VIII.
Itse kullakin ijällä ovat huolensa ja raskautensa. Lapsuus, ijän ensimmäiset vuodet, on vain päiväpaisteista, leutoa säätä, mikä ei tunne kesän ukkosilmoja eikä syksyn rakeita. Se hengittää terveillä keuhkoilla, maistelee ruokia vereväposkisena ja löytää iloa tyhjästäkin. Paratiisi ei ole siitä kaukana, mutta se on väärällä puolella. Vaan tässäkin ikäasteessa löytyy yksi oka, minkä kulttuuri on keksinyt. Ja se oka pistää usein kovin kipeästi lapsen sydämmeen ja panee sen, jos ei juuri verta, niin ainakin vettä vuotamaan. Kuinka monta kyyneltä onkaan aapiskirja puristanut suruttomalta lapsuudelta!
Sami oli päässyt siihen ikään, jolloin sivistynyt yhteiskunta vaatii pohjakerroksiltaanko lukemisen taitoa, jos ei muuta varten, niin ainakin sitä varten, että ne pystyvät viljelemään meidän uskonoppimme taivaista lahjaa, raamattua.
Annassa vallitsi syvä ja järkähtämätön kunnioitus tätä vaatimusta kohtaan ja monesti hän jo oli tuntenut huolta, että Samia olisi ohjattava luvulle. Mutta itsellään hänellä ei tahtonut olla aikaa ensimmäisten alkeiden antamiseen ja sitä paitsi hän epäili kykeneväisyyttäänkin siihen. Yhtenä sunnuntaina hän kuitenkin päätti tehdä ensimmäisen kokeen, ja tekikin, mutta aivan onnistumatta.
Jo puhkasi Anna kerran tämän surunsa konsulinnallekin. Se otti heti asian vakavalta kannalta. Mutta muisteli sitte toisakseen, että hänenkin vanhemmat lapsensa ensi alussa olivat olleet taipumattomia. Hän neuvoi, ettei Annan pitäisi tuota asiaa kovin surra, sillä kyllä Samikin vielä halustuu, kunhan näkee, ett'ei hän siitä mihinkään pääse.
Sitte konsulinna jäi mietteisiin hetkeksi.
Yht'äkkiä kysyi hän Annalta, tajuaako Sami ruotsia. Anna selvitti vastaukseksi, että kyllä hän on kokenut väliin Samille puhua sitä, mutta Sami ei taivu puhumaan. Mutta ymmärtää kyllä, hän luulee.
— No sitte Sami saa alkaa opetella lukemaan Svean kanssa. Ehkä onkin Svealle hauskempi, että on kumppali. Svealle tulee kotiopettajatar ensi kuun alussa.
— Konsulinna on aina minulle niin hyvä…
Mutta mahtaneekohan se opettajatar ruveta Samia opettamaan?
— Kyllä hän, kun minä käsken… Hän on merikapteeni Engman-vainajan tytär.
Anna taas sydämmestään kiitteli konsulinnaa. Mutta konsulinna vastasi, ett'ei hän muuta kiitosta pyydä kuin että Anna opettaa Samia maata pannessaan rukoilemaan hänenkin edestään, sillä lapsen rukous on puhtain ja hartain ja taivainen isä sen parhaiten kuulee. Mutta tuo pyyntö kalskahti Annasta oudolle, sillä hän tunsi Saminsa rukoukset. Vitsan avulla hän sai väliin Samin lukemaan "Isä meidän" — siinä kaikki.
Samin tähänastinen kesän vietto oli ollut niin rentoa lähellä asuvan kauppiaan pojan seurassa. Pari kertaa päivässä kilmuilivat he Bergin alahuoneiden katot, kävivät aina välihuviksi kiikkumassa tallin vinnin orressa riippuvassa nuorakiikussa, ajoivat kivi kourassa kartanolla näyttäyvät kulkukissat huoneiden kivijalan alle ja tuon tuostakin hätyyttelivät rahvaan lapsia. Kauppiaan poika, Ebbi Ask, oli vuotta vanhempi Samia ja ollut jo koulussa yhden vuoden, mutta pantu sieltä pois pahankurisuutensa takia. He olivat varsinkin halukkaita itkettämään muuatta tyttöä, samanikuistaan kuin he itse, joka kuletti kahvia isälleen lähellä olevalle työpaikalle. Ebbi koetti sitä saada suudella, kun ei aikaisempia ihmisiä näkynyt.
Tämän Ebin koulussa varttui Samistakin vallaton vekara. Ja vallattomuudellaan oli Sami saanut itselleen yhtenäisen vihamiehen Lotti-neidistä, mikä suoraan inhosi Samia ja usein, kun näki kartanolla Svean Samin parissa, käski Svean sieltä pois. Kasvoiltaan oli Sami aivan pronssinkarvainen, kun oli niin ahvoitunut, ja jalat olivat rohettuneet lämmön ja veden liikanaisesta vuorovaikutuksesta, sillä kenkiä ei hän kesäsydännä olisi suurin surmin pitänyt. Ainoa työ, mitä Sami toimitti ja mikä oli hänen erikoisvirkansa konsulinnan käskystä, oli ruohon nyhtäminen trottoaarilta Bergin talon kohdalta. Taloa oli pitkälti, siis pitkälti myös katua. Monesti Sami itkeä märsysi, kun piti olla tuolla ruohon nyhdännässä poikkinainen pöytäveitsi apunaan, vaikka eihän se kivinen katu suuria kasvanut. Siellä kadulla oli niin kuuma ja ikävä yksin olla ja kerran sitte muuan katurakki antoi niin lämpimän löylyn, kun Sami ei kerjennyt pakoon päästä, jotta hänellä korvat kuumina suhisivat.
Sami ei ottanut uskoaksensa Annan ensimmäistä kertomusta, että hän saisi alkaa Bergissä opetella yhdessä Svean kanssa lukemisen alkeita Engmanin ryökynän johdolla. Mutta kun Anna kuun ensimmäisen päivän aamuna otti esiin samettivaatteet ja puhtaan kaulustan, niin arvasi Sami, että totta on, mitä äiti on sanonut. Hänen siis pitäisi ruveta lukemaan yhdessä Svean kanssa. Samin mieltä karvasteli, sillä hän kaipposi yhtä paljon aapista kuin kotiopettajatarta, Engmanin ryökynää. Että se olisi yhtä tyly kuin Lotti-ryökynäkin, siitä oli Sami varma, sillä kaikki nuoret ryökynät olivat hänelle tylyjä.
Kun hän oli pesty, pää sileäksi kammattu, vaatteet napitettu ja kengät jalkoihin asetettu, oli hän valmis opettajattaren eteen vietäväksi. Mutta Samista itsestään oli tämä jotain raskasta, painavaa ja painustavaa. Puku tuntui raskaalta ja kankealta. Jalkoja poltti kengissä kuumana kesäpäivänä ja musta vaatteus imi kaiken auringon lämmön sisäänsä, jotta ruumis hivostui. Ja sitte täytyi olla niin siivosti, etteivät pukimet ryvöttyisi ja kaulusta kurtistuisi.
Nyt se Engmanin ryökynä tuli. Sami näki sen pirtin akkunasta ja ilmoitti äidillekin. Verannan ovesta se meni sisälle, josta Sami ei vielä ollut koskaan uskaltanut mennä. Se jo yksin herätti Samissa suurta kunnioitusta ryökynää kohtaan.
Hetken takaa lähti Anna Samin kanssa ja meni kyökin ovesta. Siellä sisällä salissa olivat konsulinna ja neiti puhelussa. Rouva antoi vähäisiä viittauksia Svean luonteesta neidille ja esitti hänelle tuon pienen tytön ominaisuuksia pääpiirteissään. Lyödä sitä ei saisi missään tapauksessa eikä juuri sen mieltäkään pahottaa, sillä lääkäri on sanonut, että lapsessa on vähän verta.
Samassa tuli Sveakin siihen. Neiti alkoi tekemään lähempää tuttavuutta Svean kanssa. Hän nosti hänet syliinsä ja suuteli häntä, nauroi ja hyväili häntä. Teki laulaen kierroksen huoneen lattialla Sveaa taluttaen ja käski Svean puhutella häntä "tant-Emmiksi".
Konsulinna puikahti kyökkiin katsomaan, eikö kahvi olisi valmista tarjottavaksi neidille. Siellä tapasi hän Annan ja Samin.
— Jasso täällä on Anna ja Sami. Tulepas Sami tänne sisälle!
Anna työnsi Samia menemään ja konsulinnan jälessä hän meni sisälle, mutta äiti jäi kyökkiin.
— Täällä olisi myös muuan oppilas, puhui konsulinna hymyillen neidille.
Neiti katsoi Samia terävästi ja Sami neitiä ja sen pukua. Neidillä oli väljä kesäpuku, mikä oli liian vaalea hänen tummalle ahavoituneelle iholleen. Toisella silmällään hän katsoi karsaaseen, jotta siitä silmästä lähtevä katse oli kokoon puristettu ja ikäänkuin suunnattu vain yhteen pisteeseen.
— Hän on meidän kartanopirtissä asuvan vaimon poika, lisäsi konsulinna selvitykseksi neidin kysyvälle katseelle.
— Vai niin.
— Sami! Etkö sinä ymmärrä tervehtiä neitiä? sanoi konsulinna pojalle, joka ujosteli ja nypläili nuttunsa nappia. Sami meni paiskaamaan kättä ja reksautti päätään kaulanikamista muka kumarrukseksi. Neiti ojensi Samille kylmästi kätensä, sillä poika näytti tekevän häneen vastenmielisen vaikutuksen.
— Tuleeko hän minun oppilaaksi? kysyi neiti, miettien että konsulinna laskee vain leikkiä hänelle.
— Kyllä jos neiti suostuu. Hän ymmärtää ruotsia. Minä lupasin hänen äidilleen, että hän saa alkaa opetella yhdessä Svean kanssa. Mutta tuleeko neidille liiaksi vaivaa?
— Ei mitenkään, kun konsulinna niin tahtoo…
Konsulinna tarttui Samia olkapäästä ja vei hänet äidin luo kyökkiin. Siellä sanoi hän Annalle, ettei hän vielä ensimmäisenä päivänä viitsi vaivata neitiä. Hän on tullut nyt vain tutustumaan oppilaisiinsa, mutta huomenna alkaa opetus. Käski sitte piian laittaa kahvia sisälle tuotavaksi.
IX.
Syksy alkoi ja ruotsalainen pikku lasten koulukin ryhtyi taas vaikutukseensa. Siinä oli kolme luokkaa ja sitä piti muuan papin leski parin sisarensa kanssa. Tyttöjä ja poikia, vallassäätyläisten jälkeläisiä, siellä oli sekaisin ja tämän kurssin käytyään ne lapset meni korkeampiin oppilaitoksiin: pojat latinakouluihin ja tytöt naiskouluihin. Tanttein kouluksi sitä yleisesti nimitettiin ja sinne oli nyt Svean määrä mennä. Mutta konsulinnalla pisti päähän panna siihen Samikin, sillä sen käytyään olisi Sami jo saapa riittävät tiedot ja kelpaava jollekin kauppiaalle asiapojaksi, kun osaisi täydelleen ruotsinkielen.
Anna kiitteli ja kosteli siitä tuumasta konsulinnaa ja sai toimekseen ensi päivänä lähteä saattamaan lapset koululle. Siellä niitä olikin jo herraslapsia koko kasa, jonka piiat olivat sinne tuoneet. Pojat olivat polvihousuissa, nappikengissä, samettijakuissa tai merimiesmaailman väljissä puseroissa leveine valkoisine nauhoineen, monenmoisissa päähineissä ja leveissä kiiltävissä kaulustoissa. Tytöt olivat lyhyeissä hameissa, jalat ahtaalle puristettuina punaisiin, sinisiin tai mustiin villasukkiin ja koko puku kuin vauvalla, joka vasta on lelukaupasta ostettu. Ja tuo lauma oli niin punaposkista, ruusuhuulista ja hienoihosta joukkoa, jotta heti huomasi siinä parvessa siementä vastaisen vallasluokan kehkeämiseen.
Annan mieltä ei vähän hyvittänyt nähdessään tuon iloisen ja sorean lapsijoukon ja tietäessään, että ne nuo kaikki olisivat Samin koulutovereita. Hän nyökäytti ystävällisesti päätään tervehdykseksi piioille, joita hän tunsi. Suurenpuoleisessa salissa odottivat he johtajattaren tuloa sisälle. Anna asettui lasten kanssa muutamaan loukkoon.
Tuossa keskilattialla isäntinä isotteli jo ennen koulussa olleita poikia. He tarkastelivat pilkallisilla silmillä tulokkaita ja kokivat saattaa niitä ujostelemaan. Muuan, raatimies Fellmanin poika, Jori, osotti kumppalilleen oikein sormellaan Samia ja sitte molemmat nauroivat. Sami punastui ja häntä painusti asemansa. Hän tapaili nenäliinaa taskustaan pyhkiäkseen nenäänsä, jonka hän tunsi valuvan. Hän arvasi, miksi ne nuo pojat hänellä nauroivat.
Perällä huonetta oli vähänen lava ja siinä opettajan pöytä tuolineen. Pöydän takana seinällä riippui suuri Europan kartta monivärisenä ja vasta vernissattuna uusissa, kiiltävissä kepeissä. Vasemmalla puolella oli suuri luokkataulu, sen alareunassa olevassa kapeassa listassa, mikä korttelin ulkoni taulusta ja oli keskeltä uurrettu, oli karttakeppi, jäniksen käpälä ja liidun palanen. Sivuseinällä oli koko maapallon kartta kahtena ympyränä. Yhdellä seinällä oli korkea kaappi ja sen päällä meidän aurinkokuntamme puusepän valmistamana.
Jo tuli huoneeseen koulun johtajatar, pastorin leski. Hänellä olivat sankalasit päässä ja hiukan hopeaa hiuksissa. Syvä hiljaisuus syntyi, kun hän näyttäytyi ovella ja hänen jäljessään hänen sisarensa. Johtajatar nousi kateederiin ja piti rukoukset niin anovalla ja lempeällä äänellä kuin sielunpaimenen jälkeen jäänyt puoliso voi pitää. Sitte annettiin entisille oppilaille huomeiset läksyt ja päästettiin menemään.
Nyt seurasi järjestyksessä uusien oppilaiden matrikkeliin merkitseminen. Ennen ne jo oli käyty ilmoittamassa. Yksi piika toisensa jälkeen sai tuotavansa merkityksi koulun nimikirjaan. Siellä oli vain muukalaisia nimiä, joiden omistajat olivat virkamiesten, tehtailijoiden, kauppiaitten, merikapteenein ja jonkun käsityöläisen pojat ja tytöt.
Jo pääsi eteen Annakin. Hän otti hymyilyn kasvoihinsa ja ilmoitti:
— Täällä olisi konsuli Bergin nuorin lapsi, Svea. Pastorin leski merkitsi matrikkeliin Svean, kirjoitti sinne Svean syntymävuoden, isän ammatin ja päivän, sekä milloin Svea oli kouluun otettu. Nyt seurasi Samin vuoro. Anna tunsi itsessään hiukan ahdistavaa vaikutusta ja veret hehkuivat hänen poskillaan. Pitäisikö ilmoittaa Samin isä…?
— Samuel Tihinen, ilmoitti Anna vähän arasti.
— Mikä? kysyi pastorin leski ja nosti ylös silmänsä. Anna kuumotti punaisena ja uudisti:
— Samuel Tihinen… Bergin konsulinna kai on pastuurskalle puhunut hänestä…?
— Jassoo, tämäkö on se poika…? Kyllä konsulinna on puhunut, vastasi pastorin leski ja muisteli jotain, mutta ei puhunut mitään.
— Mikä isän ammatti? uudisti hän kysymyksen jo toiseen kertaan, kun ensi kerralla ei kuulunut vastausta.
Anna kuuli vienoa sipinää ja naurun hykerrystä piikain parista. Hiki kohosi hänen punottaville kasvoilleen ja hän vastasi miedosti:
— Ei hänellä ole isää.
— Oletteko te hänen äitinsä? kysyi johtajatar, kun huomasi Annan vaivaavan aseman. Anna myönsi ja pastorin leski kirjoitti matrikkeliin Samin nimen kohdalle: "faderlös."
— Mutta ymmärtääkö poika ruotsinkieltä? Ei hän täällä mitään tee, jos ei hän sitä ymmärrä.
Johtajattaren kasvoilla oli nyreä ja vastenmielinen elje, Samassa heitti hän Samille muutaman ruotsinkielisen kysymyksen. Ja Sami vastasi tyydyttävästi, sillä hän käsitti hetken tärkeyden. Koko kotiin tulomatkan oli Sami ääneti ja hän näytti punnitsevan jotain mielessään. Mutta Anna ei häntä sen kovemmin tarkannut, sillä oli hänelläkin omat mietteensä. Toiselta puolelta lientyi tyytyväisyyden tyventä Annan sieluun, kun Sami nyt pääsi tuonne herraskouluun, mutta toiselta puolelta puhkoi vielä mieleen äskeisen katkeran mielenliikutuksen poreita… Se piikain hiljainen nauru kuulusti niin häijyltä siellä salissa ja pastorin rouvan kysymys Samin isästä — hyi kuin se oli leikannut Annan sydäntä!
Kun sitte Anna ja Sami tulivat pirttiinsä, kysyi Sami:
— Miks'ei, äiti, minulla ole isää?
Annalla ikäänkuin pala nousi kurkkuun ja hänellä ahdisti hengityksen vapaata kulkua. Mutta hän keksi sukkelan valheen ja pois käännetyin kasvoin puhui hän hätäisesti:
— Samin isä on kuollut.
Sen sanottuaan meni hän tekemään Samille suuren voitaleivän, jota Sami alkoi rauhallisena pureksimaan saatuaan kuulla isänsä kuolleen.
* * * * *
Samilla ei ollut laukkua niinkuin muilla tanttein koulussa kulkijoilla. Niissä ne toiset kantoivat kirjansa, kynänsä ja muut pienet tarpeet. Sveallakin se oli ja sen oli tehnyt Lotti-neiti. Sami kärtti laukkua äidiltään, mutta mistäpä hän sen antoi. Hän sai kulkea laukutta. Mutta viimein keksi äiti keinon. Hän sai konsulinnalta vanhan, karkeasta hamppuvaatteesta tehdyn kassin, jota oli käytetty torilta kaloja ostettaessa. Äiti ratkoi sen, puhdisti, pölyytti ja ompeli kokoon uudelleen. Kaunis siitä ei tosin tullut, mutta ei aivan rumakaan; muotopuoli oli hiukan ja kylkeen täytyi panna pienonen paikka. Mutta kun Sami seuraavana aamuna Svean ja lapsipiian kanssa, joka joka kerta vei ja nouti Svean, meni kouluun, oli hänellä laukku.
Lotti-neiti makuukamarinsa akkunassa puoleksi vielä alaalla olevan akkunaverhon takana valkoinen yöröijy päällään nauroi Samin laukulla makeasti nähdessään heidän menevän koululle. Olihan siinä laukussa vielä paljon kalakassin mallia ja kun Lotti hyvin tunsi sen entisen viran, niin ei hän voinut olla nauramatta. Ajatteli, että omiaan tuollainen laukku tuolle pojalle, jota hän ei suvainnut silmiinsäkään.
Mutta Samin askeleissa oli tänä aamuna tavallista enemmän reippautta ja hänestä tuntui, että nyt hän on aivan muiden tasalla, kun hänelläkin on laukku. Usein muisti hän sitä katsoa kupeelleen ja laitella sen asemaa. Kun ne pojat siellä koulussa välitunneilla eivät olleet yhtään hänen kanssaan, paitsi muuan kykyrä, joka istui hänen edessään, oli Sami arvellut, että siksi ne eivät hänestä huoli joukkoonsa, kun hänellä ei ole laukkua. Ja sentähden Sami nyt pani tuohon laukkuun niin suuren arvon, että sen täytyi ulkopuolellekin huomata.
He tulivat koulukartanoon. Oveja ei vielä oltu avattu; siellä pihalla odottivat lapset. Piika ainoastaan portille saattoi Svean ja palasi sitte kotiinsa. Kun Sami pääsi muiden joukkoon, heitti hän taas laukkuunsa ylpeän katseen, missä oli niin voimakas sisällys, jotta se veti lähellä olevien poikain huomion puoleensa, kun ne tuossa paremmin velttoina varttoivat sisällepääsöä. Oli siinä Fellmanin Jori ja muutamia muita toisenluokkalaisia.
— Ka kun Sammakollakin — se oli Samin liikanimi — on laukku! huudahti Fellmanin Jori ja iski kyntensä Samin laukkuun. Muut vieressä nauroivat.
Ja samalla Jori kiskoi Samilta hänen laukkunsa. Sami reutoi vastaan, mutta Jori nykäsi yht'äkkiä. Hihna meni poikki, kirjat ja kapineet lensivät laukusta kartanolle. Jori pisti laukun päähänsä ja juoksi sen kanssa ympäri pihaa.
Samin huulet verestivät, kasvoihin nousi sapekas suuttumuksen ilme ja hän ampasi Jorin perään. Hän rynnisti voimakkaaseen juoksuun, saavutti pian Jorin ja iski koppina kuin tiikeri ajamansa päälle. Jori lensi silmälleen kenttään, kasvot tahrautuivat multaan ja siihen hän jäi Samin alle makaamaan.
Meteli oli synnyttänyt hälinää. Johtajatar oli huomannut tapauksen akkunastaan. Hän riensi tappelevien luo, heitti kätensä raskaasti Samin niskaan ja nykäsi poikaa kauluksesta.
— Vai sinä täällä tällaisia esimerkkejä näytät muille lapsille ja pilaat nekin! huusi opettajatar, ääni värisevänä ja pukki edellään Samia takin kauluksesta. Hän vei Samin sisälle. Siellä kyökissä riisuttiin pojalta housut ja piika antoi hänelle vitsoja johtajattaren pitäessä kiinni Samia. Poika parkui ja huusi, mutta piika löi vain kun käskettiin.
Kun Sami oli piiskattu, pakotettiin hän vielä pyytämään johtajattarelta anteeksi. Mutruilevat ilmeet kasvoillaan kuunteli Sami käskyä eikä ottanut sitä totellakseen. Silloin uhkasi johtajatar uudestaan vitsoilla. Sami teki anteeksipyynnön, mutta niin ylenkatseellisen kuin hän ymmärsi.
Muut lapset olivat jo luokalla. Samikin vietiin sinne. Oli alettava rukoukset, mutta niitä ei Sami yhtään kuunnellut. Hänen sisunsa oli täysi harmista ja hän mietti kostoa. Kun hän tuli pulpettiinsa, tarjosi tuo kykyrä, Strömin Uuno, hänelle kirjat, jotka Uuno oli koonnut kartanolta. Samalla heitti hän Samiin niin säälivän katseen, että se lämmitti Samia aina sydänpohjaan asti. Tuo Uuno oli hänen ainoa toverinsa täällä, ymmärsi Sami. Fellmanin Jorin oli pitänyt, mennä kotiin, sillä niin kovin oli hänellä nenä vuotanut.
Kun rukoukset oli pidetty, varoitti johtajatar vielä tapauksesta, kovasti nuhteli Samia, joka tuijotti pulpettiinsa eikä puhunut mitään. Mutta silloin Svea alkoi selittämään Samin puolesta. Ja hänen selityksensä oli niin suora, jotta johtajatarkin huomasi, ettei Sami ollutkaan tappelun alkaja, vaan että Jori sen oli saanut aikaan.
— Mutta missä se laukku nyt on? kysyi johtajatar lopuksi.
Silloin muuan poika iloinen irvistys huulillaan haki sen eteisen loukosta. Johtajatar nähtyään laukun ei voinut muuta tehdä kuin nauraa, niin se oli hassunkurinen hänestä. Se Samia vielä karvasteli, että johtajatarkin laski leikkiä hänen laukullaan. Hän meni karkean kasvatuksensa mukaan ja nykäsi vapisevalla kädellä ja itku äänessä laukun johtajattaren kädestä, juuri kun hän sitä pilkallisesti tutkien levitteli ja tarkasteli. Samassa katosi hän ulos laukkuneen ja jätti jännittävään hämmästykseen johtajattaren ja kaikki muut.
— Siinä on seitsenvuotinen poika! sai johtajatar vain kummastuksissaan sanoneeksi.
Samin iloisimpia olopaikkoja suviseen aikaan oli kaupungin satama, siellä kun oli pieniä höyryveneitä, mitkä luikkivat edestakaisin propelleillaan vettä porautellen ja höyryä koneestaan höngäten. Siellä oli myös jahteja, mitkä läheisiltä rantamailta kuljettivat kaupunkiin halkoja, ja lastilotkuja, joilla ulkosatamasta tavarat tuotiin kaupunkiin. Jahtien mastoissa oli hupaisa rimpuilla ja lastilotkuin kannella hauska juoksennella. Kaupungin pienten poikain suloisimpia olopaikkoja se oli kesäseen aikaan satama.
Sinne Sami nytkin meni. Laukkunsa hän viskasi mennessään kaupungin ojaan. Satamassa juuri odotti joukko merimiehiä arkkuineen isolla paatilla laivansa kapteenia, mikä vielä viipyi kaupungissa. Siinä muiden joukossa oli Bergin viimekesäinen renkikin, jonka kanssa Sami oli ollut varsin hyvä ystävä. Sami meni hänen puheisilleen ja tahtoi päästä laivaan.
— Mutta tietääkö äitisi olla sua kaipaamatta? kysyi renki.
— Se on luvannut minun olla poissa, valehteli Sami, sillä äitinsä luo ei hänellä suinkaan mieli tehnyt ja Anna olikin mennyt koko päiväksi pitoja valmistelemaan muutamaan herrastaloon.
Renki uskoi Samia ja kun kapteeni tuli, kysyi hän häneltä, saisiko poika tulla katsomaan laivaa. Kapteeni myöntyi kysyttyään kenen poika on. Ja niin pääsi Samikin isoon paattiin. Tuossa muutaman meriarkun päällä miesten kaikellaisia kaskuja jutellessa haihtui pian Samilta suuttumus ja hän nautti ympäristöstään. Nuo merimiehet olivat herrahtavampia kuin tavalliset työmiehet. Sinervää vaatetta oli useimpien puku ja musta parta monella heistä kaunisti ahavan kellastuttamia kasvoja.
Kun päästiin laivan kylkeen, kapusi Sami kuin mies nuo vaaralliset nuorarappuset, mitkä velttoina venyivät laivan kuvetta pitkin ja ennenkuin puolipäivä oli käsissä, oli Sami jo käynyt ensimmäisen maston jatkon tykönä.
Sydän kyllä oli lyönyt tiheään hänen sinne kiipeillessään, mutta sieltäpä olikin hauska silmäillä ympärilleen, kun vaan ei katsonut suoraan alas, sillä silloin tuntui rintaa hiukan etovan. Ja laiva — kas kuin se oli soma kapine! niin paljon nuoria, rautoja, purjeita… ja noin se siirteli itseään tuulen muassa ankkureissaan hiljalleen, mutta kuitenkin tuntuvasti.
Laivalla oli määrä lähteä iltapäivällä matkoilleen. Höyryaluksen oli hinattava laiva ulos satamasta, ahtaista väylistä. Kapteeni lupasi Samin tulla mukaan; saisi sitte palata takaisin kaupunkiin höyryaluksella. Sen kuultuaan silmäsi Sami tuonne kauvas merelle ja hänen rintansa sykähti ajatellessaan, että hän nyt sinne pääsisi.
Ruvettiin hinaamaan ankkureita ja silloin laulu ilmoille kajahti. Ankkurikettingit kitisivät ja niitä säesti tuulella käyvän pumpun ääni, joka tyhjensi vettä laivasta. Miehet katsoivat toisiinsa, hinasivat ankkureita hartaasti ja lauloivat:
Meripoika se merta seelailee
ja seelejänsä reivailee.
Falerii, faleraa, falerallailee
ja seelejänsä reivailee.
Ja Englannin parhaissa tansseissa,
niissä meripoika saa valssata.
Falerii, faleraa, falerallailee,
niissä meripoika saa valssata.
Italian ihanat immetkin ne käyvät meripojan sylihin. Falerii, faleraa, falerallailee, ne käyvät meripojan sylihin.
Sen laulun oppi Sami heti ulkoa. Ja usein hän sitä yksikseen lauleli, oikein sisimmästä sydämmestään lauloi, sillä toisenlainen se tuo laulu oli kuin ne laulut, joita siellä koulussa kalpea opettajatar opetti heikolla äänellään. Tuossa laulussa oli Samista voimaa, reippautta ja siihen haihtui nyt viimeisinkin mielen katkera nystyrä.
Höyryalus veti vitkaan suurta laivaa, jonka perämaston isopurje ja pari klyyvaria vielä auttoi menoa. Hinterä, mutta raitis tuuli puhalteli ja meri loiskahteli niin somasti Samin mielestä laivan kylkeen.
Yhä enemmän alkoi karttua purjeita laivaan ja höllemmälle kävi höyryaluksen ja laivan välinen touvi. Köydet ritisivät, kun tuuli alkoi ottaa enemmän purjeisiin. Jo tuossa sivutettiin ensimmäinen majakka, sellainen lautatötterö yksinäisellä kallion kielekkeellä. Vienoa savun hönkää lehahteli aina aluksesta laivaan, kierteli sen purjeissa hetken ja sitte haihtui. Samista tämä oli jumalallista menoa, semmoista hauskaa, jota hän ei olisi voinut koskaan aavistaakaan.
Kohta oli höyryaluksen heitettävä laiva, sillä vedet alkoivat jo olla väljemmät ja laivan purjeet tuulta täynnä. Kävi semmoinen suhina ja sohina purjeissa, vesi keulan edessä lotisi, ja laiva meni kuin suuri kotka siivet hajallaan.
Jo heitettiin touvi laivasta pois ja höyryalus jätätti itsensä laivan sivuun, pysytteli siinä niin kauvan, että sen perämies kävi lähtöryypyillä kajuutassa. Sami toimitettiin alukseen, mikä irtausi laivasta. Kahdenpuolinen hurrahuuto syntyi, niin voimakas, jotta se vastaili laivan purjeisiin. Miehet puistivat vielä laivasta nenäliinojaan ja hattujaan. Laiva tuossa majesteetillisena lähti menemään omalle suunnalleen. Sami tavaili peräpeilistä koreita, kullatuita nimikirjaimia. Nuo kirjaimet auringon paisteessa välkkyivät niin kauniisti.
Erilaiselta jynkytykseltä se tuntui olo tässä höyryaluksessa, joka nyt jo meni etäällä. Oli ollut yhtenäistä ilon huumausta Samista siellä laivassa, mutta tämä alus ikäänkuin johti mieleen raskaan aamupäivän todellisuuden. Kone löi ikävän yksitoikkoisesti ja piipusta läikehtivä savu pakkausi kurkkuun. Muistui mieleen niin synkkänä tapaus aamulla koulussa ja seuraukset siitä pelottivat. Mitähän äiti sanoo, mitä konsulinna ja johtajatar…? Häntä vielä piiskataan… Kun olisi saanut jäädä tuonne laivaan!
Kaupungin ranta läheni, mutta sitä katkerammaksi tuli Samin mieli. Häntä pelotti, niin sanomattomasti pelotti. Eikä hän uskalla mennä kotiin… mutta minne?
Viimein mietti Sami mennä Bergin tallin yliselle, tarkastella sieltä maailman menoa kotitalossa ja panna sinne heiniin maata. Varovaisena hiipi Sami viimeistä katuristiä, jottei kukaan huomaisi häntä tulevaksi. Ei näkynyt Bergin talon akkunoissa ihmisiä. Hän meni viereisen kartanon solaan ja sieltä takatietä pääsi tallin yliselle. Ylisellä oli heiniä ja ne haiskahtivat niin tuoreelle. Hän heittäytyi heinäläjään pitkäkseen.
Siinä hän mietti, että äiti häntä etsii, mutta hän ei mene… piiskaisi häntä. Hän ei mene enää koskaan sinne herraskouluun…
Sami ei tiennyt, ettei Anna ollut kotona, vaan pitoja valmistelemassa. Aamulla kun hän oli mennyt kouluun, oli Anna jäänyt kotiin, ja sentähden Sami uskoi hänen nytkin olevan kotona.
Kun Sami oli aikansa miettinyt kaikkea tuollaista, nukkui hän. Kuinka kauvan hän liekään nukkunut! Kun hän heräsi, kuuli hän kartanolta ääniä, näki siellä lyhdyn palavan ja ihmisiä sen ympärillä. Hän kuuli, että häntä ne hakivat. Äitinsä voivotteli, että minnekähän se poika on mennyt. Kun ei vain lie hukkunut…! Ja koko päivän ollut poissa…! Kyllä ne köyhän lasta kaikki rääkkäävät!
Nyt tultiin rappusia ylös vinnille. Lyhdystä levisi valoa. Sami kyyräytyi aivan pieneksi heinäläjään, sillä häneen levisi vastustamaton halu piiloutua. Hänelle teki niin hyvää, että häntä noin haettiin…
Valo tuli yhä lähemmäksi. Sen perässä Anna, karjapiika ja talon renki.
Valo lankesi jo pistävästi Samin silmiin.
— Mutta tuossahan se poika makaa! äännähti renki huomattuaan Samin.
Sami oli nukkuvinaan. Anna nykäsi häntä.
— Sami, kuule, missä sinä o'ot ollut?
Sami muka ravotti silmiään ja purskahti itkuun.
Anna nosti hänet ylös. Hän oli hyvillään, kun Sami löytyi. Kuolleeksi oli hän hänet aivan luullut, pudonneeksi jossain veteen ja hukkuneeksi. Hän vei Samin sisälle ja siellä sai Sami siirappivoitaleipää syöden kertoa päivän historiansa. Anna siunaili ja väliin itkua tuhersi kuullessaan. Mutta Samille alkoi jo elämä taas maistua entiselle. Eikä hän enää uhannut mennä sinne tanttein kouluun. Anna ei siihen puhunut mitään, sillä hänellä oli aikomus huomenna jutella siitä konsulinnan kanssa. Konsulinna oli vain kertonut asian Annalle niinkuin Svea oli sen selvittänyt ja luullut, kun Samia ei ollut koko päivänä näkynyt, pojan menneen Annan tykö suoraan koulusta ja siellä olevan.
X.
Seuraavana aamuna ei Sami mennyt kouluun. Anna kävi konsulinnan puheilla. Konsulinna neuvoi Annaa menemään johtajattaren luo ja taki tilaa tiedustamaan, miten asian laita on. Anna lähti pääkyyryssä nopein askelin johtajattaren puheille. Tämä oli perin pohjin tutkinut asian ja saanut tulokseksi, että Fellmanin Joria kohtaan Sami oli ollut aivan raaka ja julma. Samin käytös sitte häntä itseään kohtaan oli ollut sellaista, jollaista ainoastaan rahvaan tyhmä lapsi voipi osottaa. Ensi ehto Samin takaisin kouluun pääsemiseen on, että Sami kaikkien oppilaitten kuullen pyytää anteeksi johtajattarelta ja toinen, että Sami kahden kesken pyytää anteeksi Jorilta.
Anna ymmärsi, että Samin täytyi nöyrtyä, jos mieli takaisin päästä kouluun. Johtajatar oli muun muassa sanonut, ett'ei hän enää ollenkaan ottaisi Samia toisten lasten joukkoon, sillä Anna on pojan huonosti kasvattanut, mutta kun konsulinna on pojan toimittanut kouluun hänen luokseen ja maksaa sen edestä, niin konsulinnan vuoksi hän ei viitsi olla Samia ottamatta, jos vain Sami pyytää anteeksi niinkuin hän oli määrännyt.
Niiden tietojen kanssa Anna lähti matkaansa ja tuli konsulinnan luo selvittäen hänelle johtajattaren puheet. — Kyllä Sami on kovasti vikapää asiaan. Ja niin kovasti sitte lyönyt Joria! Jorilla olleet kasvot turvoksissa ja nenä vuotanut verta. Jorin mamma oli peljännyt kuumeen poikaan tulevan. Kyllä Sami on vallaton! — Vallatonhan se on! säesti Anna aivan myöntävästi ja itsekseen oikein kauhistui, että Sami on noin peitonnut raatimiehen poikaa.
Anna mietti, ett'ei hän muuten saa Samia kouluun kuin kovalla ankaruudella sentähden päätti hän heti ottaa asian aivan hellittämättömältä kannalta.
— Sinun pitää paikalla mennä kouluun pyytämään anteeksi pastuurskalta ja Fellmanin Jorilta! komensi Anna Samia tullessaan pirttiin, missä Sami appoi sisäänsä räätileipää kahvin kanssa.
— En minä mene enää koskaan sinne! vastasi Sami, mutta samalla hiukan aristui äidin kovaa katsetta.
— Sepähän tässä nähdään! vastasi Anna lujasti ja rupesi hakemaan piiskoja.
Samin silmät paloivat ulos, mutta äiti oli tuossa niin oven pielessä, jotta ei ollut hyvä päästä karkuun. Hän pökäsi tyhjän taikinapurtilon taakse piiloon.
— Vai lymyilet sinä tässä! Se nyt on sillä lailla, Sami, että jos et sinä tottele hyvää sanaa, niin vitsoja saat, jotta tunnet vielä huomennakin.
Sami alkoi itkeä vollottamaan purtilon takana. Mutta Anna meni hänen tykönsä vitsat kädessä ja hänen kasvoissaan ja liikkeissään oli lujaa päättäväisyyttä, mikä uhkasi puhjeta toimintaan.
— Äiti, hyvä äiti! Älkää piiskatko! rukoili Sami. Anna tarttui poikaa tukasta.
— Menetkö vai etkö? kysyi Anna ja seurasi ensimmäinen lyönti.
— Rakas äiti, älkää piiskatko! kirkui Sami valittavalla äänellä.
— Menetkö vai etkö? Seurasi taas pari lyöntiä.
— Minä menen… minä menen… menen… menen…! huusi Sami, kun Anna alkoi tiheämpään lyömään.
Anna hellitti. Sami itkeä märsysi vielä, mutta Anna komensi häntä vaikenemaan. Tuli syvä hiljaisuus hetkeksi huoneeseen. Kuului vain piiskojen rapinaa, kun Anna niitä asetti oven päälle.
— Laittaudu, ja paikalla matkaan! käski Anna Samia.
Sami tuli esiin keskilattialle. Anna alkoi pukea häntä parempaan asuun ja kun se oli tehty, lähtivät he yhdessä koululle. Lapsilla oli siellä juuri välitunti. Kuului sellainen moniääninen surina luokkahuoneista ja silloin tällöin kajahti joku korkeampi ääni. Sitte oli taas pörinää kuin ampiaispesässä, tasaista, yhtenäistä kuin kiehuvan padan ääni.
Anna nousi Samin kanssa johtajattaren oman asunnon portaita. Yksin käydessään oli hän puhutellut johtajatarta luokkahuoneiden puolella. Nuo portaat olivat suuressa lasiverannassa päärakennuksen edessä. Ne tekivät hiukan kierroksen ja olivat maalatut ja puhtaat. Ohkainen, kapea, punaraitainen pumpulimatto peitti keskiosan portaita ja oli aina itsekuhunkin rappuseen kiinnitetty rottinkisauvoilla, jotta se ei pääsisi juoksemaan rynkkyihin.
He tulivat eteiseen, mikä oli pimeänpuoleinen ja synkkä. Hattuja, laukkuja, nuttuja oli eteisen nauloissa. Peilikin siinä oli kammoineen ja harjoineen seinällä, mutta enempi hämärässä paikassa.
Vaan ei ollut ristin sielua kuuluvissa, ei näkyvissä. Minne päin tästä nyt kääntyisi? Mutta jo kuului ääni, kimakka ja ulvova. Se oli koira, mikä vainuili vieraan olevan eteisessä. Keskimmäistä ovea avattiin. Se oli valosa ja suuri huone ja sen ovella seisoi tuossa neiti, pulleva ja punaposkinen. Hänen takanaan koira ärähteli ja aina väliin katsoi silmiin neitiä ja hänestä siirsi uhkaavasti silmänsä vieraisiin. Neiti oli pastuurskan vanhin tytär. Anna kysyi pastuurskaa. Mutta sillä välin oli koira, pienonen villakoira, tullut jo likemmäksi ja nuuski ja tutkaili Samin pohkeita. Sami arkana seisoi eikä se hetki ollut kaukana, jolloin hän päästäisi älän, sillä häntä niin kovasti pelotti. Vaan ennenkuin Sami kerkesi sitä tehdä, olivat Anna ja Sami pastuurskan puheilla.
Pastuurska joi kahveaan ja näytti olevan hyvällä tuulella. Kun hän näki
Annan ja Samin, sanoi hän heti aluksi:
— Vai sieltä se rikoksellinen tulee.
— Niin, vastasi Anna ja myhäili, kun näki pastuurskankin niin tekevän.
— No kadutko sinä nyt käytöstäsi? kysyi pastuurska Samilta. Sami ymmärsi, että rikkoutuisi koko hetken sopusointu, ellei hän vastaisi myöntävästi, ja hän sanoi jotenkin anovasti:
— Kadun.
— Se hyvä, että sinä o'ot nöyrä.
Samassa nousi johtajatar ylös. Hän käski Annan poikineen tulla hänen jälessään. He menivät sisähuoneiden kautta luokkahuoneisiin. Sami ei rohjennut silmäillä muualle kuin lattiaan.
Johtajatar kokosi kaikki lapset samaan huoneeseen, siihen, missä rukoukset pidettiin ja missä ensi luokka oleili. Hänen mielestään oli Samin rikoksella niin suuri arvo, että hän oikein juhlallisesti tahtoi painaa kaikkein mieleen sen pahuuden seuraukset. Hänelle oli uskottu kaupungin hienon väen lasten kasvatus, niin hänkö sallisi koulussaan harjoitettavan sellaista pahetta kuin tappelua! Ei koskaan — ei!
Samilla veret hehkuivat poskilla ja hänellä oli kuuma olla. Johtajatar kutsui hänet pöydän tykö ja siellä sai Sami tehdä ääneen anteeksipyynnön. Lapset ja Anna kuuntelivat päältä. Sitte käskettiin Sami ja Jori kahden kesken johtajattaren huoneeseen, minne ei saanut muita tulla kuin hän itse.
Jorin kasvoilla oli hienoa, ilkkuvaa ivaa, mutta veri Samin poskista oli jo noussut hiusrajaan asti. Vaan anteeksipyynnön hän teki Jorille, sillä johtajatar sai hänet kokonaan nöyrtymään, kun puhui lempeällä äänellä heidän välistään. Ja Sami pääsi taas pulpettiinsa entiselle paikalleen, kun oli nuo anteeksipyynnöt tehnyt.
Anna lähti kotiinsa ja oli hyvillään, että entäpä se Sami silti vielä koulussa hyvinkin toimeen tulee. Hän meni katua, josta tie hieman pisti viteeseen nisupuotiin. Anna poikkesi ostamaan vehnäisiä, sillä kannattihan antaa Samille toppakahvia, kun hän koulusta tulee.
XI.
Ihmisiä virtaili tänään tanttein kouluhuoneissa, sillä nyt oli tutkintopäivä. Akkunat oli avattu ilmanvaihdon takia ja huoneissa vallitsi terve, raitis ilma. Kesäinen tuoksu hajahti jo ulkona, sillä oli toukokuun loppupäiviä. Lapset olivat tavallista juhlallisemmissa pukineissa ja opettajat olivat mustissa leningeissä. Lasten vanhempia ja holhoojia oli tullut kuuntelemaan ja niiden joukossa oli Annakin. Muutamassa loukossa hän seisoi ja kuunteli tarkkuudella. Anna teki havainnoita itsekseen, miten mikin Samin luokkatoveri osasi ja oliko Sami muita huonompi. Hän oli aina, miksikä sitte, peljännyt, ettei se Sami siellä koulussa taida mitään. Väliin oikein vaivaksi paneutui hänessä tuo pelko ja vaikka Sami lukikin kotona, teki hänen mieli hopittaa poikaa kahta uutterammin lukemaan. Sami oli nyt viime luokalla ja ulos pääsemäisillään tanttein koulusta.
Anna teki itsekseen sen huomion, ett'ei Sami heikoimpia oppilaita ole. Vastaukset olivat varmat ja oikeat eikä koskaan joutunut Sami kiini. Toista oli Svean kanssa, joka myös nyt oli viime luokalla. Hän ei ollut koskaan varma vastauksissaan eikä väliin tiennyt mitään. Mutta kun opettajatar häntä onkimalla onki, sanoi itse ensin puoleksi, niin jo lopuksi tuli välttävä vastaus.
Konsulinna istui tuolla peräseinällä muiden rouvien kanssa heitä varta vasten asetetuilla tuoleilla. Anna loukossaan seisoi puolikasvaneiden poikien ja tyttöjen, oppilaiden varttuneempien siskojen, takana. Hän oli hyvillään tästäkin asemastaan ja nautti Samin hyvistä vastauksista. Oli niin hyvä hänen mielestään, ett'ei Sami tyhmyydellään ja taitamattomuudellaan pilannut tätä vallasväen oppilaitosta. Sitä hän oli aina peljännyt, se pelko hänessä väliin vaivaksi paneutunut, mutta nyt hän huomasi että turhaa hän olikin huolehtinut.
Monta pilkkaa ja naurua oli Sami saanut koulussa ollessaan sulattaa tovereiltaan, mutta hän oli ne niellyt karvaudessaan. Tuo toisten ynseys sai hänet suurempaan lukuhaluun ja opettajattaretkin, mitkä ensi alussa olivat hänelle tylyjä, tulivat suopeammiksi, kun näkivät, että Sami oli uuttera ja taisi hyvin läksynsä. Ja se laukkurettelö oli aina tuoreena Samin muistossa ja lannisti hänet koko ensimmäiseksi lukukaudeksi. Hän aristeli muita, istui väliajatkin yksinään pulpetissaan tai valmisteli läksynsä Strömin Uunon kanssa. Se kykyräraukka — hän ei ollut jaksanut seurata Samia, vaan oli nyt luokkaa alempana — oli ainoa täällä, joka piti hänestä. Ja tuskin olisi Samikaan ollut niin alttiiksiantava Uunolle, jos ei hän myös olisi pitänyt Uunosta. He kiintyivät toisiinsa, kärsivät muiden pilkkaa ja Uuno antoi aina Samille makeista eväistään, joilla hänen rakas mammansa poikaansa kouluun evästi. Sami kävi Uunon kotonakin ja söi sielläkin kuin talon kasvatti.
Mutta hyvinpä nyt tutkinnossa kävikin Samille. Ei yhtään kysymystä mennyt sivu. Konsulinna kuunteli häntä ihmetellen ja mietti, että Annalla on teräväpäinen poika.
Kun kysely ja tutkistelu oli pidetty, alettiin jakaumaan lukukausi-todistuksia. Ja silloin vasta Anna hämmästyi, kun ensimmäisen todistuksen sai Sami. Hänen ruumiinsa läpi valahti sellainen riemun tunne, jotta hän tunsi huuliaan ja sormenpäitään hermokkaasti nykkivän ja hän piti, että kaikki katsoivat häneen.
Johtajatar antaessaan todistuksen Samille näytti pitävän sen jonkinlaisena armonosotuksena, että hän ensin antoi Samille. Hän hymyili, mutta se hymy ei ollut aivan samallaista kuin muille lapsille. Siinä oli jotain suopeaa teeskentelyä seotettuna hienoon ylenkatseeseen. Vääryyttä ei hänen omatuntonsa sallinut hänen tehdä, sillä hän oli papin leski ja sentähden antoi hän ensiksi todistuksen Samille, vaikka siellä joukossa oli monta paljon, paljon mieluisempaa kultasilmää.
Sveakin sai päästötodistuksen. Rukouksella loppui tämä juhlallinen toimitus.
Svea sai konsulinnan käskystä kutsua kaikki nyt läpipäässeet luokkatoverit heille illalla leikkimään ja viettämään heidän yhteistä juhlaa. Itse konsulinna pyysi sinne tulemaan opettajattaria, jotka siihen myös suostuivat.
Illalla ne sitten olivat pienet lasten pidot Bergissä. Siellä oli sieviä kymmenvuotiaita tyttöjä, puettuina monenmoisiin pukuihin, joissa he oikein hehkuivat sorjuuttaan, samanikäisiä poikia, joiden miehuus vielä pukeutui polvihousuihin ja nappikenkiin sekä joku vanhempi rouvasihminen. Lapset leikkivät, hyppivät piiritanssia, lauloivat ja olivat iloisia. Samikin siellä oli muiden joukossa ja hänen rintansa oli täynnä itsetuntoa päivän onnesta, jotta hän oli rohkeampi ja nautti ympäristöstään. Anna oli laittanut hänelle tutkinnoksi uuden puvun ja se aivan somasti täytti Samin ruumiin täyteläiset jäsenet.
Rouvat juodessaan teetä joutuivat puhumaan Samista. Konsulinna sen puheen alkoi, sillä hänkin oli hiukan hyvillään, että Sami oli noin hyvin koulussa menestynyt. Hänhän se oli pojan sinne laittanut ja maksanut sen edestä lukukausirahat. Johtajatar alkoi heti selittämään, ett'ei raha ja vaivannäkö Samin tähden ole mennyt polusta. Sami on teräväpäinen poika ja sääli, että hän oli niin köyhän vaimon poika. Jos hän olisi jonkun virkamiehen tai kauppiaan lapsi, niin hänestä voisi tulla jotain yli jokapäiväisyyden menevää. Hänellä on kyllä hyvä pää.
Sitte katsoivat rouvat Samia hänen huomaamattaan ja he pitivät, että on pojassa jotain herrasmaailmallista. Konsulinna alkoi ensin leikillä puhumaan, että kyllä Samista pappi tulisi, jos poika lyseoon joutuisi. Toiset säestivät, että kyllä pojasta se tulisi ja muistelivat, että onhan ennenkin autettu hyväpäisiä työkansan poikia papeiksi. Jussi Jokinenkinhan, joka nyt on kappalaisena, kävi koulun aivan hyväin ihmisten avulla. Kulki koulussa ollessaan syömässä herrastaloissa ja yksi ja toinen rouva antoi hänelle vanhoja vaatteita. Sitte ylioppilaana oli kotiopettajana useita vuosia jollain suurella maanomistajalla Etelä-Suomessa. Ansaitsi siellä, luki sitte Helsingissä ja nyt on pappina. Ja muuta monta on samallaista.
Niin jutteli muuan rouva, jonka kyökissä Jussi Jokinen oli monta ateriaa syönyt ja jonka herran vanhoja housuja hän myös oli monet hiudille pannut. Konsulinnakin innostui rouvan selityksestä ja puhui, että mutta mitähän olisikaan, jos Sami laitettaisiin kaupungin lyseoon. Se oli kyllä ruotsinkielinen, mutta paremminhan Sami nyt voipikin lukea ruotsiksi, kun on saanut alkuperusteet ruotsinkielellä.
Siinä puheltiin, tuumittiin ja innostuttiin tuon isättömän lapsen vastaisen elämän historian kehittelemisessä. Sami tuolla leikki panttia herraslasten joukossa eikä tiennyt, että rouvat olivat saaneet hänestä kokonaisen illan puheenaineen. Ja tuon pojan vastaisuuden suunnittelemisessa oli nyt rouvain mielestä jotain uutuutta, rohkeutta ja samalla lähimmäisen rakkautta, jotta se elosti rouvat ja loi heidän puheeseensa vilkkautta, mitä ei ollut jokaisessa heidän kahvikalaasissaan.
Lopputulokseksi saatiin se, että konsulinna, joka oli aivan tuttu lyseon rehtorin kanssa, puhuu hänelle pojasta ja jos Sami pääsee köyhäin kustannuksella vapaaoppilaaksi kouluun niinkuin luultava on, niin laitetaan poika sinne. Itse kukin rouvista lupasi muistaa poikaa koulussa olon aikana ruualla ja vaatteella, jott'ei Annalle hänestä ole kulunkeja. Rouvat tyhjensivät teekuppinsa ja asia oli päätetty.
Piiat tulivat noutamaan lapsia kotiin, sillä ilta oli jo kulunut siihen määrään, jolloin tuollaisten vierasten kestit loppuvat. Rouvatkin alkoivat hommata poislähtöä. Samia jokainen hyvästeli erityisellä ystävyydellä ja johtajatar kehotti häntä olemaan yhtä uutteran ja kiltin kuin tähänkin asti, niin kyllä hän menestyy, sillä Jumala pitää huolen siivoista lapsista.
XII.
Tuolla Pokkitörmällä kosken ranteessa se oli "iso koulu" joksi rahvas kaupungin lyseota nimitti. Kaksikerroksinen kivitalo se oli, vaikutukseltaan katsojaan jykevä ja totinen kuin kaikki valtion rakennukset, suhteet koruttomat, ei edes rakennuksen otsalla kullatuita kirjaimia, jotka olisivat katsojalle jollain vanhan ajan kirjailijan mielilauseella tulkinneet tämän temppelin merkitystä. Mutta kaupungin uhkeimpia kivitaloja, joita muuten ei ollut monta, se oli ja luettiin kaupungin merkillisimpien rakennusten joukkoon, joita vieraalle näytettiin. Ja kun oli joku keisarillinen nimi-, syntymä- tai joku muu merkkipäivä, muistettiin aina käydä katsomassa, miten "aat" paloivat "ison koulun" akkunoissa. Kaikki hengen viljelys kaupungissa kiertäytyi tuohon rakennukseen, sillä korkeampaa tieteellistä sivistystä ei ollut muilla kuin tämän koulun opettajilla, kun kaupunki oli kauppa- ja porvarikylä ja rakasti enemmän käytännöllisyyttä kuin tieteellisyyttä.
Nyt taas tänä päivänä oli määrä ottaa uusia oppilaita "isoon kouluun."
Itsestään vetäytyivät raskaat eteisen ovet kiini, kun niistä kuljettiin. Sami pääsi muutaman herran oven avauksessa sisälle ja tuli väljään eteiseen. Siellä oli paraasta päästä pientä miesväkeä, aina joku vanhempi ihminen joukossa. Ne kaikki pienet miehet olivat kouluun pyrkijöitä ja niitä olikin läheltä ja kaukaa. Tuossa maalaispapin poika ujona seisoi isänsä kupeella kotikutoisissa vaatteissaan, tuossa kaupungin kauppiaan poika rohkeasti katseli kaikkia eteisessä olevia odottavia ja tunsi vallan hyvin kaupunkilaisuutensa. Siellä oli entisiä Samin luokkatovereitakin ja niiden joukkoon meni Sami. Hänestä tuntui turvallisemmalta, että täällä oli jokukaan tuttava. Yksinään oli hänen pitänyt lähteä koululle koetuksille, sillä äiti oli Bergin perunamaalla kasakka-akkojen päällikkönä. Ei hän sieltä joutanut lähteä Samin mukaan eikä juuri viitsinytkään lähteä herrain pariin sinne "isoon kouluun". Eihän Sami ollut enää niin epatto, oli hän miettinyt, ett'ei yksinäänkin voisi sinne mennä. Paremmin harjaupi, kun saa jo pienestä pitäen toimittaa itse asiansa.
Muutamia entisiä oppilaita oli tullut katsomaan uusikoita, joista he näyttivät saavan varsin paljon hauskuutta. Oli tämä jo Samista juhlallisempaa, suuremmoisempaa kuin siellä tanttein koulussa. Suojat olivat suuria ja väljiä, kiviseinät paksut ja eteinen täynnä odottavaa väkeä. Ja kun muuten suuria kiviportaita hypittiin toiseen kerrokseen, kajahti koko rakennus sellaista kaikua, mikä niin omituisesti aina vastailee valtion avaroissa saleissa.
Tuossa jo tuli vahtimestari käskemään rehtorin kansliaan pyrkijöitä, jotta he siellä saavat maksaa sisäänkirjoitusrahan. Sinne menivät asiaan kuuluvat ja Sami niiden muassa. Hän haki esiin papinkirjansa ja kolme kahdenmarkan hopearahaa, jotka Anna jo aamulla oli hänelle laittanut kukkaroon, etteivät putoaisi. Ja kun hän pääsi eteen, toimitti hän tehtävänsä kuin mies. Rehtori heitti häneen pitemmän katseen, kai mietti, että tuossako on se poika, josta Bergin konsulinna on hänelle puoltaen puhunut. Sen kultasankaisissa silmälaseissa asusti jo Samin mielestä syvempi viisaus ja hänen katseessaan näytti olevan sisällystä ja aina varma määrä, mihin se suunnattiin.
Nyt jaettiin tutkittavat pienempiin joukkoihin viisi tai kuusi miestä itse kuhunkin ja käskettiin erityisiin luokkahuoneisiin, missä heitä kuunneltaisiin. Pari entistä luokkatoveria tanttein koulusta joutui samaan sakkiin kuin Sami ja se taas tunnusti Samista turvallisemmalta. Ensin oli maantiedettä heillä ja opettaja kyseli Europan suurimmista kaupungeista, sitte sisälukua ja luetun sisällyksen selvittämistä, raamatunhistoriaa ja laskentoa. Siinähän ne olivat ne vaatimusaineet ja pian oli taas tuo uusi koulun kerros tutkittu ja punnittu, kutka pääsevät. Juhlallisesti julisti rehtori sitte pääsevien nimet ja niiden joukossa oli Samikin.
Toimessaan olivat miehenalut, nimittäin ne, jotka pääsivät kouluun, poistullessaan sieltä. Jokainen selvitti kovalla äänellä, mitä sekin opettaja oli häneltä kysynyt, miten helppoa se oli tuo tutkinto ollut ja sen semmoista.
Kun Sami pääsi kotiinsa, teki hän ensiksi siirappivoitaleivän ja söi sen. Sitä syödessään kertasi Samikin muistossaan tuota tutkintoa ja iloisessa värityksessä se hänelle esiytyikin. Kaksi kysymystä oli vain mennyt ohi: hän ei ollut muistanut Joosepin ikää eikä myöskään, mikä on Serbian pääkaupunki. Ne opettajat, maisterit, olivat niin arvokkaan näköisiä herroja, useimmat silmälasiniekkoja ja jollakin päälaki jo paljas. Toista se oli sentään tuo koulu kuin tanttein, jotka väliin itku silmin lapsia nuhtelivat, kun olivat niin helliä tai suuttumuksen sappi heillä kovimmillaan kiehui. Mutta nuo maisterit ne eivät varmaan itke…
Kun Sami oli syönyt, lähti hän sanomaan konsulinnalle, että hän on päässyt isoon kouluun. Konsulinna siellä ruokasalissa neuvotteli ompelijattaren kansa uudesta puvusta ja oli hyvällä tuulella.
— No, mitenkäs, Sami, on koulussa käynyt? kysyi heti konsulinna nähtyään Samin.
— Hyväästi, venytti Sami ja kallisteli päätään ikäänkuin ujostellen sormi suussa.
— Sinäkö pääsit lyseoon?
— Pääsin.
— No nyt sinusta tulee pappi!
Konsulinna naurahti ja nauramaan pani Samiakin, sillä hän ymmärsi, että se oli leikkiä tuo puhe. Siihen tuli Sveakin. Hän oli jo aamulla koettanut tyttökouluun ja myös päässyt.
Konsulinna käski piian kaataa pieniin kuppeihin Svealle ja Samille kahvia, jotta saavat juoda, kun ovat niin kunnostaneet itseään. Svealle ei tavallisesti annettu kahvia, kun lääkäri oli paremmin kieltäen siitä puhunut.
Illalla tuli Annakin muiden kasakka-akkojen kanssa kotiin. Hän ensin oli pahalla tuulella, sillä tuolla perunamaalla sateessa oli ollut niin kylmä ja väristävä. Hän antoi siksi lyhyitä vastauksia eikä juuri suuria haastellut. Mutta kun hän kuuli Samin päässeen isoon kouluun, lämpeni hän. Koko päivän irnusäät ja sen värisyttävät, selkärankaa karsivat, kolakat sateet katosivat hänen ajatuksistaan kuin taikavoimalla ja sijaan tuli suloinen, toivorikas mieliala.
Nythän Sami oli ottanut askeleen, mitä eivät kaikki rahvaan lapset ota, ensimmäisen askeleen herrasluokkaan. Ja jos hän hyvin matkaansa pitkitti ja rouvat auttoivat niinkuin olivat luvanneet, niin Samista voi tulla — herra. Ja sitä ajatellessaan sykähti Annan mieli niin omituisesti.
— Hei pojat! Huomenna on Aleksanterin päivä ja silloin ne katurakit saavat selkäänsä, huusi Fellmanin Jori päästessään sisälle luokkahuoneeseen. Hän oli jäänyt toiseksi vuodeksi ensi luokalle.
Sitte iski hän hajakantiset kirjansa pulpettiin ja kaivoi taskustaan hoikan nuoran, minkä nenässä oli lyijypala. Alkoi sitä sitte kädessään pyörittämään, jotta nuora mennessään kuuluvasti vihelsi ja lyijypala kiivaassa kulussaan näytti yhtenäiseltä lyijykehältä. Tuossa nuoran vingunnassa oli jo jotain toisia kiihottavaa ja sen ääni pian kokosi rohkeimmat Jorin ympärille. Samalla kaivoi hän taskustaan sokuripalan suuhunsa. Niitä hän aina varasti kotonaan sokuriastiasta, kun mamman silmä vältti.
Samikin vääntäysi pulpetistaan lähimmäksi Joria ja aivan myötätuntoisella ihastuksella katseli hänen miehekästä käytöstään. Jori oli aina tapauksen jälkeen tanttein koulussa ollut hänelle teerevä ja kopeileva niinhyvin siellä tanttein koulussa kuin varsinkin täällä. Jo vuotta ennen oli hän päässyt tanttein koulusta kuin Sami, sillä vuotta ennen oli hän sinne mennytkin.
Muuten oli Jori luokan oikea luoja ja komentaja samalla kun hän nyt oli sen väkevin mies. Ja siksipä Samikin nyt oikein mahdottomuudella muisteli, että hän kerran on pieksänyt Joria, sillä Jori oli nyt niin väkevä.
Teidän pitää, pojat, muidenkin laittaa huomen illaksi itsellenne tällaiset plätkät, kehotti Jori ja taas pani plätkänsä soimaan.
— Minä kyllä laitan, huusi Ebbi Ask, se kalpea kauppiaan kesakkonaama poika, joka ennen Samin kanssa oli yhdessä tehnyt rynnäköitä katurakkeja vastaan Bergin portin suojasta, mutta nyt ikäänkuin halveksi Samia, kun täällä oli muita paljon suurempia urhoja kuin Sami.
— Ebbi on poikaa! Jos tekin muut olisitte sellaisia, kehahti Jori
Ebbiä.
— Minä laitan myös! Ja minä…! Ja minä…! kuului nyt yhtenä pärinänä
Jorin ympäriltä.
— Entäs Tihinen? Se on semmoinen nauris!
Sami tunsi korvia myöten punastuvansa noista Jorin sanoista. Ja muut sitte vielä niille nauroivat ja virnistelivät hänelle.
— Kyllä minäkin… sopersi Sami ujouksissaan, mutta säikähti samalla, kun Jori löi häntä raskaasti selkään, jotta pöly nutusta lennähti ja huusi:
— Tihinen on poikaa, vaikka onkin pyykkiakan kakara!
Jori oli kerran nähnyt Samin kantavan päänsä päällä korissa kadulla jonnekin herrastaloon äidin silittämiä vaatteita. Jori oli kysynyt, minne Sami niitä viepi ja Sami viattomasti suoraan vastannut, sillä nuo matkat olivat hänestä mieluisia, kun rouvat aina antoivat hänelle nisua vaivoistaan. Ja silloin oli Jori saanut sen tiedon, että Sami on pyykkiakan poika.
Mutta tuollakos Jorin sukkeluudella muut alkoivat nauramaan. Kyyneleen palasta oli Samin silmässä, kun hän vetäytyi pulpettiinsa. Ja siellä hän alkoi itkemään. Mutta kun Jori sen näki, meni hän itkevää lohduttamaan omalla miehevällä tavallaan:
— Kuule! ei täällä saa märistä, muuten — me annamme selkään. Ei meidän joukossa saa olla akkoja!
Noilla Jorin pistokkailla ja karvailla sanoilla oli vaikutuksensa Samiin. Hän häpesi itkemistään ja koetti salaa käden suojassa kuivata kasvojaan.
— Niin, ei se mies itke, kiitti nyt Jori leveästi, kun näki Samin taukoavan kyyneltämästä.
— Me annamme huomen illalla Tihisen kanssa katurakeille niin selkään, että loikuu, imarteli Samia vielä Jori.
Samia tuo Jorin puhe jo hyvitti, ja sitte tunnilla hän päätti itsekseen myös ansaita Jorin kiitoksen, näyttää, että kyllä hän uskaltaa tapella. Ja se olisikin ainoa keino millä päästä luokkatoverien silmissä tästä halveksitusta asemastaan. Hänellä on suuri lyijykuula, sen hän takoo laataksi ja sitte sillä suimii…
— Fellman! Miten on latinaksi: Linnut lentävät, kysyi maisteri ja hieroi vielä unesta silmiään tunnin alussa.
Sami heräsi tuosta kysymyksestä haaveistaan ja alkoi seuraamaan opetusta. Mutta vastausta ei tullut. Silloin huomasi Sami, että tässä taas on oiva tilaisuus voittaa Jorin suosiota. Jori istui yhtä pulpettia häntä takempana. Sami pani käden suunsa eteen, kyyräytyi hiukan edessään istuvan seljän taakse ja kuiskasi:
— Aves volant.
— Aves volant, kuului nyt heti Jorin vastaus ja hän oli päässyt pinteistään. Jori sai istua alas ja kun Sami hänen istuutuessaan katsoi hieman taakseen, sai hän vastaan ottaa Jorilta kiitollisen silmäyksen. Se Samia lämmitti kuin toukokuun säde.
Kun koulupäivä oli loppunut, julistettiin huomiseksi lupa, koska oli keisarin nimipäivä. Pojat hajaantuivat kotiinsa ja ensi luokka päätti huomen illalla kokoutua kirkkotorille, mistä laumassa lähdettäisiin katurakkeja tapaamaan.
Sami päästyään kotiinsa, vaikka hänellä oli hirmunen nälkä, — äiti oli silittämässä muutamassa herrastalossa — haki ensin esiin lyijykuulansa, minkä hän kesällä Nuottasaarelta kasakkien patterin takaa oli löytänyt ja alkoi sitä laataksi takomaan. Hän tekisi plätkän sellaisen, ettei Jorillakaan…
Ujostuttanut oli ensi päivinä kovasti Samia tuolla "isossa koulussa" olo. Luokalla oli hän hiljainen ja välitunnilla istui kyyräyneenä pulpetissaan valmistellen läksyjä. Muut ympärillä räyhäsivät, pitivät isoa ääntä ja väliin häntäkin nykkivät, mutta hän kärsi nöyrästi kaikki. Eikä hän pitänyt lukua, jos muut häntä hiukan sösivätkin, kunhan vaan ei Möllerin Jonne, joka oli kipeäsilmäinen kultasepän poika ja alituisesti ratuutti suussaan ryssän konvehteja, jotta mustuneet hampaat suusta rumana paistoivat. Hän oli Samin pulpettitoveri, mutta muuten hento ja hontelo kuin kesken ristiltä siepattu. Vaan kova toisia kiusaamaan, kun vain tilaisuutta sai. Samiakin hän ensi päivinä mieli aina tukasta nykkimään takaapäin. Mutta heidän edessään istui muuan pystynenä, valkohiuksinen maalaispapin poika, joka oli arka ja ujo kuin lammas ja jonka toiset sanoivat joka ilta itkevän, kun ei kaupungissa saa lämmintä maitoa. Ja tätä kiusasi Möllerin Jonne aina ilkosiltaan ja välitunnit yhtenään.
Sami toimessaan takoi lätäkkäänsä. Hän mietti, että kun toiset pojat näkisivät, kuinka hän osaa löylyttää katurakkeja, niin ne häntä rupeaisivat niin arvottamaan kuin Joria. Samiin oli ajaantunut sellainen tappelun kiihko, jotta huomeniltaa jo mieli palasti. Hän tahtoi päästä halveksitusta asemastaan, hän tahtoi olla rohkea eikä enää niin hiljaisena istua pulpetissaan välitunnilla tai aamulla, kun ei vielä oltu oveja avattu, kytröttää vilussaan yksinään ulohtaampana muista syyskylmässä tikapuiden puolapuulla, mitkä veivät koulun katolle. Niin, hän oli ollut ensi päivinä kuin vasta juotettu vasikka, mikä viihtyy vain emänsä seurassa ja määkien juoksee muita elukoita pakoon. Mutta tästä lähtien hän meluaisi, räyhäisi, esiytyisi suurena, härnäisi heikoimpia ja jos ei aina läksyjään osaisikaan niin hyvin kuin tähän asti, niin ei sillä väliä, sillä toverien silmissä ei ne pojat olleet erinkään ihailtuja, jotka hyvin läksynsä osasivat. Ja kun Sami muisteli, niin ne, jotka aina läksynsä hyvin taisivat, olivatkin enemmäkseen sellaisia ujoja, heikkoja ja muiden pilkattavia. Ei hän enää ole sellainen arka ja ahertava kuin tähän asti on ollut. Kun hän tulee kouluun, niin paiskaa hän kirjansa pulpettiin ja sanoo miehevänä kaikkien kuullen: — En taaskaan ole täksi päiväksi mitään lukenut!
Niin se aina teki Jorikin, vaikka olikin lukenut. Ja muut häntä silloin ihmeissään katsoivat.
* * * * *
Aleksanterin päivä lähestyi iltaansa. Samin käski Anna jälkeen päivällisen mennä viemään hänen aamupäivällä silittämiään vaatteita muutamalle rouvalle. Ensin Sami esteli, sillä hän pelkäsi, että joku tovereista taas hänen näkisi. Mutta tovin torattuaan lähtikin Sami, sillä tuo rouva, jolle vaatteet oli vietävä, antoi aina hänelle vaivoista nisua.
Muuten oli Samille jo rouvien kesken päivällispaikat määrätty, mutta ei Sami vielä ollut niissä käynyt, sillä Anna oli sanonut, ett'ei vielä ole tarvista lähteä suupalaa hakemaan toisesta talosta, kun hänelläkin on tienestiä ja aina ruokaa kotona. Kirjat oli Sami saanut koulusta ja muihin pieniin ostoksiin oli Anna itse antanut rahat.
Juoksujalassa kiiruhti Sami, kun alkoi hämärtämään, kirkkotorille. Siellä oli jo kasa ensiluokkalaisia ja Fellmanin Jori päämiehenä. Siellä katseltiin toistensa plätkiä ja neuvoteltiin. Samikin veti taskustaan plätkänsä, niin että sen kaikki näkivät, ja Jori huudahti heti:
— Voi mutta Tihisellähän on hyvä plätkä… paras kaikista! Kuule, vaihdetaan me!
— Vaihdetaan vain! vastasi Sami ja tämä oli hänestä riemuhetki, kun hän sai Jorin kanssa huikata plätkiä. Hän oli jo sanoa, kun sitä miehissä ihailtiin, että Joria varten hän on sen tehnytkin. Ja kun Jori pani sen soimaan, surisi se kuin ampiainen, siinä kun oli niin leveä se lätäkkä ja nuora vahva.
— Tihinen se on poikaa vielä! kehahti Jori Samia ja Sami oli hyvillään, kun Jori ei enää lisännytkään sitä pyykkiakan pojan nimitystä.
Jo alkoi tuikahtelemaan tulia "ison koulun" aihin, mitkä olivat puusta tehdyt joka akkunaan ja kynttilöitä täynnä. Valovirta leveni, laajeni tummaa kirkkoa kohden, mikä jäi pimeään varjoon seisomaan, kun lääninhallituksenkin aat pantiin palamaan siinä torin kupeessa. Triangeli sieltä ylhäältä tapulista ääntelikin jo seitsemää ja säestykseksi kello hiukan alempana samaa kumisi. Tuo ääni kuulusti tulevan jostain korkeasta synkkyydestä, mikä äänteli omaa ilottomuuttaan.
Poikajoukko alkoi astumaan torilta alas kirkkokatua suuressa ryhmässä. Siinä puhuttiin kovalla äänellä, vinguteltiin plätäköitään ja kolisteltiin kivikatuun raskaita saappaitaan, joiden koroissa raudat kalahtelivat. Monen talon edustalla liekehtivät tuolla ulompana talilamput kadulla puukapulain nenässä. Ja uuden rohtokaupan ympäristö ui punaisessa bengaalitulessa. Ihmisryhmiä meni ja tuli, herrasväkeä ja rahvasta, aikaisia ja lapsia. Talojen akkunat olivat valaistut ja koristellut kuin häitä varten, ja niitä se kulkeva joukko katseli, tarkasteli ja nautti niistä. Ainoastaan puiston kohdalla oli aina pimeä synkkyys ja niiden suojelevasta povesta kuului katutyttöjen tirskumista ja muita varjoa rakastavia äänenosotuksia.
Talilamppuin ääressä peuhtaroi katurakkijoukko. Ne olivat pieniä, mutta tanakoita pojan naperoita Vaaran puolelta kaupunkia. Pian oli Jorin komppaniia niiden kimpussa ja pian tuli avuksi muita "rottia." Siinä lyötiin nyrkeillä, päästeltiin plätkillä toisiaan ja vihaisina lenteli kiviä ympäriinsä, jotta kävelijät saivat varoa päätään.
Jori löi itse ja sai muilta muksuja. Muuan suuri katurakki iski häntä vasten nenää, jotta veri alkoi valumaan. Sami pysytteli Jorin kintereillä ja heitti tuota lyöjää plätkällään suoraan kasvoihin. Jo tuli kolmannenluokkalaisiakin apuun ja katurakit hajautuivat mikä minnekin.
Mutta tästä lähtien pääsi Sami Jorin huomioon, melkeinpä suosioonkin, sillä Sami oli osannut niin hyvästi lyödä sitä suurta katurakkia, jotta Jori sitte asialle monesti jälestäpäin sydämmestään nauroi.