MUIJA-PARKA
Markun nuorella emännällä Marketalla on vaatehuoneessa mustaksi maalatuilla soreilla rautasilauksilla koristeltu ja lujitettu sininen iso kirstu, perintönä äidiltä tyttärelle kulkenut jo monta sukupolvea.
Siinä säilytetään silkkejä ja muita kalliimpia vaatekappaleita, kokonaisia morsiuspukujakin, muinaiskuosisia, isoäitien äitien aikuisia, joita ei ole vuosikymmeniin käytetty.
Kerran tai pari kesässä avaa Marketta kirstun helähtelevän, ison rautalukon ja ottaa silkit ja puvut esille, tuulettaa niitä, laittaa ne jälleen hyvään järjestykseen paikoilleen ja asettaa uusia koiruohoja väliin.
Marketan seitsenvuotias tytär oli äitinsä mukana, kun taas tuo arkku avattiin — on ollut mukana aina, pienestä asti, siitä asti, kun on ruvennut kävelemään ja puhumaan, ja tulee niin aina olemaan, kunnes saa kirstun haltuunsa naimisiin mennessään, jolloin se ja monet muut kirstut ja vaatesäkit juhlakulkueessa, pelimannin soittaessa viululla Porin marssia ja hyljepyssyjen ja pistoolien paukkuessa kannetaan tyttären uuteen kotiin.
Tytär on omin päin avannut kirstun vasemmassa päässä olevan kapean, kannellisen laatikon sillä aikaa kun äiti on viemässä silkkejä ja pukuja vaatenuorille pihalle tuulettumaan.
Tytär on löytänyt laatikosta joukon mustia, hopeisia sormuksia: sellaisia, joiden isoon kantaan on leikattu kukka-aiheinen koriste ja sormus itse uurrettu kuin käärmeen pinta tai linnun nilkka. Toisien kannassa on omituisia merkkejä ja piirroksia, mitä merkinnevät, Jumala hänen tiennee. Taikasormuksia ja mitä lienevät, menneiden sukupolvien jo ammoin kadonneiden koristuksia!
Äidin tullessa jälleen sisään huudahti tytär:
— Katsohan äiti! Mustia sormuksia!
— Niin, hyvä lapsi. Ne ovat hopeisia. Katsohan! Hopean merkit sisällä kaikissa!
Äiti valikoi joukosta pienen, sileän, hyvin ohueksi kuluneen, niinikään mustan sormuksen, näytti sitä tyttärelleen ja sanoi:
— Katsohan! Siinä on äidin isoäitivainajan vihkisormus! Muija-paran vihkisormus — niin.
— Muija-paran?
— Niin. Ihmiset ovat hyvin pahoja ja ilkeitä. Keksivät jos jonkinlaisia tuhmia lisänimiä syyttömille ihmisille ja veneillekin — mille vain, mikä joutuu niiden hampaisiin. Sinun äitisi isoäidille keksivät sellaisen lisänimen. Kutsuivat häntä Muija-paraksi — vaikka hän oli sairas, nuoresta asti kipeä — kuolemaansa asti, ja äitisi isoisän jaalalle saman nimen. Voi voi! Siellä ne nyt ovat tuomarinsa edessä niin pilkkaajat kuin pilkatutkin!
Seitsenvuotiaalle oli turhaa ruveta selittämään asiaa tarkemmin, mutta pidellessään vanhaa mustaksi muuttunutta sileää hopeasormusta hyppysissään, hyväillessään sitä ja sovitellessaan sitä omaan sormeensa johon se oli liian pieni, kävi hän ajatuksissaan läpi koko historian, minkä oli edesmenneiltä sukupolvilta kuullut. — — —
Miehen nimi oli Aapram, Hinun Aapram.
Hän oli suuri kooltaan ja voimakas. Hänellä oli siniset silmät ja ruskea parta. Hän oli hiljainen ja vaitelias, kulki omissa ajatuksissaan ja oli ahkera pyyntimies, kesällä kalassa ja talvella hylkeenpyynnissä.
Hän oli jo lähes kolmikymmenvuotias, kun vasta johtui ajattelemaan tyttöjä.
Jo kymmenen vuoden kuluessa olivat saaren vanhat naiset tehneet suunnitelmiaan Hinun Aapramin tulevasta naimakaupasta — että hänen tuleva morsiamensa muka on oleva suurikokoinen ja voimakas tyttö, samanlainen kuin Aaprami itsekin. He odottelivat kuin omaa asiaansa ainakin, milloin saisivat kujien varsilta ja pihoilta nähdä Hinun Aapramin hääsaaton, komeimman koko saaressa niin saattojoukon paljouteen, morsiusparin kauneuteen kuin myötäjäisten runsauteenkin katsoen.
Maailmassa käy usein päinvastoin kuin toivotaan ja luullaan. Hinun Aapram ei rakastunut saaren komeimpaan ja rikkaimpaan tyttöön, päinvastoin alkoi vuosi vuodelta yhä varmemmalta näyttää, että hän lienee sitä lajia, josta vanhatpojat tulevat. Sen päätelmän lausui eräänä kevättalvena Mestarin Amalia, ompelijan vaimo, verkonparsijaisissa, Anttulassa kerran.
Kiertoteitse tulivat nämä erilaiset ja toisilleen vastakkaiset arvelut Aapraminkin korviin, ja niitä kuullessaan hän hymähti rauhallisesti, niinkuin hänen tapansa oli. Hän antoi muijien paapattaa omaa paapatustaan ja tuumi tyynenä omia tuumailujaan ja uskoi toisinaan itsekin, että Jumala kaikessa viisaudessaan on jättänytkin hänen osalleen naispuolisen luomatta.
Luotu se oli kuitenkin, vaikkei hän sitä nähnyt, ennenkuin eräänä pääsiäissunnuntaina kirkossa, messun aikana. Silloin urkujen soidessa ja lukkarin laulaessa "O Jumalan karitsa…" osuivat hänen silmänsä ensi kerran pieneen ja hentoon keijukaiseen, Eeron Julin ainoaan tyttäreen Elsaan, joka istui naisten puolella iso kukikas silkkihuivi hartioillaan, kastanjanruskea tukka sykeröllä niskassa, kasvoiltaan totisena ja kauniina kuin neitsyt Maaria kuvaraamatussa. He katselivat kauan toisiinsa, ja siitä hetkestä asti ei Hinun Aapram saanut ajatuksistaan pois Elsaa. Hän tuli entistäänkin harvapuheisemmaksi. Myhäili vain itsekseen ja katseli, kun hänelle puhuttiin, mutta ei kuunnellut, sillä hän ajatteli Elsaa, ja jos puhujalla oli hyvin tärkeää asiaa, jos hän tuli esimerkiksi esittämään lähtöä hylkeenpyyntiin — kevätpyyntiin pyssyillä, sillä Aapram oli kaikkien haluama pyyntiveikka, niin talvella koirapyynnissä kuin keväällä pyssypyynnissä — sai hän herättää Aapramin ärjäisemällä hänelle: "Oleksä hölmö vai mikä sinuun on tullut, kun sinulle saa haastaa asiaa päiväkauden etkä sinä vastaa toiselle sanaakaan!" jolloin Aapram vastasi että "Älä puhu päiväkautta! Sano asiasi parilla sanalla — kolmella korkeintaan, että jaksan kuunnella ja ymmärtää", jolloinka toinen korkealla äänellä kysyi:
— Läheksä hylkeenpyyntiin?
— Sinun kanssasko?
— Minun, minun,
— Milloin?
— No vaikka heti.
— Lähenhän minä.
Pyyntimatkalia oli Aapramilla Elsa aina mielessä. Toverinsa kanssa hän milloin souti tai purjehti sulia, milloin veti kevyttä pientä haapiota pitkin isoja, kilometrien laajuisia jäätelejä ja ajatteli aina Elsaa, öisin teltissä maatessaankin ja olisi halunnut jutella aina toisen kanssa Elsasta, mutta toveri puhui paljon ja aina vain hylkeistä, hyljepyssyistä, hyljekoirista, jäistä, ilmoista ja kaikesta muusta taivaankannen alla, mutta ei tytöistä, sillä hän ei ollut rakastunut.
Mutta Aapram oli — hän oli kuin sairas.
Hän halveksi toisinaan toveriaan, jonka kanssa ei voinut jutella oikeaa asiaa!
Kerran, heidän retkensä toisen viikon lopulla eräänä sunnuntaipäivänä, he pysähtyivät ison telin ääreen, kiinnittivät haapionsa teliin, nousivat "maihin", keittivät hylkeenlihaa ja söivät vahvan päivällisen ja tuumivat asioita.
Kevät oli jo pitkällä.
Jäät olivat vähenneet päivä päivältä ja hylkeet myös.
Korkealta ahtojääröykkiöltä, joka oli sen telin länsisyrjällä, oli Aapram näköputkellaan tähystellyt kaikkiin suuntiin löytämättä mistään läheisiltä jäiltä mustaa pilkkua, hyljettä.
Päivä paistoi pilvettömältä taivaalta.
Meri värehti kirkkaan sinisenä alkavassa länsituulessa.
Virta kuljetti heitä kohti kotisaarta, jonka korkeat vuoret kangastelivat tumman sinisinä kaukana idässä, missä näkyi vain sulaa vettä ja muutamia purjelaivoja, jotka luoviskelivat siellä ja odottelivat pääsyä määräpaikkoihinsa. Haminaan ja Viipuriin ja mikä minnekin.
Heidän pieni haapionsa oli täynnä hylkeitä. Se kantoi enää tuskin muuta kuin ne hylkeet, mitä siinä jo oli, ja pyssyt ja miehet. Tuskin kämmenen leveyttä oli sen parras vedenpinnan yläpuolella. Tuuli näytti kiihtyvän, ja oli varmaa, että purjehtiessa vesi käy yli partaan, oli sitten peränpitäjä kuinka varovainen hyvänsä. Siitä he olivat varmat ja keventääkseen haapionsa kuormaa he viskelivät hylkeet jäälle ja alkoivat syötyään ruokkia niitä isoilla terävillä puukoillaan — nylkivät rasvakerroksen nahan mukana hylkeistä pois ja lykkäsivät lihat mereen — yhden toisensa perästä, vain parhaat paikat he lihoista leikkelivät irti tuomisiksi kotiin ja latoivat rasvat haapion pohjalle, nostivat illan suussa purjeensa ja ohjasivat kohti kotia.
* * * * *
Myöhään keväällä eräänä iltana kohtasi Aapram kylän yhteisellä lähteellä, kirkon luona Elsan, joka oli vettä noutamassa.
Veden haku lähteeltä oli naisten työtä, mutta kun Aapramilla oli kotonaan vain vanha äitinsä, joka ei enää kyennyt paljon mihinkään, oli Aapramin autettava äitiään naisten töissä, ja hän kantoi muun muassa sangolla veden lähteeltä kotiin niinkuin naiset muissa taloissa.
Aapram ammensi ensin Elsan sangon vettä täyteen ja sitten omansa.
Hyljeretkillään ja pitkin kevättä oli Aapram miettinyt valmiiksi pitkät keskustelut Elsan kanssa, kun hänet kahden kesken tapaisi, ja nyt, kun tilaisuus siihen tuli — näin odottamatta ja valmistelematta — ei heillä ollut mitään sanottavaa toisilleen, he katselivat vain toisiaan ja hymyilivät. Aapram tunsi itsensä levottomaksi. Hän hengitti nopeaan ja sydän löi rauhattomasti, ja päästä tuntuivat kaikki ajatukset paenneen — hän ei löytänyt mitään sanottavaa. Hän ihmetteli itsekin, kun lopultakin kuuli itsensä puhuvan. Sanat kuuluivat:
— Tule illalla kirkon portille — Elsa — kello kymmenen!
— Kirkon portille?
— Niin.
— Mitä varten?
— Muuten vain — juteltaisiin.
— Eihän meillä ole mitään juteltavaa! Juttele nyt, jos sulla mitä on!
— Ei nyt. Ei se nyt sovi.
— No, kun ei sovi, niin ei sovi. — Minä menen illalla muuanne.
— Minne?
— Mitäs se sinuun kuuluu!
— Sinä olet vihainen — pahalla päällä…
— Niin olen. Minä olen aina pahalla päällä!
— Aina?
— Niin.
Elsan silmistä luki Aapram toista: Ne hymyilivät ja hänen suunsa nauroi.
He kohtasivat sinä iltana toisensa kirkon portilla, menivät kirkkotarhaan, jossa vanhat sireenit kukkivat ja tuoksuivat, ja istuivat kauan kirkon portailla, usein senkin jälkeen ja useimmiten ääneti.
Toisinaan oli Elsa tosissaan pahalla päällä, eikä voinut sovinnolla keskustella mistään asiasta ja nousi lopulta kiivaana ylös, meni matkoihinsa ja jätti Aapramin yksin istumaan. Ne olivat Aapramille raskaita iltoja. Kauan istui hän sellaisina iltoina yksin ja päätti, ettei koskaan enää puhuttelisi Elsaa. Tämä päätös pysyi kerrankin voimassa kokonaisen viikon, kunnes hän taas oli eräänä iltana lähteellä vettä ammentamassa ja oli juuri saanut molemmat sankonsa täyteen ja aikoi lähteä pois, kun hän nosti silmänsä ja näki Elsan tulevan omalta suunnaltaan, toista kujaa myöten. — Jo kaukaa Elsa nauroi hänelle ja lähemmäksi tultuaan sanoi:
— Mikset sinä niin moneen aikaan ole hakenut minua mukaasi?
— Sinähän et tahdo!
— Minäkö! Minun on ollut ikävä sinua.
Usein, vuosia myöhemmin, ollessaan jo Elsan kanssa naimisissa, ihmetteli Aapram itsekseen erikoisesti kahta seikkaa:
Ensiksikin, että miksi hänen osakseen oli sallittu Elsa, tuo pieni hento keijukainen, joka oli kivulloinen ja heikkorakenteinen, ei kyennyt edes verkoilla käymään, oli sairastellut jo pienestä pitäen, maannut vuoteen omana väliin viikkomääriä ja oli köyhä, kun suuria, komeita, terveitä ja rikkaitakin tyttöjä olisi hänen laiselleen ollut tulossa kuinka monta hyvänsä, ja toiseksi, miksi hän oli ihastunut alusta alkaen Elsaan, joka oli niin kiukkuinen ja oikukas — totta puhuen riitainen! — Erään kerran Vironmatkalla eräässä virolaisessa kortsissa eli kapakassa, Lonttovassa, toiset miehet humalan noustessa päihin häntä siitä moittivat ja suorastaan vaativat selitystä, mutta Hinun Aapram, vaitelias ja hidaspuheinen mies, ei ennättänyt seurata heidän nopeaan tulevia monia kysymyksiään eikä kyennyt vastaamaan mitään — eihän hän edes itselleen sitä ollut koskaan voinut selittää, vaikka joskus asiaa mietiskeli ja ihmetteli. Vanhin joukosta, Iso-Ville, koetteli parhaansa mukaan vastata Aapramin puolesta, koska oli sukulainen, Aapramin setä, ja puhui jotakin Aapramin lempeästä luonnonlaadusta ja sääliväisestä mielestä kaikkia kärsiviä ja kivulloisia kohtaan ja sallimuksesta, joka antaa ristin kullekin kannettavaksi, miellytti se sitten kantajaa tai ei. Aapram antoi miesten jutella ja tyynenä tuumi itsekseen: "Jos onni on risti, kantaa sen mielellään ja jos sallimus antaa sellaisen onnen, niin siunattu olkoon silloin sallimus!" —
Jo heti naimisiin mentyään ja vähän ennen sitäkin ja varsinkin sitten, kun Elsa ja hänen pikku muijansa niinkuin hän Elsaansa leikillä nimitti kotioloissa, alkoi yhä pahemmin sairastella, rupesi Aapram tosissaan miettimään keinoja, joilla parantaisi tulojaan, sillä kalastus tuotti vain sen, että he juuri ja juuri leivissä pysyivät. Ei jäänyt säästöön penniäkään lääkkeiden hankkimiseen, vielä vähemmän millä hommaisi rakkaan muija-parkansa mantereelle hakemaan parantajan apua. Hän tiesi vanhastaan, että se, jolla on jaala tai sitä isompi alus, hankkii purjehtimalla itselleen ja perheelleen paremman toimeentulon kuin kalastaja.
Aapram päätti rakentaa itselleen jaalan.
Se vei vuosia, mutta se oli ainoa keino.
Syksyllä, heti kalastuksen päätyttyä, alkoi hän käydä metsässä aamupimeästä iltapimeään hakkaamassa ja veistämässä jaalatarpeita: anturapuun, kaarijuurikkaita, polvia ynnä muuta. Hän veisteli kaikki valmiiksi metsässä, että olisivat keveämmät talvella vetää kelkalla kotiin. Naapurit olivat hänelle avuliaita. Joukko nuoria miehiä tarjoutui sahoineen talkoisiin sahaamaan metsässä kaikki laita- ja muut laudat. Lumen tultua vedettiin niinikään tavara talkoilla kotiin. Sama ilo jatkui keväällä jaalaa laidoitettaessa ja seuraavana keväänä kaaritettaessa, kantta tilkitessä ja muissa isommissa töissä. Kolmantena keväänä oli jaalan runko valmis veteen lykättäväksi. Päivän noususta on Aapram häärinyt sen ympärillä: laitellut tervatuista pintalaudoista liukkaan telakan jaalan juosta veteen ja kiertänyt ympäri kylää pyytämässä naapureita vielä kerran kerääntymään hänen jaalansa ympärille, lykkäämään sitä mereen. Kello läheni kahtatoista, jolloin mereenajon piti tapahtua.
Kaikki oli valmiina Aapramin puolesta.
Hän kävelee piippunysä suussa ja kädet housuntaskuissa ja ihailee jaalansa kauniita muotoja puolelta ja toiselta.
Kuin kulta ja uusi mahonki hohtivat sen tervatut honkalaidat.
Tummanruskeina paistoivat vahvojen tammivaarnojen päät, joilla laitalaudat oli lyöty kaariin kiinni. Ne olivat päihinsä imeneet enemmän tervaa kuin sileät laitalautojen pinnat, siitä syystä olivat ne tummanruskeita.
Aapram vetelee nysästään kiihkeänä savuja.
Hän tietää, että taistelu, jota hän on viimekuluneet vuodet käynyt, lähenee päätöstään, ja hän on voittanut.
Niin!
Voittanut!
Se on oikea sana!
Vielä muutama päivä jaalan takiloimiseen satamassa, ja hän on valmis lähtemään meren vapaille ulapoille ansaitsemaan rahaa enemmän kuin kalastajat! Saraimessaan hänellä on talvella valmistetut purjeet — vanhoista tosin pienentelemällä ja uudestaan leikkaamalla tehdyt — laivarikoista vuosien kuluessa saamistaan vanhoista purjeista. Kyllä ne niin hyvät ovat, että niillä purjehtii monta kesää ja sittenpähän on aikaa hankkia uusia, vähän kerrallaan, niinkuin kaikki muutkin. Samassa saraimessa ovat myös lokit ja köydet — kaikki säästöä vuosien takaa, löytöjä milloin minkinlaisesta merenajosta.
Saraimen seinustalla odottavat valmiiksi höylätyt, raudoitetut ja hylkeen rasvalla öljytyt mastot ja muut purjepuut.
Kaikki on valmista!
Ei muuta kuin paikoilleen asettelee.
Hän riemuitsi ajatellessaan, mikä ilo tulee hänen muija-paralleen, kun hänellä on vastaisina aikoina enemmän ja parempaa keitettävää ja paistettavaa ja parempia vaatteita kuin ennen ja hän pääsee omalla jaalalla hakemaan parantajan apua ja elää vanhaksi!
Niin!
Me elämme vanhoiksi, muija-parka! huusivat hänen ajatuksensa.
Väkeä alkaa kerääntyä paikalle, mutta Aapram sitä töin tuskin huomaa.
Hommaan hän liittyy kyllä mukaan, innokkaimpana ja joukon johtajana, mutta vain ruumiillisesti hän on mukana työssä — ajatukset liitelevät muilla mailla, onnekkailla ilon ja riemun teillä, siinä valtakunnassa, joka ei ole tästä maailmasta, ja siellä kuulee hän — tuo muutenkin vaitelias mies, mielikuvitusihminen, vain yhden riemukkaan huudon: "Me elämme vielä vanhoiksi, muija-parka!" eikä huutaja ole kukaan muu kuin hän itse, ja hänen ulkonainen Aapraminsa rientää puolelta toiselle järjestelemään ja entistäänkin harvapuheisempana sanoo sanan tai pari, jotka joka kerta tulevat koneellisesti, saapuvat kuuluville kuin sieluttomasta koneesta konsanaan.
Miehiä ja poikia kuhisee jaalan ympärillä kuin muurahaisia ja kylän kaikki hyljekoirat ovat kerääntyneet siihen myös, kuten aina, ja tappelevat.
Jaala lasketaan kallistumaan vasemmalle kyljelleen tervatuille teloille ja liukkaaksi voideltu lylypuusta tehty siivitta asetetaan kupeen ja telojen väliin.
Keulan edessä on pari miestä asettamassa paikoilleen niin sanottua väkeväämattia, noin parin jalan pituista vahvaa tammipölkkyä, jonka sisällä on sellainen kone, että kun pölkyn kupeessa olevasta veivistä kiertää, nousee sen sisältä voimakas rauta ulos yhä pitemmälle ja pitemmälle ja pitemmälle. Tämänlaisten väkevämattien tehtävänä on nostaa hartioillaan ylös suuria painoja, alusten keuloja ynnä muuta tai myös, kuten tällä kertaa, lykätä alus liikkeelle teloillaan. Matin alapää nojataan keulan edessä olevaan kiveen ja sen sisältä tuleva väkirauta aluksen keulaan. Väkevämatti puolestaan on valmis.
Kupeen alle asetetaan pitkän, vahvan kuusisen rangan pää ja pölkkyjä alle, lähelle päätä. Siitä tulee voimakas vipu, jolla jaalaa heilutellaan ja narrataan liikkeelle. Neljä viisi miestä on jo valmiina sillä nytkyttämään lähtijää.
Kaikki on valmiina ja paikoillaan.
Miehet asettavat hartiansa jaalan keularyntäitä vasten ja nojaavat jalkansa teloihin tai kiviin ja alkavat kaikki huutaa ja työntävät väkevänmatin avuksi minkä jaksavat, ja kupeen alla olevan vivun yläpää heiluu kiivaasti ylös ja alas. Alus nytkyy ja urahtaen luisuu tuuman, urahtaa vielä kerran, ja kolmannella alkavat miehet yhdestä kurkusta huutaa: "Kovast, kovast, kovast…", niin että korvia huumaa. Sen kuulee jaalakin, tutisee, jytisee ja vavahtelee ja alkaa luisua kohti vettä, vauhdin ja "Kovast, kovast"-huutojen yhä kiihtyessä. Huuto huumaa väkijoukkoa ja koiria, jotka alkavat yleisen tappelun niinkuin aina. Jo koskettaa jaalan anturapuun peräkanta vettä. Isoja väriläikkiä leviää tyyneen veden pintaan anturan mukana veteen joutuneista tervapisaroista. Telat jytisevät ja pauhahtaen kiitää jaala veteen. Aapramin tunteet kuohuvat yli reunojensa. Hän on selvillä, että se silmänräpäys on tullut — on juuri ohi kiitämäisillään, jolloin uuden aluksen nimi on huudettava, mutta ennenkuin hän ennättää päästä ajatustensa isännäksi, huutaa hän ilmoille sen sanan, joka on koko ajan ollut hänen ajatuksissaan. Hänen piti huutaa aluksen nimeksi "Meretär", mutta hän huusikin, raskaasti huoaten: "Muija-parka".
Kaikki katsoivat kummissaan Aapramiin.
Vanha Kokin Jussi menee Aapramin eteen ja sanoo:
— Mitäs sä mies oikein meinaat?
— Mitäs minä meinaan? Enhän minä mitä meinaa!
— No olisit sä nyt voinut huutaa paremman nimen aluksellesi kuin "Muija-parka" — saamari vie — en paremmin sano! Hullukos sinä olet! Eihän tuo ole mikään veneen nimi! — — —
Jaala kellui kauniina tyynessä vedessä, kiinnitettynä köyteen.
Rannalla nuoret miehet ahtoivat ankkuria ja ketjua haapioon, viedäkseen ne jaalaan ja hinatakseen aluksen satamaan ja ankkuroidakseen sen sinne.
Ketjun parhaillaan helistellessä tuli alas rantaan Aapramin vanha äiti hätääntyneen näköisenä.
Hän lähestyi Aapramia ja puheli hänelle hiljaa:
— Kuulehan, Aapram! Sinulle on tapahtunut suuri onnettomuus: Elsa on meidät jättänyt.
— Mitä haastat!
— Sitä vain, että Elsa on nyt jättänyt meidät — kuollut. Voi, voi!
Tule sisään pian.
Elsa makasi vuoteellaan hengettömänä — autuas hymy kasvoillaan.
Heidän puolivuotias tyttärensä oli herännyt kätkyeessään, jossa nauroi ja potki peitettään.
Aapram istuutui ikkunanaluspenkille, lähelle Elsan kuolinvuodetta, ja istui siinä sen illan ja seuraavan yön ja seuraavan päivän ja niin aina hautajaisvalmisteluihin asti, syömättä ja juomatta ja nukkumatta. — — —
Pieni hautaussaattue, edellä kuusi omaista, jotka kantoivat valkeaa ruumisarkkua, ja sitten Aapramin setä, joka kantoi valkeaa ristiä, sitten Aapram vanhoine äiteineen ja sen jälkeen muutamia läheisiä sukulaisia — kaikki mustissa puvuissa, kulki Aapramin kotoa kylästä kohti kirkkotarhaa. Sinne ja tänne oli kerääntynyt uteliaita ihmisiä, ja niin voivat olla ihmiset kummallisia, että kuultiin siellä ja täällä kuiskittavan jotain "muija-parasta" — tarkoittaen sillä sekä häntä, jota kannettiin kirkkotarhaan, että takiloimatonta jaalaa, joka odotti ankkuroituna satamassa. — — —
Kuukaudet tulivat ja menivät, ja kesä kului, mutta entiselleen ei tullut Hinun Aapram. Hän ei voinut unohtaa Elsaansa eikä välittänyt jaalasta, jota kansa tosissaan hoki "Muija-paraksi" — nuo tunnottomat ihmiset, joilla ei ollut aavistustakaan, mistä syystä hän tuli sotkeutuneeksi sanoissa silloin, kun hänen oli huudettava jaalansa nimi.
Syksyllä hän möi jaalansa kaikkine irtaimistoineen. Hänelle oli yhdentekevää, elikö hän nyt kalastajana vai purjehtijana, kun Elsaa ei enää ollut olemassa.
* * * * *
Äiti hyväili vanhaa ajan mustuttamaa hopeaista vihkisormusta ja saneli tyttärelleen:
— Kun sinä tulet suureksi, juttelen minä sinulle kaiken, mitä tästä tiedän, nyt et sinä vielä ymmärrä. Kerran saat sinä itsellesi nämä kaikki, nämä sormuksetkin. Sen sinulle vain nyt jo sanon, että kaiken muun saat hukata, mutta älä tätä sormusta. Sitä seuraa onni köyhyydessäkin.
LANKUT TAI HENKI!!!
Toos-Jutta oli sikäli merkillinen mies, että hän oli Liiva-Simon lanko.
Mitään muuta ylpeilyn syytä hänellä ei ollutkaan, mutta olihan siinä jo paljon.
Toos-Jutta ylvästeli tällä lankoudellaan sekä Suomessa että Virossa.
"Minä olen Rantalan Juhannes, tai niinkuin ne omassa keskuudessa kutsuvat Toos-Jutta, Liiva-Simon lanko", esitteli Jutta itsensä.
Hän ei ollut itse tehnyt mitään, josta kannattaisi laulun laatia, mutta joutui vasten tahtoaan ja ilman omaa ansiotaan tai mahdollisuuttaan kerran sankariksi tapaukseen, josta vielä kauan kertoillaan.
Se tapahtui eräänä kesänä, jolla ei ole — enemmän kuin muillakaan saarelaiskesillä — vuosilukua, vaan jota nimitetään siihen aikaan tapahtuneen merkittävimmän laivarikon mukaan turskalaivakesäksi.
Sinä kesänä nimittäin hajosi Maahelliin turskalaiva.
Kun turskalaivalla ei kuitenkaan ole sen suurempaa osuutta Jutan elämässä, jätämme sen sikseen ja siirrymme Jutan lankkujuttuun, joka on siksi tärkeä tapaus, että on suorastaan ihme, ettei kesä saanut siitä nimeään, ja sen se olisi saanutkin, ellei turskalaivaa olisi tullut.
Turskalaivakesä, eli Toos-Jutan Iankkukesä, oli kulunut vasta heinäkuun toiselle viikolle.
Valoisten öitten vuoksi ei varsinainen ajoverkkokalastus ollut vielä alkanut, mutta yksi ja toinen oli jo käynyt kokeilemassa ja sattunut jo saamaankin, ja kun tuoreen hailin hinta oli korkealla ja Jutan rahakukkaro tyhjänä, läksi Jutta mainitun viikon perjantai-iltana — paha enne! — poikansa ja vävynsä kanssa ajoverkoille.
Puhalsi itätuuli.
Päivän painuessa pilvettömältä taivaalta alas luoteen alle laski Jutta verkkonsa mereen kuuden sylen kohonuorien varaan riippumaan ja ajautumaan virtain mukana.
Tämä tapahtui maan takana, noin kolme meripenikulmaa Hempan-apajalta länteen.
Heikko virta kuljetti moottoria ja verkkoja ensin pohjoiseen ja sitten lounaaseen.
Moottori keinui aika ajoin hyvinkin rajusti aallokossa ja riuhtoili köyttä, jolla se oli kiinnitetty verkkojataan.
Toos-Jutalla ei nimittäin enää ollutkaan mikään vanhanaikainen purjeilla ja airoilla kulkeva haapio, vaan moottori.
Venhe eli alus oli kyllä entinen vanha verkkohaapio, mutta ei sitä enää ainakaan Jutan itsensä kuullen kukaan hirvennyt kutsua millään entisellä nimellä — ei edes verkkopaatiksi ollut sitä lupa sanoa.
Se oli nyt perästä keulaan ja pohjapuusta partaisiin ja vaivaisen maston nokkaan asti moottori.
Masto oli totisesti vain aavistus siitä, mitä sen olisi pitänyt olla. Se oli kevyt ja lyhyt, ja pidettiin siinä veneen kulkiessa pientä purjepahaista, ei lisäämässä vauhtia, sillä se oli hyvä muutenkin, vaan estämässä liikaa heilumista, niinkuin esimerkiksi suurissa höyrylaivoissa.
Yöllä, miesten vetäessä suloisia unia keulapuolen yli viritetyn purjekankaisen varjon alla, paloi mastossa lyhty, jonka punertava tuli heilui kuin kirkas vaskilappu vihreän harmaata yötaivasta ja merta vasten ja katosi toisinaan kokonaan näkyvistä painuessaan jonkin isomman aallon taakse.
Jutta luotti siihen, että laivojen keulavahdit kyllä näkevät hänen merkkitulensa ja ymmärtävät sitä karttaa.
Verkkojen matalalle ajautumisesta, vaikka virtakin paranisi, ei taas ollut pelkoa ainakaan neljään tuntiin, ja silloin olisi jo päivän nousu niin lähellä, että verkot olisi vedettävä.
Joku oli väittänyt kerran rantakäräjillä Jutan itsensä kuullen, että "Toos-Jutan moottori kuuluu pahasti reistailevan — ahaa, siinähän tämä on itsekin…" ja siitä asti — kiusallakin — kuljetti Toos-Jutta moottorissaan vain yhtä airoa, täyttä airoparia ei milloinkaan, vieläpä hän ylvästeli jo kadottaneensa koko soututaidon.
Purje, niinkuin sanottu, oli vain osa siitä, mitä sen olisi pitänyt olla, mutta airo oli tavallinen tukeva haapion airo. Mitä varten Jutta kuljetti mukanaan tuota yhtäkään airoa, jäi monellekin arvoitukseksi. Jutalla oli omat vanhat juonensa, isiltä perityt vaistomaiset pelkonsa ja varomisensa. Hän enemmän tai vähemmän tiedottomasti käsitti, että sattuipa milloin hyvänsä niin käymään, että toisen verkot ajautuvat kiinni hänen verkkoihinsa, niin onhan sitten edes airontyvi, millä antaa syypäälle, sillä moottorin veivi, ja niin myös jakoavain, ei kumpikaan tuntunut olevan mukava lyömäase, eivät ylety minnekään. Se oli ehdottomasti viisas ajatus, yksi viisaimpia, mitä Jutan aivoissa oli koskaan syntynyt. Haapio — nimittäin Jutan moottori — käyttäytyi yhä rajummin aaltoilevassa meressä kuin kiinnikytketty villi elukka: se heitti väliin ylös ilmaan takakoipensa, nimittäin kaksi märkyydestä kiiltävää potkurin räpylää, väliin taas vanhanaikuisen etupuolensa, pääsemättä kytkimestään, jolla se oli kiinni verkkojadan päässä. Toisinaan tuli kohti vyöryvä kertalaine puhisten ja sihisten ja ryöpyttäen suolaista vaahtoa yli veneen. Keulan yli vedetty öljytetty varjovaate pärisi lakkaamatta tuulessa, ja vesi ropsahteli ja rapisi sen päälle putoillessaan ja virtaili solisten takaisin mereen. Varjon alla peitteisiin kääriytyneenä nukkui Toos-Jutta tovereineen sikeimmässä unessaan. He eivät heränneet, vaikka veneen heittelehtiessä väliin töhräsivät nyrkeillään, kyynärpäillään tai olkapäillään toistaan suoraan kasvoihin. Heidän unensa oli oikeaa merimiehen unta, sillä kaiken aikaa he kuulivat, mitä meri tekee.
Alhaalla mustanvihreässä syvyydessä uivat hailit ajaen takaa saalistaan, pikku äyriäisiä, ja joutuivat Toos-Jutan verkkoihin.
Meri, tuuli, äyriäiset ja ja hailit valvoivat, kaikki muu nukkui.
Uneliaalta näytti myös tuo kalpea heinäkuun kuu, joka oli päässyt korkeimmilleen ja alkoi hiljakseen siirtyä länttä kohti ja olisi muutenkin valoisan yön tehnyt jutalle täysin kalattomaksi, ellei myrskyävä meren pinta olisi luonut syvyyksiin salaista pimentoa, jossa hiljakseen huojuvat verkot eivät näkyneet hailien tarkkoihin silmiin.
Myrskyten ja meuraten kuluivat yön nopeat hetket. Miehet heittelehtivät riuhtovassa vuoteessaan toisiaan vastaan, mutta eivät olleet siitä millänsäkään. Koettivat vain parantaa asentoaan ja nukkuivat. Toos-Jutta itse onnistui nojaamaan molemmat jalkansa konetta ja makuukojua erottavaan lautaan ja päänsä erääseen kaareen ja saamaan käteensä nuoran pätkän, joka riippui piitassa ja alussa heilui joutilaana ja piiskasi hänen kasvojaan. Näin oli hän saavuttanut tukevan asennon ja nukkui rauhallisemmin kuin ruhtinas höyhenvuoteellaan.
Pian tapahtui kuitenkin jotakin, joka muutti olot kokonaan.
Toos-Jutan päivisin valvova osa nukkui mitä sikeimmässä unessa nyt yöllä, mutta päivisin nukkuva osa valvoi ja piti vahtia. Se alkoi kuulla jotakin kaukaista jytinää, joka tuli läpi veneen laitojen ja läpi meren, ja se alkoi seurata tämän jytinän kehittymistä.
Idästä, meren takaa, oli noussut näkyviin suuri höyrylaiva ja sen pyörivä, lohenpunainen evä ja koneisto ja tärisevä jättiläisrunko synnyttivät tuon jytinän, joka levisi kauas läpi ilman ja meren.
Höyrylaivalla oli ankara lankkukuorma, niin ankara, että koko laiva oli korkean, komentosillan tasalle ulottuvan kansikuorman vuoksi kupeellaan, aivan kaatumaisillaan, varsinkin isompien kertalaineiden sitä heilautellessa. Jos ainoakaan sellainen vyöryvä mäki olisi tullut sivulta, olisi laiva pannut paikalla anturansa ja lohenpunaiset pohjalevynsä kuivamaan. Se vaara näytti nytkin olevan lähellä joka hetki.
Jytinä selveni selvenemistään ja — omituista kyllä — äkkiä lakkasi kokonaan.
Sillä hetkellä Jutan valvova ja vartioiva osa ryhtyi hälyytystoimiin, joka tapahtui siinä muodossa, että Jutta oli näkevinään seuraavanlaista unta:
Toos-Jutalla oli olevinaan kotona, saarella, lapsenristiäiset tai jotain sentapaista, paljon ihmisiä ja hälinää. Naiset kantoivat kahvia pöytään. Jutta itse istui vieraineen pöydässä — Jutta pöydän päässä, jaellen sokeroituun kahviin viinaa. Pöydässä istui myös eräs virolainen, joka juuri ihastuksissaan ääneen huokasi "Oh sa Jumal!" minkä johdosta Jutta oli alkavinaan kertoa jotain juttua toisille, kun Jutan vaimo hätääntyneen näköisenä tuli toisesta huoneesta, nyhkäisi Juttaa olkapäästä ja sanoi, "Jutta, joudu pian! Kartanolla on varkaita!" jolloin Jutta nousi pöydästä ja selitti toisille: "Istukaa, hyvät vieraat! Kyllä minä tulen ja juttelen tarinani loppuun, kunhan ensin ajan ne roistot pois pihalta!" Hän käveli ovelle ja työnsi sen auki. Mutta sen sijaan, että olisi löytänyt itsensä pihalta varkaita ajamasta, löysikin Jutta itsensä heti hereillään veneestään, pilkisti ulos varjon alta ja näki kesämyrskyssä möyryävän meren ja siinä aivan lähellä paikallaan seisovan mahtavan höyrylaivan, joka valtavalla kohinalla puski pitkästä, savutorven edessä olevasta pillistään liikaa voimaansa ulos ja huojui aalloissa. Laiva oli niin lähellä, että voi erottaa sen kannella ja komentosillalla olevat miehet. Niillä näytti olevan kaikilla jotain kiirettä ja touhua. Jutta herätti paikalla toverinsa, joille sanoi:
— Katsokaapas! Se vihollinen on varmaankin ajanut verkkojen kohonuoraan, jonka on kehinyt häntänsä ympärille, ja nuoran perässä luultavasti verkotkin, koska ei pääse paikaltaan. Pankaapas moottori käymään, niin ajetaan sen luo, noustaan komennolle ja annetaan päämiestä airontyvellä päin kuonoa niin että kyllä tietää toisen kerran varoa, missä on verkkotulet: mastotuli ja sapalyhti! Pahalaisen oinaat, mitä ovatkin tehneet!!
Toos-Jutan vävy ja poika ryömivät näkyviin keulasta, ja hieroen silmiään silmäili vävy merta yltympäriinsä, pysähtyi lopulta ja sanoi:
— Tuollahan meidän sapalyhty on kokonaan toisella suunnalla! Ei laiva verkkoihin ole ajanut — ja mitä nämä nyt yhdet verkot ja verkkoköydet hänen tiellään olisivat! Hämähäkin kinoa härän tiellä!
— No mitäs se siinä sitten tohisee?
— Jaa — sitä minä en tiedä.
Samassa kuului laivasta päin sellainen jytinä ja jyrinä, että miehet verkkoveneessä säpsähtivät.
Laiva oli avannut ketjut auki ja antoi kansikuorman luisua mereen.
Jyrisi kuin ukkonen.
Samassa nousi laiva kohdalleen, pani koneensa jälleen pyörimään ja alkoi painua länsilounaaseen. Meressä ui iso röykkiö — kuin luoto — suuria, puhtaita, jalorotuisia honkalankkuja.
Ne nähtyään ja paikalla ymmärrettyään tilanteen Jutta sanoi:
— No nyt antoi Jumala meille leipää seitsemäksi vuodeksi! Ei muuta kuin ruvetaan ajamaan tavaraa moottorilla maalle. Jääkööt verkot nyt siksi aikaa tänne.
— Oleksä hölmö! ärjäisi Jutan sekä vävy että poika kuin samasta suusta, ja vävy jatkoi:
— Eihän nyt näitä verkkoja jätetä, vaikka nuo lankut olisivat pelkkää kultaa.
— No vedetään verkot sitten helkkarin kiireesti, ennenkuin muut ennättävät tulla.
— Vaipa nää nyt ennättävät. Ei tämä yöllä mihinkään näy.
Verkot vedettiin ja saatiin paljon kaloja.
Olisi ollut parempi, jos tällä kertaa ei kaloja olisi ollut, mutta eihän niitä siellä meren selällä voinut ravistella poiskaan verkoista.
Sitten ajettiin lankkulautan luo.
Iso se olikin.
Sen varjopuolella laine tuskin tuntuikaan. Niin sen luo tuli kuin pienen saaren rantaan.
Miehet sitoivat veneensä lankkusaaren rantaan kiinni ja kävivät maihin.
Niin siinä kävelikin kuin oikealla saarella — se erotus vain, että tämä heilui ja huojui meren mukana — oli oikeasta maaperästä irti.
Kun kaikki lankut näyttivät yhtä hyviltä, rupesivat miehet valikoimatta panemaan niitä veneeseensä.
Venettä kuormattiin lautan suojapuolella, ja kun saaliin aiheuttama innostus oli suuri, ei muistettu ottaa huomioon eräitä tärkeitä seikkoja.
Ensiksikin, että meressä käy kohtalaisen iso laine.
Toiseksi, että vene ei nyt ole laineessa, vaan lautan suojassa.
Ja kolmanneksi, että kun keulasta täytyi lankkujen tieltä ottaa pois varjo, jonka alla miehet nukkuivat ja joka kovalla ilmalla kulkiessa varjosti konetta merivedeltä, jäi kone nyt alttiiksi meren kuohuille, joka taas voi muuttaa kulun sangen epävarmaksi.
Tämän viimeksimainitun miehet kyllä jossakin ajatustensa peräkamarissa aavistivat, mutta väittelivät omaa itseäänkin vastaan, että "Kun siihen keulan puolelle pannaan lankkuja, varjostavat ne konetta, sen minkä se varjoa tarvii", ja "Heittävänhän tuo tuntuu tuulikin", päätti asian Jutta.
Lopulta oli vene kuormattu.
Oli jo usein arveltu riittävän, mutta aina oli joku kolmesta sanonut: "Pannaan vielä muutama lankku. Siinä ne menevät, missä muutkin", ja oli kuorma niin lisääntynyt lisääntymistään, että tuskin kämmenen korkeudelta oli keskiveneessä ylälaitaa enää näkyvissä.
Vene tyrkättiin irti lankkusaaresta ja airon avulla käännettiin keula menemään ohi lankkusaaren pohjoispään kotia kohti.
Päivä nousi juuri silloin ja meni heti pilveen.
Tuntia myöhemmin rupesi satamaan ja silloin oli Jutta kumppaneineen ja moottoreineen noin kilometrin tai pari lautasta länteenpäin ajelehtimassa tuulen mukana länttä kohti.
Kävi nimittäin niin, että kun vene oli irroitettu lautasta ja vävy asettunut perää pitämään ja Jutta poikineen kyykistynyt koneen ääreen pannakseen sen käymään, ei se totellut ryypyistä eikä veivittämisestä huolimatta.
Suhahteli vain, mutta ei antanut ainoaakaan paukkua. "Suhu suhhuu suhu", pani moottori, ja miehet hikoilivat.
Jo oli tullut vävykin keulaan koneen luo.
Lopulta kone pyörähti muutaman kerran aika rytinällä ja lakkasi uudestaan.
Sillä aikaa tehtiin tärkeä huomio.
Vauhtipyörä, mentyään vinhasti ympäri kymmenkunta kertaa, puhalsi ympärilleen ja ylös ilmaan vesisuihkun.
Huomattiin, että veneen pohjalla on paljon vettä.
Sitten huomattiin, että pumpun suu ja männän varsi varpekannella, perällä, oli unohtunut lankkujen alle.
Ruvettiin raivaamaan pumppua vapaaksi, mutta kun vene heilui ja lankut olivat raskaita ja vaikeita käsitellä heiluvassa veneessä, löi Jutta aivan omakätisesti erään lankun päällä koneen ainoan sytyttäjänastan poikki.
— Siin' on sinulle! huusivat Jutan vävy ja poika Jutalle.
Nyt oltiin kokonaan tuuliajolla ja mentiin tunti tunnilta poispäin kotisaaresta, pitkin aavaa merenselkää, kohti vielä aavempia Valtiasmeren ulapoita.
Pumppu oli saatu selväksi, mutta vettä tuli sisään kaatuvista kertalaineista, joita ohjaamattomalla veneellä ei voitu välttää ja jotka villeinä kuohuivat yli veneen, enemmän kuin laineiden väliajoilla ennätettiin pumputa tai muuten pois ajaa ja vene painui noin tuuman tunnissa aina syvemmälle ja syvemmälle…
Yhdellä airolla ei ollut paljon merkitystä näin kovassa tuulessa. Siihen kulutettu voima nähtiin pian voitavan käyttää viisaammin veden pois ajamiseen.
Luovimiseen ei myöskään voitu turvautua purjeen mitättömyyden vuoksi.
Lankuistaan ei taas Toos-Jutta olisi raatsinut mitenkään luopua.
Hän odotti tuulen kääntymistä tai tyyntymistä.
Sitä hän odotti ja päätti kestää viimeiseen asti hukkaamatta ainoaakaan lankkua. — — —
Saaressa oli jo aikoja sitten huomattu laivan kaataneen kansikuormansa mereen, sillä jahti toisensa perästä purjehti lankkupaikalle.
Jahteja oli siellä jo kymmenkunta ja samanverran moottoreita.
Kukaan ei näyttänyt kiinnittävän huomiotaan Juttaan, eikä hän sitä toivonutkaan.
Hän odotti vain tuulen kääntymistä tai muuta ihmettä, seisoen veneensä perässä helmari vasemmassa kourassa ja oikealla vedellen pumppua männästä.
Satoi kuin saavista kaataen.
Miehet olivat pukeutuneet öljyvaatteisiinsa.
Vettä tuli sekä taivaasta että merestä.
Aika ajoin sai Jutta kunnon ryöpyn merestä, ja suolainen vesi virtasi hänen valkeasta parrastaan, kulmakarvoistaan ja pitkin hänen perunankuorenvärisiä kasvojaan.
Yksi ja toinen jahti jo luovi paluumatkalla.
Samoin jättivät lautan moottoriveneet, joiden sätkytys kuului Jutan korviin asti.
Yksi jahti oli vielä lautan luona ja — ihme ja kumma! — kun se nosti purjeensa, ohjasi se suoraan Juttaa kohti.
Tunsihan Jutta jo kaukaa tulijan vanhasta harmaasta peräpurjeesta, jonka halki keskeltä kulki kaista uutta kangasta, paikka, sillä purje oli siitä viime syksynä kerran kovassa ilmassa puomin katketessa revennyt halki.
Ei se kukaan muu ollut kuin Jutan pahin vihamies Jyrin Kaape, joka siellä "Vellamollaan" lasketteli täysin purjein myötäistä Jutan moottoria kohti.
Kuka ystävä ja oikea naapuri ja kylänmies tai kunnon ristitty mikä hyvänsä tulisi noin julkeasti ja hävyttömästi urkkimaan toisen asioita! Ei sitä kukaan muu tee kuin itse paholainen ja mahomettilainen — musta kansa!
Kaape näkyi itse istuvan perässä ohjausratin sarvissa.
Yksi miehistä seisoi kajuuttaan nojaten, kädet lyhyen öljytakin taskuissa.
Pari miestä seisoi keulassa kädet niinikään taskuihin työnnettyinä.
Jutta varasi ryöpyn haukkumasanoja ja herjauksia Kaapelle, kunhan se vaan ennättää huudon kuuluviin, mutta kun Kaape antoi jahtinsa mahtavassa kaaressa kiertää ympäri Jutan veneen perän taitse ja kun jahti palavin ja pamisevin purjein ja paukkuvin jalustinlokein ja vauhtiaan vähentäen juoksi päin tuulta Jutan veneen oikealla puolella, ei hän muuta huutanut kuin:
— En minä ole sinun apuasi pyytänyt!
Kaape ei vastannut sanaakaan, ja sehän se sekoitti Jutankin hyvät aikomukset.
Kaape kohottautui seisomaan hoitaen ohjausrattia oikealla kädellään ja piippunysäänsä vasemmalla ja antoi silmänsä terävänä, mittailevana ja arvostelevana lipua Jutan lankkukuormalla ja lopulta pysähtyä Juttaan, jolle sanoi:
— Sinulla on tavallisen vähän lankkuja, Jutta. Vähän sinulla on lankkuja, mutta jos luovut niistä, vien sinut ja nuo toiset maalle. — Tännehän sinä uppoat kuitenkin.
— No — ei tässä vielä upota.
— Uppoat sinä saakuri vie kuin uppoatkin! Eiköhän se henki lie
Toos-Jutallekin kalliimpi kuin muutama tusina lankkuja!
Jutan poika ja vävy hokivat puoliääneen, että lankuista on luovuttava ja annettava ne Kaapelle sillä ehdolla, että vie veneen ja miehet maalle. Jutta myöntyi ja huusi Kaapelle:
— Sama se! En minä niin köyhä ole, että näiden lankkujen tähden puutteeseen joudun. Onhan noita lankkuja! Saathan ne jos niiden vaivainen olet, mutta siitä hyvästä sinun on hinattava tämä moottori ja miehet jahtisi perällä kotiin. Ota lankut ja anna hinausköysi!
— Moottori! Aja kotiisi itse moottoreinesi! Jos minä kerran sinut pelastan, ovat minun sekä lankut että moottori! — Ymmärräk' sä! Hä!!
— No, ota sitten vaikka henkikin, senkin merenryöväri.
— Merenryöväri!! Merenryöväri! Vai merenryövärin nimen tässä saa siitä hyvästä, että auttaa toista, vaikkei olisi pakko — ei mikään pakko! Pidä kitasi kiinni, tai annan airontyvellä, ettet enää koskaan leukojasi availe!
Köysi viskattiin Jutan moottorin keulaan ja toinen perään. Niillä kiinnitettiin moottori jahdin kupeelle. Jahdin keulapurjeet olivat vedetyt yläpuolelta kiinni, vastaan, ja jahti kellui piissä, kulkematta eteenpäin.
— No! Alkakaa antaa lankkuja tänne näin jahtiin! komensi Kaape.
Jutta miehineen rupesi antamaan ja Kaape miehineen ottamaan. Kiireesti tehtiin työtä, mutta vielä kiireemmin sitä olisi pitänyt tehdä, sillä kun moottorista annettiin ylös jahtiin viimeistä lankkua, täyttyi vene kokonaan vedellä ja riuhtaisi aallokon auttamana köydet poikki ja vajosi keula edellä syvyyteen. Jutta vävyineen ennätti kuin onnen kaupalla kiivetä jahtiin, mutta Jutan poika täytyi vähissä hengin onkia merestä. Hän oli ennättänyt jo vetää merivettä henkeensä eikä kannelle päästyään kyennyt omin voimin kajuuttaan kävelemään, vaan täytyi häntä kainaloista taluttaen auttaa. Kajuutassa pantiin hänet koijaan makaamaan, ja vähän ajan perästä toimitti Jyrin Kaape hänelle juotavaksi kuumaa teetä, palsamia ja viinaa selitellen:
— Enhän minä mikään pakana enkä mahomettilainen ole, vielä vähemmin merenryöväri! Autanhan minä pulaan joutunutta, ja pane se mieleesi!
* * * * *
Sinä päivänäkös oli hommaa!
Pitkin päivää kulki jahteja ja haapioita (ja moottoreja myöskin!) saaren ja sen lankkuapajan väliä.
Kylässä kuului pelkkä lankunläiske ja kolke, kun niitä maalle kannettiin ja viskeltiin ja järjesteltiin ristikkopinoille kuin lautatarhoissa ainakin.
Satamassa oli yhtä menemistä ja tulemista iltaan asti, ja minkä lähemmä iltaa päästiin, sen äänekkäämmäksi kävi puhe rannoilla.
Muutamissa valkamissa olivat akat kokoontuneet suuriin parviin haukkumaan toisiaan. Väitettiinpä, että Tepkan Matin rannassa jo tapeltiinkin täyttä vauhtia, ja sieltä päin se pahin melu kuuluikin. Mentiin katsomaan, mutta ei siellä ainakaan enää mitään varsinaista tappelua ollut, ellei oteta lukuun sitä, että sinne Tepkan Matin saraimen seinukselle, verkkopuiden alle, oli kokoontunut parikymmentä hyljekoiraa, jotka pitivät aika metakkaa. Valkeita hampaita, suuria mustatäpläisiä valkeita koiria ja koiran häntiä ja jalkoja vilkkui ja pyöri yhtenä vilinänä, ja ilmaa tärisytti sellainen rähäkkä, haukkuminen, kiljuminen, vingahtelu ja ulvahtelu, että ihmisääni ei siinä pauhinassa kuulunut mihinkään. Läheisellä rantatiellä tappeli myös puolentusinaa poikaa — kuusi seitsenvuotiasta — nimittäin Toos-Jutan pojan poika parin toverinsa kanssa kolmea Jyrin-Kaapelaista poikaa vastaan. Poikien ja koirien tappelu oli vain jonkinlaista jälkikaikua ja tartunnaista vaimojen välillä käydystä tappelusta. Vaimot olivat jo lopettaneet ja hajaantuneet kantamaan lankkuja pinoihin, lennätellen pitkin rantaa haapiolta haapiolle ja valkamalta valkamalle teräviä tai tylsiä haukkumasanoja ja ilkeämielisiä viittauksia tämän ja tuon entisyyteen.
— Onk' siitä niin pitkä aika, kun sinun miehesi linnassa istui! huusi vielä kerran vanha Toos-Jutan vaimo yhtä vanhalle Jyrin-Kaapen emännälle, ja tappelu oli alkaa uudestaan.
Tämä vilkas mielipiteiden vaihto valkamissa oli taaskin vain kaukaista kaikua tappelusta, jota käytiin merellä yhä pienentyvän lankkulautan ympärillä.
Tuuli oli hiljentynyt paljon, ja meri alkoi tasaantua tunti tunnilta. Silloin tällöin tuli vielä suuria ummikkaita, jotka rytisyttivät hajaantuvaa lankkukasaa. Siellä täällä ajelehti jo yksityisiä lankkuja ja lankkuryhmiä. Niiden seassa näkyi aironsirpaleita, sillä sangen usein kohosi airo ilmaan ja räiskähti yhteen toisen airon kanssa. Monet iskut sattuivat myös oikeaan maaliin, nimittäin läheisen haapion tunkeilevaan ohjaajaan.
Pian oli korjattu merestä viimeinenkin lankku, ja ilta läheni, ja tappelu vaimeni ja loppui kokonaan ensin merellä ja myöhemmin valkamissakin sitten, kun kaikki lankut olivat paikallaan pinoissa ja haapiot vedetyt ylös teloilleen, sarainten ovet kierretty lukkoon ja väki hajaantunut väsyneenä koteihinsa.
Vielä illan hämärissä ryhmittyi lähteeltä tulevia tai lehmiä kotiin hakevia naisia kujien risteyksiin päivittelemään, että on se ollut päivä tämäkin, ja pahimmin soimattiin Jyrin Kaapea, joka — "ainakin niin kerrotaan, mutta älä sano minun sanoneeni…" — oli upottanut Toos-Jutan moottorin ja huutanut Toos-Jutalle että "lankut tai henki!" käytyään illalla hakemassa viimeisiä lankkuja ja ryöstettyään Toos-Jutankin omat. — "Joutaisi joutua linnaan istumaan tästäkin — mokomakin merenryöväri!"
Vielä illalla myöhään istui Toos-Jutan vaimo Karuliina muutamien muiden emäntien kanssa naapurissa valittamassa surkeuttaan.
Hänestä tuntuu hyvältä keventää sydäntään purkamalla Jyrin Kaapesta ja hänen omaisistaan häväistysjutun toisensa jälkeen.
Hän on jo miltei leppynyt.
Oikeuden vaaka tuntuu vähitellen pyrkivän tasapainoon, ja hän oli miltei jo antaa anteeksi Jyrin Kaapelle.
— Ota lisää kahvia, Karuliina ja te muut myös! sanoo naapurin emäntä kaadettuaan täyteen kupit.
— Olisihan se jo neljä kuppia riittänyt! kursailee Karuliina kermaa kuppiinsa kaataessaan ja ryypiskellessään kahvia, ja hän jatkaa äsken aloittamaansa kuvausta Jyrin Kaapen tyttäristä. Hän on päässyt jo nuorimpaan tyttäreen Selmaan, joka on pari kuukautta ollut kaupungissa palvelijana ja oli nyt kotona jälleen:
— Isäänsähän nämä ovat tulleet Jyrin Kaapen tyttäretkin. — Ylpeitä teiskailijoita ja peiskailijoita ne ovat jokikinen ja vielä niistä tulee vaikka mitä — — — vaikka varkaita ja murhamiehiä — — — Niinkuin nyt tämä Selmakin!! — — — Sillä kun nääthän on viiet rimpsut hamehissaan ja hatut — — — (pyörittää päätään ja maiskuttaa suutaan) — — — Ne sitten pitää olla sitä ja ne pitää olla tätä, että voi voi voi! — — — Kyllä sitä on sitten kuultu siitä elävästä vaikka mitä! — — — Eihän nämä nyt vanhat ihmiset ole enää kaikkea näkemässä, mitä maailmassa tapahtuu, mutta kuuleehan ne sentään aina — kuuleehan ne vanhat paljonkin! — — — Että ei sitä kaikkea haastaakaan voi, mitä siitä elävästä nyt on kuultu! — — — Että se nyt vasta sitten elävä on!
Karuliina huomasi, että oikeuden vaaka alkaa jo kallistua Jyrin-Kaapen vahingoksi, ja hän oli jo hyvällä tuulella, hänen kävi surku jyrinkaapelaisia, häntä säälitti ja kadutti ja hän alkoi puhua tasapainon saavuttamiseksi jo hyvääkin Jyrin Kaapen perheestä mainitsemalla:
— Kuuluihan tuo paapattaneen rannassa jo Jyrin-Kaapen akkakin sille Kaapelle, että "Johan se on julki jumalatonta, että upottaa toisen moottorin ja ryöstää lankut!" — että "Olishan me tultu toimeen ilman näitä Toos-Jutan lankkujakin!" ja että "Eihän varastetulla ja ryövätyllä tavaralla siunausta ole — ollaanhan se jo koettu!" ja paljon muuta. Etteihän se koko pere sentään ihan samanlaista ole! Ei ole! Ei ole!
Lopuksi joivat emännät vielä lekkoakin, joka valmistetaan siten, että lautaselle tai kuppiin kaadetaan viinaa ja se sytytetään palamaan ja kun tuli on sammunut, on lekko, naisten viina, valmis juotavaksi. Se se on hyvää kahvin kanssa ja vahvistaa sydäntä ja koko tätä maallista tomumajaa.
Emäntien lähtiessä kotiinsa kumotteli jo sinertävän punertavalla idän taivaalla keltainen heinäkuun kuu, jolle koirat ulvoivat. Muuten oli kylä jo taas pitkästä aikaa ihan hiljainen.
KIIS-HEMMAN VIIMEINEN PÄIVÄ
Kiis-Hemman oikea nimi oli Herman Kiiski, mutta sitä nimeä hän kuuli vain harvoin kylänluvuissa eli kinkereissä, joissa hän kävi säännöllisesti joka vuosi. — Oikeastaan hän siis kuuli alkuperäisen nimensä vain kerran vuodessa, sillä muut tilaisuudet, se on kihlakunnan käräjät, olivat vielä harvinaisempia, nimittäin Hemmaan itseensä nähden, sillä hän oli rauhallinen ihminen ja joutui käräjiin vain joskus ja silloinkin todistajana, varmana todistajana, jonka sanaan ja valaan voi luottaa.
Hänen vanha talonsa oli metsän reunassa, kylän äärimmäisenä, korkealla kivisellä paikalla, josta näkyi muu kylä harmaina kattoina ja kattojen takana meri ja saaren satama mastoineen.
Pihamaa oli niin kivinen, ettei siihen voinut edes muokata perunamaata. Kivien välissä kasvoi ohutta, mutta tiivistä nurmea ja kukkia — kissankelloja, pieniä vaivaisia valkoapilaita ja punertavia kissankäpäliä.
Pihan itäpäässä oli Hemman oma talo, vaaleanvihreäksi maalattu: ikkunalaudat, nurkkalaudat ja ovet olivat valkeat. Ikkunalasit olivat pienet, kuusi matalaa ruutua joka ikkunassa. Lasit lienevät olleet jo vuosikymmenien ikäiset, sillä ne välkähtelivät ulkoa katsoen kaikissa sateenkaaren väreissä.
Pihamaa oli pitkä ja kapea, noin neljäkymmentä askelta pitkä ja noin parikymmentä askelta leveä — länsipäästään tuskin kymmentä.
Metsää vasten, pihan pohjoisreunalla, oli pitkä aitta ja katosrivi. Uloimpana lännessä tässä rivissä oli ensin hevostalli, jossa ei neljäänkymmeneen vuoteen ole ollut hevosta, entisinä aikoina vain, Hemman parhaalla iällä, jolloin hän harrasti niin sanottua vironajoa. Sitten oli navetta, jossa asusti lehmä Hemman äitivainajan aikoina. Nykyjään se niinkuin hevostallikin oli tyhjä. Hiukan erillään navetasta, samassa rivissä kuitenkin, oli sauna. Katot tässä rakennusrivissä olivat vanhoja sammaltuneita malkokattoja ja näyttivät nykyjään turpeista tehdyiltä, sillä niillä kasvoi siellä ja täällä heinää ja joku kuusentaimi — toivoton kasvupaikka kuuselle, tulevalle mastopuulle. Miltei keskiosassa aittariviä oli puukatos. Sen edessä oli iso kasa puolikuivia kuusenrankoja, joita Hemma oli edellisenä talvena kelkalla vedellyt omasta metsästään.
Näihin aikoihin oli Hemma saaren vanhin mies, lähemmä yhdeksänkymmentä, eikä ollut koko pitkän ikänsä aikana sairastanut mitään tautia, ei tietänyt, ei edes aavistanut, miltä tuntuu hampaansärky, päänkivistys, reumatismi tai muu.
Hemman ikätoverit olivat jo aikoja sitten kuolleet, mitkä kotonaan, mitkä merellä. Hemma käveli saarellaan yksin — nuorempi väki ei häntä ymmärtänyt.
Hemma oli vanhapoika.
Läheisin sukulainen oli sisarenpoika vaimoineen ja lapsineen. Nämä asuivat toisessa päässä taloa, ja Hemma yksinään toisessa. Jostain syystä, joka jäi Hemman eläessä selvittämättä, Hemma asui sukulaisistaan erossa — paikkasi itse vaatteensa, keitti ruokansa, ja toimitti muut askareensa. Kerran viikossa kävi kuitenkin sisarenpojan vaimo pesemässä Hemman permannot sekä pesi myös hänen pyykkinsä ja leipoi hänen leipänsä, ja taas tästä vastapalvelukseksi piti Hemma koko talon polttopuissa.
Kerran eräänä kirkkaana heinäkuun aamuna on Hemma noussut ylös jo auringon nousun aikana ja sahannut kuusen rangoista runsaan vaaksan pituisia pölkkyjä.
Häneltä on mennyt pitkä aika, ennenkuin hän on saanut rangan aina pukille — siinä olikin vähän monta konstia keksittävä, ennenkuin ranka pukille nousi! Paljon nopeammin se kohosi ennen rakennushirsi seinän korkeimmille kerroksille — entisinä aikoina! — Ensin rangan pää sahapukin sarvien väliin ja sitten vähän vähältä, tuuma tuumalta se kulki pienin nykäyksin yhä ylemmä ja ylemmä ja lopulta hervahti pitkin pituuttaan sahapukin kaikkien sarvien varaan. Koukkuisilla sormillaan hyväili Hemma rankaa pitkän aikaa ja koetteli, heiluuko se. "Ähä — sinä veitikka! Siihenpäs vain kellistyit, vaikka teit vastarintaa vanhemmallesi!" — Hemma oli tottunut vanhuudessaan puhelemaan ääneen yksin ollessaankin. Hänen kuulonsa oli mennyt melkein kokonaan. Täytyi kovasti huutaa, jos tahtoi puhutella Hemmaa. Tästä syystä ja kukaties kuinka monesta syystä, oli Hemma tottunut juttelemaan yksinään itsekseen. Hän puheli kuusenrangalle, sahapukille, sahalle, kirveelle ja kaikelle.
Ranka oli sahapukilla.
Ei tuntunut heiluvan yhtään.
Lujasti oli sarvien välissä. Hyvin näytti kaikki luonnistavan.
Vanha, kiiltäväteräinen halkosaha seisoi siinä vasemmalla veistopölkkyyn nojaten. Matkaa oli sen luo noin sylen verran, ja Hemma tarvitsi sinne mennäkseen nelisen askelta, mutta eihän ollut lähempänäkään paikkaa, mihin olisi voinut sahan mukavasti asettaa pystyyn, eikä sitä voinut maahan viskata — terä olisi särähtänyt kiviin ja soraan tai saanut heinistä kosteutta ja ruostunut.
Pitkä aika meni sahan hakuun.
Sitten hän vähä vielä hiveli sormillaan sahan terää. "Pihkaa on joutavaan tarttunut! Mistäs sitä nyt on tullut? — Ne ovat niin pihkaisia — nuo kuusenrangat — ja oksaisia — ja oksat kuin vaskivaarnoja. Siinäkin taas hammas kärjestään lytistynyt. Mikäs sen muu tekee kuin nuo joutavan kovat oksat. Täytyy katsoa tarkemmin mistä sahaa… Tarkemmin täytyy katsoa!"
Sahanterä asetetaan rungolle.
Sitä ennen on visusti katsottava, etteivät oksat taas petä — syövät vielä koko sahan, kun yhtenään täytyy viilata.
Tuosta noin!
Vähän liian pitkä pölkky — eivät taida sopia niin pitkät halot lieteen
— Polttakoot lyhemmiksi — ei tässä auta katsoa!
Hemma asettaa jalat tukevaan asentoon, sylkäisee ensin oikeaan kämmeneensä ja sitten vasempaan ja lykkää sahan liikkeelle.
Saha on tottunut Hemman liikkeisiin ja tahtiin. Täsmälleen yhden vaaksan lykkäys ja siraus ja sitten pitkä lepo — veto ja pienempi siraus ja taas lepo, ja joka vedolla ja lykkäyksellä tippuu Iastukasaan hyppysellinen sahajauhoa — oikeaa kellertävää ja kuusenpihalle lemuavaa sahajauhoa ja lopulta pölkky putoaa maahan. Saha nostetaan kauniisti veistopölkkyä vastaan pystyyn, sitten Hemmo menee takaisin sahapukin luo, jossa hän kumartuu ottamaan ylös pölkkyjä, katselee sen päässä olevaa sahanjälkeä, pyyhkii siitä pois irtonaisen sahajauhon ja kantaa pölkyn hyvään järjestykseen pinoon, lähelle veistopölkkyä — kohottautuu niin suoraksi kuin voi, silmäilee taivaalle, jossa sattui lentämään varis, ja huomaa samalla, että päivä on jo niin korkealla, että olisi murkinan aika. Hemma sahaa kuitenkin rangan loppuun, koska se on tavallista lyhyempi, ja lähtee vasta sitten aamiaiselle.
Kun hän kääntyy sahapukilta, osuu hänen silmänsä erääseen vanhaan viikatteen terään, joka on pistetty aitan nurkan väliin ja on ollut siinä jo vuosikymmeniä.
Hemma ottaa viikatteenterän hyppysiinsä ja katselee sitä.
Kylläpäs olet osannut ruostua sinäkin!
Ruoste se näet tuppaa itsensä joka paikkaan.
Ei siltä ole tallella mikään — saatikka nyt tämänlainen vanha viikatteenterä.
Kesä ja talvi, vilu ja helle, sade ja pouta, kylväminen ja niittäminen seuraavat toinen toistaan — vuosi vuodelta.
Ihmiset katoavat, mutta Jumalan luomakunta on aina sama.
Ihmisiä tulee ja ihmisiä menee — ja rakennukset harmaantuvat ja sammaltuvat ja painuvat maata kohti.
Pitikin sinun, vanhan viikatteen terän, siinä nurkan raossa olla köllötellä niin monet kymmenet talvet ja kesät ja tulla vielä kerran käsiini! Vielä kerran — niin niin.
Muistanhan minä sen heinäkuun päivän kuin tämän hetkeni, jolloinka sinunkin terälläsi päivä välkähti ja hamarallasi kuu kuumotti!
Viilsit heinää Ojamaan niityllä kuin partaveitsi ja Sannan, naapurin tytön hiuspalmikko heilahteli ja hameen helmat hulmahtelivat ja posket hohtivat ja minulla oli täysi työ pysyä hänen tasallaan niittäessäni kilpaa. Äh!
Itsekseen puhuessaan sanoi Hemmo aina vihaisesti — "äh!" kun hänelle johtui mieleen epämiellyttävä teko tai sana. Nyt hänelle oli johtunut mieleen se, että hän oli silloin illalla, vuosikymmeniä sitten, niityltä tultua puhutellut Sannaa ja kosinut ja saanut naurut palkakseen — naurut ja ylenkatseen — ylenkatseeksi ainakin Hemma selitti sen, että Sanna katseli häntä aina siitä asti ynseästi.
Tätä tapausta piti Hemma elämänsä tuhmimpana eikä enää koskaan kosinut ja jäi vanhaksi pojaksi.
Se oli pitkä historia!
Siihen sisältyi vuosikymmeniä — muutamiin sanoihin, joita ei voinut koskaan hävittää olemattomiin. Hemma kävi läpi nämä vuosikymmenet — pitkät vuosikymmenet, ja pisti vanhan viikatteen terän jälleen nurkan rakoon.
Melkein samaan nurkkaan oli lyöty vanha, ruostunut hyljerauta. Se oli syvällä puussa, mutta läksi ulos, ja sen kärki oli vielä kirkas, se osa kärkeä, mikä oli syvimmällä puussa. Merkillistä!
Mikä ajaa minun silmiini tänään vain niitä kappaleita, jotka johtavat mieleen piikaväen — vanhalle miehelle?
Paksun elämänkirjan lehtiä käännetään taaskin takaperin, alkuunpäin — vuosikymmen toisensa jälkeen — kuusikymmentä vuotta.
Ennen nuorena sanottiin: Viisi vuotta sitten! — ja se oli olevinaan jos jotain — paljon aikaa nimittäin. Kuinka köyhiä silloin oltiin! Nyt kääntelen minä vuosikymmeniä! Viisikymmentä vuotta! Kuusikymmentä vuotta! Minä olen rikas! — — —
Siihen aikaan tämä sama hyljerauta ja hyljepyssy mukanani olin menossa hylkeenpyyntiin — ja Sanna tuli kujalla ennen rantaa vastaani.
Nuoruuden hulluudessani en uskonut taikoihin — vielä enemmän olisi minun pitänyt varoa pahaa ennettä, kun se tuli Sannan muodossa vastaani. Sanna nauroi minulle, otti pyssyn olaltani — voimaa ja vikkelyyttä sillä pakanalla oli! — ja sanoi näinikään: "Mitäs sä meinaat Kiis-Hemma, kun menet pyhänä hylkeenpyyntiin!" — En näet ollut muistanut, että on sunnuntaiaamu. Nuoruuden hulluudessa ja pyynti-innossani en muistanut viikon päiviä. En viitsinyt takaisinkaan kääntyä.
Tulin jäälle, löysin hylkeen, lähestyin, ammuin.
Savu pöllähti ylös kirkkaaseen kevättalven ilmaan, mutta hylje katosi näkyvistäni, ja sen paikalla seisoi jäällä naisen haamu — Sannan muotoinen. — Kirkkaassa päivänpaisteessa minulle syntiin vajonneelle näytettiin taivaan näkyjä, ja minäkös sain jalat alleni!
Siihen löin sinut, hyljerauta, ja siinä olet saanut ruostua — vuosikymmeniä — ruostua ja katua kuin minä itsekin.
Mutta mitä katumista sinulla, elottomalla kappaleella on!
Ei sinulla mitään ole!
Olet vain vuoroin pimeässä ja vuoroin päivän paisteessa ja odotat loppuasi!
Toistahan tässä on minun!
Hemma kääntyi hitaasti aitan nurkalta asuntoaan kohti, loi silmänsä ylös huikaisevaan päivään ja alkoi kävellä köpötellä pitkin pihapolkua.
Hänen jalkansa oli kompastua pieneen pyöreään punertavaan kiveen, nyrkinkokoiseen, joka oli keskellä polkua.
— Mikä holvetti tuon on siihen raahannut — jalkoihin! ärähti Hemma, kumartui, otti kiven kouriinsa, koukkuisten sormiensa varaan ja kantoi sen pihan eteläsivulla olevaan kiviaitaan.
Aamiaisensa laittoi Hemma itse, kuten useimmat muutkin ateriansa.
Hän kävi rannasta hakemassa sisarensa pojalta, joka oli yöllä ollut verkoilla, tuoreita haileja, laittoi tulen lieteen, kuori perunat ja keitti hyvän kalakeiton, ja se tiedettiin koko saarella, ettei kukaan niin hyvää kalakeittoa osaakaan keittää kuin vanha Kiis-Hemma.
Aamiaista laittaessaan, syödessään ja aterian jälkeen tyytyväisenä röystäillessään ja polttaessaan piippuaan hän ajatteli vanhoja asioita, edesmenneiden ihmisten elämänvaiheita ja surullisia ja hauskoja tarinoita ja puheli ääneen ihmisten kanssa, joita ei vuosikymmeniin ole enää elävien joukossa nähty. Näin oli Hemma sinä aamupuhteena elänyt läpi pitkät ajat — pitkät vuosikymmenet — ja tästäkin kesästä kaikki viikot tuntuivat jo menneiltä. Hänestä alkoi tuntua kuin olisi jo syksy — syys- tai lokakuun aurinkoinen ja tyyni päivä, jälkikesä, ja totta totisesti häntä hiukan viluttikin.
Syksyä se merkitsee!
Sitä se merkitsee.
Ja niin Hemma etsi esille kuutinnahkaisen vanhan karvalakkansa, tarkasteli sitä joka puolelta ja puheli sille: "Kyllä sinä kestät vielä monta vuotta — kestät sinä!" ja painoi lakin päähänsä, hiuksettomaan päähänsä, joka siitä tuli hyvilleen, kun karvalakki sitä niin mukavasti lämmitti. Sitten hän taas painui ovesta ulos ja meni työpaikalleen, jossa mietiskeli, jutteli itsekseen, sahaisiko vielä vai rupeaisiko jo pilkkomaan.
Hän päätti ruveta pilkkomaan ja vei sahan korjuuseen, höllitti sen jännettä ja asetti sen sitten puukatoksen sisäseinälle omiin vaarnoihinsa riippumaan ja sanoi sille: "Olehan nyt siinä — taas — huomiseen asti! Jos Jumala ei anna sadetta huomiseksi, niin sitten taas sahataan! Sahataan, sahataan!"
Hemma tulee katoksesta päivänvaloon.
Silmiä huikaisee, mutta vilua on tuuli.
Talvea se tekee!
Hemma katselee ja kuuntelee.
Tuulee kovasti idästä.
Vaikkei Hemma enää kuule ihmisten puhetta, elleivät ne puhu likellä ja kovenna ääntään, luulee hän kuulevansa meren kohinan. Se kuuluu väliin kimakkana ja väliin römäkkänä, ja pihalla kasvava saarni suhisee.
Meri möyryää ja kohisee.
Hemma muistaa, että noin se kohisi ennenkin ja on niin ikuisesti kohissut.
Muistin läpi vaeltavat ne vuodet, jolloin hänellä oli jaala ja hän teki sillä pitkiä matkoja.
Meri kohisee ja pauhaa.
Paikalle, jossa Hemma seisoo, näkyy satama ja meri yli kylän harmaiden kattojen ja sataman ja meren välillä oleva aallonmurtaja. Siinä meren aallot särkyvät ja puhaltavat vihoissaan ylös monta syltä korkean vaahtopilven, joka hohtaa auringon paisteessa ja kaatuu yli aallonmurtajan alas satamaan. Siitä vasemmalle näkyy Kappelniemi ja sen metsikössä ovat Hemmalle tutun entisen kivirakennuksen rauniot, entisen Vallesmannilan rauniot.