"Sie sitä, Pekka Puavalj, et oo tainnut näissä piippukaupoissa autuuttasj vielä myyvä?"
Oli Pekka Puavalj useita kertoja vaihtanut piippua, mutta häntä oli silloin aina petetty, eikä hän nyt tahtonut sitä ilmaista, sillä sehän olisi voinut vahingoittaa kauppaa. Ierikkä olisi luullut hänet kovin halukkaaksi ja kiskonut. Siksipä hän kiertelikin:
"Ka, eipä sitä… Ja mitäs tää hyvä vaihtain paraneiskaan!" Ja hän muljautti taas samalla salavihkaa Ierikän piippuun.
Vaikea oli nytkin päästä alkuun. Siinä kierreltiin ja kaarreltiin, soudettiin jos huovattiinkin. Päästiin toki niin likelle asian ydintä, että Pekka Puavalj näön vuoksi ja kauppansa eduksi vastusteli:
"Ka, eipä miusta oikiistaan oo kaupantekiiks."
Hän imasi savut ja selitti syynkin:
"Kaupassa pitäsj toista aina pettee jymäyttee, ja miulla kun on tää rehellisyys jo veressä ihan perjsyntinä, niin se ei tuo luonto anna pettee."
Samaa vakuutti Ierikkäkin, ja taas kierreltiin. Päästiin askel eteenpäin, mutta taas väitti Pekka Puavalj:
"Ja toisekseen, kun tää on miulla niin hyvä piippu, jotta ei sitä sen parempoo tupakkamyöpelii oo kaikissa herraspaikoissakaan … niin jotta mitäpä tää just vaihtain paranoo!"
"Onhaan siulla hyvä luuvarspiippu", myöntää äännähti Viänänen, mutta huomautti samalla, asiaa edistääksensä:
"Mutta tällä Ierikällä on sen sijaan lankvars."
Niin. Siinäpä se. Mieli sitä teki, hiljakseen, mutta sitä varmemmin.
Vielä hän esteli hetkisen, mutta sitte jo myönnytteli:
"Vaikka mitäpäs tuosta siks toisekseen suris, jos niinkun kaupakskii sattusj tulemaan!"
Ja niin päästiin varsinaiseen alkuun. Tarkasteltiin jo piippuja. Pekka Puavalj puhalsi Ierikän piippuun niin että posket olivat pullollansa ja morkkaili:
"Ahashenkinen se on… Niin on tuo hikreikä ahas ja tukossa kun tään syntisen autuuven tie."
"Ka, eipä se oo paljo seleväreikäsemp kuin tääkään siun piippu", moitti
Ierikkä vuorostansa hänen piippuansa.
Mutta miten pehmeältä ja notkealta tuntuikaan Pekka Puavalista tuo letkuvarsi, nyt kun hän sitä käsissänsä piteli ja taivutteli! Hänen mielitekonsa kehittyi herttaisimmillensa. Mutta hän yritti toki olla mies, jota ei petetä, mies, joka ymmärtää miehen asiat. Hän kehua väännätteli omaa piippuansa, tai luuvarsipiippua yleensä ja arvosteli letkuvartta:
"Ne ovat yleesä nämä lankvarret ronkelisii… Kun vuan vähäkää polttaa, niin jo rupijaa kerääntymään sitä hikii savureikään ja kohta haisoo koko vars piipun ihvelle… Piipun, piipun ihvelle haisoo koko myöpelj!" lopetti hän siivota tuherrellen piestikalla piipunperää ja kun Ierikkä kehui letkuvarren retvakkuutta, sen notkeutta, vänkäsi hän vastaan, väittäen:
"Ka, miteepäs hyvee siitä on tässä tupakan poltossa siitä paljaasta varren viäntymisestä… Ihe savuhaan se on siinä se piäasii."
Ja taas hän tuhraili, piipunvartta puhdistellen ja letkuvartta piippua soimaillen, ja kun Viänänen siihen huomautti, että savuahan sitä tulee letkuvarrestakin, tenäsi hän tuhertaessansa:
"Ka, eropa sillä on savullakii, jos se tuloo puhtaasta luuvarresta, tahi siitä ihvisen langin läp."
Mutta silloin tarttui asiaan Heleka, tokaisten ynseästi:
"No mikähään välj tuolla nyt on!… Savu kuin savu, tuljpa häntä vaikka kissan hännästä!"
Tämä rutto puhe pani kaikki vähäksi aikaa vaikenemaan. Mutta kohta selvisi toki Pekka Puavalin äly, ja hän äännähti:
"Ka, eipä ne akat ymmärrä savun piälle mitään!"
Siitä saivat toisetkin miehet rohkeutta ja alkoivat puolustaa omaansa.
Ensiksi murahti vielä Pekka Puavalj lisäksi äskeiseen:
"Sillä on sillä tok savulla välj."
"O-on … on sillä välj!" vahvisti Viänänenkin innokkaasti ja Ierikkä ihan lämmiten huudahti:
"No ilimankos se oisj ero maulla, jos ei ihellään savulla ois mitään välii, vaan kaikki ois vuan yhenlaista kitkeree … jotta vetjpä häntä henkeesä vaikka puun savuu!"
Siitä sukeutui omituinen välikysymys, onko yhden tupakan savu parempaa kuin toisenkaan. Väiteltiin aivan tosissaan. Asia rupesi jo ottamaan niin kovalle, että Viänäsen käski vaimoansa:
"Oo joutavoo kinoomata… Eivät ne akat kuitenkaan ymmärrä tupakan piälle mitään, enemmän kuin piru autuuven."
Mutta Heleka koki sitä lujemmin pitää yksinään puoliansa kolmea miestä vastaan. Tiukasti väitti hän oman kantansa puolesta:
"No, sillä nyt ei oo mitään eruu, palopa siinä nokan eissä mitä rutoo hyväsä … kunhaan vuan tuloo piipun vartta myöten savuu suuhun, niin sillä hyvä… Ei sitä piäse yhellä savulla enemmän autuvaaks kuin toisellakaan."
Sillä tavalla alkoi inttely laajeta. Pekka Puavalj selittää tökersi
Helekaa vastaan:
"Vaikka nyt ei järkijään autuvaaks asti tulosta oo välii, niin on siitä tok oikiiulle tupakan tuntijalle tässä muallisessa suhteessa toisen tupakan savusta etuu enemmän kuin toisen."
"O-oon … on siitä", puolustivat toiset yhtenä miehenä omaansa ja tupakka-asian kunniaa, ja Pekka Puavalj vielä lujitti:
"Ka, sanoohan sen jo tääkii seleva järk."
VI
Tämä välikysymys oli keskeyttänyt varsinaisen asian, mutta pian siihen taas onnistuttiin palaamaan. Väiteltiin yhä, kierreltiin ja kehuttiin. Viimein muisti Pekka Puavalj asiansakin, tosin himmeästi, tajusi jo ajan olevan kiirehtiä ja myönsi rutosti:
"Ka, kun oot kerran pettee jutkauttanna hevoskaupassa, niin pettee jysäytä yhellä tielläsj tässä piippukaupassakii… Sittepähään on sinullaa jo helevetin molemmat avaimet vyötäisilläsi … niin jotta piäset kolokuttamatta sinne sisään!"
Niin se alkoi kauppa valmistua. Tingittiin vain välirahoilla. Markasta lähdettiin, mutta loppujen lopuksi tuli siitäkin huikkokauppa. Kun kaupat oli tehty, järkeili Pekka Puavalj:
"Yhellä tielläpähään suop nyt akka soimata minuukii molemmista kaupoista … tään piipun ja hevosen, niin ei tarvihe kahteen erään riijellä."
Miten tyytyväisenä polttelikaan nyt Pekka Puavalj uutta piippuansa! Ei hänellä ollut elinikänänsä vielä ollut näin komeaa piippua. Väkisinkin veti se aina silmäyksen puoleensa, ja aivan vaistomaisesti taivutteli hän sen notkeaa vartta.
Ja lopuksi alkoi kauppojen jälkiarvostelu. Siihen johtavan puhelun alotti Pekka Puavalj, tyytyväisenä leikkisästi järkeillen: "No, nytpä se onii tää imeinen niin täyvellisesti uuvessa mynstingissä, jotta ei oo enee jälellä muuta vanhoo kuin ijäisyyven toivo ja sittä se perjsynt."
Siitä sukeutui juttelu. Puhuttiin kaupan eduista yleensä. Lopuksi vahvisteli Ierikkä:
"Ka, paljasta etuuhaan sitä on kaupasta, kun sitä teköö niin rehellisesti, jotta ei jiä sitä pahoo omootuntuu."
"Etuu … etuuhaan siitä kaupasta on", myöntelivät toisetkin, ja lämpimässä tuvassa vallitsi purkuilman sula sovinto.
Mutta sitte syntyi taas vaitiolo. Heleka teki kuontaloa. Viänänen leikkeli tupakkaa äänettömänä. Asiat tuntuivat jo loppuneen. Pekka Puavalj muisti nyt taas asiansa ja varustautui pyytämään lainaksi nuoraa, jota hakemassa hän oli. Tarpeellinen puheen alkukin oli hänellä jo valmiina kielellä. Hän aikoi vain imaista vielä savut ja sitte sanoa.
Mutta silloin sotkikin Viänänen alun. Tämä näet muisti jotakin ja katkaisi äänettömyyden, oudostelemalla äkkiä:
"Vai et sitä siekään, Pekka Puavalj, parane akan riitelyistä!"
Siitä kehittyikin vilkas pohdinta, joka toki onneksi johti Pekka Puavalin asiaan: hiehon kaivossaoloon ja nuoraan. Siinä pohdittaessa selitteli Pekka Puavalj kerrankin:
"Ka, eipähään tuota oo tullut miullakaan kallistetuks korvoo niille akan torille senkään vertoo, jotta ois suanut selevän, onko se oikiita riitoo, vaiko vuan erityistä rakkautta."
Heleka oli jo aikoja tarrannut puheluun. Hän puolusti sukupuolensa oikeuksia ja äänsi nyt äskeisen johdosta hieman jo suuttuneena ja kuin moittien:
"Kyllähän työ miehet ootta hyvii kaluja!… Ensin otatte akan ja sittä piettä vuan pilikkanannu… Vaikka toisella oisj kuin tärkii asii riijeltävänä!"
Mutta miehet puolustivat tosissansa Pekka Puavalia, vaikka sanat olivatkin maan tavan mukaan leikkisät. Ja Pekka Puavalj itse selittää jauhoi:
"Mitees siitä on sittä hyötyy, jos niille kallistaa korvasa…"
Hän sylkäsi suun puhtaaksi ja selitteli edelleen:
"Niinkuin nyt sekii ukko Uatam, kun kallisti korvasa akkasa, sen Ievan lirkutuksille, niin…"
Se oli aivan lyövä todistus. Miehet olivat voitokkaat, tosissaan, aivan innostuneina. Heleka oli voitettu, ja hän selvittäytyi koko asiasta ynseällä äännähtämisellä:
"Kyllähään työ ootte yksii Uatamloita koko tään Pieksänmäin miehet!"
Miehet olivat aivan kuin lämmenneet keskustelusta. Pekka Puavalj oli itse tyytyväisyys, ja ikäänkuin selittääksensä, että hänen väitteellänsä oli perustus nykyoloissakin, alkoi hän kertoa kaivonkaivustansa ja kuvailla siitä johtunutta hiehon onnettomuutta. Rauhallisena alotti hän:
"Niinkuin nyt tääkii miun akka … tää Ieva…"
Ja hän kertoi nyt, miten Ieva Liisa oli neljäkymmentä vuotta, aivan häistä asti kiusannut häntä kaivontekoon, miten hän oli pysynyt sille kiusaukselle kuurona, ei ollut kuulevinansakaan, kunnes nyt viime kesänä oli erehtynyt, ja mikä oli seurauksena. Hän lopetti:
"Mutta kun se vatkutti ja vatkutti, jotta ei hänelle kelepoo tää järv-vesj, vuan pitää suoha kaivo, jossa on muavettä, vaikka Muavettähää tää on koko tää puolj Pieksänmäkii" — hän näet asui Pieksänmäen Maavedenkylässä — "niin mie kaivoinj, ja nyt on hieho kaivossa, kun tottelin akkoo."
Nyt se siis alkoi selvitä Pekka Puavalin varsinainen tehtävä, se jonka vuoksi hän oli täällä piippua ja hevosta vaihtamassa sekä pohtimassa syviä asioita. Kohta se valkenikin koko väelle aivan juuriansa myöten, ja Heleka siunaili:
"No herraisä varjelkoon!… Johaan mie ennustin, kun kiärme viime kesänä tulj pihaan, jotta tässä kylässä tapahtuu kerran vielä onnettomuus."
Hän touhusi ja lopetti voitokkaalla:
"Ja niinpäs käv… Niin käv kuin olj ennustettu."
Näin oli Pekka Puavalj saanut asiansa toimitetuksi, oli saanut nuoran ja varustautui tyytyväisenä lähtemään, uusi piippu hampaissa.
Mutta juuri silloin saapui häntä kiirehtimään lähetetty Lopo. Lumisena työntyi hän tupaan, puisteli itseänsä, siunaili ja sadatteli ilmaa. Viänänenkin yhtyi siihen purkuilman sättimiseen, myönnytellen:
"Onhaan siellä nyt ilima… Niin jotta ei siellä kuulu tavallinen hevosen tirjkellon kilikatuskaan…"
Sen myönsi Lopokin, siunaillen:
"Ei tuolla nyt enee kuulusj vaikka alakasj ihtesä kuoleman iso tirjkello kalakattoo ja kumista tuolla Pieksänmäin tapulin tornissa!"
Ihan sitä vaiettiin ajatellessa, että ei satuttaisi senkään kellon moiketta kuulemaan. Vaiettiin kunnes Pekka Puavalj oikasi huomauttaen:
"Kyllä sen tok sen kellon kilikatuksen kuuloo…"
Toisetkin miettivät samaa ja Vienänen vastasi vakavana:
"Kuuloohaan sitä sen…"
Kuulee … kuulee… Se oli varma. Ja se kello voi kilahtaa purkupäivänäkin, keskellä sen rauhaisaa tuvanlämpimää…
Semmoiseksi oli nyt äkkiä muuttunut mieliala. Ja siksipä kiirehtikin Pekka Puavalj lähtöänsä, auttaakseen hiehoa pois kaivosta. Mutta nyt viivytti Lopo, joka oli uneuttanut kuppasarvensa Pekka Puavalin mökille, eikä siis voinut lähteä Ierikän vaimoa kuppaamaan, ennenkuin nouti sarvensa. Pekka Puavalin reessä lupasi hän lähteä niitä peräämään, mutta joi nyt kahvia, ja siksi täytyi Pekka Puavalin vieläkin hetkinen odottaa.
Lopultakin oltiin jo lähdössä. Pekka Puavalj haparoi hattua päähänsä, yhä toki penkillä istuen, ja varustautui jo viisastelemaan leikkisiä jäähyväisiänsä.
Mutta silloin tunkeutuikin tupaan Mikko Suruton. Tämä oli ajanut Pekka Puavalin mökin ohi. Ieva Liisa oli kertonut asian ja käskenyt ilmoittaa, ettei tarvinnut tuoda nuoraa, sillä hieho oli jo kuollut kaivoon.
Apu olisi siis tullut liian myöhään.
Hetkinen vaiettiin. Äänettömyyden katkasi nytkin Viänänen arvellen:
"Ka, se sitte kilikaht hänelle se kuoleman iso tirjkello!"
Heleka siunaili, Lopo päivitteli ja Ierikkäkin nyt vahvisti:
"Niin jotta näkyy se toillaa se tirjkello osoovan kilikattoo niin, jotta hiän kuuluu purkuilimallakii."
Se oli panna muut jo miettimään Pekka Puavalia kohdannutta vahinkoa, ja ehdittiin olla pikku tovi ääneti, kunnes Pekka Puavalj huomautti rauhallisena:
"Ka, sittäpä tässä ei oo enee mitään niin tulista kiirettä … kun se hieho jo kuitenii kuolj!"
Eikä hän siis ruvennutkaan lisäämään surullansa pituuttansa. Maallisessa kuten hengellisessäkin asiassansa hän oli niitä kadehtittavia luonnon ihmisiä, jotka eivät tarvitse uudesta syntyä tullakseen siksi — lapseksi — joiden on taivaanvaltakunta. Hän ja he kaikki oli aina valmis kuulemaan kuolemankin tirjkellon kilahdusta.
VII
Lopultakin ajaa lasketteli hän kotiin. Itse hän kökötti rekipahasensa sepipuolella polvillansa, ja Lopo istui kantapuolella. Hevosparka kahlasi kinoksissa vaivaloisesti ja rekivaivainen souteli joskus niiden selällä kuin venerämä aalloilla. Siinä näyssä oli jotakin hauskaakin, vaikka samalla hyvin pienen ja vaivaisen näköistä.
Ja siinä ajaa körötellessänsä alkoi hän nyt Lopo Leenalle puhella asiasta. Ensiksi hän ihmetteli:
"Vai herkesj ja kuolj se hieho!… Ei ois luullut, jotta ilikijää tehä semmoisen pillan taloon, jotta hyppevää kaivosta kuolemoo ehtimään!"
"Ka, tottapa se hänellekii pist piähän, jotta pois sitä pitää mualimasta lähtii", arveli siihen Lopo. Pekka Puavalj tarkasteli uuden tammansa menoa, mietiksi ja puheli taas kuin jostain puhuaksensa:
"Kun saikii se kaivo kaivetuks siihen keskelle pihoo… Ikäänkuin tätä eto heroo, kuin nyt tätä vein-joutavoo, ei oois suanut avannostaa sen vertoo, minkä tää köyhä tarvihtoo sitä juuvakseen ja vuatteihen pesuveiks!"
"Ka, siihenpään tuon kaivotj!" sanoa tokaisi Lopo. Pekka Puavalista tuntui kuin olisi Lopo noilla sanoilla syyttänyt häntä, ja hän alkoi puolustautua, selitellen:
"Ka kunpa se tää Ieva Liisa jo riijellä räkätti aina hiäpäivästä asti, elikkä siis jo neljäkymmentä vuotta siitä, kun ei oo kaivuu, vuan pitää vesj kantoo talavellakii avannosta asti, niin mie lopulla sittä tässä jo arvelin jotta: ka, kaivaa hänet kaivon, niin ei oo tok sittä akalla enee asiita niistä riijellä!… Ja sillä lailla se sittä tulj kaivetuks."
Hän oli siis mielestänsä syytön. Lopokin sen myönsi, mutta huomauttaa tokaisi toki:
"Kas, kun et pannut silloin järkiään jo kantta!"
Siis se aamullinen Ieva Liisan syytös. Vaistomaisesti etsi hän sillekin seikalle taas selitystä, ei niin suuresti puolustusta, vaan ei löytänyt kiireessä parempaa kuin:
"Ka, eipä meillä vielä sillonj ollut tätä hiehuukaan, kun tää olj vasta vasikka … niin jotta mistäs sen eiltäpäin näk!"
Se selitys tuntui hänestä niin luonnolliselta, että hän jatkoi valaistukseksi:
"Ja kun ei siks toisekseen kerran sekään emälehmä oo siihen hypännyt, niin kukas sitä luul, jotta se tää hieho on emeesä tuhmemp ja mänöö kylymään talaviveteen kuolemaan."
Niin hän järkeili, rauhottui ja lohdutteli Lopoakin selittämällä:
"No, jos hiän kuolj, niin suophaan tok nahkan ja lihat… Ja ainahaan emälehmä pitää uuvesta hiehosta huolen."
Jo mieli rohkaistuikin oitis aivan ennallensa. Hän nykäsi ohjaksesta ja selitteli: "Sitä tää imeinen aina kestää hiehon kuolemat ja muut mualliset asiit kun teköö vuan kovasti muatyötä ja uskoo."
Siinä siis hänen elämänviisautensa. Kun me ylpeät henki-ihmiset liikuttavan nöyrinä ja toimeliaan liikemiehen taidolla etsimme kansanvallanaikoina kultaa kansan karkean kuoren alta, etsi hän sitä maan kovasta kuoresta. Ja siksi maata pötköttääkin hän nyt Aabrahaamin helmassa, sielläkään omia ihailtavia luonnontapojansa, omaaitseänsä ujostelematta.
Niin: Siellä hän makaa ja anteeksiantavasti hymyilee hän meille kuivuneille hengille, meille joilla on tärkeämmät hiehot kaivossa, meille jotka väärästä paikasta kultaa etsiessämme hävitämme maailmasta luonnonhelmen, Pekka Puavalin, hänet jonka sieluelämä oli arkipäiväisen koruton, viaton haluissansakin, hänet jonka henki oli aina, onnettomuuksissakin, terve, luonnontuore ja mehevä kuin keväisen pihlajan tyvi.
Niin: Hänen hävittyänsä on maailma köyhä ja kuiva kuin mauton ja pihkaton puu ja sairashenkinen kuin kultakuumeisten ja spitaalisten lohduton maa.
* * * * *
Mutta menemme asian loppuun.
He lähestyivät jo kotimökkiä. Eräässä alamäessä, suojapaikassa, jossa oli vähimmin lunta, oli tamma alkanut juosta lökötellä. Pekka Puavalj siitä innostui, muisti hevoskauppaansa, piteli jo tammapahaista ohjaksista kuin kelpo juoksijaa ja jo kehuksi:
"Vaihonj Ierikän kansa tässä tammoja niin jotta piäsj nyt irti siitä aitimuksesta riesasta, jolta ei enee säilynnä mikää, vaikka oisj ollut kirkon tornin korkuinen aita sen ympärillä!"
Ja herkässä mielessä kuvastui oitis kuin olisi hän kaupassa voittanut ja se voitto korvaisi nyt hiehon menetyksestä tulleen vahingon ja kaiken muun. Hän puheli ja kehuksi ja oli kuin lapsi, joka on saanut lelunsa. Ei hän vielä aavistanutkaan, että tammalla oli pahoja tapoja; että se iukui ja potkikin, joten hän ei siis ollut voittanut, jos ei hävinnytkään. Innostuneena kehui hän:
"Siinä on nyt tamma, jolla ei oo pattii polovessa eikä oo pahoja iliveitä, mutta sen pitää olla niin siivoluonteinen elävä, jotta se on kuin syntiinlankiimaton pienj laps joka ei ies itkiikään osoo."
Ei se Lopoa innostuttanut, mutta kuunteli hän kuitenkin ja myönnytteli, pyyhkien karvavantuulla nenänsä aluksen. Yhä innokkaampana ylisteli Pekka Puavalj:
"Ja juoksemaanni se on semmoinen lintu, jotta jos sille ruoskoo antaa ja ärjäsöö, niin nuokii mehän puut mänöö silimissä ihan yhtenä vilinänä, josta ei sua enee mitään selevee!"
Hän innostui siitä niin, että riuhtasi tammaa ohjaksista, lyödä sukasi ja karjasi:
"Häh!"
Tamma läksi juosta könttyyttämään ja oli jo kerran tupertua turvallensa lumeen. Ajaja äyskäsi uudestaan ja antoi ohjaksen perillä minkä ennätti, tahtoen Lopolle näyttää tamman juoksun. Nyt tamma jo nelistää könttyytteli ja reki-rähjä reuhkasi perästä. Tuntui aivan mahtavalta se meno. Oli kuin olisivat todellakin puut vilisseet silmissä. Hän piteli ja sosotteli hevosta, ärjäsi joskus ja antautui siihen menoon kokonansa, ja sitä kyytiä porhalsivat he mökin pihalle, Pekka Puavalin yhä kehuessa:
"Kyllä se on miulle niin eullinen kauppa, jotta ei tarvihe pelätä Ierikän puolella olevan siinä tulevassa elämässä vastuuta siitä, jotta muka ois hiän onnistunna kaupassa minuu pujauttamaan."
* * * * *
Ja entäs kotona? Siellä odotti Ieva Liisa rippisanat valmiina, ja nyt niitä alkoi tulla. Mutta rauhallisena kuunteli mies. Tyynenä riisui hän hevosensa, ei ollut riitaa kuulevinansakaan, kehasi vain Ieva Liisalle uutta tammaansa ja kehotti tulemaan katsomaan.
Mutta ei Ieva Liisa tullut, ei välittänyt koko hevosesta, vaan hääri kaivon luona. Pekka Puavalj aherteli yksin, taputteli ja tyynnytteli uutta tammaa, pyyhki sen selästä lunta ja aikoi viedä sen suojaan.
Mutta sitä ennen päätti hän koputtaa sen takajaloista tierot. Turvallisena kömpi hän sen taakse ja tarttui takajalkaan, aikoen sitä nostaa.
Mutta silloin! Tamma oli päässyt pelostansa. Se iukasi, potkasi ja luimisti. Potkaisu sysäsi Pekka Puavalin pehmeään lumikinokseen kumoon. Hän hämmästyi, kömpi nietoksesta jaloilleen, raapasi niskaansa, oli hämmästyksestä kuin pilvistä pudonnut ja pökertynyt ja huusi torailevalle Ieva Liisalleen ihmeissänsä:
"Ieva Liisa hoi! Tää uus tamman pahulainen onii iukujoo sorttii!"