mitä?
ANITRA viittaa hänen turbaaniinsa.
Tuo opaali soma!
PEER GYNT ihastuneena ojentaa hänelle korun.
Anitra, tosi Eevan tytär! Kuin teräs
liki magneettiaan minä liikahdan;
kuten sanoo arvokas tekijä eräs:
"das ewig weibliche zieht uns an!"
Kuutamoyö. Palmulehto Anitran teltan edustalla.
PEER GYNT. arabialainen luuttu kädessä, istuu puun alla.
Hänen partansa ja tukkansa on lyhennetty; hän näyttää
melkoista nuoremmalta.
PEER GYNT säestää ja laulaa.
Ma suljin Paratiisini,
avaimen myötä vein.
Ja rannan kaunot kaikerti,
kun ulapalle purteni
ui pohjatuulen tein.
Päin kesän rantaa keula taa
vei vetten suolaisten,
päin valtameren poukamaa,
jot' uljaat palmut reunustaa, —
siell' laivan poltin sen.
Siit' astuin laivaan erämaan
ma nelijalkaiseen.
Sen ruoskin vaahtoon valkeaan. —
Tir-lii, — ma lintu liikun vaan; —
ken valtaa vangikseen?
Anitra, ah, sen tuta saan,
sa palmun mehu, oi!
Angora-vuohen juustokaan
sun vertas olla suloltaan
ees puoliksi ei voi!
Ripustaa luutun olalleen ja tulee lähemmäksi.
Äänt' ei! Armas kuunnelleeko
laulun pienen laatijaa?
Verhon takaa vilkkuneeko,
vailla hunnun hulmuntaa? —
Hys! — Kuin poukahtanut ois
korkki pullon suulta pois!
Taas! Ja taas! Vai noinko sois
lemmen huokaus? Ei, laulaa. —
Ei, hän kuorsaa täyttä kaulaa. —
Armas nukkuu! Soitto sulo!
Satakieli, tiehes lennä!
Sulle joka turman tulo,
jollei kulkkus laata mieli — —
vaan, kuin sana on: ann' mennä!
Laulaja on satakieli;
ah, ma myöskin. Sydämiin
kumpikin luo sävelpaulaa
pieniin, helliin, herttaisiin.
Vilvas yö on laulun aika;
meidät liittää laulun taika;
oma itsensä, kun laulaa,
on Peer Gynt, on satakieli.
Juur' on armaan uneksinta
lemmen hurmass' ihaninta:
suulla malja läikkypinta,
ilman että tippaa nieli.
Vaan hän tuoll' on, totta vie!
Tuli siis, no, paras lie.
ANITRA teltasta.
Herra, kutsut yössä?
PEER GYNT.
Lastaan
kutsuu profeetta; niin juuri.
Nosti hänet nukunnastaan
kissan pyyntimelu suuri. —
ANITRA.
Ah, ei siellä kissat jolise;
pahempata paljon oli se.
PEER GYNT.
Mitä siis?
ANITRA.
Mua säästä!
PEER GYNT.
Sano!
ANITRA.
Punastuisin —
PEER GYNT lähempänä.
Tuoko jano,
jonka tunsin suurta tulta,
opaalin kun sait sa multa?
ANITRA säikähtyneenä.
Vertaat itses, ilo maan,
häijyyn, vanhaan maukujaan!
PEER GYNT.
Lempi liehtari jos lie,
profeetan ja kissan tie,
lapsi, varsin yksiin vie.
ANITRA.
Herra, leikin hunajaa
huules uhkuu.
PEER GYNT.
Pikku liehijä.
kuorelta vain kurkistaa
tytöt moiset merkkimiehiä.
Leikkisä ma pohjalt' oon,
kahden kesken liiatenkin,
vakavaan jos naamioon
viran vuoks sen peittänenkin.
Taakka murheen moninaisen,
vaiva, valvonta, jot' ain' on
kaikista, tuo olentoon
tuimuuden profeettamaisen;
mutta kielellä se vain on. —
Palttua! Kun kahden jäämme,
pien Peer, — niin, se, mik' oon.
Profeetta nyt tipotiehen;
tässä näät mun, itse miehen!
Istuu puun alle ja vetää hänet luokseen
Käy, Anitra, levätkäämme, —
päällä palmun viuhka huiskuu.
Hymyile, kun kuiskun sulle;
sitten vuorot vaihtuu: mulle,
hymyilyhyn hurmatulle,
hellään raikkaat huules kuiskuu!
ANITRA asettuu hänen jalkojensa juureen.
Käsittää en paljon voi,
vaan kuin laulu puhees soi.
Herra, voiko kuuntelulla
sielu tyttärelles tulla?
PEER GYNT.
Sielun, hengen tiedon, valon
kyllä saat, kun hetki lyö.
Kultakirjat idän palon
konsa kertoo: poiss' on yö, —
silloin tunteja saat multa,
kasvatusta, lapsi kulta.
Vaan yön tyyni rauha ois
tyhmää tuherrella pois
nukkavieruin läksyn tähtein
koulumestariksi lähtein. —
Sielua ei ensiks sulta
kysytäkkään, liekkö saatu.
Tärkein sydämen on laatu.
ANITRA.
Puhu, herra! Äänes helke
on kuin opaalien välke!
PEER GYNT.
Älyn huippu älyn hukka;
raivo raukan pelon kukka;
totuus, mennen yli määrän,
saarnaa viisauden on väärän.
Moni kulkee, koira vie,
täällä syöttö-sielu moinen,
jott' on selvyyteen sen tie,
lapsi, liian vaivaloinen.
Tuli muuan tutukseni,
otus, koko parven parhain;
hänkin eksyi tielle harhain,
hälinässä mieli meni. —
Näätkö öisen erämaan?
Viittaan turbaanilla vaan, —
silloin silmäs eess' on läikkyvä
valtameri rannaton.
Vaan ma melko hölmö oisin,
maita, meriä jos loisin.
Tiedätkö, mit' elää on?
ANITRA.
Neuvo mulle!
PEER GYNT.
Kuivin jaloin
alas ajan virtaa väikkyä,
täysin itsenään, ei paloin.
Voimass' olen miehuuteni
se, mik' olen, kultaseni!
Vanhan kotkan sulat tippuu,
vanhan kaakin korvat rippuu,
vanhan ämmän hampaat murtuu,
äijän kourat kuihtuu, turtuu, —
sielun kunkin korjaa halla.
Nuoruus! Sulttaani ma olla
koko kuumall' olennolla
tahdon, vaan en palmuin alla
Gyntianan rantamalla, —
ei, vaan neitsyt-aatteen tuoreen
nostamana valtaan nuoreen. —
Lapseni, nyt näät, miks sinut
armoss' olen kahlehtinut,
miks sun valitsin, miks saatin
sydämees, niin sanoakseni,
olentoni Kalifaatin.
Siell' on haavees hallitakseni!
Herruus lemmen-valtioni!
Kuulut mulle vain. Kuin kulta
tai kuin kiven kalliin helo
kiehtokoon sua olentoni.
Erotessa murtuis elo, —
nimittäin, se huomaa, sulta!
Sun on kaikkes, joka huokonen,
tahdotta, kuin taipuu ruokonen,
saava sisällyksen multa.
Tummat yöt sun kutritukkas,
kaikki sulouden-kukkas
Babylonin tarhain tavoin
sulttaanilleen olkoon avoin.
Siks sun tyhjä otsas tuo
pohjaltaan on onni aivan.
Itse-tarkastelun vaivan
luopi vain, jos sielun luo.
Kosk' on puhe tosiaan,
kuule, saat, jos tahdot vaan,
renkaan nilkkas ympärille; —
parast' on se molemmille;
sielun sijan voin ma täyttää,
muuten — kaikki ennallaan.
Anitra kuorsaa.
Mitä? Oh, hän siihen nukkui!
Sanani siis turhaan hukkui? —
Ei; mun valtaanihan näyttää,
noin ett' uneksuin hän meni
virtaa lemmenkuiskeheni.
Nousee ja panee koruja hänen helmaansa.
Solkitukku tää! Ja tää!
Uinu! Peerist' unta nää — —!
Uinu! Tuo on uneksinta
keisarillas kruununaan!
Peer Gynt persoonallisinta
yössä viettää voittoaan.