VII.
Giljen keittiössä oli juuri kiire jouluteurastusten jälkeen.
Porstuasta tuli kylmää uhoa ja se pani muskottikukan, inkiväärin ja neilikan hajua muihin huoneisin lehahtamaan, ja kuului sieltä … hakkuuveitsien kalsketta, kumisevaa survoamista ja jyskytystä, niin että lattiat tärisivät; puettuna valkoiseen esiliinaan ja servietti pään ympäri oli itse Iso-Olakin keittiössä survoilemassa puisella huhmarilla.
Pitkän pöydän ylipäässä istui rouva Jäger parsineulalla ja rihmalla ommellen kääresylttyjä kokoon; muutamat akat ja Thea, valkoisina kuin enkelit, leikkelivät lihaa hienoa hakkelusta varten.
Etempänä penkillä istui vasta kotiintullut Thinka ja täytti verellä tahratuilla käsillään suuresta kaukalosta punasmakkaraa. Taitavasti ja sukkelasti tukki hän makkaran ainetta sarven läpi, pujotti sitte tikun suolen suuhun ja niin valmistui toinen tumma, hirveän näköinen verimato toisensa perästä; niitä sitte siskot kiehuttivat suuressa padassa, jonka mustaa pohjaa terävät liekit nuolivat, rätisten leimutessaan savupiippua ylös.
Kapteeni oli tullut keittiöön ja katseli tyytyväisenä tätä tappotannerta. Olihan täällä paljo hyvää niin suulle kuin sieramille, ja vähä väliä lähetettiin konttoriin hänen arvosteltavakseen makupaloja kustakin valmiista ruokalajista.
"Minäpä neuvon teitä, tytöt, miten teidän pitää hakata!" sanoi hän leikillisesti, ottaen veitset Torbjörg'iltä.
Molemmat hakkuuveitset lensivät hänen kädessään ylös ja alas, niin että niitä töin tuskin taisi erottaa toisistaan ja muut työntekijät jättivät työnsä kesken silkasta ihmettelemisestä.
Tätä tosin kesti ainoastaan kaksi, kolme minuuttia kun sitä vastoin Torbjörg'in ja Aslakin täytyi huivi päässä koko päivän seisoa sitä tehden.
Mutta voitto on kuitenkin voitto ja kun kapteeni sitten astui huoneesensa hyräillen innokkaasti ja tyytyväisenä, niin hän ei suinkaan ollut muistamatta juuri tuota kepposta. Vaan toden totta, kyllä pakottikin hänen käsivarsiaan. Ja hän koetteli niitä pari kertaa ennenkuin hän sitoi servietin kaulansa ympäri ja istuutui pöydän ääreen, maistaakseen lämmintä, rusinoilla maustettua ja voilla valettua punasmakkaraa, jonka Thinka toi hänelle.
"Vähän sinappia, Thinka!"
Thinka hiipi hiljaa nurkkakaapille etsimään kaivattua sinappia.
"Kuules, lautanen olisi voinut olla lämpimämpi … oikeastaan pitäisi sen olla melkein polttava voin ja rusinoiden tähden…"
Hyväntahtoinen Thinka meni paikalla lautasta kuumentamaan ja toi sen kohta taas isälle; se oli nyt niin kuuma, että serviettiin täytyi kääriä jotta voisi sitä kantaa.
"Kaada vaan, isä, kaikki tälle lautaselle, niin saat nähdä."
Yksi Thinkan onnistuneimpia yrityksiä hänen kotiintulonsa jälkeen oli hänen ihmeellinen tapansa palvella isäänsä; isä sai tuskin mitään moitteen syytä tähän aikaan.
Thinkan lempeyttä, taipuvaisuutta, järkähtämätöntä mielentasapainoa seurasi todellinen kodikkaisuus. Kapteeni tiesi nyt, ett'ei hänen tarvinnut muuta kuin antaa pieni viittaus jostain maukkaasta ruuasta, niin sai hän kohta toiveensa toteutetuksi. Thinka oli aina niin taipusa, mutta kun äiti joskus teki hänen mielensä mukaan, näytti se sitä vastoin niin kankealta ja vaivaloiselta, että isä aina tuli pahalle tuulelle ja alkoi kiistellä, vaikka rouva kyllä tiesi, ett'ei miehensä terveys kiivastumista sietäisi…
Maanantai-aamusta saakka oli saatu toimeen äärettömän paljon ja huomeniltana toivottiin saada kaikki valmiiksi. Kaksi lehmää, hieho ja sika, ei ollut mikään pieni teurastus, siihen tulivat vielä lampaat lisäksi.
"Vouti! — Voudin hevonen on pihalla!" … ilmoitettiin äkkiä kesken ruokapuuhia iltahämärässä.
Vouti! — ikäänkuin salama olisi leimahtanut…
"Kiiruhda, Jörgen, ylös konttoriin ja käske isän tulla häntä vastaan-ottamaan!" sanoi rouva maltillisesti… "Lakkaa sinä, Iso-Ola, työstäsi … vaikka se kuinka hullua olisikin!"
"Totta maar se tuntee makkaran hajun nenäänsä!" huudahti Marit reippaalla tunturikielellään — "eikö hän nyt jo toista kertaa tule tänne näin kesken joulupuuhia! No, sittenpä on pois tieltä omassa kodossaan!"
"No, no, vähemmällä, Marit!" varotti rouva. "Ei mahtane olla hauskaa kotona, sen jälkeen kun ukkoraukalta rouva kuoli!"
"Mutta miten hän tuli näin tuiki sopimattomaan aikaan … tuiki sopimattomaan!"
Talon kunniaa täytyi ylläpitää, sentähden ei sopinut rouvan jäädä keittiöön.
Kapteeni astui äkkiä sinne.
"Vouti viipyy täällä huomiseksi… Sitä emme voi auttaa! Minä kyllä pidän hänestä huolta, jos vaan saamme vähän ruokaa."
"Niin, Jäger, sitä on kyllä helppo sanoa! — mutta katsos miten me kaikki puuhaamme täällä täysin käsin."
"Kylmää linnunpaistia! … lihakokkareita … vähän makkaraa!… Tulemme kyllä toimeen… Minä lupasin hänelle teurasruokaa. — Ja sitten, Thinka!" nyykäytti kapteeni päätään, "hiukan totia, — niin pian kuin mahdollista."
… Thinka oli kohta valmis; hän vaan pyörähti sukkelasti kaapin luo.
Hän oli niin teeskentelemätön ja vaatimaton, eikä ollenkaan ajatellut vaivojansa. Sentähden lennättikin hän puhtaasen, siniseen esiliinaansa puettuna, tuulen nopeudella sisälle totitarjottimen; — ja tervehdittyään voutia, kiiruhti hän kaapille rommia ja arrakkia hakemaan ja sitten piippuhyllylle sytytinpaperia etsimään, jonka pani tarjottimelle herrojen eteen, ennenkuin hän jälleen katosi keittiöön.
"Torbjörg, pese itsesi puhtaaksi ja järjestä vierashuone voutia varten, — ja sitte täytyy lähettää hakemaan Annaa auttamaan meitä, sen verran kuin hän kykenee… Jörgen kyllä juoksee sinne", — huusi rouva, nähden että tarpeellisimmat apulaisistaan vähitellen hävisivät.
Iso-Ola oli pitänyt huolta voudin hevosesta ja seisoi nyt taas siellä, suureen messupaitaan puettuna ja survoi huhmarillaan… Kops … kops … kops … kops…
"Oletteko aivan mielettömät? ettekö vähääkään ajattele mitä teette?" ärjäsi kapteeni raivoten; hän puhui matalalla äänellä, mutta sitä kiivaammalla… "Etteköhän vielä rupea mankeloimaan? — niin saisi vouti oikein kuulla kalsketta niin ylhäältä kuin alhaalta… Aivanhan lattia tärisee!"
Rouvan kasvoille kuvautui epätoivo ja kapinallinen tunne välkähti hänen tummista silmistään… Nyt kiusasi Jäger häntä liiaksi… Mutta hän hillitsi itsensä ja sanoi päättäväisesti:
"Iso-Ola, vie huhmari kanssasi porstuan kivilattialle!"
Thinkan osaksi tuli nyt illallisen puuha, niin ettei äidiltä mennyt hukkaan muuta kuin se hetki, jolloin ruualla oltiin; ja silloinkin hän oli kuin polttehessa, vaan täytyihän näyttää siltä kuin ei mitään kiirettä olisi ollut!
Ensin oli rouvan ja voudin väli vähä juhlallista, sillä he eivät olleet tavanneet toisiaan, sen kovan surun jälkeen, joka voutia kolme kuukautta sitten oli kohdannut. Hän vietti nyt hyvin yksinäistä elämää; ainoastaan hänen sisarensa, neiti Gülcke, asui hänen luonaan… Viggo ja Baldrian, toisinto nimestä Baltazar, kävivät latinakoulussa, ja tulivat kotiin vasta ensi vuonna, Viggon päästyä ylioppilaaksi.
Vouti vähä räpäytti silmiään ja teki surullisen liikkeen, ikäänkuin hän olisi tahtonut alakuloisesti pyyhkäistä toista silmäänsä, mutta ei sen enempää. Hän oli siihen aikaan käynyt talosta taloon näyttelemässä suruaan, vaan nyt oli hän täällä siksi järkevien ihmisten luona ettei tarvinnut sitä kauan pitkittää, varsinkin kun nyt istuttiin katetun pöydän ääressä, kuumat lautaset edessä…
Illallista syödessä alkoi lavea keskustelu — sanottiin kohteliaisuuksia joka kerta kun Thinka toi uuden ruokalajin, höyryäviä herkkuja suorastaan paistinpannusta, — olipa oikein muhkeat teurastuskekrit! — sitäpaitsi vanhaa, oivallista pullo-olutta; jouluksi valmistettu oli vielä liian nuorta — ja pari kolme oivaa ryyppyä.
Vouti ymmärsi ja huomasi selvään mitä talossa oli tekeillä ja miten rouva ja hänen tyttärensä olivat puuhassa.
Thinka korjasi ruuan pöydältä ja toimitti kaikki niin ketterästi ja meluamatta, ilman joutavaa puhetta ja puuhaa — ja niin huolellisesti, niin ajattelevaisesti! Ennenkuin tiesikään oli heillä edessään pöydällä piiput ja totilasit, sekä höyryävä vesikannu…
Vouti Gülckeen uteliaat, pienet silmät mulkoilivat kaukana toisistaan, ja ne saattoivat katsella yht'aikaa kahdelle suunnalle, kun taaskin hänen pyöreä, paljas kaljupäänsä loisti suoraan sitä kohtaan, jonka kanssa hän haasteli. Oikeinpa hän tarkasteli nuorta, hieno-ihoista tyttöä, joka oli niin solakkavartaloinen ja soma ja puuhaili niin äänettömänä ja suloisena…
"Sinä olet onnellinen mies, kapteeni!" jupisi hän itsekseen.
"Ryyppää hiukkanen vielä, vouti", lohdutti hyväntahtoisesti kapteeni ja kilisteli lasia hänen kanssaan.
"Niin, mikä sinulla olisikaan hätänä, kun on hauskuutta kodissasi … mihinkä vaan käännyt, niin saat pehmeän pään-aluksen levähtääksesi … ja niitä riittää lähettää kaupunkiinkin… Mutta katsos, minä", kyyneleet nousivat hänen silmiinsä — "minä istun vaan konttorissani pöytäkirjojen ääressä!… Tiedätkö, minuakin kovasti hemmoteltiin… No niin, älkäämme puhuko siitä! Varmaankin ansaitsin minä sen rangaistukseksi yhdestä ja toisesta."
"Eikö totta, neiti Kathinka!" sanoi hän leikillisesti, kun Thinka astui sisään, — "että se vouti on ilkeä, kun hän näin kesken teurastuspuuhianne tuli teitä häiritsemään? Mutta sallikaa hänelle vähä kodin hauskuutta, hän kyllä tarvitsee sitä, kun omasta kodistaan sen on kadottanut"…
"Kas sitä, olin aivan unohtamaisillani!" huudahti hän samassa ja kiiruhti piippu suussa pöytäkirjalaukkunsa luo, joka riippui tuolin reunalla oven suussa. "Minulla on muassani teille toinen osa 'Viimeistä Mohikania', jonka Bina Scharfenberg lähetti … ja minun piti tuoda hänelle — niin mitähän se olikaan? Se on tuolle paperilipulle kirjoitettu: — 'Oikullinen nainen', kirjoittanut Emélie Carlén!"
Vouti otti kirjan kiireesti laukustaan ja antoi sen Thinkalle.
"Älkää nyt vaan unohtako antaa sitä minulle huomenna!" sanoi hän uhkaavaisesti, "muuten suuttuu Bina Scharfenberg minuun silmittömästi! — Ei ole hyvä joutua hänen käsiinsä!"…
Thinka innokkaasti tarkasteli ensimmäisiä riviä voudin vielä puhuessa, — nähdäkseen varmaan, että tämä vaan oli jatkoa … ja kohta oli hän taas tullut takaisin huoneestaan, kädessään loppuun lukemansa Carlén'in romaani ja ensimmäinen osa "Viimeistä Mohikania" pantuna rihmalla sidottuun paperikääreesen.
"Neiti Thinka, tehän olette tarkka kuin asioitsija!" sanoi hän leikillisesti, pannen hitaasti kääreen laukkuunsa, ja toinen hänen pieniä silmiänsä loisti herttaisesti Thinkaa kohti.
Vaikka oli ollut teurastuspuuhia jo aamusta varhain, ei Thinka kuitenkaan voinut levolle mentyään olla katselematta kirjaansa.
Hän luki luvun toisensa perästä, päätti aina lopettaa seuraavaan, mutta turhaan. Kello kaksi yöllä paloi vielä kynttilä pään-aluksen takana; Thinka nautti lukemisesta ja otti sydämestään osaa viimeisen Mohikanin moninaisiin vaaroihin ja vainoomisiin.
Rouva Jäger ihmetteli, miten sinä talvena kului niin paljon talikynttilöitä.
Voudin täytyi syödä vähä lämmintä aamiaista, ennenkuin hän sai lähteä matkalle.
Ja nyt otti hän jäähyväiset ja kiitti hauskoista kotoisista hetkistä, — vaikka oli tullut näin häiritsemään; — "oi rouva Jäger, kyllähän teidänkin mielestänne tulin sopimattomaan aikaan! — vaikka olettekin saaneet apua taloudessanne… Niin, neiti Kathinka, minä olen kyllä tarkastanut teitä; eihän minulla turhaan olisikaan poliisinsilmät!…
"Näkymättömänä, vaan kuitenkin aina saapuvilla, niinkuin hiljaisena hyvänä haltijattarena kodissa, — eikö se ole parasta, mitä voi naisesta sanoa?" sanoi vouti kohteliaasti Thinkalle, sitoi vyön turkkinsa ympäri ja meni reen luo ja sulaa lempeä hohti hänen kasvoistansa; niiden alapuolta himmensi vaan harmahtava parrantynkä, kun ei aamulla ollut ehtinyt sitä ajaa.
"Kunnon mies, tuo vouti!… Hänelläpä vasta on sydän", sanoi kapteeni, palattuaan iloisena huoneesen, ja hieroen pakkasesta kohmettuneita käsiään.
— Mutta voimalliset ruoat teurastus-aikana tekivät isän sairaaksi!
Lääkäri kehoitti häntä juomaan vettä ja kävelemään vahvasti — totikestit ainoastaan silloin tällöin olivat vaan virkistykseksi.
Ja kun joulu tuli kohta sen jälkeen, niin ei tuo veren nousu päähän ensinkään vähennyt.
Isä kulki alakuloisena, vaan ei tahtonut antaa iskeä suontansa useammin kuin tavallista oli eli kahdesti vuodessa, keväällä ja syksyllä.
Vaan pienten pitojen jälkeen, jotka pidettiin torstaina Buchholz'ille, henkikirjurin apulaiselle, tuli hänen tilansa oikein surkeaksi… Hän kuleskeli onnettoman näköisenä ja huomasi kaikkialla vaan tappiota, laiminlyömistä ja vääriä laskuja.
Ei ollut muuta neuvoa kuin lähettää hakemaan lukkari Öjsethiä!
Paitsi kirkollisia toimiaan, opetti tämä vielä nuoria lukemaan, rokotti ja iski suonta.
Kuinka hän ensimainittuihin toimiin pystyi jääköön mainitsematta; mutta jälkimmäisistä voi sanoa, että hän oli syypää suureen verenvuodatukseen, koska oli laskenut ämpärittäin kyläläisten verta heidän suonistaan eikä suinkaan vähimmässä määrin verekkään kapteenin verta, jota hän nyt säännöllisesti useampina vuosina oli vähentänyt. Vaikutus oli suuremmoinen. Tukahuttavaa, kuumaa ukkosen ilmaa, joka oli täyttänyt melkeinpä jokaisen raon koko talossa, ja synkistyttänyt jokaisen kasvot, seurasi nyt kirkas auringonpaiste… Thinkan kanssa laskettiin leikkiä ja tuumailtiin, miten koko perhe lähtisi kesäksi katsomaan sotajoukon harjoituksia!
Mieli-ala oli niin iloinen, että äiti nyt uskalsi ottaa tilaisuudesta vaarin, puhellakseen Jörgenin koulunkäynnistä; — kaikki mitä täti Alette oli luvannut asunnon suhteen ja muut asianhaarat olivat nyt tarkoilleen määrättävät.
Laskettiin ja mietittiin niitä näitä, otettiin keskustelun-alaiseksi kaikki pienimmätkin seikat kaupungin-olosta ja kulungeista.
Kapteeni selitti suuttuneilla kysymyksillään niitä suunnattomia menoja, joilla äiti näkyi tahtovan saattaa häntä suorastaan perikatoon.
Vaan rouva taas uutterasti ja suuttumatta toi esiin mahdollisia tuloja, tuoden vähän väliä esiin kaikellaista, mistä he saisivat voittoa.
Jos joskus, hänen alituisesti kertoessaan samaa, hänen päänsä joutui pyörälle, niin että hän puhui liikoja, kesti monta ikävää hetkeä, ennenkuin hänen onnistui rauhoittaa miehensä mieltä.
Kapteenia piti vähitellen totuttaa siihen, siksi kuin hän ymmärsi sen verran, että taisi edes nähdä ja ajatella. Mutta taitavan ja väsymättömän purjehtijan lailla osasi äiti myrskyssäkin pitää tarkoitusperää silmällä ja niin alus vähitellen läheni toivottua rantaa.
"Nämät rahat!" äidistä yhtä vaikeata niistä puhua kuin koskettaa paisetta, jota kuitenkin täytyi leikata.
Seuraus oli, että kapteeni vähitellen siihen myöntyi ja tuli nyt innokkaimmaksi puuhaajaksi.
Jörgeniä tutkittiin joka aineessa. Hänen täytyi istua konttorissa ja kapteeni itse piti ankaraa huolta hänen lu'uistaan.
* * * * *
"Se seikka on kuin ikäinen", luki kapteeni… "Jos kana muutama kerta pyörähytetään ja sitte pannaan selälleen maata ja vedetään liidulla viiva pitkin nokkaa, niin makaa se aivan hiljaa eikä tohdi liikkua! Se varmaankin luulee, että se on nauhalla sidottu kiini siihen paikkaan. Minä olen kokenut sitä niin monta kertaa, sen tervehdyksen voit kertoa hänelle, Thinka!"
"Mutta minkätähden Inger-Johanna senlaista kirjottaa", kysyi äiti totisena.
"No, no, ei minkään tähden — muutoin vaan". Thinka oli edellisenä päivänä saanut erityisen kirjeen vanhempien kotelon sisässä, sisarilla oli vähän neuvottelemista äidin syntymäpäivän johdosta.
Siinä kirjeessä oli Inger-Johanna samalla pitänyt hänelle esitelmän siitä, miten Thinkan pitäisi tehdä vastarintaa ja oleman uskollinen lemmitylleen jos todella pieninkään rakkauden kipinä vielä kyti hänen sydämmessään. Kertomus kanasta ja liituviivasta oli Grip'in vertauksia. Naiset tavallisesti antoivat kuvitella itselleen kaikenlaista ja olivat valmiit vaikka kuolemaan jos vaan sattuivat saamaan liituviivan nokkansa eteen!
Saattoipa se olla totta, arveli Thinka … mutta koska kerran kaikki vastustivat sitä ja kun hän näki, miten isä ja äiti siitä huolistuivat, niin — hän huokasi itku kulkussa, — oli liituviiva todellakin vahvempi, kuin mitä hän kestää voisi…
Inger-Johannan kirje teki hänet synkkämieliseksi. Hän tiesi olevansa niin onneton, että olisi voinut itkeä, kun vaan joku häneen katsahti. Ja sitä teki äiti päivän kuluessa useampia kertoja; luultavasti hän oli itkusta aivan punaisena.
Yöllä luki hän Van der Velde'n kirjoittamaa Arvid Gyllenstjernaa ja vuodatti katkeria kyyneleitä.
Sisaren kirje sisälsi erityisesti hänelle jotain, joka ei ollut isää eikä äitiä varten.
… "Sillä tiedätkös, Thinka! se joka on käynyt täällä kaikki tanssijaiset, niinkuin minä, ei enää kulje sokeana tuon silmiä häikäisevän loiston ohi, vaan katselee tutkistelevaisesti ympärilleen; pitäisi tulla ihmisissä jonkinlainen muutos ja samoin heidän keskusteluissaan. Mokomat tanssijaispuhelut!
"Minä sanon, niinkuin Grip; minä olen kyllästynyt, kyllästynyt, aivan kyllästynyt siihen. Tätikään ei niin innokkaasti tahdo minua enää sinne, vaikka monta kertaa innokkaammin kuin minä itse.
"Minua pidetäänkin nyt ylpeänä, arvostelevana ja jos jonakin, sentähden, ett'en aina keksi jotain juttelemista heidän kanssaan.
"Tädin mielestä on jonkinlainen omituinen jäykkyys tullut entisen 'vilkkaasen luonteeseni', luontainen 'levollinen arvollisuus', joka miellyttää ja kiihoittaa, juuri sitä siis, joka oli suotavaa!
"Lieneeköhän se sitä laatua kuin kiinalaisten kuumaan taikinaan leipoma jääpalanen, josta yhdessä luimme, muistathan?
"Tädillä on tänä vuonna monet tuumat. Nyt pitäisi meidän molempien puhua keskenämme ainoastaan ranskaa! Mutta en oikeastaan pitänyt siitä, että hän kirjoitti kapteeni Rönnoville minun täydellisesti sitä osaavan. Minä en suinkaan tahdo, että hän, palattuaan takaisin, kuulustaa minua niinkuin koulutyttöä. Ääntämisenikään ei ole 'suloista', kuten täti sanoo.
"Minä en todellakaan häntä enää ymmärrä. Jos joku, niin juuri hän voisi ja olisi velvollinen tähän aikaan puolustamaan Grip'iä, mutta päinvastoin hän iskee kiini hänen sanoihinsa, milloin vaan voi.
"Grip on ruvennut pitämään sunnuntaikoulua tahi esitelmiä niille, jotka vaan haluavat tulla kuuntelemaan. Tämä tietysti herättää huomiota, sen arvaat! Ja täti kohottaa olkapäitään ja ennustaa jo edeltäkäsin, että Grip kohta tulee eroamaan hienon seura-elämän piireistä, vaikka täti ennen aina on ollut ensimmäinen, joka oli hänestä hauskuutettu ja jonka mielestä Grip keksi jotain uutta! Minun mielestäni täti menettelee alhaisesti!"…
VIII.
Jörgenin täytyi lähteä matkalle, ennenkuin rekikeli loppui, sillä kelirikon aika oli pian tulossa ja suoraa mielettömyyttä olisi lähettää hevoset kulkemaan huonoja teitä. Jos häneltä ei menisi kokonaista vuotta hukkaan, niin täytyi hänen lähteä hyvissä ajoin, erityisesti valmistuakseen koulututkintoonsa.
Jörgen vaan mietiskeli kaikkea, mistä hänen nyt täytyi erota. Pyssy, kelkat, sukset, sorvauspenkki, työkalut, mäelle rakennetut tuulimyllyt, kaikki nämä täytyi hänen jättää toisille, tietysti etupäässä Thealle; tämän tulisi pitää niistä huolta, siksi kun hän kerran palajaisi kotiin.
Jos häneltä olisi kysytty, miksi hän mielummin tahtoi, olisi hän varmaankin vastannut: sorvariksi, mylläriksi tahi sepäksi; se mikä viimeiksi olisi hänen mieleensä juolahtanut, vielä vähemmin herättänyt hänessä halua ja ikävöimistä, oli kohouminen kirjojen korkeisin maailmoihin. Mutta Hellas ja Latium olivat kerrassaan välttämättömänä kohtalona hänen elämänsä tiellä, niin ett'ei muusta puhetta.
Matkapäivän aamuna pistettiin Jörgenin uusien vaatteitten taskuun, jotka olivat kapteenin vanhoista valmistetut, salaisia kirjeitä, jotka uskottiin hänen perille vietäviksi.
Ensiksikin oli Inger-Johannalle neljätoista sivua pitkä kirje, jonka Thinka yöllä kirjoitti, katkeria kyyneleitä vuodattaen, ja jossa hän tarkoilleen selitti rakkautensa Aas'iin, miten se alkoi, jatkui ja toivottomuudessa kehittyi. Thinkalla oli häneltä kolme muistia: — pieni rintaneula, hajuvesipullo, jonka oli saanut joululahjaksi, ja sitten kirje, sisältävä hiuskutrin, jonka oli saanut sinä aamuna, jolloin Aas lähti pois, kun hän erotettiin konttorivirastaan. Ja koska hän ei tahtonut tehdä vasten vanhempiensa tahtoa, vaan mieluisammin saattoi itsensä onnettomaksi — niin oli hän kuitenkin tehnyt mielessään sen järkähtämättömän lupauksen, ett'ei koskaan Aas'ia unohtaisi, — vaan ajattelisi häntä aina viimeiseen hetkeensä!…
Toinen kirje oli äidiltä täti Alette'lle, ja se sisälsi paitse joukon taloudellisia ehdoituksia pyynnön, että hän tutkisi Inger-Johannaa kapteeni Rönnov'in palattua Parisista. Äiti ei nimittäin näinä viimeisinä aikoina oikein voinut päästä tytöstään selville!…
— Kapteeni ei voinut kuvaillakaan, että tuntuisi niin tyhjälle Jörgen'in poislähdettyä. Olihan hän tavallaan hauskuttanut päiviä, antanut aihetta moneen mielenliikutukseen, rasitukseen ja suuttumukseen ja niin useasti saattanut kapteenin veren liikkeesen, jonkatähden kapteeni nyt, kun hän lähti pois, kaipasi tuonlaista kiihoittavaa ainetta. Hänellähän ei enää ollut ketään, jota olisi vartioinnut ja johon olisi tuimasti silmänsä iskenyt, sillä Thea, jonka kanssa hän nyt luki, oli niin tottelevainen ja laupias.
Lääkäri oli hänelle neuvonut verta puhdistavaa voikukan-teetä.
Ja nyt kun kevät tuli, — tuo huikaiseva auringonpaiste sulatti suuret kinokset — oli Thinka ulkona veitsi kädessä kaivamassa maasta voikukkia juurineen. Alussa ne olivat vielä pieniä ja vaaleita, mutta tulivat päivä päivältä yhä vahvemmiksi.
Kapteeni joi säännöllisesti ja tarkasti joka aamu kupillisen tuota hänelle määrättyä juomaa ja riensi ulos kävelylle.
Porstuan ovella tuprueli jääkylmä raesade ja lumipyry häntä vastaan.
Taas olivat tunturin rinteet valkoisina!
Näinä viimeisinä aamuina oli hän tottunut käymään vasta raivatulla perunamaalla, jota par'aikaa kynnettiin, mutta tämmöisessä ilmassa —
"Täytyy jättää kyntäminen kesken, Ola", kuului hänen päättävä äänensä pihalla, "näyttääpä paremmin siltä kuin konit saisivat taas mennä lumiauraa vetämään."
Hän astua tallusteli eteenpäin, ei hänen tehnyt mieli pysyä yhdessä kohdin, kun oli näin mahdottoman kylmä…
Ruokahuoneen ikkunoita vasten sataa lorisi rajusti, niin että vähä väliä täytyi kuivata ruudut ja panna vaateriepuja ikkunalaudoille.
Äiti ja Thinka seisoivat sisällä iltapäivän hämärässä tarkastellen talven aikuista, yhteistä työtänsä valkaisematonta kilpikangasta, jota mittailivat saadakseen tietää kuinka monta pöytäliinaa ja pyykinliinaa siitä tulisi.
Ovi avattiin selko selälleen ja kapteenin lihavat, sateesta kastuneet kasvot näyttäytyivät samassa.
"Minä tapasin äsken kaukaisen matkustavaisen, joka toi jotakin sinulle,
Thinka!… Voitko käsittää keltä!"…
Thinka pudotti kilpikankaan käsistään ja astui tulipunaisena isää kohti, mutta pudisti kohta päätänsä.
"Rejerstad poikkesi tänne sitä tuomaan, hän oli matkalla ylös tuntureille… Hänen piti jättää se tänne."
Kapteeni tarkasteli käärettä… "Voudin sinetti. Tuokaa sakset tänne!"
Hän ei kiireessään malttanut riisua päällysvaatteita yltään.
"Päivän — varjo! … kuinka kaunis! … ja uusi", — huudahti Thinka, jääden siihen katsoa tuijottamaan.
"Katsokaapa vaan tuota van… Peijakas! Se mies oikein koettaa parastaan ollakseen kohtelias sinulle, Thinka."
"Etkö näe, Jäger, että tälle paperilapulle on kirjoitettu 'Viel
Liebchen'", sanoi rouva peitteleväisesti.
"Minä voitin häneltä 'Viel Liebchenin', niin se oli viime uudenvuodenpäivänä, kun isän kanssa jumalanpalveluksen jälkeen olin päivällisillä Horn'illa. Minä olin sen aivan unohtanut!" sanoi Thinka hiljaa.
Hän kohotti katseensa puoleksi ylös vanhempiinsa, mennen hiljaan ulos ja jättäen päivän varjostimen pöydälle.
"Mitäs, äiti, jos tulisit käyttämään tuota kangasta myötäjäisiksi!" sanoi kapteeni hieroen käsiään ja viskaten pois lakin päästään…
"Mitäs siitä arvelet, jos saisimme voudin vävyksemme tänne Giljelle?"
"Näitkö Jäger, että Thinka meni pois!" äidin ääni vähän vapisi. "Hänen mielestään ei varmaankaan ole pitkä aikaa siitä kun vouti saattoi vaimonsa hautaan… Thinka on hyvä ja tahtoo kyllä mielellään mukautua tahtomme jälkeen; mutta löytyy myös raja siihen mitä voi lapselta vaatia."
Hänen liikkeensä kangasta kääriessä olivat sisällisen liikutuksen vuoksi vähä kiihkeät.
"Vouti! Eikö sekään nyt ole hyvä kauppa? — komea, kaunis mies, parhaimmalla ijällään. Minä en totta tosiaankaan tiedä mitä te naiset tahdotte!… Ja Gitta!" lisäsi hän vähän liikutettuna… "Juuri ne miehet, jotka ensi avioliitossaan ovat olleet onnellisimmat, ne menevät muita pikemmin naimisiin."
— — Nopein askelin lähestyi Juhannus… Ilma tuoksui keväältä! Maa oli kostea ja märkä, mätäs mättään vieressä, ikäänkuin hevosen tuuhea harja. Vesirikkaat purot, kukoistavine reunoineen, kohisivat ja kumpusivat saman kuohuavan elinvoiman vaikuttamana joka nähtävästi saattoi lepän, raidan ja koivun silmikot puhkeamaan ja joka antoi tunturipojalle vilkkaat, iloiset liikkeensä, reippaan puheensa, säkenöitsevät silmänsä ja keveät askeleensa.
Inger-Johannalta tuli kesän kuluessa kirje, jonka sisältö herätti kapteenissa uutta innostusta.
14 p. Kesäk. 1843.
"Rakkaat vanhempani!
"Vihdoinkin saan hetkisen aikaa kirjoittaakseni teille! Kapteeni Rönnov matkusti täältä eilen, enkä ole vielä ehtinyt oikein levätä näiden kahden kolmen viikon alituisesti kestäneitten huvien jälkeen, joita on ollut hänen täällä ollessaan.
"Suloiselta tuntuu tämän hyörinän jälkeen päästä ensi viikolla Tilderödiin! täällä kaupungissa alkaakin jo olla niin kuuma ja tukala.
"Ei päivääkään ole kulunut, jolloin emme olisi olleet kutsuissa, joko päivällisillä tahi illallisilla, mutta paraat kaikista olivat kuitenkin tädin omat pienet päivälliskutsut; hänen taitonsa onkin siinä suhteessa yleensä tunnettu. Puhuimme yksinomaisesti ranskaa ja puheleminen käy niin helposti sillä kielellä; siinä on niin monenlaisia puhetapoja ja hienosta viittauksesta voi jo arvata toisen ajatuksia. Rönnov puhuu todellakin loistavaa ranskaa.
"Mies, joka käyttäytyy hänen laillaan, tekee jalon, ylhäisen vaikutuksen; silloin ikäänkuin joutuu ritarilliseen, miehuullisen arvollisuuden ilmapiiriin ja kuulee kannusten kilahtavan, — olin sanoa soitannollisesti — ja vähällä unohtaa, että ne maata polkevatkaan.
"Kun vertaa niitä kummallisia kömpelöitä kohteliaisuuden puheita, joita usein tanssijaisissa sanotaan suoraan vasten silmiä, kapteeni Rönnovin puhetapaan, sillä jos hän puhuu tahi on ääneti saa hän kuitenkin asiansa perille, niin en kiellä, että minua silloin valtaa iloisen juhlallinen mieliala. Hän sanoi mielellään tahtovansa istua vastapäätä minua pöydässä, sillä minä olen muka erään historiallisen naisen kuvan näköinen, jonka hän oli nähnyt Louvressa ja jolla tietysti oli musta tukka ja niska ylpeästi kenossa ja jonka itsetietoinen hymy ikäänkuin sanoi: 'Minä odotan, — ja hylkään, — kunnes se tulee, joka minut voi asettaa oikealle paikalleni!'
"No, jos häntä todellakin huvittaa keksiä sellaista, niin otan mielelläni vastaan kohteliaisuuden osoituksen. Löytyyhän kummia tahi setiä, jotka ovat aivan ihastuneet kummilapsiinsa ja pilaavat heitä puheillaan ja turhilla imarruksillaan! Minä pelkään, että niin on Rönnovin laita minua kohtaan, sillä vaikka hän muuten onkin niin ymmärtäväinen ja järkevä, käyttää hän kuitenkin aina minun suhteeni superlatiivia ja minä en tietysti voi olla näyttämättä, että minusta on hauskaa ja imartelevaa, kun hän alituisesti sanoo että minä olen oikein luotu esiintymään seuroissa korkeasukuisten herrojen ja naisten joukossa.
"Hän ajattelee minusta parempaa kuin todellakin ansaitsen, siitä syystä luultavasti, kun hän huomaa, että minä olen suorempi ja vähemmän teeskennelty kuin muut tytöt ja ett'en tahdo aina salata ajatuksiani, vaikka olen seuroissakin.
"Niin, niin, siinä saatte kiitoksen siitä, että aina olette minua hemmotelleet; mutta minä en kuitenkaan kohta ryömi pöydän alle, vaan koetan niin kauan kuin mahdollista pysyä paikallani!
"Mutta minkätähden sellainen mies ei ole mennyt naimisiin? Jos hän olisi nuorempi ja minä olisin vähä turhamaisempi, olisi hän melkein voinut tulla minulle vaaralliseksi. Hänellä on vielä kauniit, mustat hiukset, tosin vähän hienot ja harvat. Mutta sitä seikkaa en voi ihmisissä kärsiä, että he koettavat salata ikäänsä"…
Kapteeni kynsäsi peruukkiaan:
"Niin, niin, kun kulkee kosimistuumissa, äiti!" sanoi kapteeni naurahtaen. —
Pari päivää sen jälkeen palasi hän postikonttorista kädessään äidille pitkä kirje täti Alettelta. Täti Alette ei ollut kapteenin suosiossa… Ensiksikin oli hän liian "säädyllinen ja oppinut", toiseksi oli hän liian "suloinen" ja päälle päätteeksi oli hän — "vanha piika!"
Kapteeni istuutui mukavasti nojatuoliin ja kädet ristissä vatsan yli kuunteli hän, kun äiti luki kirjettä, vaan nähtävästi hän piti sitä ikävystyttävänä.
"Rakas Gittani!
"Tällä kertaa et sinä suinkaan työntänyt minun, vanhan neidin niskoille helpointa tehtävää, vaan todellakin sangen vaikeaa ja mutkikasta — vaikka olenkin sinun alati uskollinen tätisi. Jos olisimme saaneet suullisesti puhella keskenämme, niin olisit pian ymmärtänyt tarkoitukseni; mutta nyt ei minulla ole muuta neuvoa rauhoittaakseni omaatuntoani kuin kirjoittaa sinulle, siksi kuin olen sanonut kaikki, mitä on sydämmelläni.
"Kyllähän tiedät ettei kuvernöörin rouva kuulu niihin ihmisiin, joista minä erittäin pidän, ja jos et olisi pyytänyt minua Inger-Johannan tähden siellä käymään, niin en todellakaan olisi vaivannut vanhoja jäseniäni niin kauas täältä vanhasta kaupungista, jossa vanhat hyvät ystäväni asuvat, käydäkseni vieraissa hänen luonaan, vaikka hän tosin on aina osoittanut minulle suurta ystävällisyyttä ja luultavasti on saman tarkoittanutkin.
"Ensiksikin sanon sinulle, eitä Inger-Johanna on kaikin puolin hieno nainen, vaan hänessä on kuitenkin enemmän voimaa ja ydintä jos niin saan sanoa, hänellä on lujempi tahto kuin Eleonora raukallamme! Se on varma että hänellä monessa suhteena on vaikutusvoimaa kälyysi, vaikka tämän sanotaankin olevan niin järkähtämättömän ja osaavan hyvin pitää puoltaan. Ja useinkin täytyy Eleonoran käyttää viekkaita keinoja, kun hän ei tohdi toimia julkisesti Inger-Johannan nähden; niin on varman vakuutukseni mukaan ollut laita kapteenin suhteen. Palattuaan Parisista tuli hän nähtävästi tänne aikeissa kosia, kun ensin omin silmin olisi ottanut olosuhteista selkoa niinkuin viisas kenraali ainakin. Ainoastaan siitä tavasta, millä hän kohteli ja puhutteli Inger-Johannaa, olisi sokeakin voinut selvästi huomata asian laidan.
"Ainoa, joka ei sitä käsitä, vaikka häntä tuhansin tavoin siitä ahdistetaan, on juuri itse Inger-Johanna. Hän vaan istuu tyvenenä tuon hyörinnän keskellä ja hänen luonnollinen viattomuutensa suojelee häntä maailman monenlaista kavaluutta vastaan; tuo seikka on kummastuttavaa tuossa tytössä, joka muuten on kaikkiin niin älykäs, ja vanha täti Alette lisää: se on ihailtavaa hänessä.
"Enhän kokonaan tahdo kieltää, ett'eikö hän tule vähä pyöryksiin kaikesta suitsutuksesta, jota kapteeni ja kälysi nykyjään alituisesti sytyttävät hänen eteensä (ja kuka vanhempi, kokenut ihminen olisi antamatta sitä anteeksi nuorelle tytölle!) Mutta suitsutus ei vaan vaikuta toivottavaan suuntaan, nimittäin rakkauteen, vaan saattaa hänet vähän ylpeilemään arvostaan ja suosimaan kapteenia ainoastaan kohteliaana ritarina tai isänsä korkeasti kunnioitettavana ystävänä.
"Se on juuri tämä, joka vielä tällä kertaa esti kapteenia, niin että hän taas lähti matkaansa ja se tapahtui varmaankin kälysi kehoituksesta. Jos eivät vaan vanhat silmäni minua petä — ja jotainhan me, rakas Gitta, olemme kumpikin nähneet ja kokeneet tässä maailmassa sekä erikseen että yhdessä, — niin luulen, ett'ei Inger-Johanna vielä ole kylliksi kypsynyt rakkauden kysymykselle ja hänen ylpeytensä ja turhamaisuutensa on ainakin tähän asti näyttäytynyt olevan aivan riippumaton rakkaudesta."
Kapteeni kuorsasi nojatuolissaan ja äiti jatkoi hiljemmin:
"Hän tosin voi jotenkin innokkaasti haluta hienossa salissa vallita; mutta hän ei vielä voine käsittää, että silloin täytyisi ottaa omakseen salin omistajakin. Hänen avosydämmisessä olennossaan on jotain, joka aina pitää näiden molempien kysymysten välillä olevan juovan liian leveänä, niin ett'ei ratsuväen kapteenikaan voisi karata sen yli! Jumala häntä siunatkoon!
"Rakkaus on myöskin tavallaan herätys, jota ilman emme ollenkaan ymmärtäisi sen pyhää kieltä; ja onnettomat ovat ne, jotka liian myöhään oppivat sitä tuntemaan, antauduttuaan ensin niin kutsutun velvollisuuden siteen ohjattaviksi. Luulen melkein varmaan, ett'ei Inger-Johannassa ole rakkaus vielä herännyt, — suojelkoon häntä hyvä enkeli!"
"Mitäs tuollaiset vanhat neidet!" — huudahti kapteeni heräten unelmistaan. "Lue enemmän … lue enemmän … onko vielä muuta?"
"Voiko nuori ylioppilas, joka on siellä konttoristina, jossain määrin olla esteenä näille tuumille, sitä en uskalla myöntää, enkä kieltää. Mutta että kuvernöörin rouva tarkoittaa ja pelkää jotakin senlaista, sen olen viimeisinä aikoina varmasti huomannut siitä tavasta millä hän kohtelee Grip'iä, vaikka hän on liian hieno antamaan Inger-Johannalle edes vähääkään aavistusta todellisesta tarkoituksestaan…
"Huomasinhan sen aivan selvään, ollessani siellä kahvilla viime sunnuntaina, ennenkun he lähtivät Tilderödiin, kun rouva käski sanoa Grip'ille, ett'eivät he muka olleet kotona. Ja hän ei suinkaan hyvin armahtavaisesti arvostellut Gripin 'sunnuntai-luentoja kapinallisista aatteista', niinkuin hän niitä nimitti.
"Minä otaksun, että se on jotakin semmoista, jota minäkin nuoruudessani haaveksin, lukiessani Rousseau'n Emile'ä, joka minua suuresti huvitti ja joskus vieläkin juohtun mieleeni. Sillä Eleonora sanoi Gripin pääkatsantotavaksi sen, että hän hurjuudessaan ja sokeudessaan luuli voitavan parantaa maailmaa muutamien peri-aatteiden kautta ja saatavan kasvatusta hyväksi, jos noudatetaan 'luonnon kehitysjärjestystä.' — Vaan kuinka onkaan — mutta kirjeeni jo tulee liian pitkäksi. Sanalla sanoen, kun Inger-Johanna kiivaasti rupesi Grip'iä puolustamaan, näki kuvernöörin rouva tässä miehessä ainoastaan puolihullun 'Lurleikin kadetin' pojan — siksihän nimitettiin Grip'in isää, joka aikanaan oli maan enin tunnettuja, hauskimpia ihmistä; mutta Grip'illa oli muka, paitsi isänsä hurjia mielipiteitä, myöskin taitoa käytellä tuota pelättyä asetta — ivaa, — semmoinen on Grip!
"Tuonlaisia nuorekkaita ylioppilas-aatteita voisi muka kyllä menestyksellä käyttää jonkinlaisena höysteenä seura-elämässä; mutta niiden toteuttaminen uskaliaalla tavalla, kysymättä vanhempain ihmisten ajatusta, se oli liian uhka-rohkea askel, joka osoitti vaativaisuutta ja samalla kypsymättömyyttä, ja senlaista ei millään muotoa saisi hyväksyä.
"Olen näin lavealta sinulle tästä jutellut, niin että noista puheista itse voisit huomata minkälainen rikka on rokassa, kuten sanotaan.
"Vaan itse ytimestä jos tahdot tietää, niin näyttää Grip minusta rehelliseltä, kelvolta nuorukaiselta, joka ei teeskentele olevansa muuta kuin on, ja kaunis leima on hänen kasvoillaan ja koko olennollaan. Vaan jos hän mahdollisesti unohtaa jotain tuosta vanhasta sanasta: 'jos tahdot menestyä maailmassa, poikani, niin pitää sinun osata kumarrella!' niin sehän tuottaa, kuten tietty, hänelle pahinta vaikeutta, eikä ole luettava miksikään häpeäksi.
"Minulle oli oikein virkistävä nautinto, niinkuin katsaus nuoruuden valtakuntaan ja se herätti monenlaisia uusia ajatuksia, kun puhuin hänen kanssaan niinä kahtena talvi-iltana, jolloin hän tätä (hänestä kaiketi vähemmän miellyttävää) vanhusta saatteli kuvernööriltä vanhaan kaupunkiin tuota pitkää tietä, jota muuten palvelustytön ja lyhdyn kanssa pelolla kuljen pimeässä."
"Oho, — ei häntä kukaan huolisi ahdistaa!" mutisi kapteeni kyllästyneesti.
IX.
Kapteenilla oli ollut täysi työ virassaan aina kesästä asti, kun oli täytynyt tarkastaa leiriä, johtaa harjoituksia ja nyt oli viimeinen kokous.
Jotenkin hurjaa elämää olivat tohtori, prokuratori Sebelov, pitkä Buchholz, nimismies Torff ja luutnantit viettäneet viimeisinä kolmena iltana kapteenin kanssa emäseurakunnan kievarissa.
Mutta loppupäätös oli ainakin siinä suhteessa loistava, että kapteenilla nyt kotiinpäin ajaessaan oli Liinukan sijassa oivallinen kaks-, kolmevuotias musta ohjattavana, jolla oli pieni valkea täplä otsassa ja valkeat sorkat, ja joka kenties vielä tulisi Pikku-Mustan arvoiseksi, jos — jos — se vaan ei ollut hieman vauhko.
Vastikään, kun vanha ruotimuori nousi pyörtänöltä ylös, niin se korviansa oudosti lepsahutti ja katseli arasti; senlaista se oli kokonaan salannut noina kolmena kokous-päivänä. Hän oli varmuuden vuoksi ampunut sen pään ylitse ja silloinkaan se ei paikaltaan hievahtanut, ei edes säpsähtänytkään.
Se olisi ollut hävitöntä, — erittäinkin kun tohtori ja luutnantti Dunfack olivat olleet aivan samaa mieltä kuin hänkin tämän elukan suhteen ja kun hän oli päälle päätteeksi maksanut kaksikymmentäviisi taalaria hevoskauppiaalle väliä.
Mutta nythän se taas juoksi yhtä komeasti ja somasti hänen kiesiensä edessä. On sillä vähän taipumusta hölköttelemiseen, mutta se lienee vaan tottumattomuutta, lapsellisuutta ja poistuu kyllä kun sitä vielä opetetaan.
"Hee-ppa, hep-pa!
"Komeampaa hevosta ei Iso-Ola vielä ole pilttuussa ruokkinut
Pikku-Mustan vieressä.
"Sinä saat hyvin kauan olla minulla, Nuori-Musta, kuulethan! … saat kulkea setäsi rinnalla vaunujen edessä kaupunkiin Inger-Johannan —
"No, sen kon-nan-ku-ria!
"Tuoss' saat, he, — he, — he!
"Minä sinua opetan!
"So, so, tpruu!" mörisi kapteeni. — "So, so, so!"…
Suuri liuta iloista väkeä seisoi puhellen, juoden ja mässäten
Bergset'in talon hilalla.
Kun huomasivat kapteenin tunnetun, kookkaan vartalon, tekivät he kunnioittavaisesti tervehtien hänelle sijaa. He tiesivät, että hän oli kauan aikaa ollut alamaassa, ja miehet, jotka olivat käyneet arpojansa nostamassa, olivat eilen palanneet kotiin.
"Eikös ole komea varsa, Halvar Hejen? Vähä vaan liiaks nuori vielä."
"Komea on", vastasi toinen, "kun ei vaan olisi arkaluontoinen?"
"Mitä täällä on tekeillä? Huutokauppako pidetään Ola Bergsetin jälkeen?"
"Niin, siellä se Bardoni on tuvassa vasaramiehenä."
"Vai niin, vai niin! — Kuulepas, Söölfest Staale!" sanoi kapteeni, iskien silmää eräälle nuorelle miehelle, "tiedätkös sinä, käykö Lars Överstadbräcken tämän talon leskeä kosimassa?… Maat ainakin sopisivat mainion hyvästi yhteen!"
Sieltä täältä kuului salaista ilkuntaa ja moni joukosta nauraa hissutti… He huomasivat mitä kapteenin pisteleminen tarkoitti. Tuohan oli juuri kilpakosija, jota hän puhutteli.
"Olisikohan täällä syksyksi poikivaa lehmää."
"Taitaa kyllä olla", arveltiin.
"Katso sinä vähä hevostani, Halvar, kun minä käväisen tuvassa ja puhun nimismiehen kanssa."
Väkeä oli kosolta aina taloon asti ja kapteenia tervehti yksi rähisevä joukko toisensa perästä, miehiä ja vaimoja, poikia ja tyttöjä, joiden kaikkien kesken viinapullo vaelsi kädestä käteen.
Täpösen täydessä, pahanhajuisessa tuvassa istui nimismies Bardon ja voimallisella, käheällä äänellään johti hän huutoja, huusi, uhkasi vasaralla, toisti saman vielä, vaan lupasi jo huutaa aivan viimeisen kerran, sanoi vielä jonkun kompasanan, kunnes lain voimalla vihdoin naulasi pöytään peräytymättömän, ikuisen päätöksen.
Kapteenille avattiin tietä, vaikka olisi ollut kuinka ahdasta.
"Oletko sinäkin, Martin, niin hullu, että päästät akkoja huutokauppaan?" sanoi hän ivallisesti eräälle kiiltonappiselle keikarille.
Peräkamarissa seisoi kaunis Guro Granlien ja muutamia muita tyttöjä.
"No, Guro!" sanoi kapteeni ja taputteli tyttöä poskelle. "Nythän Bersvend'in Baage on tullut kotiin harjoituksista! Hän oli niin hajamielinen ja haaveksiva että olin pistää hänet putkaan… Sinä olet liian kova hänelle, Guro!" Ja kapteeni nyökäytti päätään naurahteleville tytöille.
Guro katseli häneen suurin, kirkkain silmin. Mitenkä kapteeni tuostakin tiesi?
Kapteeni tunsi hyvin tarkoin koko seudun, oikein perin pohjin, kuten hän itsekin sanoi, ja hän osasi erinomaisen hyvästi saada urkituksi talonkauppoja, naimisliittoja ja kaikenlaisia seikkoja, jotka koskivat hänen nuoria sotilaitaan. Guro Granlien ei suinkaan ollut ensimmäinen tyttö, joka tänlaisesta hämmästyi. Kapteenilla oli urkkimiseensa hyvä apu viidestä ala-upseeristaan, ja kun hän itse oli aina siitä niin huvitettu, niin ei tietojen hankinto käynyt hankalaksi.
Syynä siihen, että hän tänään poikkesi ylös taloon, missä huutokauppaa pidettiin, ei suinkaan ollut "syksyllä poikiva lehmä", vaan hänen oma halunsa kuulla mitä uutisia pitkän poissa-olonsa ajalta.
Hänestä ei siis ollut yhtään vastenmielistä, kun leski tuli pyytämään häntä vierashuoneesen, sillä hänen piti muka ennen lähtöään juoda pisara olutta.
Kapteeni oli utelias kuulemaan aikoiko leski kenties mennä toisiin naimisiin, — ja hän olikin nyt tyytyväinen saatuaan puolen tunnin ystävällisen keskustelun jälkeen urkituksi tämän todelliset tuumat sekä itsensä että talonsa suhteen.
Siinä suhteessa ei kukaan enää kauemmin voisi kapteenia pettää … Bergsetin leski tahtoi siis pitää omaisuutensa jakamattomana ja pysyä naimattomana! Mutta hän ei tietysti tahtonut sitä ilmaista; hän tahtoi vaan, että häntä kilvan kosittaisiin, antaisihan miesten vaan toivoa hyvää naimiskauppaa!
Kapteeni käsitti sen hyvin — se oli tietty, se!
Mutta pitihän nyt muustakin keskusteltaman ja sentähden sanoi Randi, niinkuin edellisen jatkoksi:
"Ja voutihan se menee uudestaan naimisiin!"
"Vai niin?"
"Kerrotaan hänen alituisesti käyvän prokuraatori Scharfenbergilla … taitaa olla nuorimman tyttären tähden?"
"En tiedä… Hyvästi Randi!"
Katsomatta ympärilleen ja sanomatta hyvästiä kenellekään kiiruhti kapteeni hevosen luo niin että kannukset helisivät ja miekka kolisi päällysvaipan alla. Ennenkuin hän nousi rattaille, painoi hän lakin syvemmälle.
"No niin, kiitos Halvar! Anna minulle ohjakset!… Tuossa ovat, sen —"
Hän lyödä sivahutti ruoskalla Mustaa, joka kavahti pystyyn ja nyt ajaa karahutettiin eteenpäin täyttä laukkaa, niin että aidan seipäät lensivät hänen silmiensä ohitse niin kiireesti kuin rumpupalikat.
Tänä tyvenenä, sumuisena syksy-päivänä astuskeli karjaa siellä täällä pitkin maantietä.
Kapteenia harmitti, kun porsas itsepäisesti juosta nelisti rattaiden edellä.
"Tuoss' saat! — varo, että korjaat luusi siitä, sen"… Ja loppupäätös oli aika sutkaus parkuvan porsaan selkään.
"Kaspas, tuolla makaa lehmäkin keskellä tietä!" tiuskasi hän, purren hampaitaan.
"Niin, niin, jos et tahdo nousta, samase minulle!… Nouse … tahi minä myös olen tyhmä ja … ajan päällesi!…"
Hän oli nyt niin suuttunut, että olisi ajanut lehmän ylitse, jos tämä ei juuri viimeisellä hetkellä olisi noussut ylös; vaan kapteenin kiesit siihen kuitenkin tärähyttivät, niin että kallistuivat ja olivat aivan kaatua.
"Hm! hm!" mutisi hän vähän rauhoittuneena, katsellen onnistumattoman kostonsa esinettä.
"Niin, niin, — annahan luistaa vaan, sinä musta konna … jos vielä kerran katsot taaksesi, niin lyön sinut kuoliaaksi! ha, ha, ha, — juokse sinä vaan aika vauhtia, saat kohta käydä kun vastamaata tulee."
Eilinen kohmelo vielä tänään rasitti kapteenin päätä, vaan ei se ollut se, joka häntä nyt vaivasi, sen hän tiesi.
Kun hän palasi kotiin, missä häntä levottomasti odotettiin pitkältä matkaltaan, oli hän hyvin synkän näköinen.
"Ola, sui hevosta … pyhi sitä ensin olkitukolla. — Pane peite hyvästi sen selälle, kuuletkos!… Olen vasta opettanut sitä juoksemaan ylämaissa."
Iso-Ola katsahti kapteeniin ja pudisti päätänsä, taluttaen hevosen pois portaitten edestä; — kapteenia oli varmaankin taas petetty tämän uuden hevosen ostossa.
"Hyvää päivää, äiti! hyvää päivää!" huudahti hän, suudellen pikaisesti vaimoaan. "Kyllä minä voin hyvin!"
Hän heitti lakin ja vaipan päältään… "No, etkö anna Maritin kantaa sisään matkakirstuani ja vaatelaukkuani, ett'ei niiden tarvitse ajelehtia tuolla portailla!
"No, niin, niin, — minulla on ollut ikävä matka", sanoi kapteeni kieltäytyen vähän kylmästi vastaanottamasta Thinkan apua. "Pane miekka naulaan riippumaan ja tuo laukku ylös makuuhuoneeseni!"
Itse hän meni edellä konttoriin, katsoakseen oliko postissa tullut hänelle kirjeitä ja sitte talliin, nähdäkseen miten Iso-Ola hoiti Mustaa.
Mikähän isää vaivasi? Jotain ikävää oli tapahtunut, se oli selvä!…
Äiti katseli häntä ovenraosta tuskastuneen ja huolestuneen näköisenä ja
Thinka hiipi sinne tänne, hiljaisuutta häiritsemättä.
Kun kapteeni astui sisään, oli illallispöytä jo katettuna — punajuurella ja munalla koristettua sillisalaattia ja sen vieressä kirkas ryyppy, — ja lisäksi savustettua lohta ja hyvää pullo-olutta.
Isä ei luultavasti ollut aivan väliäpitämätön näiden herkkujen suhteen, vaikka hän oli hyvin harvapuheinen. Häneltä ei saatu kuin aivan lyhyeitä vastauksia, kun silloin tällöin keksittiin joku sopiva kysymys.
"Sanotaan aivan varmaksi, että vouti menee uudelleen naimisiin!" kertoi hän vihdoinkin ensimmäisenä hauskana uutisena muka, jonka oli kuullut ulkoa maailmasta … "Scharfenbergin nuorimman tyttären kanssa!"
Syvä hiljaisuus vallitsi tämän jälkeen, vaikka ilon loiste samassa kuvautui Thinkan kasvoille ja hän kiirehti syömistään. Äiti ja hän tunsivat kumpikin, että isän paha tuuli oli tästä seurauksena.
"Sepä mies vasta voi kerskata tyttäriensä onnesta … Bina pääsee kohta pappilaan ja nyt tulee Andreasta voudin vaimo!… Ehkäpä voit, Thinka, joskus kun tarvitset, saada siellä kotiopettajan tahi talouden hoitajan paikkaa, Andrean ei suinkaan tarvitse olla talouden toimissa enempää kuin itse tahtoo, hänellä on kyllä varaa!"
Thinka katsahti tulipunaisena alas lautaseensa.
"Niin, niin, äiti! Sitä saa niittää mitä on kylvänyt!"
Sen enempää ei puhuttu ennenkuin Thinka vei astioita pois pöydältä, jolloin äiti huoahti:
"Thinka raukka!"
Kapteeni kääntyi häneen, nosti kätensä lantioille ja tokasi suuttuneena:
"Tiedätkö mitä! tuon päivänvarjostimen ja kaiken kohteliaisuuden tähden, jota hän pitkin kesää on osoittanut, olisi Thinkan pitänyt osoittaa miehelle enemmän kiitollisuutta ja ystävällisyyttä… Niinpä ei olisi käynytkään, jos minä olisin ollut kotona!" ukkosen pilvi kuvautui kapteenin otsalle… "Mutta minulla näkyy olevankin kodissani vaan hanhiparvi eikä ymmärtäväistä vaimoväkeä, joka vähän ajattelisi mitä tulee tehdä! — Andrea Scharfenberg ei antanut itseänsä kahdesti pyytää", sanoi hän yhä kiivaammin kun Thinka samassa astui sisään; vaan ei tainnut olla haitaksi, jos tämä siitä hiukkasen kuulikin!…
Seuraavana päivänä tarkasteli äiti häntä huolestuneena; nyt koetettiin jos jollakin tavalla isää hemmoitella ja hyväillä, että saataisiin hänet paremmalle tuulelle. Ja hiljainen Thinka loi ujosti alas silmänsä, kuullessaan isän ähkivän ja huokailevan.
Kapteeni ei käynyt ulkona kauempana kuin tallissa uutta Mustaa katsomassa.
Yksi sen jaloista oli tänään polttavan kuuma äskeisen kengittämisen tähden. Seppä nahjus oli lyönyt naulan liian syvälle. Se täytyi vetää pois…
Kapteeni seisoi äänettömänä mielipaikallaan nojautuen tallin-ovea vasten ja katseli, kuinka Iso-Ola veti hohtimilla naulaa, pitäen Uuden-Mustan takajalkaa reitensä yli. Hevonen pysyi hiljaa, ei edes kohottanutkaan jalkaansa.
"O-o-ola!" röhisi kapteeni puoleksi tukehtuneella äänellä.
Iso-Ola katsahti ylös.
"Mitä ihmettä!" eikö kapteeni tuolla vaipunut hitaasti aivan alas maahan, pitäen vielä kiini tallin-ovesta.
Ola katseli hetken neuvottomana isäntäänsä ja päästi hevosen jalan kädestään. Sitten otti hän sangon ja räiskytti vettä hänen kasvoilleen, kunnes hän jälleen tointui.
Sitten piti hän sankoa kapteenin suun edessä.
"Juokaa, juokaa, kapteeni! — Älkää peljätkö… Se on vaan seuraus harjoituksista ja kaikellaisista tuollaisista… Aivan samalla lailla, kun liiaksi kauan häitä juodaan"…
"Auta minua ylös, Ola! — anna minun nojautua sinuun, — hiljaa, hiljaa…
"Ohoh! — tuntuu hyvälle saada hengittää … hengittää!" ähkyi hän.
"Nyt se on jo ohitse… Aivan varmaan, aivan ohitse — en ole kuin vähä väsynyt…
"Kävele vaan, Ola, varmuuden vuoksi minun jäljessäni…
"Hm, hm, hyvinhän tämä käy…
"Niin, niin, voi todellakin olla sillä lailla … koko syksy säännötöntä elämää!
"Kas niin, mene kutsumaan rouva tänne. Sano että olen ylhäällä makuuhuoneessa… Hyvinhän voin astua ylös portaita"…
Peljästys ei suinkaan ollut vähäinen.
Tällä kertaa oli kapteeni itse kaikkein levollisin, hän tahtoi kokonaan unohtaa tapauksen, vaan äiti lähetti kysymättä hakemaan kylästä lääkäriä. Jos ei tohtori Rist ollut kotona, piti kääntyä piirilääkärin puoleen.
Kun Rist tuli ja äiti jo oli porstuassa hänelle surullisesti valittanut, että Jäger oli saanut helponlaisen halvauksen — piti tämä perhettä rauhoittaakseen humoristillisen esitelmän.
Ylipäänsä oli tänlaisessa taudissa monta eri astetta… Sitä, joka joi ainoastaan niin paljon, että vähän änkytti, vaivaili hervoton kielen halvaus … ja siten jok'ikistä miestä, jonka hän tunsi, voisi kohdata halpaus. Tämä oli vaan hyvin tavallista vereville ihmisille…
Olihan Jäger jo sen verran tointunut, että halusi illalla itselleen totia — vaikka ei suinkaan väkevää!… Mutta tupakoidessa ja yhä uudelleen täyttäessä totilasia jutteli nyt kapteeni Mustasta ja kertoi kaikellaisia seikkailuja harjoitusmatkoiltaan aina kello kahteen saakka yöllä.
— — Joku päivä sen jälkeen räiskyivät puut konttorin uunissa kapteenin kirjoittaessa niin, että sulkakynä pärskyi.
Kuten tavallisesti siihen aikaan vuotta, oli hänelle pitkän poissa-olonsa aikana keräytynyt paljon töitä toimitettavaksi. Thean norjalainen kielioppi oli oven suussa viheriällä pöydällä; hän oli juuri lukenut siitä läksynsä ja hyräili nyt itsekseen käytävässä.
Portailla syntyi hälinä ja äiti kuului neuvovan jollekin — "tuota tietä — kapteenin luo!"
Ovelle koputettiin.
"Hyvää päivää, ukkoseni! — Mitä kuuluu?" virkkoi kapteeni.
Se oli voudin palvelia, sunnuntaivaatteisin puettuna — ja kirje kädessä. Se piti annettaman kapteenille itselleen…
"Vai niin? — Tuleeko tähän vastausta? No, no! … mene keittiöön, niin saat jotain virvoketta — ja ryypyn."
"Hm, hm", rykäsi kapteeni, heittäen sinetillä varustetun kirjeen pöydälle ja alkoi rauhoittuakseen kävellä edestakaisin huoneessa … "varmaankin ilmoitus kihlauksesta … tahi ehkäpä jo kutsumus häihin!"
Hän avasi kirjeen ja luki sitä seisoallaan … innokkaasti, pikaisesti… Hitto vieköön, kuinka pitkä johdatus! … ei sitä ehtinyt … täytyi katsoa … katsoa jo kolmatta sivua… No, nyt tuli pääseikka!
Hän löi kädet yhteen, niin että läiskähti ja istuutui.
"Niin, niin, niin, niin, niin, niin, niin!"
Ajatuksissaan napsahutti hän sormiaan yksi, kaksi, kolme kertaa, raapasi korvallistaan ja sitten peruukiaan…
"Ähä, ähä katsopas vaan! katsopas vaan!
"Ja tyhjää lorua kaikki Scharfenberg'istä!"…
Kapteeni syöksähti ovelle ja avasi sen, mutta hän rauhoittui kuitenkin ja astui varpaisillaan portaita kohti.
"Kuka on siellä käytävässä — sinäkö Thea?"
Pikku, lyhyt, ruskeasilmäinen Thea hypähti portaita ylös.
"Käske äidin tulla tänne ylös", pyysi kapteeni.
Thea katsahti isään, sillä hänessä oli jotain tavatointa.
— Kun rouva Jäger tuli konttoriin, piti hänen miehensä kirjettä selkänsä takana ja rykäsi. Hän näytti totiselta ja miettiväiseltä, niinkuin tänlainen tilaisuus saattoi vaatia.
"Kuules, minä olen saanut kirjeen — voudilta! — Lue!…
"Tahi luenko minä?"
Hän nojautui työpöytäänsä vasten ja luki kaikki kolme sivua, sanasta sanaan, hyvin kärsivällisesti, siksi kuin pääsi pääseikkaan, — silloin heilutti hän kirjettä ilmassa ja syleili rajusti vaimoaan…
"No, no, mitä nyt sanot?
"Silloin tällöin saamme sitte tehdä huviretkiä vävymiestemme luokse!"
Hän hieroi käsiään.
"Se oli odottamatonta se — suuresti odottamatonta!…
"Hm! hm!" lisäsi hän, "on parasta, että käskemme Thinkan tulla tänne ja ilmoitamme hänelle kirjeen sisällyksen… Eikö niin sinunkin mielestäsi, äiti?"
"Ky-yllä!" sanoi äiti hiljaa, käännyttyään ovelle päin; — hän ei nyt keksinyt lapsiraukalleen enää mitään neuvoa!
Kapteeni kulki edestakaisin konttorissaan, odottaen tytärtään. hän oli arvoisan ja isällisen näköinen ja käsitti täydellisesti hetken tärkeyttä.
Mutta missä Thinka viipyi?
Ei mistään häntä löydetty, vaikka oli etsitty ympäri koko taloa!
Mutta kapteeni ei tänään ollut hätäinen…
"No, ettekö häntä löydä?" kysyi hän pari kertaa lempeästi.
Vihdoin löysi Thea hänet pimeältä vinniltä… Sinne oli hän paennut piiloon, nähtyään sanantuojan ja kuultuaan, että voudilta tuli kirje, jonka sisällön hän kyllä arvasi… Ja hän istui nyt siellä pää syliin vaipuneena ja esiliina kasvoillaan.
Hän ei ollut itkenyt, häntä vaan oli alkanut kauhistuttaa ja hän halusi kätkeytyä jonnekin yksinäisyyteen ja sulkea silmänsä, niin että tulisi aivan pimeä, eikä hänen tarvitseisi ajatella mitään, ei mitään.
Hän näytti vähä hajamieliseltä seuratessaan Theaa konttoriin isän ja äidin luo.
"Thinka", sanoi kapteeni, hänen astuessaan sisään. "Me olemme tänään saaneet kirjeen, joka likeisesti koskee sinun tulevaisuuttasi — se on voudilta! Turhaa lienee sanoa, mitä se sisältää … olethan sitä itse huomannut kaikesta kohteliaisuudesta — mitä koko vuoden kuluessa olet sallinut hänen sinulle osoittaa … ja että äitisi ja minä pidämme sitä suurimpana onnena, mikä koskaan olisi voinut tulla sinun … ja meidänkin osaksi!
"Lue nyt tämä kirje ja mieti tarkalleen…
"Istu lukemaan, lapseni!"
Thinka luki, mutta näytti siltä kuin ei hän koskaan pääsisi loppuun ja tietämättänsä hän päätänsä pudisti koko ajan.
"Ymmärräthän, ett'ei hän pyydä nuoruuden rakkautta, haaveilemista tahi muuta sellaista joutavaa! Vaan nyt on kysymys siitä, haluatko saada hänen luonaan arvollista asemaa — ja tahdotko olla hänelle hyvä ja kohtelias ja osoittaa hänelle sitä huolenpitoa, jota miehen sopii vaimolta vaatia!"
Ei mitään vastausta kuulunut … ainoastaan hiljaista ähkymistä.
Kapteenin kasvot näyttivät vähä juhlallisilta…
Mutta äiti kuiskasi kyyneleet silmissä:
"Näethän, Jäger, ett'ei hän voi … ajatella!
"Eikö sinunkin mielestäsi, isä", sanoi rouva ääneen, "olisi parasta antaa kirje Thinkalle, että hän saisi miettiä asiaa huomis-aamuksi … olihan tämä niin odottamatonta."
"Tietysti, jos Thinka itse tahtoo!" kuului suuttunut vastaus, kun äiti seurasi tytärtään, sulkien hänet makuuhuoneesen…
— Koko illan istui Thinka siellä itkien pää tyynyyn painettuna…
Hämärässä meni äiti ylös ja istuutui hänen viereensä.
… "Näetkös, ei ole mitään keinoa jolla tästä pääsisi; ethän tahdo jäädä turvattomaksi ja muiden perheitten taakaksi; ommella, ommella, niin että silmänsä pilalle saa ja vihdoinkin ajelehtaisit tarpeettomana jossain sopessa… Sellaista arvokasta tarjoumusta, kuin tämä, pitäisi moni suurena onnena".
"Voi, mutta Aas! — Aas, — äiti!" nyyhkytti Thinka aivan hiljaa.
"Jumala tietää, lapseni! että jos vaan löytäisin jonkun toisen keinon, niin osoittaisin sen kohta sinulle, vaikka minun sentähden täytyisi pistää käteni tuleen!"
Thinka laski kätensä äidin laihoihin käsiin ja kätki kasvonsa hänen syliinsä.
"Isä ei ole enään niin vahva … hän ei kärsi paljoa mielenliikutusta, — niin että synkältä näyttää… Muistathan tuota viimeistä taudin kohtausta hänen tullessaan kotiin"…
Kun äiti oli mennyt pois, kuului pimeässä yhtämittaa haikeita huokauksia.
Myöhään illalla istui äiti tyttärensä vuoteella, pitäen kätensä hänen otsallaan että hän paremmin saisi nukutuksi; tyttö raukka säpsähti vähä väliä.
Ja nyt kun Thinka vihdoinkin nukkui, kun hengitys tuli tasaiseksi ja nuo nuoret, kalpeat kasvot rauhallisesti lepäsivät pään-alusta vastaan, meni äiti pois, kynttilä kädessään … pahin oli kai ohitse!
Kyllä kapteeni oli hyvällä tuulella nähdessään konttoristaan miten Aslak, joka varta vasten lähetettiin voudin luo, ajoi veräjän kautta maantielle, mutta hän tuli vielä iloisemmaksi saatuaan Inger-Johannalta pienen kirjeen Tilderödistä.
… "Täällä ollaan täydessä työssä kaupunkiin muuttamisen tähden.
Sentähden tuleekin kirjeeni näin lyhyeksi.
"Meillä on käynyt vieraita aamusta iltaan. Yksinäisyys ei ole tädille eikä enolle voinut tulla kysymykseenkään ja niin kauan ovat he uudistaneet sanojaan: 'tervetulleet Tilderöd'iin!' kunnes kesän kuluessa ovat saaneet vieraita alinomaa näkemään muka yksinkertaista elantoansa, kuten he sanovat. Mutta luulenpa, ett'ei kukaan lähde täältä huomaamatta, kuinka täti saa 'stiliä' kaikkeen. Kullekin on täällä vapautensa, oleskellaan kaikkialla, puutarhassa, kuistissa ja sisällä, niin että vieraat saavat sen tunnon, että heilläkin on tilaisuutta pauna huvitusta toimeen ja voivat näyttää parainta taitoaan siinä. Kun täti on läsnä, ei helposti vaivu jokapäiväisyyteen; — hän imartelee nyt minua, sanoen, että olemme siinä suhteessa samallaiset!
"Ja minä en tiedä, miten nyt olen seura-elämästä yhtä huvitettuna kuin ennen tanssijaisista. Seura-elämässä voi kuitenkin käyttää ymmärrystään ja vieläpä siinä voi saada itselleen lavean vaikutus-alan! Kun lukee noista henkevistä ranskalaisista salongeista, joissa on päähenkilönä nainen, niin saa sen käsityksen, että hän juuri siellä voi lavealtakin vaikuttaa! Ja minä olen aina halunnut elää ja vaikuttaa maailmassa, jo varhaisesta lapsuudestani saakka, jolloin aina surin, ett'en ollut poika että olisin voinut — tulla joksikin!
"Näin pitkälle pääsin, rakkaat vanhempani, kun palvelusneiti Jörgensen tuli minua kutsumaan puutarhaan tädin luo. Posti oli tullut kaupungista ja pöydällä oli kääre, jossa oli litteä, punainen sahviaanirasia ja kirje minulle.
"Siinä oli päässä pidettävä kultainen nauha, jonka keskellä oli keltainen topaasi; kirje ei sisältänyt muuta kuin:
"'Täydellisentämään Louvren kuvaa!
Rönnov!'
"Täti kohta koettelemaan sitä päähäni, kampasi hiukset hajalleen ja kutsui setää katsomaan. Rönnovin aisti oli muka aivan clairvoyant genial, erittäinkin mitä minuun tuli!? — —
"No niin, se sopiikin mainiosti!