"Tulkaa! — no, eihän se mitään tee, vaikka meidän täytyy mennä keittiön läpi … tulkaahan tänne kuistin portaille! Näettekö tuon aukean kohdan tuolla metsässä?… Sieltä otimme hirret sikoläättiin kaksi vuotta sitten."
Hän lähti avopäin ulos pihalle.
"Marit, Marit, täällä on muuan, joka tahtoo nähdä porsaitasi. Nyt tulee tarkastus.
"Siinä on porsaita, seitsemänkin — näettekö?
"Öh, öh, niin — kuuletko Marit…
"Kas tässä maa pohjaa, näettekö. Tässä oli ennen kerrassaan vetelä lätäkkö; tuolta ylhäältä ojasta juoksi myötään vettä, mutta nyt, — näettekö rännin tuolla? — kuiva kuin ruuti."
Nyt tai ei milloinkaan on yritys tehtävä!
"… Ja nyt ne ovat kaikki herroiksi tuolla sisällä", jatkoi kapteeni.
"Kaikki seitsemän taalariako? — noh, mitä minä sanoin, kaikkiko viisi porsasta?"
"Mitä?"
"Tässä on lakkisi, isä?" sanoi Jörgen sisältä tullessaan… "Ja siellä on Foss'ista muutamia ihmisiä, jotka odottavat."
"Vai niin, — kurkistamme vaan vähän talliin."
Siellä seisoi Musta ja Ruuna, olivat juuri valjaista päässeet, märkinä ja pörrösinä, auran vetämisestä pellolta tultuaan.
"Oivallinen hinkalo, eikös ole? — ja näkösää täällä on, ei hevosten tarvitse kaihisilmäisinä tulla tallista pihalle… Puli, pu — li, onko se Musta hiessä?"
Siellä oli lämmin väkevä tallinhaju, — ja vihdoinkin…
"Herra kapteeni! minulla olisi teiltä jotain pyydettävää —"
"Mutta kuulepas, Ola!" huudahti tämä, "katso ruskean seimeä!… Mitä varten nuo riivatut lastut tuossa ovat? Kun se ei vaan seimeänsä pureksisi!"
"Ho, ho, ho, — kaukana siitä!" nauroi Ola veitikkamaisesti; ei hän vieraitten läsnä-ollessa tunnustanut, että kapteenin ruskealla oli senlaisia elkeitä!
Kapteeni oli käynyt aivan punaseksi; hän sieppasi lakin päästään ja lähti tämä kädessä äkkiä ulos… "Mokoma jankuttaja olet sinä hevoshuijariksi"…
Hän ei enää tuntunut olevan taipusa pyyntöjä kuulemaan.
Illan siimespaikasta, ladon seinustalla tulivat esiin nämät mainitut kaksi miestä.
"Onko nyt sopiva aika tulla ihmisten luo?" vihoitteli kapteeni… "No niin, — pitää siis konttoriin taas!"
Sitä pikaa astui hän pihan poikki, vilkasi kaivolle ja viittaili arkihuoneen ikkunaa kohti:
"Pikkutytöt! … Inger-Johanna … Thinka!" huusi hän yhä kovemmalla äänellä. "Kysykää äidiltä, pitääkö lihakappaleen olla tuossa kaivon päällä mätänemässä."
"Marit on nostanut sen ylös, se paistetaan tänä iltana", koetti Thinka hiljaisena puolustella.
"Niinkö? — Eihän sen siltä tarvitse olla Vahdin saatavissa!…
"Viekää ylioppilas puutarhaan, että hän saa syödä muutaman viinimarjan!" Tämän hän huusi ovesta, juosten samalla ylös konttorin portaita.
— Arent Gripin tuuheatukkainen ruskea pää mataline lakkineen pisti viinimarjapensaitten välistä pitkän hetken pellavatukkaisen, solakan Thinkan vieressä näkyviin. Hän puheli alussa koko lailla paljon, ja hänen vilkkaat, ruskeat silmänsä eivät Thinkan mielestä näyttäneet ensinkään pahoilta; ja Thinka alkoi tuntea oikein lämpimiä tunteita häntä kohtaan.
* * * * *
Grip löysi seuraavana aamuna korjatut ja siistityt saappaansa vuoteensa vierestä, ja sisälle tuotiin tarittimella sekä kahvia että aamiaista. Hän oli sanonut lähtevänsä aikaisin.
Nyt ei ollut enää arveleminen, vaan tuo ratkaiseva askel oli ummessa silmin, suin päin heti otettava!
Hänen tullessaan makuuhuoneestaan, seisoi kapteeni portailla piippuaan polttaen. Hänen punasessa niskassaan, jossa sotilaskauluksen solki kimalteli, pisti peruukin alta muutamia harmaita hiustukkuja esiin. Hän katsoi tyytymättömän näköisenä aamu-usvaa, tutkien pitikö sen laskea vaiko nousta, voisiko hän siis alkaa heinäntekoa…
"Vai te ai'otte lähteä nyt, ukkoseni?"
"Herra kapteeni! voitteko … tahdotteko lainata minulle" — ensi rohkeudessa aamulla oli hän tuumaillut pyytää viittä, mutta portailla se jo hupeni neljäksi ja nyt pyysi hän kapteenin edessä seisoessaan — "kolme taalaria? Olen menettänyt jok'ikisen killingin, mitä minulla oli Kristianiasta lähtiessäni. Lähetän ne heti postissa takaisin!"
Kapteeni yski. Hän oli pari kertaa aavistanut jotain tänlaista tuon veitikan elkeistä eilen… Niinpä kyllä — tuonlainen ylioppilas, siinäkö olisi miestä lähettämään rahakirjeitä!
Hänen suunsa vetäysi häijyyn nauruun. Mutta äkkiä näytti hän jälleen hyväntahtoiselta ja sanoi suopealla äänellä:
"Kolme taalariako sanoitte? — Jos minulla edes itselläni olisi senkään verran, ukkoseni! — vaan täällä on tavan takaa kesäiseen aikaan raha mennyt menojaan tuulen muassa"…
Hän pisti kätensä takin povitaskuun ja sitte neuvotonna jälleen tyhjänä ilmaan.
"No niin! … niin!" tuli tuskaloisen hetkisen perästä. "Jos varmasti saan rahani takaisin, niin voinhan kuulustella äidiltä eikö hänellä olisi muutamia äyriä antaa talouden kassasta … senkään verran jotta voitte edes päästä voudin taloon taikka pitäjänkirjurille. Ne ovat hyviä ihmisiä, tunnen heidät; he auttavat, kun vaan sanankaan sanoo!"
Kapteeni lähti ahneesti piippuansa imien kyökin ovea kohti äidin luo, joka seisoi ruokahuoneessa aamiaista jakamassa; hänellä oli heinäväkikin talon ruuassa.
Kapteeni viipyi jotensakin kauan.
"Totta tosiaan olikin äidillä kolme taalaria, ne minä häneltä anastin teitä varten.
"Ja siis hyvästi jääkää! Lähettäkää joskus kuulumisia itsestänne"…
"Lähetän kyllä ja rahoja myös!" ja ylioppilas lähti mielissään matkaansa.
Äiti oli ensin seisonut ääneti, hetkisen aikaa ummistaen huuliansa, vaan sitte ilmaisi hän ehdottomaksi mielipiteekseen sen, että jos kapteeni auttaisi, niin tulisi hänen heti antaa kaikki kolme. Tiettiinhän, ettei heillä liikoja ollut… Sillä ei ollut suotavaa, että tuo vieras juoksisi henkikirjurin ja voudin talossa ehkäpä pappilassakin, sen tähden kun hän ei olisi muka saanut kuin muutaman äyrin Giljellä!
— Thinka kertoi kerran toisensa perästä kaikesta, mitä hän ylioppilaan kanssa oli haastellut.
"Mitä hän sitten sanoi?" tutki Inger-Johanna.
"Hän oli niin hupainen koko ajan, niin, en ole milloinkaan kuullut niin hupaista!"
"Noh, etkö sitte muista jotain siitä mitä hän sanoi?"
"No niin — todellakin, hän kyseli, miksi luet ranskaa. Sinusta tehdään kenties papukaija, niin että muiden mukaan voisit haastella, kuin kaupunkiin tulet"…
"Vai niin, — mistä hän tiesi, että minä lähtisin kaupunkiin?"
"Hän kyseli, kuinka vanha sinä olet, ja sitte sanoin, että kohta pääset ripille ja kohta matkustat sinne. Hän tuntee hyvin kuvernöörin perheen; hänellä oli ollut kirjoitusta tai muuta senlaista heidän konttorissaan ylioppilaaksi tultuansa."
"Niin, senlainen tuttavuus!"
"Mutta sinä et sopisi sinne, sanoi hän; ja tiedätkö miksi?"
"En."
"Tahdotko tietää? Sinä laulaisit muka liian paljon omalla nokallasi."
"Mitä … sanoiko hän niin?" Inger-Johanna rypisti otsaansa ja katsoi terävästi ylös, niin että Thinka kiirehti lisäämään:
"Sen, joka tulee sinne, pitäisi voida mukautua kuin lanka kuvernöörin rouvan ympäri, — sanoi hän, … olisipa vahinko, jos niin aikaisin katkeaisi kaunis niskasi."
Inger-Johanna heitti päänsä somasti taaksepäin ja hymyili. "Onko nyt kuultu mokomia!"
* * * * *
Thinka oli matkustanut Rysylkeen. Hänen paikkansa pöydässä, asuinhuoneessa, makuuhuoneessa, makuukamarissa oli tyhjä. Kapteeni vähä väliä kutsui häntä…
Eikä ollut Inger-Johannakaan kotona kuin tänä viimeisenä iltapäivänä enää.
Hylkeennahkainen kirstu uusine rautavanteineen oli porstuassa ammollaan auki täyttämistä varten. Kärryjen rattaita oli vasta voideltu liiterissä, niin että rasva tiprueli aksiloista, ja Iso-Ola, jonka seuraavana aamuna tuli lähteä kyytiin tuolle kolmipäiväiselle matkalle, syötti Pikku-Mustalle kauroja.
Kapteenilla oli sinä päivänä paljo vaivaa; ja matkakirstun ahtaamista ei kukaan osannut niin hyvin kuin hän!
Äiti toi hänelle tarkkaan toisen kappaleen toisensa perästä noita uusia kalliita vaatteita; Giljen liinaa vaan ei tarvinnut hävetä, ei kuvernöörin rouvankaan edessä…
Vaan se oli onnetonta, että veri niin nousi Jägerin päähän kun hän oli kumarassa!…
"Hei!… Kas niin! — En ymmärrä, mitä ajattelet, äiti! kun tuot tuonlaisen kantamuksen pumpulisukkia yht'aikaa?… Sitä minä tahdon ja sitä ja sitä!"
Se oli tietty, hän oli tottunut matkustamaan…
"Mutta sinä et kärsi kumartua noin paljon, Jäger!"
Kapteeni ojensi itsensä äkkiä suoraksi:
"Luuletko Ison-Olan ymmärtävän niin paljo kuin voidella hevosen niskalyötöstä Riian palsamilla … ja ymmärtävän ottaa sitä pulloa laukkuunsa. Jos en minä olisi taaskaan sitä muistanut, niin olisi Pikku-Musta ajettu pilalle. Juokse, Thea, sanomaan sitä hänelle."
"Ei auta!" puhkuili kapteeni kärtyisästi, "minun täytyy itse mennä katsomaan, että se asia toimitetaan kunnollisesti!"
Siellä tuli hetken hiljaisuus siksi kunnes kapteenin askeleet lakkasivat kuulumasta. Silloin alkoi äiti suurella kiireellä kirstua täyttää:
"Paras on estää isältä päänhuumausta!"
Kirstun sisällys kohosi kerros kerrokselta kunnes valkonen käsiliina pantiin päällimmäiseksi peitteeksi, eikä enää puuttunut muuta kuin kannen päälle istuminen ja lukon kiinni vääntäminen. —
Illemmällä oli suurin homma ja vaiva ohi. Äidin makeista makein voipuuro ja viinimarjakaste oli jo pöydällä juhlallisena muistutuksena siitä, että yhtä vähemmäksi jälleen oli tuleva perheellinen piiri.
Syötiin ääneti, muuta melua kuulumatta kuin hopealusikkain kolinaa.
"Tuossa, lapseni! Ota isän suuri kuppi… Ota se, koska isä sitä tarjoo!"…
Totta tosiaankin, hän oli kaunis tuo silmäterä!… Kas vaan käsiäkin, kun hän syö! — hän oli kalpea ja hieno kuin muna.
Kapteeni huokasi ahdistetuin mielin ja lykkäsi lautasen pois luotaan.
Kyyneleet puhkesivat Inger-Johannan silmiin…
Ei kukaan tahtonut lisää…
Nyt käveli kapteeni edestakaisin hyräillen ja lattiaan tuijottaen…
Oli surkeaa nähdä isää niin suruissaan.
"Kirjoita kerta kuukaudessa, lapseni, — ja tarkasti kaikesta, kuuletko? — vähäisiä ja isoja asioita … niin isälläkin on jostain iloita!" kehoitti äiti, heidän korjatessaan ruokaa pöydästä. — — "Ja kuulepas vielä, Inger-Johannani!" jatkoi hän, kun he olivat kahden kesken ruokakamarissa, — "jos niin on, että kuvernöörin rouva tahtoo lukea kirjeesi, niin pane pieni risti kirjeen alle… Mutta, jos sinulla on jotain vaikeuksia, niin mene täti Aletten luo piispan taloon, — niin saan kuulla siitä, kun Iso-Ola käy kaupungissa… Tiedäthän, ett'ei isä kärsi mitään hentoa tunteellisuutta."
"Kuvernöörin rouvako lukisi mitä minä kirjoitan sinulle ja isälle? — sitäpä tahtoisin nähdä!"
"Sinun täytyy mukautua hänen tahtonsa jälkeen, lapseni! Se on helppoa, jos sinulla vaan on hyvä tahto … ja täti on niin kovasti hyvä kaikille, joista hän pitää, ja jotka tekevät hänen tahtonsa mukaan… Sinä tiedät miten paljo siitä riippuu, jos sinä tulet hänen suosioonsa — kyllä ymmärrät — saat ehkä jotain häneltä periä. Kun hän sinua käski luoksensa, ajatteli hän luultavasti ottaa sinua tyttären sijaiseksi."
"Minäkö muitten tyttäreksi? — minut otettaisiin pois sinun ja isän luota! Ei milloinkaan, mieluisammin en ikinä sinne matkusta!"…
Inger-Johanna istahti jauhokirstun kannelle ja alkoi ääneen itkeä.
"No, no, tyttöni!"… Äiti silitteli kädellään hänen hiuksiansa; "me emme tahdo sinua kadottaa luotamme, sen kyllä voit arvata" … hänen äänensä vapisi… "Tätä tehdään sinun omaksi hyödykses, lapseni! Millä luulet teidän kolmen tytön tulevan aikaan, jos isä kuolisi? Meidän pitää iloita, kun näin edullinen tilaisuus taritaan, emme saa sitä hyljätä … muista sitä, muista alati sitä, Inger-Johanna! — Sinulla on kyllä ymmärrystä, vaan opi myös hallitsemaan tahtoasi; juuri siinä sinua uhkaa vaarat, lapseni!"
Inger-Johanna loi silmät äitiinsä melkein tuskan katseella. Kipeä taistelu syntyi hänen tajunnassaan… Häntä, joka aina keinon keksi, näkyi nyt äkkiä neuvottomuus hämmentävän…
"En siedä, että tyttö on poissa näkyvästäni tänä iltana, — annatte minun olla yksin tuolla sisällä!" sanoi kapteeni, tullessaan narisevasta ovesta… "Et ajattele ensinkään, äiti, miten yksinäiseksi ja ikäväksi tämä tulee minulle!" Hän puhkuili kuin valaskala.
"Nyt tulemme kaikki sisälle… Ja ehkä isä laulaa vähäsen tänä iltana?" kehoitti äiti.
Kapteenin uljas, vaan tähän aikaan jo hieman ruostunut basso-ääni, oli hänen ylpeytensä aiheita nuoruuden ajoilta.
Pianolta korjattiin kirjat ja paperit, kansi oli avattava, kun isä lauloi.
Siinä se seisoi, tuo vanha soittolaite keltaisine hampaineen ohuein tärisevine äänineen ja useampine katkenneine kielineen; ja äiti säesti laulua, vaan jäi siellä täällä jälkeen, ikäänkuin pussi, joka putosi kärryiltä, hevosen kuitenkin väsymättä laukatessa tietä eteenpäin. Isän maltittomuutta hän sieti stooillisella levollisuudella.
Tänä iltana esiteltiin "Vikingabalken" ja lauluja Frithiofin sadusta…
Hän lauloi, niin että ikkunanruudut tärisivät.
IV.
Vuosi oli taas yksi vierinyt — joulu oli mennyt, oltiin puolivälissä helmikuuta.
Kapteeni istui kahden kynttilän ääressä polttaen tupakkaa ja lukien. Pöydän toisessa päässä sai Jörgen käyttää kynttiläin valon hyväkseen, kun hän siinä istui läksyinensä; hänen piti siinä venytellä määrätyt tuntinsa, siitä vähän väliä, taisiko läksynsä vai eikö tainnut niitä.
Kuuraiset ikkunaruudut kimeltelivät kuutamossa valkoisina kuin marmori; niistä kuvastui toinen ikkuna arkihuoneen pimeälle peräseinälle.
Kuuluipa varmaan kulkusia!…
Jörgen kohotti keltaista, karkeatukkaista päätään kirjasta ylös. Hän kuuli sen jo toistamiseen kaukaa joltakin ahteelta.
"Minä kuulin kulkusia tieltä", mutisi hän … "hyvin kaukaa."
"Loruja, — lue läksyjäsi vaan, poika!"
Mutta vaikka kapteeni näytti olevan tutkimisiinsa lujasti kiintynyt, tarkkailivat hänen korvansa kuitenkin jokaista ääntä…
"Kauppiaan aisakello se on, luulen minä, se kuuluu niin komealta", virkkoi Jörgen jälleen.
"Jos vielä kerran minua häiritset, niin saat kuulla kulkusten helisevän ympäri korviasi!"
Maakauppias Öjseth oli niitä vieraita, joita kapteeni kaikkein epäkernaammin olisi nähnyt taloon saapuvan! Tämä kirjoitti, kirjoitteli uudestaan ja uudestaan muistuttamaan kolmestakymmenestä taalaristaan, joiden hän luuli muka saamattomissa olevan… "Hm, hm", mutisi kapteeni punaisena kasvoista ja luki eteenpäin lujasti päättäen, ettei tahtonut nähdä tuota miestä ainakaan ennenkuin seisoisivat huoneessa suutatusten.
Aisakello vaikeni todellakin pihalla.
"Hm, hm!"…
Jörgen kavahti pystyyn.
"Siirry sinä, poika, vaan paikaltasi, niin hakkaan sääresi ja kätesi palasiksi!" raivosi kapteeni punasena kuin kupari. "Istu, — istu hiljaa ja lue!"
Hän itse istui myöskin hiljaa. Tuo kauppiasraato saa kyllä itse panna kiini hevostansa tankoon porraspäässä ja auttaa itseänsä miten parhaiten taisi.
"Ulkona puhutaan … Iso-Ola"…
"Suusi kiini!" sanoi kapteeni synkällä, syvällä bassoäänellä ja iski poikaan senlaisen silmäyksen, joka olisi voinut naulata lattiaan kiini.
"Mutta, isä, sehän on" — Samassa retustettiin häntä tukasta ja hän sai aikamoisen korvapuustin, niin että hän lensi keskelle lattiaa.
… "tohtori!" ulisi Jörgen.
Samassa hetkessä nähtiinki että Jörgen oli todellinen marttiira, sillä tohtorin lyhyt, neliskulmainen olento ilmestyi oveen.
Turkit olivat napista auki ja hänen pitkä vyönsä laahasi maata. Hän piti kelloa kädessään:
"Paljoko kello on?"
"Sinä, sen kadotukseen tuomittu helvetin sikiö, sinähän siinä tuletkin,
Rist!"…
"Paljoko kello on, kysyn minä, katso!"…
"Ja tämän tähden olen täällä Jörgeniä kurittanut… No, no poika!
Pääset läksyistäsi ja saat pyytää siirappia puurolle tänä iltana.
Juokse pian äidin luo ja sano, että Rist on täällä!"
Kapteeni aukasi kyökin-oven: "hoi Marit! … Siri! — — tulkoon piika sisälle vetämään päällyssaappaita tohtorin jaloista! Koko seurakunnan taudit istuvat kai vaatteissasi".
"Paljoko kello on, kysyn minä, — etkö voi katsoa!"
"Viisi minutia yli puoli seitsemän."
"Kolme penikulmaa ajettu kahdessa ja neljännestunnissa Jölstadista
Liinukalla tänne asti, — sepä on jotakin!"
Tohtori oli saanut turkit yltään. Tuo lyhyt, vantera mies leveine kasvoineen ja punaisine partoineen seisoi melkein uponneena suuriin, pitkävartisiin matkasaappaisinsa:
"Ei, ei!" tiukkasi hän palvelustytölle, joka aikoi vetää niitä hänen jaloistaan… Kuulepas, Jäger, tuletko kanssani pihalle koettamaan Liinukan toista takajalkaa. Se alkoi vähä nilkuttaa, niin näytti minusta tuolla eräässä ahteessa ja ontua."
"On kaiketi hiemasen nyrjähtynyt!" Kapteeni sieppasi kiihkeänä lakkinsa pianon päältä ja seurasi vierasta.
He seisoivat reen vieressä vähissä vaatteissa jäisessä pakkasessa ja tarkastelivat Liinukan reisiä ja nostelivat sen vasenta takajalkaa. He seurasivat sitä talliin vielä tarkempaa tutkimusta tehdäkseen.
Kun palasivat sieltä, olivat he kiivaassa väittelyssä.
"Sen minä sanon, että yhtä suurella syyllä voit sanoa sillä olevan räkätautia takajaloissa… Jos et paremmin ymmärrä ihmisten parantamista kuin hevosten, niin en anna neljää äyriä koko tohtorin tutkinnostasi."
… "Se sinun Ruskeasi, Jäger! Kummallistapa ruokaa se syö. Eihän se toki mahtane pelkkiä seimenlastuja syödä?" ilkkui tohtori veitikkamaisella ivalla.
"Mitä? — näitkö sinä sitä, sen … lurjus!"
"Kuulinhan sitä, kuulin, — panihan se kuin saha siellä pilttoossansa.
Mokoma junnari on sinua veijannut oikein hyvänpäiväisesti!"
"Eikä niinkään, ei niinkään! Vuoden kuluttua se jo on yhtä komea kuin muutkin Jägerin hevoset… Mutta sen sanon, että hyvän kaupan teit, kun ostit Liinukan viidelläseitsemättä."
"Kuudellakymmenellä ja harjakannu päälliseksi … mutta minä en sitä möisi, vaikka tuossa paikassa siitä antaisit sata!"…
Edustuvassa odotti rouva.
Aslak oli telannut jalkansa viime torstaina hirsimetsässä, — rouva oli sitonut haavan; — ja itsellinen Andres makasi keuhkokuumessa; lukkari oli käynyt iskemässä suonta; lapsia oli tupa täynnä … mikä tulisi neuvoksi jos isä kuolisi!
"Vetäkää muutamia kuppisarvia selkään, ja jos hän ei siitä virkoo, niin pitää vielä hyvästi suonta iskeä".
"Hän oli pyörtyä viime kerralla", muistutti rouva vähän arvelevaisena.
"Laskekaa verta pois! laskekaa verta pois! — Veren pitää vähetä rinnasta, muuten polte hänet lopettaa. Huomenaamulla menen tupaan katsomaan häntä… Ja Thean kaulaa pitää voidella kamferttilinjamentilla, kääritään villasukka ympärille ja sitte sänkyyn hikoilemaan — ja kelpo lusikallinen resiini-öljyä tänä iltana! — Kamfertilla voitte myös voidella ruotimuorin sydänalustaa, jos hän kovasti rupeaa valittelemaan. Saatte sitä lisää vielä"…
— Illallisen jälkeen istui talon vanha ystävä piippuineen ja punssilasineen toisessa päässä sohvaa ja kapteeni toisessa. Tuo punanen hohde tohtorin nenällä ja poskilla ei yksistään ollut seurauksena tästä muutoksesta pakkasesta huoneen suloiseen lämpöön. Ihmiset puhuvat, että hän vanhanpojan-yksinäisyydessään aika lailla lohdutteli itseänsä väkevältä maistuvilla.
He olivat jo pakinoineet kylläksi asti hevosista ja viimevuotisista muistoistaan Mon kartanosta, kunnes nyt puhe kääntyi perheellisiin seikkoihin.
"On, näetkös, kuulumisia sekä kaupungista että länsipuolelta… Vanha Alette-täti kirjoitti ennen joulua, että kuvernöörin rouva nyt kyllä on saanut luokseen sen, jonka kanssa hän sai koetella sekä makeat että karvaat"…
"Enkös sitä sanonut?" sanoi tohtori, "ensimäinen, mikä maneesissa on tehtävä, on hevosen luonteen tutkiminen. Ja Inger-Johannan luonne ei ole taipuvaisimpia; sitä pitää hyvyydellä voittaa."
— "Ja ett'ei käly koskaan ollut ajatellut moisten syntyperäisten ainesten siinä määrin voivan kehittyä autiolla maaseudulla."
Kapteeni veteli kiihkeänä savuja piipustaan … kun se äiti nyt päättäisi tuon pitkällisen pöydästäkorjaamisen, että vihdoinkin saataisiin esille tyttärien kirjeet!
"Voit ajatella, että se on vasta omituinen pelikaani tuo henkikirjuri Rysylke'ssä! — komentelee ja tömisee … pitää ihmiset kurissa niin hyvin kodossaan kuin konttorissa. Mahtaneekohan tuo milloinkaan hakea sieltä pois: sillä sitä hän uhkailee joka kerta, kun näkee jonkin viran olevan avoinna, kirjoittaa Thinka…
"Anna meille kirjeet, äiti! — ja silmälasini", virkkoi kapteeni, kun rouva tuli sisälle.
"Ensin se kirje, joka tuli Marraskuussa, niin saat sinä, Rist, kuulla kummityttösi tulosta kuvernöörille"…
… "Kun Iso-Ola nosti kapineita kadunpuolisesta ovesta ylöskäytävään, oli minulla eniten halua istua uudestaan rattaille ja ajella toiset kolme päivää takaisin kotiin; mutta sitte ajattelin samassa: paras on marssia rohkeasti eteenpäin, kuten isä sanoo! Minä menin portaita ylös palvelijan ohitse ja aukaisin oven. Siellä oli niin valoista ja naulikoilla paljo päällysvaatteita, hattuja ja huiveja, ja pari kertaa pujahti ohitseni pari palvelusneitsyttä kantaen tarittimia ja teekuppia, katsomatta vähääkään minuun. Mutta minä ajattelin, että se, joka nyt tällaisiin oli joutunut, oli juuri teidän tytärkultanne! Päällysvaatteet riisuin yltäni yks kaks; — naputin ovelle kerran, kaksi, olin kuin unissani, ja sitte tartuin lukkoon ja väänsin sen auki. Kas niin, siellä ei ollut ketään! Siellä oli toinen ovi ja sen edessä uutimet, joita tarvitsi vaan hiukkasen vetää syrjään ja — samassa pujahdinkin niiden läpi ja seisoin keskellä kaikkea! Niin, mitenkä tästä kertoisinkaan. Se oli nurkkahuone, tuo, johon saavuin; siellä on pelkkiä mahognysia huonekaluja ja pehmeiksi topatuita nojatuoleja ja sohvan yläpuolella on kultapuitteisia tauluja; kaikki jotenkin tummaa. Mutta tuosta en nähnyt rahtuakaan silloin, sillä minusta näytti ensimmältä kuin olisi ollut melkein pimeä. Mutta siellä oli tuonlainen suloinen hämäryys vaan. Korkean pöytälampun päälle oli pantu varjostin, ja lampun ympärillä oli kokonainen seura! Nurkkasohvassa istuivat rouvat juoden teetä ja monta muuta.
"Minä seisoin keskellä lattiaa, ja luulin, että punasenruskeassa arkihameessani ei olisi moitteen syytä.
"Täti Zittow!… Sain minä sanotuksi.
"Kuka se on?… Mitä?… Eihän vaan rakas Inger-Johannani? — Mieheni sisarentytär! sanoi eräs nainen pöydän luota… Sinähän olet kuin tuore metsän ruusu, kun vielä on sadepisareitakin kasvoillasi … ja kylmä näyttää sinun olevan! — hän tarttui minua kädestä kiinni. Mutta näin kyllä hänen katselevan pukuani. Saat nähdä, että se on liian pitkä liivistä — sanoin minä; samaahan sanoin jo kotona! Mutta sitte unohtui koko pukuni, sillä tuohan olikin täti ja hän syleili minua ja sanoi: tervetultuasi, rakas lapseni! Arvaan että kuppi kuumaa teetä nyt on hänelle hyväksi, neiti Jörgensen! Ja käskekää Minan laittaa hänelle makuuhuone kuntoon ylhäällä vintillä! Ja sitte vei hän minut istumaan pehmeään nojatuoliin seinällä.
"Siellä istuin minä hämärässä teekuppi ja rinkeli kädessäni, — millä tavoin ne minulle tulivat sitä en muista, — ja ajattelin minäkö tässä istun vai kuka?
"Ensin ei ollut helppoa nähdä niitä, jotka istuivat ympäri huonetta pehmeisin nojatuoleihin vajonneina. Aivan minun ääressäni kiikkui ylös ja alas kannuksella varustettu jalka ja punaraitanen housunlahe. Silloin tällöin pisti silmiini joku komeasti kirjaeltu, valkoinen kaulus, kun joku nousi asettamaan kuppinsa pöydälle. Lampun varjostin muodosti ympyriäsen valopiirin huoneesen, tuskin puolen kyynärän etäisyydelle pöydästä.
"Oi, kuinka siellä oli leposaa ja hienoa!
"Aivan lampun varjostimen alla istui täti kumartuneena jonkinlaisen mustan laitoksen yli, jossa oli neekeripoikain kuvia ja poltti suitsutuspaperia; hänen harmakkaat hiuksensa olivat kammatut hirveän säännöllisesti alas otsalle.
"Pöydällä oli kiiltävän kirkas teekeittiö ja sen ympärillä komeita sinisiä kuppia vanhaa Kööpenhaminan porsliinia, samanlaisia kuin ne neljä paria, jotka äidillä on kaapissaan ison-äidin perintöä. Minun piti koko ajan katsoa sivullepäin tädin suuria korvarenkaita, jotka niin loistavina riippuivat kaulan pitsien sekaan. Minusta näytti kuin tuo vanhan-aikuinen, uurnanmuotoinen teekeittiö olisi ollut hänen näköisensä. Oli kuin he olisivat kuuluneet yhteen, — en tiedä miltä ajoilta, vaan eihän toki luomisesta asti. Ja kun keskustelu hetkeksi taukosi ja tuli senlainen hiljaisuus, niinkuin siellä ei olisi ollut yhtäkään ihmistä, surisi ja sihisi keittiö ikäänkuin tädin tanskalaista r:ää sorahtamalla: perintö! perintö! — ja sitte se taas sihisi: Zittow, v. Zittow… Se juttu häilyi mielessäni, jonka sinä, äiti, kerroit minulle tuosta tanskalaisesta Zittowista, joka oli diplomaatina Brüsselissä!"
"Entäs mokomaa! — hänellä on tuo veressään" … nauraa hohotti tohtori.
"Mutta ei siltä näyttänyt kuin täti olisi pitänyt kiirettä minulle setää esitellä. Ja kun hän lähetti neiti Jörgensenin taritsemaan teetä viereiseen huoneesen, jossa herrat korttia löivät, pöllähti päähäni kysyä, enkö minä saisi mennä hänen kanssaan.
"Hyvin kernaasti, lapseni, olisi väärin kauemmin koetella kärsivällisyyttäsi! — Ja sitte, neiti Jörgensen, menette saattamaan pientä matkustavaistamme ylös hänen huoneesensa ja pidätte huolta siitä, että hän saa jotain syödäkseen ja pääsee ajoissa levolle. Mutta minä näin selvästi, että täti veti lampun varjostimen alemmaksi siltä puolelta, josta minun tuli mennä; tuota tulin ajatelleeksi jälestäpäin.
"Mitä? mitä, mitä? sanoi setä; olisitte vaan nähneet miten hän katsoi minuun. Hän oli niin sinun näköisesi, äiti, otsasta ja silmistä, että minä heitin käteni hänen kaulansa ympäri.
"Hän piti minusta kiini ja katsoi minua. Enkö voisi luulla itse täti Eleonoran ilmestyneen eteeni! No, no, elä kuitenkaan kuvittele olevasi niin loistava kaunotar!
"Senlainen oli vastaanotto!
"Vähää jälkeenpäin makasin minä vuoteellani sievässä sinisessä kamarissani pitkähesuisine uutimineen ikkunain edessä. Uunissa oli suitsutusta ja ajattelepas sitä! neiti Jörgensen, joka kutsui minua neideksi! auttoi minua riisumaan vaatteet yltäni ja kätki minut pehmeisin untuvapeitteisin.
"Siinä minä makasin ja tuumailin kaikenmoista, niin että pääni kävi yhä kuumemmaksi, kunnes vihdoin olin ajaa jytkyttävinäni rattailla Ison-Olan kanssa."
"Niin, rattaat ne palasivat tyhjinä kotiin!" sanoi kapteeni huoahtaen…
"Saat nähdä, että hän vielä tulee vaunuissa Giljelle!" tuumasi tohtori.
"Se tyttö oli kaunis!" virkkoi kapteeni liikutetulla mielellä… "Voin nähdä hänen seisovan siellä sedän luona keskellä lattiaa, mustat hiukset nutturalla niskassa. Kun hän oli saanut pitkät hameet ja oli nostanut ylös pitkät lettinsä, jotka ennen aina pitkin selkää riippuivat, oli hän äkkiarvaamatta muuttunut joutseneksi… Muistathan, Rist, miltä hän näytti silloin, kuin pääsi ripille!"
"Mutta rakas Jäger!" sanoi äiti moittivalla äänellä.
Kapteeni aukasi vieläkin yhden suuren, tiheään kirjoitetun postipaperin.
"Tässä saat kuulla lisää; tämä on 23:lta päivältä Tammikuuta.
"Ne rahat, jotka sain kotoa" —
"No, no"…
"Larssonin laskuun meni" —
"Voit jättää lukematta koko tuo sivu", sanoi äiti päättäväisesti.
"No niin! niin, niin — pikku-asioita vaan kaikki nämä … mutta tässä"…
… "Voi, kun et sinä, isä, etkä sinäkään, äiti, saa nähdä kumpaistakaan uutta pukuani! Täti on arvaamattoman hyvä. On mahdotointa kävellä muulla lailla kuin kauniisti tämänkaltaisissa kengissä; ja täti sanoo minun kävelevänkin somasti; tuntuu siltä kuin aina astuisin tanssilattialla. Ja eilen antoi täti minulle puolikalossit, joista lähtee soljet jalan päälle. Oletteko moista kuulleet! Niin, minä suutelin häntä sillä kertaa; sanokoon siitä mitä tahtoo, arvelin. Sillä, tietäkää se, että ensimmäinen sääntö naiselle, sanoo täti, on jonkinlainen arvollinen levollisuus, joka kuitenkin siltä saa olla sydämmellinen! Minulla on sitä luonteessani, sanoo hän, ja minun tarvitsee sitä vaan kehittää, pianoa minun pitää oppia soittamaan ja suorittaa täydellinen kurssi tanssikoulussa.
"Täti on niin äärettömän hyvä minua kohtaan. Mutta on niin kummallista, että aina kun hän tahtoo sulkea ikkunat, tahtoisin minä pitää niitä auki. En tarkoita tietysti alakerroksen kaksinkertaisia ikkunoita, joiden eteen on liimattu paperia, vaan niitä, mitkä ovat omassa huoneessani. Ajatelkaapas, ensiksikin kahdet ikkunalasit ja lisäksi pari kerrosta uutimia, ja sitte nuo monet talot, jotka ovat ahdatut meidän talomme ympärille; eihän sitä voi henkeänsäkään vetää, ja se muka auttaisi, että ylintä osaa ikkunasta pidetään auki kaksi kertaa päivässä!
"Täti sanoo minun kyllä vielä tottuvan kaupungin ilmaan. Mutta miten se tulee tapahtumaan, sitä en tiedä, sillä en milloinkaan saa sitä oikein tuntea; ei kertaakaan ole käteni ahvettuneet koko talvena! Me olemme joka aamupuoli hetkisen ajelemassa, ja iltapäivällä käymme, täti ja minä, puotiloissa, — siinä kaikki. Toista on täällä käydä ulkona kuin kotona, sen arvaatte; kun satuin hyppäämään pienen lumikinoksen yli tullakseni pikemmin rekeen, sanoi täti että jokainen tuonlaisesta heti voisi nähdä jälkiä — luontotilastani. Minulla voisi kyllä olla raudat jaloissa, kuten vangeilla, joita joka päivä näen linnan kohdalla, ja kuitenkin pääsisin liikkumaan niin nopeasti kuin tarvitsee.
"Ja täti on kieltänyt, ett'en saa käydä avojaloin makuukamarini lattialla! Niin, olisitte vaan nähneet hänen hämmästystänsä, kun kerroin, mitenkä Thinka ja minä jään lähdön aikana kahlasimme yli puron päästäksemme oikotietä myllylle! Lopuksi täytyi hänen kuitenkin nauraa kanssani. Mutta minä olen varma siitä, että minua varten ne tohvelit ovat, jotka pistivät esiin eräästä kääreestä; hienot, untuvareunaiset. Katsokaas, niiden sisäänhän sitä sentään koetetaan pusertaa omaa herttaista pikku tahtoani!"
"Pitää kyllä varansa, ett'ei päitsiä niinkään helposti päälle saada", mutisi tohtori.
Rouva huokasi syvästi.
"Sellaiset herttaiset pikku tahdot kasvavat kernaasti juuriksi, ja" — vieläkin syvä huokaus — "nainen ei senlaisella tule toimeen maailmassa."
Tohtori tuumaili tuijottaen lasiinsa:
"Naisen suurimpia ansioita on taipuvaisuus; mutta runoilijat ylistävät uhkeita, ylpeitä neitosia!… Siinä on hieman ristiriitaisuutta siinä"…
"Mitä vielä, ukkoseni! Ja'a heidät kahteen osaan! Sillä rumat naiset, ne enimmäkseen saavat olla taipuvaisia", virkkoi kapteeni.
"Se kauneushan on niin katoovaista, ja parempi on ajatella niitä aikoja, kun täytyy olla taipuvaisena", huomautti rouva kutimensa luota.
"Ranska se sujuu niin että hei vaan!" jatkoi kapteeni kirjeen lukemista. "Minä luen sen aina ennen aamiaista, ja täti on erittäin mielihyvillään ääntämisestäni. Mutta sitten pianon ääreen yhdeksästä yhteentoista, hui, pelkkiä sormiharjoituksia! Sen jälkeen tulee tädin vastaanotto-aika.
"Ja arvaappas, kuka tuli meille toissapäivänä? Ei kukaan muu kuin — ylioppilas Grip! Tuntui siltä kuin olisimme olleet hyvinkin tuttuja ja kuin olisin pitänyt hänestä vielä enemmän kuin ennen, sillä kovin iloiseksi tulin saadessani kerrankin tavata ihmistä, joka tunsi kotini. Vaan ajatelkaapa! minä vähä epäilen, eikö hän koettanut mestaroida tätiä; ja sitte uskalsi hän vielä luoda minuun senlaisen katseen, ikäänkuin minä olisin ollut samaa mieltä kuin hän! Täti oli toimittanut hänelle paikan enon konttorissa, koska oli kuullut hänen tutkintonsa onnistuneen erittäin loistavasti ja että hän oli hyvin lahjakas, vaan ei saanut mitään varoja kotoaan lukujensa jatkamiseen."
"Uskalsin antaa hänelle kolme taalaria … mutta sitä en ymmärrä mitenkä se veitikka jaksoi tutkintonsa suorittaa", sanoi kapteeni.
"Vaan ne hän maksoi takaisin, Jäger, postimaksut ja kaikki."
Kapteeni nosti taas kirjeen kynttilän taakse ja alkoi lukea.
… "Ja sitte täti arveli, että hänen suora käytöksensä tarvitsisi vähä sievistämistä ja kutsui tulevaan viikko-iltamiinsa; täti kokoo niin kernaasti nuorisoa ympärilleen; mutta täti huomasi, että tämä kutsumus oli Gripille kuin käsky jonkun velvollisuuden täyttämiseen. Ja tällä kertaa tuli hän poissa-oloaan pyytämään anteeksi. Sepä oli vieraissakäynti sekin!
"No, saamme Teidät luoksemme jonakin toisena tuorustaina sen sijaan, sanoi täti.
"Te tietänette syyn poisjäämiseeni, vastasi Grip. Se on minun — sivistymätön vastenmielisyyteni niitä yksimielisiä teekuppeja kohtaan, jotka muodostavat korkeimman tuomioistuimen Teidän tee-iltoinanne!
"Kas, kas, kas, naurahteli täti. Ehken suuresti erehdykään, kun sanon, että teillä alkuaan on taipumusta seura-elämään. Siinä vasta kaikki luonteen paraimmat ominaisuudet tulevat näkyviin.
"Kaikki liukkaimmat, pintapuolisimmat tarkoittanette!
"No, no, ei pidä taantua, herra Grip, jos pyytää uskallan!
"Sanoin niin hyvästi kuin suinkin osasin, kunnioitettu rouva;
sillä oikeastaan tarkoitin: kaikki valheellisimmat.
"Te olette taas vastaansanomisen tuulella; ja silloin joutuu
niin helposti tylyksi.
"Minä puolestani vaan luulen, että silloin valhettelee, jos
on väittämättä vastaan, kun toisin ajattelee.
"Silloin uhraa hyvälle tavalle; ilman sitä ei seurusteleminen
olisi mahdollista.
"Ja mitä uhrataan? Totuutta!
"Paremmin ehkä hiukkanen omaa turhamielisyyttämme, tilaisuutta näyttämään jotain loistavaa ominaisuutta; se on luullakseni suuri kiusaus erittäinkin nuorille herroille.
"Mahdollista, mutta — ei sittenkään, virkahti ylioppilas.
Näettekös!
"Mutta sitte sanoi täti, joka ei milloinkaan luovu omista ajatuksistaan: sievä käytöstapa ei ole halveksittava; ja kun näen nokkelan ylioppilaan seisovan konverseeraamassa kädet taskuissa tai rinkuttelevan tuoliaan, niin koetan aina pienellä viittauksella korjata tuota puutetta hänen kasvatuksessaan, — vaikka asianomainen sitte suuttuisi tai olisi suuttumatta äidilliseen suoruuteeni!
"Olisitte vaan nähneet häntä! Kädet pois taskuista ja samassa seisoi hän siinä edessämme suorana kuin kynttilä.
"Jos kaikki olisivat kuvernöörin rouvan kaltaisia, niin kyllä neuvoisin osan-ottoa seuraelämään, hän sanoi, sillä te olette rehellinen vaimo!
"Vaimoko? Rouvaksi tavataan kutsua!
"Tarkoitan olevanne rehellinen kuvernöörin rouva; muuten en sanokaan hyväntahtoinen rouva! ja sitte pudisteli hän ruskean, paksun tukkansa otsalle.
"Mitään valokuvaa en Teistä kotilaisista tarvitse, sillä illalla maatessani kuvailen aina olevani kotona. Näen niin selvästi miten isä kävelee viheltäen lattialla ja sitte juoksee konttorin portaita ylös, ja minä tukistan Jörgeniä ja koputan hänen päätään maantiedekirjalla, niin että saan hänen kimppuuni ja hän ajaa minua takaa läpi koko talon. Niin, minun on välistä niin haikeasti ikävä, vaan en uskalla näyttää sitä tädille, sehän tuntuisi hänelle kiittämättömyydeltä. Hän ei usko ihmisten muualla voivankaan elää kuin kaupungissa.
"Ja sitten on koko joukko asioita, joita aivan täytyy piiloon pistää, vaikk'en tiedä miksi. Ajattelepas äiti, hätinä juuri saa sanoa, että meillä kotona on lehmiä, neuvoi täti, mutta voi minua, jos sanoisin, että joku niistä on poikinut! Tahtoisinpa tietää, millä lailla he luulevat saatavan uusia lehmiä, kun vanhat tapetaan jouluksi?"
Kapteeni nauraa röyhäsi pari kertaa. Mutta rouva näytti huolestuneelta, ja hän valitti:
"Se on siitä, ett'emme ole voineet pidättää lapsia tupaan menemästä; he ovat siellä kuulleet väen puheita!"
"Nähkääpäs, rouvaseni!" selitti tohtori, "kaupungissa ollaan niin hienoja, että tuskin uskalletaan antaa kanan munia… He tahtovat vaan tietää maaseudun harrastusten hedelmistä ja nauttia niitä!"
"Niin", lisäsi kapteeni, "ei ole juuri suotavaa, että jokin Polle raukka on kyllä hävitön tekemään varsoja siellä!"
Rouvaa rupesi yskittämään ja hän teki itselleen asiaa neulomapöytään.
— — Rouva oli tunti sitte mennyt levolle; kello kävi kahtatoista.
Kapteeni ja tohtori istuivat nyt hieman unisina juomajäännösten ääressä, ollen noitten himmeäin talikynttiläin näköisiä, jotka pitkäkarsisina ja talia juoksevina pöydällä törröttelivät.
"Pidä sinä Liinukkasi, Rist! Usko pois … harvassa on miestä, joka minulta hevosen saisi, — niin kokeneelta kuin minä, näet, joka eläissäni senlaisen joukon komeita Jägeri-hevoisia olen kasvattanut!"
Tohtori vaan katsoa tähysteli lasiin.
"Sinä ajattelet seimenjärsijää!" muistutti kapteeni kiihkoisena. "Mutta se kauppa tehtiin oikein akkamaisella kavaluudella, — suorastaan petoksella, niin että miestä voisi siitä oikeuteen haastaa… Mutta, niinkuin jo sanoin, pidä sinä Liinukkasi itse!"
"Olen siihen hiukan kyllästynyt!"
"Kas niin! kas niin! mutta se on sinun syysi se, ukkoseni, eikä Liinukan. Sinä saat aina kylläksesi elukoitas… Jos lukisit kaikki hevoset, joita olet itsellesi vaihtanut, niin tulisi niistä joltinenkin talli täyteen!"
"Se oli jo varsana pilattu saviranan kiertämisessä."
"No eikö muuta? Sen vian minä siitä saisin, jos parina viikkona sitä juoksemaan opettaisin".
"Minä niin väsyn vetää ja nykiä toista ohjasta saadakseni sitä pois tienpuolesta; — jos ei sitä vikaa olisi, niin ei se milloinkaan minun käsistäni luiskahtaisi! Jos vaan ei olisi suurempaa vikaa ollut kuin että se seimeä hiukkasen nakertaisi!"
Kapteeni näytti tuumailevalta; hän nojautui sohvaa vasten ja veti pari hyvänmoista haikua piipustaan.
"Ruskean viasta ei paljo ole lukua, — vähä järsii vaan … toisella kulmahampaalla".
"Ja Liinukka myöskin pyrkii vaan toiselle sivulle tietä."
Jälleen muutama sakea savu piipusta. Kapteeni kynsäsi korvallistaan.
"Jos joku sen osaisi parantaa, niin kyllä minä ainakin."
Hän ahneesti veteli savuja.
Tohtori kopisteli piipustaan perät pois.
"Minun Ruskeani on muuten hyvin joutuisa juoksussaan … ei oikein tahdo kärsiä seimeä tallissa, mutta se ei ole suurimpia vikoja hevosessa!… Ja niin hölläsuinen, huomaa jos hieman koskettaakin ohjaksiin … niin ihmeellisen hienotunteinen … oikein sillä kelpaa herrastella maantietä ajaessaan!"
"Niinpä niinkin, ei minulla ole erinomaisia sitä vastaan, — oiva elukka!"
"Kuules, Rist! Siinä todella olisikin sinua varten ajohevonen … seisoo niin tottelevaisena kohta kun vaan nostaa suitset seljälle!"
"Liinukkaako vaihtaisin, sitäkö arvelet?" tutkisteli kapteeni epäileväisellä äänellä; — "en tosiaankaan ole sitä ajatellut"…
Tohtori pudisteli päätänsä… "En vaan ymmärrä, mikä siinä on, että toista ohjasta aina täytyy niin lujalla pitää."
"Mutta minä sen ymmärrän ukkoseni!"
"Jospa ei sinua vaan peijattaisi siinä, Jäger! Tiedäthän, että kauppa se aina on kauppaa?"
"Minuako peijattaisiin? — ho, ho, ho, ho." Kapteeni nauroi ylönkatseellisesti ja taatulla itsetunnolla, niin että oikein tuoli jytkyi… "Olkoon menneeksi sitte! me vaihdamme!"
"Sinä, Jäger, aina niin suin päin päätät asiat!"
"Se on minun luontoni, näetkös, … asiat selville yks, kaks!
"Ja niin me juomme harjakaisia", huusi kapteeni kuumeentapaisesti; hän oli ravistanut peruukinsa kallelleen ja hypähti pystyyn.
"Katsokaamme onko äidillä konjakkia vielä kaapissa!"…
* * * * *
Mikähän oikku sillä hevosella oikeastaan oli?…
Kapteenilla oli täysi työ opettaessaan Liinukkaa juoksemaan. Se käänsi päänsä oikealle ja tahtoi tien syrjään niin paljo kuin ohjaksilta saattoi. Mahdotonta oli tuosta pahasta päästä!
Aamulla oli hän ajanut portin pieleen toisen aisan poikki. Pelkäsikö se varjoaan? — oli selko siitäkin saatava! Kapteeni päätti lähteä kuutamossa illalla ajamaan.
Kun hän iltapuolella tuli talliin, kohtasi häntä kummallinen näky.
Iso-Ola oli taluttanut hevosen keskelle lattiaa ja seisoi uhkaamassa sitä puiden vasten otsaa nyrkkiään.
"Kuulkaa, kapteeni! nyt olen koetellut sitä monella lailla; ja ei se räpytä silmiään eikä hiiskahda vaikka uhkaisin sitä kirveellä!
"Ja katsokaas vaan kuinka se nyt säpsähtää!"… Iso-Ola nosti nyrkkinsä toiselle puolelle hevosen päätä.
"Mutta vasen silmä se on sokea, on kuin kiini paiskattu kellarin luukku!"
Kapteeni seisoi hetken aikaa sanaakaan sanomatta; suonet otsassa pullistuivat, ja kasvot lensivät niin punaisiksi kuin univormun kaulus.
"Mitä sinä, sen" —
Hän veti hirmustuneena Olaa korvalle. "Seisotko siinä hevosta uhkaamassa, senkin roisto!"…
Kun Iso-Ola oli hevosta illastamassa, saapui kapteeni jälleen talliin.
Hän otti lyhdyn ja meni Liinukan ääreen.
"Ei auta sinua mitkään opit ojahan kaatumasta… Kas tuossa saat rahakolikon, Ola."
Olan leveät kasvot kirkastuivat ja valtioviisaasti hän virkkoi:
"Kyllä se tohtori nyt saa itselleen lautoja varustaa; sillä se, jonka hän sai, se söi täällä ollessaan kolme kahden tuuman lautaa."
"Kuule sinä!" jupisi kapteeni päätään nyökäyttäen, "ei pidä olla millänsäkään; luulkoon vaan, että se meillä näkee molemmilla silmillä."
— Kun Iso-Ola kevätpuolella kaljamalla maantiellä ajoi halkokuormaa
Giljen mäissä, väisti hän jo ajoissa tiepuoleen, että Rist, joka
Pohjoiskylästä päin näkyi pienessä kirkkoreessään ajaa karahuttavan
jälessään, pääsisi ajamaan ohi.
"Liinukka se on, näen mä! Onko kapteeni siitä hevosta saanut?… Tukkii se kai yhtä paljo vieläkin tien sivuun?"
"Ei maar tulikaan! Kapteenissa kyllä oli miestä sitä parantamaan; se pysyy tiellä yhtä hyvin kuin minä!"
"Kyllä uskon sinun valehesi, uskon kyllä…" mutisi tohtori, lyödä läimähytti hevostaan ja ajeli eteenpäin.
V.
Kapteeni oli kauhistuttavalla tuulella; ovet jyskyivät koko aamupuolen…
Päivällisen aikana oli rauhallisempi lomahetki; Jörgen ja Thea istuivat hiljaa lautasilleen tuijottaen ja varoivat, ett'eivät syytä antaisi vihan purkaukseen.
Vaan Jörgenin yritys jäädä huomaamattomaksi onnistui huonosti, kuten tavallisesti. Velliä syödessä hän lujaa särpi lusikasta, ja silloin rämähti ukkospilvi:
"Älä maiskuta kuin porsas!"
Iltapäivällä pisti äkillisesti kapteenin päähän tehdä kustannusarvio talon korjaustöistä, joita oli alotettu jo syksyllä.
Ja nyt ei saanut mennä liiaksi likelle konttoria; hänellä oli oikein indialaisen korvat kuulemaan pienintäkin hiiskahdusta ja tuli kamalan tuittupäiseksi, jos häntä jokin häiritsi.
Talo oli käynyt aivan hiljaiseksi. Kuului vaan rukin yksinäinen hyrinä tuvasta, hiljaa käytiin ovissa ja oikein tuska kurkkua kopristeli, kun ne kuitenkin vähä narahtelivat.
… Mikä tuota Torbjörg-jömppöä vaivasi, kun hänen päähänsä pöllähti juuri nyt ruveta portaita pesemään? Pian hän siitä pois lähti hiekkakuppi ja vesisanko käsissä, vaan hänen ammottavasta suustaan saattoi huomata, ett'ei hän voinut käsittää mitä hänen pesemisensä koskisi kapteeniin, joka aivan mukavasti sai istua konttorissa; mutta meni Torbjörg kumminkin, sillä muutoin olisi kapteeni rajuilman lailla tullut toisesta kerroksesta alas.
Nyt huudettiin ylhäältä.
Kapteeni tuli konttorista hanhenkynä suussa.
Mihin oli hänen muistiinpanokirjansa joutunut? Se oli ollut porstuan pöydällä…
Äidin piti mennä ylös kuulusteltavaksi, samoin Thean ja Jörgenin.
Tuossa, tuossa pöydällä … tuossa! … oli se ollut viisi kuukautta! Oliko heidän tarkoituksensa saattaa hänet peräti onnettomaksi kaikella pesemisellä ja siivoamisella?
"Mutta, rakas, rakas Jäger, kyllä me sen vielä löydämme, jos sinulla vaan on kärsivällisyyttä … kun etsimme"…
Ja siellä etsittiin koko vintti pitkin ja poikki, vanhain ikkunalasien, ylös-alasin käännettyjen pöytäin, lankavyhtien, tappurakasojen, paperikoppien alta ja kaikenlaisen romun seasta. Jörgen seisoi tuskallisessa hädässään korkeassa tynnyrissä päällään ja kaivoi sieltä kadonnutta kirjaa, kunnes äiti sai jälleen käännetyksi suunnan konttoriin päin.
"Konttorin kaapin päällä on suuri sininen kääre, vaan sieltä sinä jo kaiketi olet etsinyt?" kysyi äiti.
"Sieltäkö?… Tahtoisin tietää kellä olisi rohkeutta koskea" —
Kapteeni syöksi konttoriin.
Niin, siellä se oli!
Hän viskasi kynän vasten seinää; hänellä ei ollut vähääkään halua nyt työhön! Ja hän istui synkkänä käsivarteensa nojaten ja tuijotti eteensä…
"Se on sinun syysi äiti! — Vai minunko päähäni se sukkela ajatus olisi juolahtanut, että Thinka Rysylkeen lähetettäisiin?"…
Hän löi nyrkkinsä pöytään.
"Se raha vie turmioon, sanon minä. — Jos menetellään tuolla tavalla, niin mitä jää jälelle Jörgen'in kasvatusta varten? — Hui, oikein minun nousee veri päähän… Kahdeksan taalaria suorastaan virtaan heitetty"…
"Totta kaiketi hänen täytyy saada pyhähame; Thinka on jo puolitoista vuotta kuluttanut niitä vaatteita, joita hän sai kotoa."
— "Entä sitte uudet korukengät Stavanger'ista! Jopa nyt jotakin! ei vähempääkään kuin Stavanger'ista … niin siinä seisoo", hän sieppasi laskun pöydältä … "ja lakeeri-nahkainen vyö ja kenkien puolipohjaamisesta ja paikkaamisesta kaksi taalaria ja yksi äyri … ja sitten ompeluneuvoja; en ole milloinkaan kuullut nuoren tytön ostavan taloon ompelutarpeita! — ja postirahaa! yksi taalari, kaksi äyriä ja viisi killinkiä? … kaksi äyriä ja viisi!… Kerrassaan selittämätöntä!"
"Puolestatoista vuodesta, ajattelehan toki sitä Jäger. Kuusitoista killinkiä joka kirjeestä."
"Kehno kirjoittaja, sanon minä, joka ei edes maksa kirjeitään… Miksi kirjoitti hän nyt viimein, kun hän jo edeltäkäsin oli pannut terveisiä kälysi kirjeessä? Neljä ja puoli kyynärää silkkinauhoja! Miks'ei hän pannut kymmentä, — kahtakymmentä kyynärää … niin pitkää kuin täältä on Rysylkeen! — sittehän olisi saanut isänsä varat loppumaan yhdellä kertaa. Kyllähän näen, mihin tässä vihdoin joudutaan"…
"Vaan näethän, he vierailevat voudin ja papin ja maaherran luona; totta kai hänen täytyy olla siististi vaatetettu."
"Mitä? en ole milloinkaan kuullut, että tyttäretkin maksavat rahaa; se on ihkasen uusi asetus, jonka sinä näyt keksineen. Mitähän siitä vielä tulee?"
"Se, joka ei kylvä, Jäger, ei saa myöskään niittää."
"Niin, eikö se sato sinusta näytä erinomaisen oivalliselta? — tuo naisten suosikki, henkikirjurin konttoristi, joka on alkanut Thinkan eteen ansoja virittää, mokoma tutkinnon käymätön raukka, ha, ha, ha! On päivän selvä, että tyttö häneen on takertunut, muutoin kälysi ei olisi sillä lailla kirjoittanut."
"Thinkalla on niin pehmeä luonto", kuului rouvan hidas ja tuumaileva vastaus … "ja sellaisen tytön silmiä voi niin helposti häikäistä, joka on niin lämmintunteinen ja vastaan-ottavainen! Mutta kun hän näkee maailmaa vähä laajemmalta"…
"Ei sitä musiikin mukaan maailmassa marssita, sanoi luutnantti Bausback, kun hän maksoi velkansa vanhalla Stenbergin muorilla, joka oli täsmälleen kolme ja puoli kertaa vanhempi häntä, kun he naimisiin menivät!"
"Thinka on aina ollut taipuvainen … voimmehan toivoa että hän kuulee mitä vanhemmatkin sanovat. Tahdon kirjoittaa hänelle ja varoittaen kuvata asiaa"…
"Varoittaenko?… Älä sinä siihen sekaannu! Ei joka oksalla naimiskauppoja kasva. Taikka luuletko hänen täällä miestä saavan? Kun minä tulen vanhaksi ja pääsen pensioni-ikään, niin näyttäisipä hyvin kauniilta, jos olisi kaikki tyttäret minun niskoillani!… Ei meidän pidä kuitenkaan tulla höperöiksi ylpeydestä, äiti! aivan hulluiksi! — sinussa ja kaikissa Zittoweissa onkin ylpeyttä tarpeeksi asti."
Äiti veti huulensa suppuun ja rypisti otsaansa; mutta hän muuttui samassa tuokiossa entiselleen.
"Minä arvelen", sanoi hän, "että meillä oikeastaan voitaisiin enemmän säästää voita ja sianlihaa; ei kumpikaan ole niin suolaista kuin olisi tarpeellista meidänmoisille; ja kun sitte reidet lähetetään kuormassa kaupunkiin, niin saamme niilläkin keinoin lisää kukkaroon. Muutoin minä tulisin kokonaan pois suunniltani. Minun mielestäni sinun pitäisi heti lähettää rahoja postissa, Jäger! heidän pitäisi uskoa sinun olevan rahoissa."
Kapteeni nousi ylös ja puhkuili.
"Kymmenen ja viisi on viisitoista … ja kolme lisää on kahdeksantoista;" ja hän luki rahat laatikostaan. "Näitä rahoja emme koskaan enää saa nähdä… Missä ovat sakset? sakset, sanon minä!"
Kapteeni alkoi leikata kirjekuorta vanhasta harmaasta virkakirjeestä, kääntäen entisen sisäpuolen päällepäin.
"Päällystakki ja kaulahinen ovat tässä tuolilla", sanoi rouva sisääntullessaan.
"Tuossa! — pane lakka ja sinetti rintataskuun, ett'en niitä unohda, muuten saan maksaa lakkaamisestakin." — — —
— Kapteenin huono tuuli oli kokonaan kadonnut, kun hän kiireesti palasi postista. Hän oli löytänyt sieltä kirjeen Inger-Johannalta ja hän tirkisti siihen jo matkalla, mutta pimeä tuli esteeksi.
Päällystakin heitti hän yltään ja istahti lakki päässä kynttilän ääreen jatkamaan kirjeen lukemista.
"Äiti, äiti! — Käskekää äidin heti tulla sisälle! Ja tuokaa yksi kynttilä lisää!"
Kapteeni ei nähnyt enää kuin kynttilän karsi oli pitkällä ja hänen täytyi odottaa hetkinen, ennenkuin niistämisenkään jälkeen saattoi nähdä.
Rouva tuli sisälle laskien alas hiojansa, jotka leipomisen aikana olivat ylöspäin käärittyinä.
"Nyt saat kuulla", sanoi kapteeni ja jatkoi lukemista.
… "Voi, etteivät senlaiset tanssiaiset kestä kauempaa! Täti tahtoo olla ensimmäisiä, jotka hyvästi jättävät, niin että minä kotiljongin aikana olen alituisessa jännityksessä siitä, että hän tulisi minua tahtomaan pois. Sitte minua kuulustetaan; vaan nyt en enää teekään sillä lailla kuin ensi kertoina kotiin ajaessamme, jolloin rupattelin hänelle kaikenlaiset, ja purkasin kaikki sydämmeni tunteet niin kuin minkähän kukkaron sisällön tädin syliin!
"Eilen oli seitsemännet tanssiaiset ja minua on jo pyydetty kaikkiin tansseihin, kahdeksannessa ja yhdeksännessäkin; ne ovat varmaan viimeiset tanssihuvit, toivoakseni, tänä talvena (viiteen näytelmään olen ottanut osaa). Eilen pääsin onnellisesti luutnantti Mejeristä (tuosta, jolla Jörgenin mielestä oli hevosen luotaimet suussa) joka aina pyytää minua kotiljongiin. Hän seisoo ja istuu meidän seuroissamme kotona (siinä kaikki mitä hän taitaa, sillä sanaakaan ei hänen suustaan kuulla) ja katsoa ällistelee minua.
"Näkisitte vaan minun tanssikirjojani! Olen pannut muistiini luullakseni kolmannen osan kaikista tansseista tänä talvena. Täti on lahjoittanut minulle vyön, jonka tummankeltaiset kivet ihmeellisen hyvin kaunistavat pukuani. Tädillä on hyvä aisti; mutta emme kuitenkaan koskaan ole yksimielisiä, kun minä puen itseäni. Vanha täti Alette oli luonani eilen, ja hänen sain pitämään minun puoltani. Siten pääsin renkaista, joiden piti riippua korvistani; ne tuntuivat siltä kuin kaksi suitsenpätkää olisi henkunut perässäni; ja pitäähän minun saada pukuni niin väljäksi, että voin käsivarsiani liikuttaa; muutoin olen kuin puunukki.
"Olen varmaankin kasvanut korttelin verran sitte kun kotoa lähdin. Mutta en milloinkaan elämässäni vielä ole tiennyt mitä on elää, ennenkuin tänä talvena. Kun suljen silmäni, voin uneksia ja nähdä koko rivin komeita saleja, missä kynttiläruunut loistavat, soitannon säveleet aaltoilevat, ja missä minä tanssin ja minua tanssitetaan, niin että tie aukeaa ikäänkuin itsestään.
"Voin oivaltaa, miltä Eleonora tädille oli mahtanut tuntua — hänelle, joka oli niin kaunis, ja jonka näköinen minä olen, kuten sanotaan. Kuolihan hän tanssiaisten jälkeen, niin on täti Alette kertonut; pelkästä riemusta hän mahtoi kuolla. Ei mikään ole tanssin vertaista, ei mikään niin hauskaa kuin nähdä miten he kilvan tanssiin pyytävät ja ikäänkuin silmillänsä rukoilevat ja sitte joutuvat kovin hämillensä, kun vastaan heille toisin kuin mitä ovat odottaneet.
"Ja ette voi uskoa, kuinka monta kertaa olen kuullut ihmeteltävän miten mustat hiukset minulla on, miten erinomaiset, syvät silmät, miten komea käytös. Miten monta kertaa liekään hienolla tavalla siihen viitattu, miten monta kertaa suoraan sanottu? Tätikin on ruvennut ihmettelemään. Melkeenpä toivoisin, että koko talvi, koko elämä (niin kauvan kuin olen kaunis, ei kauvemmin) olisi alinomaa kestäviä tanssiaisia, kuten puolalainen kreivi, joka ajeli sokerin päällä.
"Soisinpa kuolevani, kun makaan ja ajattelen tuota kaikkea ja soitanto vielä sormissani soi, kunnes sitte taas rupean ajattelemaan tulevia tanssiaisia.
"Tulevalla kertaa pukeun vaaleankeltaiseen ja saan mustat koristeet. Se puku ja valkoinen kaunistaa minua parhaiten, sanoo täti, ja saan uudet vaaleankeltaiset silkkikengät, jotka ovat nilkalta vähän niukat; täti sanoo, että korkea jalkarinta ilmaisee rohkeutta; ja sitä minä tiedän minulla olevan, todellakin, en ujostele vähääkään ajatustani lausumasta; ja huvittavaa on nähdä, miten ihmiset luovat silmänsä selälleen ja kummastelevat sitä, että kukahan sinäkin olet.
"Minä todellakin rupean epäilemään, ovatko kaikki tämän seudun herrat edes nähneet elävää porsasta tahi hanhea tai varsaa (ja varsa on kauniin eläin, mitä milloinkaan olen nähnyt). Ne ovat niin tyhmiä kohta kun vaan mainitsen jotakin maalta; olisi ehkä toista jos nimittäisin niitä ranskaksi un canard, un cheval, un cochon, une vache!
"Ylioppilas Grip väittää, ettei yksikään niistä, jotka kaupungissa ovat kasvaneet, ole nähneet lehmää lypsettävän. Hän kiusaa usein tätiä ja sanoo, että kaikki, jota tehdään ranskaksi, on muta hienompaa, että me mielellämme luemme kahdesta rakastavaisesta, jotka juoksevat järveen Pont neuf'ista ja itkemme heidän kovaa kohtaloansa; mutta otaksukaamme, että sama seikka tapahtuu kotiseudullamme — silloin on koko tapahtuma arvoton; mutta todellakin hän oh mielestäni monasti oikeassa, vaikka täti sitte naurakoon.
"Ja jos täti sanookin, ett'ei — hänellä ole sujuvaa käytöstä eikä syntyperäistä hienoutta — niin hän kuitenkin on tädille hauskuudeksi. Ja hauskuudeksi hän on kaikkialla, sillä tuskin on yhtäkään iltaa viikossa, jolloin ei häntä olisi jonnekin kutsuttu.
"Tänne hän mielellään tulee sunnuntaisin iltapuolella kahville, sillä hän sanoo tietävänsä, että sekä täti että minä silloin olemme ikävissämme (todellakin hirmuisesti! vaan mistähän sen tietää?) ja että hänen ei silloin tarvitse keikkaroida eikä pikkuvalheita laskea!
"Ja silloin täti ja hän ovat kovin hauskat yhdessä kun hän laskee totuuksiansa, täti koettaa saada häntä pussiin. Kiinteästi hän aina ajattelee, sitä kyllä päältäpäinkin voi nähdä, kun hän istuu pää kallellaan ja hiljakseen hämmentää kahvia kupissaan. Oikein minua huvittaa, sillä jos hän aikoo sanoa 'ei', niin näkee sen jo tukastakin, ennenkun hän sen sanoo.
"Kaupungissa hänestä kerrotaan yhtä ja toista; hän kuuluu ylioppilaskokouksissa olevan kiivain puolustamaan uusia hurjia periaatteita. Täti pitää häntä omituisena ja arvelee, että nuorison täytyy saada riehua. Setä sitävastoin sanoo että tuonlainen riehuminen on nuoren miehen tulevaisuudelle turmiollisempi kuin suurikin hairahdus, sillä se tukahuttaa kaiken taipumuksen alistumiseen.
"Mitä hän minusta ajattelee, sitä oikeastaan tahtoisin tietää.
Hän kyselee puheensa välissä niin pistävästi:
"Neiti kai menee tanssiaisiin tänä iltana? Minä vastaan hänelle parhaan taitoni mukaan, kyselen tätiltä neuvoja lasityötäni valmistaessa, haukottelen varsin hienosti ja katson ulos ikkunasta juuri silloin kun hän puhelee mitä kiivaimmin.
"Minä huomaan kyllä, että se häntä harmittaa, ja viime kerralla kysyi hän, eikö neiti Jäger edes hetkeksi olisi ajattelematta tulevia tanssiaisia.
"Setä on usein harmissaan hänen taipumattomuudestaan ja pitää
häntä ikävänä henkilönä, mutta luulen, ett'ei hän mielellään
laske häntä konttorista, sillä Grip on hyvin taitava.
"Setä elää ja toimii vaan virassaan; hän on niin erinomaisen jalo. Kuulisitte, miten hän on tuskissaan pienimmästäkin virheestä tai laiminlyömisestä virassaan".
"Minä luulen, että paholainen on perämiehenä, kun hän on kuvernöörinä!" tokasi kapteeni.
"Josias parka!" huokaili äiti, "hän oli aina närkkäin kaikista veljistä; mutta hän oli etevin kaikista".
"Niin, Rysylken kirjuri, hän on saanut osakseen sekä tahdon että voiman!"
* * * * *
Neljätoista päivää sen jälkeen saivat he odottamatta taas kirjeen maaherran rouvalta ja sen sisässä oli kirje Inger-Johannalta.
Maaherran rouva halusi kaiken mokomin vielä pitää rakkaan Inger-Johannansa luonaan vähintäänkin vielä vuoden. Hän oli tullut heille, sekä maaherralle että hänelle, aivan välttämättömäksi, niin että heillä oli milt'ei vaikeaa ajatella, että hänellä oli toinen koti…
"Setänsä on jo totuttanut tuohon nuoruuden iloisuuteen, jota hänen kanssa on kotiimme tullut. Rakas Zittow'ini, joka on niin ylen tunnollinen tärkeässä virassaan ja jota painaa niin monet murheet ja suuri edesvastaus, tarvitsee kyllä tuon rattoisuuden monen yövalvonnan perästä. Niin itsekkäät olemme; tahtoisin ehdotella että jakaisimme tytön omistamisen sillä väärällä tavalla että hän saisi käydä teillä kesän aikana, vaan olisi muuten meillä. — En uskalla ajatellakaan, että kieltäisitte.
"Mutta älkäämme ehkä suotta aikojaan hänestä riidan kapulaa tehkö; voisi käydä hänen samalla lailla kuin tuon sievän saaren Välimeressä, josta valtiot riitelivät: kesken heidän keskustelujaan se katosi! Ja enhän uskalla luottaa siihen, etteikö meidän rakas riidan esineemme ennen pitkää voisi omaa kotia hallita, sellaista kotia, joka täydelleen vastaisi toivomuksia, joita sen luontoinen ja niin kaunis tyttö kuin hän vaatinee.