Messeenialaiset antoivat Deemosteneelle samat neuvot kuin ennenkin. Selittäen hänelle Aitoolialaisten kukistamisen olevan vallan helpon, kehottivat he häntä mitä nopeimmin hyökkäämään yksityisiin kyliin, ennenkuin he kootuilla voimilla ennättäisivät asettua vastarintaan, ja valloittamaan kylän toisensa perästä. Uskoen heitä ja luottaen sotaonneensa, hänelle kun kaikki yrityksensä tähän saakka olivat onnistuneet, marssi hän Aigitionia vastaan odottamatta Lokrilaisia, joiden piti rientää hänen avuksensa, koska hänellä ei ollut keihäänheittäjiä, ja valloitti tämän kaupungin väkirynnäköllä. Kaupungin asukkaat pakenivat sitä ympäröiville kukkuloille. Aigition sijaitsee ylängöllä noin 80 stadionin päässä merestä. Aigitionin avuksi rientäneet Aitoolialaiset hyökkäsivät Ateenalaisten ja heidän liittolaistensa kimppuun, juosten alas kukkuloilta kaikkialta ja heittäen heitä keihäillä. Kun Ateenalainen sotajoukko hyökkäsi päin, niin he vetäytyivät takaisin, mutta ahdistivat, kun Ateenalaiset peräytyivät. Täten jatkui taistelu kotvan aikaa hyökättäessä ja peräydyttäessä, joissa kumpaisessakin Ateenalaiset joutuivat tappiolle.
Niin kauan, kuin nuolenampujilla oli nuolia ja he voivat niitä käyttää, tekivät he vastarintaa. Sillä koska Aitoolialaiset olivat haarniskatta, peräytyivät he, kun heitä ammuttiin nuolilla. Mutta kun nuolenampujain päällikkö oli kaatunut, hajaantuivat nuolenampujat ja Ateenalaiset joutuivat saarroksiin, väsyneinä, koska he kauvan olivat kestäneet tuota vaivaa. Aitootialaiset puolestaan ahdistivat heitä ja heittivät heitä keihäillä. Nyt pakenivat Ateenalaiset ja joutuivat perikatoon, sortuen umpinaisiin vuorenrotkoihin ja heille tuntemattomiin paikkoihin, jonka lisäksi heidän tienoppaansa, Messeenialainen Kromoon, sattui kaatumaan. Heittäen keihäillä ja takaa ajaen, saivat Aitoolialaiset, nopeat ja keveästi varustetut kun olivat, kiinni suuren joukon heistä ja tappoivat heidät. Mutta useimmat, jotka eksyivät metsään, josta eivät osanneet ulos, polttivat he sytyttäen metsän palamaan. Kaikenlainen pako ja surma kohtasi Ateenalaisten sotajoukkoa, ja vaivoin pääsivät pelastetut merelle sekä Lokriin Oineooniin, josta he olivat lähteneet. Suuri joukko liittolaisia kaatui ja itse Ateenalaisista noin 120 raskasaseista. Näin monta Ateenalaisten paraassa iässä olevaa miestä sai siis täällä surmansa. Kaatuipa myös toinen päällikkö, Proklees. Sovittuansa Aitoolialaisten kanssa, korjasivat he kaatuneensa, palasivat Naupaktokseen ja saapuivat myöhemmin Ateenaan. Deemostenees jäi kuitenkin Naupaktoksen seuduille, peläten tapahtumien johdosta Ateenalaisia.
Näihin aikoihin purjehtivat Sikeliassa majailevat Ateenalaiset
Lokriin, astuivat siellä maihin ja voittivat apuun rientäneet
Lokrilaiset sekä vallottivat Haleeksjoen rannalla olevan linnotuksen.
Samana kesänä lähettivät Aitoolialaiset Korintokseen ja Lakedaimoniin sanansaattajina Ofionin Tolofoksen, Eyrytanin Boriadeen ja Apodootin Tisandroksen pyytämään, että lähettäisivät sotajoukon Naupaktokseen Ateenalaisille kostamaan heitä vastaan tehtyä hyökkäystä. Lakedaimonilaiset lähettivätkin loppusyksystä 3,000 liittolaista raskasaseista. Näistä oli 500 Trakinin vasta rakennetusta Heerakleian kaupungista. Sotajoukon johtaja oli Spartiati Eyrylokos, Makarios ja Menedaios alipäällikköinä.
Sotajoukon kokoonnuttua Delfoihin, lähetti Eyrylokos airuen Otsolais-Lokreille, joiden maan läpi oli kuljettava Naupaktokseen, saadakseen heitä luopumaan Ateenalaisista. Tässä hankkeessa kannattivat häntä Lokrilaisten keskuudessa Amfissalaiset, koska pelkäsivät Fookilaisten vihamielisyyttä. He olivat ensimmäiset antamaan panttivankeja ja kehottivat muitakin tekemään samoin, pelottaen heitä maahan tunkeutuvalla sotajoukolla. Ensin myöntyivät tähän heidän naapurinsa Myonilaiset, joiden oli mahdotonta väkisten päästä Lokriiseen. Sitten suostuivat tähän Ipneit, Messapiat, Triteialaiset, Kalailaiset, Tolofoonilaiset, Heessiit ja Oiantelaiset. Nämät kaikki yhtyivät retkeen. Olpaiolaiset kyllä antoivat panttivankeja, mutta eivät seuranneet sotajoukkoa. Hyaijolaiset eivät antaneet panttivankeja, ennenkuin Lakedaimonilaiset vallottivat Polis nimisen kylän.
Kun kaikki oli valmiina ja panttivangit olivat viedyt Doorilaiseen Kytinion nimiseen kaupunkiin, marssi Eyrylokos sotajoukollaan Dooriksen läpi Naupaktosta vastaan, valloittaen matkalla Oineoonin ja Eupalionin, koska nämät eivät liittyneet häneen. Kun hän saapui Naupaktokseen, olivat Aitoolialaiset jo ehtineet apuun, jonkatähden hän ainoastaan hävitti sen ympäristöjä ja valloitti varustamattoman etukaupungin. Saavuttuansa Molykreioniin, joka on Korintolainen siirtokunta, mutta Ateenalaisten alusmaa, valloitti hän tämän kaupungin.
Saatuansa tiedon tämän sotajoukon lähestymisestä, taivutti Ateenalainen Deemostenees, joka tapausten johdosta yhä vielä oleskeli Naupaktoksen seuduilla, vaikkakin suurella vaivalla Aitoolialaisia auttamaan Naupaktosta, koska Aitoolialaiset olivat harmissaan siitä, että hän oli luopunut Leukaan piirittämisestä. He lähettivät hänen mukanaan laivoilla 1,000 raskasaseista, jotka pelastivat kaupungin. Sillä koska muurit olivat laajat ja puolustajia vähän, oli vaara tarjona, etteivät he voisi pitää puoliansa. Kun Eyrylokos ja hänen soturinsa saivat tiedon tämän sotajoukon tulosta, ja että oli mahdotonta valloittaa kaupunki väkirynnäköllä, vetäytyivät he pois, mutta eivät kuitenkaan palanneet Peloponneesokseen, vaan Aiolikseen, jolla nyt on nimenä Kalydoon, ja Pleurooniin sekä muihin tämän seudun paikkakuntiin ja Aitoolian Proskioniin. Sillä Amprakialaiset tulivat heidän luokseen ja houkuttelivat heidät kanssansa hyökkäämään Amfilokialaista Argeita vastaan, jonka ohessa he sanoivat, että koko sikäläinen mannermaa liittyisi Lakedaimoniin, jos he saisivat nämät valtaansa. Suostuen tähän tuumaan, jätti Eyrylokos Aitoolialaiset rauhaan ja asettui näille tienoille, kunnes hänen tuli avustaa Argosta vastaan hyökkäävää Amprakialaista sotajoukkoa. Tähän loppui tämä kesä.
Sikeliassa majailevat Ateenalaiset tekivät Helleeniläisten liittolaisten yhteydessä ja niiden Sikelialaisten avustamina, jotka vasten tahtoansa pakosta olivat Syrakuusalaisten vallan alla ja heidän liittolaisinansa, mutta jotka nyt luopuivat heistä, retken Sikelian Ineessan kaupunkia vastaan, jonka linna oli Syrakuusalaisten vallassa. He ryntäsivät linnaa vastaan, mutta kun eivät voineet sitä valloittaa, vetäytyivät he takaisin. Paluumatkalla ahdistivat Syrakuusalaiset, hyökäten linnasta, Ateenalaisten jälkijoukkona olevia liittolaisia, ajoivat osan heistä pakosalle ja surmasivat heistä melkoisen joukon. Tämän jälkeen astuivat Lakeen johtamat Ateenalaiset useampia kertoja laivoista maihin Lokrikseen pitkin Kaikinosjokea, voittivat Kapatoonin pojan Proksenoksen johdolla avuksi rientävät Lokrilaiset noin 300 miestä, ottivat heidän aseensa ja vetäytyivät takaisin.
Tänä talvena puhdistivat Ateenalaiset jumalan käskystä Deelossaaren. Jo ennen tätä oli yksinvaltias Peisistratos kylläkin puhdistanut sen, mutta ei kokonaan. Nyt sitä vastoin puhdistettiin koko saari seuraavalla tavalla. Kaikki saarella löytyvät kuolleiden haudat poistettiin ja määrättiin, ettei kukaan siitä lähtien saanut synnyttää eikä kuolla Deeloksessa, vaan oli vietävä Reeneiaan. Viimeksimainittu saari sijaitsee niin lähellä Deelosta, että Samolainen yksinvaltias Polykratees, joka jonkun aikaa oli vallan mahtava merellä ja hallitsi kaikkia näitä saaria, valloitettuansa Reeneian, pyhitti sen Deeloksen Apolloonille ja yhdisti sen ketjuilla Deelokseen. Puhdistamisen jälkeen viettivät Ateenalaiset nyt ensi kerran Deelia nimistä viisivuotis-juhlaa. Jo ennenmuinoinkin oli Joonialaisilla ja ympäröivien saarten asukkailla Deeloksessa kokouksia. Vaimoineen ja lapsineen tulivat Joonialaiset tänne, kuten vielä nytkin Efesolaisten juhliin, ja täällä pantiin toimeen sekä voimailu- että soittokilpailuja, ja kaupungit lähettivät tänne laulukuntia. Vallan selvästi todistaa Homeeros, että näin oli tapana, seuraavin sanoin Apolloonin kunniaksi sepitetyssä hymnissä:
/#
"Muinoin sinä, Foibos, viihdyit hyvin Deeloksessa. Siellähän
Joonialaiset heiluvissa puvuissa kokoontuivat viettämään sinun
juhlaasi vaimoineen ja lapsineen. Siellä he juhlivat sinua
nyrkkitaistelulla ja lauluilla."
#/
Että silloin myöskin vietettiin soittokilpailuja, selviää saman hymnin seuraavista sanoista. Sillä ylistettyänsä vaimojen Delfolaista laulukuntaa, lopettaa hän kiitoksensa, mainiten myöskin itseänsä, seuraavin sanoin:
/#
"Terve! Armeliaat olkaatte, sä Apolloon ja Artemis. Terve! Kaikki
te naiset! Muistakaa joskus minuakin. Kun joku maanpinnalla asuva
ihminen tulee ja kysyy teiltä: 'Tytöt, kuka laulajista teitä on
enimmin viehättänyt?' vastatkaa silloin yksin äänin: 'Se on tuo
sokea mies, joka asuu karussa Kioksessa.'"
#/
Täten todistaa Homeeros, että Deeloksessa pidettiin muinoin suuret kokoukset ja juhlat. Myöhemmin lähettivät sinne Ateenalaiset ja saarelaiset laulukuntia uhrineen. Mutta kilpailut olivat miltei tykkänään lakanneet onnettomuuksien takia, niinkuin luonnollista olikin, kunnes Ateenalaiset uudestaan panivat kilpailut toimeen, ja niihin liittivät kilpa-ajon, jota ennen ei oltu harjotettu.
Tänä talvena marssivat Amprakialaiset, kuten olivat luvanneet, pidättäen luonaan Eyrylokoksen sotajoukkoa, Amfilokilaista Argosta vastaan 3,000 raskasaseisella. Hyökättyänsä Argeiaan, vallottivat he Olpain, joka oli vankka linna kukkulalla lähellä merta, ja jota Akarnaanialaiset muinoin linnoitettuansa käyttivät yhteisenä oikeuspaikkana. Se sijaitsee noin 25 stadiota Argeian rannalla olevasta kaupungista. Osa Akarnaanialaisista riensi Argosta auttamaan, osa heistä piti silmällä Amfilokian siinä paikassa, jolla on nimenä Kreetiai, Eyrylokoksen johtamia Peloponneesolaisia, jotteivät nämät salassa pääsisi Amprakialaisten avuksi. He lähettivät niinikään airuen Aitooliaa vastaan marssivien Ateenalaisten päällikön Deemosteneen luokse, pyynnöllä että hän rupeaisi heidän johtajaksensa, ja myöskin Ateenalaisien 20 laivalle, jotka sattuivat purjehtimaan Peloponneesoksen vesillä, joita johtivat Timokraateen poika Aristotelees ja Antimneestoksen poika Hierofoon. Olpain ympäristössä majailevat Amprakialaiset lähettivät niinikään sanansaattajan kaupunkiin, kehottaen kaikin voimin rientämään heidän avuksensa, peläten ettei Eyrylokoksen sotajoukko voisi päästä Akarnaanialaisten läpi, ja että heidän siis oli joko taisteltava yksinään, tahi etteivät vaaratta voisi peräytyä, jos tahtoisivat.
Niin pian kuin Eyrylokoksen johtamat Peloponneesolaiset saivat tiedon Amprakialaisten tulosta Olpaihin, riensivät he mitä nopeimmin Proskionista apuun. Kuljettuansa Akeloosjoen yli, marssivat he Akarnaanian läpi, joka oli suojeluksetta, koska Akarnaanialaiset olivat lähteneet Argosta auttamaan. Heillä oli Stratiolaisten linna ja kaupunki oikealla kädellä, vasemmalla muu Akarnaania. Kuljettuansa Stratiolaisten maan läpi, marssivat he Fytian läpi ja sitten äärimmäisen Medeoonin ja Limnain kautta. Senjälkeen saapuivat he Agrailaisten maahan, joka ei enää kuulu Akarnaaniaan, vaan on ystävyydessä sen kanssa. Kun he olivat saapuneet Tyamosvuorelle, joka on Agrailaisten maassa, kulkivat he sen yli ja astuivat yön tultua alas Argeiaan. He pääsivät salassa Argeialaisten kaupungin ja Akarnaanialaisten Kreenaissa olevan vartioston välitse ja yhtyivät Olpaissa oleviin Amprakialaisiin.
Kun he olivat kokoontuneet, leiriytyivät he Meetropolis nimiseen paikkaan. Ateenalaisten 20 laivaa saapui vähän myöhemmin Amprakialaiselle lahdelle, auttaakseen Argeialaisia, kuten myöskin Deemostenees 200 Messeenialaisella raskasaseisella ja 60 Ateenalaisella keihäänheittäjällä. Laivat ankkuroivat merenpuolelle sitä kukkulaa, jolle Olpai on rakennettu. Akarnaanialaiset ja pieni luku Amfilokialaisia, joista Amprakialaiset pakottivat enimmän osan olemaan alallaan, olivat jo kokoontuneet Argokseen ja valmistautuivat taisteluun vihollisia vastaan. Koko sotajoukon päälliköksi valitsivat he Deemosteneen ynnä omien päälliköidensä kanssa. Hän asetti soturit leiriin lähelle Olpaita. Suuri rotko erotti molemmat sotajoukot. Viisi päivää pysyivät he liikkumatta, mutta kuudentena asettuivat molemmat sota-asentoon. Koska Peloponneesolaisten sotajoukko oli suurempi ja ulottui ulkopuolelle Ateenalaista, pelkäsi Deemostenees, että hän ympäröitäisiin, ja asetti sentähden eräälle metsäiselle rotkotielle väijyksiin raskasaseisia ja kevytaseisia, yhteensä noin 400 miestä, joiden tappelun alettua tuli rynnätä esille vihollisten selkään. Kun molemmin puolin oltiin valmiina, alkoi tappelu. Deemostenees asettui oikealle siivelle Messeenialaisten ja pienen Ateenalaisen joukon kanssa; keskustan ja vasemman siiven muodostivat Akarnaanialaiset kansakunnittain ja saapuvilla olevat Amfilokialaiset keihäänheittäjät. Paitsi Mantinealaisia olivat Peloponneesolaiset ja Amprakialaiset asetetut sekaisin. Mantinealaiset pysyivät enemmän koossa vasemmalla siivellä; eivät kuitenkaan sen päässä, jossa seisoi Eyrylokos miehineen Messeenialaisia ja Deemostenesta vastaan.
Kun Peloponneesolaiset taistelun alettua levittivät siipensä ulommas, ja ympäröivät vastustajien oikean siiven, hyökkäsivät väijyksissä olevat Akarnaanialaiset heidän selkäänsä ja ajoivat heidät pakosalle, niin etteivät he voineet puolustautua, vaan pelollansa saivat myöskin muun sotajoukon pakenemaan. Kun he näkivät Eyrylokoksen johtamat soturit, jotka olivat etevimmät, tuhottuina, valtasi heidät pelko vielä suuremmassa määrässä. Deemosteneen johtamat Messeenialaiset toimittivat suurimmaksi osaksi tämän urotyön. Mutta Amprakialaiset ja oikealla siivellä seisovat sotamiehet voittivat heitä vastaan asetetut viholliset ja ajoivat heitä takaa aina Argokseen saakka. Kun he palatessansa näkivät suurimman osan sotajoukkoa voitettuna, ja kun Amprakialaiset ahdistivat heitä, pelastivat he vaivoin itsensä Olpaihin. Suuri joukko heitä kaatui, koska he marssivat huolettomasti ja järjestyksettä, paitsi Mantinealaiset. Nämät peräytyivät kokoontuneina paremmassa järjestyksessä, kuin muu sotajoukko. Tappelu loppui vasta myöhään illalla.
Kun nyt Menedaios Eyrylokoksen ja Makarioksen kaaduttua tuli ylipäälliköksi, oli hän suuren tappion johdosta neuvoton, miten hän kestäisi piiritystä, suljettuna kun oli sekä maan puolelta että mereltä päin Ateenalaisten laivojen kautta, vai miten hän voisi pelastua peräytymällä. Hän ryhtyi sentähden seuraavana päivänä keskusteluihin aselevosta ja paluumatkastaan Deemosteneen ja Akarnaanialaisten päälliköiden kanssa, niinkuin myöskin kaatuneiden korjaamisesta. Nämät myöntyivät kaatuneiden korjaamiseen ja pystyttivät voitonmerkin ja korjasivat omat kaatuneensa luvultaan noin 300. Paluuta he eivät kyllä julkisesti myöntäneet kaikille, mutta salaa Deemostenees ja Akarnaanialaiset päälliköt myönsivät Mantinealaisille, Menedaiokselle ja muille Peloponneesolaisille päälliköille sekä muille arvokkaimmille henkilöille, että kiiruumman kautta saisivat lähteä pois. Täten he tahtoivat saada Amprakialaiset ja pestatun liittolaisjoukon yksin jätetyiksi, mutta varsinkin saattaa Lakedaimonilaiset ja Peloponneesolaiset pahaan maineeseen sikäläisten Helleenien mielessä, että he muka oman etunsa tähden olivat pettäneet liittolaisensa. Lakedaimonilaiset korjasivat kiireesti kaatuneensa, ja ne, joille lähtö oli myönnetty, valmistivat sen kaikessa hiljaisuudessa.
Deemosteneelle ja Akarnaanialaisille tulee sanoma, että Amprakiotalaiset, ensimmäisen ilmoituksen saatuansa Olpaista, koettaisivat kaupungista koko voimalla Amfilokoksen kautta yhtyä Olpaissa olevien kanssa, tietämättä mitään viime tapahtumista. Deemostenees lähettää heti osan sotajoukostansa teille väijymään ja vallottamaan linnotuksen sekä valmistautui itse koko sotajoukollansa marssimaan vihollista vastaan.
Tällä välin poistuivat salaa pienissä joukoissa Mantinealaiset ja ne, jotka siihen olivat saaneet luvan lähtien muka hakemaan polttopuita ja kaaliksia, ja kooten myöskin näön vuoksi sitä, minkä hakuun sanoivat lähteneensä. Mutta kun olivat ehtineet etäämmäksi Olpaista, riensivät he nopein askelin eteenpäin. Tällöin kokoontuivat Amprakialaiset ja muut, jotka täten olivat jääneet oman onnensa nojaan, ja kun huomasivat toisten poistuvan, lähtivät hekin kiireesti liikkeelle, koettaen juosten saavuttaa ensimmäiseksi lähteneitä. Mutta luullen heidän kaikkien lähteneen luvatta, ajoivat Akarnaanialaiset myöskin Peloponneesolaisia takaa, ja arvellen petoksen olevan kysymyksessä, heittivät he keihäillä myöskin muutamia omista päälliköistänsä, jotka koettivat heitä siitä estää, ja jotka selvittivät, että oli sovittu tästä asiasta. Vihdoin päästivät he Mantinealaiset ja Peloponneesolaiset menemään, mutta Amprakialaiset surmasivat he, ja täällä nousi kova kina, oliko joku Amprakialainen vai Peloponneesolainen. He surmasivat noin 200 miestä, mutta muut pääsivät pakoon Agraialaisten maahan, joka oli heidän naapurimaansa, ja Agraialaisten kuningas, Salyntios, otti heidät ystävällisesti vastaan.
Kaupungista paenneet Amprakialaiset saapuivat Idomeneeseen. Tämän muodostaa kaksi kukkulaa. Suuremman näistä ennättivät Deemosteneen lähettämät soturit yön tultua salaa vihollisilta vallottaa, mutta pienemmän ehtivät Amprakialaiset saada valtaansa ja viettivät yönsä siellä. Aterian jälkeen läksi Deemostenees heti illalla kaikkine joukkoinensa liikkeelle. Puolella sotajoukollaan sulki hän solan, toinen osa kulki Amfilokialaisten vuorten yli. Aamun koittaessa hyökkäsivät nämät Amprakialaisten kimppuun, jotka vielä olivat vuoteillaan, eivätkä ensinkään aavistaneet mitä oli tapahtumaisillaan, vaan päinvastoin luulivat hyökkääjien olevan omia miehiänsä. Sillä Deemostenees oli vartavasten asettanut Messeenialaiset etunenään ja käskenyt heidän puheissaan käyttää Doorilaista murretta, herättääkseen siten luottamusta etuvartijoissa, varsinkin kun ei heitä yön pimeässä voitu tuntea. Kun hän nyt koko sotajoukollaan ryntäsi heidän kimppuunsa, niin he pakenivat, ja useimmat heistä kaatuivat, mutta eloon jääneet pakenivat vuorille. Mutta kun Amfilokialaiset olivat ehtineet valloittaa tiet ja tunsivat maansa, ja koska he keveästi varustettuina ajoivat takaa raskasaseisia vastustajiansa, jotka päällepäätteeksi eivät tunteneet seutuja eivätkä tietäneet, mihin kääntyä, sortuivat pakenevat rotkoihin ja heille asetettuihin väijyksiin, joutuen siten perikatoon. Neuvottomina mihin paeta, kääntyivät toiset heistä lähellä olevalle merenrannalle, ja kun he näkivät Attikalaisten laivojen juuri tämän tapahtuessa purjehtivan pitkin rantaa, niin he uivat niitä kohti, arvellen suuressa pelossansa, että oli parempi heille, jos niin oli sallittu, saada surmansa laivaväen käsistä, kuin että heidän raaimmat ja kiivaimmat vihollisensa heidät surmaisivat. Tämmöisen onnettomuuden kohtaamina pääsivät ainoastaan harvat Amprakialaiset niin suuresta joukosta pelastumaan kaupunkiinsa. Akarnaanialaiset ryöstivät ruumiit paljaiksi ja palasivat Argokseen pystytettyänsä voitonmerkin.
Seuraavana päivänä tuli heidän luoksensa Olpaista Agraialaisten suojaan paenneitten Amprakialaisten lähettämä airut, pyytäen saada korjata niiden ruumiit, jotka olivat saaneet surmansa ensimmäisen ottelun jälestä, kun he Mantinealaisten ja luvan saaneiden seurassa luvatta pakenivat. Kun airut näki kaupungista tulleiden Amprakialaisten aseet, kummastutti häntä näiden paljous. Sillä hän ei tietänyt viimeisestä onnettomuudesta, vaan luuli aseiden olevan hänen kanssansa sotineiden toverien. Kun häneltä kysyttiin miksi hän oli kummissaan, ja kuinka monta heistä oli kaatunut, koska kysyjä luuli hänen olevan Idomeneessä sotineiden lähettämä, niin hän vastasi, noin 200 kaatuneen. Kysyjä sanoi tähän: "Ei näistä aseista niin näytä, vaan ne osottavat heitä olleen enemmän, kuin tuhannen". Airut taasen sanoi: "Eivät nämät kuuluneet niille, jotka taistelivat meidän joukossamme." Tähän toinen vastasi: "Totta kai, koska eilen taistelitte Idomeneessä." "Mutta emmehän me eilen taistelleet ketäkään vastaan, vaan toisena päivänä peräytyessämme." "Mutta me taistelimme eilen kaupungista rientäneitä Amprakialaisia vastaan." Kun airut tämän kuuli ja ymmärsi, että kaupungista avuksi lähetetty apujoukko oli joutunut perikatoon, niin hän kiljaisi tuskasta, ja jätti näin suuren onnettomuuden masentamana sikseen koko pyynnön kaatuneiden korjaamisesta. Sillä ei mikään Hellaan kaupunki ole tässä sodassa yhtä harvassa päivässä kärsinyt yhtä paljon onnettomuuksia. Kaatuneitten lukumäärää en ole maininnut, sillä uskomattoman joukon sanotaan kaatuneen kaupungin pienuuteen katsoen. Mutta tiedän varmasti, että jos Akarnaanialaiset ja Amfilokialaiset Ateenalaisten ja Deemosteneen neuvoa seuraten olisivat halunneet voittaa Amprakian, niin olisivat he sen ottaneet ensi rynnäkössä. Mutta he pelkäsivät nyt, että Ateenalaiset, jos saisivat sen haltuunsa, tulisivat olemaan heille vaarallisemmat viholliset, kuin Amprakialaiset.
Saaliista antoivat he kolmannen osan Ateenalaisille, ja jäännöksen he jakoivat kaupunkien kesken. Ateenalaiset menettivät merellä osan saaliista; sillä ne 300 asepukua, jotka ovat ripustetut Attikan pyhäkköihin, olivat varatut Deemosteneelle, joka nämät mukanaan purjehti kotia. Sillä kaiken tämän toimitettuansa, oli hänen Aitoolian onnettomuuden jälkeen nyt vaarattomampi palata kotia. Myöskin lähtivät nuo 20 laivalla purjehtivat Ateenalaiset Naupaktokseen.
Ateenalaisten jo lähdettyä, sallivat Akarnaanialaiset ja Amfilokialaiset Salyntioksen ja Agraialaisten luokse paenneiden Amprakialaisten sekä ensin Salyntioksen, sittemmin Oiniadein luokse paenneiden Peloponneesolaisten palata kotiinsa. Tulevaa aikaa varten solmivat Akarnaanialaiset ja Amfilokialaiset Amprakialaisten kanssa sopimuksen sadaksi vuodeksi, ehdolla etteivät Amprakialaiset Akarnaanialaisten kanssa hyökkäisi Peloponneesolaisia vastaan, eivätkä liioin Akarnaanialaiset Amprakialaisten kanssa Ateenalaisten kimppuun, vaan että auttaisivat toisiaan, sekä että Amprakialaiset jättäisivät takaisin ne Amfilokialaisten linnat ja panttivangit, jotka olivat heidän hallussaan, niinkuin myöskin etteivät auttaisi Anaktorionia, joka oli sodassa Akarnaanialaisten kanssa. Tähän sopimukseen loppui tämä sota. Tämän jälkeen lähettivät Korintolaiset Eytykleen pojan Ksenoleidaan johdolla sotureistaan 300 raskasaseista vartioväeksi Amprakiaan. Vaikean matkan kestettyänsä, saapuivat nämät perille. Tämänkaltaiset olivat Amprakian tapahtumat.
Tänä talvena astuivat Sikeliassa oleskelevat Ateenalaiset laivoista maihin Himeraiassa, Sikelialaisten sisämaasta rientäessä heidän avuksensa Himeraian rajoille, ja purjehtivat sitten Aiolos-saaria vastaan. Palatessaan Reegioniin, tapasivat he siellä Ateenalaisen päällikön, Isolokoksen pojan Pytodooroksen, Lakeen seuraajan tämän ennen johtamilla laivoilla. Sillä Sikelian liittolaiset olivat purjehtineet Ateenaan pyynnöllä, että nämät auttaisivat heitä useammilla laivoilla. Syrakuusalaiset olivat nimittäin vallottaneet heidän maansa, ja koska aivan vähäinen laivasto sulki heiltä meren, kokosivat he laivaston, päästäksensä tästä pulasta. Ateenalaiset miehittivät 40 laivaa, lähettääksensä ne liittolaistensa avuksi, arvellen sikäläisen sodan pian loppuvan, ja tahtoen samalla harjottaa meriväkeänsä. Pytodooroksen lähettivät he vähälukuisella laivastolla, mutta Soostratideen pojan Sofokleen ja Tukleen pojan Eyrymedoonin aikoivat he lähettää useammilla laivoilla. Lakeen laivojen päällikkönä purjehti Pytodooros puolestaan Lokrilaisten linnoitusta vastaan, jonka Lakees ennen oli vallottanut. Kun hän täällä joutui tappiolle taistellessaan Lokrilaisia vastaan, vetäytyi hän sieltä takaisin.
Samana kevännä syöksyi tulivirta Aitneesta, kuten ennenkin oli tapahtunut. Se hävitti osan niitten Katanalaisten maata, jotka asuivat Aitneen juurella. Tämä on suuri vuori Sikeliassa, ja sanotaan tämän tulipurkauksen tapahtuneen 50:llä vuodella sitä edellisen purkauksen jälkeen, ja että ylipäätään kolme tämmöistä tulenpurkausta on tapahtunut, sen jälkeen kuin Helleenejä on asettunut asumaan Sikeliaan. Tämä tapahtui tänä talvena, ja kuudes vuosi kului loppuun sitä sotaa, jonka vaiheet Thukydides on kertonut.
NELJÄS KIRJA.
Seuraavana kesänä viljan tehdessä tähkää, purjehti kymmenen Syrakuusalaista ja yhtä monta Lokrilaista laivaa Messeeneeläisten omasta pyynnöstä Messeeneeseen ja vallotti tämän kaupungin, jonka jälestä Messeenee luopui Ateenalaisista. Näin toimivat Syrakuusalaiset varsinkin sentähden, että arvelivat paikan sopivaksi maihinastumiseen Sikeliaan, ja koska pelkäsivät, että Ateenalaiset joskus sieltä voisivat suuremmalla sotajoukolla ahdistaa heitä. Lokrilaiset taas, koska tahtoivat sekä meritse että maitse ahdistaa Reegionilaisia vihollisiansa. Lokrilaiset olivat koko sotavoimallaan hyökänneet Reegionilaisten maahan, jotteivät nämät voisi tulla Messeeneeläisille avuksi, johon heidän luonansa oleskelevat Reegionilaiset pakolaiset koettivat heitä kiivaasti yllyttää. Reegionissa vallitsi jo kauan aikaa kapina, jonkatähden he eivät kyenneet torjumaan Lokrilaisia pois, jotka näin ollen sitä kovemmin ahdistivat heitä. Hävitettyänsä näitä seutuja, poistui Lokrilaisten jalkaväki, mutta laivat jäivät pitämään Messeeneetä silmällä, ja toisia valmistettiin, joiden tuli purjehtia Reegioniin vihollisuuksia jatkamaan.
Samaan aikaan kevättä ennen viljan hedelmöimistä hyökkäsivät Peloponneesolaiset liittolaisineen Attikaan Lakedaimonilaisen kuninkaan Arkidamoksen pojan Agiksen johdolla ja hävittivät sen aluetta leiriydyttyänsä. Kuten oli päätetty, lähettivät Ateenalaiset nuo 40 laivaa Sikeliaan entisten päälliköiden Eyrymedoonin ja Sofokleen johdolla: kolmas päällikkö, Pytodooros, oli jo ennen heitä saapunut Sikeliaan. Heidän käskettiin purjehtiessaan saaren ohitse pitää huolta kaupungissa oleskelevista Kerkyyralaisista, joita vuoristossa olevat pakolaiset hätyyttivät. Sinne oli niinikään purjehtinut 60 Peloponneesolaista laivaa avuksi vuoristolaisille, ja koska kova nälänhätä vallitsi kaupungissa, arvelivat he helposti saavansa sen haltuunsa. Deemosteneelle, joka palattuansa Akarnaaniasta oleskeli yksityisenä henkilönä, sallittiin oikeus käyttää näitä laivoja, jos hän tahtoisi purjehtia Peloponneesoksen rannikoille.
Kun Ateenalaiset purjehtivat Lakoonikan vesillä, saivat he tiedon, että Peloponneesolaiset laivat jo olivat saapuneet Kerkyyraan, jonka tähden Eyrymedoon ja Sofoklees jouduttivat matkaansa sinne. Mutta Deemostenees kehotti heitä ensin tulemaan Pylokseen, ja vasta suoritettuansa toimensa siellä, jatkamaan matkaansa. Laivojen päälliköt kyllä vastustivat tätä tuumaa, mutta juuri noussut myrsky ajoi heidät Pylokseen. Deemostenees kehotti hetimiten ryhtymään tämän paikan linnottamiseen, jonka takia hän olikin seurannut mukana. Hän selitti, että siellä löytyi runsaasti puutavaraa ja kiviä, ja että se jo luonnoltaan oli luja paikka ja suurimmaksi osaksi autio. Se sijaitsee noin 1,400 stadionin päässä Spartasta entisessä Messeenialaisessa maassa, jota Lakedaimonilaiset kutsuivat Koryfasion nimellä. Laivojen päälliköt väittivät kyllä löytyvän runsaasti autioita niemikallioita Peloponneesoksessa, jos hän haluaisi hankkia valtiolle menoja. Mutta Deemosteneen mielestä oli tämä senkin puolesta muita sopivampi, että lähellä oli satama, ja koska hän tiesi, että hänen vanhat tuttavansa Messeenialaiset puhuivat samaa murretta kuin Lakedaimonilaiset, jonka kautta he suuresti voisivat vahingoittaa näitä ja tarkoin vartioida tätä paikkaa.
Kun hän ei voinut taivuttaa päälliköitä eikä ilmoitettuansa ehdotuksensa taksiarkoille sotilaitakaan, luopui hän tuumistaan, kunnes vastatuulen takia itse soturit, kyllästyneinä työttömyyteen, halusivat linnoittaa paikkaa. He tekivät innolla työtä, ja kun ei heillä ollut rautaisia kivenhakkuuaseita, kantelivat he sopivia kiviä ja asettivat ne miten milloinkin sopi. Ja savea tarvittaessa kantoivat he vasujen puutteessa sitä selässään kyyristyen, jotta se pysyisi koossa, ja yhdistäen kädet takaa, jottei savi soluisi maahan. He koettivat kaikin tavoin ennättää linnoittaa helpommin ahdistettavia paikkoja, ennenkuin Lakedaimonilaiset ehtisivät rientää apuun. Suurin osa tästä paikasta oli itsessään luja, joten sitä ei tarvinnut linnoittaa.
Kun Lakedaimonilaiset, jotka juuri viettivät jotakin juhlaa, saivat tiedon tästä, niin he eivät siitä paljoa välittäneet, arvellen, että heti kun he vaan lähtisivät liikkeelle, Ateenalaiset joko vetäytyisivät pois, tahi että ainakin olisi helppo tähän pakottaa, katsoen siihen, että Lakedaimonilaisten sotajoukko vielä oli Attikassa. Ateenalaiset jättivät, linnoitettuansa mannermaan kuudessa päivässä, Deemosteneen sinne viidellä laivalla vartioimaan ja kiiruhtivat useimmilla laivoilla Kerkyyraan ja Sikeliaan.
Kun Attikassa olevat Peloponneesolaiset kuulivat Pyloksen vallottamisesta, palasivat he kiiruumman kautta kotia, koska Lakedaimonilaiset ja heidän kuninkaansa Agis arvelivat Pyloksen tapahtumien olevan heille vallan tärkeitä. Koska he olivat tehneet hyökkäyksensä aikaisin keväällä, kun vilja vielä oli viheriä, puuttui sotureilta ruokaa, ja koska vuoden aikaan katsoen kova kylmä rasitti sotajoukkoa, niin he monesta syystä kiiruhtivat kotia, joten tämä oli lyhytaikaisin hyökkäys; sillä he eivät viipyneet Attikassa kuin 15 päivää.
Tähän aikaan kokosi Ateenalaisten päällikkö Simoonidees vähäisen joukon Ateenalaista vartioväkeä ja suuren paljouden sikäläisiä liittolaisia, joiden johtajana hän kavaluuden avulla vallotti Mendaialaisten Trakiassa löytyvän siirtokunnan Eejonin, joka kuului Ateenalaisten vihollisiin. Mutta kun Kalkidilaiset ja Bottialaiset kiiruhtivat apuun, ajoivat he hänen sieltä ulos, jolloin suuri joukko hänen sotureistaan sai surmansa.
Peloponneesolaisten palattua Attikasta, valmistautuivat Spartiatit itse sekä läheisimmät Perioikit hetimiten avustamaan Pylosta. Muut Lakedaimonilaiset sitävastoin saapuivat myöhemmin, koska he juuri olivat palanneet toiselta sotaretkeltä. Sana lähetettiin myöskin pitkin Peloponneesosta, että mitä pikemmin oli riennettävä Pyloksen avuksi, niinkuin myöskin Kerkyyran edustalla oleskeleville laivoille. Lakedaimonilaisten onnistuikin Sakyntoksessa vartioitsevien Ateenalaisten huomaamatta päästä Pylokseen, hinattuansa laivat yli Leukaskannaksen, jonne myöskin jalkaväki saapui. Ennenkuin Lakedaimonilaiset laivat olivat saapuneet perille, ehti Deemostenees lähettää kaksi laivaa Eyrymedoonille ja Sakyntoksessa olevien Ateenalaisten luo pyytämään, että kiiruhtaisivat Pylokseen, koska se oli vaarassa, ja laivat lähtivätkin Deemosteneen määräyksen mukaan.
Lakedaimonilaiset taas valmistautuivat ahdistamaan linnoitusta sekä maitse että meritse, arvellen helposti voivansa vallottaa sen, koska se oli kiiruudessa rakennettu ja harvalukuisen sotajoukon puolustama. Koska Ateenalaiset Sakyntoksesta olivat kiiruhtaneet apuun, tuumivat Lakedaimonilaiset, jos he eivät ennen näitten tuloa ehtisi saamaan linnoitusta haltuunsa, sulkea satamien suut, jotteivät Ateenalaiset voisi ankkuroida laivojaan. Sillä Sfakteerian saari, joka hyvin läheltä ulottuu pitkin satamaa, suojelee sitä tuulilta ja tekee sen suut vallan ahtaiksi, niin että ainoastaan kaksi laivaa vieritysten voi purjehtia Ateenalaisten linnoitukseen ja Pylokseen käännetyn suun kautta, ja toisen suun kautta kahdeksan tahi yhdeksän mannermaan toiselta puolelta. Asumattomuuden takia oli tämä saari kokonaan metsää kasvava ja tietön sekä suuruudeltaan noin 15 stadiota pitkä. Lakedaimonilaiset aikoivat sulkea salmen suut laivoilla, keula ulospäin käännettynä. Koska he pelkäsivät, että heitä vastaan voitaisiin hyökätä tältä saarelta, kuljettivat he sinne raskasaseisia, asettaen toisia pitkin mannermaan rannikkoa. Täten arvelivat he voivansa saada saaren puolustustilaan Ateenalaisia vastaan ja mannermaan heiltä suljetuksi. Sillä koska Pyloksen rannat ulkopuolella salmen suuta merelle päin olivat satamia vailla, niin eivät Ateenalaiset täten löytäisi ankkuripaikkoja, joista rientäisivät omaistensa avuksi, vaan Peloponneesolaiset arvelivat taistelutta ja vaaratta voivansa vallottaa Pyloksen varsinkin kun se oli jätetty vähille varoille. Tultuansa tähän päätökseen, kuljettivat he saarelle arvan mukaan kaikista lokoista otettuja raskasaseisia. Vuoroin saapuivat he sinne toinen toisensa perästä; viimeiset, jotka sinne jäivätkin, olivat luvultaan 420, lukuun ottamatta heidän palvelukseensa kuuluvia Heilootteja. Heitä johti Molobroksen poika Epitadas.
Kun Deemostenees huomasi Lakedaimonilaisten aikovan hyökätä sekä laivoilla että jalkaväellä, varustautui hänkin puolustukseen. Hän veti ne kolmisoutu-laivat, jotka olivat annetut hänen käytettäväksensä, linnoituksen alapuolelle etuvarustukseksi. Laivamiehet varusti hän kelvottomilla enimmiten pajusta tehdyillä kilvillä, sillä näillä autioilla seuduilla oli mahdoton hankkia aseita. Mainitutkin aseet olivat he ottaneet Messeenialaisesta kolmikymmen-airoisesta nopeakulkuisesta rosvolaivasta, joka sattui kulkemaan näillä vesillä. Tämän Messeenialais-laivan miehistä oli noin 40 raskasaseisia, joita Deemostenees liitti muihin sotureihinsa. Suurimman osan näistä miehistä asetti hän mitkä aseellisina mitkä aseettomina, lujimmasti linnoitetuille ja vaarattomille paikoille mannermaan puolelle, käskien jalkaväen torjua pois viholliset, jos he tekisivät hyökkäyksen. Itse valitsi Deemostenees joukosta 60 raskasaseista ja vähäisen joukon jousimiehiä, joiden seuraamana hän lähti ulkopuolelle muuria merelle päin, arvellen vihollisten täällä yrittävän astua maihin. Tämä merenpuolinen paikka oli kyllä karu ja kivikkoinen; mutta koska se oli heikosti linnoitettu, arveli hän vihollisten vetäytyvän sinne. Ateenalaiset eivät olleet linnoittaneet tätä puolta lujasti, koskeivät luulleet milloinkaan joutuvansa tappiolle merellä. Mutta koska hän myöskin ymmärsi, että viholliset voisivat sen väkirynnäköllä vallottaa, niin hän asetti raskasaseiset sinne, voidakseen torjua heidän hyökkäystään. Tässä tilaisuudessa puhui hän sotureilleen seuraavasti:
"Te toverini tässä vaarassa, älköön kukaan teistä tässä pulassa vitkastelko, arvellen voivansa määritellä kaikkia meitä ympäröiviä vaikeuksia, vaan rynnätkää kaikki yksimielisesti vitkastelematta vihollisia vastaan, luottaen siihen, että kyllä pelastumme tästäkin vaarasta. Sillä kun asiat kerran ovat joutuneet niin kireälle, kuin meidän nyt, niin on vaikeata laskea sattuman vaiheita, ja semmoinen asema vaatii mitä nopeinta uskaliaisuutta. Minun mielestäni ovat edut meidän puolellamme suurimmat, jos me vaan pysymme asemassamme, emmekä peläten heidän paljouttansa hylkää niitä etuja, jotka ovat meille tarjona. Se seikka, että maihin pääseminen tällä paikalla on vaikea, tulee olemaan meille suureksi eduksi, jos me järkähtämättä pysymme tässä, mutta vaikka kohtakin turvattu, niin on tämä paikka kuitenkin helposti vallotettava, jos meidän luovuttuamme siitä, ei kukaan ole vihollisia siitä estämässä. Ja jota vaikeampi heidän on päästä takaisin laivoihinsa, sitä vaarallisempia vihollisia tulevat he meille olemaan, jos me heitä silloin ahdistamme. Sillä niin kauan, kuin he ovat laivoissa, on meidän helppo puolustautua heitä vastaan; vaan jos he pääsevät maihin, ovat edut yhtäläiset. Heidän paljouttansa taasen meidän ei tarvitse kovin pelätä, sillä valkamien puutteesta täytyy vihollisten, vaikka kohtakin lukuisina, taistella vähillä voimilla. Mutta täällä ei ole kysymys taistelusta maalla, jossa edut ovat yhtäläiset, vaan he ovat laivoissaan, ja merellä ovat onnen sattumat arvaamattomat. Minä siis pidän heidän voitettavansa vastukset meidän vähälukuisuutemme vastapainona. Ja koska Ateenalaisina kokemuksesta tiedämme, kuinka vaikea on astua maihin toisten siitä estäessä, jotka järkähtämättöminä pysyvät paikallaan pelkäämättä meren kuohinaa ja laivojen mahtavaa hyökkäystä, niin kehotan minä teitä nytkin järkähtämättöminä torjumaan viholliset jo rantakallioilta ja siten pelastamaan sekä itsenne että suojaanne uskotun paikan".
Tästä Deemosteneen puheesta rohkaistuivat Ateenalaiset ja astuivat alas rannalle, jossa he järjestyivät sota-asentoon. Lakedaimonilaiset lähtivät liikkeelle ja hyökkäsivät linnoitusta vastaan sekä maajoukollaan että Spartalaisen laivapäällikön Krateesikleen pojan Trasymeelidaksen johtamalla 43 laivallansa. Laivasto hyökkäsi juuri Deemosteneen arvaamalle paikalle. Ateenalaiset torjuivat sekä maalta että mereltä tehdyn hyökkäyksen. Koska viholliset eivät useammalla laivalla voineet päästä rantaan, jakaantuivat he ja tekivät hyökkäyksiä vuorottain harvoilla laivoilla, osottaen suurta urhoollisuutta ja kehoittaen toisiaan kovilla huudoilla, jotta he voisivat tunkea läpi puolustajien rivien ja vallottaa linnoitusta. Kaikista rohkein oli Brasidas. Jos hän vaan näki jonkun triarkin tahi perämiehen pääsemättä rantaan säästävän laivaansa rikkoutumasta, epäröiden missä hänestä olisi mahdollisinta päästä maihin, niin huusi hän, ettei ollut sopivaa säästämällä muutamia lautoja sallia vihollisten rakentaa linnoitusta heidän maahansa, vaan että oli tunkeuminen maihin, jos kohtakin omat laivansa joutuivat perikatoon. Myöskin liittolaisia kehoitti hän, suuria etuja nauttivina, tässä tilaisuudessa uhraamaan laivansa Lakedaimonilaisten hyväksi, ja sortuvilla laivoillaan kaikin tavoin koettamaan päästä rannalle ja siten saattamaan valtaansa sekä miehet että paikan.
Täten kehoittaen muita ja pakoittaen oman laivansa perämiehen laskemaan rantaan, astui hän laivaportaille; mutta kun hän täältä koetti astua maihin, torjuivat hänen Ateenalaiset takaisin, jollon hän vaarallisesti haavotettuna pyörtyi laivan keulaan ja hänen kilpensä vyörähti mereen. Kun tämä sittemmin ajautui maihin, korjasivat sen Ateenalaiset ja asettivat sen siihen voitonmerkkiin, jonka he pystyttivät tämän hyökkäyksen johdosta. Muutkin kyllä ponnistivat voimiansa, mutta eivät voineet päästä maihin sekä karun maan takia että Ateenalaisten järkähtämättömästä pysymisestä paikallaan. Siten oli siis onni muuttunut, että Ateenalaiset maalla, ja vieläpä Lakooniassa, torjuivat päältään heitä vastaan purjehtivat Lakedaimonilaiset, ja että Lakedaimonilaiset laivoillaan koettivat nousta maihin omalla alueellaan Ateenalaisia vastaan. Siihen aikaan oli nimittäin heidän suurin kunniansa käydä etevimmistä maasotilaista ja Ateenalaisten käydä etevimmistä ja rohkeimmista meritaistelijoista.
Tehtyänsä hyökkäyksiä sen päivän ja osan seuraavaa päivää, luopuivat Lakedaimonilaiset yrityksestä. Kolmantena päivänä lähettivät he muutamia laivoja Asinaan hakemaan rakennuspuita piirityskoneita varten, koska toivoivat saavansa valtaansa satamaan päin olevan osan linnoituksesta, vaikkakin se oli korkea, siellä kun löytyi mukavia valkamia. Tällä välin saapui Sakyntoksesta Ateenalaisten 50 laivaa. Näitä avustivat muutamat Naupaktoksesta saapuneet vartiolaivat ja neljä Kiolaista laivaa. Kun nämät näkivät mannermaan ja saaren täynnänsä raskasaseisia ja laivojen pysyvän satamassa purjehtimatta ulos, eivätkä tietäneet, missä heittää ankkuria, purjehtivat he läheiseen autioon Prooteen saareen ja viettivät yönsä siellä. Seuraavana päivänä purjehtivat he ulapalle ja varustautuivat meritappeluun, jos viholliset haluaisivat purjehtia heitä vastaan aavalle vedelle, muuten hyökkäisivät he itse vihollisten kimppuun. Mutta viholliset eivät purjehtineet heitä vastaan, eivätkä liioin, kuten olivat aikoneet, sulkeneet salmen suita, vaan pysyivät liikkumatta maalla ja valmistautuivat, laittaen laivansa kuntoon, meritappelua varten, jos vastustajat koettasivat purjehtia satamaan, jossa kyllä oli tilaa taistelua varten.
Huomattuansa tämän, hyökkäsivät Ateenalaiset salmen kumpasestakin suusta heitä vastaan ja ajoivat pakosalle useimmat ulapalla heitä vastaan purjehtivat laivat. Tässä takaa-ajossa lävistivät he ahtaalla vedellä monta laivaa ja vallottivat viisi, joista yhden miehistöineen. He koettivat saavuttaa niitä, jotka olivat paenneet rantaan. Osa laivoista sortui, ennenkuin olivat ehtineet täysin miehitettyinä päästä rannasta. Toiset taas, joista miehistö oli paennut, sitoivat Ateenalaiset laivoihinsa ja hinasivat mukaansa.
Nähdessään tämän, joutuivat Lakedaimonilaiset epätoivoon, koska heitä sen kautta kohtasi suuri onnettomuus, kun heidän saarella olevat miehensä tykkönään suljettiin muista. Kiiruhtaen apuun, astuivat he aseineen mereen, tarttuivat laivoihin ja koettivat vetää ne puoleensa. Jokainen arveli asiain olevan pilalla, ellei hän itse ottanut osaa työhön. Tästä syntyi laivojen ympärillä sekasorto, ja kumpasetkin muuttivat taistelutapaa: sillä Lakedaimonilaiset innossaan ja hämmästyksissään ikäänkuin taistelivat meritaistelua maalta, jotavastoin Ateenalaiset, ollen voitolla, ja koettaen saavuttaa mitä suurinta etua, laivoistaan taistelivat maatappelua. Saatettuansa toisilleen suuria vaurioita, jolloin suuri joukko sotureita haavoittui, erosivat taistelijat toisistaan. Lakedaimonilaiset pelastivat tyhjät laivansa paitsi tappelun alussa vihollisen vallottamia. Kun kumpasetkin olivat vetäytyneet leiriinsä, pystyttivät Ateenalaiset voitonmerkin, luovuttivat kaatuneet ja korjasivat laivanhylyt. He purjehtivat heti saaren ympäri, ja vartioivat sitä sinne suljetuiden miesten takia. Peloponneesolaiset mannermaalla ja heille kaikkialta saapuneet apujoukot pysyivät asennossaan Pyloksessa.
Kun Spartaan saapui tieto tapahtumista Pyloksen edustalla, päättivät Lakedaimonilaiset, että vallanpitäjät, kuten suuren onnettomuuden tapahduttua, lähtisivät leiriin omin silmin tarkastamaan asian laitaa ja päättääksensä, mitä olisi tehtävä. Kun nämät huomasivat mahdottomaksi auttaa miehiä eivätkä tahtoneet, että he nälän tahi vihollisten paljouden pakottamina antautuisivat, päättivät he Pyloksen seikoista tehdä aselevon Ateenalaisten päälliköiden kanssa, jos nämät siihen suostuisivat, ja toimittaa lähettiläitä Ateenaan rauhansopimuksesta sekä koettaa mitä pikemmin saada soturinsa takaisin.
Ateenalaisten päälliköiden suostuttua ehdotukseen, tehtiin seuraava sopimus: Lakedaimonilaisten tuli tuoda Pylokseen ja jättää Ateenalaisille ne laivat, joilla he olivat taistelleet meritappelussa, ja kaikki Lakoonikassa olevat pitkät laivansa, eivätkä saisi tehdä hyökkäyksiä Ateenalaisten linnoitusta vastaan, enemmän maitse kuin meritsekään. Ateenalaiset puolestaan sallisivat Lakedaimonilaisten mannermaalta tuoda saarella oleville miehilleen joka miestä kohti kaksi Attikalaista koiniksia jauhoja, kaksi kotylaa viiniä ja lihaa sekä palvelijoille puolet mainitusta määrästä. Kaikki tämä oli tehtävä Ateenalaisten tieten, eikä mitään heiltä salaa. Ateenalaiset kyllä vartioisivat saarta, mutta eivät astuisi maihin sinne. Ateenalaiset eivät ahdistaisi Peloponneesolaisia maitse eikä meritse. Jos kummaltakaan puolelta rikottaisiin vähintäkään näitä sopimuksia, niin olivat ne puretut. Nämät sopimukset kestäisivät, kunnes Lakedaimonilaisten lähettiläät palaisivat Ateenasta. Näitä lähettiläitä kuljettaisivat Ateenalaiset kolmisoutulaivallaan sekä Ateenaan että sieltä takaisin. Lähettiläiden palattua Ateenasta olisivat nämät sopimukset lakanneet, ja Ateenalaisten tuli silloin jättää takaisin laivat siinä tilassa, kuin olivat heidän saadessaan ne haltuunsa. Näillä ehdoilla solmittiin sopimukset, ja laivat, luvultaan noin 60, jätettiin Ateenalaisille. Lähettiläät lähtivät matkalle ja saavuttuansa Ateenaan, puhuivat he seuraavaan tapaan:
"Lakedaimonilaiset ovat meidät lähettäneet teidän luoksenne, Ateenalaiset miehet, keskustelemaan saareen suljetuista miehistämme, mikä teille olisi edullisinta, ja samalla saamaan teitä suostumaan ehtoihin, jotka nykyisessä onnettomuudessamme olisivat vähin loukkaavia kunniaamme. Joskin me nyt puhumme hiukan pitemmältä, niin emme me silti poikkee tavastamme: sillä me emme tuhlaa sanoja, missä vähillä tullaan toimeen, mutta me puhumme pitemmältä, missä tahdomme osottaa, mitä hetki vaatii. Älkää panko pahaksi sanojamme, luullen meidän puhuvan, arvellen teidän käsittämättömyydestä tarvitsevanne neuvojamme, vaan pitäkää sanojamme ainoasti kehoituksena teille tekemään viisasta päätöstä, vaikka kohtakin sen itse ymmärrätte. Sillä teillä on nyt tilaisuus kunniakkaasti lujittaa nykyistä onneanne, koska saatte säilyttää, mitä vallassanne on, ja vieläpä siihen lisätä kunnian ja maineen. Teidän ei tule toimia kuten ne ihmiset, joille onni on jotakin harvinaista; sillä heitä kiihottaa aina toivo saada yhä enemmän, koska heille onnensattuma on jotakin tykkänään odottamatonta. Mutta ne, jotka ennen usein ovat kokeneet onnen vaiheet, eivät liioin luota onnen kestäväisyyteen; ja siinä suhteessa on meidän kaupungillamme ja teillä mitä suurin kokemus".
"Tämän te kyllä käsitätte, jos otatte huomioon, miten me, joilla on ollut suurin arvo Helleenien kesken, nyt tulemme teidän luoksenne, me, jotka itse ennen olemme voineet myöntyä siihen, mitä teiltä pyytämään nyt olemme tulleet. Tähän pulaan me emme kuitenkaan ole joutuneet valtamme heikontumisesta emmekä liiallisesta ylvästymisestä lisätystä vallastamme, vaan koska olemme erehtyneet tuumissamme, jossa tapauksessa kenelle tahansa voi käydä samoin. Sentähden ei ole kohtuullista, että te kaupunkinne nykyisen voiman tähden tahi saavutetuiden etujenne johdosta arvelette onnen aina pysyvän teille suosiollisena. Viisaat miehet tietävät, että onni on vaihtelevainen, ja he ovat sentähden maltillisia, jos onni heitä pettää. He ymmärtävät, ettei voi edeltäkäsin määrätä, mikä heidän kohtalonsa sodassa on oleva, vaan että onnen oikku määrää sodan vaiheet. Ja koska he eivät koskaan luottamuksesta onneensa joudu röyhkeiksi, niin heitä onnettomuuskaan ei tykkänään masenna, jonka tähden he myöskin onnen suosimina mielellään suostuvat sovintoon. Teille, Ateenan miehet, sopii nyt erinomaisesti toimia täten meitä kohtaan, jottei teidän, jos ette nyt suostu pyyntöömme, joskus jouduttuanne itse ahdinkoon, mikä ei ensinkään ole mahdotonta, sanottaisi saavuttaneen nykyistä onneanne ainoasti sattuman kautta, kun teidän vallassanne on jättää jälkimaailmalle nuhteeton maine voimastanne ja maltistanne".
"Lakedaimonilaiset kehottavat teitä sopimukseen ja lakkaamaan sodasta. He tarjoavat teille rauhaa, liittoa ja hartainta ystävyyttä ja yksimielisyyttä, pyytäen teiltä puolestaan saareen suljetut miehensä. He katsovat etuisammaksi sekä meille että teille, ettei jouduta siihen vaaraan, että vangit joko saavat tilaisuuden väkisten paeta tahi että he kovin rasitettuina antautuvat teille. Sillä me arvelemme, että kovimmat vihamielisyydet lienevät varmimmin poistettavat siten, että voittaja ei kostonhimosta pakota vastustajia kohtuuttomiin lupauksiin, vaan jos hän, vaikkakin voisi päinvastoin menetellä, saavutettuansa voiton urhoollisuudellaan, vasten voitetun toivoa tekee sopimuksen kohtuullisilla ehdoilla. Sillä voitettu vihollinen, joka ei ole pakotettu tekemään vastarintaa äärimmäisiin, vaan joka tunnustaa vastustajan jalomielisyyttä, on häveliäisyydestä taipuvainen lupauksissaan; ihmiset ovat tähän menettelyyn taipuvaisemmat katkerimpia vihollisiaan kohtaan, kuin niitä kohtaan, joitten kanssa he vähäpätöisemmissä asioissa ovat erimielisiä. Ihmisen luonnossa on taipumus mielellään suostumaan kohtuullisiin ehtoihin, mutta heittäytyä äärimmäisiin vaaroihin, vastustaaksensa röyhkeätä vihollista".
"Nyt jos koskaan sopii meille molemmille sovinto, ennenkuin joku korjaamaton vahinko astuu väliimme, joka meissä välttämättömästi herättää sekä yleistä että yksityistä vihaa teitä kohtaan, ja joka teiltä riistää meidän nyt tarjoamamme edut. Kun taistelu vielä on ratkaisematon, niin sopikaamme, kun teidän puolellanne on kunnia ja tilaisuus saavuttaa meidän ystävyytemme, ja ennenkuin meidän osaksemme on tullut häpeä kovan onnettomuuden johdosta tämän vähäpätöisen onnettomuuden asemesta. Valitkaamme rauha lopettamalla sodan ja lakkauttakaamme siten toisiltakin Helleeneiltä onnettomuudet, joihin he pitävät teitä syypäänä. Nyt he taistelevat tietämättänsä varmaan, kumpi meistä on alottanut sodan; mutta jos tehdään rauha, joka etupäässä on teistä riippuva, niin tulevat he olemaan siitä teille kiitollisia. Jos te siis käsitätte, että teillä nyt on tilaisuus saada Lakedaimonilaiset uskollisiksi ystäviksenne heidän omasta pyynnöstään myönnytyksillä eikä väkivallalla, niin miettikää, mitä kaikkia etuja teille tästä voi koitua. Sillä jos te ja me olemme yksimielisiä, niin muu Hellas kyllä, koska se on meitä paljoa heikompi, tulee kunnioittamaan tätä ylivoimien päätöstä".
Täten puhuivat Lakedaimonilaiset, arvellen, että Ateenalaiset, jotka ennen olivat halunneet rauhaa, jonka solmimisen Lakedaimonilaiset silloin vastustamisellaan olivat estäneet, nyt mielellään suostuisivat tarjoomukseen ja päästäisivät vangit vapaiksi. Mutta nämät, jotka arvelivat voivansa tehdä rauhan, milloin vaan halusivat, koska heillä oli vallassaan miehet saarella, esittivät yhä suurempia vaatimuksia. Kiihkeimmin heidät tähän kehoitti Kleainetoksen poika Kleoon, äärettömästi kansanvaltainen ja tähän aikaan kansan erinomaisessa suosiossa oleva mies. Hän sai kansan vastaamaan, että saareen suljetuiden Lakedaimonilaisten ensin tuli jättää aseensa ja itsensä Ateenaan vietäviksi, ja että Lakedaimonilaisten tämän tapahduttua tulisi luovuttaa Ateenalaisille Nisaia, Peegai, Troitseena ja Akaia, joita he eivät olleet valloittaneet sodassa, vaan saaneet Ateenalaisten suostumuksella, koska viimeksimainitut siihen aikaan kärsimiensä onnettomuuksien takia suuresti olivat rauhan tarpeessa. Näitä ehtoja suoritettuansa saisivat Lakedaimonilaiset miehensä takaisin, ja rauha solmittaisiin niin kauaksi aikaa, kuin molemmille näkyisi sopivaksi.
Tähän lähettiläät eivät vastanneet mitään, vaan kehottivat Ateenalaisia valitsemaan neuvottelijoita, jotka, lausuttuansa mielipiteensä ja kuultuansa heidän ajatuksensa näistä asioista, tyyneesti sopisivat kyseessä olevista ehdotuksista, joista pääsisivät yksimielisyyteen. Mutta tätä Kleoon vastusti suurella innolla, sanoen jo ennen huomanneensa, ettei vihollisilla ollut mitään hyvää mielessään, ja että tämä nyt selvästi kävi ilmi, koskeivät he tahtoneet keskustella kansan edessä, vaan halusivat neuvotella moniaitten miesten kanssa. Jos heillä oli jokin hyödyllinen ehdotus tehtävänä, kehotti hän heitä ilmottamaan sen kansalle. Kun Lakedaimonilaiset huomasivat, etteivät he, jos kohtakin onnettomuutensa takia olivat suostuvaisia myönnytyksiin, voineet puhua tästä kansankokouksessa joutumatta epäluulon alaisiksi liittolaisten silmissä, kuten myöskin etteivät Ateenalaiset tyytyisi kohtuullisiin ehtoihin, lähtivät he tyhjin toimin Ateenasta.
Lähettiläiden palattua, purettiin välittömästi Pyloksessa solmittu aselepo, ja Lakedaimonilaiset vaativat, kuten oli sovittu, laivansa takaisin. Mutta Ateenalaiset eivät luovuttaneet niitä, selittäen syyksi sopimusta vastaan linnoitusta vastaan tehdyn hyökkäyksen ja muita vähäpätöisiä seikkoja, sekä vedoten sopimuksien sanoihin, että aselepo olisi rikottu, jos sopimusta hiukkasenkaan loukattaisiin. Lakedaimonilaiset puolestaan väittivät vastaan, sanoen laivojen pidättämistä ilmi vääryydeksi ja varustautuivat poistuttuansa sotakuntoon.
Nyt leimahti sota Pyloksen ympäristössä ilmituleen. Päivällä purjehtivat Ateenalaiset kahdella vastakkain kulkevalla laivalla saaren ympäri; yöllä sitä vastoin kulki koko heidän laivastonsa sen ympäri, paitsi meren puolella, kun oli kova tuuli. Ateenasta tuli heille lisää 20 laivaa, joten heillä siis oli 70 alusta. Peloponneesolaiset leiriytyivät sillävälin mannermaalle, tehden hyökkäyksiä linnoitusta vastaan ja väijyen tilaisuutta soturiensa pelastamiseen.
Tähän aikaan liittivät Sikeliassa Syrakuusalaiset ja heidän liittolaisensa koko täydellisesti miehitetyn laivastonsa Messeeneen edustalla vartioiviin laivoihinsa, ja jatkoivat sotaa tästä kaupungista lähtien. Kiihkeimpiä olivat Lokrilaiset vihasta Reegionilaisia vastaan, ja hyökkäsivät koko sotavoimallaan näitten maahan. He tahtoivat ryhtyä meritappeluun, koska näkivät Ateenalaisilla olevan ainoasti vähälukuisen laivaston, mutta olivat saaneet tietää, että Ateenalaiset nyt piirittivät saarta suurella laivastolla, jolla he vastedes aikoivat hyökätä heidän kimppuunsa. Jos he pääsisivät voitolle meritaistelussa, toivoivat he helposti voivansa vallottaa Reegionin ahdistamalla sitä sekä mereltä että maalta, joten varmistaisivat asemansa. Koska Italian ja Sikelian äärimmäiset kaupungit, Reegion ja Messeenee, sijaitsevat vallan lähellä toisiaan, niin Ateenalaiset eivät voisi purjehtia salmeen eikä siis pitää sitä hallussaan. Tämän salmen muodostaa Reegionin ja Messeeneen välinen vesi sillä paikalla, missä Sikelia on lähinnä mannermaata, ja tämä on niin kutsuttu Karybdis, jonka ohitse Odysseun sanotaan purjehtineen. Koska kahden suuren meren, Sikelian ja Tyrseeniläisen, vedet voimakkaasti virtaavat tähän salmeen, pidetään sitä kapeutensa takia syystä vallan vaarallisena.
Tässä salmessa täytyi Syrakuusalaisten ja heidän liittolaistensa vähän useammalla kuin 30:llä laivalla myöhään illalla läpipyrkivän aluksen tähden ryhtyä tappeluun 16 Ateenalaista ja kahdeksaa Reegionilaista laivaa vastaan. Ateenalaisten voittamina purjehtivat he, menetettyänsä yhden laivan, kiiruumman kautta kukin omaan leiriinsä, toiset Messeeneeseen, toiset Reegioniin, taistelun kestettyä pimeään yöhön saakka. Tämän jälkeen lähtivät Lokrilaiset Reegionilaisten alueelta, mutta Syrakuusalaisten ja heidän liittolaistensa laivat kokoontuivat Messeeneen Pelooriin ja ankkuroivat siellä, missä heidän maaväkensä oli. Sinne purjehtivat Ateenalaiset ja Reegionilaiset, ja kun näkivät laivat tyhjinä, hyökkäsivät he vallottamaan niitä, mutta viholliset ottivat heiltä kaappaus-haan avulla aluksen, jonka miehistö kuitenkin uimalla pääsi pakoon. Tämän jälkeen astuivat Syrakuusalaiset laivoihinsa ja hinasivat ne köysillä Messeeneeseen. Kun Ateenalaiset uudistivat hyökkäyksensä, purjehti vihollinen ulapalle ja hyökkäsi heidän kimppuunsa, jolloin Ateenalaiset menettivät toisen laivansa. Täten purjehtivat Syrakuusalaiset Messeeneen satamaan, pidettyänsä puolensa sekä purjehtimisessa että tämäntapaisessa taistelussa.
Ateenalaiset purjehtivat Kamarinaan, kun he saivat tiedon, että Arkias ja hänen puoluelaisensa olivat luovuttaneet tämän kaupungin Syrakuusalaisille. Silloin hyökkäsivät Messeeneeläiset koko sotavoimallaan, sekä meritse että maitse, Kalkidilaista naapurikaupunkiaan Naksosta vastaan. Ensi päivänä sulkivat he Naksolaiset heidän kaupunkiinsa, hävittäen kaupungin ympäristöjä. Seuraavana päivänä purjehtivat he Akesinee-joelle, ja hävittivät sikäläiset seudut, tehden jalkaväellään hyökkäyksiä kaupunkia vastaan. Sillä välin tuli suuri joukko Sikelialaisia vuorten yli Naksolaisten avuksi Messeeneeläisiä vastaan. Tämän nähtyään rohkaistuivat Naksolaiset, yllyttäen toisiaan, koska arvelivat Leontinilaisten ja muitten Helleenien rientävän heidän avuksensa. He tekivät äkkiä hyökkäyksen kaupungistaan Messeeneeläisiä vastaan, ja ajoivat heidät pakosalle, surmaten yli 1,000 vihollista, jonka jälkeen eloon jääneet vaivoin pelastuivat kotiinsa, sillä barbarit ahdistivat heitä matkalla ja surmasivat heitä suurimmaksi osaksi. Laivasto palasi Messeeneeseen, ja laivat purjehtivat myöhemmin kukin kotiinsa.
Leontinilaiset tekivät liittolaisineen kohta Ateenalaisten kanssa sotaretken Messeeneeläisiä vastaan, koska tämä kaupunki oli kovassa pulassa, ja Ateenalaiset koettivat laivoillaan hyökätä kaupungin satamaan ja jalkaväki itse kaupunkiin. Mutta Messeeneeläiset ja joukko Lokrilaisia Deemosteneen johdolla, jotka tappion jälkeen olivat jääneet kaupunkiin vartijoiksi, ryntäsivät äkkiä ulos kaupungista, karkottivat Leontinilaiset ja surmasivat suuren osan heistä. Kun Ateenalaiset tämän näkivät, lähtivät he laivoista apuun ja ajoivat epäjärjestykseen joutuneet Messeeneeläiset, hyökäten heidän kimppuunsa, kaupunkiin takaisin. Pystytettyänsä voitonmerkin, palasivat Ateenalaiset Reegioniin. Tästä lähtien taistelivat Sikelian Helleenit keskenään, Ateenalaisten ottamatta osaa taisteluun.
Pyloksessa piirittivät Ateenalaiset yhä saareen suljetuita Lakedaimonilaisia, Peloponneesolaisten sotajoukon mannermaalla pysyessä paikaltaan liikkumatta. Vaivaloista oli Ateenalaisten vartioiminen ravinnon ja veden puutteen tähden. Sillä tällä seudulla ei löytynyt kuin yksi ainoa lähde, ja tämäkin pienellainen ja Pyloksen linnassa, jonka tähden useimmat joivat vettä, jota he hankkivat kaivamalla ylös someroa meren rannalta, ja arvaahan sen, kummoista se oli. Myöskin vaivasi heitä suuri ahtaus, kun sotaväki oli majoitettu pienelle alalle. Koska laivoilla ei ollut kunnollisia ankkuroimis-paikkoja, niin toiset niistä vuorostaan hankkivat ravintoa, toiset pysyskelivät aavalla merellä. Suurimman alakuloisuuden aiheutti kuitenkin arvaamattomasti pitkä piiritys, koska he olivat arvelleet muutamien päivien piirityksellä voivansa saada haltuunsa autioon saareen suljetut miehet, joilla ei ollut muuta juotavana, kuin suolaista vettä. Syy tähän oli, että Lakedaimonilaiset olivat sille, joka kulettaisi saarelle jauhettua viljaa, juustoa tahi joitakin piiritetyille tarpeellisia ruokavaroja, luvanneet siitä suuren palkinnon, ja sille Heilootille, joka sen teki, vapauden. Sekä muut että varsinkin Heilootit lähtivät uhkarohkeasti mikä mistäkin Peloponneesoksen paikkakunnasta ja purjehtivat yön kestäessä saaren merenpuoliselle rannalle. Varsinkin koettivat he tuulen avulla päästä rannalle; sillä he helpommin välttivät vartioivien laivojen huomion, kun tuuli puhalsi mereltä, koska Ateenalaisten laivat eivät silloin voineet laskea rantaan, jota vastoin Lakedaimonilaiset säästämättä laivojaan jatkoivat purjehdustaan. Jos heidän aluksensa sortui, tiesivät he siitä saavansa korvauksen. Raskasaseisia seisoi pitkin rantoja, jotka ottivat kiinni tyvenellä ilmalla purjehtivia. Itse veden alitsekin ui sukeltajia saarelle, vetäen köysillä perässään hunajansekaisella unikolla ja muserretuilla liinan-siemenillä täytetyitä säkkejä. Alussa kävi tämä toimi huomaamatta, mutta vihdoin tuli se ilmi. Kumpaisellakin puolella koettivat kaikenlaisia keinoja, toiset viedäkseen saarelle muonaa, toiset estääkseen tätä kuljetusta.
Kun tieto tuli Ateenaan, että sotaväki kärsi hätää, ja että ravintoa kuljetettiin saarelle, jouduttiin siellä neuvottomuuteen ja pelättiin, että talvi ehkä yllättäisi vartioväen, koska arveltiin talvella olevan mahdotonta viedä ruokavaroja purjehtimalla Peloponneesoksen ympäri, varsinkin kun seutu oli autio, eivätkä he edes kesällä olleet voineet lähettää sinne kylliksi ravintoa, ja eivät he voineet ankkuroida laivojaan, koskei siellä löytynyt valkamia laivoja varten. Jos he taasen vähentäisivät vartioväkensä, niin saisivat piiritetyt paremmin tilaisuutta hankkia tarpeita, tahi pääsisivät ehkä myrskyn avulla pakoon niillä aluksilla, jotka toivat ravintoa saarelle. Enimmän he kuitenkin pelkäsivät, että Lakedaimonilaiset olisivat varmat voitostaan, kun eivät enää lähettäneet airuita sovintoa hieromaan, jonka johdosta he jo alkoivat katua, että olivat hyljänneet tarjotut sovinnonehdot.
Mutta Kleoon, joka huomasi kansalaistensa olevan hänelle harmissaan, koska hän oli estänyt sopimuksen solmimista, väitti lähettiläiden valehtelevan. Kun nämät kehottivat lähettämään joitakuita miehiä tarkastamaan, koska heitä ei uskottu, valittiin tähän toimeen Kleoon itse ja Teagenos. Mutta koska hän ymmärsi, että hänen täytyisi joko sanoa samaa kuin vastaväittäjänsä, tahi vastustaa heitä julkisella valheella, kehotti hän Ateenalaisia olemaan lähettämättä tarkastajia, koska hän näki heidän haluavan sotia; ei muka olisi soveliasta viivytellä, vaan jos uskoivat lähettiläitä, kehotti hän heitä heti lähettämään laivaston ahdistamaan piiritetyitä. Haluten antaa letkauksen vihollisellensa ja vastustajallensa, Nikeeratoksen pojalle Nikiakselle, joka oli päällikkönä Pyloksessa, sanoi hän olevan helpon niin suuren sotaväen päälliköille, jos olivat kunnon miehiä, purjehtia ja ottaa miehet vangiksi, lisäten, että hän sen kyllä tekisi, jos hän olisi sikäläisen sotajoukon johtaja.
Äissään Kleoonille, kysyivät Ateenalaiset häneltä miksi hän ei siis paikalla purjehtinut Pylokseen, jos sota siellä näytti hänestä niin helpolta, ja Nikias kehotti häntä, joka yhä vaan soimasi häntä, koettamaan hyökkäystä piiritetyitä vastaan, johon yritykseen Nikias salli hänen ottaa niin suuren sotavoiman, kuin vaan halusi. Kleoon luuli aluksi Nikiaan vaan puheissaan luopuvan päällikkyydestä, mutta kun hän huomasi tämän luopumis-aikeen olevan todenperäisen, niin peräytyi hän, lausuen, ettei hänen, vaan Nikiaan, tulisi johtaa sotajoukkoa, koska hän rupesi pelkäämään, vaikkei tätä ensin ollut uskonut, että Nikias tahtoisi luovuttaa päällikkyyttä hänelle. Mutta Nikias yhä vaan kehotti häntä tähän ja otti Ateenalaiset todistajikseen, että hän todellakin luopui päällikkyydestä. Jota enemmän Kleoon kieltäytyi purjehtimasta, peräytyen sanoistaan, sitä enemmän kansa, kuten rahvaalla on tapana tehdä, kehotti Nikiasta luopumaan päällikkyydestä ja huusi, että Kleoon lähtisi matkalle. Kun Kleoonia ei enää sanoistaan luopuminen auttanut, niin astui hän esiin ja sanoi, ettei hän suinkaan peljännyt Lakedaimonilaisia, ja että hän purjehtisi, ottamatta mukaansa yhtään ainoata kaupunkilaista, vaan ainoastaan saapuvilla olevat Lemnolaiset ja Imbrolaiset sekä Ainoksesta avuksi tulleet kevytaseiset kuten myöskin muualta saapuneet 400 keihäänheittäjää. Näillä ja Pyloksessa olevilla sotilailla lupasi hän 20 päivän kuluessa tuoda piiritetyt Lakedaimonilaiset vankeina Ateenaan tahi surmata heidät siellä. Ateenalaisista tuntui tämä kerskailu naurettavalta, mutta järkevät ihmiset olivat kuitenkin hyvillään tästä, arvellen toisen tahi toisen tapahtuvan, että nimittäin joko pääsisivät Kleoonista, tahi että hän todellakin toimittaisi Lakedaimonilaiset heidän haltuunsa.
Kun hän kansankokouksessa oli saanut kaikki järjestetyksi, ja koska Ateenalaiset olivat äänestäneet, että Kleoonin tuli purjehtia, niin hän kiiruhti lähtöänsä, valiten ainoastaan yhden Pyloksessa olevista päälliköistä avukseen, nimittäin Deemosteneen. Tämän valitsi hän, saatuansa tiedon, että hänkin oli tuumissa astua maihin saarelle. Koska sotilaat kärsivät paljon kurjuutta paikan karuuden tähden, ja milteivät olleet mieluummin piiritettyjä, kuin piirittäjiä, halusivat he innolla päästä taisteluun. Deemostenestä itseään rohkaisi suuresti saarta hävittävä tulipalo. Sillä kun se tähän saakka oli ollut suurimmaksi osaksi metsän peittämänä ja tietönnä autiuutensa tähden, niin hän oli peljännyt tunkeutua sen sisäpaikkoihin. Hän oli pitänyt saaren silloisen tilan edullisena vihollisille, koska nämät, syöksyen esille tiheästä metsästä, suuresti saattoivat vahingoittaa kulkevaa sotajoukkoa. Luonnollisesti eivät Ateenalaiset, tiheän metsän estäessä, yhtä hyvin voineet huomata vihollisten varustuksia ja erehdyksiä, kuin viholliset heidän sotaväkensä kaikki erehdykset, joten vastustajat, milloin vaan halusivat, olivat tilaisuudessa äkkiarvaamatta hyökätä heidän kimppuunsa. Vihollisen vallassa oli siis hyökkääminen. Jos he nyt pakotettaisiin ryhtymään taisteluun tiheässä metsässä, niin harvalukuinen sotajoukko, joka tunsi paikat, kykeni Deemosteneen mielestä voittamaan suuremman sotavoiman, jolle paikat olivat tuntemattomat, ja hänen suuri sotajoukkonsa joutuisi täten tappiolle, kun ei olisi voitu nähdä, missä apua tarvittaisiin.
Tämän hänen mielipiteensä aiheutti suuresti hänen Aitooliassa kärsimänsä tappio, joka osaksi johtui metsästä. Kun paikan ahtaus nyt pakotti sotureita vartioväen suojassa aterioitsemaan saaren rannalla, niin joku heistä vahingossa sytytti metsän, ja kovan tuulen puhaltaessa paloi suurin osa siitä. Kun Deemostenees nyt näki Lakedaimonilaiset lukuisemmiksi, kuin hän ravinnontuonnista oli arvannut, ja kun hän huomasi pääsön saarelle aika helpoksi, niin hän varustautui hyökkäykseen, ja arvellen, että Ateenalaisten tulisi tarmokkaammin ajaa piiritystä, lähetti hän vaatimaan sotureita lähimmiltä liittolaisilta, järjestäen muutkin toimet. Tällä välin saapui Kleoon sotajoukkonsa seuraamana Pylokseen, lähetettyänsä edeltäkäsin sanan tulostansa. Yhdestä tuumin lähettivät molemmat päälliköt ensin airuen vihollisten mannermaalla olevaan leiriin kehotuksella, että he lähettäisivät käskyn saarella oleville sotureilleen, että nämät taistelutta antautuisivat aseineen Ateenalaisille, ja lupasivat pitää heitä lieveässä vankeudessa, kunnes lopullisesti sopimukset solmittaisiin.
Kun näitä ehdotuksia ei hyväksytty, odottivat Ateenalaiset päivän. Mutta seuraavana päivänä astuivat he, vietyänsä edellisenä yönä kaikki raskasaseiset muutamiin aluksiin, vähää ennen auringon nousua saaren kumpaiseltakin puolelta maihin, sekä meren että sataman puolelta, noin 800:lla raskasaseisella, jotka juosten karkasivat saareen asetetun etummaisen vartijakunnan kimppuun. Lakedaimonilaiset olivat järjestetyt seuraavasti: mainittu etummainen vartijakunta käsitti 30 raskasaseista, keskustan tasangolla lähellä rantaa muodosti sotajoukon enemmistö päällikkö Epitadaksen johdolla ja pienoinen joukko puolusti saaren Pyloksen puolista rantaa, joka äkkijyrkkänä kohoaa merestä ja jota mannermaan puolelta oli mahdoton vallottaa. Siellä löytyi vanhastaan suurista kivimöhkäleistä rakennettu linnoitus, jota Lakedaimonilaiset katsoivat turvapaikakseen, jos heidän olisi pakko peräytyä taistelussa. Näin he olivat järjestetyt.
Ateenalaiset surmasivat heti etuvartijat, joiden kimppuun he juoksujalan olivat hyökänneet, näitten vielä ollessa vuoteissaan, ja tarttuessa aseisiin. Ateenalaiset olivat astuneet maihin niin salaa, että viholliset olivat luulleet heidän laivainsa tapansa mukaan purjehtivan yövartioimiseensa. Aamun koittaessa astui myöskin koko muu sotajoukko aseissaan laivoista maihin, joita oli vähän enemmän kuin 70, paitsi soutajat alimmaisella kannella. Maihin nousseita oli 800 keihäänheittäjää ja ainakin yhtä monta kevytaseista, sekä Messeenialainen apujoukko ja kaikki Pyloksen ympäristössä majailevat soturit, paitsi muurilla olevaa vartioväkeä. Deemostenees järjesti heidät kukkuloille 500 miehen suuruisiin joukkoihin, toisiin enemmän, toisiin vähemmän, jotta vihollinen, kaikkialta ympäröitynä, joutuisi mitä suurimpaan neuvottomuuteen, ja epäröisi mihin vain kääntyisi, vihollisen heitä ahdistaessa takaa, jos hyökkäisivät eteenpäin, ja jos taasen kääntyisivät syrjään, niin olisi vihollinen aina heidän toisella puolellaan. Mihin vaan kulkisivat, ahdistaisivat heitä kaukaa kevytaseiset keihäillä, lingoilla ja kivillä, ollen itse suojassa, jota vastoin heitä oli mahdoton ahdistaa; sillä paetenkin he olivat voitolla, ja ahdistivat vihollisia näitten paetessa. Täten oli Deemostenees alkuaan suunnitellut maihinnousua, ja niin hän sen myöskin pani toimeen.
Kun Epitadaksen johtamat soturit, jotka muodostivat enemmistön, näkivät, että etuvartijakunta oli surmattu, ja että vihollinen hyökkäsi heitä vastaan, niin he asettuivat sota-asentoon ja karkasivat Ateenalaisten raskasaseisia vastaan, päästäksensä käsikähmään näitten kanssa. Nämät seisoivat nimittäin heitä vastaan, mutta kevytaseiset heidän sivullansa ja takanansa. He eivät kuitenkaan päässeet taisteluun raskasaseisten kanssa, niin että olisivat voineet käyttää hyväkseen sotataitoansa. Sillä kevytaseiset estivät heitä tästä, heittäen heitä molemmin puolin aseillansa, jota paitsi raskasaseiset eivät käyneet heitä vastaan, vaan pysyivät levollisesti paikallaan. Lakedaimonilaiset kyllä karkottivat kevytaseiset, missä he enin ahdistivat, mutta paeten torjuivat nämät ryntääjät päältään. Koska heillä oli keveät aseet, niin he helposti pääsivät pakoon epätasaisilla ja viljelemättömyyden takia karuilla seuduilla, joilla raskasaseelliset Lakedaimonilaiset eivät voineet heitä saavuttaa.
Jonkun vähän aikaa heittivät he täten kaukaa toisiinsa, mutta kun Lakedaimonilaiset eivät enää voineet hyökätä yhtä tarmokkaasti ja kun kevytaseiset huomasivat heidän laimeammin puolustautuvan, niin he suuresti rohkaistuivat, koska lisäksi näkivät itsensä vihollisia monta kertaa lukuisammiksi. Koska Lakedaimonilaiset eivät heitä olleet ahdistaneet niin kovasti, kuin he astuessaan maihin olivat pelänneet, kun vastustajat olivat Lakedaimonilaisia, niin he vähitellen alkoivat pitää heitä vähemmän vaarallisina. Ylenkatsoen ja kovasti huutaen ryntäsivät he joukolla Lakedaimonilaisia vastaan heittäen heitä kivillä, nuolilla ja keihäillä, mitä vaan kukin sai käsiinsä. Kun hyökkäys tehtiin huudon kaikuessa, niin pelästyivät tämmöiseen taistelutapaan tottumattomat soturit suuresti, johon myöskin vaikutti osaksi äskettäin palaneesta metsästä nouseva tuhka, koska eivät voineet erottaa mitään niin lukuisten ihmisten heittämien nuolien ja kivien takia nousevassa tuhkassa. Täten olivat Lakedaimonilaiset pahemmassa kuin pulassa; sillä huopa-pantsarit eivät suojelleet heitä nuolilta ja heitetyt nuolet taittuivat heidän vaatteisiinsa, niin etteivät tienneet mitä tehdä, kun eivät voineet erottaa mitään, ja koska eivät vihollisten huudon takia voineet kuulla, mitä heille käskettiin. Kaikilta puolin ahdistettuina ei heillä ollut mitään toivoa puolustautumalla pelastua.
Kun jo suuri määrä sotureita oli haavotettu heidän kierrellessään yhdellä paikalla, niin he liityttyänsä lähemmäksi toisiansa vetäytyivät saaren äärimmäiseen linnoitukseen, joka oli lähellä, vartioväkensä suojaan. Kun he peräytyivät, hyökkäsivät kevytaseiset vielä kovemmasti huutaen rohkeasti heidän kimppuunsa, surmaten ne Lakedaimonilaiset, jotka paetessaan joutuivat heidän käsiinsä. Useimmat pakenevista pelastuivat kuitenkin linnoitukseen ja asettuivat vartioväen yhteydessä puolustautumaan kaikkialla, missä vihollinen voisi päästä linnaan. Heitä seuraten koettivat Ateenalaiset päästä toiselle puolelle ja ympäröidä linnaa, mutta eivät tässä onnistuneet maaperän jyrkkyyden takia. Silloin he kääntyivät hyökkäyksellä vihollisia vastaan, koettaen tunkea heitä pois linnasta. Kauan aikaa, ja melkein koko päivän ponnistelivat kumpaisetkin voimiaan taisteluun, janon ja auringon helteen rasittamina, toiset koettaen karkottaa vastustajansa kukkulalta, toiset pysyäksensä asemassaan. Lakedaimonilaisten oli täällä helpompi puolustautua kuin ennen, koskei heitä voitu ahdistaa sivuilta.
Kun tästä ei tullut loppua, tuli Messeenialaisten päällikkö Kleoonin ja Deemosteneen luokse ja sanoi, että he turhaan vaivasivat itseään, mutta että jos he antaisivat hänelle joukon jousimiehiä ja kevytaseisia, keksisi hän tien päästäksensä vihollisten selkään ja pakottaaksensa heitä hyökkäämään esille. Saatuansa pyytämänsä miehet, hiipi hän salaa kenenkään huomaamatta pitkin saaren kallioisia seutuja, missä vaan tilaisuutta sai, ja pääsikin suurella vaivalla ja vaikeudella huomaamatta perille toiselle puolelle linnaa, jota Lakedaimonilaiset, luottaen paikan jyrkkyyteen, eivät ensinkään vartioinneet. Kun hän nyt äkkiä ilmestyi kukkulalle vihollisten seljän taakse, niin säikähtyivät he suuresti tästä odottamattomasta näystä. Hyökkääjät sitä vastoin rohkaistuivat äärettömästi, kun näkivät, että asiat kävivät heidän toiveittensa mukaan. Kun Lakedaimonilaisia ammuttiin molemmilta puolin, joutuivat he, jos vertaamme pientä suureen, samaan asemaan, kuin Termopylain taistelijat: sillä päästyänsä kiertotietä Helleenien selkään, surmasivat Persialaiset heidät, ja sama oli nyt Lakedaimonilaisten laita. Jouduttuansa molemmin puolin vihollisten ahdistamiksi, eivät he enään kyenneet pitämään puoliaan, vaan vähälukuisempina taistellen suurta ylivoimaa vastaan, ja ravinnon puutteesta heikontuneina, täytyi heidän peräytyä. Täten valloittivat Ateenalaiset linnoituksen sisäänkäytävät.
Kun Kleoon ja Deemostenees huomasivat, että heidän soturinsa, jos he vain sallisivat, surmaisivat kaikki viholliset, tekivät he lopun taistelusta ja estivät miehiään siitä, koska he tahtoivat viedä piiritetyt elävinä Ateenaan, jos nämät vaan heidän kehoituksestaan vaaran pakottamina malttaisivat mieltänsä ja jättäisivät aseensa. He siis airuen kautta kehoittivat vihollista jättämään aseensa ja antautumaan Ateenalaisille.
Noudattaen tätä kehoitusta laskivat useimmat kilpensä ja heiluttivat nostetuita käsiään, osottaaksensa, että he hyväksyivät tarjouksen. Kun aselepo oli tehty, kokoontuivat keskusteluun Kleoon ja Deemostenees sekä Lakedaimonilaisten puolesta Farakoksen poika Styfoon. Sillä kun entisistä päälliköistä ensimmäinen Epitadas oli kaatunut, ja kun hänen jälkeensä määrätty Hippagretas vielä elossa makasi kaatuneitten joukossa, johti Styfoon, laillisesti määrätty kolmanneksi päälliköksi, jos edellisiä kohtaisi surma, sotajoukkoa. Styfoon ja hänen seurueensa pyysivät saada lähettää airuen mannermaalla olevien Lakedaimonilaisten luokse kysymään, mitä heidän tulisi tehdä. Ateenalaiset eivät kuitenkaan päästäneet ketään lähtemään, vaan kutsuivat itse airutta mannermaalta. Kahden, kolmen pyynnön jälestä tuli vihdoin mannermaalle majoitettujen Lakedaimonilaisten lähettämä mies, joka julisti: "Lakedaimonilaiset kehottavat teitä itseänne päättämään kohtalostanne, tekemättä mitään häpeällistä." Neuvoteltuansa keskenään, antautuivat he aseineen Ateenalaisille. Sen päivän ja seuraavan yön vartioivat heitä Ateenalaiset. Tämän jälkeisenä päivänä pystyttivät Ateenalaiset voitonmerkin saarelle ja valmistautuivat purjehtimaan pois, jakaen vangit trieerarkein kesken vartioitaviksi. Lakedaimonilaiset korjasivat airuen välityksellä kaatuneensa. Saarella kaatuneiden ja elävinä vangituiden luku oli seuraava: Kaikkiaan oli saarelle saapunut 420 raskasaseista; näistä joutui vangiksi 292, loput kaatui taistelussa. Vangituista oli noin 120 Spartiateja. Ateenalaisista kaatui vaan vähäinen määrä, sillä tämä ei ollut mikään järjestetty taistelu.
Koko se aika, jonka miehet olivat saarelle suljetut, meritappelusta saakka aina saarella tapahtuneeseen tappeluun asti, käsitti 72 päivää. Näistä saivat he noin 20 päivää, joina lähettiläät olivat matkallaan sovintoa hieromassa, säännöllisesti ravintoa, mutta senjälkeen kuljetettiin heille aluksissa salaa ruokaa. Kuitenkin oli saarella vallottamisenkin jälkeen vielä sekä jyviä että muutakin ravintoa; sillä päällikkönä oli Epitadas jakanut kullekin vähemmän, kuin varat olisivat myöntäneet.
Ateenalaiset ja Peloponneesolaiset sotajoukot palasivat kukin Pyloksesta kotiinsa. Kleoonin kylläkin mieletön lupaus toteutui täten, koska hän 20 päivän kuluessa lupauksensa mukaan toi saareen suljetut Lakedaimonilaiset soturit vankeina Ateenaan.
Ei mikään muu tapaus tässä sodassa ollut Helleeneille odottamattomampi, kuin tämä. Sillä siihen saakka oli arveltu, että Lakedaimonilaiset yhtä vähän nälän kuin muun rasituksen pakottamina jättäisivät aseitaan, vaan mieluummin taistellen ase kädessä kaatuisivat. Antautuneita ei ylipäätään pidetty kaatuneiden kanssa samaa rotua olevan, ja kun eräs Ateenalaisista liittolaisista pilkoillaan kysyi muutamalta vangituista, eivätkö heidän kaatuneensa olleetkaan kunnon miehiä, vastasi tämä, että sittenpä nuoli olisikin oiva kalu, jos se voisi erottaa kunnon miehiä, tahtoen tällä osottaa, että ken tahansa voi joutua kiven ja nuolen uhriksi.