XIII.
Aina tuosta Aleksanteri-illasta asti luettiin Samikin niiden joukkoon, jotka eivät olleet hätäpoikia luokalla. Hän sai aina istua niiden rohkeiden neuvottelussa, olla alakartanossa mukana tupakkaretkillä, joissa Jori aina ensimmäisen paperossin sytytti, ja esiytyä kuin ainakin huomattuna henkilönä. Mutta tuosta onnellisesta tilasta tuli loppu ja se tapahtui juuri noiden tupakkaretkien takia, joihin hänkin ensin niin innolla otti osaa, koska ne olivat hänen mielestään miehiä, jotka uskalsivat polttaa. Asia tuli ilmoille, että kolmannenluokkalaiset kulkevat miehissä tupakoimassa alakartanossa. Rehtori puhui kaikella kovuudella Samille, muistutti, että hän on vapaaoppilas, jonka käytös ennen kaikkea tulee olla mallikelpoinen ja hyvä. Ja vielä päälle päätteeksi lähetti hän kirjeen itse Samin muassa konsulinnalle ja ilmoitti siinä Samin rikoksellisuuden. Konsulinna häväsi Samia kaikkein kuullen kotonaan ja se häväistys tuntui Samista kuin olisi viskattu kirvelevän kuumaa vettä hänen polttavaan lannistuksen haavaansa, jonka rehtori puheellaan koulussa oli hänen sydämmeensä purenut. Toiset oppilaat siirtyivät vain välitunneilla polttelemaan tupakkaa alahuoneesta erään lähellä asuvan toverin kamariin, mutta Samille oli tullut täysi tupakoimispanna, sillä jos hän vielä kerrankaan poltteleisi, pantaisiin hän pois koulusta. Niin oli rehtori sanonut lujalla katseella ja oikean käden etusormeaan pöytään naputtaen ja rehtorin silloisen aseman ja äänen väreenkin muisti Sami sitte koko ikänsä, sillä niin voimakas vaikutus sillä tapauksella oli ollut hänen sieluelämäänsä.
Sami alkoi tämän jälkeen vähitellen luikua pois huomiosta. Ja kun hänen ulkonainen ihmisensäkin alkoi jo erkanemaan tovereistaan, suureni väli vielä suuremmaksi. Hänen luokkatoveriensa puvut olivat aina mallikkaat ja kauniit, räätälin suoraa päätä heille valmistamat, kalossit talvella jaloissa, hopeiset kellot taskussa, ja joillakin olivat ne kultaisetkin. Mutta mitäs hänellä! Annalla kun ei enää ollut niin paljon pitojen laittamishommaa, sillä rouvien suosioon oli päässyt toinen nuorempi pitojen valmistelija, joka ennen oli palvellut kaupungin seurahuoneella, niin ei hän enää jaksanut omilla säästöillään saada Samille uusia ja maukkaita vaatteita, vaan sai Sami tyytyä vanhaan, Bergin konsulivainajan kesätakista pienennettyyn nuttuun ja kauppias Lukanderin rouvan antamiin koin syömiin mustiin verkahousuihin. Toiset housut, myös muutamasta herrastalosta saadut, olivat hänellä juhlahousuina. Niissä rannut juoksivat pitkin lahkeiden kuvetta ja olivat paksut ja tiiviit. Sitten kaulassa oli kovotettu karttuuninen etu luunapilla kiini paidassa. Ulkomuodolleen oli Sami kuin jonkun suuren talon asiapoika, mikä kuluttaa viimeisen herrahtavan karvan talonväen miespuolien vanhoista vaatteista, joita hänelle vinneiltä törkynä ajelemasta haetaan.
Sami kulki jo syömässä herrastaloissa. Maanantaina ja perjantaina söi hän päivällistä kauppias Tessmanilla tiistaina ja lauvantaina raatimies Ahlbomilla, keskiviikkona ja sunnuntaina kauppias Lukanderilla ja torstaina pastuurskan luona. Aina Bergillä oli hänellä määrä syödä illalliset ja aamiaiset.
Hän oli aina lukukauden lopussa käynyt näyttämässä lukukausitodistustaan niille rouville, jotka hänet olivat kouluun hommanneet. Ahlbomin rouva antoi hänelle aina silloin markan. Tessmanin rouva suuren suppilon rusinoita ja Annalle kahvia ja sokeria viisi naulaa yhteensä, pastuurska viisikymmentä penniä ja Lukanderin rouva vanhoja, koin syomiä vaatteita.
Anna asui vielä Bergin kartanopirtissä. Kun hän kävi rouvien luona, niin eivät ne enää häntä niin ystävällisesti vastaan ottaneet kuin ennen. Kyökissä istuttivat, ja nippis nappis kahvikupin antoivat. Tuo uusi suosikki oli hänet syrjään sysännyt. Silitystä hänellä vielä oli ja sen turvin hän eli.
* * * * *
Sami oli päässyt neljännelle luokalle. Hän oli ruumiiltaan suuri ja kookas ikäisekseen; pystyhartioinen ja hiukan kumara. Mutta muuten oli hän laiha ja kalpea ja kesakoita hiukan nenän ympärillä. Koulusta oli määrätty haettavaksi kesän aikana seitsemänkymmentä viisi erilajista kasvia. Ja niitä se Sami kävikin aivan uutterasti etsimässä, sillä muuten oli kesä niin ikävä pienessä kaupungissa. Kumppaleita ei ollut, sillä kaikki luokkatoverit kaupungista olivat kesähuviloissaan tai maalla. Ja kun niitä joskus kaupungissa näki käymässä, olivat ne niin pöyhkeännäköisiä ja helakkapukuisten ryökynäin kanssa, jotta hädin tuskin Samia tervehtivät. Tuo kesä jo kerkesi heitä niin vierottaa toisistaan. Sami mietti, että ne olivat onnellisia nuo, jotka saivat olla siellä maalla kaikessa huvissa ja noin sievien tyttöjen kanssa.
Ja entäs sitte itse kaupunki! Siellä olo tuntui yhdellaiselta kuin riihessä hengittäminen vasta tapahtuneen puinnin jälkeen: se pölisi, mutta ei mitään muuta. Ikkunat herrastaloissa olivat yltä päätä liidulla sivellyt tai olivat verhot tiiviisti alaslasketut kuin ruumishuoneessa. Taloja maalattiin ja tuore maali silmissä kuivi paahtavassa auringossa, jonka säteillä oli polttava voima. Pöly lenteli kaduilla, kun joku kauppiaan renki lihavalla syöttiläällä ajoi juoksua makasiiniin tavaroita noutamaan tai ajuri viedä kyyssitti laiskalla ruunallaan vesitynnyriä jonnekin taloon. Kärryjen lonkkuessa pirahti aina vesihelmejä kuumille katukiville ja niiden näkö jo tuorentavasti virkisti lamautunutta kulkijaa. Kaikkialla oli niin laiskaa, väsynyttä ja kuumaa, paitsi satamassa, missä kyllä vintsit vikisivät, höyryalukset puhkuilivat ja väestö uutterana aherti tavarain ääressä. Ja koko satamaa kaunisti jalkain edessä läikkyvä, sinervä meri, jonka toista rantaa ei näkynyt.
Satamassa kävi usein Samikin hengittämässä meren tuoretta suolaa ja katselemassa sitä tavarain paljoutta, minkä pienikin kaupunki ulkomailta talvivarastokseen haalii. Omituinen viehätys oli Samista katsella noiden sokuritoppien paljoutta, mikä lepäili lastilotkuissa, siirappitynnyrien suuruutta ja viinien kirjavuutta, tuntea nenässään kaneelin, pippurin, tupakin pistävä haju tai petroleumin yökättävä löyhkä.
Mutta siihenkin silti kesän pitkään kyllästyi. Kasvien etsinnässä se kului silti aika hauskemmin. Sami oli laittanut itselleen erityisen kotelon, mihin kukat pani ja se kupeellaan kulki hän lähellä olevilla pelloilla ja metsiköissä. Pajukosta väänsi hän aina itselleen kepin ja kulki sitte toimessaan, kuvitellen itseään herraksi, pitkin maantietä ja kujia. Kun hän löysi kukan, niin alkoi hän sitä tutkimaan kasvioppi kourassa. Siinä hommassa kului hupaisesti aika, sillä tuossa tutkimisessa oli jotain jännittävää ja arvattavaa.
Tuolla kaupungin poskessa oli pieni metsikkö raivattujen peltojen keskellä, jätetty siihen muutamaksi merimerkiksi. Siinä kasvoi Pohjolan hyvähajuisin kukka, Linnea borealis, ja siellä Sami usein viipyi tunnittain. Sen ikivanhojen, mutta silti tuorepihkaisten puiden latvoissa säveltyi niin ihana, melkeinpä lasta nukuttava soitto, kun tuulen henki matkasi sen läpi.
Sami makasi, väliin nukkuikin siellä. Kun hän pääsi sinne, heittäytyi hän sen tuoksuvalle ruoholle maata seljälleen ja silmät taivasta kohti. Ja silloin näki hän vain taivaan puhtaan sinen ja pilvien juoksun. Harva metsikkö lauloi tuulen säveltä ja väliin sitä säesti linnun pitkä viserrys. Tämä paikka ja tämä asento pani väkiselläkin Samin haaveilemaan, kuvittelemaan tulevaa ja muistelemaan mennyttä. Ja sentähden se hänestä olikin niin mieluinen tämä seutu, kun täällä maatessa sydän löi harvemmin, keuhkot ottivat väljemmän henkäyksen ja koko olemus tyyntyi. Samista täällä tuntui kuin näkymättömät kädet olisivat sivelleet hänen ruumistaan erinomaisen hienolla, tuoksuvalla salvalla ja nenään löyhyttäneet unettavaa lemua. Ei kumma, että täällä Sami oppi haaveilemaan.
Tuossa maatessa aina tuli jos jotain mieleen. Niin ne olivat menneet jo neljä vuotta "isossa koulussa". Koulussa oli hän aina ollut paremmin yläpäässä luokkaa ja aina vuodessa läpäissyt. Koekirjoituksissa lukukauden lopussa oli hän aina auttanut Joria ja se oli jo jotain hänen mielestään, kun hän niin voi tehdä. Kerrassaan nautintoa Sami aina siitä silloin tunsi, sillä Jori oli vielä koko luokan henki ja keskus, jota toiset ihaillen ympäröivät. Möllerin Jonne ja Askin Ebbi olivat vasta nyt päässeet toiselle luokalle ja se entinen ujo maalaispapin poika, jota Möllerin Jonne aina kiusasi, oli nyt heidän luokan priimuksena ja opettajien "kultasilmä". Se luki niin kovasti…
Sami hiukan kohousi ja tarkasteli ympärilleen. Aikoi jo lähteä pois, mutta silti vielä painui maata selälleen. Siinä oli niin hyvä olla, ettei hän hellennyt vielä pois lähteä. Uusia ajatuksia tuli pian mieleen. Hän katsoi taivaan sineä ja koetti silmät seljällään tutkia, oliko tuo sini pilvien kajastusta vai mitä. Ja siinä hänen katsoessaan yhtäkkiä valui mieleen sellainen lämmin tunne: hän muisti Svean. Svea oli jo suuri tyttö, tyttökoulun neljännellä luokalla ja kulki ottamassa soittotunteja eikä juuri enää milloinkaan ollut Samin parissa. Ja nyt kesällä, kun Bergin herrasväki oli maalla huvilassaan Salmessa, näki Sami Sveaa vain joskus lauantaisin käymässä kaupungissa.
Sami antoi ajatuksiensa lentää hänen suuressa, tuuheassa palmikossaan, hänen sinisissä silmissään ja vertaili niitä mielessään taivaan sineen tuolla ylhäällä. Sitte hän uneksi, että hän vielä maailmassa on suuri virkamies ja Svea hänen rouvansa. He asuisivat komeassa kodissa semmoisessa kuin rehtorikin, jonka luota hän oli käynyt kirjoitusvihkoja väliin noutamassa. Heillä olisi huoneet niin tummat, huonekalut niin täyteläiset ja vietereillä pingoitetut, hänen huoneessaan suuri kirjoituspöytä ja sen päällä koreat kirjoituskojeet…
Aurinko otti polttavammin Samin kasvoihin ja kimalteli niin hänen silmissään, ettei hän saattanut enää katsoa suoraan ylös. Hän hypähti pystöön, otti kotelonsa ja lähti vienosti vihellellen astumaan keppi kädessä kotoa kohti. Tuo vihellys sai alkunsa sisällisestä tyytyväisyydestä, mikä täytti Samin koko olemuksen.
XIV.
Takana oli pitkä, pimeä, likainen syksy, tuo velttouden ja väsymyksen mainio kuva. Nyt oli murrosaika luonnossa, sillä talvi teki tuloaan. Jo pari viikkoa takaperin oli viimeinenkin kukka varistanut lehtensä ja runko lytyssä ja pehmoisena taipunut maata pitkin kohta hautautuaksensa lumeen ja kuolemaan. Lapista saapuneet joutsenet joikuivat niin äänekkäinä meren lahden ärjyillä jotka suolansa voimasta kuohuivat täysinäisinä ja laajoina, että kuulusti kuin suuri koiralauma olisi jänestä aivan kintuista purasemassa ja saaliin himosta kiihtyneenä sydämmensä pohjasta uikutti. Mutta valituksen sekaista siinä oli tuossa joutsenen laulussa, vaikka se muuten olikin voimakasta ja korkeaa. Siinä ikäänkuin värisi joku puoliääni ja kajahti niin valittavalta alakuloisessa syysmaisemassa.
Nurmikot olivat kuin kulovalkean raiskaamat ja tuoreus ja pihkainen mehu oli kadonnut havupuista, joiden oksilla kiekkuvia teeriä kaupungin herrat sunnuntaisin kävivät ammuskelemassa.
Oli sitte ensimmäinen pakkasyö. Kadut, mitkä vielä eilen pehmoisimmissa paikoissa olivat vellinä venyneet, roudittuivat nyt yhtenä yönä, jotta kovalle kolahteli maa kenkäpohjiin. Pilvet olivat kohonneet, ylemmäksi ja ilma seestynyt. Vesi, mikä oli valunut kadun koloissa, oli jäätynyt ja tuollaisia jäisiä suonia kiemuroi varsinkin rattaiden uurroksissa. Oli ollut yö, joka oli ikäänkuin imaissut kaiken syyskosteuden, jottei sitä ollut siihen märkääkään jäänyt.
Kun Sami pisti nenänsä ulos lämpöisestä pirtistä kouluun mennäkseen, hän oli jo kimnasisti ja lyseon viidennellä luokalla, niin kylmä turkasen värisyttävästi karkasi vilulle arkaan ruumiiseen, jotta pää itsestään painui hartioiden väliin, kädet sysäytyivät syvälle nutun taskuihin ja Sami koetti kyyräytyä itseensä ikäänkuin suojellakseen tuota lämpöä, mikä tuntuvissa asteissa ruumiista hävisi.
Kouluun mennessä kerttyi yhteen useampia poikia, mitkä ensin olivat äänettömiä ja jäykkiä kuin ainakin makeasta aamu-unestaan kylmään säähän herätetyt. Vaan kulkiessa alkoi veri vähitellen kiivaammin ja lämpöisemmin juosta ja keuhkoista huokuva ilma kuurasi suun seudun tuskin silmiin näkyvällä huuteella.
— Nyt on mainiota luistinjäätä, oli ikäänkuin kaikkien jo edeltäpäin sovittu tunnussana, minkä aina uusi joukkoon tuleva lausui ja samalla, jos oltiin katuristeyksen kohdalla, koetti poikkikatua pitkin silmäillä tuonne ulapalle, että eikö sieltä silmään kiilunut kirkas jää peilihohtoisena ja viekottelevana, jotta sen vaikutus jo tuntuisi säärissä ikäänkuin valssin säveleet tanssikiihkoisen neidon jaloissa.
Poikia kokousi aina suurempi lauma kouluun mentäessä ja tuota pikaa tehtiin se päätös, että ennenkuin mennään kouluun, käydään koettamassa jäätä satamassa. Sinne olikin jo tuolla risteyksessä yksi poikarypäs menossa ja toinen liuta astui alas katua koulun puolelta samaan suuntaan. Ja kun sitte jään kestäväisyys oli koeteltu, oli jokaisen pojan rinnassa syntynyt niin rautaisen varma vakuutus, että nyt pitää saada luistinlupa, ja koko päiväksi. Valittiin erityinen lähetystö rehtorin luo ja tätä evästettiin jos jonkinlaisilla toivomuksilla matkaan. Se meni rehtorin luo, toimitti tehtävänsä ja sai luvan.
Hiiden hoppua tuli Samikin kotiinsa. Viskasi kirjansa pöydälle, haki esiin remmiluistimensa, nekin hän oli konsulinnalta saanut, kun ei niitä enää kukaan käyttänyt, ja alkoi ruosteisella viilalla niitä vähän terotella. Hiukan niitä hangattuaan ja otettuaan pari voileipää vastakkain taskuunsa, riensi hän rantaan.
Kangistuneet olivat sataman melkein aina läikkyvät laineet, kangistuneet jääksi, mikä ulottui kaupungin rannasta kauvas seljälle. Pienet höyryveneet olivat jäätyneet tuohon paikkaan ja niiden kulku taas tälle suvelle loppunut. Lastilotkut ja jahdit olivat kerrassaan menettäneet kaiken kulkukeinonsa; niiltä oli ikäänkuin jalat poikki hakattuja avuttomina ne näyttivät makaavan jään keskellä, mikä niihin oli niin lähelle kiertäynyt, ett'ei tikkua saanut jään ja aluksen laidan väliin. Ainoastaan jääsaha niitä voi auttaa. Olipa melkein säälittävää nähdä, että kauniit kutteritkin olivat tuohon jäähän rampauneet.
Ja ranta oli mustana luistelijoista. Mikä pani luistimia jalkaansa, mikä polvillaan jäällä auttoi jotain neitiä niitä jalkaan kiinnittämisessä, mikä tuolissa luistellen työnsi edellään siinä istuvaa naista, mikä sujutteli sääriään herrahtaviksi "ytterkanteiksi". Jää hiukan rasahteli ja paukkui uutuudestaan ensimmäisten luistelijain alla, mutta kohta äänettä antautui nuorison temmellyspaikaksi. Pienet pojat ne äärimmäisinä luistelivat ja jää tuolla etäällä ulvoi niiden alla.
Sveakin oli luistelemassa. Hän oli puettu pieneen jakkuun, mikä oli kuin valettu ruumiiseen. Hänen vartalossaan oli jo pyöreyttä, vaikka piirteet eivät olleet vielä läheskään päässeet kypsyyteensä. Mutta silmissä kiilsi jo neidon täysinäinen tunne ja hänen huulillaan oli konsulinnan suopea sävy, mikä kun hymyksi sulasi, oli aivan hurmaava. Siellä muiden samanikäisten tyttöjen parissa Svea luisteli.
Aina yksi ja toinen kimnasisti meni pyytämään saada luisteluttaa jotain tyttöä. Ja aina Jori oli ensimmäisinä. Paljon ne tytöt Jorista pitivätkin, sillä Jori oli komea poika. Hänen tukkansa oli romantillisesti aaltoileva ja sysimusta, lihakset jäntevät ja kasvot tuoreet. Sitte koko miehessä oli sellaista rohkeutta ja varmuutta, mikä pani kainoimmat tytöt ujostelemaan hänen seurassaan, niin miellyttävää kuin se muuten heistä olikin.
Nyt meni Jori tahtomaan Sveaa luistinkummppalikseen. Sami seurasi sitä ulompaa hiukan jännittyneellä mielellä. Hän näki, miten Jori teki kauniin ja kohtelijaan kumarruksen Svealle, jolle se nosti hieman verta kasvoihin. Sitte alkoivat he käsi kädessä luistelemaan. Svean kasvoilla oli hiukan lapsekas myhäily ja Jori vastasi siihen itsetietoisella hymyllä, mikä hänelle oli erikoisesti ominaista.
Svealta irtautui luistin hiukan ja Jori polvistui valmiin kavaljeerin kaikella sukkeluudella sitä laittamaan. Sami katsoi sitä syrjästä ja hän tunsi kateutta Joriin, ett'ei hän itse voinut olla niinkuin Jori: sukkela, mielevä ja tyttöjä suositteleva.
Tehtiin tuollainen pitkä rivi luistelijoista ja se luistellen koukeroi kuin käärme muiden lomitse. Väliin kokoontuivat kimnasistit pyöröön, yksi antoi äänet ja kohta kajahti ilmoille "Maamme" tai "Minun kultani kaunis on". Ja sitä luisteltiin taas ja luisteltiin. Jori ja muutamat muut pojat, paraasta päästä kuudennen ja seitsemännen luokkalaisia, sillä niidenkin kanssa Jori oli hyvä toveri, lähtivät Salmeen luistelemaan oluen juontiin, siellä kun oli oluttehdas. Jori oli jo niin mies, että hän joi olutta, pelasi korttia ja kävi kaupungin maneesissa tanssimassa ompelijattarien ja sen semmoisten kanssa.
Puolen päivän rinnassa alkoi nuorukaisjoukko vähetä jäältä, sillä silloin mentiin kotiin posket kuumina ja jalat tönkkinä paljosta luistelemisesta. Mutta vaikkapa väsymys tuntuvasti painoi ruumista, niin ei se silti saanut ryhtiä pois, sillä tuolla jäällä se oli vasta ruumis oijennut ja nuortunut, jokainen jäsen verttynyt ja veri päässyt kiivaaseen virtailemiseen ruumiissa.
Sami sattui kotiin tullessaan yhteen Svean kanssa. Svea oli lähtenyt pois yksinään jäältä ja hiljaan kävellyt. Kun hän oli nähnyt Samin, niin oli vielä hiukan odottanutkin häntä. Samia tuo oudostutti, mutta samalla hyvitti. Hänen sydämmensä löi kiivaammin ja hän aprikoitsi mielessään, puhuttelisiko hän Sveaa neidiksi vai uskaltaisiko hän sanoa sinuksi. Hänen halleva, vanha päällysnuttunsa, jonka hän oli saanut Ahlbomin rouvalta hävetti häntä, kun Svean rinnalla pitäisi kävellä. Ja kengätkin olivat niin suuret ja rumat eikä ollut kalossia…
— Etkö sinä, Sami, kantaisi näitä minun luistimia? Minä olen vähän kipeä, sanoi Svea ja hänen kasvoissaan olikin jotain kipua tuntevaa.
Sami otti äänetönnä luistimet. Tuota varten se Svea oli häntä odottanutkin. Ja hän luuli… Alakuloiseksi kävi Samin mieli ja hän jätätti itsensä hiukan syrjään kuin palvelija. Eikä Sveakaan häntä rinnalleen käskenyt; väliin selkänsä takaa lähetti Samille jonkun sanan. Sitte portilla otti hän Samilta luistimet ja päätään nyökäyttämättä sanoi kuivan kiitoksen. Sami tunsi itsensä kovasti pettyneeksi. Tultuaan pirttiin olisi hän itkenyt, jos olisi yksin ollut — niin se hänen sydäntään kaiverti. Svea oli hänelle kopea kuin kerjäläispojalle…
Tuossa äiti jotain käryytti uunin edessä. Hän näytti jo niin vanhalta ja kuluneelta. Ja kohtahan se Anna olikin neljässäkymmenessä.
XV.
Sami oli menossa syömään Tessmannille. Oli tammikuun loppupuoli ja vihainen viima puristi veret ruumiin pinnalle, kun hiukankaan ulos pistäysi. Se otti kuivaavasti kasvoihin ja pian kohmetutti ne. Ja kun se pisti, pisti se säälimättömästi kuin mehiläinen.
Pää oli Samilla painuneena rintaan, jotta viima ei niin olisi ottanut ja kädet, jotka olivat punaiset kylmästä, koettivat koperoida päällysnutun taskun pohjaa, mutta silti jäi niistä osa ulkopuolelle, kun taskut olivat niin matalat, jotta viima vihaisena pääsi juoksemaan avonaista hihaa ylös ja pani selkärankaa karmimaan. Kalossia ei ollut ja kengät pohjalta olivat vähän rikki. Rikkouneesta paikasta tunkeusi lumi sisälle, jotta jalkoja paleli. Samin tukeva vartalo värisi kovasti ennenkuin hän pääsi Tessmanin portille.
Muissa taloissa sai hän syödä itse herrasväen pöydässä sitte, kun ensin herrasväki oli syönyt. Mutta Tessmanilla syötettiin häntä kyökissä, minne kannettiin osa herrasväen pöydän tähteistä. Sami tunsi, että tuo oli kovasti alentavaa, mutta täytyi myöntyä. Hän tiesi vallan hyvin, että nämä palat olivat armopaloja ja että ne tarpeessa pitäisi ottaa ylös, vaikka ne kadulle viskattaisiin.
Päästyään Tessmanin kyökin lämpimään kohmetuttavasta säästä, tuntui hänestä niin hyvältä. Nenään pisti maajas ruuan haju ja tämä kyökki silti oli jotenkin kodikas. Loimoava valkea paloi hällän uunissa, vesi kuumana pihisi resuvaarissa ja huone oli täysi kaikellaisista kaluista ja astioista ja seinä kimaltelevista ruuan valmistuskojeista. Tämäkin oli yksi niitä suuren herrastalon kyökkejä, mitkä kerjäläisestä tuntuvat paratiisilta. Hänen mielikuvituksensa ei jaksa sen herkullisempaa kuvitellakaan.
Samin mielikuvitus kyllä jaksoi kuvitella parempaakin, mutta hän lannisti sen, katkasi sen kevyet langat samalla veitsellä, jolla hän kävi käsiksi höyrynsä jo aikoja sitte haihduttaneeseen lihakeitokseen. Mutta haaleaa se silti vielä oli, sillä herrasväen pöydällä oli se vain maannut tunnin verran. Sami söi, keskitti ajatuksensa tuohon liharuokaan ja kuullessaan viiman vihellyksen akkunapielissä, tunsi hän tyytyväistä mielialaa. Ruoka maistui hyvälle ja liemi lämmittävänä solui alas vatsaan.
— Maistuupa sille Samille hyvin ruoka, sanoi kyökkipiika ja kysyi, pitääkö lientä olla lisää.
— Maistuu kyllä, vastasi Sami suutaan pyhkien.
Talon poika, joka kävi ison koulun ensimmäistä luokkaa, tuli kyökkiin ja häntä puhutteli piika nuoreksi herraksi. Sami käsitti eron itsensä ja hänen välillä, vaikka se kulki ensimmäistä luokkaa ja hän kuudetta.
Kun Sami oli syönyt, paneutui mieli hetkeksi ajatuksiin ja kasvoille nousi miettivä ilme. Niin mitä hän tekisi — menisiköhän hän rouvan luo…?
— Onko mamma, Verner, kotona? kysyi Sami äkkiä pojalta, joka pakkautui riskaamaan hänen kanssaan.
— On, vastasi Verner ja samassa juoksi ruokasaliin, missä rouva oli. Sami kohousi vitkaan perässä, ja juuri kun hän oli aukaisemaisillaan ruokasalin ovea, kuuli hän Vernerin sanovan:
— Mamma! "Karhu" kysyy sinua. Samassa alkoi Verner nauramaan.
— Tst! Kuka niin puhuu! varoitteli rouva, mutta nauroi itsekin.
— Kaikki meidän luokkalaiset sanovat Samia "karhuksi", se kun on niin suuri ja ruma ja huonosti puettu, juttusi Verner naurua suu täynnä.
Rouvaa tuo nauratti, että pienet pojatkin jo ovat niin huomaavia.
Sami olisi jättänyt oven avaamatta, jättänyt koko talon, mutta piika tuolla hällän luona katsoi häneen hiukan vihaisesti, sillä hän kai luuli Samin oven takaa kuuntelevan herrasväen salaisuuksia. Sen katseiden painosta, sillä hän arvasi niiden syyn, avasi hän melkein tietämättään oven ja joutui hajamielisenä rouvan silmien eteen. Kömpelösti sai hän tervehdyksen sanotuksi.
— Päivää, päivää! No mitäs Samille kuuluu? kysyi rouva istuen pehmoisella tyynytuolilla ja pitäen Vernerin päätä kainalossaan ja siinä poikaa heilutellen. Kun Sami tuli, herkesi rouva kohta Verneriä paijaamasta. Ja Vernerkin nousi ylös kuuntelemaan, mitä Sami sanoisi.
— Minulla olisi hiukan rouvalle asiaa… Eikö rouva olisi hyvä ja voisi minua vähän auttaa…? Minun pitäisi ostaa latinankielen sanakirjat. Niitä ei saa koulusta… Ovat sieltä loppuneet, selitti Sami matalalla äänellä seisoen oven pielessä.
— Jaa, Sami nyt sinä et ole vähäisellä asialla. Eikö ne semmoiset kirjat ole hyvin kalliita? Ne ovat semmoisia leksikoita? Vai mitä?
— Ovat.
— Nehän maksavat paljon?
— Kaksikymmentä markkaa.
— Mutta en minä, Sami, voi sellaista summaa antaa. Sehän on jo suuri raha!
Seurasi hiljaisuus huoneessa. Sami ei vastannut mitään, seisoi vain väsyneesti oven pielessä kuin tappion jälkeen ja kuuli korvissaan, kun kello konemaisesti otti pysyväistä tahtiaan.
Rouva mietti ja Verner katsoi vuoroon mammaansa, vuoroon Samia.
— Mutta minä käyn kysymässä patruunilta. Istu nyt ja odota!
Sami istuutui ja rouva lähti patruunin luo. Hetken takaa hän sieltä palasi kymmenen markan seteliraha kourassaan. Samin sydän jo ilosta sykähti nähdessään sen.
— Patruuni sanoi, ettemme me voi antaa koko summaa. Mutta tässä saat kymmenen markkaa, jonka sitte, kun joskus pääset tienestiin, voit maksaa takaisin. Ja sitte vielä patruuni käski sinun aina kuunnella Vernerin läksyt, puhui rouva ja antoi setelin Samille.
Sami otti rahan, kiitti, viipyi vielä hetken ja läksi sitte pois. Mennessään päätti hän toisen puolen pyytää muilta rouvilta. Mutta käydä kuuntelemassa Vernerin läksyt… se taasen veisi aikaa… Mutta hyvä, että niinkään sai…
Sami puristi seteliä lujasti kourassaan taskussaan. Se oli harvinainen kapine hänen kädessään ja se tuntui sitä ikäänkuin lämmittävän enemmän kuin tuo matala tasku.
Kun Sami pääsi kotiinsa, sinne lämpöiseen pirttiin, kysyi Anna heti, että mitenkäs kävi. Hän oli jo kokonaan alkanut epäillä rouvien hyväntahtoisuutta. Pitoihin ei häntä enää hakenut kukaan rouvasihminen, vaan joku talonpoikanen, joiden kesteistä ei suuria kostunut. Eikä Annalla enää juuri ollut herrasväen vaatteita silitettävänäkään, sillä rouvat sanoivat hänen likaavan vaatteet eivätkä sentähden vieneet. Anna jo usein tuumi, että täytynee ruveta pyykeissä keväällä kulkemaan kasakkana, kun ei enää parempaa työtä saa. Pyykkisaavin ääressä kai hänen rouvien puuhissa rasittunut ruumiinsa onkin omiaan vanhenemaan, mietti Anna katkeruudessaan.
Sami löi setelin iloisena pöytään ja katseli äitiään.
— Eikö tuon enempää? Ethän sinä sillä niitä saa, puhui Anna.
— En saakkaan, mutta minä tahdon muilta rouvilta lisää.
— Tuskin antavat. No ehkä konsulinna. Mutta älä mene häneltä tahtomaan. Se kävi tässä vasta ja sanoi, että minun nyt pitää, kun renki on pois pantu, ruveta hyyrystä luomaan lumet kartanolta ja kadulta. Ja suvisin sitte muut roskat. Kyllä kai ne vielä meidät tästä poiskin ajaa. Vaikka saanee noita huoneita niillä ehdoilla muiltakin. Kyllä tämä elämä alkaa käydä surkeaksi.
Sen sanottuaan pillahti Anna itkuun. Ulkona kaareusi väritön tammikuun taivas ja sen näkeminen oli ilotonta. Ilma siellä vonkui, kuulusti kuin sitäkin palelisi. Suuret lumikinokset olivat kartanolla, luotu vuoriksi ja laidat olivat jyrkät kuin järvestä kohouvan kallioisen rannan.
Olikin tänä talvena tullut kovasti lunta eikä kumma, että Anna itki, kun ajatteli sen vaivaloista luomista ja suuren kartanon puhtaana pitämistä, hänen — vaimonpuolen. Miten se konsulinnakin voi olla niin tyly! Mutta Lotti-neiti oli taas pannut konsulinnalle sisään.
Silmiin tuli Annalle pöydällä lepäävä kymmenmarkkanen.
— Vai tuon se Tessmanin rouva sinulle antoi, puhui jo Anna ja pyhki silmiään.
— Sen antoi, vastasi Sami ja selvitti, millä ehdoilla hän rahan oli saanut.
— Ei ne muut anna sitäkään! Kyllä minä jo ne tunnen. Epäilin jo silloin, kun sinua kouluun laittoivat. Ja nyt näkyy, mitä ne auttavat.
Siihen sanaan jäi Anna puhumattomaksi. Hän hermokkaasti hiveli kädellään toista poskeaan ja silmät ajatusta täynnä tähtäsivät suoraan eteen. Näytti kuin jotain taistelisi hänen sisässään ja hän päätöstä tehdessään ei löytäisi todellista varmuutta. Viimein hän kysyi Samilta.
— Tiedäthän sinä kauppaneuvos Lindmanin talon? Anna käänsi kysyessään päänsä pois Samista.
— Tiedänhän sen nyt toki, vastasi Sami.
— Kun menisit sinne ja jos tapaisisit nuoren herran, sehän se nyt kauppaneuvoksen kuoltua kai on isäntänäkin, niin minä luulen, että hän antaisi sinulle sen lopun, enemmänkin kun sanoisit hänelle nimesi.
Tuo puhe näytti Annaa vaivaavan ja hän tahtoi lopettaa sen niinpian kuin suinkin.
— Miten hän antaisi? kysyi kummissaan Sami ja katsoi suoraan äitiinsä.
Mutta Anna ei vastannut mitään. Käski Samin vain jos hän haluaisi, mennä koettamaan.
Samista tuo oli vähän salaperäistä. Hän koetti tutkailla lähemmin asiaa äidiltään, mutta mitään lähempiä selvityksiä ei Anna antanut, vaan lähti ulos ja jäi sille tielle. Sami kuuli hänen nousevan rappusia pirtin vinnille. Ja sinne Anna menikin. Siellä istuutui hän sen sievän, punapohjaisen, siniruusuilla maalatun arkun päälle, jossa hän oli pitänyt tavaroitaan Lindmanilla palvellessaan. Ja täällä hän alkoi nyyhkimään valtaavien muistojen tuomaa kyynelten vihmaa.
Mitään apua Samin elatukseksi ei Anna ollut Lindmanin nuorelta herralta saanut koko Samin pitkänä elinaikana. Nyt tuli hänelle mieleen pienoinen uhka lähettää poika pyytämään isältään apua.
Sami pirtissä mietti, menisiköhän hän sinne, minne Anna häntä neuvoi. Hän muisti äitinsä kertoneen palvelleensa ennen monet vuodet Lindmanilla. Ehkä ne sentähden siellä antaisivatkin… Mutta miksi äiti oli niin kummallinen?
Sami pani kuitenkin päälleen vanhan päällysnuttunsa, mistä pumpulit pois tursusivat, vuori kun oli useasta kohden rikki. Se päällysnuttu oli jo ennen Samille tuloaan palvellut monet vuodet raatimies Ahlbomin nuorta herraa, niin ettei ollut, kumma, jos se tahtoi keventää painoaan. Ja Sami lähti Lindmanin taloon.
Tultuaan Lindmanin talon luokse mietti Sami, että mistä hän sisälle menisi, portistako vai tuosta kadulle johtavasta konttoorin ovesta. Äiti oli sanonut, että hänen pitäisi tavata nuorta herraa, joka nyt kuuluu olevan isäntänäkin. Sehän on semmoinen juro ja tyhmä, oli Sami kuullut kerrottavan. Ja nuo Lindmanin nuoren herran ominaisuudet ikäänkuin rohkaisivat Samin menemään hänen puheelleen. Ja olivat kai ne maisteritkin, joiden kotona hän oli usein käynyt, niin arvokkaita kuin tuokin… kauppiaan poika.
Sami meni konttoorin ovesta. Hän pääsi pieneen eteiseen, soitti siellä ovikelloa, mikä alkoi kilisemään yhtenään, ja odotti korvat porhollaan, millainen se olisi, joka sieltä avaamaan tulisi. Tuossa vähän aikaa seisoessaan juolahti Samin mieleen, että kyllä hän on kummalla asialla — ihka oudosta talosta rahaa pyytämässä. Hän on nyt suoraan kerjäämässä… kun tulikin lähdettyä!
Tultiin avaamaan ovea. Nuo askeleet tuolla oven toisella puolella olivat Samista niin jännittävät ja jo niistä koetti hän arvata, millainen avaaja olisi.
Ja avaaja oli itse nuori herra. Hän katsoi Samia pitkään, peräysi hiukan konttooriin, jotta Sami pääsi sisälle ja jäi sitte seisomaan ja kysyvästi katsomaan Samia.
Häntä sanottiin vielä nuoreksi herraksi, vaikka kyllä hän jo likellä neljääkymmentä oli. Mutta kun hän ei ollut joutunut mihinkään toimeen eikä kotonaan suuria tehnyt, niin pysyi hänellä tuo nimitys.
Tuossa nuoren herran edessä seisoessaan tunsi Sami hätäytyvänsä, ajatukset häneltä karkasivat ja hän seisoi vain ja katsoi.
— Mitä teillä on asiaa?
— Minä pyytäisin herralta vähän apua. Minun äitini on tässä talossa ennen palvellut useita vuosia…
Sami katsoi ympärilleen. Huone oli suuri ja kookas. Siinä oli täyteläiset huonekalut ja konttooripulpettia oli parikin. Muita kuin nuori herra ei näkynyt huoneessa; näin päivällisen jälkeen ne vielä olivat poissa. Se rohkaisi Samia.
— Mikä nimi? kysyi nuori herra.
— Tihinen.
Sami huomasi, että nuori herra punastui hiusrajaan asti ja heitti häneen hätääntyneen katseen. Hän katsoi tutkien ympäri huonetta, meni erään pulpetin luo, otti sieltä setelin, toi sen Samille, ja hän oli niin säikäyksen lyömä, että hänen kätensä hiukan vapisi antaessaan sen Samille. Arasti katsoi hän oviin, olivatko ne kiinni, ja sanoi:
— Tässä on. Älä tule enää koskaan tänne!
Samassa huusi vanhan rouvan ääni toisesta huoneesta Lennarttia. Ja sitte kuului askeleita konttoorin toista sisäovea kohti. Nuori herra oli niin hätääntynyt, että hän hiukan työnsi olkapäästä Samia menemään. Mennessään näki Sami oven raosta konttooriin tulevan vanhan, lihavan, hopeahiuksisen rouvan, jonka hän tunsi kauppaneuvoksettareksi.
Kun Sami pääsi kadulle, oli hänkin hämmästynyt. Miksi nuori herra punastui kuullessaan hänen nimensä? Miksi se häntä ensin teitteli, mutta sanoi sitte yht'äkkiä sinuksi?
Veri kohousi Samille päähään ja sellainen voimattomuus tuli jäseniin. Puoli katuristiä kulki hän ajatusten hurjassa hyrskeessä, ettei hän huomannut yhtään kulkevansa. Olikohan se todellakin niin, kuten nyt mieleen jysähti…?
Miksei äiti koskaan ruvennut mitään puhumaan hänen isästään…? Miksi aina lukukausikertomuksissa hänen nimensä kohdalla oli: isätön…? Ja miksi kerran Bergin renki oli häntä sanonut rikkaan herran pojaksi…?
Nuo ajatukset olivat joskus ennenkin vaivanneet Samia, mutta hän oli tyynnyttänyt itseään sillä, kun äiti hänen pienenä ollessaan oli sanonut hänen isänsä kuolleen. Mutta se ei ollut kuollut… Se oli tuo Lindmanin herra…! Siksi äitikin hänen lähtiessään oli niin kummallinen…
Samia väsytti, mutta kadulle hän ei ilennyt istua. Sydän takoi kovasti ja ohimoilla tuntui veren kiivas juoksu. Mutta hän kulki, viima puhalsi vasten kasvoja ja virvoitti häntä kuin pyörtynyttä.
Hän otti setelin taskustaan ja katsoi sitä! Se oli kahdenkymmenen markan raha, uusi seteli, kankea vielä uutuudestaan. Mutta iloiselta ei tuntunut Samista, vaikka hän nyt oli saanut enemmän kuin alkuaan oli lähtenyt pyytämäänkään. Katkera kipu alkoi nyt tasaisesti repimään sydäntä. Hän oli isätön, hän oli… jalkalapsi, mikä oli syntynyt ulkopuolella kirkkoa.
Ja samalla puhkesi mieleen sellainen äitinsä halveksiminen. Hän tunsi nyt vierasta tunnetta häntä kohtaan. Saattanut hänet sellaiseen häpeään, polttanut häneen jo synnyttäessään hänet yhteiskunnan häpeämerkin…! Kehtaisiko enää kouluunkaan mennä, sinne kaupungin parasten poikain joukkoon, hän — jalkalapsi!
Sami tuli kotiinsa, nakkasi setelin suuttuneena pöydälle, heitti äitiinsä, joka ensin katseli utelijailla silmillä, sellaisen pitkän, syvän katseen, missä kuvastui hänen sydämmensä kipu ja minkä äitinkin täytyi ymmärtää. Niin se katse oli katkera, pistävä ja soimaava. Äidin silmät samenivat samalla tavalla kuin samenee auringon paistama kesäinen maisema päivän terän yhtäkkiä pilveen mentyä. Hän oli ensin näyttänyt niin sanomattoman utelijaalta saada kuulla, miten Samille oli käynyt. Mutta kysyä ei hän enää rohjennut eikä Samikaan sanaa puhunut, vaan otettuaan päällysnutun päältään meni Sami ikäänkuin äitiään kaartaen pirtin takimmaisimpaan loukkoon, mikä alkoi jo hämärää koota, kokosi sinne muutaman tuolin ja heittäytyi niiden päälle maata lakkinsa päänaluksena. Ja Anna kuuli, että hän siellä vienosti nyyhki, puolittain salaavasti itki. Siellä perillä oli kuustoistavuotinen salaisuus Samille selvinnyt ja Sami häpesi häntä. Se koski niin kipeästi Annan sydämmelle.
Sami vain loukossa nyyhki. Hämärä alkoi laskeumaan jo keskilattiallekin. Vielä tunnin takaa istui Anna samalla paikallaan ja mietti. Sitte alkoi hän äänekkäästi kolistellen ikäänkuin saadakseen rikkoutumaan tuota piinaavaa hiljaisuutta laitella kahvea tulelle.
Saatuaan kahvin valmiiksi meni hän Samin luo laski pehmeästi kätensä Samin olkapäälle kuin pelkäisisi häiritä häntä ja kysyi niin sovittavasti kuin suinkin:
— Etkö sinä, Sami, nouse juomaan kahvea?
Sami nousi, mutta ei sanaakaan vastannut. Kupin joi hän kahvea ja alkoi sitte lukemaan. Mutta Anna huomasi, että Sami tuossa pienosen lampun ääressä muuta mietti.
Samin käytös Annaa yhä enemmän nöyryytti. Hän tunsi niin selvään oman rikollisuutensa, että mieli hävetä poikaansa. Ja hänen mieleensä laskeutui niin poikaansa palveleva tunne, että hän olisi ollut valmis tekemään, vaikka Sami mitä olisi käskenyt.
Tuollaista hiljaista elämää, missä ei kuulunut muuta ihmisääntä kuin tarpeellisimmat kysymykset ja vastaukset, oli Bergin kartanopirtissä vielä koko seuraava viikko. Osottihan äitinkin käytös Samin mielestä jo sitä, että hän oli arvannut oikein.
Sitte seuraavalla viikolla Samin käynnin jälkeen Lindmanilla kysyi Anna, sillä hän ymmärsi, että Sami oli nyt täysin selvillä isästään, arasti ulompaa häneltä:
— Mitä se Lindmanin nuori herra sinulle sanoi?
Tuo kysymys oli niin Annaa vaivannut koko ajan Samin käynnin jälkeen
Lindmanilla, että hänen täytyi se viimeinkin puhkaista.
Sami kertoi lyhyesti ja kuivasti käynnistään Lindmanilla väkinäisellä äänellä kuin tunnustaisi hän elämänsä suurimman synnin.
Kovasti painoi Samia tuo tieto, ettei hänellä ole eikä ole ollut oikeaa isää. Koulussa hän aina ikäänkuin odottamalla odotti tovereiltaan tylympää kohtelua ja oli kernas vaikka ketä auttamaan, minkä voi. Hän oli mielessään alentunut luokkatoveriensa palvelijaksi ja oli hyvillään, kun sai sinäkään olla, sillä hän häpesi itseään ja syntyään noiden herraspoikien parissa, joilla oli tunnetut kunnialliset vanhemmat ja esivanhemmat aina moneen polveen asti.
Samia suututti koko hänen isänsä. Kaikki tuosta Lindmanin nuoresta herrasta puhuivat ilkkumalla, kertoivat sen tyhmyyksiä toisilleen ja hyvin ne pikkukaupungissa kulkivatkin suusta suuhun. Väliin luokalla kuuli Sami niitä Jorin kertovan ja nauravan sydämmensä pohjasta niille. Varsinkin Joria huvitti se, että Lindmanin nuori herra onnistumattomasti usein hämäröissä kadulla tavoitteli talonpoikaisia naisia ja että ne häntä peijailivat ja pilkkasivat.
Sami noita inholla arkana kuunteli ja odotti, milloin ne kumppalit rupeaisivat häntä härnäämään tuon tolliskon pojaksi. Mutta sitä ne toiset eivät koskaan tehneet, sillä eivät he sitä tienneet.
Toveritkin huomasivat Samin viime aikoina vielä umpinaisemmaksi kuin ennen. Jori pilkalla selvitti, että Sami on silmittömästi rakastunut. Tuollainen puhe Samia vielä enemmän loukkasi ja suolaa se oli hänen kipeälle sydämmen haavalleen, kun toverit vielä nauroivat ja pitivät hauskuutta tuolla Jorin selvityksellä. Yksinään hän istui pulpetissaan, oli lukevinaan, mutta ajatukset hajanaisina harhailivat.
XVI.
Oli tullut taas kevät. Sami oli päässyt kuudennelta luokalta seitsemännelle ja saanut vielä pienen stipendinkin. Hän oli kokenutkin olla uuttera, sillä hän alkoi jo käsittää, että työssä se oli hänen hupinsa ja lohdutuksensa. Kulkihan hän kyllä ennenkin aina puolivälissä luokkaa ja meni vuodessa luokan; vieläpä vei Joriakin suureksi osaksi mennessään. Aina koetuksissa lukukauden lopussa oli Sami antanut Jorille "lapun". Tuo Jorin auttaminen ja palveleminen oli hänelle jo tullut ikäänkuin jokapäiväiseksi asiaksi; se oli palvelus, joka oli käynyt tottumukseksi ja jota tekemättä hän ei enää saattanut olla.
Kun Sami taas kävi näyttämässä lukukausitodistustaan rouville, kertoi hän heille saaneensa stipendinkin. Kun Tessmanin rouva sen kuuli, muistutti hän Samille siitä rahasta, minkä hän oli antanut latinankielen sanakirjoihin hänelle.
— No nythän Sami voi maksaa meille takaisin sen kymmenen markkaa, minkä Sami kerran sai leksikoihin, puhui hän.
Ei ollut juuri erin hauskaa Samista noutaa tuo kymmenen markkaa kotoaan siitä pienestä stipendistä, kolmestakymmenestä markasta, jotka hän oli koulusta saanut. Mutta hän nouti sen ja antoi rouvalle. Rouva sen saadessaan käski Samin vastakin olla niin ahkeran, että voi stipendin saada. Onhan se avuksi.
Eihän se enää Annan rahan saanti ollut erin hääviä. Siksi koetti Sami itsekin vähin ansaita, vaikka vaisua se kyllä oli, käännöksiä kirjoittamalla ja hakemalla vieraskielisiä sanoja käännöksiin tovereilleen. Mutta nyt, kun oli kesä, iski hänen päähänsä uusi tuuma. Kaupungin ulkosatamassa oli kesäseen aikaan paljon hommaa. Ja sinne ne suuntasivat Saminkin toiveet kesäansiosta. Hän kävi kysymässä muutamalta suurelta liikekauppiaalta jotain hänelle sopivaa työtä siellä ulkosatamassa. Ja hän pääsi lankkujen ja lautojen merkitsijäksi, kun ne kannettiin lastilotkuihin laivoihin vietäviksi.
Nyt aukeni Samille uusi ala ja elämä. Joka aamu täytyi hänen nousta viiden aikana aamulla ylös, rientää pieni eväskori kädessään rantaan, mistä sitte muiden työläisten, mies- ja naispuolisten kanssa, soudettiin veneellä Salmeen, ulkosatamaan.
Tuolla Salmessa muiden työläisten parissa tuntui Samista ensin hyvin oudolta. Toiset häntä alussa ivaten katselivat ja salamyhkää nauroivat hänellä. Elihän siitä "isonkoululaisesta" ollut tänne heidän joukkoonsa. Eikä Sami itsekään heti alussa osannut sulata heidän karkeuksiinsa, heidän kovin suoraan puheeseensa, ja sukeltaa heidän näkökantansa pohjaveteen. He nauroivat Samin kohteliaisuudella ja silläkin, että Samilla oli aina niin sileäksi pää kammattu.
Mutta vähitellen Sami tottui heihin ja ero, minkä "iso koulu" herramaisuudellaan oli luonut hänen ja heidän välille, vähitellen kadotti jyrkän harjansa ja luisui viikkojen muassa luisumistaan. Tuossa lastilotkun kannella sai Sami usein maata ja venyä pitkät erät, sillä aina ei riittänyt hänelle tointa. Ja hauskaa siinä olikin vötkistellä ja imeä pientä piippuaan. Piipun hän oli ostanut ja alkanut polttamaan tupakkaa, kun kaikki muutkin miehenpuoliset täällä polttivat. Ja se olikin ollut muista jo suuri askel Samissa alaspäin tuolta herrojen huipulta, johon hänet heidän silmissään oli nostanut hänen valkoinen kaulustansa, kumarruksensa konttoristeille ja ennen kaikkea hänen otsalle sileäksi kammattu tukkansa.
Laivoja siinti silmiin ulompaa, höyrypursia tuossa silmäin edessä alituisesti porkkasi, ja elämä yleensä oli vilkasta, vauhtiinsa päässyttä ja uutteraa.
Aurinko paistoi kuumana ja se oli ainoa rasitus Samista. Tuotiin taas lautoja. Hän painoi niihin firman merkin ja laski ne, merkiten kirjaansa. Sitte sai taas olla joutilaana. Siinä kerkesi katsella ympärilleen ja tehdä havainnolta. Tuolla nuo vanhemmat miehet sahasivat paksuja, nelituumaisia lankkuja. Yläpuoli ruumista oli heillä vapaa kaikesta muusta vaatteesta paitsi valkoinen paita oli imeytynyt ihoon kiinni kovasta hikoamisesta. Sahat pitivät kuivaa ääntänsä ja aina roiskahti sahattu lankku äänekkäästi alas telineiltään. Miehen pituiset, mutta ei kuitenkaan miehenvoimaiset, pojat sahasivat tuonempana lautoja. Hiki näitäkin ruumista tiuhkui ja aina puseronsa hialla vetivät kasvoiltaan pois väkevimmän hien. Vielä oli nuoria tyttöjä, seitsemän-, kahdeksantoistavuotisia, aina latomassa sahatut laudat pituutensa ja leveytensä mukaan eri pinkkoihin. Oli siinä toimessa joillakin poikasiakin.
Tuolla oli muuan tyttö, joka toisen kanssa kantoi korkealta lautatapulilta alas lautoja. Se oli Ryypärin Saana. Tunsihan Sami sen hyvin: muutaman työmiehen tyttö, mutta isä jo aikoja sitte kuollut. Se Ryypärin Saana oli sievä tyttö, sanoivat kaikki. Posket olivat verenvärikkäät, huulet ohuet ja vartalo muuten hoikka, ei ollut vatsa iso ja laukkuna ruumiin etupuolella niinkuin useimmilla muilla täällä työssä olevilla vaimoihmisillä.
Sami tyttöä mielellään katseli. Ja se oli liikkeissäänkin niin rohkea; oli hameensakin vetänyt niin ylös. että valkoiset, täyteläiset pohkeet kuulakkaina paistoivat, avojaloin kun oli. Kun se aina käveli ylös kaitaista lankkua tapulin päälle, paistoivat pohkeet vielä enemmän. Se Samia kiihotti. Hän ei voinut toviin aikaan katsoa muuta kuin tyttöä. Ja kun tyttö näki Samin häntä katsovan, alkoi hän hieman keikailla ja nauraa kumppalilleen.
Päivä päivältä vakautui Sami siinä ajatuksessaan, että täällä työssä olisi paljon parempi olla kuin siellä "isossa koulussa". Sami tunsi, että näitä hän ei ollut huonompi. Tähän luokkaan hän oikeastaan kuuluikin, vaikka häntä väkisellä koetettiin sysätä toisiin kerroksiin, ylempiin ilma-aloihin, joissa kyllä oli hyvä olla, kun niihin kerran pääsi. Mutta siipisatojen ei ollut hyvä niihin yritelläkään. Mutta nyt oli jo myöhäistä jäädä näihin oloihin. Eteenpäin täytyi rynnistää, kun kerran oli joutunut niin pitkälle…
Kun päivälliskello soi, niin riensi Sami muiden muassa muutamaan lautaseen majaan, missä eväskontit olivat ja missä aina joukolla syötiin päivällistä kaikellaisten juttujen sitä höystäessä. Jos yksi sanoi sukkelasti, niin toinen vielä sukkelammin. Sitte naurettiin ja keksittiin aina jotain uutta.
Tämä puhe oli Samista paljon mieluisempaa kuulla kuin puheet siellä luokalla koulussa haaleista ja muista semmoisista, joissa hän ei ikinä ollut ollut. Mutta tätä puhetta hän oikein tajusi ja nauroi sille, vaikka se oli väliin raakaakin. Vaan ei täällä auttanut ujostella ja punastua, ja mitäpä sitä miehenpuolen tarvitsikaan, kun eivät liioin naisetkaan sitä tehneet. Joku vanhempi vaimoihminen säesti vielä karkeuksia mukaan.
Oli sitte muuan lauantaipäivä ja jälkeenpuolinen. Kovasti satoi, niin raskaasti, ettei saattanut yhtään olla ulkona pakalla. Vanhemmat miehet menivät kotiinsa, mutta nuoremmat tuonne lautaseen majaan pitämään sadetta ja odottamaan, että ehkä se vielä illan päälle selkeäisi. Ja niin tekivät useat tytötkin.
Siellä ensin juteltiin ja kisattiin. Mutta sitte alkoi eräs esittää, että eikö panna olueksi. Ja pian seurasi sitä esitystä useimpien myöntymys. Sami ei puhunut mitään. Aina kun muut olivat alkaneet olutta hommata, oli hän kääntänyt niille selkänsä.
— Eikös Tihinen panekaan rahaa? kysyi Samilta rahojen kerääjä.
— En minä… en minä pidä oluesta. Se on niin pahaa, ja Sami samalla sylkäsi vahvistaakseen puhettaan oluen pahanmakuisuudesta.
— Missä se lapsi on olutta maistanut? kysyi eräs parissa kymmenissä oleva nuori mies.
Ja nyt seurasi yleinen nauru. Samilla sähähtivät veret korvan lehtiin asti. Hän kaivoi esiin kukkaronsa, viskasi kokoojan lakkiin markan ja katsoi vihaisesti ympärilleen. Mutta kaikki olivat jo heittäneet nauramatta ja kokooja teki lähtöä oluttehtaaseen, mikä oli lähellä, parin suuren korin kanssa.
Kohta tulikin olutta ja innokkaina pojat asettuivat sen ääreen. Samille työnnettiin avattu pullo. Mutta Sami antoi sen olla koskematta. Nuo toiset laskivat pullon suustakin menemään olutta mahaansa niin, että se silmissä pullosta väheni.
Muutamat katsoivat nauru silmällä Samia. Sami ymmärsi sen pilkaksi, mutta pulloonsa hän ei koskenut. Muutamat pojat antoivat tytöillekin. Jotkut eivät huolineet, mutta useammat ottivat. Eräs tarjosi kahvikupilla Ryypärin Saanallekin. Ja Saana otti. Se teki pahaa Samille ja hän lähetti Saanaan varottavan silmäyksen. Mutta ei sitä Saana näkynyt ymmärtävän, koska joi kahvikupillisen vielä eräältä toiseltakin pojalta.
Mutta jo alkoi joku Samia ilmikuuluvasti pilkata. Mitä ne puoliherrat tunkeuvat työmiesten pariin, äänteli hän röyhkeästi keskilattialta olutpullojen äärestä selkänsä takaa Samille. Samia se syvästi loukkasi. Hän otti eväskorinsa, jätti pullonsa juomatta, ja lähti ulos rankkaan sateeseen. Joku ivallinen naurahdus kuului perästä.
Sami käveli ensimmäiseen laivasiltaan ja lähti höyrypurrella kaupunkiin. Siinä höyrypurren penkillä istuessaan mietti hän, että hän riippuu kuin muinainen Absalon tukasta taivaan ja maan välillä. Taivas on tuo herrasluokka, jonka hyvin luudittuun ja lämpimään uuniin häntäkin, likisattua, koettaa tuo "iso koulu" sysätä; maa tuo työmiesparvi, jonka tuhkaseen pesään hän kyllä hyväksyttäisiin, kun olisi ensin rypenyt itsensä sen noessa ja tuhassa. Mutta tämmöisenä nyt hän ei kuulu kumpaankaan. Hän on noita yhteiskunnan orpoja, jotka eivät tunne itseään kotiintuneeksi mihinkään säätyyn, joilla kaikki muu on aina jossakussa suhteessa vierasta paitsi oman sydämmen ikävyyden ja kodittomuuden lyönnit. Kummalliseen asemaan hän onkin joutunut: ei herraslapsi eikä rehellisen työmiehen jälkeläinen, vaan siltä väliltä. Ja tuo välillä riippuminen ei ole helppoa, ei vaan, siinä on yhteiskunnallisen orvon täysi taakka.
Ja ajatellessaan noiden työmiesten äskeisiä karkeuksia tunsi hän kovaa suuttumusta. Niin ne olivat raakoja ja pistokkaita ja sydän tyhjä kaikesta hienoudesta. Syvempi ihmisyys oli heissä vielä heräämättä, tuhkan alla, minkä harmahtava karkeus kuulsi heidän jokaisesta sanastaan, ikäänkuin hienona säädyttömyyden tomuna laskeusi koko heidän ympäristöönsä. Miten hän oli heidän parissaan siksikin voinut viihtyä! Ja vielä itseään uskotellut, että hänenkin olisi parasta olla niiden parissa, niiden toverina, niiden ystävänä — hyi!
Äärimmäisiin jyrkkyyksiin ajautui tuossa suuttumuksen siivöittäminä hänen ajatuksensa. Ja hänen sysinen mielialansa ikäänkuin vahvistui ympäröivästä ilmasta. Taivas kun oli harmaa kuin vanha hursti ja vuoti suuria vesinoppia, mitkä pudotessaan purren rasvattuun koneeseen säilyttivät eheytensä. Koko ilmassa oli raskas vaikutus eikä sen raskautta huojentanut edes tuulen virkistävä leuhaus. Kaikki oli harmaata, halutonta ja nukkuvaista.
Päästyään kotiinsa asettui Sami muutaman kirjan ääreen muutettuaan ensin kuivia päälleen. Siinä hänen akkunapielessä istuessaan ajoi hevonen kartanoon. Siitä laskeutuivat alas konsulinna ja Svea väljissä, ulkomaisissa sadetakeissa ja levitetyissä sateenvarjostimissa. He tulivat kesämajaltaan käymään kaupunkiin. Svean näkeminen nyt ikäänkuin löi viimeisen iskun siihen naulaan, minkä kärjen tämä päivä oli suunnittanut hänen sydämmeensä. Nyt se oli kokonaan sinne työnnetty ja se karvasteli kuin lääkärin veitsi.
Ajattelemastakin Sveaa oli hänen jo täytynyt luopua. Svea oli hänelle kylmä ja hänenkin rakkautensa Sveaan oli jo alkanut jähtyä, kun se esine, johon hänen ensi lempensä säteet olivat keskittyneet koko nuoren voimansa lämmöllä, oli rautaa, jota lietsomaan tarvittiin toista tulta kuin hänen lempensä tuli. Mutta aina joskus, varsinkin alakuloisina hetkinä, leimahti tuo lemmen kipinä tuhastaan hänen Sveaa nähdessään ikäänkuin lisäpainona jo olevaan taakkaan. Ei se silloin virvoittanut, vaan aina lisää lannisti niinkuin elämän riemujen muisto kuolevaa.
Konsulinna ja Svea menivät sisälle. Ja vähitellen alkoi hiiltymään Samin Svea-muistelut, muistot entisistä lapsuuden riemuista, leikeistä ja ystävyydestä. Ajatus tungeksimalla tunki takaisin nykyaikaan ja kun se sinne pääsi, taittui kuin palanut kärsi hänen ensi lempensä omasta voimattomuudestaan. Mitä hän Sveaa ajattelikaan —? Kaikkihan oli turhaa hourailua, haavetuskaa ja sydämmen kipua…!
Mutta Svean kuva hänen silmissään alkoi muuttumaan toiseen, yksinkertaisempaan, mutta räivempään ja polttavampaan. Hän uskalsi jo mietteissään ikäänkuin rohkeammin rakastaa Saanaa kuin Sveaa. Hän uskalsi miettiä, että kuinka mahtaisi olla hauskaa saada suudella Saanaa. Mutta sellaista ei hän ollut koskaan rohjennut ajatellakaan Sveasta. Svea oli aina väikkynyt niin korkealla hänen ajatuksissaan, ettei hän edes mietteillä ollut rohjennut lähestyä Svean huulia. Hänen rakkautensa oli ollut Sveaan ikäänkuin veretöntä ja paljasta haaveilua, mutta ajatellessaan Saanaa tunsi hän hermoissaan liikutusta ja hänen sydämmensä nuorilla virroilla oli ikäänkuin kiivaampi kulku, kun Saana tuli mieleen. Mutta tuossa jo itse Saanassa oli sellaista, mikä pani hänet rohkeammaksi ja rajummat siivet hänen nuorelle mielikuvitukselleen. Se tyttö oli koko virma ja raju ja sitte — työmiehen tyttö.
Mutta se, että Saana joi olutta, tympäsi Samia. Vaan eihän se ehkä sitä ymmärtänyt, kun muutkin joivat. Ja Sami antoi sen mielessään hänelle anteeksi, sillä hänen suloisilla silmillään oli muistossakin niin sovittava voima.
Hän oli Saanaan mieltynyt, siitä hän ei mihinkään päässyt. Ja että Saana piti hänestä — no se nyt oli ihan varma! Miksi se muuten hänen katsoessaan häntä kokisi olla niin keikaileva, niin lystikäs, niin miellyttävä?
Illalla piti lähteä palkoilleen. Aina lauantai-iltana se suoritettiin kaupungissa liikkeen konttorista. Ja siellä aikoi Sami, jos sattuisi sopiva tilaisuus, puhutella Saanaa, sillä hän jo mielessään kaipasi häntä.
Ja sattuikin niin, että he saivat melkein jäljekkäin palkkansa. Saana, joka nyt oli puettu siistimpään pukuun, lähti menemään kotiinsa ja Sami hotalsi perään hiukan arkana ja sydän tiheämmin lyöden. Jo pääsi hän Saanan kohdalle ja Saana loi häneen hyväksyvän silmäyksen. Ujosti vähän ensin Samia kävellä selvällä päivällä Saanan kanssa kadulla. Mutta minkä sille rakkaudelleen teki!
Ja he alkoivat puhumaan ja juttelemaan ja heidän ajatuksensa sulivat niin kummasti yhteen. Kun Sami jo lopussa rohkasi muistuttaa Saanaa oluen juonnista siellä Salmessa, naurahti Saana vain ja arveli, että mitä se sitte teki — pari kahvikupillista vain!
* * * * *
Useina iltoina tämän jälkeen oli Sami yksissä Saanan kanssa. Samista oli niin helppoa ja kevyttä olla Saanan parissa ja aika kului kuin siivillä joko istuessa puistossa kosken partaalla valoisana kesäyönä tai kulkiessa iltasin kaduilla. Ja kun oli kansanjuhlia ja muita huveja, tanssivat he yhdessä piiritanssia melkein yhtenään.
Anna kuultuaan Samin olevan Saanan kanssa ei yhtään siitä pitänyt. Mutta Sami oli varma rakkaudessaan ja löydettyään vastarakkauden antautui hän siihen koko sydämmellään. Anna mutisi, että Samin pitäisi olla parempien kanssa, mutta Sami vastasi vain siihen, että kunniallinen tyttöhän se Saana on.
Syysiltoina, kun jo "iso koulu" alkoi vaikutuksensa, kuljeskeli vielä Sami Saanan kanssa. Mutta sen saivat pian hänen luokkatoverinsa ja muut kimnasistit tietää, ja silloin annettiin Samille yhteisesti toveriyhdistyksessä varoittava nuhde, että hän häpäisee koko koulun maineen kaikellaisten tyttöjen kanssa kävelemällä. Ja selvällä päivälläkin rohkenee vielä kaiken herrasväen nähden pitää sellaista kurttiisia! Uhattiin ilmoittaa rehtorille, ell'ei Sami heti lakkaisi seurustelemasta Saanan kanssa. Mikäs auttoi Samille: hänen täytyi luopua Saanan seurasta, kun häntä siitä koko koulun kunnian loukkaamisella varoitettiin. Naurahti Sami ivaten tuohon varoitukseen. Hän oli nähnyt usean isonkoululaisen kuljeskelevan monenkin ompelijattaren ja sen semmoisen kanssa, mutta he olivat silloin aina pysyneet syrjäkaduilla. Ei hänellä ollut oikeutta rakastaa, ketä hän tahtoi. Ja ne, joita toverien silmissä hän olisi saanut rakastaa, eivät katsoneet hänen päälleen ei silmällä eikä helmellä. Tuo Saanan kanssa olo kaikissa julkisissa pakoissa vei muuten osan hänen ennestäänkin vähästä arvostaan koulussa ja luokalla.
XVII.
Ristiä sanoi kissa, kun jäälle kuoli!
— Pata putosi, mutta ei särkynyt!
— Pane päälle valttia, mitäs tiilestäsi säästät!
— Enkä pane, kun on patarouvakin!
— No pistä se, niin minä kaadan! Kas se on kumossa! Tuossa on herttaa! Mitt hjärta har råkat i klämman… vihelteli Jori toimessaan, kun sai kaateen tehdyksi, toinen silmä ummessa imien paperossia ja siitä löyhyttäen tuuheita savuja.
— On se Jori säkästynytkin todella!
— Niin sanovat, ja nähty myös on.
— On valmis kelle lyyry annetaan, jos saadaan, vakuutti Jori itsekin.
— Täytyy sanoa, että Jorilla aina onnen rattaat pyörivät.
— Miks'ei ne pulskalla pojalla pyörisi tyttömaailmassa! Nämä silmät ja tämä tukka niillä sitä tyttöjen sydämmiä voitetaan, puheli Jori itsetietoisen ylpeästi ja koetti sivellä hiukan näkyviä viiksenalkujaan.
Samassa oli isäntä, muutaman rikkaan tuomarin poika maalta, kaatanut punssia juomalasiin.
— Jorin morsiammen malja! sanoi hän ja ojensi juomalasin, joita oli ainoastaan yksi, Jorille.
— Minä juon pikku Sveani maljan. Voi turkanen kuin me viime haaleissa tanssimme kovasti, niinkuin sinä Alfred näit.
— No enkös siellä minä ollut?
— Oliko siellä Akilles?
— Oli kyllä, ja näki sinun tanssit.
— No juo sen päälle Ruotsin punssissa! Mutta eikö se täällä huoneessa ollut Tihinenkin? kysyi Jori sitte olkansa takaa.
Jori aina osotti Samille jonkullaista alamaista huomaavaisuutta, kun
Sami häntä koulussa auttoi. Ja olihan hän luvannut, kun Sami keväällä
Helsinkiin lähtee, hankkia hänelle mustan puvunkin, jos Sami häntä
ylioppilaskirjoituksissa lupaa auttaa ja sitte lupauksensa täyttää. Ja
Sami olikin luvannut.
— Onko täällä Tihistä? kysyi isäntä myötä olkansa takaa, ja toiset alkoivat nauramaan.
— On kyllä, koetti Samikin vastata jonkullaisella leikillisellä äänellä perempää huonetta sohvalta, missä hän oli istunut ja katsellut noiden toisten kortinlyöntiä tuossa pöydällä lampun ääressä. Hän haki aina määrätystä maksusta latinan sanat ylös isännälle ja oli nytkin tullut niitä tuomaan, kun sattui tähän kalaasiin.
— Juopiko Tihinen punssia? kysyi vielä isäntä olkansa takaa.
Mutta Jori keskeytti tämän pilkan. Hän pani korttinsa nurinpäin pöydälle ja otti juomalasin. Kaadettuaan lasiin punssia meni Jori Samin luokse mielevänä ja sanoi:
— Maista pois punssia! Jos osaat pelata korttia, niin tule seuraan!
— En minä osaa…
— Mutta punssia sinä kuitenkin osaat juoda? Se menee näin vain, ja
Jori pani näytteeksi Samille hyvän ryypyn menemään toisten nauraessa.
Olihan Sami joskus maistanut punssia. Ja hän ymmärsi, että jos hän vähänkin tahtoi lopettaa tätä pilkkaa, täytyi hänen maistaa. Jori kehotti ottamaan lisää. Ja kun Jori kehotti, niin totteli Sami.
Sitte alettiin taas lyömään korttia. Jori rupesi kehumaan tanssitaitoaan ja muut myönsivät, että hän oli koulun paras tanssuri. Ja nyt oli hän Svean, josta pojat aina luokalla puhuivat, kehuivat sen kauneutta, sen suloutta ja miellyttävää käytöstä, kanssa tunnetusti niin tuttava, että muut olivat jääneet kokonaan syrjään. Olihan siinä sellaista mielevää tuon Jorin koko olemuksessa ja nytkin se niin rohkeasti olan takaa heitti korttinsa pöytään.
Ja nyt ensi kevännä pääsisi hän kuin Samikin ylioppilaaksi. Viime luokalla he nyt olivat, ja jos hyvin onnisti, niin viime vuosi se tämä heillä oli koulussa.
Huone alkoi täyttyä tupakan savusta, posket pelaajilla olivat kuumat ja heidän ääneensä lisäsi käheyttä aina väliin maistettu punssi. Jorin käsi pelatessa putosi aina raskaammin alas ja kohta alettiin inttää pelissä. Se väittely tuli niin kiivaaksi, että Jori nakkasi korttinsa pöytään, jotta ne lensivät hujan hajan ja osa niistä tipahti lattialle. Muut heittivät myös korttinsa ja niin loppui peli. Vielä sittekin intettiin, kun peli oli jo lopetettu. Mutta kun isäntä kaatoi viimeisen punssin lasiin ja tarjosi sitä, niin loppui kina.
— Pojat! Nyt lähdetään Ilolaan! kehotti Jori.
— Mutta tsjeneskaa? Onko sitä?
Jori haparoi housuntaskujaan ja sai esiin hopea- ja kuparirahaa muutaman markan. Ja isäntä vakuutti, että kyllä hänelläkin on. Niin sitä lähdettiin.
Ulkona leuhahti vastaan leppoisena syyskuun ilta heleässä kuutamossa. Kun tuo joukko sinne ulos painui, syöksähti semmoinen paksu kerros savua ja raskasta ilmaa ulos ovesta, kun se avattiin. Sami, joka hiljaan muiden joukossa oli lähtenyt ulos huoneesta, kääntyi portilla mennäkseen kotipirttiinsä. Enempää punssia ei hänelle oltu tarjottukaan kuin mitä Jori tarjosi. Ja Sami oli siitä hyvillään.
— Minne se Tihinen menee? kysyi yksi heistä.
Jori meni ja tarttui Samia kiinni.
— Tihinen! Tule mukaan!
Sami ei kehdannut reutoa vastaan, kun Jori häntä vei käsipuolesta vastaiseen suuntaan. Ja luokan mahtavimmat miehet halusivat häntä nyt mukaansa. Vastustaa hän ei uskaltanut.
Vaitelijaana kulki Sami muiden perässä ja kuunteli heidän jokseenkin korkeaäänistä keskusteluaan. Kun päästiin kaupungin ulkopuistoon, niin kiilui siellä puiden lomasta tuli kosken rannalla olevasta puisesta majasta, mikä oli laudoista pyöreäksi kioskin malliin rakennettu. Siinä myötiin olutta ja varsinkin koululaiset, siellä pimeinä syysiltoina alottelivat juomistaan. Siellä tuntui heistä olo paljon turvallisemmalta kuin kaupungissa näissä hommissa. Pieniä siltoja kulki puistoa leikkaavien purojen poikki ja ne niin äänekkäästi tömisivät, kun pojat nyt niillä järjestyksessä laulaen astuivat. Sitte tuli taas hiekkakäytävä ja taas silta. Tuommoista tietä vuorottain ennenkuin perille päästiin.
Kuutamo oli heleä ja kuvaava kuin mieto sähkövalo näyttämöllä. Puut siinä ryhmittyivät niin ihmeen somasti varjoissaan ja se hopeoitsi pienissä pyörteissä puroissa hyppivän laineen. Ilma oli tyyntä kuin maito ja sen väritys haaveellinen.
Ravintolassa, jossa oli ainoastaan yksi suuri pyöreä huone, ei ollut muita juojia kuin eräs ylioppilas. Karmini oli lämmennyt ja huokui vienoa lämpöä huoneen ilmaan, mikä hajahti väkevälle tupakille ja oluelle. Vieressä hyökyjään vyöryttelevän suuren kosken ääni tunkeutui selvänä seinälautojen lävitse ja muodosti musiikin, mikä ikäänkuin kiihoittavana vaikutti täällä käyviin vieraisiin, varsinkin näin syksyisenä kuutamoiltana. Oluella ja sillä oli mahtava yhteisvaikutus nuoren ihmisen kiihottuneeseen hermostoon.
Tuo ylioppilas oli vasta viime kevännä päässyt "isosta koulusta" ja oli varsin hyvä veikko Jorin kanssa. Heti Jori toimitti itsensä ja kumppalinsa samaan pöytään kuin minkä ääressä ylioppilaskin istui. Ylioppilas kätteli kaikkia muita paitsi Samia, jolle hän vain vähän päätään nyökäytti.
Siinä sitte istuttiin oluen ääressä ja jututtiin. Samia asemansa vaivasi, sillä kukaan ei hänestä muuta välittänyt kuin että aina olutta kaadettiin hänenkin lasiinsa. Hän olisi ensi alussa mielellään lähtenyt pois, mutta ei rohjennut, kun toiset olivat hänet tänne tuoneet. Eikä yhtään tarvinnut peljätä, että täällä olo tulisi koulussa tietoon, jotta siitä rangaistusta saataisiin. Tämä oli rauhoitettu ala ja pian sulki myyjäneiti akkunat lautaisilla luukuilla, niin ettei niistäkään mitään näkynyt ulos.
Otettiin lisää olutta ja laulettiin. Ylioppilas ja Jori osasivat paljon "gluntteja" ja niitä sitä laulettiin. Toiset koettivat mukaan säestää. Ainoastaan Sami oli vaiti. Samilla alkoi päässä olut kihoilemaan, kiertelemään siellä ja nykkimään silmäkulmia. Tuli kuin ohut verho, hienon, hieno, silmien eteen ja veret liikkuivat ruumiissa kiivaasti.
Jo kohousi ylös ylioppilas, painoi keppinsä vaakasuoraan toisten pään tasalle ja oli sillä antavinaan tahtia. Laulu luisti ja ilo yltyi. Samikin tarttui rohkeammasti lasiinsa ja hän nauroi tovin aikaa, niinkuin näytti, tyhjälle. Ylioppilaalla oli takki ja liivi hyvän matkaa auki, jotta kiillotettu paidanetu kirkkaana paistoi. Valkoinen lakki hänellä oli takaraivolla. Jori otti sen, pani päähänsä ja pisti oman hattunsa ylioppilaan päähän. Samia tuokin nauratti. Ja hän nauroi yhtenään.
— Pitää sulkea ovet. Herrat ovat hyvät ja tyhjentävät lasinsa, kehotti myyjäneiti.
Pyydettiin saada vielä olla, mutta neiti oli taipumaton, sillä kello yhdeksän oli määränä sulkea ovet. He nousivat ylös. Sami hoiperteli.
Tultuaan puistoon näkivät he pari tyttöä siellä kävelevän. Ainahan niitä tapasi siellä joku olla. Pojat menivät rohkeasti heitä kohti ja Jori vihelteli mennessään. Kun tultiin likemmäksi tyttöjä, lähti Sami yht'äkkiä hoiperrellen suoraan niihin päin huudahtaen:
— Saana!
Hän yritti tarttumaan Saanaa, sillä se se toinen tytöistä oli, kädestä, mutta samassa tuli siihen Jori ja tyrkkäsi Samin kumoon. Otti sitte Saanaa kädestä ja he lähtivät menemään vastaiseen suuntaan. Ylioppilas kääntyi samaan matkaan toisen tytön kanssa.
Sami koetti kontturoida ylös hiekkakäytävältä. Ja pääsikin. Mutta pää oli raskas, ruumis painoi liian paljon ja hän istahti muutamalle penkille.
Sami alkoi penkillä kuorsaamaan ja nukahti siihen. Kuun valossa näytti hänen kasvonsa aivan elottomilta ja pää retkahti perkin selkää vasten.
— Mutta jopa tuo Tihinen on päissään! Kai se on ensi kertaa viftillä, kun sille noin meni päähän, puhui eräs Samin kumppaleista.
— Liekö tuo tänä päivänä syönytkään, kun sille noin meni päähän.
— Ehkä on syönyt, mutta perunankuoria, ilvehti humalassaan isäntä.
— Mutta lähdemmekö me sitä tuosta taljaamaan pois?
— Tietysti, vastasi yksi ja alkoi tarttumaan Samiin.
— Mutta missä saunassa se asuu? ivaili vielä isäntä.
— Bergin kartanopirtissä se asuu, vastasi se, joka oli tarttunut
Samiin.
Hän oli saanut Samin, joka sopersi vain sekavia sanoja, pystöön ja kuljetti häntä jonkun matkaa. Mutta erin varmat eivät hänen omatkaan askeleensa olleet, ja Sami painoi niin paljon. Hän hoipertui Samin muassa muutamalle toiselle penkille ja siihen jäi Sami.
— Kyllä se tuossa selviää, kun nukkuu, puhui isäntä.
Samassa tarttui hän molempia tovereitaan kainalosta ja niin lähtivät he kävelemään. Jonkun matkan päässä alkoivat he laulamaan astuessaan kaupunkiin.
Siihen penkille jäi Sami nukkumaan. Ilma muuttui yön tullen kolakaksi ja alkoi puhaltamaan pohjoinen tuuli. Taivas kävi tähtiin ja kuun valo kalpeni.
Kauvan nukkui Sami. Montako tuntia liekään nukkunut? Kun hän heräsi, värisi hänen ruumiinsa kuin haavan lehti ja hampaat alkoivat lokattamaan. Jäsenet olivat kontetuksissa ja huulet kylmät kuin kuolleella.
Hän nousi ylös. Ensi alussa ei hän ollut tajussaan, missä hän oli.
Muisti sitte ja sydäntä vihlasi. Hän kulki väristen katua kotiinsa,
missä Anna odotti miedon lampun valon ääressä. Ihmeissään tutkaili
Anna, missä Sami on ollut, mutta vastausta ei hän saanut.
Sami riisuitui ja pani vuoteelle maata. Hän nukkui melkein aamuun, kunnes heräsi raskaaseen päänkipuun. Ja häntä vilusti niin armottomasti, jotta vuoteessakin tahtoi väristä. Kyyneleet silmiin tirisivät, sydäntä pakotti, mutta kovasti oli vilu.
Kouluun ei Sami saattanut mennä. Anna itki ja koetti kysyä, missä Sami on viime yötä ollut. Mutta vastausta ei tullut Samin kokoonpuristuneilta huulilta, sillä kipu oli kova rinnassa ja kaulassa ja ruumis kuumeni kuin olisi ollut ahjos alla. Kuumuus leveni jo yli koko ruumiin ja toisessa keuhkossa alkoi tuntumaan paikallinen kipu. Mutta Sami ei valittanut. Kun Anna aikoi mennä hakemaan lääkäriä, kielsi Sami. Hän kovasti pelkäsi, että salaisuus tulisi julki ja luokkatoveritkin joutuisivat hänen tähtensä kärsimään. Seuraavana yönä Sami jo hourasi. Mutta kun hän siitä houreestaan selvisi, niin ei hän valittanut. Anna nouti kuitenkin lääkärin ja se sanoi Samissa olevan kovan keuhkopoltteen. Anna säikähti, hankki rohtoja ja koetti parhaansa mukaan Samia vaalia.
Opettajat koulussa kielsivät toisia oppilaita tarttumisen takia käymästä katsomassa Samia, heitä, jotka siellä vielä eivät olleet koskaan käyneet.
Kuukauden päivät sairasti Sami ensi humalansa seurauksia. Parannuttuaan oli hän vielä alakuloisempi entistään.