"Mutta tuon kirjeen ja muun haaveilevan, liijoitellun kohteliaisuuden tähden tuntuu kuin kultanauha puristaisi kipeästi niskassani. Kiitollisuus on ikävä hyve!
"Tädillä on niin paljon tuumia tämän talven seurahuveista, ja hän toivoo, että Rönnov tulee taas meitä tervehtimään.
"Minä puolestani en tiedä, tahtoisinko sitä vai enkö…"
X.
Sitä parempi, mitä pikemmin häät vietetään, sanoi vouti. Hänen tarkoituksensa oli siten estää kaikenlaisia turhia juttuja ja puheita. Olihan siinä syytä kyllä, eikä Giljellä pantu vastaan.
Kolmas joulupäivä oli juuri sopivin, ja voudillahan sopi erittäin hyvin käydä vierailemassa nuoren vaimonsa kanssa juuri uuden vuoden pyhinä!
Kaikesta tästä tietysti keskusteltiin Kathinkan kanssa ja hänen mielestään oli kaikki aivan niinkuin isän mielestä.
Kapteeni piti myös suotavana että häät vietettäisiin aivan kohta.
Vaan siinä, että ne olisivat hyvin hiljaiset ja yksinkertaiset, täytyi hänen mukautua voudin ja äidin tahdon mukaan; hänelle ei ollut oikein mieluista, että näin juhla-ilossa täytyisi sulkeutua huoneesensa, pitää nenäliinaa suunsa edessä ja kuiskaten käydä varpaillaan, niinkuin Gilje olisi sairashuone, eikä mikään häätalo…
Ja tarvitsihan Thinka ja hän itsekin jotain iloa ja loistoa.
Ja niin tapahtui, että hän ennen joulua ajeli erittäin hyvällä kelillä yliluutnantin ja prokuraatorin Scharfenbergin ja Sebelov'in luo, joiden kanssa hänellä oli raha-asioita.
Jos matkalla joku häneltä kysyisi, oliko totta, että kirkossa oli kuulutettu hänen tytärtänsä ja voutia, aikoi hän vastata, että sopiihan tulla omin silmin näkemään onko se totta vai eikö. Niinhän se on — meidän kesken sanottuna — ett'ei meille kaikessa salaisuudessa — ei ketään muita kutsuta kuin tohtoria ja kaikkein välttämättömimpiä… Mutta? — iskien silmää — tuhat tulimmaista; kuinka tervetullut sinä olet! — kolmantena joulupäivänä, — ei toisena, eikä neljäntenä, muista se ukkoseni!
Ja hän piti myös huolta siitä, että ruokatavaroita ja koko patteriat juomaa koottiin kotimuurien taakse, että linnoitus olisi varma hyökkäystä vastaan.
Jouluaattona tuli voudilta reki täynnä tavaroita, — kaikki lahjoja
Thinkalle!
Ensiksikin entisen vaimon lämmin oravan-nahkainen turkki ja kaunis muhvi, joita neiti Brun kirkonkylässä oli korjannut Thinkaa varten; sitte vielä hänen kultakellonsa vitjoineen ja korvarenkaat ja sormukset; — kaikki melkein uuden näköistä, kaupungin kultasepän kirkastamaa, sekä suuri wieniläinen kaulahinen, ja lisäksi hajuvettä ja hansikoita aivan yltäkyllin.
Kirjeessään ilmoitti hän hellästi rakastetulle Kathinkalleen, että kaikki ajatuksensa olivat ainoastaan hänen luonansa, kunnes ne vihdoinkin tulisivat häneen yhdistetyiksi lujemmilla siteillä, sekä että hän, tullessaan uuteen kotiinsa, löytäisi siellä paljo muutakin, joka häntä ehkä miellyttäisi, vaan jota hän ei pitänyt tarpeellisena lähettää Giljeen, koska ne kuitenkin kohta tuotaisiin takaisin sinne.
Toivoen, että Thinkakin olisi samaa mieltä, ei hän haettanut Baldrian'ia ja Viggo'a kotiin jouluksi — vaan oli lähettänyt heidät veljensä, Holmestrandin rovastin luo.
— Mutta ei ikinä vielä oltu Iso-Olan aikana Giljellä näin juhlallisiksi hevosia harjattu eikä siloja kiilloitettu. Kun kolmannen joulupäivän aamuna ajettiin mäkeä alas kirkolle, niin oikein silat ja kulkuset kullalle loistivat ja molemmat Mustat leveitten rekien edessä välkkyivät, ikäänkuin niiden selkää ja harjaa olisi kiilloitettu.
Ensimmäisen reen karhuntaljoissa ja pehmeissä vällyissä istuivat kapteeni, revonnahkainen turkki yllä, ja Thinka, puettuna voudin ensimäisen vaimon vaatteisin ja vitjoihin. Toisessa reessä istuivat äiti ja Thea sekä Iso-Ola kuskilaudalla.
Kirkon ovella seisoivat alaupseerit univormuissaan tehden kapteenille kunnioitusta ja heidän astuessa sisään nousivat juhla-univormuihin puetut luutnantit Dunfack, Frifack, Knebelsberger ja Knobelauch ylös istualtaan häntä tervehtiäkseen.
Niin sai kapteeni kuitenkin nähdä jotain loistoa!…
Juhlamenojen loputtua ajettiin kotiin päin — kapteeni rouvineen ensimäisessä reessä ja morsiuspari toisessa, — ja niin pitkä seurue, että voudin tuumat viettää häitä hiljaisuudessa kokonaan menivät myttyyn.
Giljellä odotti päivällinen.
Sen kestäessä osoittivat pataljonan jäsenet, nuorimmasta luutnantista kapteeniin saakka nuoruuden rohkeutta nauttiessaan väkeviä juomia niin rajusti ja seurauksista huolimatta, että voudin mielestä oli parasta pysyä varuillaan.
Jokainen tahtoi yhä uudelleen juoda morsiamen ja sulhasen maljaa!
Vouti istui tyytyväisenä ja hiemasen painui alaspäin hänen harvatukkainen, kiiltävä päänsä, kun hän huolellisesti koetti sukkelalla ja tilaisuuteen sopivalla tavalla sommitella sanojansa.
Mitä tuli puheenpitämiseen, niin oli hän ehdottomasti mestari ennen muita läsnä-olevia, vaikka sotalääkäri lienee ollut vaarallisin kilpailija, jonka pilapuheet tulivat yhä hurjemmiksi ja pistelevämmiksi mitä enemmän hän joi.
Mutta nyt vilkkuivat voudin pienet, rasvakiiltoiset silmät, hellän sumun verhoomina, lempeästi morsianta kohti.
Thinkan täytyi syödä sokerikekoa ja viinihyytelöä — hänen tähtensä!… hän ei puolestaan tahtonut juoda enempää, jos vaan oli mahdollista, — Thinkan tähden… "Minä vakuutan sinulle, sinun — ainoastaan sinun tähtesi…"
Ja ruuat ja juomat vähenivät vähenemistään kemujen kestäessä aina myöhään yöhön saakka, jolloin lukuisat reet, korskuvain hevosten vetäminä, pujahtivat eteenpäin maantien narisevalla lumella, tähtien kiiluessa ja revontulten välähdellessä, kulettaen kotiin puoleksi tunnotonta hääväkeä; — vaan ne, jotka suinkin sopivat taloon, jäivät sinne vielä, viettääkseen seuraavanakin päivänä häitä ja joulua. —
— — — Uutena vuotena olivat vihdoinkin kaikki vieraat lähteneet, vouti ja Kathinka muuttaneet uuteen kotiinsa ja kapteeni oli Thean kanssa lähtenyt tervehtimään heitä ollakseen siellä uudenvuoden pyhät.
Mutta nyt olikin äiti niin kyllästynyt ja väsynyt kaikista näistä puuhista!
Hän tunsi nyt, kun suurin kiire oli kadonnut ja hän istui yksin kotona toisena uudenvuoden päivänä, kuinka vaikeaa hänelle oli kestää tätä kaikkea!… Myötäjäisten valmistaminen pitkin syksyä ja talouden puuhat pyhiä, joulua ja häitä varten, — ja kaikki huolet…
Kaikki oli mennyt huimaa vauhtia, niin kauas kuin hän taisi ajatella… Se oli ikäänkuin sukan pärvöttämistä, mitä enemmän hän ajatteli, sitä pitemmäksi tuli lanka! — siihen aikaan saakka, jolloin hänen mielestään oli lepoa — kun hän makasi lapsivuoteessa…
Mutta siitä oli jo pitkät ajat…
Hän istui hämärässä huoneessa sohvan nurkassa, puoleksi uneen vaipuneena, sukanneulekin oli hervottomissa käsissä syliin painunut.
Aslak ja kaksi tytöistä olivat päässeet joulukemuihin naapuriin ja Giljellä ei ollut ketään muita kotona kuin vanha Torbjörg, joka istui keittiössä ja hyräili virttä kirjastaan!…
Pihalta kuului kulkusten helinää, Iso-Ola tuli kotiin kyydittyään
Pikku-Mustalla kapteenia ja Theaa.
Hän kopisti lunta jaloistaan käytävässä ja pilkisti ovesta sisään.
Ajaessaan Teigen'in ohitse, oli postinhoitaja tuonut hänelle kapteenin postin.
"Milloin tulitte perille eilen illalla? — Mahtoiko Theaa paleltaa?"
"Ei toki! Me saavuimme sinne hyvissä ajoin ennen illallista!… Nuori rouva laittoi tuhannet terveiset; kävi eilen illalla tallissa hyväilemässä ja taputtelemassa Mustaa — niinkuin jäähyväisiksi"…
Rouva Jäger nousi ylös.
"Tuolla ulkona on kynttilöitä tallilyhtyyn!"
Iso-Ola meni jälleen pihalle.
Ulkona, tallin-oven luona seisoi Pikku-Musta vielä valjaissa ja hirnui levottomasti.
"Puuttuupa vaan vielä, että osaisit vääntää lukkoa auki!" mutisi Ola, riisuessaan hevosta ja silat ja kulkuset käsivarrellaan antaen sen käydä edellään talliin.
"Mutta, johan Nuori-Mustakin hirnuu!… Tiedätkö, tämä oli ensimmäinen kerta, kun sinulta sain kunnollisen tervehdyksen! Vaan sinä saat kauniisti odottaa…"
Hän suki ja harjasi vastatullutta niinkuin vanhaa ansiokasta herrasmiestä. He olivat nyt palvelleet yhdessä jo yhdeksättä vuotta!
Sisällä keittiössä leimusivat ja pärskyivät kuusihalot uunissa, heittäen punertavan loisteen äidin äskettäin kiilloitettuihin, seinällä riippuviin kupari- ja läkki-astioihin, niin että ne muistuttivat kummallisia kilpiä ja aseita.
Iso-Ola istui sisällä mielihyvällä nauttien jouluherkkuja — voita, leipää, läskiä, nosteleipää ja suolaista lihaa; ja Torbjörg'iä oli käsketty tuomaan hänelle kellarista tuopillinen olutta.
Ola oli siellä kuullut ja nähnyt yhtä ja toista.
Thinka oli käynyt keittiössä, oli tahtonut heti itse ryhtyä talouden toimiin. Mutta siellä tapasi hän sen, joka itse tahtoi pitää ohjakset käsissään.
Vanha neiti Gülcke ei tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan! Oli kohta mennyt ylös konttoriin, sanottiin, oli puhellut veljensä kanssa, ja oli vihdoinkin saanut tahtonsa perille…
Ja illalla oli vouti istunut sohvalla ja puhunut kauniisti nuoren vaimonsa kanssa. Sisäpiika sen kuuli; oli sanonut, että soisi Thinkan viihtyvän hyvästi ja että Thinkan ei tarvitsisi muuta kuin olla ja elää hänen iloksensa, ainoastaan hänen iloksensa, oli sanonut … mokoma vanha kettu! — Siinä nähtiin mitä hän täältä viime vuonna etsi!…
"Ja sillä lailla", sanoi Ola, maiskuttaen suutansa ja levittäen peukalon päällä voita leipävuolulle, "pääsi rouva kaikesta vaivasta, — ja emännyydestä myös".
"Ei saa potkia tutkainta vastaan!" kuului Torbjörgin hiljainen vastaus.
— Äiti istui kamarissaan uunin edessä ja katseli postissa tulleita kirjeitä. Paitsi sanomalehtiä "Hermoder" ja "Den Konstitutionelle" ja pari virkakirjettä, oli siellä kirje täti Alette'lta.
Hän sytytti kynttilän ja istuutui lukemaan.
Olipa tavallaan onni, ett'ei Jäger nyt ollut kotona, sillä tätä ei hän saisi lukea…
"Rakas Gitta!
"Olen määrännyt toisen joulupäivän kirjoittaakseni sinulle ejatuksistani Inger-Johannan suhteen, En voi kieltää, että olen häneen mieltynyt enemmän kuin tahtoisinkaan; mutta jos voimme jollakin jännityksellä katsella pienintä kukkaa ikkunallamme, joka on puhkeamaisillaan, emmekö siis paljon enemmän tarkastelisi ihmiskukkasta, joka rehoittaa nuoruutensa ihanuudessa valmiina puhkeamaan elämänsä kohtaloon. Tämä on enemmän kuin romaani, se on kaikkivaltijaan ihanaa ihmetyötä, joka loistossaan ja äärettömässä rikkaudessaan on suurempaa kuin kaikki, mitä ihmisen mielikuvitus voi aikaan saada.
"Niin hän miellyttää minua, rakas Gitta! melkeinpä niin suuresti, että vanha sydämmeni vapisee ajatellessaan minkälainen elamän-ura hänelle mahtanee muodostua ja että hänen onnensa tai onnettomuutensa voi riippua yhdestä ainoasta häikäisevästä hetkestä. Mitähän luonto sillä tarkoittanee, että se antaa sellaisen suuren joukon olennoistaan, joilla on lämmöstä tykyttävä sydän rinnassaan, joutua hukkaan ja kukistua tässä valikoimisessa; tahtoneeko se — samoin kuin kultaa puhdistetaan sen suuressa sulatuskauhassa — asettaa heille senlaisen kilvoituksen, jota ilman ei kukaan voi täydellisempää elämää varten kehittyä, — kukapa voi selittää luonnon arvoituksia? Toivoni Inger-Johannasta on, että se suuri määrä itsenäistä persoonallisuutta, joka on hänen luonteessansa, tulee painamaan valitsemisen vaa'assa ja on ratkaisevana hetkenä voittava.
"Tämä on sydämmeni sisin huokaus; sillä yhä yltyvällä tuskalla huomaan, miten polku hänen jalkansa alla tehdään yhä liukkaammaksi ja kuinka hienosti sinun kälysi kutoo verkon hänen ympärillensä, ei vähäpätöisillä keinoilla, jotka eivät Inger-Johannaan mitään vaikuta, vaan syvemmillä, kauniille kiiltävillä viettelyksillä.
"Voisiko löytää suurempaa viettelystä tällaiselle janoovalle luonteelle, kuin häikäisevänä kangastuksena osoittaa hänelle alaa, jossa hänen luonteensa kaikki ainekset ja ominaiset lahjat täysivoimaisiksi saatettaisiin.
"Kerrotaan Englantilaisten kalastavan kiiltävillä, metallisilla kärpäsillä, joita he vetävät pitkin veden pintaa, siksi kuin kala nykäisee, ja minusta näyttää kuin tätisi yhtä sukkelalla tavalla viekoittelisi Inger-Johannan haaveiluja. Hän ei edes mainitse asianomaisen nimeä, vaan antaa sen sanomatta kimallella toisen mielessä.
"Eikö jo se, että hän Inger-Johannan kuullen kertoi minulle, että Rönnov jo lienee kauankin etsinyt itselleen vaimoa ylhäisempien naisten joukosta — kiihoittanut hänen, kuinka sanoisinkaan, kunniahimoaan tahi toimintahaluaan.
"Ehk'en olisi tullut tätä niin tarkoilleen ajatelleeksi, jos en olisi huomannut, minkä vaikutuksen se teki Inger-Johannaan, sillä hän tuli kohta hajamieliseksi ja vaipui mietteisin.
"Ja kuitenkin pitäisi kysymyksen sydämmemme antamisesta toiselle
olla niin yksinkertainen ja luonnollinen! Onko sinulla rakkautta?
— Kaikesta muusta ei ole mihinkään.
"Vaan onnetonta ja surkeata on, että hän kuvittelee voivansa rakastaa, velvoittaa itseään rakastamaan ja luulee voivansa sanoa kypsymättömälle sydämmelleen: sinä et ole koskaan heräävä! Mutta, rakas Gitta, jos se sattuisi heräämään — perästäpäin, ja hänellä on niin voimallinen, kiihkoinen luonne.
"Se on juuri se seikka, joka vaatii minua kirjoittamaan sinulle. Jos minä puhuisin hänelle ja koettaisin hänelle selittää, olisi se samaa kuin näyttää sokealle väriä; hänen täytyy täydellisesti luottaa siihen, joka häntä varoittaa. Sentähden pitää sinun, Gitta, ryhtyä asiaan ja kirjoittaa hänelle"…
Äiti pani kirjeen syliinsä ja tuli entistä kalpeamman ja totisemman näköiseksi, istuessaan kynttilän valossa…
Täti Alette'lla, tuolla kelpo täti Alette'lla, oli helppo ajatella tuota onnellista ajatusta, että kaikki voisi olla niinkuin sen pitäisi olla!… Hänellä oli pieni perintö, josta taisi elää, eikä hän ollut kenestäkään riippuvainen… Mutta, — rouva Jäger'in kasvot synkistyivät, — vaan jos hänellä ei olisi noita neljää tuhatta … olisi vanhana ja vaivattuna neiti Jörgersen'in asemassa kuvernöörin luona, — niin ei hän olisi kirjoittanut tätä enkelikirjettä!… Hän luki edemmäksi:
"Minun täytyy myös tuoda esiin muutamia muita arveluttavia seikkoja, joiden tähden sinä varmaankin pidät tätä ikävänä joulukirjeenä. Tahtoisin kertoa vähän Jörgen-raukasta, jolla kuuluu olevan niin vaikea edistyä koulussa. Siitä, että hän tähän asti on edes kohtalaisesti voinut seurata luokallaan, on meidän kiittäminen ylioppilas Gripiä, joka väsymättömästi, tahtomatta kuullakaan mistään maksusta, on valmistanut ja selittänyt hänelle vaikeimpia kohtia saksan ja latinan kieliopeissa.
"Ja kun nyt mainitsen Gripin mielipiteet Jörgen'istä, olen varma siitä että ne ovat oikeat. Hän sanoo, ettei Jörgen'illä suinkaan ole huono pää, vaan pikemmin päinvastoin. Mutta hänellä ei vaan ole taipumusta lukemiseen, joka on välttämätön ehto voidakseen edistyä lukutiellä, mutta sitä enemmän on hänellä taipumusta käytännöllisiin toimiin.
"Paitsi tervettä, selvää arvostelukykyä, on hän sekä kätevä että kekseliäs. Jörgen'istä tulisi taitava käsityöläinen tahi koneseppä ja hän tulisi siten herättämään suurtakin huomiota, kuin sitä vastoin lukeminen, vaivaloinen käynti tutkinnosta tutkintoon antaisi hänelle turhaa surua ja ennen kaikkea keskinkinkertaisia tuloksia.
"Se on kyllä tosi, ett'en hyväksy ylioppilas Gripin nuorekkaita rajuja ajatuksia lähettää hänet käsityöläiskouluun Englantiin (jopa Amerikan Yhdysvaltoihin saakka) koska ei käsityöläinen voi meillä saavuttaa samaa kunnioitusta kuin muut ylhäisemmät säädyt, niinkuin äsken mainitussa maassa kuuluu olevan laita.
"Useita näistä mietteistä sietää kuitenkin tarkemmin ajatella.
"Minä tulen joskus ajatelleeksi, olisinkohan liian nuori mielestäni, jos kohta olenkin niin vanha? Se lienee ehkä seuraus sisällisestä kehityksestä tahi aivan yksinkertaisesti jostain vetovoimasta; mutta nuorten ajatukset elähdyttävät ja vahvistavat aina elämäni toivoa. En voi ainakaan myöntää luonnonlain seuraukseksi, että mitä enemmän vanhenemme sitä enemmän ihanteemme heikkoneisivat ja tulisivat hyljätyiksi kelpaamattomiksi, niinkuin muut turhat korukalut!
"Ja kun näen niin sanottujen käytännöllisten ihmisten sellaista miestä, kuin Gripiä, näin ankarasti tuomitsevan — minun ymmärrykseni mukaan ei hänen kasvatus-aatteittensa tähden, vaan sentähden, että hän tahtoo uhrata kaikki voimansa niitä toteuttaakseen — niin en voi olla osoittamatta hänelle täydellistä osanottoa ja kunnioitusta.
"Nyt on hän jättänyt lakitieteen lukemisen ja antautunut kielitieteen tutkimiseen; sillä, sanoo hän, meidän maassamme ei mikään toimi kelpaa ilman kylttiä ja hän koettaa nyt hankkia itselleen kultaisen kyltin loistavalla tutkinnollaan, hän tahtoo tarttua lujasti viljelemättömään maahan, niinkuin vaivaiskoivu tuolla ylhäällä tunturilla, eikä päästää siitä irti, vaikka koko lumivyöry tulisi hänen päällensä, — kuten hän sanoi.
"Kun ajattelen, että hänen täytyy tehdä niin paljo työtä ja opettaa useampia tuntia päivässä, voidakseen tulla toimeen, en voi muuta kuin ihmetellä hänen tulista rohkeuttaan ja — niin, minulla ei ole monta puolellani, — en voi muuta kuin sydämmestäni toivoa hänelle onnea!"
Rouva Jäger istui tuumailevana…
Sitten leikkasi hän irti yhden lehden kirjeestä, joka koski Jörgen'iä,
Olisi kyllä hyvä joskus sopivassa tilaisuudessa lukea sitä
Jägerille!… Hän ei sydämmensä yksinkertaisuudessa todella itsekään
vielä tiennyt mitä ajatella…
XI.
Kaikkialla loisti nyt sydäntalvella valkea lumi; jos katsahti salin ikkunasta puutarhaan, niityille ja maille päin, niin se sieltäkin silmiä huikasi ja jos loi katseensa tunturiharjun yli, joka niinkuin puolikirkas, härmettynyt ikkunaruutu esti kauemmas näkemästä.
Kuumaverisen kapteenin mielestä oli täällä kylmä. Hauskemmin kuluttaakseen aikaansa rupesi hän tutkistelemaan mistä tuli vetoa ja tukkimaan läpiä rääsyillä ja tappuroilla, joiden päälle hän liimasi pitkiä paperiliuskoja. Ja kohta tämän työn loputtua meni hän ulos ilman lakkia, ainoastaan peruukki päässänsä puhumaan väen kanssa talliin tahi riiheen, jossa par'aikaa puitiin.
Hehän olivat nyt kotona ainoastaan kolmen kesken, äiti, Thea ja kapteeni, — jolle ei kukaan enään voinut olla Thinkan sijaisena!…
Mietiskellessään sinne tänne, johtui milloinkin hänen mieleensä panna salomaille ketunrautoja, ansoja ja satimia susia ja ilveksiä varten.
Äidin täytyi satoja kertoja päivässä sanoa mitä siitä ajatteli, vaikka hän ei sitä ymmärtänyt enempää, kuin jos häntä olisi käsketty ottamaan kuuta alas taivaalta.
"Niin, tee niin, rakas Jäger!"
"Niin, mutta luuletko, että se kannattaa? — tarkoitan, luuletko että kannattaa … ostaa revonrautoja?"
"Jos saat jonkun niin…"
"Niin jos —"
"Onhan revonnahka kallista…"
"Ehkäpä mieluummin panisin ansoja ilveksiä ja susia varten —"
"Eivätkö ne ole kalliimpia?"
"Niin mutta nahka — jos saisin jonkun —
"Näetkös, siitähän se riippuukin!"…
Ja sitten meni kapteeni ajattelevaisesti ulos ovesta, — palatakseen kohta samaa tietä ja vaivatakseen taas äitiä samoilla kysymyksillä.
Rouva Jäger huomasi, että miehensä täten vaan tahtoi viekoitella häntä antamaan varmaa neuvoa, voidakseen sitten syyttää häntä, jos ei koetus onnistuisi!
Tänäänkin kapteeni taas mietiskeli ja selitti hänelle näitä asioita, kun he aivan äkkiarvaamatta näkivät voudin leveän reen ajavan portaitten eteen.
Porstuan ovi lensi selkoselälleen, ratisten pakkasesta, kun kapteenin toimeliaat kädet sen avasivat.
"Käypäs saliin vouti!"
Hänen sudennahkaisen turkkinsa takaa pistäytyi Thinka esiin, puettuna muhkeaan turkkiin.
"Nöyrin alamaisenne, appeni ja ystäväni…"
Vouti oli menossa virkamatkoilleen ja pyysi, että Thinka saisi jäädä kotiin kahdeksi, kolmeksi päiväksi hänen poissa-ollessaan; kyllä hän pian taas vaatisi hänet takaisin! Ja sitte täytyi hänen pyytää apeltaan kapea reki loppumatkaksi, sillä hänen piti vielä samana iltana ehtiä Nordal'in pitäjään saakka.
Torbjörg ja Thea kilvan riisuivat päällyskenkiä Thinkan jaloista, ja
Maritkin hymyillen pilkisti ovesta.
"Sinun täytyy kuitenkin saada jotain virvoketta ja totia, niinkauan kuin hevoset puhaltavat ja rekeä vaihdetaan."
Voudilla ei ollut nyt paljoa aikaa joutaviin; mutta perhe-elämän aurinko loisti niin lempeästi, ett'ei hän voinut kieltää puolta tuntia — aivan kellon mukaan…
Hän koetti riisua päällysvaatteet päältään, mutta meni sitte Thinkan luo.
"Sinä vedit silkkihuivini niin lujaan solmuun, että saat sen taas itse aukaista…
"Kiitos, kiitos, Thinkaseni! — hän hemmoittelee minua liiaksi…
Sinähän kyllä tunnet hänet, kapteeni!"
"Näettehän, minkä arvoinen hän nyt jo on minulle!" lisäsi hän sitte appivanhemmilleen ja veti suunsa makeaan hymyyn. Kiireesti järjestetty totitarjotin tuotiin pöydälle; Thinkan piti itse valmistaa hänelle totia, niin se maistuisi vielä paremmalta!
Kun vouti oli saatettu reen luo, ja hänen nuori vaimonsa oli huolellisesti käärinyt turkin hänen ympärilleen, oli Thinkan tee vielä juomatta ja aivan kylmänä.
Mutta nyt tuli äiti ja laski hänen kuppiinsa uutta, kuumaa teetä ja sitten taisivat he istua rauhassa nauttimassa Thinkan kotiintuloa.
Onpa hän hyvä, ajatteli äiti … kun huomasi, että Thinkan teki mieli kotiin.
"Voutihan on oikein hyvä sinua kohtaan, Thinka, kun hän antoi sinun niin pian tulla tänne", sanoi hän.
"Kunnon mies! Harvassa on hänen vertaistaan!" huudahti kapteeni vahvalla baasi-äänellään … "hän kantaa sinua kämmenillään kuin nukkea!"
"Hän on niin hyvä kuin suinkin voi olla… Ensi viikolla tulee neiti Brun korjaamaan minulle atlaspukua, sitä on ainoastaan kerran käytetty… Gülcke tahtoo minut niin komean ja hienon näköiseksi", selitti Thinka.
Hän puhui hiljaa; äidin oli vaikea kuulla mitä hän tarkoitti.
"Kaspas, kuinka vouti koettelee sinua kaikin tavoin mielitellä, eikä tiedä mitä viimeinkin keksisi."
Paitsi, että hän tahtoi täyttää vaimonsa koti-ikävää, päätti vouti varmaankin ottaa hänet kanssansa sentähden, että hän pelkäsi pitäjän nuoria miehiä, Buchholz'ia ja Horn'ia. He olivat ruvenneet hyvin uutterasti käymään hänen luonansa ja viihtyivät hyvästi siellä, varsinkin sen jälleen kuin nuori, suloinen emäntä oli tullut taloon!
Illan kuluessa sai kapteeni pelata vähän pikettiä.
Näytti siltä kuin hauskuus ja iloisuus aina seuraisi Thinkaa. Hänen rauhoittava, tasainen luonteensa tuli näkyviin kaikkialla, ulkona sekä sisällä.
Isä sai aamupäivästä vähän paistettua leipää juuston kanssa, sillä aikaa kuin keittiössä keitettiin suolaista lihaa ja herneitä ja äiti huomasi, että Thinka auttoi häntä jos jollakin tavalla, vaikka hänellä oli kanssansa pari tohvelia, joita vouti oli halunnut itselleen, ja jotka hänen tänä aikana piti saada valmiiksi ommelluiksi.
Mutta mitäpä siitä! Hän ehti kuitenkin ommella ison osan mallista, kun hän luettuaan isälleen ja saatuaan hänet siten nukkumaan, istui yksinään valveella hänen vieressään.
Kapteenista oli niin hauska nähdä kuinka neula ja villalanka kulkivat ylös ja alas Thinkan sormissa; se oli niin rauhoittavaa ja hiljaista, — ett'ei muu kuin uni voinut saapua.
Ja hän ei saanut pitää tytärtään enempää kuin kolme päivää.
Siinä neulaa pistellessään vaipui Thinka omiin ajatuksiinsa…
Aas oli kirjoittanut hänelle, saatuaan tietää, että hän oli mennyt naimisiin. Hän oli aina niin vahvasti uskonut Thinkaan, ei olisi epäillyt, vaikka henkeä olisi vaadittu… Ja jos vuosiakin olisi kulunut, olisi hän tehnyt ahkerasti työtä ja pyrkinyt eteenpäin, niin että sitten kerran saisi hänet, — jos kohta he kumpikin jo silloin olisivat jättäneet nuoruuden taaksensa… Hänen iloinen toiveensa oli ollut, että Thinka olisi hänelle uskollinen ja odottaisi häntä vaikeuksien ja köyhyyden aikana. Mutta nyt, kun Thinka oli myönyt itsensä kullan ja kiillon edestä, nyt ei hän enää luottanut keneenkään koko maailmassa!… Hänellä oli ainoastaan yksi sydän, eikä kahta; mutta onnettominta oli, sen hän itse parhaiten tiesi, että Thinkallakin oli samoin…
"Hyi! mielestäni sinä huokasit niin syvään", sanoi kapteeni, herättyään unestaan, — "se tulee siitä, että makasin selälläni…
"Kuules, nyt täytyy meidän saada kahvia!"…
— Eihän Thinka voinut vastata Aas'ille, mutta tahtoi kuitenkin vähän keventää sydäntään kirjoittamalla Inger-Johannalle. Hän oli ottanut kanssansa sisarensa viimeisen kirjeen, johon nyt rauhassa kotona ollessaan aikoi vastata, ja hän istui illalla huoneessaan, tämä kirje kädessä.
Inger-Johanna on onnellinen, kun ei hänellä ole muuta ajateltavaa! huokasi hän kirjettä lukiessaan.
… "Ja sinunkin, Thinka, pitäisi puolestasi, katsella ympärillesi ja toimia jotain alallasi, johon kerran olet antautunut; ja sielläkin olisi paljo tekemistä. Täytyyhän tunnustaa, että seuraelämän tehtävänä on tapojen sievistyttäminen ja taisteleminen raakuutta vastaan, niinkuin täti aina sanoo.
"Minä en kirjoita mitään turhia loruja: niinkuin ymmärrät, olen minä sellaisissa suhteissa, ett'en voi ajatella mahdottomaksi joutua kerran samallaiseen asemaan. Jos toisin sanoisin, en olisi suora!
"Ja minun täytyy sanoa sinulle että huomaan yhtä ja toista, jota mielelläni tahtoisin tuoda esiin. Täytyisi saada tilaa useille harrastuksille, joita nyt ikäänkuin julistetaan pannaan.
"Seura-elämän pitäisi olla suvaitsevaisuutta, sanoo täti; mutta minkätähden ei siis voisi levollisesti keskustella sellaisista mielipiteistä kuin Grip'in ovat? Ensimäinen mitä tekisin olisi se että jyrkästi niitä puolustaisin. Eihän senlaista naisessa pidettäisi muuna kuin — 'picantina'. Vaan mielipiteiden vaihtelun pitäisi tunkeutua kaikkiin seuroihin, hienoimpiinkin.
"Minä mietin ja ajattelen enemmän kuin sinä voit aavistaa; näetkös, minun täytyisi mielestäni saada aikaan jotain!
"Miesten viisauskaan ei minua enään niin täydellisesti lumoa! Sellaisella naisella, kuin tädillä, ne kuitenkin ohjakset ovat, ja et voi arvata, kuinka moni hänen ohjaustaan noudattaa! Hän on, meidän kesken sanoen, vähän vanhan-aikuisesti viekas ja valtioviisas; hänelle on sula nautinto, jos saa mutkateitä ja muitten huomaamatta hankkeensa luonnistumaan. Luulisinpa, että usein olisi parempi, jos hän olisi suorempi, varsinkaan ei senlainen kohtelu sovi minun luonteelleni.
"Ja samalla annan vielä sinulle, Thinka, pienen neuvon, (hyi, tuntuu siltä kuin puhuisin aivan tädin lailla!) Muista, että seuraelämää ohjataan ainoastaan sohvalla istuessa; minä tiedän sinun olevan niin vaatimattoman, että he aina saavat sinun istumaan tuoleilla. Sinä et ole ensinkään niin tyhmä kuin luulet, kun vaan toisit esille mielipiteitäsi!
"Jos vielä kerran tapaisin Grip'in, niin vakuuttaisin hänelle, että perille pääsee muullakin tavalla kuin suinpäin syöksymisellä. Minäkin olen puolestani saanut hiukan omia mielipiteitä, sen jälkeen kuin hän ripitti minua siitä että puolustin seura-elämää ja hän näytti olevan niin paljo minua etevämpi. Mutta en ole koko talvena tavannut häntä enempää kuin pari kertaa aivan pikimältään kadulla. Hänen omat toimensa kai vievät häneltä niin paljon aikaa; ja setä sanoo, että olisi sopimatonta kutsua hänet iltaseuroihimme, sen jälkeen kuin hän on tehnyt velvollisuudekseen joka tilaisuudessa ilmaista jyrkkiä mielipiteitään, joihin ei tohdi koskea ilman että syntyisi kiivas väittely. Parissa herraseurassa, niin kertoi setä, oli hän ollut liian suurisuinen ja oli juonut liiaksi. Mutta minä kyllä tiedän, minkätähden hän niin teki; hänen täytyy keksiä jotain, sanoo hän itse, jolla haihduttaa liian väsymyksen ja ikävän, ja Dyring'illä on vallan tukehduttavaa!…"
Thinka oli lukenut kirjeen läpi; siinä olisi ollut paljo mietittävää. Mutta hän yhä vaan ajatteli Aas'ia — sitä kiveä ei hän milloinkaan saanut sydämmeltään vieritetyksi…
* * * * *
Talven yksitoikkoisuudessa keskipaikoilla helmikuuta, tuli postissa kirje, jota kapteeni käänteli ja väänteli kädessään ja katseli … valkoista, sileätä paperia, kirjaimia C. R. sinetillä, — ja aukaisi sen. — Niin, se oli todellakin Rönnovilta! — hänen loistava, sujuva käsi-alansa kaikenlaisine koukeroineen, jotka muistuttivat miehestä itsestä, kun hän komeana ja muhkeana kulki edestakaisin, kepeästi heiluttaen jalkojansa. —
"Herra kapteeni Petter Jäger! korkeasti kunnioitettu, vanhempi
kumppanini ja ystäväni!
"Minä en ryhdy tarkemmin selittämään asemaani, toiveitani j.n.e.,
vaan käännyn kohta pyyntööni ja asiani ytimeen.
"Siitä, miten kortit ovat tulleet ladelluiksi eteeni, — todellakin enemmän sattumuksesta kuin taitavan pelin tähden! — voit kyllä ymmärtää, että olen näinä parina viimeisenä vuotena pitänyt itseni oikeutettuna hakea senlaista vaimoa ja elämänseuraajaa, joka sopisi miehelle minun asemassani. Sieltä täältä etsiessäni kätkeytyi kuitenkin sisimpään sydämmeeni mustatukkainen, tummansilmäinen tyttö, jonka ensi kerran näin Giljellä eräänä talvi-iltana pelipöydän ääressä, ja johon sitten yhä enemmän kiinnyin, nähdessäni hänen kehittyvän komeaksi naiseksi, jonka ylevä kauneus on aivan huomiota herättävä.
"No, — kun minulla jo on neljäkymmentäkuusi vuotta hartioillani, en tahdo tuoda esiin mitään rakkauden kertomuksia, vaikka voisihan niistä olla paljokin sanottavaa. Ett'en kuitenkaan ole sisällisesti vanha, olen sen ainakin tässä tilaisuudessa huomannut.
"Luonnollista on, ett'en tätä sinulta kyselisi, jos en ensin pitemmän ja likemmän tuttavuuden kautta olisi tullut vakuutetuksi siitä, että tyttärelläsi on samoja tunteita minua kohtaan.
"Ett'ei loppupäätös ollut minun vahingokseni, tulee ilmi hänen
eilisestä, armaasta kirjeestään, jossa sain häneltä myöntävän
vastauksen.
"Toivoen, ett'ette väärin selitä rehellisiä sanojani ja vilpitöntä
toimintaani, käännyn sinun ja rakkaan vaimosi puoleen kysyen: —
tahdotteko uskoa minulle kalliin Inger-Johannan tulevaisuuden?
"Mitä ikinä mies voi tehdä keventääkseen ja tasoittaakseen hänen elämänsä polkua, sen lupaan minä kunniasanallani kaikki tahtovani täyttää.
"Tahdon vaan lisätä, että H.H. Majesteettiinsa ovat pyytäneet minua heitä seuraamaan lähtiessänsä matkalle Kristianiaan toukokuun lopussa tahi kesäkuun alussa. Silloin saan myös tavata hänet, johon koko haluni ja toivotukseni on kiintynyt.
"Jännityksellä odottaen kunnioitettavaa vastaustasi piirrän
suurimmalla kunnioituksella
aina uskollinen ystäväsi
Carsten Rönnov."
Nyt oli muuta ajateltavaa, kuin puhella äidin kanssa revon raudoista ja satimista!…
Päivällislevostakaan ei tänään tahtonut tulla mitään.
Kapteeni kiiruhti ulos pihalle… Riiheen tarvittiin vielä yksi puimamies… Lanta piti ajettaman pelloille… Töitä piti koettaa kiiruhtaa!
Hän tuli taas sisään ja istuutui sohvalle, sytytti paperin ja syöksi jälleen ylös sytyttämään piippuansa. Hän muisti, että täytyi lähettää hakemaan seppää korjaamaan karhia ja muita työkaluja, joita keväällä tarvittaisiin…
Ei mikään auttanut, — hänen täytyi itse matkustaa kertomaan voudille tästä uutisesta!
XII.
Ensimmäisinä päivinä Maaliskuuta tuli Inger-Johannalta kirje:
… "Ei ole pitkä aika kulunut siitä kuin teille viimein kirjoitin, mutta sain juuri Rönnov'ilta kirjeen, jonka johdosta tahtoisin teidät, rakkaat vanhempani, puolelleni, ennenkuin tädin kirje, kuten arvaan, tulee selittämään teille asiat aivan vastakkaiseen suuntaan!
"Rönnov kirjoittaa jo aivan varmana, että viettäisimme häitä kesällä, joko kesä- tahi heinäkuussa. Täti tahtoo, että ne vietettäisiin heillä ja että ainakin sinun, isä, pitäisi tulla siksi tänne.
"Rönnov mainitsee niin monta viehättävää syytä, jotka sitä puolustavat, ja minä luulen, että täti ylenpalttisessa hyvyydessään on koettava saada tämän tuumansa perille, kirjoittaen teille siitä neljä sivua pitkän kirjeen.
"Mutta tätä kaikkea vastaan on minulla ainoastaan se, — ett'en minä, antaessani Rönnov'ille suostumusta ollenkaan aavistanut hänen puoleltaan mitään kiirettä, vaan päinvastoin ikäänkuin toivoin itselleni vähän aikaa ja vapautta.
"Mahdollista on, ett'eivät muut voi käsittää tätä minun tunnettani, ja näyttääpä siltä kuin en minä tädin mielestä osottaisi sitä sydämmellisyyttä, jota Rönnov'illa olisi oikeus itselleen vaatia.
"Mutta tähän viimeiseen, joka oikeastaan onkin ainoa, joka ansaitsisi vastausta, tahdon vaan lisätä, ett'ei Rönnov'in tarkoitus suinkaan liene loukata sisimpiä tunteitani, saatuaan ensin tietää mitenkä minä ajattelen.
"Enhän paljoa aikaa pyydäkään, vaan edes ensi talveen. Tahtoisin niin mielelläni tämän vuoden, ainakin kesän ja syksyn, viettää levossa ja rauhassa. Olisi niin paljon miettimistä, muun muassa tulevaa asemaani. Ranskan kielioppia tahtoisin kesällä perinpohjin tutkia, mieluummin yksin kotona; ja tahtoisin ylipäänsä koettaa valmistautua kaikin tavoin. Naimisiin meneminen ei kuitenkaan ole samaa kuin pukeutua uuteen silkkihameesen.
"Oi, oi, oi, oi, jos saisin kesällä olla Giljellä! Minulle muistui eilen mieleeni nuo suloiset hetket, joita viime vuonna vietin korkeilla tuntureilla.
"Ei, täti ja minä emme enään kauemmin sopisi yhdessä olemaan. Pääjuonne hänen luonteessaan on kuitenkin itsevaltaisuus (vaikka hän sitä peittääkin suloisuudellaan ja kauniilla puheellaan). Sentähden tahtoo hän nyt määrätä minun häitäni, ja sentähden, joka minua harmittaa, niin ett'en löydä sanoja suuttumukseeni! — on hän nyt saanut minun kiltin setäni (mutta ei suinkaan voimakkaan, sillä niin olisi synti sanoa) eroittamaan Grip'in hänen konttorivirastaan. Se ei ole sen vähempää, kuin että häneltä siten ryöstetään tulot, joita hän tarvitsee voidakseen elää täällä ja jatkaa lukujaan, ja sen täti teki muka vaan siitä syystä ett'ei voinut kärsiä hänen aatteitaan!
"Minä sanoin hänelle aivan suoraan, että se oli sydämmetöntä
ja säälimätöntä; minä oikein kiivastuin.
"Mutta mistä syystä hän vielä nytkin väijyy häntä, — sitä
tahtoisin myös hyvin mielelläni tietää"…
— — Täytyi tietysti jättää häitten viettäminen Inger-Johannan päätettäväksi. Ja siitä asiasta syntyi pitkä kirjevaihto.
Mutta sitte tuli tieto Rönnov'in uudesta nimityksestä ja tämän kautta tuli selväksi, että uusi koti olisi järjestettävä ja häät vietettävät jo lokakuussa ennen muuttoaikaa.
* * * * *
Giljellä oli suuri siivoaminen, niin hyvin sisällä kuin ulkonakin. Vinttikamarin seinät valkaistiin, ja muutenkin koko huone laitettiin kaikin puolin kuntoon vastanaineitten tuloksi, sillä heidän piti Giljellä viettää osa kesästä, sen jälkeen kun oli vietetty häät heinäkuun alussa.
Ja mahtoi Inger-Johanna sitte hämmästyä, kun oli koko talo niin upo-uutena ja kauniina, verrattuna köyhän seudun muihin rakennuksiin, — uudeksi punattuna ja ikkunanpielet hohtavan valkoisina.
Kapteenin arkitakki oli pilkkuja täynnä, sillä hänen piti itse olla läsnä katsomassa maalausta, — ensin kun alusmaalia siveltiin ja sitte maalattaissa toista ja kolmattakin kertaa. Hyvä oli että kuiva tuulenhengähdys kävi, niin seinät sitä pikaa kuivuivat…
Välistä kapteenin päätä huimasi tässä kiireellisessä puuhassa, niin että hänen silloin tällöin täytyi istua huoahtamaan, mutta siihen lienee sekin syynä ollut, että lukkari tänä vuonna, hänen terveempänä ollessaan, ei ollut laskenut hänestä kylliksi paljo verta! — ja sitte ehkä siitäkin syystä, että hän liiallisesti kiiruhti töitä, sillä sitä hän halusi, että kaikki olisi niin kuin olla piti.
Hän ei muusta puhunut kuin Inger-Johannasta, hänen tulevaisuuden toiveistaan, hänen kauneudestaan ja luonnonlahjoistaan ja kuinka äiti ei voisi kieltää, ett'eikö isä ollut jo tytön pienuudesta asti nähnyt mitä aineksia hänessä piileili.
Äiti vaan ajatteli hiljaisessa mielessään, kun kapteeni siinä käveli iloisena ja puheliaana, että tämä kuitenkin oli ollut terveempi ja laihempi siihen aikaan kun oli enemmän huolta ja kun elämä näytti synkemmältä. Täti Aletten arveluita Jörgenin lukemisesta oli hän vähitellen ilmaissut miehellensä.
"Tiedätkös, Jäger, minä en voi olla ajattelematta sitä, että Jörgenille kuitenkin olisi onnellisempaa kääntyä toiselle uralle."
"Mille toiselle uralle tarkoitat? Pitäisikö hänen ruveta suutariksi ja seistä polvillaan ottamassa meistä muista mittaa!… Oho! eipäs vaan!" sanoi hän vakuuttavaisesti ja ojensi suoraksi. "Jos meillä on niin paljo varoja, että jaksamme antaa hänen lukea, niin voi hän hiljakseen päästä perille. On niitä monta vähempiälyisiäkin, joista on tullut pappeja ja vouteja"…
Eräänä päivänä löysi kapteeni postilaukusta virkakirjeittensä joukosta kirjeen täti Aletteltä; hän viskasi sen pöydälle äidin eteen, jotta tämä muka "suvaitsisi" lukea sitä. Jos siinä oli jotain häntä varten, niin kertokoon äiti sitte hänelle, huusi hän mennessään portaita ylös konttoriin. Kapteeni oli käynyt koko joukon lihavammaksi viime aikoina; hän hengästyi helposti ja käytti yhä uskollisemmin käsipuita avukseen.
1:nä p:nä Toukokuuta 1844.
"Hellästi rakastettu Gitta!
"Tällä kertaa sinulle kirjoittaessani valtaa mieltäni jonkinlainen hivuttava alakuloisuuden tunne, — ja ehkei sekään nimitys ole kyllin voimakas. Minun vanhaan korvaani kuuluu ikäänkuin huokaus siitä että niin monet iloiset toiveet painavat päätään alas maata kohti; ja minä voin löytää lohdutusta ainoastaan siinä lujassa, pitkän elämän kautta saavutetussa uskossani, ett'ei mitään tapahdu ilman korkeamman viisauden johtoa.
"Samoin kuin tähän asti olen koettanut kertoa sinulle kaikki, mikä Inger-Johannaa koskee, yhtä selvästi kuin se omille silmilleni on esiintynyt, niin nytkin pidän oikeimpana olla salaamatta sinulta sitä taistelua, jota hän nähtävästi taistelee erästä tunnetta vastaan, jonka vallasta kuitenkin hänet pelastanee se onnellinen kohta, että se ei ole saanut kylläksi aikaa oikein tuleentuakseen hänessä. Se on kuitenkin olemassa, mutta enemmän, niin ainakin toivon, jonkinlaisena mahdollisuutena, joka vielä ei ole kylliksi häneen juurtunut, kuin todellisuutena, elävänä kasvina, jota ei voitaisi sortaa ja tukehuttaa ilman toivottomuuteen syöstämättä hänen sisintä olentoansa.
"Vaan ei koskaan ole valtioviisas aprikoitseminen huonompaa voittoa saanut, kuin kuvernöörin rouvan keksintö poistaa asian-omaista, vieläpä vainota häntä niin että hänelle vihdoin kävisi mahdottomaksi oleskella kaupungissa! Kun ajattelee että Inger-Johanna huolimatta kaikesta siitä pilkasta, jota Grip on kärsinyt aatteittensa tähden, kuitenkin on niistä pitänyt, jopa kiivaasti niitä puolustanutkin, olisi jo ennakolta voinut sanoa, mikä seuraus tulisi olemaan.
"Ja eräänä talvi-aamuna tuli Inger-Johanna kovalla pakkasella tänne; hän oli suuressa mielenliikutuksessa ja tahtoi Jörgenin kautta saada tietoja hänestä. Sillä kertaa se oli, kun hän kehoitti Jörgeniä pyytämään, että Grip ottaisi ollakseen hänen opettajanaan neljä tuntia viikossa.
"Siinä tilaisuudessa sain myös selville sen, mitä ennen olin ainoastaan aavistanut, vaan jota kälysi terävä katse kyllä oli keksinyt, että ylioppilas Grip, Inger-Johannan sitä tuskin itselleen tunnustamatta, oli vallannut hänen mielensä ja tullut hänelle yhä miellyttävämmäksi persoonallisuudeksi.
"Sitä ei käy salaaminen; tämä on vaihekohta, jonka läpi hänen täytyy voitollisesti päästä, ennenkuin tulee toisen omaksi, ettei asemansa tulisi valheelliseksi ja ettei hänen tarvitsisi kantaa surun taakkaa läpi elämänsä!
"Ja todenmukaiselta näyttää, että tieto hänen kihlauksestaan on tuolle nuorukaiselle ollut masentava pettyminen, jos kohta hänen toivonsa olisi ollut varmuutta vailla.
"En vaan milloinkaan unohda niitä molempia nuoria, totisia kasvoja, jotka hetken aikaa katselivat toisiaan kun he minun luonani eräänä iltapäivänä tapasivat toisensa! Paljoa ei puhuttu.
"Inger-Johanna jotain senlaista sopersi, että oli tehty
vääryyttä Gripiä kohtaan.
"'Se on mahdollista!' sanoi Grip vihlaisevalla äänellä ja
tarttui oviripaan. 'Maailmassa särkyy niin moni vesikupla.'
"Inger-Johanna jäi seisomaan ja tuijotti lattiaan. Tuntui siltä kuin hänessä tapahtuisi jokin muutos; hän huomasi varmaankin jotain siitä, mitä Grip tunsi.
"Monelle perheelle oli mieluista että kuvernööri eroitti hänen konttoripalveluksesta, koska he niin yht'äkkiä lakkasivat tarvitsemasta hänen apuansa koti-opettajana. Miestä, jolla oli niin eroavat mielipiteet, ei halulla kukaan nähnyt talossaan. Ja nyt oli esimerkki annettu!
"Avomielisellä ystävyydellä taritsin minä hänelle lainan, jotta hän voisi elää pari kuukautta siksi kun taas saataisiin hankituksi joku sopiva opettajapaikka; vaan hän oli joko liian loukkautunut ja ylpeä tai hän luuli Inger-Johannan olleen tässä osallisena.
"Että kannatuksen täydellinen puute on ehkäissyt hänen ylpeitä, uhkamielisiä tuumiansa koulun suhteen, että hän nyt on, laillaan pilkan ja ivan esineenä on varmaan syvästi häneen koskenut. Hän joutilaana harhailee ympäri katuja kertoo Jörgen, ja koettaa saada velalla anniskeluista ja ravintoloista, joissa hän istuu kaiket illat ja myöhäseen öillä!
"Ymmärsin kyllä, ett'ei Inger-Johanna vanhan tätinsä tähden tai asiansa vuoksi tullut minun luokseni niin usein oppimaan vanhan-aikuista kutomista helmillä ja kultalangalla, vaan hän tuli siinä toivossa, että saisi kuulla jotain Gripistä. Hän oli niin levoton ja hajamielinen, ja säpsähti, kun Jörgen palasi kotiin, kun paha kyllä! — turhaan oli ollut hakemassa Gripiä opetustunnille mennäkseen.
"Gittani! minä näen niin selvästi edessäni nuo kalpeat kasvot ja mustan-kiiluvat silmät, kun hän eräänä iltana vaikeroi: täti … täti … rakas Alette täti!
"Se oli kuni tukahutettu huuto.
"Hänen nykyisestä asunnostaan ei Jörgen voi saada selkoa; luultavasti on hän varojen puutteen tähden ajettu asunnostaan.
"Minä kerron kaikesta tästä nyt niin tarkoilleen, koska on luultavaa ja toivottavaa, että vaikein aika ainakin Inger-Johannalle on mennyt ohitse.
"Sen illan jälkeen, kun hän huomasi tunteitaan ilmaisseensa, ei hän ole puhunut Gripistä, eikä myöskään, olen vakuutettu, ole sanaakaan hänestä maininnut Jörgenille. Tämä tuntunee Inger-Johannalle vähäiseltä pettymiseltä, sillä hän oli kuvaillut Gripillä olevan suurta mielenlujuutta.
"Ei ole helppoa, kun on nuori ja sielussa on eloa, joka voi kärsiä: sen sanon sinulle: sen laita on kuin hammasten; ei ole lepoa, ennenkuin ne ovat kaikki järjestänsä pöytälaatikossa"…
"Ei, tämä ei sovi isälle luettavaksi" — arveli äiti.
* * * * *
Iso-Ola puhkaili rautakanki kädessä. Iso kivi oli sovitettava aitaan. Mutta routa oli vielä kova vuoristossa, vaikka aurinko kyllä kuumasti paahtui, niin että hänen piti lakilla pyyhkäistä hikeä otsaltaan joka kerta, kun lepäsi.
Ala-upseerit olivat palanneet konttorista palkkaansa saamasta yksi toisensa perästä, pitkin aamupäivää; eikä siellä saattanut kehuttavaa keliä olla, koska rattaille oli niin räiskynyt, että näyttivät rapaan vajonneilta.
Hän taas aikoi painaa kankea kiven alle, kun hän äkkiä taukosi. Jokin veti hänen huomiotaan puoleensa: — kiesit ja vieressä käveli pieni kyytipoika; keltanen hevonen, joka oli mahaa myöden ravassa…
Suitsina oli vaan nuoranpätkiä, joista poika nyki ja repäisi, kun hevonen vähä väliä tahtoi puhaltaa vetää raahatessaan raskaita ajopeliä Giljen huonoilla teillä… Aurinkokin kylläksi paahtoi tuohon mäenrinteesen!
Se oli Drevstadista tuleva kyyti; — hän tunsi niin hyvin hevosen kuin muutkin romut.
Ei se juuri se ollutkaan, jota hän niin katseli; mutta siinä istui joku … eräs nais-ihminen jolla oli hattu ja harso…
Ei hän tiennyt … mutta eikös näyttänyt tuo päänkeikaus … eikös se näyttänyt…
Hän käveli tutkivaisena pari askelta eteenpäin, vaan alkoi yht'äkkiä juosta, hypähti aidan yli ja sitä pikaa oli hän hevosen ääressä:
"Herran tähden, meidän Inger-Johannahan se oli!" riemahteli hän.
"Mitähän kapt —"
Vaan katsellessaan neitiä rupesi hän yht'äkkiä aavistamaan ett'ei kaikki mahtanut ollakaan niinkuin olla piti. —
"Ja tuonlaisilla romuillako sinä kyydität, poika?" sanoi hän tointuen.
"Onko senlaiset herroja varten?"
"No, päivää, päivää, Ola! Onko isä kotona ja äiti?…
"Niin, eihän minulla ole kovin hyvä nyt olla, mutta tulee kai parempi."
Inger-Johanna vaikeni.
Iso-Ola talutti hevosta suitsista, kun Inger-Johanna ajoi pihaan.
Isä seisoi maalarin tikapuitten ääressä ja katseli ylöspäin.
Hän varjosti samassa kädellä silmiään ja syöksi kiesien luo.
"Inger-Johanna!"
Tyttö syleili tulisesti isäänsä ja kapteeni pelästyneenä ja hämillään vei häntä sisälle porstuaan äidin luo, joka oli aivan mykkänä.
"Mikä, mikä sinua vaivaa, Inger-Johanna?" kysyi hän vihdoin.
"Mikä nyt on? mikä nyt on, Inger-Johanna?" huudahti äiti.
"Mene sisälle, mene vähä sisälle sinä, Jäger!" Hän tiesi, ett'ei miehensä saattaisi suuria kärsiä.
"Anna Inger-Johannan ensin puhella minun kanssani, sitte tulemme sinun luoksesi … ei suinkaan asiat parantumattomissa liene."
"Isäkö, äiti? — Miks'ei isä minua ymmärtäisi?"
"Tule, tule, lapsi!" kiirehti kapteeni, vaikka henki se ei oikein tahtonut kulkea kurkussa.
Ja edustuvassa istui Inger-Johanna isän kanssa sohvalla ja äiti tuolilla, kertoen heille, miten oli taistellut ja työskennellyt voidakseen kuvitella, että hänen tuli täyttää elämänsä tehtävä yhdessä Rönnovin kanssa.
Niin, hän oli rakennellut tuulentupia koko pitkän rivin…
Mutta sitte tuli päivä, hän muisti kyllä mikä se olikin, jolloin ne raukesivat kaikki tyyni! — pilkkopimeä ja tyhjää, minne vaan katsoi, — ei näkynyt sitä, mitä oli kuvaillut, mitä toivonut! … oli aivan kuin syöksyminen syvyyteen…
"Ja täti kiusasi minua valitsemaan vaatetta morsiushameeksi!…
"Luulen, että kuitenkin olisin sokeasti astunut eteenpäin, silmät ummessa, — sillä minä ajattelin, mitä sinä, isä, siitä sanoisit, ja äiti, ja mitä koko maailma ympärilläni sanoisi, jos niin ilman syytä hänen hylkäisin… Ja sitten ajattelin, että olihan se kaikki jo päätetty. Kun kerran olin veteen heittäynyt, niin upposin nyt uppoamistani … ja minulla ei ollut oikeutta muuhun kuin hukkumiseen! — Mutta sitte" —
"No!" kuului lyhyt, ukkosta ennustava puhkuminen; kapteeni istui kädet polvilla ja katsoi karsaasti eteensä.
… "Sitte", jatkoi Inger-Johanna matalalla äänellä, entistä kalpeampana ja tunteittensa kiihoittamana… "Niin, enhän tahdo sitä salata teiltä, isä ja äiti, koskette muuten minua ymmärtäisi — sitte niinkuin salaman kirkkaudella välähti mieleeni, että yhden, jopa kahdenkin vuoden kuluessa oli koko sieluni, asunut erään toisen luona"…
"Kuka se olis?"
"Grip!" kuiskasi hän.
Kapteeni oli kuunnellut kärsivällisesti, aivan kärsivällisesti — aina viimeiseen sanaan asti.
Mutta nyt hypähti hän pystyyn, kääntyi Inger-Johannaan ja väänteli tuskasta käsiään.
"Mitä taivahan nimessä?" sai hän vihdoin huudahtaneeksi. "Mitä hurjia sinä aiot? — Mitä sinä ajattelet?… Ethän toki voi hetkeksikään verrata tuonlaista — Gripiä! senlaiseen mieheen kuin Rönnov? — Sen sanon sinulle, Inger-Johanna: isäsi on aivan peräti … sinä … sinä … kyllä voisit yhtä hyvin nousta lyömään minua ojeti kuoliaaksi, heti tuossa paikassa." —
"Kuules, isä!" kuiskasi Inger-Johanna; hänkin oli samassa hypähtänyt ylös ja seisoi isänsä edessä;
"Eikö Thinka ja toiset ole turvatut … minua ei kukaan polje maahan!"
Äiti istui kuni jäykistyneenä, otsa rypyssä.
"Senlaista sulaa mielettömyyttä!" Kapteeni löi nyrkkinsä otsaan ja asteli epätoivoisena lattialla… "Mutta nyt minä sen ymmärrän", mutisi hän pysähtyessään ja nyykäytti päätänsä… "Sinua on hemmoteltu, ylenmääräisesti hemmoteltu, — pilattu aina lapsuudesta asti!
"Ja tällä lailla meille kostetaan vaan sen vuoksi, että sinua niin rakastimme!"
"Koko maailma olisi voinut sanoa minua vastaan, isä! — ja minun olisi kuitenkin pitänyt kulkea määrättyä tietäni, tehdä, kuten olen tehnyt, — kirjoittaa Rönnoville … antaa suora tunnustus, sanoa tädille kaikki!
"Ja", — hän nojausi sohvaa vasten ja kertomansa muistot painoivat alas hänen katkeran katseensa, "täti on tehnyt, minkä on voinut, sen voin Teille vakuuttaa! … arveli, kuten sinäkin, isä, että se oli sulaa mielettömyyttä … hän piti niin paljo minusta, ett'ei huolinut mitä kurjuus siitä seuraisi, kun vaan olisin noihin naimisiin mennyt. — Nuori ja turhamielinen kun olin, niin luuli hän ett'ei muuta tarvittaisi kuin tukistaa ja sortaa Gripiä, niin että hän jäisi kaikkia varoja vaille ja peräti neuvottomaksi, — joutuisi naurun-alaiseksi mieheksi, jonka täytyisi luopua kaikesta … aivan samoin kuin isänsäkin.
"Helpostihan se oli tehty, hän kun aivan yksin soti aatteittensa puolesta, — ja taisihan sen arvata, miten mieluisasti ihmiset häneen iskivät."
Hän seisoi siinä, niin ylön-annettuna, värisevänä ja ajatuksiinsa vaipuneena, ja maahan tuijottivat silmät ruskeitten ripsien alta. Hän oli laihtunut ja tullut vartaloltaan hienommaksi…
"Ja nyt olen palannut teidän luoksenne tänne kotiin, ja mielessäni on enemmän surua kuin voin sanoa teille tai selittää, — niin tuskaa täynnä."
Seurasi hiljaisuutta, ja sen kestäessä liikkui kapteenissa eriskummaisia tunteita:
"Sitäkö … sitäkö arvelet … että me emme sinusta pitäisi … emme sinun parastasi tahtoisi…
"No niin! Voi olla, että taas myöhemmin en pidä tekoas aivan oikeana…
"Ehkä siitä sinulle vielä puhun… Mutta nyt sanon sinulle, että tee miten vaan tahdot ja me olemme sinun puolellasi. Sinä kuitenkin itse paraiten ymmärrät!
"No, minä näen, ettet vielä edes ole ehtinyt istuakaan, lapseni…
Laitahan, äiti, hänelle jo jotakin ruokaa vahvistukseksi!"
Kapteeni syöksi samassa ovesta ulos. Piti viedä osa kapineista pois hänen huoneestaan, ettei hän huomaisi korjaustöitä.
XIII.
Komppanianpäällikön talo se oikein komealta näytti siinä tunturin kyljessä, kun vasta oli kesäksi punaseksi maalattu, ja oli ikäänkuin koristus koko seudulle!
Mutta Iso-Ola ei oikein käsittänyt mikä siinä oli, ettei kapteeni aina siitä maalaamisesta asti ollut entisellään. Ei kait siitä oikeaa siunausta liene ollut!
Hän tuli kerta toisensa perään ulos ja tullessaan unohtikin, mitä oli ollut sanottavaa, niin ettei voinut muuta kuin palata takaisin. Eikä pahaa sanaa enää hänen suustaan kuullut… Olikos se laitaa? Ei keneenkään enää kiivastunut!
Oli enentynyt tuo taipumus pyörtymiseen. Hän kävellessään tavan takaa pysähtyi ja se, jonka piti olla hänellä apulaisena hänen käydessään töitä katsomassa niityillä ja vainioilla, jonka piti seisoa, kun hän seisoi, ja kävellä, kun hän käveli, oli Inger-Johanna.
Oli niinkuin hän olisi mielinyt katsella itsensä terveeksi tuohon solakkaan vartaloon ja sen ohessa tulla vakuutetuksi siitä, ett'ei tyttö surisi.
"Luuletko, että hän tahtoisi ratsastaa tai lähteä ajelemaan?" kyseli hän äidiltä keittiössä … "hän tuolla puutarhassa istuttaa kukkia ja puhdistaa vanhat pensaat; näetkös äiti, eikö Inger-Johanna senlaiseen ole tottunut!… Minusta hän on siellä niin surullisen näköisenä… Mutta mitä sinä luulet hänestä tulevan?… Ohhoh!" hän huokasi…
"Niin, voitko sitä minulle sanoa?" hän otti napolla huitua rajennasta… "Hyvää huitua! Rist käski sitä juomaan, se ohentaa veren, ja pidentää elämääni, — no niin, Inger-Johanna voi olla ja elää kapteenintyttärenä täällä Giljellä niin kauan kuin mahdollista… Kuules, äiti! minä olen tuumannut, etten lähdekään voudin syntymäpäiville ensi torstaina; Thinka kyllä tulee pian tänne ja…
"Hohho, se on hyvää, kun kovin janottaa!"
Sanottuna Torstaina käyskenteli kapteeni talossa tavallista hiljaisempana ja harvapuheisempana. Ei yhtä ääntäkään hänen suustaan kuulunut heidän päivällistä syödessään aina siitä asti kun hän pöytään istui ja siihen, kun äkäisenä pöydästä nousi ja raskain akselin nousi portaita ylös nauttiakseen ruokalepoa edes siunaama hetki.
Ei hän tiennyt oliko ummistanut silmiänsä vai eikö; — yhdentekevää se lienee ollutkin!
Hän riensi pois konttorista…
"Siellä ne nyt juttelevat yhdessä, Scharfenberg ja muut… Mahtais olla yhtä hauskaa lähteä sinnekin kuin täällä luhnustella."
Hän seisoi käytävän vaatekaapin edessä, hajamielisesti tuijottaen eteensä, kun Inger-Johanna tuli sinne ulkoa.
"Tahdotko nähdä jotain?" sanoi kapteeni — "Korkeavartiset kenkäsi niiltä ajoilta, kun olit pikkutyttönä!"
Inger-Johannaa eivät taloudenpuuhat miellyttäneet, vaan hän osoitti suurta ripeyttä ulkotöissä. Puutarhaa piti laajennettaman, ja Thinkan tuloksi piti kukkamaitten olla valmiina ja aita pantuna.
Siellä hän seisoi puutarhassa leveälierinen olkihattu päässään, varhaisesta aamusta asti. Oli niin rauhallista tehdä työtä raikkaassa ulko-ilmassa, kun pääsi neuleensa ääressä istumasta ja ajattelemasta!
— Kapteeni käyskenteli nureana paikasta toiseen ja vaikerteli menoa asevelvollisten harjoituksiin. Äiti oli monta kertaa ehdoitellut, että lähetettäisiin Ristiä hakemaan; mutta nyt päättivät hän ja Inger-Johanna yhdessä, että siitä piti tosi tehtämän.
Tulihan sitä aina levollisemmaksi sen jälkeen, kun tohtori oli käynyt.
Leiriin hänen piti, se oli tietty! Vähäsen juoksumarssia joka päivä, se olisi oivallista, vähentäisi liikaa lihavuutta ja panisi veren säännölliseen liikkeesen… "Et sinä ole koskaan puhunut pyörryttämisestä, kun olet siellä ollut, Jäger! — Se on juuri tepsivä keino, ja se voi sallia sinun tyhjentää lasillinen punssia tällä puolen joulua!"
Gülcken ollessa käräjämatkoilla, tuli Thinka kotiin käymään.
Siellä taas sisaret asuskelivat ja puhelivat yhdessä, kuten entisinä aikoina, mutta ei kumpikaan heistä enää kysellyt mitä mahtoi olla ulkopuolella heitä, tuossa avarassa maailmassa…
He sitä kyllä jo olivat nähneet kumpikin.
Kapteenista tuntui niin hyvältä, hän sanoi, kun näki Thinkan istuskelevan kutimensa ja kirjansa ääressä, väliin portailla väliin puutarhassa…
"Hän huomaa kaiketi nyt itsekin, miten hänellä on hyvä olla", sanoi hän äidille.
Kapteeni usein kertoi tätä samaa; näytti siltä, kuin hän olisi tuntenut hiemasen levottomuutta tässä kohdassa. Inger-Johanna oli auaissut hänen silmänsä ja hän taisi ainakin aavistaa sitä mahdollisuutta että nais-ihminen kuitenkin saattaisi tulla onnettomaksi edullisissa naimisissa.
Vaan hän rauhoitti itseään alituisesti sillä ajatuksella, että siten saattoi olla ainoastaan senlaisen tytön laita, kuin hänen Inger-Johannansa, joka oli suorastaan poikkeuksena koko sukupuolestaan, ja jolla oli niin etevät luonnonlahjat ja jonka oli niin vaikea alistua toisen tahdon alle.
Mutta tavallisille tyttölapsille ei ole tarpeellista antaa ajatuksilleen ja tunteilleen senlaista valtaa; — ja Thinkahan oli kuin luotu elämään ja olevaan toisen tahdon mukaan!…
Mutta tämä kysymys se kuitenki käänteli ja väänteli kuin mato vatsassa.
— — "Katso, Inger-Johanna!" sanoi Thinka portailla, "oletko huomannut, miten isä näyttää kyyristyneeltä tuolla aidan vierustalla kävellessään; miten onkaan, niin unohtuu häneltä piippukin; se on vaan puoleksi poltettu, kun se sammuu"…
"Vai on hän sinusta niin muuttunut", sanoi Inger-Johanna tuumailevaisena iltasella makuuhuoneessa, ryhtyen jälleen heidän entiseen puheesensa. "Isä raukka! — hänen on niin vaikeaa tähän mukautua… Minähän olin paraadihevoseksi määrätty… Mutta luuletko, että hän nyt enää tahtoisi meitä kumpaakaan pakoittaa?"
"Sinulla on voimaa Inger-Johanna! Ja se on varmaankin oikein… Mutta hän on tullut niin leppeäksi", huokasi Thinka; — "ja sehän se juuri on, joka minuun käy kipeästi"…
Mitä likemmäksi aika tuli, sitä enemmän rupesi kapteeni huolehtimaan lähtöönsä harjoituksiin, ja äiti vihdoin rupesi uskomaan, ettei tainnut olla hyvä lähteäkään, koska hänellä itsellä kaikki halu ja ryhti näkyi kadonneen. Jäger käyskeli aivan yksinään päivät pitkät, ikäänkuin hän olisi ruvennut arastelemaan ihmisiä.
Ja ensimmäinen valonvivahdus, jonka äiti oli pitkään aikaan hänen kasvoissaan huomannut, näkyi silloin, kun äiti ehdoitteli, että pyydettäisiin Ristiltä lääkärin todistusta.
Se asiahan kävi kyllä helposti, kun se vaan ensin oli alkuun pantu. Mutta vähän rupesi mieltä karvastelemaan, kun myöntymys hänen virkavapauteensa tuli postissa.
Hän oli äkäisellä tuulella ja ajatteli niitä kaikkia, jotka siellä olivat koossa… Nyt kaiketi kapteeni Wonderthon pilaisi häneltä väen hänen poissaollessaan… Ja yks ja toinen kaiketi toivoi hänen ottavan eroa virastaan… Mutta hänpä niitä sillä ilahduttaa, että pitää kiini viimeiseen asti, vaikka sitte pitäisi juoda huitua koko vuosi umpeen!…
Tuo hänen mielestänsä niin suuresti kiihoittava leiri-aika oli nyt ohitse ja hän oli äidin kehoitusten johdosta vähitellen ruvennut myöntymään pieneen huviretkeen naapuripitäjään, kun pieni kirjelippu tuli postissa Jörgeniltä ja saattoi heitä kaikkia hyvin huolelliseksi.
Hän ei sanonut enää jaksavansa istua huonoimpana oppilaana luokalla ja oli ruvennut erään laivan palvelukseen, jonka samana iltana piti kulkea Englantiin. Siellä luuli hän jonkin keinon keksivänsä, millä Amerikaan pääsisi ja toivoi siellä oppivansa sepäksi, koneenkäyttäjäksi tai joksikin muuksi. Hän ei tahdo laimiinlyödä kirjoittamista rakkaille vanhemmilleen, jotta he saavat kuulla, miten hänen kohtalonsa muodostuu.
"Kuules, äiti!" sanoi kapteeni matalalla, vapisevalla äänellä, kun hän oli ehtinyt tointua ensi hämmästyksestään… "Se Grip, se on meille paljo maksanut! Ei tämäkään muuta ole kuin hänen opetuksiaan"…
* * * * *
Oli jo syksyä kappaleen matkaa kulunut. Lunta oli satanut ja sulanut pari kertaa ja nyt se taas oli kuin puhallettuna pois paljailta, routaisilta teiltä.
Kukkulat ja mäenrinteet olivat valkoisia, sieltä täältä vaan näkyi punasta ja keltasta puista karisseista, maahan jäätyneistä lehdistä, ja järvi välkkyi tummansinisenä, valmiina jäätymään.
Kolinaa kaikui jäiseltä tieltä niin että kaiku vastasi lokakuun hiljaisuudessa; aidanseipäillä istui variksia, toiset jäivät, toiset lentoon lähtivät.
Kärryistä se senlainen rymäkkä tuli, ja niissä istui, pitkä ruoska kädessä, turkit ja päällyssaappaat yllä, Giljen kapteeni.