XVIII.
Oli huuruinen maaliskuun päivä, ja nyt oli ylioppilaskirjoitusten määrä alkaa. Ilmassa oli vielä kuivaa pakkasta, vaikka aurinko jo oli saanut säteihinsä täyden heleyden. Talvipakkasessa odotettiin opettajia tuleviksi. Nyt ei edes päässyt sisälle lämpöisiin luokkahuoneisiin, sillä ne olivat lukossa. Ja näki miesten päältä, että tänä päivänä tapahtuisi jotain erinomaista. Sukkeluudet eivät luistaneet, vaan olivat nuorukaiset hajamielisiä ja ajatuksissaan. Levottomuuden piirre oli useimpien kasvoissa ja lausuttiin jos jonkinlaisia arveluita.
Edellisenä iltana oli pidetty yhteinen kokous, jossa oli sidoututtu auttamaan toisiaan niin paljon kuin mahdollista. Punssia oli vielä vakuudeksi maistettu. Oli ollut kokouksessa Samikin, sillä Sami oli luokan melkein paras matemaatikus; ja häneltä täytyi saada vakuutus avustuksestaan. Erityisellä huolella ja huomiolla olikin siellä käännytty Samin puoleen. Ja Samin rinnassa silloin vielä kerran välähti tuo jo aikoja sitte kadonnut oman arvon tunne, vieläpä siihen määrään, että kun Jori erittäin ystävällisenä lähestyi Samia täysinäinen punssilasi kädessä tarjotaksensa sitä Samille, rohkeni Sami kieltäytyä sitä juomasta.
Vielä nyt tässä koulun kartanolla koetti Jori kaikessa hiljaisuudessa todistaa, että tässä tilaisuudessa voi lähimmäisen rakkaus näyttää kauneimman puolensa. Ja sitte korvaan sipisemällä muistutti Jori Samille niistä mustista vaatteista.
Samassa tuli pari opettajaa ja joukko pääsi huoneisiin. Tuossakin päällysvaatteita riisuttaessa lähetti Jori Samiin silmäyksen, missä oli paljon sisällystä. Samia mieli jo hänen hätäileväisyytensä naurattaa, mutta silloin katsoi Jori häneen niin halveksivasti ja harmillisesti kuin olisi tahtonut sanoa: kyllä vielä muistat, jos nyt et auta. Nyt kerrankin oli Sami herra ja Jori orja, ja sekin se tahtoi Samia huvittaa.
Kun heidät asetettiin eri pulpetteihin, mies kuhunkin, koetti Jori päästä Samia niin likelle kuin suinkin. Mutta toinen opettajistapa vei hänet aivan toiseen päähän huonetta, ja se oli syntinen se silmäys, minkä hän silloin loi opettajaansa. Sami kyyräytyi pulpettiinsa ja odotti, mitä piti tulemaan. Jori iski silmää, kun opettajat eivät huomanneet, pulpetistaan Samille vielä sillä varmistaakseen, että häntä Samin pitäisi auttaa. Jorilta ei tavallisesti luistanut matematiikka eikä latina, ja tuskin hän osasi virheettömästi kirjoittaa suomeakaan. Ei kumma, että mies hätäili!
Niin hiljaista oli huoneessa, että kuului kellon äänekäs naputus. Juhlallisina olivat opettajat, aivan juhlallisina. Eipä heidän juhlallisesta muodostaan puuttunut muuta kuin musta puku ja valkoinen huivi. Nuo suuret sinetit kirjeiden päällä, jotka kaikkein nähden aukaistiin, nuo erityisellä käsipainolla painetut paperit ja koko tuo homma hajahti niin juhlalliselta, mikä sai alkunsa jostain yläilmoista.
Latina se nyt oli kirjoitettava. Pidettiin pöytäkirjaa, milloin kirjoitus annettiin, minuutin päälle, ja muutkin vähimmätkin tapaukset siihen merkittiin. Joku kirjoitteli välinpitämätönnä, joku levottomana pulpetissaan pyöri posket kuumina, joku toljotti ajattelevaisena eteensä. Jorilla melkein hiki otsalle kohousi ja tuon tuostakin heitti hän hätäisen silmäyksen Samiin. Mutta Sami vain kirjoitteli omissa ajatuksissaan ja se pani Jorin myrkkyjä mielessään hautomaan, että kun hänestä ei huolinut yhtään. Jori penkoi suuttuneena sanakirjoja, joita hänellä oli kokonainen kasa, ja aina uusia lainaili hän opettajan välityksellä kumppaleiltaan. Hänellä näytti nyt tällä hetkellä olevan halu päästä ylioppilaaksi, nyt jos koskaan. Mutta sanoja ei häneltä tiheään paperille putoillut.
Sami nousi ylös ja meni juomaan virkistyksekseen muutamalla pöydällä olevaa vettä. Jori työntyi perään ja alkoi sipisemään Samille. Hänen sipinänsä oli kuumaa ja hätäistä, jolla hän koetti yhdellä suun purkauksella hankkia kaikki tiedot tuossa muka vettä lasiin kaataessaan.
— Tahtooko Fellman, että minä merkitsen hänet pöytäkirjaan tai ajan suorastaan ulos! kuului samalla toisen opettajan kova huudahdus.
Jori vavahti säikähtyneenä tuosta seljän takaa kuuluvasta äänestä ja punerva hehku purppuroi hänen kasvoillaan, mutta apua ei hän kerjennyt Samilta saada.
Oltiin taas hetki. Vitkaan siirtyivät viisarit kellon taululla. Pölyhiukkaset alkoivat elämään heleässä maaliskuun auringon säteessä. Jori istui nyt hetken paikallaan kuin jäätyneenä asemassaan, istui ja mietti. Mutta mitä? Sitä, että hän on tuomittu tässä pelissä; ei tarvitse enää koettaakaan, sillä ei siitä mitään näy tulevan. Opettaja oli kovasti puistanut päätään silmätessään hänen latinankirjoitukseensa, mitä vasta oli kaksi ja puoli lausetta.
Sami katsoi ylös ja kohtasi samalla Jorin katseen, missä oli jo nöyrää rukousta. Se häntä säälitti. Hän alkoi kirjoittamaan toista konseptia ja aikoi uhalla millä tahansa saada se Jorille. Mutta miten saada se? Opettajien silmät olivat tänään paljon valppaammat kuin ennen ja sukkelaan käänteleivät he ympäri. Ja jos joutuisi kiini, se olisi kauheaa! Omasta puolestaan oli Sami jo aivan huoleton. Hän oli kirjoittanut kirjoituksen ja toinen opettajista oli sen luettuaan nyökännyt päätään ikäänkuin huomaamattaan. Hänellä oli hyvää ja joutilasta aikaa ja sentähden ryhtyi hän pitkällisiin puuhiin kaikessa salaisuudessa Jorin auttamiseksi. Hän oli ottanut mukaansa venäläisiä, paperipäällisiä makeisia. Muutamasta sellaisesta riisui hän paperin, laittoi latinankonseptin sellaiseen pieneen sykkyrään kuin itse makeinen oli muodoltaan ja pani sen sitte huolekkaasti paperin sisään. Kummatkin opettajat puhelivat selin häneen ja hän ensin mietti viskata tuon mukavan makeisen Jorille. Mutta kun hän tarkemmin aprikoi, niin ei hän uskaltanutkaan. Se olisi liian uhkarohkea koe ja voisi mennä aivan turhaan ja turmioon.
Nyt katsahti Jori häneen ja heidän katseensa tapasivat toisensa. Ja opettajat olivat selin häneen. Sami tunsi hetkistä halua heittää sykkyrä Jorille ja Jori jo kerkesi lukea Samin silmistä, että jotakin oli Samilla tekeillä hänen auttamisekseen. Sami oli kovasti jännityksessä ja hän osoitti Jorille makeista. Jori ymmärsi, iski kuumeentapaisesti ja houkuttelevasti silmää Samille. Ja Sami heitti kuin heittikin kumartuen pulpetin alitse Jorille sykkyrän. Mutta sykkyrä oli kevyt, se jäi välille. Jorin silmissä oli sellainen syvä harmi, kun hän katsahti Samiin. Mutta Sami tuossa paikassa katosi pulpettinsa alle. Hänellä sydän takoi ja veri kuumana ruumiin pinnalle virtasi, kun hän konttasi pulpettien alitse, otti sykkyränsä, sillä muut oppilaat eivät olleet heidän vehkeitään huomanneet, ja heitti nyt sen sieltä alta Jorin pulpettiin päin. Se meni määräpaikalleen, pysähtyi kauniisti Jorin pulpetin alle ja Sami huomasi huonosta asemastaan, että Jorin mansettikäsi pistäytyi sitä ottamaan. Heti palasi hän kontaten ja hätääntyneenä takaisin ja omaan pulpettiinsa kohotessaan oli hän niistävinään nenäänsä ja muka sitä varten oli alas kumartunut. Mutta opettajat puhelivat vielä selin häneen, näytti kuin he jo koulupäivän lopussa olisivat väsyneet noihin sukkeloihin käänteisiinsä, joilla ei mitään saavutettu, ja Sami istui taas entisessä asemassaan pulpetissaan. Mutta Jori oli pelastettu ja Sami tyytyväisenä näki paikaltaan, miten intohimoisesti Jori ryhtyi kirjoittamaan latinaansa.
Toisina kirjoituspäivinä sai Sami vielä autetuksi Joria ja melkein samallaisilla keinoilla. Mutta säkkyröihin pani hän silloin mukaan hienon lyijypalasen, jotta ne paremmin lensivät. Jorilla ei ollut muuta vaivaa kuin koettaa tiheään ähöstetyistä paperilapuista saada selvää kun alkoi niistä omiin papereihinsa kirjoittaa.
Kirjoitukset päättyivät siten, että kaikki muut pääsivät, paitsi pari pyrkijää. Jori ja Sami olivat niiden joukossa, joille akateeminen portti oli jo ravollaan.
Ja sitte seuraava kevät se oli hauskaa, vaikka työtä olikin paljon. He ylioppilaskokelaat olivat päivän sankareita ja kaikkein yhteinen huomio oli kääntynyt heihin. Saminkin sieluun ajautui keveyttä ja hän todella nautti nyt elämästä, sillä hauskalta se tuntui olla ylioppilaskokelaana, kun toveruuden henkikin nyt lämmittävämpänä kasteena laskeutui hänenkin päällensä.
Mustat vaatteet yliopistomatkaa varten laittoi hänelle Jori siten, että raatimies Fellmanin vanhasta mustasta puvusta muodostettiin hänelle puku; mutta Jori sen vanhempainsa silmissä antoi Samille lahjana, tuota köyhää ylioppilaskokelasta auttavana almuna, sillä ei heidän välipuheestaan ollut tiennyt kukaan muu kuolevainen eikä Jori sellaista olisi vanhemmilleen tahtonut sanoakaan. Ja kun lähtöpäivä tuli, niin toi Bergin piika sinne pirttiin Samille kukkakimpun — Svealta. Se oli anti, jonka arvon Sami kyllä käsitti. Ei hänen tarvinnut ruveta mitään hourailemaan sen perustuksella, sillä Svea oli nyt niin varmasti Jorin kahleissa kuin magneetti on raudan. Ensin Sami mietti, että olihan se silti Svealta kaunis todistus entisestä lapsuuden tuttavuudesta, mutta kun hän kohta sai kuulla Svean laittaneen sen konsulinnan pyynnöstä, niin aleni sen arvo Samin silmissä paljon, kovin paljon. Rouvat nimittäin olivat taas hommassa ja avulijaita Samille, niin nyt kuin silloinkin, kun Sami ensimmäisenä pääsi ulos tanttein koulusta.
XIX.
Sami oli nyt ylioppilas. Hän itse siitä nautti ja Anna siitä nautti. Anna arvotti nyt Samia niin kovasti, että hän aina kahvia juotaessa asetti lusikan Samin kupille, mutta itselleen ei koskaan. Sami oli päättänyt lukea tuomariksi ja lainopilliseen tiedekuntaan hän oli kirjoittautunut. Häntä oli nyt viime aikoina niin kovasti miellyttänyt tuo ajatus, että hän olisi kerran tuomari, mikä ratkaiseisi elämän ja kuoleman asioita. Ja kun hän sitä ajatteli loikoen tuoreella nurmikolla kaupungin ulkopuolella valkoinen lakki silmillä, jottei se ryvettyisi, tai onkiretkillä katsellen veden kirkkaaseen kuvastimeen, miltä lyyry siinä näytti, tuntui hänen olonsa aivan hurmaavalta. Ja onkin sillä tuolla valkoisella ylioppilaslakilla hurmaava voima ensi kesänä, vaikka sen omistaja asuisi maalaissaunassa, missä jokainen liike uhkaa hävittää hienon ja puhtaan lakin. Tuohon lakkiin on kätkettynä niin paljon entisiä pyrinnöltä, monien vuosien vaivaloista työtä ja uusien toiveiden heilimöivä sato, jotta sen täytyy omistajaansa vaikuttaa, samalla kun sen alla ikäänkuin väljemmin hengittää, hengittää koulupakosta vapaata ilmaa, mihin seottuu nuoruuden kevään ensimmäinen tuore tuoksu.
Mutta kun alkoi syksy lähestyä, tulivat Samille toiset huolet: saada rahoja yliopistossa oleskelua varten. Hän mietti ja punnitsi, punnitsi ja mietti, teki suunnitelmia, mutta hylkäsi ne, teki velkakirjoja, mutta ei mennyt niillä lainoja hakemaan. Hän pelkäsi mennä pyytämään velkoja. Ja millä perustuksella hän niitä olisi anonut, mitä vakuutta antanut, jotta rahain omistajat olisivat häneen luottaneet! Tulevaisuutensa — mutta sehän voi olla jo huomisen päivän katkaisema. Niin mietti Sami ja hänestä tuntui kovin vastenmieliseltä lähteä velkakirja kourassa hakemaan armelijaitten ihmisten sääliä.
Mutta taaskin tuli apu kuin taivaasta. Ainoastaan Samin ujoin ajatus oli siihen joskus voinut ankkuroida, mutta pian senkin heittänyt epäilevänä paikan luotettavaisuudesta, koska siinäkin olivat laineet väliin paiskelehtaneet liian ristipäisinä, liian jyrkkinä hänen laudoiltaan vuotavalle alukselle. Mutta silti sieltä nyt itsestään tyventä aukesi. Konsulinna muutamana päivänä elokuussa kutsutti Samin luokseen, kysyi, onko Samilla rahoja tiedossa helsinginmatkaa varten ja sai luonnollisesti kieltävän vastauksen. Ja hän lupasi kolme sataa markkaa ensi lukukaudeksi, ja jos Sami ei sillä tulisi toimeen, niin saisi hän hankkia muilta lisää. Hän ei vaatisi korkoja eikä takuita, ei muuta kuin pelkän velkakirjan, jotta se pesässä näkyisi, jos hän sattuisi kuolemaan ja Samissa tulevaisuudessa olisi miestä maksamaan. Tuon kuulemisessa oli Samista jotain kevään kiurun ensi lurahduksista, jotain toukokuun päivän sähköisestä sävelvirrasta. Niin riemastuttavaa, keventävää ja sielua siivoavaa tummista tunteista! Hän kiitteli, kosteli konsulinnaa ja riensi pirttiinsä nauttimaan onnestaan. Siellä Anna, kuultuaan asian, vielä kerran viritti vanhan, jo aikoja sitte rapistuneen konsulinnan kiitoskanteleensa ja lauloi päivän ylistystä sydämmensä pohjasta.
Elokuun ilta oli niin väkevä ja tumma, mutta silti valon värähdyksistä rikas ja voimakas kuin se tavallisesti on. Sen henki oli lämpöistä ja hyväilevää, mutta vapaa paahtavan kesäpäivän hikevästä ja raskaasta kuumuudesta, mikä rampasee suurimmankin onnen nauttimisen. Niin erinomaisen kevyesti ja ikäänkuin näkymättömän käden äänettömästi pyyhkiminä kapenivat ilta-auringon valoläikät muuttuen viime lopussa pitkäksi keilaksi, minkä kärki oli suunnattuna yhteen pirtin loukkoon ja asema akkunaruudussa. Sami makasi sohvalla kädet ristissä päänsä alla miettien onnensa suuruutta kuin menestyksestään riemastunut kosija, ja silmät siirottivat eteen. Hän näki edessään tulevaisuuden täynnä mielikuvituksen loistavia näkyjä, joille tämän illan omituinen kuvaamavoima antoi selvät piirteet. Hän näki istuvansa tuomarina jakamassa lakia ja sen muassa oikeutta, hän, joka itse oli niin paljon kärsinyt jo kehityskautenaan kuin aholle kasvamaan viskattu vesiperäisen kukan taimi, mikä parhaiten puhkaisisi ulos terää jonkun mättään kupeen varjossa.
Syyskuun alkupuolella laittautui Sami Helsinkiin. Merimatkaa höyrylaivalla hän sinne kulki muiden mukana, ja niiden joukossa oli Jorikin. Svea ja paljon toisia tyttöjä oli Joria saattamassa höyrylaivalle, sillä Jori oli tätä nykyä koko kaupungin pulskin ylioppilas. Svea oli koko kesän ollut Samillekin ystävällinen, nyökäyttänyt kohtelijaasti päätään Samin tervehdyksiin ja kun konsulinna väliin kesällä oli kutsunut Samia huvilaansa, oli Sami saanut pelata krokettia Svean kanssa. Mutta Sami oli ollut siksi järkevä, ettei hän ruvennut turhia hourailemaan tämän Svean ystävällisemmän suuntaisen käytöksen pohjalle. Hän kyllä käsitti sen, mistä se oli alkunsa saanut. Se oli tammikuun paahtamaton auringon säde, mikä voisi yht'äkkiä loppua kuin oli alkanutkin eikä se talven omaisella voimattomuudellaan suinkaan jaksanut kuolleita herättää, virkistää hänen ensi lempensä entisiä oraita, mitkä hän jo mädänneinä oli pois viskannut sielustaan. Ja olihan Svea muuten yhtämittaa Jorin kanssa. Päivät päästään oli Jori muiden nuorten kanssa Bergin huvilassa, sillä hänen isänsä huvila oli aivan sitä lähellä. Ja siellä he leikkivät, tanssivat ja panivat toimeen pieniä huviretkiä. Mutta väliin Jori kahden Svean kanssa purjeet tuulta täynnä kiidätti uudella paatillaan, jonka hän oli ylioppilaaksi pääsemisensä johdosta saanut lahjaksi isältään, kohti aukeaa ulappaa. Silloin he olivat aivan häiritsemättä kahden ja taivaan tuuli humullaan loi heihin rohkeutta, jotta he niillä retkillä uskoivat toisilleen asioita, joita tyvenessä ja suljetussa huoneessa olisi ollut vaikeampikin ensi kertaa tunnustaa.
* * * * *
Silloin kun Sami pääsi ylioppilaaksi, riehui puoluetaistelu yliopistossa kuumimmillaan. Että ruotsinkielisestä koulusta tulleet ylioppilaat olisivat olleet ruotsinmielisiäkin, ei aina pitänyt paikkaansa, vaikka kyllä tavallisesti. Mutta koulusta ulos päästessään olivat ne melkein yhteen puhkuun ruotsinmielisiä, vaikka heistä sitte yliopistossa suurten kansallismielisten miesten vaikutuksesta monikin heitti hyvästit entisille mielipiteilleen ja siirtyi suomenmielisten nuoreen leiriin.
Se lyseo, joka hautoi Samista ylioppilaan, oli seinäkiviinsä asti ruotsalainen. Siksipä siellä oppilaiden kesken ei koskaan ollutkaan mitään puoluetaistelun siementä, sillä sille ei siellä löytynyt niin turpastakaan, johon tuo nuori kasvi olisi voinut juurillaan pureutua. Toveriyhdistyksessä, konventissa, oli joskus pilalehdessä vanhempien ihmisten puheiden mukaan naiivisti ja kömpelösti ivattu puoluetaistelua. Kun nimittäin kaupunkiin hommattiin perustaa suomenkielinenkin lyseo, niin sitä varten toimeenpantuihin arpajaisiin eräs kaupungin värjäri oli voitoksi lähettänyt hiiren syömiä talikynttilöitä, kirjoittaen niitä ympäröivään paperiin: "valoa kansalle". Sami oli silloin seitsemännellä luokalla. Mutta tuo tuollainen oli vain ohimenevää ja satunnaista laatua, mikä ei pannut liikkeelle niin hiukkastakaan lyseon paksussa ruotsalaisuuden ilmassa.
Mutta kun tultiin yliopistoon, niin siellä olivat asiat toisin. Sami oli pysynyt kouluaikana untelona kaikelle puolueasialle, sillä ensinnäkin hän sitä hyvin vähän tunsi, koulupoika ja lapsi kun oli, ja toiseksi oli hänen jokapäiväinen hengitysilmansa ruotsalaista. Ja vaikka hän olisikin kuinka ihaillut nuorta fennomaniiaa, niin käsitti hän kyllä, ettei hänestä ollut sen tienraivaajaksi muiden oppilasten keskuuteen. Arkana ja ujona hän pysyi ja kiitti kun sai semmoisena esiintyä, sillä hänen seljässään oli isättömän lapsen lyijypaino.
Mutta nyt tunsi hän itsensä vapaaksi kuin lintu, joka pääsee lentämään häkistään, missä sitä on piinattu vuosikausia hampunsiemenillä ja vedellä. Nyt voi hän yhtyä myös mihin seuraan ja puolueeseen tahansa, sillä hän oli vapaa ylioppilas.
Pian ryhmittyivätkin Samin entiset koulutoverit täällä yliopistossa uusiin puolueihin, se kun oli melkein välttämätöntä, jos vaati itselleen miehen nimen tunnustusta. Useimmat niistä vei mukaansa ruotsalaisuuden virta ja sen laineille kaarnaksi keikkumaan houkuteltiin Samiakin. Mutta Sami tunsi paremmin lähestyvänsä tuota toista, kansallisempaa puoluetta ja ikäänkuin entisten pilkkain ja ivain kostoksi, joita hän oli saanut kärsiä tovereiltaan koulussa, liittyi hän suomenmieliseen joukkoon. Jori kyllä päästi sen johdosta Samille suuren naurun, mutta Sami ei välittänyt. Hän tunsi tuon entisen voimansa ja äkänsä, jonka koulu oli niin moneksi vuodeksi kukistanut ja haudannut sielun sisimpään, taas heräävän ja synnyttävän hänessä itsenäisyyttä, Ja Jorin orjuudesta oli hän nyt ikäänkuin taikavoimalla vapautunut. Hän aikoi luoda itselleen uuden uran täällä, kun hänellä kerran siihen oli tilaisuutta, sillä hän tapasi täällä pian ystäviä samanmielisiä kuin hän itsekin ja niiden seuraan hän kohta riemastui. Ne olivat alemmissa piireissä nuoruutensa viettäneet ja käyneet suomalaisen koulun. Niiden parissa tunsi Sami itsensä kotiintuneeksi ja voi aina asettua samalle näkökannalle kuin nekin. Ja yksi tällaisia oli Samin asuntoveri Taavi Aronen, kotoisin Itä-Suomesta.
Likaisen Vantaa-joen toisella puolella oli Sami hankkinut itselleen asunnon, sillä siellä ne olivat paljon huokeampia kuin kaupungin sydämmessä. Täällä asuivat he muutaman ruoka- ja olutkauppaa pitävän vaimon luona, kivijalkakamarissa, missä vallitsi ikuinen kosteus ja minne vievä käytävä oli pimeä kuin säkki ja kaikellaisen pienen kapineen säilytyspaikkana. Huone oli silti jotenkin mukavasti kalustettu ja siisti, paljon korkeampi kuin Annan pirtti siellä kotona. Ja se oli aivan heidän hallussaan paitsi yöllä, jolloin siellä kolmantena nukkui vaimon poika, konepajassa kulkeva nuorukainen, isätön lapsi.
Taavi oli jonkun maakauppiaan kasvattipoika ja sulavakielinen, kova laulumies ja suuri suomenmielinen. Fennomaniian oli hän jo koulussa ollessaan imenyt äidin maitona vereensä, suomalaisen koulun kun oli käynyt ja kotoisin paikkakunnalta, missä tuskin koskaan oli ruotsia puhuttu. Ja ympäristöään oli hän mainio muodostelemaan, huokumaan siihen persoonallisuuttaan ja tekemään siitä samallaista kuin hän itsekin oli.
Luvuista ei Taavi nyt ensi lukukautena niin välittänyt, mutta kulki sen sijaan henkensä perästä kaikissa suomenmielisten ylioppilasten kokouksissa ja tutustui muuten Helsingin elämään. Usein noille retkilleen sai hän Saminkin mukaan ja vei hänet aina uutena toverina siihen suomenmieliseen, samoja näkökantoja näkevään parveen, jonka joukossa etummaisina hän oli lentänyt yliopistoon tuolta pienestä maaseutukaupungista. Että noissa kokouksissa ja toverikohtauksissa usein lasi kädessä intoiltiin, oli aivan tavallista ja pian Samikin käytännössä sen tavan hyväksyi. Se tuo täyteläinen lasi antoi kuumuutta verelle, rohkeutta mielelle ja hellyyttä sydämmelle. Ylioppilas ja lasi ne olivat vielä siihen aikaan melkein yksi käsite, tai ainakin eroamattomasti kuuluivat yhteen.
Samin ohjelma oli nyt niin läpeensä selvä ja kuultava. Karkottaa ruotsinkieli pois kaikesta muusta Suomesta pieneen ruotsalaiseen rannikkoasutukseen ja viime lopussa sekin sulattaa muuhun suureen Suomeen, tehdä suomenkieli maan viralliseksi ja sivistyskieleksi sekä perustaa suomenkielisiä kouluja joka soppeen maata, jotta niissä kasvaisi se puhdas falangi täysilukuisena, mikä uskaltaisi teossa täyttää aatteet. Ja sitte kaikissa muodoissa esiintyä pohjakarvaltaan kansallisena ja suomalaisena, ei koskaan puhua ruotsinkieltä eikä tekeytyä oppineeksi rahvaan silmissä, vaan olla sen kanssa yhtä luuta ja verta ja asettua tavoissaan ja käytöksessään sen kannalle; muuttaa muukalaiset sukunimet suomalaisiksi ja viettää kansan pakanallisuuden ajoilta jääneitä merkki viettoja oikeina suuren isänmaallisuuden jouluina.
Jokaisen ohjelman täyttämisessä ovat omat pienet tilinsä, lukuun ottamatta suuria perusmenoja. Nuo tuollaiset pienet kulut ovat yksilöllisiä ja oikean toveruuden hengen ylläpitämiseksi välttämättömiä. Ja että niitä Samillekin karttui, oli luonnollista. Kun hänen konsulinnalta saamansa rahat näyttivät loppuvan ennen lukukautta, teki hän Taavin kehotuksesta kahden sadan markan velkakirjan ja nosti sillä rahat osakunnan rahastosta, mistä niitä oli tilaisuus semmoisella tavalla saada. Taavi teki samoin osakuntansa rahastossa, ja nyt oli heillä taas rahaa ottaa osaa toverien suuriin hengen pyrinnöihin.
Usein olivat he — Taavi luki maisteriksi — poissa luennoilta yliopistosta. Ensi lukukautena ei ole tapana niitä kuunnella, sillä ensi vuoden ylioppilaan on velvollisuus tutustua ympäristöönsä ja siihen kaupunkiin, joka on tuleva hänen monivuotiseksi asuinpaikakseen, niin sanottiin, ja nuori ylioppilas, jos kukaan, on valmis noudattamaan isiltä saatuja traditsiooneja. Ja tämä tällainen elämä oli Samista niin viekottelevan hauskaa, verrattuna siihen, jota hän koulussa oli viettänyt. Nuo uudet nuoret toverit häntä arvottivat samoin kuin itseään ja kuumissa ylioppilaskokouksissa tuli moni vanhempikin kilistämään lasia hänen kanssaan ja esitteleimään. Hän tahtoi, kun hänellä oli siihen tilaisuus, laulaa täydestä sydämmestä muiden vapaiden lintujen kanssa nuoruuden kevään ylistystä puistossa, jonne eivät haukat päässeet, nuo haukat, joita hänen oli ennen täytynyt nimittää tovereiksi.
Sami oli tarttunut ensi ylioppilaslukukauden ilon hurmaavaan lasiin eikä huomannut, ennenkuin hän oli sen pohjaan juonut. Lukukausi oli lopussa ja edessä häämötti joulu talvihuurussaan pienessä maaseutukaupungissa siellä kotona Bergin kartanopirtissä. Hänen omassatunnossaan viisti nyt tilinteon katkera ajatus eletystä, ensi lukukaudesta ja mitä siinä oli aikaan saatu. Ei näkyväisesti mitään opintokirjaan, mutta Sami lohdutti itseään sillä, että hänen näkökantansa oli laajentunut. Ennen ei hän ollut tiennyt mielestään niin mitään elämästä.
Hän ryyppäsi vielä lähtijäiset nuorten toveriensa kanssa. He lupasivat kirjoittaa toisilleen ja sitte taas seuraavalla lukukaudella tavata toisensa täällä Helsingissä. Sami laittautui matkalle junaan sinä päivänä, jona hän ei tiennyt yhtään entisistä "ison koulun" tovereistaan lähtevän. Niiden kanssa ei hän ollut ollut koko lukukautena missään tekemisessä, sillä hän kuului toiseen parveen kuin ne — kansan sortajat.
Mutta kun rautatiematka loppui ja hän oli saanut matkatoverikseen muutaman kotokaupungistaan kotoisin olevan kauppapalvelijan, mikä sattumalta oli käymässä pääkaupungissa — saivat istua monta päivää, reessä tuntui Samista hiukan ahdistavalta lähestyä kotikaupunkia. Että hän oli rikkonut jotain, se tunne hänen sisimmässään vähitellen pullahti esiin ja vaivasi häntä. Mutta hän lohdutti itseään sillä, että hän olikin koulussa liiaksi kärsinyt. Tämä oli ollut vain hiukan syyn sovitusta, että hän rennommasti nyt oli elänyt.
XX.
Oli aamupäivä, kun Sami pääsi kotiinsa. Anna tuli hyvilleen, kun näki poikansa, mutta Samiin kohousi vastenmielinen tunne pirttiin astuessaan. Miten se sentään oli mitätön ja kelvoton tämä pirtti ylioppilaan asunnoksi! Sami katsoi inholla mustuneita leipitankoja katossa ja näki Annan rukin tuossa keskilattialla kojeineen kuin puhuvimpana todistuksena asunnon, Annan ja — hänen itsensä huonoudesta. Samista tuntui kuin pitäisi täällä pirtissä tomua hengittää kirkkaan ja kuultavan Helsingin ilman sijasta, johon hän jo niin oli kerennyt perehtyä. Hän oli taas kuin häkkiinsä palautettu lintu, mikä oli päässyt hiukan lentää pyrähtämään hurmaavassa kevätilmassa. Ja häkin ovi oli suljettu, hän oli taas entisessä pirtissä, missä joka seinähirsi puhui isättömän lapsen muistoja. Entinen raskaus tunki nyt kahta tuntuvampana hänen sieluunsa, kun hän oli jo ehtinyt niin paljon maistaa riemun ja onnen elämää.
Anna oli vanhentunut ja hän oli jo täysi eukko, minkä ruumiin suhteissa ei ollut sopusointuisuutta, vaan yksi ruumiin osa teki kulman siellä, toinen täällä. Ja kun hän tuossa ruojuspieksuissaan harmaine villasukkineen hääri kahvia Samille hommaten muka myhäilevä hymy kasvoilla, tuntui Samista vaikealta sanoa häntä äidikseen. Anna oli tavallisen pyykkiakan kontistunut kuva ja hän, niin hän oli sen — lapsi.
Mutta Anna oli iloissaan, kun Sami oli kotiin tullut. Hän kyseli Helsingistä, yliopistosta, professoreista, pääkaupungin rouvista ja paljonko siellä vaatteiden pesettäminen maksaa. Sami vastasi kysymyksiin kuin virkamies yleisölle ilman lämpöä, ilman sydämmellisyyttä, sillä hänellä oli muuta niin paljon miettimistä. Tämä musta pirtti tuntui hänestä iloisen tulevaisuutensa hautaholvilta ja Anna ensimmäiseltä sen ruumisarkulle multaa heittävältä. Ja Samille tuli jo mieleen, että jos nuo uudet toverit tuolla pääkaupungissa olisivat tarkoin tunteneet hänen syntynsä ja olentonsa juuret, niin tuskin ne olisivatkaan hänelle olleet sellaisia, sillä ne olivat varmaan luulleet häntä paremmaksikin.
Anna toimitti hetimiten Samia menemään sanomaan konsulinnalle terveisiä, mutta Sami ei ollut niin kiireissään. Hän tahtoi ensin vapautua noista katkeroista muistoista ennenkuin menisi konsulinnan pakinoille. Pitäisihän hänen nyt jo osata esiintyä täytenä miehenä, kun kerran yliopistossa jo oli ollut, mutta semmoisena hän nyt voisi kaikista vähemmin loistaa, kun mieli oli niin sysinen. Ja tavallista enemmän se vaatisi rohkeutta nyt tuo konsulinnan luona käynti, sillä kai siellä tulisi myös kysymys opinnoista ja silloin pitäisi olla selvät vastaukset.
Sami mietti hiukan unesta virkistyvänsä ja nakkautui sohvalle maata ryypättyään ensin kahvia. Hän valitti Annalle olevansa matkasta väsynyt. Anna heti haki tyynyn Samin päänaluseksi ja hänellä oli niin sanomattoman hauska olla, kun Sami oli tervennä palannut. Ja jotakin herrahtavampaa ja miehekkäämpää oli Samiin tuolla pääkaupungissa tullut, se pisti heti Annan silmään. Hänen äänensä oli karkeampi, kasvonsa verekkäämmät ja käytös varmempi, melkeinpä hieman käskevä.
Venähti jälkeen päivälliseen asti ennenkuin Sami laittautui konsulinnan puheille. Mutta nyt olikin hän mielestään siihen sopivampi. Uni oli tuonut silmiin kirkkaan kiillon, kasvot olivat tuoreemmat ja koko mies vetrempi kuin aamupäivällä. Hän harjasi hyvin vaatteensa, kiillotti saappaansa, Anna olisi siihen toimeen tarjoutunut, mutta Sami esti hänet siitä, ja suki tukkansa. Hän tahtoi saada päälleen jotain kunnioitusta herättävämpää, sillä hän oli jo mielipiteiltään vakautunut ylioppilas.
Ja hän lähti ja meni verannan kautta. Tuli eteisen ovelle, soitti ja avaamaan tuli Svea.
— Oo! Helsinkiläisiä!
— Hyvää iltaa! Terveisiä Helsingistä! Saanko minä kysyä, onko konsulinna Berg kotona?
Sami oli mielestään niin suurmaailmallinen ja itsekin ihmetteli käytöksensä varmuutta. Svea päästi hänet edellään menemään saliin, käski istuutua ja haki konsulinnan. Konsulinna tuli hymy huulilla ja oli niin herttainen kuin ainakin suositulle vieraalleen. Kätteli ja nauroi ja Sami koetti kumarrella parhaan taitonsa mukaan.
— Minä olen kuullut äidiltäsi, että sinä olet hyvin siellä Helsingissä viihtynyt, alotti konsulinna puhetta ja Svea kysyi, saako hän tarjota tupakkaa. Sami kieltäytyi kohteliaisuuden vuoksi polttamasta.
— Kyllä minä olen viihtynyt. Helsinki on jo europpalainen kaupunki ja yliopistossa on varsin hauska olla. Professorit niin herttaisia ihmisiä, toisista ylioppilaista saa pian paljon ystävällisiä tovereita ja sitte nuori mieli pian riemastuu kaikista uusista pyrinnöistä ja halusta saada pala palalta rakentaa omaa tulevaisuuttaan.
Sami nautti onnistuneesta puheestaan, konsulinna katseli mielihyvällä häntä ja Sveakin seurasi osaaottavasti Samin puhetta.
— Ja sitte se innostus ja aatteiden ylevyys, mikä nykyään nuorten ylioppilaiden mieliä kiihottaa!
Sami mietti jo muuttaa puheensa suomeksi, mutta hän ajatteli, että ehkä se olisi liian epäkohtelijasta.
Kuului taas heläjävä soitto eteisestä. Konsulinna käski kahvia tuovan piian mennä päästämään, mutta Svea kerkesi jo ennen mennä. Ja kohta tuli hän saliin Jori Fellmanin kanssa.
Jori teki täyden herrasmaisen kulmittoman kumarruksen konsulinnalle, mutta nyökäytti Samille vähän päätään itsetietoisen kankeasti.
— Kas Jori Fellman! Tervetuloa! Tervetuloa! Oletko sinä tullut yhdessä Samin kanssa Helsingistä? kysyi konsulinna ja oli kuin itse ihastus nähdessään Jorin.
— Sitä kunniaa ei minulla ole ollut. Minä saavuin kaupunkiin toissa päivänä, puhui Jori Samiin katsomatta.
Konsulinna kummastellen katsahti kumpaankin ylioppilaaseen ja Svea veti suutaan hiukan hymyyn. Ja se teki Samille pahaa. Hän oli ollut kuin kuumilla kivillä koko Jorin ajan ja nyt teki hänellä mieli päästä pois tästä seurasta. Svea ei ollut häntä enää näkevinäänkään, kun Jori oli tullut, ja konsulinna kaikella huomaavaisuudella kääntyi Jorin puoleen. Ja olikinhan Jori silmälle sopiva mies: uusimmassa pääkaupunkilaisessa kuosissa, jonka räätälin sakset olivat taitavasti valaneet, koko mies pyörekästä kohtelijaisuutta, kasvoissa nuoruuden täysi terveys ja voima ja sitte tukka ja silmät sellaiset, jollaisia jokainen nuori mies itselleen toivottaisi. Ja hänen käytöksensä oli niin huoletonta.
Sami saatuaan kahvikuppinsa juoduksi, teki poislähtöä. Konsulinna häntä kohtelijaisuuden vuoksi esteli, mutta Sami sanoi pitävänsä mennä vielä Tessmanille tänä päivänä. Ja niin hän lähti.
Kun Sami pääsi ovesta ulos, kysyi konsulinna Jorilta, että ovatko he suutuksissa toisilleen, Sami ja Jori.
— Kaikki entiset luokkatoverit ovat Samista luopuneet, vastasi Jori.
— No — miksi?
— Hänestä on tullut kova fennomaani ja sitte —
— Ja mitä sitte —? kysyi konsulinna tulisuudella.
— No niin! Minä ajattelin vain sanoa, mutta ehkä on moitittavaa kannella entisestä luokkatoveristaan — vaan kun tiedän konsulinnalta Samin saaneen lukukausirahoja, niin ehkä on velvollisuutenikin sanoa, että Sami ei ole käyttänyt niitä rahoja oikein —
Jori heitti toisen jalan toisen päälle ja otti huolettoman asennon.
— Vai sillä lailla! huudahti konsulinna vihaisesti.
— Onko hänestä tullut juoppo? kysyi Sveakin niin kiivaasti, että Jori kummissaan katsahti häneen.
— Vai sillä lailla — kyllähän siellä Helsingissä sitte on hauska elää
— Anna-rukka!
Ja konsulinna nyt alkoi Annaa säälittelemään.
— En minä nyt voi sanoa, että Samista olisi juoppoa tullut, mutta lukenut hän ei ole. Hän on vain kulkenut fennomaanien kokouksissa ja melunnut siellä niinkuin muutkin — samallaiset!
Jori koetti aivan välinpitämättömänä puhua, jotta olisi luullut hänen itsensä aina istuneen Helsingissä kirjain ääressä. Vaikka itse asiassa Jori oli menettänyt kolmesataa markkaa kuukaudessa siellä ollessaan, ja kirjain ääressä ei niin paljon menetetä. Mutta Samille hän oli totisesti suutuksissa, kun Sami oli uskaltanut liittyä suomenmielisten joukkoon ja niiden parissa niin mahtavana esiintynyt. Siellä Helsingissä silloin oli hän jo väliin miettinyt, että annappas kun tullaan vielä kotikaupunkiin, niin eiköhän se Samin suomikiihko lannistu.
— Minulle nyt olisi sama, vaikkapa hän olisikin suomenmielinen, sillä mielestäni se hänelle paremmin sopiikin, mutta ettei hän ole lukenut — se minua karvastelee, puhui konsulinna ja oli suutuksissa.
Jori pyysi anteeksi, että hän on pahottanut konsulinnan mieltä, mutta hän katsoi sen ikäänkuin velvollisuudekseen ilmoittaa. Hetken vielä oltuaan, lähti hän pois, sillä hänellä itselläänkin oli jo hiukan paha olla. Hänelle tuli mieleen, että ehkä hän silti liiaksi soimasi Samia, joka häntä aina koulussa oli niin paljon auttanut, konsulinna kun näytti ottavan asian niin syvältä.
Vielä Jorin mentyäkin puhkuili konsulinna ja hän näytti harmistuneen sydämmensä pohjaan asti, että Sami oli uskaltanut sillä tavalla menetellä hänen antamilla rahoillaan.
— Odotappas — tulethan sinä vielä tänne lavertelemaan jaloista pyrinnöistäsi! äänsi konsulinna hiljaan itsekseen ja haki käsityönsä.
Hän oli luullut voivansa Samista tehdä oikean vanhuutensa kiitollisen kasvin, mikä yksin ja aina juuristaan asti lemuaisi vain hänelle kiitollisuutta jossain keskulaisessa virkamiespaikassa. Hän oli mielestään pannut niin paljon rakkautta ja huolta tuon kasvin ensinnäkin istuttamiseen villistä metsästä hyvin aidattuun puutarhaan, minkä sisäpuolelle eivät rehukasvit päässeet työntämään höystöisiä juuriaan, sekä sitte sen siellä kastelemiseen, jotta tuntui nyt aivan hirveältä, ettei se toivottua kukkaa tuottaisikaan. Mutta enempää ei hän sitä kasteleisi! Eläköön yksin vain ilmasta ja auringosta, niinkuin muutkin luonnon kasvit!
XXI.
Samista oli ollut joululoma jotenkin kuivaa ja yksitoikkoista. Kirjeitä noilta uusilta tovereiltaan ei hän ollut saanutkaan, vaikka niin oli luvattu, ja vanhojen koulutoverien kanssa ei hän yhtään seurustellut eivätkä ne enää olisi häntä seuraansa hyväksyneetkään. Hän istui kotonaan, koetti lueskella, mutta sekin tahtoi tuntua kovin ikävälle, kun ei ollut mitään vaihtelevaisuutta. Siksi hän väliin, kun hänellä sattui olemaan rahaa, puikahti ravintolassa, sillä siellä ilmalla oli jotain helsinkiläisen tuoksun esimakua. Ja aina siellä tapasi jonkun kauppapalvelijan tai muun sellaisen tutun, jonka kanssa sopi istuskella. Usein siellä sattui myös olemaan kaupungin vanhempia herroja ja niistä ne, jotka tunsivat Samin, katsoivat häntä karsaalla silmällä, että käypikö hänkin, jota ihmisten armoilla on koulutettu, täällä ravintolassa.
Konsulinna oli miettinyt, ettei hän Samia nuhtele ennenkuin sattuisi sopiva tilaisuus, sillä silloin olisi nuhteella kahta painavampi ponsi. Hän mietti, että Samin täytyisi vielä tulla häneltä hakemaan, pyytämään rahoja — ja silloin —!
Ja olihan Samin haettava rahaa, jos mieli päästä yliopistoon ensi lukukaudeksi. Rohkeampana teki hän nyt jo velkakirjan ja kävi sen kanssa Tessmanilla, Ahlbomilla ja pastuurskalla — mutta kaikki turhaa. Bergille ei hän aikonut heti mennä, vaan mietti koettaa saada, jos suinkin mahdollista, muilta, sillä konsulinna ehkä pahastuisi, että hän yksinään häneen turvaupi. Siksi kävi Sami sellaisten herrojen luona, joita hän jonkun verran tunsi. Mutta nekö olisivat olleet niin valmiita viskaamaan rahojaan maailmalle! Joku oli jo ennestään liian paljon takuussa, joku oli saanut äsken maksaa toisen edestä niin ja niin paljon ja joku oli antanut omille velkamiehilleen sellaisen lupauksen, ettei hän enää mene kenellekään takuuseen. Sellaista se oli puhe ja Sami sai aina palata niine hyvineen.
Sami meni konsulinnan puheille ja konsulinna otti tilaisuuden avosylin vastaan. Tätä hän oli juuri odottanutkin. Hän istuessaan sohvalla käsityö edessään ja silmälasit päässä antoi Samin tyyneesti esittää asiansa. Sitte hän nosti silmänsä, loi painavan katseen Samiin ja sanoi:
— Mutta mitä sinä siellä Helsingissä olet viime lukukautena tehnyt?
Sami peljästyi, veri nousi hänelle kasvoihin ja hän änkytti:
— Niin viime lukukautenako?
— Niin. Sanoppas suoraan!
Vastausta ei Samilta tullut, sillä valehdella ei hän uskaltanut.
Konsulinna naputti sormellaan pöytään, katsoi lujasti Samiin ja puhui:
— Sami sinä!
Samin ruumis tuntui käyvän tuossa seisoessaan lyttyyn kuin kukan runko, mistä mehu on imetty. Hän ei puhunut mitään, katsoi vain ikäänkuin hän ei olisi oikein selvillä asiasta ja odottaisi viimeistä puolta siinä.
— Sami sinä! toisti konsulinna yhtä varoittavan lannistavasti kuin edelliselläkin kerralla.
Sami tunsi kovasti häpeävänsä ja painoi silmänsä alas.
— Sinulla on vanha äiti, joka on sinun tähtesi lähtenyt tuuleen jos tuiskuunkin, ja niinkö sinä palkitset hänen vaivat, jatkoi konsulinna.
Tuosta puheesta sai Sami jo hiukan rohkeutta, hän puhalsi rinnastaan pitemmän henkäyksen, oikasi itseään ja oli sanomaisillaan kiivaasti:
— Niin äiti, joka jo synnyttäessään minut, katkeroitti minulta jokaisen alkavan elämäni hetken.
Mutta sanat jäivät huulille ja tuo hetkellinen rohkeus katosi. Ja kun konsulinna välittämättä hänen läsnäolostaan kohosi ylös ja meni toiseen huoneeseen, tunsi Sami oikein väsyttävää häpeän tunnetta, sillä hän käsitti tuon konsulinnan poismenon omaksi alennuksekseen. Mutta kohta konsulinna palasi, sillä hän oli käynyt vain hakemassa lankaa käsityöhönsä toisesta huoneesta.
— Minä pidän sen olevan sinulle parasta, että olet nyt kotona ja luet siellä, siksi kun opit oikein käyttämään aikaasi Helsingissä.
Nuo konsulinnan viime sanat olivat Samista niin varmoja ja lausutut sellaisella äänenpainolla, jotta hän ymmärsi, ettei hänellä ollut mitään armoa odotettavana. Hän siksi heitti hyvästin ja lähti.
* * * * *
Sami oli ollut koko kevätlukukauden kotona. Lukea hän oli koettanut, mutta silti aika usein tuntui pitkältä. Vasten tahtoaankin hän oli väliin puikahtanut ravintolassa, sillä siellä tapasi aina jonkun ihmisen, jonka kanssa voi haastella. Nuoruus seuratta on kuin kesä auringotta, sen tunsi Sami hyvin ja siksi hänellä oli ikäänkuin pakko pistäytyä ravintolassa. Mutta ei hän käynyt kaupungin enimmän kuljetussa, vaan muutamassa vähemmässä oluttuvassa, joka oli aivottu herroja varten. Ja siellä olikin vakituiset istujansa. Ne olivat joitakin vähäisiä virkaherroja tai virkamiehentapaisia ja kulkivat sivistyneen nimellä. Helsingissä oli Sami jo siksi tottunut käymään kapakoissa, että tiesi hän niistä jonkullaista huvitusta saatavan. Ja vaikka hän noita tämän kapakan vieraita inhosikin sydämmensä pohjasta, sillä kaikki ne olivat elämän tiepuoleen jääneet, niin silti tunsi hän jotain ajan kiivaampaa kulkua istuessaan olutlasi ääressä heidän seurassaan. Ja ne hyväksyivät hänet aina niin hyvin seuraansa, olivatpa kohtelijaitakin hänelle. Useimpain heistä kasvoissa oli syviä viivoja, joita elämän hurjistelu oli niihin piirrellyt, ja heidän naurussaan oli aina jotain ilkeää ja tyhjää. Ei Sami olisi kadulla viitsinyt yhdenkään kanssa niistä kävellä, mutta täällä sisällä ei ollut ketään, joka olisi paheksinut hänen oloaan niiden seurassa.
Mutta Anna huomasi Samin väliin tulevan liikutetummassa tilassa kotiin, ja silloin hän itki. Aamulla herättyään häpeili Sami ensin Annaa, mutta sitte hän rikollisen omantuntonsa puolustukseksi mietti, että paljon se on äitikin rikkonut häntä vastaan. Senhän syy se on, että hän on tällainen. Ja jos Sami pysyikin jonkun ajan aina poissa ravintolasta, niin puikahti hän sinne taas väkiselläkin. Hänestä oli tullut kapakkaylioppilas. Sinne häntä ajoi ikävä koti, seuran puute ja jo alkanut epäilys tulevaisuudesta.
Kun Anna huomasi, ettei Sami parantunut hänen nuhteistaan, ilmoitti hän asian konsulinnalle. Silloin sai Sami kutsun tulla konsulinnan puheille.
— Mitäpä minä menen hänen haukuttavakseen, arveli Sami eikä mennyt.
Ja sillä suututti hän peräti konsulinnan. Hän alkoi lääninhallituksesta hakemaan kirjoituksia, pyrittyään sinne ensin kanslistiksi, mutta ei ollut päässyt, kun ei ollut avonaista sijaa, ja niitä puhtaaksi kirjoittelemalla ansaitsi hän aina jonkun markan. Vaatteet alkoivat kulumaan, mutta uusia ei ollut vara teettää. Anna koetti kulkea pyykeissä jotain ansaitakseen, mutta Samilta kului ihan samalla tavalla kolmas ja neljäs lukukausi kuin toinenkin. Hänestä ei tullut sen valmiimpaa, sillä rahoja hän ei saanut Helsinkiin päästäkseen. Ja hän jo paremmin aristeli niitä mennä hakemaankin, sillä hän epäili, että kai ne jo kaupungilla hänestä paljonkin tietävät, sillä yhä useammin hän alkoi istua tuolla ravintolassa muiden rappeutuneiden herrasmiesten kanssa. Ja ne toiset jo näyttivät huomaavan, että Sami on edustava kaupungissa heidän luokkaa, sitte kun he ovat hautaan vaipuneet; heidän omansa se oli Sami ja he kyllä osaisivat muodostaa hänet laisekseen. Konsulinna oli vihainen Samille, mutta Annan takia antoi hän hänen asua kartanopirtissä. Sveaa Sami häpesi eikä juuri tahtonut kadullakaan kohdata. Mutta Svea oli piakkoin menevä kihloihin, sillä päätetty oli, että kun Jori saa kameraalitutkintonsa suoritetuksi, niin silloin kihlaus julistetaan. Jori aikoi mennä sitte tullilaitokseen palvelemaan.