Sielläkös oli ennen elämää!
Ihan ryöppyää kuin meren hyökyaallot Hemman muistissa sen ajan ja elämän kuvat: Loppumattomia tanssiaisia kivikartanossa ennen, siellä missä on nyt vain rauniot — punaista ja valkoista — tiilen ja kalkinmurskaa.
Tanssiaisia — juominkeja — kapteeneja — matruuseja — saaren tyttöjä ja poikia — viiniä ja olutta ja pelimanneja — he — he — Hemma itsehän oli siihen aikaan paras pelimanni — ja eräänäkin yönä vallesmanni salaa veti Matiksen kauniin Heleenan ikkunasta sisään alakerran kamariinsa — hehheh, heh — ihan naurattaa, kun ajattelee — — —
Toisinaan salakuljettajain — luntreijarien — tutkintoja — ruoskimisia —
Tervapamppu, tervapamppu!
Niin niin!
Ja Hemma itse oli siihen aikaan ruununperämies ja hänen oli oltava kaikessa vallesmannin apuna — —
Hemman suu värähtelee niitä muistellessa. Hän muuttaa mällin kiireesti toiseen suupieleen ja irvistää, sillä monta kipeää muistoa tulvii esille. — — —
Raunioina on nyt talo.
Joutaa ollakin!
Talvi tulee, talvi tulee.
Syys on saapunut, ja talvi tulee… — — —
"Ei! Eivät ne työt näin seisoen joudu!"
Hemma kävelee työpaikalleen, ottaa pölkyn pinosta ja asettelee sitä veistopölkylle pystyyn, halkilyötäväksi.
Ohi kulkee ihmisiä, jotka pysähtyvät, ja ihmettelevät, että mitä tuo Kiis-Hemma meinaa, kun on pannut karvahatun päähänsä kesähelteellä. Mutta eiväthän ne mitään ymmärrä, nuoret. Eräs niistä pysähtyykin, nuori punakka tyttö heinätaakka selässä Hemman pihan kiviaidan taa ja huutaa Hemmalle jotain karvahatusta ja heinäntekohelteestä, ja Hemma katselee tyttöä ja näkee sen suun käyvän kuin puhuessa, mutta kun ei mitään kuule, jättää hän asian sikseen ja ryhtyy työhönsä. "Jos sinulla on oikeaa asiaa, niin tule tänne likemmä haastamaan", sanoo hän kuitenkin, ja tyttö lähtee taakkoineen kävelemään kylään päin ja nauraa mennessään — mokomakin kikattaja!
Hemman on vaikea saada halaistavaa ja pilkottavaa kuusenpökkelöään seisomaan liikkumattomana paikallaan veistopölkyllä. Se tahtoo heilua puoleen ja toiseen, ja sitä saa kaksin kourin siirrellä ja asetella. Lopulta löytyy tukeva asento, ja Hemma tarttuu kirveensä varteen — sylkäisee ensin oikeaan käteensä ja sitten vasempaan, ja hitaasti alkaa kirves kohota — kohoaa ja kohoaa — hitaasti, mutta varmasti — sivu Hemman päälaen ja alkaa sieltä hyvää vauhtia kiitää kohti pölkkyä, jonka ruskeaa sydäntä kohti kirveen teränsuu on tähdätty. Mutta Hemma ei ole huomannut että hänen aamiaisella ollessaan on sisarenpojan vaimo viritellyt yli pihan pyykkinuoria, ja noin puolimatkassa vauhtiaan putoaa kirves kaulansa kohdalta pyykkinuoralle ja jää sinne, Hemma säpsähtää ja hellittämättä käsiään kirveen varresta nostaa silmänsä, katsoo ylös, näkee asian ja huudahtaa:
— Paholaisen nuorat!
Hän huomaa sisarenpoikansa vaimon saunan luona pyykkiä pesemässä ja huutaa sille: "Mitäs, sä tuhma, tähän olet, kirveen tielle, nuorias viritellyt! Tuleksä kiireesti korjaamaan ne pois! — Hyvä, ettei sattunut terän kohta nuoraan — olisi mennyt poikki!"
Pölkky toisensa perästä tulee pilkotuksi, ja pienet keittiöhalot, runsaan vaaksan pituiset, latoo Hemma kauniiseen pinoon, halko halolta, sikäli kun niitä veistopölkyltä silloin tällöin putoilee, päivänpaisteeseen kuivumaan.
Päivällisen syö Hemma sisarenpoikansa puolella. Mitkä lie olleet syntymäpäivät siellä — niitä nuorten hullutuksia — ja emäntä tarjosi päivälliset siitä syystä Hemma-enolle.
Ja oli siihen muukin syy:
Sisarenpojan nuori vaimo oli silloin aamupäivällä nauranut katketakseen sille, että eno löi kirveensä nuoraan, ja yritti sitä muistellessaan nauraa yhä vielä, mutta hillitsi itsensä. Hänellä oli tästä paha omatunto, ja hän tahtoi hyvittää Hemma-enoa tarjoamalla päivällisen ja pullakahvit, eikä Hemmalla niin mukavaa ja hyvää oloa ole ollutkaan vuosikausiin.
Päivällisen jälkeen hän juttelee ja tupakoi sisarensa pojan kanssa ja yrittää sitten lähteä omalle puolelleen ottaakseen pienen päivällisunen, niinkuin hänen tapansa oli — "Rämpii ruumista ja viluttaa — pahat ilmat siitä tulevat", sanoi hän, johon sisarenpoika sanoi: — Oikaise itsesi tuohon noin meidän vuoteeseen — eihän se siitä pahene.
Hemma istuutui vuoteen laidalle, lykkäsi pois jaloistaan puukengät ja kävi maata ja nukkui heti, ja talon muu väki hajaantui omiin töihinsä. — — —
Oli jo illan suu, ja kun Hemma-enon päivällisunet läpi vuosikymmenien olivat olleet vain noin tunnin pituisia, alkoi tämä pitkä päivällisuni toisia ihmetyttää, ja kun he menivät ottamaan lähempää selvää asiasta, havaitsivat he, että Hemma-eno oli jättänyt maallisen olonsa.
SAARELAIS-SUSANNA
Tämä Susanna erosi monessa suhteessa oikeasta. Ensiksikään ei hän ollut kaunis kasvoiltaan kuin raamatun Susanna — muulta ruumiiltaan kyllä — juteltiin, ja toiseksi oli hän niin kiukkuinen, ettei kukaan uskaltanut hänen kanssaan väittelyyn asti keskustella, mieliksi vain koetettiin jutella, mikäli yleensä juteltiin, sillä Susanna oli itse aina äänessä, ja kovassa äänessä olikin. Hänen puheensa kuului aina yli kylän, kun hän portillaan seisoen puhutteli ohikulkijoita.
Kolmanneksi erosi hän raamatun Susannasta siinä, että hän oli nuori leski ja että hänen nimensä kyläläisten kesken ei ollut Susanna vaan Perämiehen-Sanna, koska hänen miesvainajansa oli ollut perämies, nimittäin kailetista pudonnut perämies eli toisin sanoen purjelaivan perämies, joka on tipahtanut kajuuttaan kattoikkunan eli kailetin läpi, eikä oikeaa tietä, siis mies, jolla oli perämiehen taito ja kokemus, mutta ei perämiehen papereita.
Yhtäläisyyttä taas oli, että tämänkin Susannan nuoreen olentoon oli ihastunut kaksi vanhaa miestä, molemmat entisiä merimiehiä, jotka asuivat vastapäätä Susannan taloa, noin kahdensadan askeleen päässä, ja näkivät molemmat ikkunoistaan Susannan pihan ja tähystelivät, molemmat niinikään, vanhoilla näköputkillaan Susannaa, joka askarteli pihallaan. Matka ei ollut pitkä, mutta he tahtoivat nähdä tarkkaan — mitenkä Susannan silmät toisinaan leimahtelivat ja toisinaan hymyilivät ja suu käy, kun hän portillaan seisoen puhuttelee ohikulkijoita. Ja mitenkä Susannan korkea rinta aaltoilee, kun hän suuttuneena jotakin haukkuu, huutaen niin että kylä ja vuoret kaikuvat ja — eräiden koiranleukojen levittämän ilkeämielisen huhun mukaan — tyynen lauantai-iltaisen merenkin pinta rupeaa hiljalleen väreilemään. Tai mitenkä hän jollekin, joka taas oli pysähtynyt hänen portilleen kuuntelemaan, kuvaili jotain hauskaa tapausta ja ratkesi sitten niin makeaan nauruun, että se tarttui tähysteleviin miehiinkin. Näissä hommissa ollen on heitä totta totisesti nimitettävä miehiksi, eivät he mitään tutisevia taateja olleet muutenkaan, pois se! Kuusikymmenvuotiaita vasta! He rähähtivät myös nauramaan, kolahduttivat vahingossa näköputkeaan ikkunan pieleen, huomasivat toisensa, loivat toisiinsa vihaisen, petomaisen silmäyksen — sitä varten oli pää pistettävä ulos ikkunasta ja katseltava seinän suuntaan, toisen vasemmalle ja toisen oikealle — mutta eivät virkkaneet sanaakaan, vetäytyivät vain jälleen sisään ja sulkivat ikkunansa ja katselivat Susannaa paljain silmin ikkunan läpi, kunnes taas Susanna sattui olemaan tavallista paremmin näkyvissä, keskellä pihaansa, tai saunansa portailla — sillä tämäkin Susanna valmistautui kylpyyn. Lämmin heinäkuun päivä heloitti niin armaasti hänen paljailta käsivarsiltaan, olkapäiltään, hiuksistaan ja nenältään ja ohikulkeva tuulenpuuska heilutteli hänen sinertävää karttuunihamettaan, niin että ihan hykähytteli molempia tähystelijöitä, ja innoissaan he unohtivat toinen toisensa ja varovaisesti avasivat taas ikkunansa, pistivät ulos näköputkensa, nojasivat sen ikkunan pieleen ja painoivat silmänsä putken päähän.
Susannan pihalla tapahtui aina jotain, milloin surullista milloin iloista, ja kun hänen porttinsa ohi kulki kylän valtatie, oli siinä aina kulkijoita, tänään enimmäkseen heinänkantajia. Simin Anna-Loviisa oli juuri pysähtynyt Susannan puheille. Anna-Loviisa nojasi raskaan heinätaakkansa Susannan sikopahnan katonräystääseen, lepäsi hiukan ja kuunteli Susannan puhetta.
— Kun nääthän varastivat airot haapiosta…
— Herra hoija varjeli Kenenkä haapiosta!
— Meijän haapiosta! Omasta valkamasta! Mennä yönä — eksä ymmärrä! Kun ei näät ole miestä talossa, niin sellaista se on! Kaiken varastavat! Toissa yönä veivät kirveen puukatoksesta, sen edellisenä haapion pestin rannasta. Kaiken vievät ja rosvoavat! Kohta ei jää paitaa päälle!
— Niin niin. Mies se talossa pitäisi olla!
— Ja kaikki, nääthän, jää tekemättä: Halot hakkaamatta ensi talveksi, katot paikkaamatta — aitoja ei korjaa kukaan — ei mistään tule mitään — että ihan tässä tulee hulluksi…
Pihalla juoksenteli vieras hyljekoiranpentu, valkea, mustaläiskäinen.
Jostain oli se pujahtanut pihalle ja juoksenteli iloisena.
— Eivätkä nääthän hoija kotonaan koiranpenikoitaankaan — pahalaiset — en paremmin sano…
Susanna säpsähti ja virkkoi, ennenkuin uskalsi lyödä koiraa, epäilevästi katsoen Anna-Loviisaan:
— Mut ei suinkaan tämä ole teijän koira?
— Ei ole. Eihän meillä ole koiraa eikä koiranpenikkaa, kun ei ole pyyntimiestäkään. Eksä sitä tiedä? Tiedäthän sinä sen. Samahan se on minulla mikä sinullakin — tämä elämä — lesken elämä.
— Ajattelin vain, että jos sinun poikasi kasvattaa jo koiraa…
— Mihin tämä nyt vielä pystyy! Syömään ja vaatteita kuluttamaan!
— Minä vain ajattelin, että tämä on teijän penikka ja että se tuli sinun kanssasi. Mistä ne pääsevätkin tänne — kaiken maailman kissat ja koirat ja koiranpenikat. Ei kellään tässä maailmassa ole niin suurta ristiä niistä kuin mulla. Yhtenään saa tukkeilla aitoja ja aittojen kivijalkoja, etteivät vain pääsisi pihaan, mutta kyllä ne tiensä löytävät! Joka jumalainen hetki saa olla varuillaan ja joka päivä siivota pihaa niiden jäljiltä! Voi voi tätä elämää! Että mitä se Jumalakin ajatelle, kun tällaisen ristin antaa ihmisille!
Susanna pitikin pihansa puhtaana: hän kerrankin tukisti vanhinta poikaansa siitä syystä, että tämä oli sylkenyt pihalle, aivan omien portaitten eteen! Voi niitä poikalapsia, voi voi voi! Tupakoivat ja syleksivät jo kehdosta lähtien!!
Koiranpenikka oli saatava ulos pihasta.
Susanna koetti ensin käsiään yhteen läiskyttelemällä ja huutelemalla: "Hääts-huuts! Hääts-huuts!" ajaa sitä, mutta penikka käsitti sen leikiksi, hyppi ja yritteli neulamaisilla hampaillaan siepata kiinni Susannan harottavista sormista. Susannan oli turvauduttava parempiin keinoihin. Puukatoksesta hän sieppasi toista syltä pitkän karsitun kuusen oksan polttorisukasasta ja alkoi sillä hutia penikkaa, joka saikin heti alussa iskun risun päästä ja vingahti ja alkoi juosta Susannan edellä karkuun. Ristiin rastiin juoksentelivat he ympäri pihaa. Susanna huitoi kuusenoksallaan. Suhahtaen halkaisi risu ilmaa ja osui maahan, sillä penikka osasi jo varoa. Susanna löi ja sähähti: "hyys!" ja toisen kerran ja taas kuului "hääs!" ja isku iskulta: "Hyys, hääs — hyys, hääs!…"
Ihmisiä kerääntyi portin taa katselemaan. Lähinnä olevat kyllä näkivät, mitä Susanna ajaa, mutta edempänä olijat eivät nähneet, ja nämä sekä näköputkella katselijat, nuo kaksi vanhaa merikarhua, luulivat, että Susannan pihaan on tullut kärme, jota hän koettaa tappaa. Kerrankos se kärme pihaan tulee, siistiinkin pihaan. Jotkut luulivat, että siellä on vähäinen sonni, joka uhkaa puskea Susannan kuoliaaksi, ja kyselivät likempänä olijoilta: "Mikä siellä oikein on?" mutta ne, jotka seisoivat aitaa vasten ja näkivät, nauroivat vain, eivätkä viitsineet vastata.
Pelolla seurasi Simo ja pelolla Martti, nimittäin molemmat merimiehet, ikkunastaan Susannan hommaa. He olivat varmoja, että siellä on kärme, joka voi purra Susannan paljasta nilkkaa ja — henki pois! — On sitä niinkin käynyt! Voi surkeus!!
Sekä Simo että Martti koettivat päästä parempaan asentoon, ylemmä, selvemmin nähdäkseen, mutta tulivat yht'aikaa kolahduttaneeksi näköputkensa ikkunanpieleen, kuulivat kolahduksen naapurista päin, epäilivät toistensa hommaa, pistivät päänsä ulos ikkunasta, kohtasivat toinen toisensa ivalliset, leimuavat katseet, vetäytyivät takaisin ja sulkivat ikkunansa.
— Hiton tuhma mies tuo Simo! — tuumasi Martti.
— Saatanan pöllö mieheksi tuo Martti — vanha mies! — tuumasi Simo.
Väkijoukosta joku huusi Susannalle:
— Mitäs sinä sitä koiranpenikkaa jahtaat? Meinaaksä ajaa sitä ulos pihasta vai mitä sinä meinaat? Jos sinä meinaat sitä ulos ajaa, niin pitäisihän olla joku reikä auki, mistä se ulos pääsee! Avaa helkkarissa edes portti auki ensin! Eihän se voi, koiranpentu, hypätä yli aidan, eikä osaa avata porttia, kun se on vielä niin nuori.
— Suus kiinni sinä siellä! Tämä on minun asiani eikä sinun! huusi
Susanna. Avasi kuitenkin portin auki ja sai koiran ajetuksi ulos.
Vinkuen ja ontuen juoksi penikka kotiinsa päin. Joukosta kuului taas
ääni:
— Mitäs sä nyt teit, Susanna, kun löit raajarikoksi tuon koiranpenikan! Sinä et tainnut tietääkään, kenenkä se on koira? Taitaa tulla siitä kallis lysti sinulle. Se oli vallesmannin koiranpentu, tiedäksä sitä?!
— Oli vaikka killismannin — mitäs se minuun kuuluu! Pitäkööt koiransa kotonaan! Pankoon vallesmanni penikkansa piironkinsa päälle lasikuvun alle, älköönkä laskeko sitä likaamaan toisten ihmisten pihoja — hölmö!…
Väkijoukosta huusi vielä joku, tarkoittaen Susannan jokapäiväisiä koiranjahteja: "Se on sitten aina valmis kuin lukkari sotaan!" ja väkijoukko nauroi.
Menijöille huusi Susanna:
— Niin! Naurakaa vain, jos lystäätte! Kolmatta kertaa oli jo tänäänkin täällä pahojaan tekemässä, ja jos vielä neljännen kerran tulee, lyön siltä luut poikki, vaikka olisi sitten papin koira!
Portin ulkopuolelle ei jäänyt muita kuin eräs pieni tyttönen, joka siinä sormi suussa seisoi ja ihmetteli. Hänet huomasi Susanna, muutti ääntään, hymyili iloisesti ja alkoi puhella yli aidan lapselle: "Tääll' näin — pien laps! Hu'! Pien laps — hu!…" — — —
Lauantai kääntyi yhä iltaan päin. Heinätaakkojen kantajat muuttuivat vähitellen veden kantajiksi. Sauna-aika läheni. Korennoissa kannettiin tyhjiä vesisaaveja lähteelle, kylän yhteiselle vedenottopaikalle kirkon luo, ja täysinäisiä taas kylään päin. Päivänpaisteessa helmeileviä vesipisaroita tippui saavin uurteista, ja saunoista kohosi savu ylös korkeuteen. Kirkon kellotapulin luukut aukenivat, ja lauantaikellot alkoivat kumahdella, "saunakellot", kuten Susanna niitä nimitti.
— Herra Jumala! Kello jo kuusi, ja minä seison ja juoruan tässä ihan jouten, sanoi Susanna kahdelle vaimolle, jotka korentoineen ja saaveineen olivat pysähtyneet kuulemaan Susannalta uutisia ja kertomaan hänelle omiaan.
Vaimot menivät viimeinkin, ja Susanna hommautui itsekin hakemaan saunavettä. Kumpikaan hänen pojistaan ei ollut kotona, missä lienevät olleet rannassa paaroja onkimassa — eikä niistä tässä olisi ollut apuakaan. Jo miehensä eläessä oli Susanna tottunut hakemaan vettä käsikärryillä. Hän asetti saavin kärryille ja lykkäsi lähteelle. Kujan sora ritisi ja ratisi niin mukavasti pyörien alla.
Tätä vedenhakumatkaa ei olisi tässä kertomuksessa kannattanut ensinkään mainita, ellei se olisi ollut seurauksiltaan toisenlainen kuin tuhannet muut. Se oli tapaus, joka vei Susannan rauhallisesti, ilman melua, uusiin naimisiin. Se tapahtui näin:
Sekä Simo että Martti, nuo vanhat merikarhut, seurasivat maltittomina Susannan hommia. He näkivät, kuinka Susanna lykkäsi kärrinsä portista ja alkoi mennä lähteelle päin. He näkivät Susannan tanakan vartalon, kauniit lanteet, heilahtelevat karttuunihelmat, paljaat käsivarret, jotka laskeutuivat vinosti pyöreistä, lihavista olkapäistä alas kärrinaisoihin, joita vaalearystyiset sormet puristivat, ja ruskean niskan he näkivät ja kastanjanruskeat hiukset. Sekä Simon että Martin sielu ja sydän värähteli. Heissä kytevä halu Susannaan yltyi kuin tulipalo. Kumpikaan ei muistanut toistaan avatessaan taaskin ikkunansa ja työntäessään ulos näköputkensa, jolla voi seurata Susannan pienintäkin liikettä.
— Olisi oikeastaan mentävä Susanna-parkaa auttamaan vedenhaussa, huokasi Simo, ja samoin huokasi Marttikin.
Näköputki kolisi, kun sitä hätäisesti vedettiin ikkunasta pois.
Sen kuuli Simo, ja sen kuuli Martti. Simo pisti päänsä ikkunasta nähdäkseen, mitä se naapuri siellä kolistelee, ja taas kohtasivat he toistensa katseen — monennenko kerran jo tänä yhtenä päivänä — mitä sitten koko kesänä — niin — iloisen Susannan koko leskeysaikana.
Simo ymmärsi, että nyt on leikki kaukana! Nyt on asia ratkaistava! Ja niin ajatteli Martti myös.
Molemmat panivat näköputkensa kiireesti telineelleen, kohentelivat kaatioitaan, suoristivat kauluksiaan, pistivät kiiltävänokkaisen lakin päähänsä, harjasivat partansa, panivat piipun hampaisiinsa ja lähtivät kohti Susannan porttia, katselemaan lähempääkin, miltä se näyttää.
Simo oli joutuisampi ja ennätti perille ennen Marttia — eikä Simo Marttia niin hulluna pitänytkään, että hän lähtisi leskien perään — hulluna hän piti vain itseään ja häpesi ja tunsi polviensa huojuvan, sydämensä pamppailevan ja verisuonien täyttyvän ohimoillaan ja otsallaan.
Susanna oli ennättänyt jo lähteeltä takaisin ja lykkäsi kärrejään portista pihaan juuri sinä hetkenä, jolloin Simo sivuutti hänet takaapäin.
Simosta tuntui mahdottomalta saada sanaakaan suustaan, ja hän olikin jo vähällä kävellä ohi rantaan asti ja nousta toista tietä takaisin kotiin. Hän oli antaa mennä koko asian sikseen, mutta kun kuuli takaapäin askeleita ja katsoi sinne ja näki noin kolmenkymmenen sylen päässä Martin lähestyvän Susannan porttia piippu niinikään hampaissa, kädet syvällä kaatioiden taskuissa, hartiat hiukan kumarassa, savuuttaen piippuaan kuin englantilainen manuvaari ja kasvot niin jumalattoman totisina, niin että Simo ymmärsi, että jos hän menee ohi, ei ohi mene Martti, mutta jos hän ei mene ohi, menee Martti, ja hän pyörsi takaisin ja sanoi Susannalle niin päättävästi ja kauniisti kuin voi:
— Kuulehan, Susanna!
— No?
— Ajattelin, että kun tässä kerran olen ja kun tässä ei muitakaan näy olevan, että maltas kun vähän autan sinua — nostamaan tuon saavin — sisään saunaan.
Hänen äänensä värisi ja vapisi, ja hän häpesi heikkouttaan ja sitä, että tuli mitään sanottua, mutta niin se kävi. Oli kai niin sallittu!
Simo tarttui saavin oikeaan korvaan ja Susanna vasempaan ja niin he puikahtivat saunan ovesta sisään juuri sillä hetkellä, jolloin Martti sivuutti portin. Martti nauroi ohi mennessään ilkeällä äänellä:
— Hähhähhähhäh… — — —
Susanna ja Simo elivät onnellisina kuolemaansa asti eli siksi, kunnes heitä etsi se, joka tekee lopun ilosta ja erottaa ystävät toisistaan.
SALAISUUS
Miehen nimi oli Laurin Ranse.
Hän oli luotsin poika.
Siihen aikaan olikin luotseilla paljon poikia, ja kun tapa ja kirjoittamaton saarelaislaki sanoi, että uusi luotsi jonkin vanhan tai nuoren luotsin kuoltua tulee vain luotsinpojasta, täytyi niihin aikoihin monen luotsinpojan ajatella muuta ammattia. Eihän voinut kaikista luotsinpojista mitenkään tulla luotseja, koska luotsien lukumäärää ei lisätty, ja kuolemia sattui harvoin!
Niin olivat asiat siihen aikaan kun Laurin Ransesta olisi pitänyt tulla luotsioppilas.
Heitä oli neljä veljestä.
Isä ryypiskeli liikaa ja katosi venheineen eräältä luotsausmatkalta palatessaan.
Ranse oli siihen aikaan vielä kätkyessä.
Vanhinkin veli oli isän kuollessa liian nuori. Vasta neljän vuoden perästä hän pääsi varaoppilaaksi ja seuraavana vuonna samoin varaoppilaaksi lähinnä vanhin veli. Kun varaoppilaalla ei ollut virastaan mitään tuloja, olivat ne yli kymmenen vuotta, joina nuori leski sai hoitaa kalastuksen varassa perheensä toimeentuloa, sangen raskaita. Tavallista nuorempina saivat pojat seurata äitiään kalastusretkille.
Sitten kuoli taas luotsi, mutta eihän voitu edes varaoppilaita ottaa peräkkäin useampaa samasta perheestä. Ransen vanhimmasta veljestä tehtiin luotsioppilas ja uusi varaoppilas otettiin toisesta talosta — siitä, missä sillä kertaa oli vuoro.
Ransen äiti joskus mietiskeli itsekseen iltaisin ikkunan ääressä käsi poskella istuessaan ja katsellessaan merelle ja teki laskelmia.
Herra Jumala, miten paljon sai yksinäinen leski päätään vaivata, miten milloinkin selviäisi monista veroista ja maksuista ja hankkisi talveksi perheelleen ruokaa ja vaatetta!
Hän mietti ja suunnitteli liian usein muutakin, muisteli, ketkä vanhoista luotseista ensiksi kuolisivat, kenessä nuoremmissakin on tappavaa tautia — esimerkiksi rintatautia — ja ketkä ryyppäävät liian paljon, mutta niistä ei parhaassakaan tapauksessa keräänny niin paljon kuolemantapauksia, että hänen kaikki poikansa pääsisivät palvelukseen: Ei muuten kuin sillä tavalla, että suurien syysmyrskyjen aikana monta tervettä luotsia katoaa mereen ja sairaat kuolevat ennen tulevaa kesää!
Tuleva vuosi näytti kuitenkin, että Jumalan ajatukset ovat toiset kuin ihmisen, sillä yhtään ainoaa luotsia ei kuollut sinä vuonna ja kaikki jäi entiselleen. Uusia varaoppilaita ei tarvittu.
Lähinnä nuorin veljeksistä, Ransea vanhempi, lähti ulkomerille eräänä kesänä, seitsentoistavuotiaana. Itkevälle äidilleen hän selitti, että kun suvussa ei koskaan ole ollut talonpoikia, nimittäin kalastajia, ja kun hänestä ei näytä luotsia tulevan — hiukset muka harmaantuvat ennenkuin hän edes varaoppilaaksi pääsee — on hänestä tuleva ensin matruusi, sitten aliperämies ja sitten perämies ja sitten päämies suureen laivaan. — "On totta vie hauskaa joskus maailmassa tulla omalla laivalla ottamaan täältä luotsia! Kyllä minä osaan olla koppava silloin! Osaan minä, ja itse minä vedän luotsilipun keulamaston kärkeen silloin ja sanon: 'Käy sisään vain, saaren luotsi, ja vie laivani Viipuriin!' Ool rait! Älä itke, äiti! Niin minä teen, niin totta vie teenkin!" Hän meni ja katosi niille teilleen. Vielä tänäkin päivänä on saaren kirkonkirjoissa hänen nimensä kohdalla avonaisena se kohta, mihin kuolinpäivä merkitään.
Nuorin pojista, Ranse, kasvoi mieheksi äitinsä kotona ja odotteli turhaan luotsioppilaaksi pääsyään.
Hän oli töin tuskin lailliseen naimaikään päässyt, kun odottamattaan, kuten saarelaiset yleensä, joutui naimisiin.
Ranse ei ollut perinyt isänsä lahjakkuutta ja nopeaa ymmärrystä, olipa suorastaan hiukan tuhma ja narrattava, mutta sitä tarkemmin oli hän perinyt isänsä juomahimon. Rippikoulu-iästä asti hän joi luotsioppilaiden ja nuorempien luotsien kanssa ja pelasi korttia.
Eräänä pyhä-iltana hän oli niinikään poistunut toveriensa kanssa tanssipaikalta metsään ryyppäämään ja pelaamaan korttia. Ei pelattu rahasta, koska rahaa ei kellään ollut, vaan muusta, nimittäin luotsivanhimman kauniista tyttärestä Susannasta. Voittajan oli vielä samana yönä mentävä Susannan aittaan, ja arpa lankesi kaikkien suureksi ihmeeksi Ranselle, joka oli huonoin pelaaja ja eniten humalassa — töin tuskin kortteja tunsi.
Pojat saattoivat voitokkaan toverinsa kesäyön auringon jo kohotessa koilliselta saarteelta näkyviin Susannan aitan ovelle, joka aukeni, ja Ranse pääsi sisään. Toiset hiipivät pois ja hoippuivat kukin kotiinsa loppuyöksi makaamaan, mutta ennen sitä asettivat he vahvan pöngän, vanhan airontyven aitan ovelle. Siitä syntyi aikanaan paljon hälinää ja vähää ennen joulua häät.
Niin tuli Ransesta luotsivanhimman vävy, ja Susanna muutti Ransen luo asumaan, mutta ei Ransen tarina siihen päättynyt — se päinvastoin siitä alkaa!
Ranse kalasteli kesät ja kävi talvisin hylkeenpyynnissä. Hänellä oli saaren paras hyljekoira, Heku nimeltään, ja hän itse oli saaren paras pyyntimies, mutta ryyppäsi armottomasti.
Keväällä synnytti Susanna kauniin ja terveen tytön, jolle äitinsä mukaan annettiin kasteessa nimi Susanna, ja häntä kutsuttiin myöhemmin Ransen Sannaksi, ja täysi-ikäiseksi tultuaan ja erään luotsin vaimoksi jouduttuaan hän oli nimeltään Villen Sanna.
Eräänä keväänä, kun Sanna-tyttönen oli juuri täyttänyt neljä vuotta, tapahtui hänen elämässään tapaus, joka oli pieni, mutta hyvin suuri pienelle Sannalle silloin ja vielä suurempi hänen isälleen Ranselle myöhemmin.
Aamulla noin seitsemän tienoissa istui Sanna yksin tuvassa, pöydän takana, jalat riipuksissa tuolilta ja kädet ristissä helmassa.
Pöydällä oli kahvikupit, kerma- ja sokeriastia.
Tuvassa oli kärpäsiä.
Ne ahdistelivat Sannaa — vähänväliä sai hän kädellään hutia niitä pois hiuksistaan ja nenältään, mutta koko aikana hän ei kääntänyt silmiään pois sokeriastiasta, jossa niitä hääri kokonainen parvi.
Isää, isoäitiä ja äitiä odotettiin verkkorannasta kahville.
Ne viipyvät niin kauan, ja kärpäset syövät sokeria!
Voi voi! Sannalla on taas kärpänen nenällä! Hän huitaisee sen pois, ja ensi kerran hän ajaa pois kärpäset sokeriastiastakin ja vie taas kätensä helmaan ristiin.
Kärpäset pörräävät hetkisen ilmassa ja laskeutuvat jälleen sokeriastiaan ja alkavat syödä sokeria pitkillä kärsillään.
Sanna ajaa taas kärpäset pois sokeriastiasta, mutta tällä kertaa jää käsi pitemmäksi aikaa sokeriastian ylle. — "Sanna ei ota sokeria — koska äiti on kieltänyt — ei vaikka!" sanoo Sanna ääneen itselleen.
Siitä huolimatta yksi pala jäi etusormen ja peukalon väliin ja käsi kohosi ylös hitaasti ja pala alkoi vaelluksensa suuta kohti. Juuri sillä hetkellä, jolloin Sannan suu aukeni ja pala meni kielelle, tuli isä tupaan.
Sanna peljästyi.
Häneltä jäi suu auki, ja isä näki sokeripalan hänen kielellään. — Sen
Sanna tiesi ja hän ratkesi itkemään ja puri ja söi itkien sokeria.
Isä ei virkkanut ensin mitään.
Kävi vain istumaan Sannaa vastapäätä pöydän ääreen ja sitten vasta sanoi:
— Mitä Sanna nyt teki? Varasti sokeria!
— Ei Sanna ottanut kuin yhden palan… Ei muuta kuin yhden palan, eikä olisi ottanut sitäkään, mutta kun kärpäset ahdistivat!
— Se oli paha asia, että Sanna otti, vaikka äiti on kieltänyt!
— Ei Sanna ottanut kuin yhden palan! Uuu — uuu! Eikä ota koskaan enää — uuu — uuu! Ei koskaan! — Älä sano äidille, isä! Ethän sano?
— En — en koskaan — en koskaan, jos lupaat ettet ota enää!
— Minä lupaan…
— Pyyhi nyt silmäsi, äläkä itke! Äiti tulee!
Susanna pyyhki silmänsä esiliinaansa, ja kun äiti ja isoäiti tulivat tupaan, istui hän hiljaa ja tuijotti isäänsä.
Hän tahtoi nähdä, pitääkö isä sanansa!
Ja piti se!
Siitä oli Sanna hyvillään ja piti puolestaan oman lupauksensa.
Tästä tuli isälle ja tyttärelle salaisuus, josta ei äiti, joka piiskasi usein tytärtään, kun taas isä ei tehnyt sitä koskaan, saanut tietää milloinkaan.
Sitten tapahtui eräänä kesänä, kun laivaliike oli vilkkaimmillaan, että kaikki luotsit, luotsioppilaat, varaoppilaat ja itse luotsivanhinkin olivat luotsaamassa laivoja ja luotsituvan mastossa oli pallo merkkinä siitä, ettei luotsia ole saatavissa.
Silloin saivat talonpojat eli kalastajat, jotka eivät ole ruununluotseja, mennä vapaasti ohjaamaan laivoja satamiin.
Kun Laurin Ranse oli luotsin poika, katsoi hän etuoikeudekseen päästä ensimmäiseen laivaan, ja se luoviskelikin kylän edessä lippu keulamaston kärjessä jo silloin, kun luotsivanhin meni edelliseen laivaan. Ranse purjehti haapiollaan laivan kupeelle ja sai luotsatakseen sen satamaan.
Sinä iltana olivat saaren kaikki luotsit ryyppäämässä kaupungissa, merimieskapakassa, jossa oli kaksi huonetta. Toisessa olivat matruusit ja luotsit, toisessa laivojen päämiehet, perämiehet ja saaren luotsivanhin.
Kun Ranse tuli sisään, näki luotsivanhin sen ja meni ja kutsui vävynsä omaan pöytäänsä — kahdestakin syystä: Ensiksikin, koska ei tahtonut, että hänen tyttärensä mies juo itsensä siaksi, ja toiseksi, koska hän itse jo oli pienessä hiprakassa ja oli saanut kummallisen tunteellisuuspuuskan ja tahtoi sopia vävynsä kanssa. Mitään ilmiriitaa heillä kylläkään ei koskaan ollut ollutkaan, mutta välit eivät myöskään olleet sellaiset kuin oikean apen ja vävyn — isän ja pojan — välien pitäisi olla. — Tulehan tänne, Ranse, sanoi luotsivanhin pöydästään äreästi, ja Ranse meni ja istui appensa pöytään, ja heistä tuli sinä iltana kuin veljet ja he purjehtivat yhdessä kotiin vielä samana yönä.
Ennen lähtöä sanoi appi muun muassa näin — oli aikonut jo usein kotonakin niin sanoa, mutta täällä, monikielisessä puheensorinassa, tupakan savussa ja pienen orkesterin soiton humussa se kävi mukavammin laatuun.
— Kuulehan, Ranse, mitä minä nyt sinulle sanon — kuuntele tarkasti ja pane mieleesi! Minä olen jo monta kertaa siitä ajatellut sinulle sanoa, mutta ei ole koskaan satuttu näin mukavasti kahden kesken. Minä olen ajatellut, että kun minun suvussani ei koskaan, ei sitten Noan aikojen, ole ollut muita kuin luotseja ja luotsien vaimoja, en minä salli, että minun tyttäreni jää kuolemaansa asti kalastajan emännäksi. Kuule, Ranse, ja pane mieleesi: Sinusta on tuleva luotsi, oikea saaren luotsi! Minä en ole minä, sanottakoon mitä hyvänsä, ellen minä tästä asiasta puhu piiripäällikölle, kun hän ensi kerran tulee saareen käymään! Älähän nyt haasta mitään. Annahan kun minä puhun loppuun asti! — Sinä varmaan meinaat sanoa, että sinä olet jo iällinen, et ole ollut ulkomerillä, etkä voi akoittuneena miehenä ulos mennä etkä päästä luotsioppilaaksi. Se ei meinaa yhtään mitään!! Sinä lähdet merille! Purjehdit ulkovesillä määräkuukautesi, ja minä sillä aikaa järjestän paperit selviksi, ja kotiin tultuasi olet sinä luotsioppilas ja luotsi heti, kun ensimmäinen tyhjä paikka ilmaantuu. No, se on sanottu ja aamen, ja tämän päälle ryypyt pohjaan ja miehet kotiin ja rahat kotiin!
Viikon päivät meni lähtövalmistuksiin.
Koko sen ajan Ransen vaimo itki — ei edes isänsä selityksistä välittänyt — itki vain.
Ranse vakuutti vakuuttamalla, että hän viipyy korkeintaan puoli vuotta — talvella jo tulee takaisin — ei voi olla kauemmin!
Ranse sai laivan, joka purjehti puutavaralastissa kohti Espanjaa. Ensi päivät olivat pitkiä kuin iäisyys. Molemmat Susannat tuntuivat olevan kuin toisessa taivaankappaleessa ja vuosikymmenien takana, kuin kokonaan toisessa elämässä, jo vuosisatoja sitten jossain muualla eletyssä. Meri kohisi ja tuuli humisi ison parkkilaivan purjeissa ja takilassa kuin Jumalan ääni, mutta hän ei kuunnellut sitä. Ranse ajatteli vain molempia Susannojaan ja tunsi ympärillään syvän äänettömyyden.
Vähitellen perehtyi hän tovereihinsa, oppi viikko viikolta paremmin ja paremmin ymmärtämään heidän kieltään ja vähin itsekin puhumaan ja päivät ja yöt alkoivat mennä paremmin. Siitä hän oli kuitenkin varma, että kun se päivä koittaa, jolloin hänen määräkuukautensa merimiehenä tulevat täyteen, hän jättää laivan riemuiten, säästää palkkansa ja palaa suorinta tietä junilla ja matkustajalaivoilla kotiin. Niin ei kuitenkaan käynyt. Espanjaan päästyään hän meni toveriensa kanssa kapakkaan ja joi palkkansa.
Hän päätti seuraavalla kerralla olla varovaisempi, mutta aina kävi samalla tavalla, ja kun palveluskuukaudet alkoivat olla lopussa, suunnitteli hän pestin ottoa jossain kotimaahan menevässä laivassa.
Hän oli silloin Hampurissa.
Siellä oli eräs Hampurin—Etelä-Amerikan linjan purjelaiva, suuri, viisimastoinen, teräksinen parkkilaiva, johon pestattiin miehiä.
Ranse oli tutustunut erääseen Hemman Kalle nimiseen suomalaiseen, joka oli yli kolmekymmentä vuotta ollut merillä. Hänestä ja Ransesta tuli eräässä kapakassa ikuiset ja erottamattomat veljet. Kalle palveli ennestään tuossa viisimastossa ja pyysi Ransea mukaansa.
Niihin aikoihin ei Ranse enää ikävöinyt kotiväkeään — korkeintaan oli hänellä aina satamissa uusille retkille lähtiessään jonkinlaisia tunnonvaivoja, varsinkin kerran, kun hän jo kymmenen vuotta yhtä mittaa oltuaan merillä oli saanut kotoa kirjeen tyttäreltään ja luki sitä kanssissa merimiesarkullaan istuen, laivan jo ollessa kaukana ulapalla kulkemassa kohti Rio de Janeiron satamaa. Tytär kirjoitti näin:
"Rakas Isä!
Äiti ei voi nukkua yöllä eikä päivällä, kun ei saa tietää, oletko sinä elossa vai kuollut ja tuletko sinä milloinkaan enää kotiin. Kirjoita pian, sillä äiti sanoo kuolevansa ikävään!
Tyttäresi Susanna".
Riossa odotti häntä myös kirje, mutta hän ei uskaltanut sitä avata. Hän pani sen arkkuunsa eikä avannut sitä edes merellä. Hän pelkäsi niitä kirjeitä! Ne voivat tuoda mitä tietoja hyvänsä! Hänellä oli kummallinen kammo kirjeitä kohtaan ja hän olisi suonut, ettei niitä olisi laivalle tuotu.
Hän ei pelännyt, että mitään onnettomuutta voisi tapahtua hänen vaimolleen, täysi-ikäiselle ihmiselle, vaan että hänen tyttärensä, hänen pikku Susannansa, jota hän eniten maailmassa rakasti, on voinut sairastua ja on kuolemaisillaan tai on jo kuollut ja siitä hänelle kirjeellä ilmoitetaan. Jokainen kirje, jonka hän sai, kerran pari vuodessa, poltti hänen sormiaan ja hän kätki sen vavisten arkkuunsa ja oli levoton koko päivän, aina siihen saakka, kunnes illalla pääsi kapakkaan, iloisten veikkojen seuraan. Kun hän oli tyhjentänyt pari lasia, palasi hänen iloinen luontonsa ja hän puhui ja lauloi ja tanssitti tummia etelämaan tyttöjä. Kun hän tapasi kapakassa suomalaisia merimiehiä, kokosi hän ne omaan pöytäänsä ja alkoi niille kertoa Susannastaan, pikku Susannastaan, iloisesta nelivuotisraukasta, jolla on isänsä kanssa suuri salaisuus säilytettävänään, mutta sitäpä ei äidille ilmaista ennenkuin Susanna tyttönen on täysi-ikäinen ja itse antaa siihen luvan. Hän heltyi aina jutellessaan humalaisille tovereilleen Susanna-tyttösestään ja salaisuudesta, joka vuosien kuluessa muuttui yhä kauniimmaksi ja pyhääkin pyhemmäksi. Hän kertoi tovereilleen aina tyttärestään, jota hän ikävöi. Joskus selvinpäin laivan kannella istuessaan, laivan vieriessä tuulen kiidättämänä yli valtameren vaahtopäiden ja aavojen, hän koetti koota ajatuksiaan ja laskea vuosia, mutta kun hän samalla sai tyttärensä kuvan sielunsa silmiin ilmi elävänä, oli tämä aina pieni nelivuotias tytöntyllerö, joka kädet ojona käveli häntä kohti aurinkoisella kylän kujalla kaukana kotisaarella, ja — ja silloin hän hylkäsi vaikeat vuosien etsinnät ja yhteenlaskut ja sanoi itselleen: "Ehk' olis!" ja antoi ajatuksensa juosta vapaasti nelivuotiaan tyttösen, pienen Susannan maailmoissa ja kuvitteli, miten Susanna tulee iloiseksi ja nauraa, kun hän joskus vuosien päästä ottaa ja sanoo sille: "Kuulehan! Kerrotaan äidille siitä asiasta — siitä sokerin varkaudesta? Mitä! Hahhahhah!" Ja Ransea nauratti ääneen, kun hän kuvitteli, miten Susannakin nauraa ja sanoo: "Ei vielä — äiti piiskaa!" —
Silloinkin kun jo oli kulunut toistakymmentä vuotta hänen kotoalähdöstään, puheli hän aina vain nelivuotiaasta tyttärestään ja hän kertoi kerran, mikä se salaisuus olikin, nimittäin sen sokeripalajutun, jolle toiset nauroivat, mutta Ranse itse ratkesi äänekkääseen itkuun ja muut lepyttelivät häntä: "Suo anteeksi! Eihän me luultu sen sinuun niin koskevan!" — Sitä salaisuutta en kerro hänen äidilleen — en kenellekään! Minä pidän lupaukseni — minä!
— Nythän olet sen kertonut kuitenkin!
— Nyt! — Weil! — Päivä paistaa täällä pohjoisesta! Linjan tuolle puolen on matkaa eikä teistä kukaan mene sinne kielimään! Jollekinhan minun on haastettava, mikä minulle on rakasta! — Ja siellä on minulla kotona maailman paras hyljekoira! Niin! Siitä ei teillä ole aavistustakaan! Sen nimi on Heku, ja sitä minun on eniten ikävä. Ei kukaan vie sitä talvella jäälle — jo moniin vuosiin. Mutta kun minä menen kotiin ja sanon, että "Heku!", hyppii se minua vasten ja ulisee — tunnin — puolipäivää — huomiseen asti ja kun tulee talvi, vien minä sen jäälle.
Viimeisen kymmenen vuoden kuluessa ei tullut enää kirjeitä. Kaikki yhteys oli katkennut Ransen ja hänen kotiväkensä väliltä.
Mutta tulipa kerran sanansaattajaksi sitten Se, jonka jokainen saarelainen joskus elämänsä taipaleella kohtaa — kuoleman uni.
Laiva, tuo suuri viisimastoinen parkki vieri iloiten yli kuohuvien aaltojen Atlannilla, vielä pasaadissa, kohti kotikaupunkiaan Hampuria. Ranse oli silloin ollut merellä kuusitoista vuotta. Hän makasi koijassaan ja uneksui näin:
Hän oli olevinaan kotisaarella, omassa rannassa, seisovinaan oman vaimonsa vieressä kädet housuntaskuihin työnnettyinä.
Kova itämyrsky puhalsi, ja Ranse ihmetteli sitä laivojen paljoutta, mikä oli ajautunut satamaan ja tuhoutunut siinä, mutta kun hän nosti silmänsä ja katsoi Itäselälle, tuli sieltä täyttä myötäistä vielä yksi laiva, yksi ainoa valkea laiva täysin purjein ja ajoi ylös maalle Ransen omaan valkamaan — ihan ääneti ja keveästi, ylös teloilleen asti. Silloin heräsi Ranse.
Hän vapisi.
Hän oli varma siitä, että kuolema on käynyt hänen kotonaan, tai parhaillaan sinne tulee.
Hän tiesi, ettei tuo uni ole valehdellut kertaakaan eikä kenellekään oikealle saarelaiselle.
Hän ei saanut unta silmiinsä.
Hän pelkäsi kotiväkensä puolesta.
Omatunto soimasi häntä kaikkien kuluneiden vuosien vuoksi.
Tuntui kuin jokin näkymätön voima olisi vasaroimalla vasaroinut, että jokainen edellinen vuosi olisi ollut sopivampi paluuvuosi kuin tämä.
Että vaikkei hän palannutkaan kotiin puolen vuoden kuluttua, olisi vuoden kuluttua palaaminen ollut onnellista ja kaikki olisi nyt ohi ja unohdettua ja kotisopu saavutettu — — — vielä viidenkin vuoden kuluttua, vielä kenties neljä vuotta sitten!
Hampuriin päästyään hän ei ryypännyt tippaakaan.
Hänellä oli pitkän valtamerimatkan säästöt taskussaan ja hän osti matkalipun kotiin heti maihin päästyään. — — —
Hän tuli kotiin odottamatta.
Ei kukaan osannut aavistaa hänen tuloaan.
Kun hän nousi luotsisillalle maihin, olivat ihmiset hämmästyneitä, eivätkä suinkaan ylpeitä, niinkuin Ranse luuli.
Kotona istui hänen tyttärensä Susanna yksin ja parsi verkkoa.
Kun isä astui sisään, peljästyi Susanna ja kalpeni eikä saanut pitkään aikaan sanaakaan suustaan. Ranse itse koetti puhua leikkiä ja nauroi:
— Oletko sinä Susanna jo noin suuri, ja kun minä olen koko ajan ajatellut, että sinä olet pieni nelivuotias tyttönen!
Ranse meni tytärtään kättelemään.
Tytär tuijotti häntä kuin kummitusta silmiin, mutta veti sitten kätensä pois ja jatkoi verkon parsimistaan.
Ranse istui tuolille ja jutteli, koettaen pitää yhä vieläkin puhettaan leikillisenä ja samalla ihmetellen mielessään, että sanat, joita hän oli vuosikausia valmistellut tyttärelleen sanottaviksi, eivät tuntuneetkaan oikeilta. Hän lausui ne kuitenkin:
— Kuulehan, Susanna! Minä olen usein jutellut sinusta matkoillani. Olen kertonut siitä sokerinvarkaudestakin ja toiset ovat nauraneet. Nyt sinä olet jo täysi-ikäinen — Susanna! Muistatko sinä!? Minä lupasin, että en koskaan kertoisi siitä äidille — mutta eiköhän nyt kerrota! Mitä tuumaat?
— Voi voi! — Jos sinä olet minun isäni, niin tiedä, että onhan sitä nyt tärkeämpääkin — sekä salattavaa että kerrottavaa!
Susanna rupesi itkemään.
— Miksi sinä itket? Missä äitisi on?
— Äiti-parka! Niin niin! Johan siitä sinulle kirjoitin — jo vuosia sitten! Jo sairauden aikana — ja heti kuoltua!
Vielä samana iltana tekivät isä ja tytär retken hautuumaalle, jossa äidin valkea, puinen risti seisoi vaaleassa hiekassa.
Maan rajasta oli hiekka syönyt sen jo miltei poikki.
Ristin edessä, sen juurella, oli hiekkaan upotettuna vesilasi, jossa oli kukkia. Susanna toi niitä äitinsä haudalle joka päivä.
Ristin yläosaan oli aikoinaan solmittu musta silkkinauha, jonka päät tuuli oli repinyt ja joka oli monien vuosien sateissa ja päivänpaisteissa haalistunut.
Vähän alemmaksi oli puuhun upotettu lasi, ja sen takana olevassa paperissa näkyi vielä muistovärssy:
"Ah anna Herra armias nyt rauhaan mennä palvelijas, mun salli sanas jälkehen surkeudestan päästäksen."
Ranse katseli muistovärssyä, ja samaan aikaan oli Susanna polvistunut kohentelemaan kukkia lasissa ja hän kuiskaili isälleen:
— Loppuaikoinaan äiti lauleli tuota värssyä ja käski kirjoittaa sen muistovärssykseen.
Susanna olisi sanonut enemmänkin, mutta liikutuksen aalto salpasi hänen puheensa. Hän tunsi pohjatonta riemua ja autuutta sielussaan ja vähän ajan perästä hän jälleen kuiskasi isälleen:
— Voi kuinka hauskaa, että sinä tulit, isä!
Ranse katseli ääneti valkeaa ristiä ja kuunteli Susannan puhetta, joka soi hänen korvissaan kauniimmalta kuin kaunein soitto.
Muistovärssyn alla näki Ranse talonsa vanhan puumerkin. Mitään nimeä, vuosilukuja tai numeroita ei oltu ristiin leikattu.
Kauan seisoivat isä ja tytär haudalla, kädet ristissä molemmat, paljain päin, eivätkä puhuneet mitään.
Ranse jäi kotiin ja eli rauhassa ja onnellisena kalastajana — onnellisena, koska katumusten ja taistelujen kiirastuli jo täällä ajassa oli puhdistanut hänen sielunsa — hiljaisena — tyytyväisenä — liiankin hiljaisena ja muutamien mielestä hiukan höperönä, koska hän aina hymyili — ainoan tyttärensä ja tämän lapsien ympäröimänä siihen asti, kunnes häntäkin etsi Se, joka tekee lopun maallisten merien vaelluksista ja joka ei välitä, onko mies vasta varaoppilas vai eikö edes sitäkään.
PENNA MERIKAUHU
Miehen nimi oli Penna Merikauhu, mutta ennenkuin kerromme hänestä itsestään, jolla oli erikoinen kauhu merta kohtaan — niin saarelainen kuin olikin — on meidän juteltava ensin vanhasta Valtiasmeren laivurista, joka oikeastaan meille Pennastakin kertoo, kunhan nyt ennätetään.
Laivurin nimi jääköön mainitsematta, sehän on yhdentekevää, kuvailemmehan vain ikäänkuin tämän kertomuksen alkusoitoksi, minkälaisessa paikassa Pennan tarina juteltiin.
Laivuri oli jo vanha mies, jättänyt meren ja laivat jo vuosia sitten, ja eleli kotonaan kesät talvet vanhuuden ja viisauden levossa, kesät hiljaa kalastellen ja talvet vetäen kelkalla metsästä kotiin polttopuita ja noin kilometrin päässä olevasta niittyladosta lehmän heiniä.
Hänellä oli iso talo, saaren komeimpia, sillä hän oli varakas mies, parhaina vuosinaan purjehtinut kokoon paljon rahaa ja vielä enemmän kunniaa.
Niin, kunniaa!
Sillä hänen voimavuosinaan pantiin Pohjanmerellä ja Valtiasmerellä, Suomen ja Englannin satamien välillä toimeen kilpapurjehduksia kuormikkailla parkkilaivoilla, prikeillä ja kuunareilla, ja taitavat niin nämä nuoremmat tehdä vielä tänäkin päivänä — kuka hänen tietää! — ja ennätykset olivat aina joka kesä, vuodesta vuoteen, tämän ukon huostassa, etenkin niinä aikoina, jolloin hän komensi komeaa tammista kolmimastokuunaria "Regina Margaretaa", joka oli oikea meren menijä, vetehinen, joka aina helposti voitti kaikki, olivatpa ne sitten minkä maan aluksia tahansa.
Toista se oli kuin nämä sunnuntaipurjehtijain huvipurjehduskilpailut! Mitä nämä muuta ovat kuin meren häväisyä, jonnin joutavaa lasten iloa! Parkkilaivoilla ja kuunareilla — se oli toista! Se oli miesten iloa se ja toi rahaa ja kunniaa, molempia yhtä paljon! Haihduttaakseen kalvavaa meri-ikäväänsä rakensi ukko eräänä syksynä talonsa vierasporstuan ja nurkan kulmaukseen laudoista lämmönpitävän pienen kammarin, täsmälleen laivakajuutan malliin.
Siinä hän itse oleili, ja muu perhe sai asua laajemmin ja komeammin — nehän olivat sellaiseen tottuneet. Siitä tuli totisesti kuin kajuutta. Kailettikin oli sen katossa, oikea laivakajuutan kailetti.
Se oli sisustettu pelkästään kajuuttakalustolla, jonka ukko oli kerran ostanut eräästä laivarikkohuutokaupasta. Siellä oli kajuuttasohva, koijat, kajuuttakaapit — joissa säilytettiin pulloja, laseja ynnä muuta, — mahonkinen iso apteekkikirstu, jonka päällä voi istua, ukon oma vanha merimieskirstu, jonka päällä niinikään voi istua, kolmekin miestä yhtaikaa, kaappi, jossa olivat öljyvaatteet ja muut puvut, iso laivakompassi ja pienempi peilauskompassi, kronometri, sekstantti, loki (patenttiloki sekä niin kutsuttu laivaloki), seinällä tiikkipuusta tehty pinnakompassi, Iaivapöytä, jolla oli laivan päiväkirja, johon ukko säännöllisesti teki ilmatieteellisiä muistiinpanoja ja auringon korkeusmerkintöjä — muutahan siihen, Jumala paratkoon, näin alituiseen ankkurissa olevassa aluksessa ei voitu tehdäkään — tai voitu kyllä olisi, mutta ei ollut mitään aihetta. — Erikoisella telineellään oli hyvässä järjestyksessä joukko merikortteja, kaikki Suomenlahden, Valtiasmeren ja Pohjanmeren kortit. Katossa riippui iso laivalamppu. Seinällä raksutteli oikea messinkikotainen laivakello. Kynttilänpitimet olivat oikeasta laivakajuutasta. Nurkassa oli oikea laivakamiina, joka antoi miellyttävää lämpöä. Mitä vielä voikaan toivoa vanhan merenkyntäjän pesään? Naisia? Oh! Eläkööt omalla puolellaan — piikaväki nimittäin! Ei niillä ole tänne asiaa. Eivät ne ymmärrä mitään! — Laivurin vanha emäntä on kuulema siitä asti, kun tämä kajuutta rakennettiin, paapattanut joka jumalainen päivä, että koko kylä nauraa mokomalle hupsuttelulle ja talon pilaamiselle.
Kajuutan katto oli jalan verran alempana rakennuksen ja porstuan kattoa, jonka räystäältä tippui suurin pisaroin sadevettä kajuutan katolle tahdissa kuin rummun pärrytys. — Olikin aikamoinen syysmyöhän myrsky. Vettä valui taivaasta kuin saavista, ja tuuli ulvoi ja tohisi nurkissa ja läheisissä saarneissa kuin laivan takilassa. Väliin ajoi tuulispää räystäänkasalta virtaavaa vettä kajuutan seiniin kuin olisi se vihurin mukana lentänyt mereen aaltojen kuohupäistä, pärskyen yli varppeen ja hakkilaudan.
Pisarain rummutus kattoon väliin vaimeni ja väliin koveni. Mukana kuului kuin oikeaa soittoa. Molemmat vaikenimme ja kuuntelimme. Ukon silmät loistivat, ja kuiskaten hän huudahti:
— Musiikkia! Kuuletko? Tässä lähellä lienee ankkurissa joku manuvaari, oikea sotalaivana musiikki puhaltaa ja rummut pärräävät. — Kuulehan!
Kuulehan!
Teelaseja kävi täyttämässä talon palvelustyttö. Nauraen selitteli ukko, että hän on usein komentanut tytön pukeutumaan laivapojan pukuun, mutta se pakana ei tottele! Ei tottele, joutava! — No, kippis vain!
Lasit olivat jo puolessa — nimittäin toiset lasit — ja sikarit myös, kun ukko muutti puheenaihetta ja ääntä ja sanoi:
— Sinä, joka olet nuori mies, et varmaan ole kuullutkaan mitään siitä Samelin Penna-vainajasta? Siinä se oli omituinen mies! Omituinen mies — sen Markun Topi-vainajan tärvelemiä miehiä!
— Markun Topin?
— Niin, sen virkaveli-vainajan, josta puhuttiin, että se tärveli miehiä reisuillaan täältä Englantiin tai Saksaan ja sieltä takaisin. Seilasi ylettömästi — kunnian ja rahanhimoinen kun oli hänkin. Moni nuori mies menetti järkensä hänen laivassaan liian kovasta seilauksesta, ja elleivät he suorastaan mielipuoliksi tulleet, niin saivat kuitenkin loppuelämäkseen kammon merta kohtaan, sellaisen kammon, että tuskin maalta uskalsivat sen perästä merta katsella, saatikka astua jalallaan minkäänlaiseen alukseen. Ja tiedäthän sinä, mitä se meinaa sellaiselle, jonka on merestä elatuksensa saatava!
Niin oli jouduttukin Samelin Pennaan, jonka tarina oli seuraava, kerrottuna vanhan Valtiasmeren laivurin suulla, räystästippurummutuksen ja myrskymusiikin säestäessä:
— Onhan minulla tässä — laivuri penkoi kauan kaappinsa asiapaperilokeroa, jossa säilytettiin Iaivapapereita ynnä muuta, ja ojensi minulle lopulta vanhan kellastuneen paperin — tässä… tuota noin… mihin helkuttiin se nyt on sekaantunut! — Tuossahan se on! — tässä… tuota noin… Se on Pennan ensimmäinen ja ainoa merimiestodistus — Markun Topin itsensä allekirjoittama. Minä olin Pennan hyvä ystävä, ikätoveri, eikä sillä muita ystäviä ollutkaan — yksinään eleli ja käveli ja tuumaili kaiken maailman asioita — kaikkea taivaan ja maan välillä ja maan sisällä — ja luki paljon kirjoja. Vähää ennen kuolemaansa jätti Penna paperin minulle. — "Kun minulla ei parempaakaan muistia ole antaa…" sanoi.
Pennan todistus.
"Nuorimies Penjami Sameli on allekirjoittaneen kanssa prikissä 'Rakkaus' kulkenut merimatkalla Lyybekissä neljä reisua ja sitten takaisin Haminaan 6 kuukauden ja 27 päivän ajan ja silloin osoittanut olevansa: peränpidossa Hyvä, merimiehen töissä Alottelevainen, kuuliaisuudessa Kiitettävä, taipumuksessa merimiehen ammattiin Hyvä, elämässä Kiitettävä ja vaarillisuudessa Hyvä.
Josta tämä todistukseksi annetaan.
Haminassa, prikissä 'Rakkaus', Marraskuun 29 p. 1888.
Topias Markkula."
— Taipumuksessa merimiehen ammattiin hyvä!
— Niin, niin! Kuka saarelainen ei sitten olisi taipuvainen merimiehen ammattiin!
Sen sinä Topi-vainaja aivan oikein todistat, mutta mitäs virttä sitten lauletaan, jos sinua suurempi isäntä kirjoittaa todistuksen sinusta! Voineeko Hän antaa yhtä hyvää lausuntoa sinusta laivan päämiehenä, jonka huostaan ja vastuuseen on uskottu monen hyvän merimiehenalun terveys ja ymmärrys?
Sinä olet tuomarisi edessä — ja mitäs siitä.
Ei siitä mitään!
Sinne sitä kerran kaikki mennään ja nähdään itse kukin omat tuhmuutemme kasvoista kasvoihin kuin peilistä, niinkuin sanassa sanotaan. Sieltä tekisi mieli tulla parantamaan tekosiaan, elämään elämänsä uudestaan, mutta äläpäs tule! Laki on niin!
Mutta Pennastahan minun piti puhua.
Niin. — Marraskuun lopulla vuonna kahdeksan yhdeksättä — tai oliko jo joulukuu menossa — siitähän sinä näet todistuksesta, milloin Penna jätti laivan, ja viikkoa myöhemmin hänet tuotiin Haminasta kajuutalla kotiin.
Kajuutalla kotiin — niinkuin saarikansan kesken on tapana sanoa sellaisesta matkustajasta, jota ei koko matkalla nähdä kannella ja josta ei ole seilauksessa apua. Sellainen matkustaja istuu tai makaa koko ajan kajuutassa. Niin nyt tämä Pennakin. Heti Haminan möljässä se oli tavaroineen astunut alas kajuuttaan, riisunut saappaat pois jaloistaan, takin pois päältään, kömpinyt koijaan maata, kasvot koko ajan veneen laitaan päin kääntyneinä, eikä ollut puhunut halaistua sanaa kellekään, ei tervehtinyt ketään, ei vastannut, kun kyselivät kuulumisia tai muuta, ei kerrassaan mitään. Luulivat häntä sairaaksi, mutta hitonko sairaus sitä vaivasi!
Tai oikeastaan vaivasi — eihän terve mies sillä tavalla menettele, mutta tauti ei ollut ruumiissa, vaan ymmärryksessä. — Se selvisi vasta monta viikkoa myöhemmin Pennan ruvetessa vähitellen juttelemaan — ensin kotiväelle ja sitten muillekin — muun muassa minulle siinä joulun tienoissa, kun minä olin saanut laivani talviteloille ja itse tullut viimeisiä sulia vesiä kotiin talveksi.
— Eikö hän mennyt naimisiinkin?
— Meni, meni! Kyllä hän muuten kaikin puolin viisas mies oli ja pystyi työhön maalla, mutta pelkäsi merta. — Menihän hän naimisiin, ja nuorena menikin — tämän Julin Rikon tyttären Karuliinan kanssa. Leski elää vieläkin naapurien armoilla — yksinäinen lapseton leski kun on — käy syksyllä Virosta-tulon aikana talosta taloon pyytelemässä ja niin pääsee aina yli talven. Keväät ja kesät käy kaloja perkaamassa ja verkkoja parsimassa ihmisille ja niin pääsee aina syksyyn ja sillä tavalla vuodesta vuoteen! — Mutta mitäs näistä naisista! Antaapa piikaväen olla sinään! Ei siitä ole kuitenkaan mitään hyvää sanottavaa!
Mitäs piikaväestä! Ö! Ei siitä ole kuin harmia! Miehistähän tässä puhe oli! Mitä se haastelikaan, Penna nimittäin, silloin joulun aikoina tässä meillä! Oli sillä jutut! Pää sillä oli kuin partaveitsi — sillä miehellä, oli sillä! Olisi saanut miesparka joutua koulupenkille! Meillä oli muutamia miehiä jouluryypyillä tässä samassa kajuutassa — Tapaninpäivä mikä lie ollut — kolme neljä miestä, Penna mukana — istui siinä, missä sinä nyt istut. Kyllä minä ne ajat muistan, paremmin kuin eilisen päivän! Joka sanan!
— Penna jutteli siitä ensimmäisestä merimieskesästään — ja viimeisestään. Varoitti meitä kaikkia jalallamme astumasta yhdenkään isomman tai pienemmän aluksen kannelle. "Sinne ne kerran menevät kaikki, meren pohjaan. Samaa sijaa kohti ne menevät isot kuin pienetkin!" sanoi. Hänen mielestään olisi kasteessa luettava jokaiselle saarelaislapselle: "Maasta sinä olet tullut ja mereen sinä olet menevä!" — Voi jumalatoin itseäs! Ja sitten se alkoi puhua pappeja ja ristillistä seurakuntaa vastaan! Pappien pitäisi muka sekä rippikoulussa että saarnatuolissa ja luvuilla ja haudoilla ja missä ikinä suunsa saarnatakseen avaavat, neuvoa ihmisiä välttämään merta: "Kyllä ne sellaiset papit vielä tuomionsa saavat, jotka eivät sitä tee!" — huusi Penna ja heilutti varoittavasti vasenta kättään ilmassa ja vilhuili ympärilleen ja kuiskasi lisäksi: "Tämä ei ole minun julkinen mielipiteeni — muistakaa se ja katsokaa, ettei se tule piikaväen ja papin tietoon!"
Koskaan en saanut häntä kertomaan merimatkoistaan Markun Topin kanssa siinä "Rakkaus"-prikissä. Olisin ollut halukas tietämään, mikä hänet meren suhteen hulluksi teki, mutta arvaahan sen muutenkin, kun tuntee Markun Topin ja hänen purjehtimistapansa! Arvaahan sen! Toisilta miehiltä olen kuullut yhtä ja toista. Muun muassa kertoi minulle Juonaan Api, joka sinä kesänä oli perämiehenä "Rakkaudessa" ja sen jälkeen minun kanssani "Merilinnussa". — Muistathan sinä sen "Merilinnun"?
— Muistan, muistan!
— Jaa — siinä se oli laiva! Putosi aitani Pohjanmerellä! Rauha hänen tomulleen! — Niin, Juonaan Api, joka elää vielä ja purjehtii ulkovesillä "Heila" nimisessä nelimastoparkissa, kertoi minulle yhtä ja toista. Haluton hänkin oli juttelemaan tarkemmin, mitä oikeastaan Markun Topin laivoilla milloinkin tapahtui ja mikä siellä miesten järjet särki. Merkillinen kyky tai taito tai pelko tai taikausko, vai mikähän lie — oli ja on kaikilla Markun Topin entisillä miehillä vaieta päämiehestään! Kaikki ne vaikenevat kuin muuri, kun puhe siirtyy niihin asioihin! Ei niiltä lähde sanaa suustaan! Ei edes viina avaa niiden sanakonttia! Sen hän kuitenkin kerran sanoi, että eräänä myrskyisenä iltana lokakuun lopulla, vuotena, joka on merkitty siihen todistukseen, Valtiasmerellä, Voionmaan eteläpuolella, myrsky muuttui pillamukseksi, ja Markun Topikin rupesi ajattelemaan purjeiden pienentämistä — muut, ketä näkyvissä oli, purjehtivat jo pohjaan reivatussa märssyissä — ja lähetti nuoret miehet, tämän Pennan myös, panemaan kiinni prammeja mastojen nokkiin. Penna oli ollut vokkaprammilla, vasemmalla puolella, leenpuolella, ja sai kohtauksen — meritautia, mitä lienee ollut. Oli kaatunut rähmäsilleen raa'alle ja menettänyt voimansa ja antanut ylen ja ruvennut huutamaan apua. Toiset olivatkin saaneet hänet alas ja vieneet kanssiin koijaansa maata, mutta ei se ollut asettunut sielläkään. Oli huutanut vain yöt päivät koko loppumatkan eikä ottanut ruokaa eikä juomaa. No, sitähän sattuu nuorille miehille kenen laivassa hyvänsä, ja ne paranevat ja tulee niistä hyviäkin merimiehiä, kun tottuvat. — Penna itse kerran, silloin joulun aikana, tässä samassa kajuutassa, niinkuin jo sanoin, innostui itsekin juttelemaan, ja sanoi meille, että kun he olivat päässeet Lyypekkiin ja hän joutui ensimmäisenä yönä olemaan kansivahtina, ilmaantui laivan keulaan kirkas nuori mies, joka totisena katseli häntä ja sanoi: "Penna, mene tämän matkan perästä kotiisi äläkä ikinäsi astu minkäänlaiseen alukseen, kulki se suolaisen tai makean veden yli" ja niin sanottuaan mies katosi jälleen. — Penna maistoi vielä lasistaan, sytytti sammuneen piippunsa, takoi otsaansa ja sanoi: "Penna! Penna! Oleksä hullu vai humalassa! Pidä suusi kiinni! Älä ole tuhma, Penna!" — ja niin sanottuaan hän otti hattunsa ja meni.
Sellainen mies se oli!
Mereltä kotiin tultuaan Penna elätti itseään veneen- ja laivanrakentajana, ja peijakkaan hyviä aluksia hän osasikin rakentaa. Ne olivat sekä kauniita että kulkijoita ja kantajia!
Saivat sen kerran narratuksi eräänä talvena naapurisaareenkin rakentamaan jaalaa. Oli meressä hyvä jää ja hevosella Pennan veivät ja saivat moneen kertaan Pennalle vannoa ja vakuuttaa, ettei hänen tarvitse kauemmin olla kuin laudoittamisen ajan ja että jäät pysyvät meressä ehjinä kauan ja hänet tuodaan taas komeasti hevosella takaisin. Mutta kävikin niin, että tuli aikainen kevät ja jäät särkyivät, ja Penna jäi sinne naapurisaareen — Haapasaareen nimittäin. Oli jo kevät pitkällä, kun Pennan vaimo, tämä Karuliina, kulki hätäisenä talosta taloon ja haihatteli, että: "Se on nyt siell' Haapasaaress', vaan ei millään kalel pääse sieltä lähtemään!"
Ja lähtemistä siinä oli!
Juottivat Pennan humalaan ja narrasivat illalla kajuuttaan maata ja yötä pitkin toivat miehen kotiin. Sinne se olisi mies muuten jäänyt kuolemaansa asti.
Yritti se vainaja olla kerran Pohjasrivillä loistonvartijanakin, ja se toimi hänelle olisi parhaiten sopinutkin, mutta kun sitten eräänä syksynä siellä tapahtui se ihme — ihmekö lienee ollut vai mikä — ei sitä kukaan tiedä! Eräänä sumuisena yönä vain Penna oli ollut vahdissa sumukellon luona ja soitellut säädettyjä merkkejä laivoille, kun merestä oli noussut uponneen laivan mies, kummitus, ja oli soittaa leivottanut sinä yönä Rivin sumukellon halki…
— Ol' nyt!
— No helkkari! Ethän sinä niin nuori ole, ettet muistaisi sitä Rivin sumukelloa, jota sellaisena rikkinäisenä soitettiin yli kymmenen vuotta!
Onhan sen nähnyt joka mies, että Rivin entinen sumukello oli halkinainen, mutta sitäpä ei kukaan nähnytkään, joka sen halki soitti.
— Niin no…
— Penna sanoi nähneensä, mutta näkevät ne hänenlaisensa mitä hyvänsä!
Moni mies, kaikki, jotka silloin Rivillä loiston vartijoina olivat, kuulivat kyllä soiton ja kiittävät luojaansa, jos heidän ei tarvitse enää sellaista soittoa ikinään kuulla.
Rivin muut miehet ovat kyllä koettaneet pitää asiaa salassa, mutta Penna, jonka minä Pennan viimeisenä jouluviikkona kutsuin tänne luokseni ryypyille, suunnittelemaan miten uusi jaalani rakennettaisiin, vihjaili minulle siitä Rivin asiastakin yhtä ja toista. Ei sanonut loistonvartijan ei kalastajan eikä merimiehen ammattiin enää ryhtyvänsä, vaikka palkakseen saisi joka aamu kantamuksen kultarahoja. Ja päätöksensä se mies pitikin — pitäköötpä muut niin uskollisesti, jos kykenevät!
— Sinä samana iltana minulle johtui mieleeni, mitä kansa hokee ja mikä on varmaakin, että Penna on niitä Markun Topi-vainajan pilaamia miehiä, ja ajattelin silloin, että eiköhän millään saisi totuutta Pennan omasta suusta irti, ja aloin salavihkaa johtaa juttua sinne päin, mutta älä mene Pennaa siinä asiassa pettämään!
Viisas ja kavala mies se oli ja liukas kuin angerias ja osasi jo kaukaa kiertää jutun kokonaan toisiin asioihin ja ruveta pitämään minulle puhetta alusten nollakaarista, pitkistäpiiruista, vesiviivoista, laternaalikeskuksista ja kaikesta hiton näköisestä, josta ei olisi luullut miehellä olevan hajuakaan, ja väsyttää vain kuulijaa.
Silloin minä otin ja paiskasin kysymyksen sille päin kasvoja koristelemattomana, kiertelemättömänä ja suorana ja sanoin: "Sinähän, Penna, ennen nuorena seilasit sen Markun Topi-vainajan kanssa. Minkälainen mies se oikein oli? — Sanotaan, että hän olisi ollut laivassaan raakamainen ja tunnoton miehiä kohtaan — kiroillut ja huutanut kuin itse paholainen ja seilannut säälimättä enempää purjeita kuin laivassa olevaa tavaraakaan ja komennellut miehiään pistoolit molemmissa kourissaan silloinkin, kun muut jo olivat hätäsatamassa ja meri möyrysi yksinään autiona ja tyhjänä."
Penna imeskeLi piippuaan ja istui ääneti kauan tuolillaan kumarassa, molemmat kyynärpäät polvilla, niinkuin sen vainajan tapa oli, ja avasi lopulta suunsa ja permantoon katsellen ja päätään nostamatta ja sankkoja savuja puhallellen saneli harvakseen näinikään:
"Vainajista ei mitään pahaa, sanotaan, ja elävistä vielä vähemmän — meinaan minä." — Hänen äänensä muuttui miltei kuiskailemiseksi, ja hän käytti mielellään kirjoista oppimiaan kummallisia sanoja. Muistathan sinä, sellainen sillä oli tapa, vainajalla, ja hän sopotteli: "Niin, niin, vainajista ei mitään pahaa — ei mitään pahaa — ei, ei — koska vainajat ovat vainajia ja niiden elämä on eletty ja pysyy sinään, puhui siitä pahaa tai hyvää. Ei se siitä enää muutu! Toista se on elävien: Sanot pahan sanan elävästä ihmisestä. Toinen kuulee sen sanan ja pahentaa sitä ja vie kolmannelle, joka taas sitä parhaansa mukaan pahentaa ja vie neljännelle — ja niin edespäin, ja niin on miehen maine mennyttä ja elämä muuttuu yks kaks huonommaksi kuin miksi se oli tarkoitettu — taisteli sitten miten hyvänsä. Pahan valta on suuri! Vainajien elämästä — niin minä meinaan — voi kyllä poimia pahoja asioita eläville varoitukseksi ja ojennukseksi. Se olisi vainajien omakin halu ja tahto, mutta he eivät voi tulla eläviä ihmisiä varoittamaan. Siitä on siis vain hyötyä eläville eikä mitään pahaa vainajille, sillä niin tulee sanotuksi vain se, mikä oli totta, eikä kukaan lisää siihen mitään omasta päästään, ja sen mukaan luonnollisesti käsitteellisyytemme" — noin ikään se sanoi, ihan niillä sanoilla — "tästä asiasta on selvä, että kun — kun elävistä totuuden mukaisesti olemme oikeutetut sanomaan vain hyvää — vähemmän pahaa kuin vainajista, on manalle menneistä siis, järjellisesti asiaa käsitellen ja tutkistellen, lupa — tuota noin — lupa hiukan pahaakin sanoa. Mutta kun tästä vainajasta, josta nyt on kysymys, ei löydä mitään pahaa, sellaista, joka olisi meille ojennukseksi, koska muut eivät kuitenkaan ole hänen laisiaan suuria — puolijumalia — niin täytyy sanoa pahaa vain eloonjääneistä, jotka hänen kanssaan aikoinaan tekemisiin joutuivat. Oikeudenmukaisuuden ja kohtuudenmukaisuuden nimessä täytyy minun kuitenkin tunnustaa, että tämä vainaja — Markun Topi — olkoon Jumala armollinen hänen sielulleen! — että tämä vainaja oli toisinaan niinkuin sinä tässä sanoit — vähän raa… tuota noin… ankaran puoleinen matruuseille ja perämiehille, sellainen vanhan ajan mies, niinkuin ne sen ajan laivanpäämiehet kaiketi kaikkikin taisivat olla…"
"No mutta hänestähän kulki yltyleensä sellainen puhe, että hän olisi purjehtinut niin hirveillä ilmoilla, että moni mies, joka vaan kerrankin hänen matkaansa joutui, sai kammon merta kohtaan eliniäkseen, lukuunottamatta muutamia harvoja, jotka olivat samanlaisia kuin hän itse ja jäivät hänen vakinaisiksi miehikseen" — koetin minä puhella.
"Ja siinä puheessa sitten ei ole perää senkään vertaa kuin tuossa toisessa", sanoi Penna, "ei totta sitehiksikään! — Ei se vainaja koskaan seilannut enemmän — paljon enemmän kuin minkä asu ja takila sieti. Toisinaan kyllä lenteli ilmassa purjeenkappaleita kuin variksia, mutta miehet veivät uusia tilalle. Mitäs siitä! Tyytyväisiä ne olivat olleet laivan isännätkin, sillä vaikka korjauksiin ja uusiin purjeisiin meni paljon rahaa, niin kyllä se mies isännilleen sitä toikin — paljon enemmän toi kuin vei. Joka sanoo voivansa vannoa, että on menettänyt mielensä tämän vainajan kanssa seilatessaan, niin vannokoon! Se on hänen asiansa eikä liikuta muita! Minä panen kaksi sormea Jumalan sanan päälle, milloin se tarpeelliseksi ja asian vaatimaksi nähdään…"
No niin!
Mitäs sanot siihen? Minä ainakin olin sillä kertaa ymmällä, kumpiko meistä kahdesta sinä iltana oikeastaan koetti toistaan narrata — minäkö Pennaa vai Pennako minua. — — —
Myrskyn soidessa ja räystäsveden rummuttaessa tämän kummallisen kajuutan kattoa ja kuunnellessani noita kummallisia tarinoita entisajan merenkulkijoista, puolijumalista, ajasta, jolloinka laivat olivat puuta ja miehet rautaa, kun nyt sen sijaan laivat ovat rautaa ja miehet puuta, näin mielikuvituksissani isojen parkkilaivojen ratsastavan merien kuohupäillä jaloimmassa kilpa-ajossa, mitä maan piiri tuntee, ja näin heikkopäisten menettävän järkensä, purjeiden repeilevän, raakojen taittuvan ja uusia purjeita ja uusia purjepuita vietävän ylös ja tunsin oloni epävarmaksi, mutta havaitessani, ettei ainakaan tässä kajuutassa istuessani ole hätää, kilistin lasiani vanhan Valtiasmeren laivurin kanssa Samelin Pennan, liialta nimeltä Merikauhun, ja niiden muiden muistoksi.