MIRJAM keskeyttäen hellästi. Niin se voi olla sinusta — mutta minä olisin niin iloinen. Vihkimisessä on sentään jotakin juhlallista ja kaunista, jonka muistaa koko elämänsä ajan… Minä taidan olla lapsellinen, minä saatan olla kokonaan väärässäkin, ja olisin siitä hyvin pahoillani — mutta minusta tuntuu, ettemme tule oikein onnellisiksi, ellemme anna vihkiä itseämme… Se kiusaisi aina minua.
STORM hieman naurahtaen. Sinä olet todellakin lapsellinen…
MIRJAM vienosti. Minä myönnän sen, rakkaani… Mutta myönny tämä ainoa kerta minun lapsellisuuteeni. Minä lupaan olla sitten niin… niin hyvä sinulle! Koko elämäni ajan muistelen sinun myöntyväisyyttäsi. Ja ajattele: eihän siinä mitään pahaa tapahdu, ja jos se sinustakin on enemmän muotoasia…
STORM keskeyttäen. Ei — se ei ole minusta muotoasia! Järkeni, tunteeni, koko olemukseni on tuollaista vastaan! Se on yksi niitä keinoja, joiden avulla kirkko vuosisatoja on pitänyt naista vallassaan — alentanut ja polkenut häntä. Ja tarvitaanko nyt meidän välillämme tuollaista…?
MIRJAM. Mutta ethän itsekään usko, että mitkään papit voisivat pitää minua vallassaan?
STORM. Miksi sitten tahdot tuollaista vihkimistä?
MIRJAM kietoen kätensä hänen kaulaansa. Rakas, rakas, en osaa sitä oikein sanoa… Mutta ethän tahdo, että tulisin onnettomaksi. Ethän tahdo mitään ikävää varjoa välillemme…?
STORM katkerasti. Minusta tuntuu kuin sinä et tahtoisi tietää mitään minun tunteistani. Sinä et ajattele yhtään, että tuollainen toimitus on kokonaan tunteitani ja periaatteitani vastaan.
MIRJAM kiehtovasti. Periaatteet, periaatteet… mitä me niistä välitämme? Ajattele, miten onnellisiksi me tulemme…
STORM. Rakas Mirjam! Älä vaadi tuota toimitusta — se painaisi muistoani kuin jokin alentava teko.
MIRJAM tekeytyen syvästi loukkaantuneeksi. Koska se sinusta on alentava teko, niin kyllä sinut siitä vapautan. Enhän mitenkään saata ruveta turmelemaan sinun hyviä ja vapaamielisiä periaatteitasi!
STORM hämmästyen. Mitä sinä sanot… mitä tarkoitat…? Se ei ole mahdollista…
MIRJAM tahtoen yhä haavoittaa sanoillaan. Se on mahdollista! Tai täytyykö minun sanoa vielä selvempään? Kuule siis: minä en mene sinun kanssasi naimisiin!
STORM hätkähtää ensin, niinkuin olisi saanut ankaran iskun ja on hetken ääneti. Mutta hänen voimakas, väkivaltainen luonteensa saa ylivallan ja hän sanoo hiljaa ja lujasti. Sinun täytyy. Minä tahdon sinut.
MIRJAM todellisella suuttumuksella. Täytyy! Kuka minut siihen pakottaa? Enkö ole vapaa tekemään mitä tahdon — menemään naimisiin kenen kanssa tahdon?
STORM nousee ja silmäilee ympärilleen niinkuin ei käsittäisi mistä on kysymys tai katselisi hän asetta ja aikoisi lyödä kaikki murskaksi. Silloin huomaa hän pienellä pöydällä Lundin hansikkaat. Hän kalpenee, astuu hitaasti pöydän ääreen ja ottaa hansikkaat käteensä. Tuijottaen kauan Mirjamia läpitunkevasti, sanoo hän matalalla, käheällä äänellä. Kenenkä nämä ovat?
MIRJAM on niin tyrmistynyt, ettei voi sanoa mitään.
STORM hiukan ääntään korottaen. Kenenkä nämä ovat?
MIRJAM sopertaen kalpeana. Minä en tiedä…
STORM kähisten hiljaa ja uhkaavasti. Et tiedä…? Koeta muistella…
Koeta muistella.
MIRJAM tuskallisesti. Kuinka sinä nyt noin…? Mitä sinä oikein tarkoitat..?
STORM katsellen ympärilleen kuin aikoisi ruveta etsimään. Minä tahdon tietää kenenkä ne ovat…
MIRJAM yhä enemmän hätääntyen. Ei, ei, ei! Älä osoita tuollaista epäluuloa… Pitäisihän sinun ymmärtää…
STORM tuijottaa häneen hurjin katsein ja sanoo vihdoin järkähtämättömästä. Minä tahdon tietää.
MIRJAM kuin vapautuen. Ah niin — nyt muistan… Ne ovat kai
Lindevallin — hän kävi täällä.
STORM muistaen, hämmentyneenä. Niin… niinpä todellakin… Hän kertoi käyneensä täällä.
MIRJAM vielä pelästyneenä, mutta hellästi. Oi, miten sinä pelotit minut! Miten paha sinä olet, Bruno… Kuulustelet minua aivankuin jokin tutkintotuomari…
STORM sisäisen kiihtymyksen vallassa. Niin, minä olen niin paha, ettet sinä saata sitä käsittää! En voi edes itsekään ymmärtää, miten hirveä ajatus minulle tuli… — (Kuiskaten) — Minä ajattelin, että jos sinä olet ollut jonkun toisen — niin minä tartun sinun kaulaasi ja…
MIRJAM. Mitä kauheita sinä puhut..?
STORM yhä kiihtyen. Niin… se on kauheata, mutta minä rakastan sinua niin suuresti… että sinun täytyy tulla omakseni! Se voi olla väärin, se voi olla mielettömyyttä — mutta sinun täytyy olla yksistään minun! — (Hän muuttuu pelottavan näköiseksi ja sanoo hiljaa, hammasta purren) — Kun ajattelen, että joku suutelisi ja syleilisi sinua… ja minä sen saisin tietää… — niin minä — niin… siitä seuraisi onnettomuus…
MIRJAM syöksähtää väristen seisoalleen, sopertaen. Rauhoitu, rauhoitu…
STORM. Sinä… sinä kalpenet? — (Lähenee uhkaavasti Mirjamia) — Sano heti, onko sinulla rakastaja — minun täytyy se tietää…
MIRJAM peräytyy kirkaisten. Bruno… Bruno…!
STORM kokonaan suunniltaan. Onko se siis totta? Onko… onko? — (Puristaa niin rajusti Mirjamin rannetta, että tämä vaipuu kirkaisten polvilleen. Mutta Storm ei hellitä sittenkään, vaan sähisee entistä raivokkaammin) — Etkö sinä kuule..? Vastaa minulle! Vastaa minulle! Kuuletko sinä?
MIRJAM nyyhkyttäen. Kuinka sinä voit sellaista ajatella…?
Storm hellittää hänen kädestään.
MIRJAM yhä polvillaan maassa, pidellen rannettaan. Mitä aihetta sinulla on moiseen luuloon?
Äänettömyys.
STORMIN raivo talttuu vähitellen, tuska ja häpeä valtaa hänet vastustamattomasti, ja hän mutisee itsekseen. Voi minua… voi minua…
Sitten hän syöksyy Mirjamin luokse ja nostaa hänet sohvalle; kääntäen kasvonsa poispäin ja pidellen hänen kättään, sopertaa hän hiljaa.
Vieläkö… vieläkö sinä voit antaa anteeksi…?
MIRJAM yhä nyyhkyttäen. Minä en olisi koskaan voinut uskoa, että sinä menisit niin pitkälle, että pahoinpitelisit naista…
STORM aivankuin lyyhistyen näkymättömän iskun alle. Minkälainen peto minä olen…
Äänettömyys.
MIRJAM tukehtuneesti. Niin Bruno… ehkä meidän on parasta erota nyt heti — ennenkuin se on myöhäistä. Näyttää siltä, ettemme kuitenkaan koskaan voi tulla onnellisiksi.
STORM vaipuu tuolille, tarttuu päähänsä ja kuiskaa käheästi, kuin salaperäisellä kauhulla. Tuo kauhea… joka taas tuli… Minä olen kirottu.
MIRJAM katsoo häneen hetken, sääli ja hellyys valtaavat hänet; hän menee Stormin luokse ja lausuu huolestuneena. Mitä sinä sanoit? Mikä sinulle tuli…? Sinähän aivan vapiset… ja kylmä hiki virtaa otsaltasi… Sano… puhu minulle.
STORM on hetken ääneti, sitten hän äkkiä syöksähtää polvilleen Mirjamin eteen — ja niinkuin hänen sielunsa järkähtäisi, avautuisi salaisimpia pohjia myöten, parahtaa hän käheästi. Mirjam… älä tuomitse minua… Minä en voi sille mitään. Minä olen kirottu, kirottu…
Hänen äänensä katkeaa ikäänkuin tukahutettuihin nyyhkytyksiin.
MIRJAM. Bruno… puhu minulle. —
STORM. Niin — sinä ehkä hylkäät minut… koko elämäni onni saattaa nyt mennä, mutta nyt minä tunnustan sinulle kaikki… Sillä sinä et tiedä, millainen olen… Minä pelkään, ettet sinä voi minua ymmärtää — kun en itsekään täysin ymmärrä… mutta, mutta…
MIRJAM hyväillen hellästi hänen päätään. Rakkaani… kerro minulle kaikki.
STORM. Niin Mirjam… Minä olen todellakin kirottu… Minä olen sellainen kurja, että kun raivostun, niin en voi hillitä itseäni… en tiedä mitä teen. — (Sisäisellä kauhulla) — Minulle tulee jonkunmoinen outo, kauhea halu iskeä, murskata, surmata…
MIRJAM äänettömyyden jälkeen, hiljaa. Onko se mahdollista…? Onko se totta?
STORM. Se on liiankin totta. Se on synkistänyt koko elämäni… Ja miten olenkaan koettanut taistella sitä vastaan. Juuri sentähden olen niin paljon urheillutkin, jotta saavuttaisin mielenmalttia, kylmäverisyyttä. — (Epätoivoisesti) — Minä luulin sen jo voittaneeni — ja nyt se taas tuli. Kaikki on turhaa…
MIRJAM liikutuksen ja hellyyden valtaamana. Ei, ei — se ei ole turhaa! Sinä unohdat tuon, Bruno — sinun täytyy unohtaa se! Minä rakastan sinua!
STORM hämmästyneenä, hiljaa. Oi Mirjam… Voitko sinä sittenkin minua rakastaa?
MIRJAM. Enemmän, enemmän… Enemmän kuin omaa elämääni.
Äänettömyys.
STORM häpeän valtaamana. Nyt vasta oikein huomaan, minkälainen raakalainen minä olen… Sinua minä saatoin epäillä.
MIRJAM epäröiden. Mutta jospa minä en olekaan sellainen kuin luulet… kuvittelet…
STORM liikutettuna, hurmaantuneena. Sinä olet sellainen! Kun katson sinua, niin tahtoisin vaipua maan alle kun muistan, miten… Ja minä kiroan itseni jos vielä sinua epäilen. — (Nousee, tarttuu Mirjamin päähän, katsoen häntä silmiin) — Niin — sinähän et voi olla muuta kuin rehellinen, puhdas… Ja jos sellainen nainen rakastaa minua… enkä sittenkään kykene parantamaan itseäni — niin minä joudankin silloin hukkua…
MIRJAM tuskallisesti. Älä… älä puhu noin…
STORM. Minun täytyy puhua… Minun on niin omituinen ja hyvä olla, nyt kun meidän välillämme ei ole mitään salaista, ei mitään epäiltävää. Ja minä tahdon tulla hyväksi. Minusta on kaikki kuin unennäköä, tuntuu niin kummalliselta, että sinä voit kuitenkin minua rakastaa — vaikka olen sellainen…
MIRJAM hellästi ja kiihkeästi. Armaani… Sinun rajuuttasi ja voimaasi minä rakastan… Kaikki muut ovat sinun rinnallasi raihnaisia raukkoja.
STORM liikutuksen vallassa. Sinä liioittelet, rakas… Katso, miten heikko olen… — (Syöksyy polvilleen Mirjamin eteen ja suutelee hänen käsiään) — Sinä annat siis minulle anteeksi.
MIRJAM. Sinulla ei ole koskaan ollutkaan minulta mitään anteeksi pyydettävää… — (Tarttuu Stormin päähän, suudellen häntä kiihkoisesti) — Jumalani… kuinka sinua rakastan…
STORM. Mirjam… tästälähtien en sano sinulle yhtään pahaa sanaa. Jos sinä tämän illan voit unohtaa, niin minä lupaan, etten enää koskaan… en koskaan…
MIRJAM keskeyttää hymyillen, sulkien kädellään hänen suunsa. Hiljaa! Et saa mitään luvata! Sinä et tunne itseäsi siinä suhteessa — mutta minä sinut tunnen… Sinä olet suuri tyranni, Bruno… Oikea itämainen itsevaltias!
STORM vastustaen. Ei, ei…
MIRJAM. Olet, olet… Mutta siitä huolimatta rakastan sinua.
STORM tulisesti. Oi pieni, suloinen Mirjamini…
Suutelee.
MIRJAM. Bruno, Bruno… sinä myöhästyt junasta! Katsoppas kelloa.
STORM. Ajattelehan, että olin unohtaa junat, hautajaiset — vieläpä perintönikin! Kyllä minä sentään vielä ehdin…
MIRJAM hellästi. Älä nyt unhota minua…
STORM. Mitä sinä puhut…? Ah niin… nyt muistan… Etkö antaisi minulle sitä viimeistä valokuvaasi…? Ottaisin sen mukaani.
MIRJAM. Tietysti saat sen… — Irroittaa sen kehyksestä ja antaa
Stormille.
STORM kuvaa katsellen. Onko suurennus tästä kuvasta jo valmistunut?
MIRJAM. On… se on tuolla ruokailuhuoneessa…
STORM. Mennään katsomaan sitä!
Kietoo kätensä Mirjamin vyötäisille, aikoen lähteä.
MIRJAM hätääntyy, kalpenee; nyt vasta hän muistaa, että Lund on siellä. Tarttuen Stormia hihaan, hän sammaltaa. Ei, ei… Älä mene… Ei mennä sinne…
STORM hämmästyen. Miksi… Minkätähden ei…?
MIRJAM neuvottomana. Ei, ei mennä… minä pyydän…
STORM katsoen häneen pitkän aikaa tutkivasti. Miksi ei? Mitä sinä sillä tarkoitat?
MIRJAM keksii pelastuksen; hän painautuu Stormia vastaan kuiskaten.
Rakas… siellä on vielä epäkunnossa…
STORM. Niinkö… sinä, sinä — (Suutelee) — Nyt minun täytyy mennä. — (Aivankuin jonkun epäluulon kalvamana) — Mutta sano minulle Mirjam — onko siinä perää, että…
MIRJAM hätkähtäen. Missä?
STORM. Ei missään. Minä olin vain typerä. Hyvästi!
MIRJAM levottomasti. Sano mitä tarkoitit..?
STORM. En sano… Se oli vallan joutavaa mitä aioin sanoa, ja nyt olen iloinen, etten sanonut… Hyvästi rakkaani.
MIRJAM. Hyvästi.
Suutelevat. Storm poistuu.
Kun Storm on mennyt, kävelee Mirjam kiihkeänä, omituisen liikutuksen vallassa lattialla. Seisahtuu ja nostaa kätensä, aivankuin tahtoisi syleillä jotakin näkymätöntä olentoa ja hymyilee omituisesti.
Lund aukaisee ruokailuhuoneen oven ja astuu sisään. Hän on kalpea ja hermostunut.
MIRJAM omien ajatustensa vallassa. Ah niin… Sinä olit siellä.
Kävelee edelleen. Äänettömyys.
MIRJAM. Ystäväni, ystäväni… Minulle on tapahtunut suuri onni! Hän rakastaa minua.
LUND hiljaa. Etkö sitä ennen ole tietänyt…?
MIRJAM iloisena ja liikutettuna. Olen, olen… Mutta nyt tiedän sen niin varmasti… niin varmasti. Ja hän tahtoo, että heti menisimme naimisiin… Hän on perinyt isoisältään neljäkymmentätuhatta markkaa.
LUND. Isoisältään… vai niin.
MIRJAM. Tuo hyvä, herttainen isoisä! Jos hän vielä eläisi, niin matkustaisin heti hänen luokseen, lankeaisin polvilleni hänen eteensä ja suutelisin hänen kalvakoita käsiään… Minulle on kerrottu, että hän oli nuorena aivan samannäköinen ja samanluontoinen kuin Bruno nyt — yhtä tulinen, häikäilemätön, rehellinen ja voimakas…
LUND. Kylläpä hänellä on avuja!
MIRJAM. Hänellä on avuja — miksi siis kieltäisin niitä? Etkä sinäkään voi niitä kieltää, vaikka tahtoisitkin! Hänen toverinsa, professorit — kaikki, jotka hänet tuntevat, ovat siitä yhtä mieltä.
LUND vakavasti. Minä pelkään, että sinä kaikesta huolimatta tulet hänen kanssaan onnettomaksi.
MIRJAM kiivastuen. Miksi niin? Selitä tarkemmin. Muuten sanon, että väitteesi johtuu mustasukkaisuudesta?
LUND. Koska sanot noin, niin olen pakoitettu selittämään… Sano sentään ensin, tunnetko sinä tuon isoisän…? Tarkoitan hänen elämänsä…
MIRJAM. En todellakaan… En ole häntä edes koskaan nähnyt… Mutta minulle on kerrottu hänestä paljasta hyvää.
LUND. Loppuikänsä on hän kyllä elänyt moitteettomasti… Mutta nuorena hän on ollut pitkän ajan vankeudessa.
MIRJAM hämmästyen. Vankeudessa… Ja mistä syystä…?
LUND. Murhasta. — Hän tappoi vaimonsa, kun sai tietää tämän olleen uskottoman.
MIRJAM kalpenee ja on aivankuin pyörtymäisillään.
LUND. Niin… minä pelkään, ettet tule onnelliseksi hänen kanssaan… Anna minulle anteeksi, minä en voinut olla kuulematta… minä kuulin kaikki teidän keskustelunne… Ja tiedätkö, minun mieleeni johtui juuri tuo yhtäläisyys hänen isoisänsä kanssa. Minä tunnen Brunon lapsesta asti ja olen jo ennen pannut merkille hänen rajun, häikäilemättömän luonteensa. Siinä on aivankuin jonkunmoista atavismia, sillä hänen isänsä oli kokonaan toisenluontoinen… — (Ääntään hiljentäen) — Minä nimittäin suuresti pelkään, että hän on juuri isoisältään perinyt sen — minun ei tarvitse sitä sanoa, sinä kyllä ymmärrät, mitä tarkoitan… Täytyihän sinun kuulla, miten hänen äänensä ihan värisi murhanhimosta… Usko minua Mirjam: hän on kaikista kyvyistään ja avuistaan huolimatta kauhea ihminen… Ei — hän on hirviö.
MIRJAM hiljaa sopertaen. Hän rakastaa minua…
LUND. Rakastaa! Onko sellainen rakkautta? Ei — se on raakaa itsekkäisyyttä! Rakkaus on alistuvaisuutta, uhrautuvaisuutta, mutta hän… Oh, minä pelkäsin sinun puolestasi… minä milt'ei vapisen, kun muistelen hänen sanojaan… hänen ääntänsä.
MIRJAM hiljaa. Minä olen valmis karsimaankin…
LUND katkerasti. Kärsimään! Missä on sinun ylpeytesi, sinun itsenäisyytesi…?
MIRJAM kuin itsekseen. Ylpeyteni… itsenäisyyteni… Niin, sitä en tiedä… Hänen läheisyydessään menetän kaiken itsenäisyyteni… kaikki teoriani haihtuvat kuin tuuleen… Hän on niin erilainen kuin kaikki muut. — Saattaa olla niinkin, että rakkaus ei ole itsenäisyyttä…
LUND. Sinä siis rakastat häntä niin suuresti?…
MIRJAM kuiskaten kuin itsekseen. Niin… Enkä voi itsekään ymmärtää, miksi häntä niin rakastan. Kaikki on aivankuin yllättänyt minut, syöksynyt ylitseni kuin myrsky…
LUND hiljaa. Sinä sanoit myöskin rakastavasi minua…
MIRJAM. Minä en ymmärtänyt silloin mitä rakkaus on… Vasta nyt sen tiedän. — Minä olisin valmis kärsimään puutetta, minä kuolisin hänen puolestaan… Ja kuitenkin pelkään häntä toisinaan — pelkään hänen rakkautensa rajuutta, hänen voimaansa. — (Sisäisellä kauhulla) — Kun hän ei vain saisi koskaan tietää mitä meidän välillämme on ollut… —
Katsoo Lundia tutkivasti.
LUND. Mutta miksi sitten menet hänen kanssaan naimisiin?
MIRJAM aivankuin huumaantuneena. Oo, minä menisin hänen kanssaan vaikka syvimpään kadotuksen kuiluun! Lyököön hän minua, kun hän vain rakastaa minua… kun hän vain ei koskaan unohda minua… Sanoinko, että pelkään häntä…? Ei, ei… Tai jos pelkäänkin, niin minä jumaloin häntä samalla! Niin… Surmatkoon hän minut, kun hän ei vain koskaan… koskaan minua unohda…
Äänettömyys.
LUND uuden ajatuksen valtaamana. Mutta oletko ajatellut sitä, että sinun on jätettävä teatteri — sinne hän ei sinua laske… Ja usko minua: sinä tulet kärsimään, ellet saa näytellä…
MIRJAM. Hän rakastaa minua…
LUND hiljaa, katkerasti. Sinä olet niin kovin varma hänen rakkaudestaan, mutta entäs 10-15 vuoden kuluttua? Hän on silloin vielä tulinen ja nuori — ajattele vain teidän ikäeroanne… Entä, jos hän silloin ottaa jonkun nuoren rakast…
MIRJAM keskeyttää hänet, hypähtäen ylös kuin haavoitettuna. Ole vaiti, vaiti! Ellei sinulla ole muuta puhuttavaa, niin…
Viittaa oveen.
LUND kuohahtaen. Ajatko sinä minut ulos…?
MIRJAM. Kyllä! — ellei sinulla ole muuta puhuttavaa kuin koettaa kylvää epäluuloa ja eripuraisuutta välillemme…
LUND uhkaavasti. Mutta entäs, jos minä en salli, että hän saa sinut…? Jospa minä… Minulla on suurempi oikeus sinuun kuin hänellä… Minä olen sinua rakastanut ennenkuin hän… sinä olet minun vaimoni — minä en luovu sinusta!
MIRJAM. Sinun vaimosi…? Sinä unohdat minut tässä asiassa! Sinä et luovu minusta?! Niinkö puhut sinä, joka äsken syytit häntä itsekkyydestä… sinä, joka sanoit, että rakkaus on uhrautuvaisuutta, kieltäytymistä. — (Yhä kiihtyen) — No hyvä! Mene siis Brunon luokse ja ilmaise kaikki! Mutta älä milloinkaan enää tule silmieni eteen!
LUND on hetken aivankuin huumaantunut; sitten hän menee Mirjamin luokse puhuen masentuneella, värisevällä äänellä. Anna anteeksi… Minä en tiedä mitä puhun — mitä teen… Minun tuskani, rakkauteni tekee minut hulluksi… Älä aja minua luotasi… Anna minulle anteeksi! Minä rakastan sinua…
MIRJAM pitkän vaitiolon jälkeen. Mitä sinulle voin sanoa…? Enhän voi sinulle valehdella. Mitä niin ollen voin tehdä…?
Äänettömyys.
LUND tukehtuneesti. Niin — minä kyllä käsitän, mitä minun on tehtävä.
MIRJAM säpsähtää ja änkyttää hätääntyneenä. Älä, älä vain ilmaise
Brunolle…
LUND synkästi, ikäänkuin ajattelisi jotakin muuta. Sitä sinun ei tarvitse pelätä… (Kääntyy raskaan liikutuksen valtaamana hiukan toisaalle, katsellen erästä taulua.)
MIRJAM tarkastaa häntä hetken tuskaisella, tutkivalla epäluulolla; aikoo sanoa jotain, mutta ei sanokaan.
Äänettömyys.
LUND koettaa hillitä mielenliikutustaan ja lausuu hitaasti ja koleasti. Niin… minun on siis lähdettävä. Minulla ei kai ole enää mitään sanottavaa… — (Pudistaen Mirjamin kättä.) — Hyvästi Mirjam…
Poistuu raskain askelin.
MIRJAM jää seisomaan paikoilleen, ja kun Lund sulkee oven, astuu hän pari askelta sitä kohti huudahtaen. Valter! Älä… (Lund ei kuule; hän poistuu jo ulko-ovesta.)
Äänettömyys.
MIRJAM seisoen yhä paikallaan; tuskallisesti. Jospa, jospa hän ilmoittaa! — Silloin minä olen hukassa…
Esirippu.
KOLMAS NÄYTÖS
Sama paikka kuin edellisessä näytöksessä. Vain eteisessä on himmeä valo. On kohta puoliyö — seurusteluhuoneen kello on puoli kaksitoista.
Jossakin vasemmalla kuuluu kaukainen kellonsoitto, Ingrid tulee avaamaan ja Mirjam palaa teatterista.
Hän riisuutuu Ingridin avulla; menevät seurusteluhuoneeseen.
MIRJAM riisuen koristuksiaan. Onko herra Lund käynyt täällä?
INGRID. Ei.
MIRJAM. Eikä lähettänyt kirjettä…?
INGRID. Ei kirjettäkään…
Ingrid aukaisee hänen leninkinsä. Menevät makuuhuoneeseen, ja hetken kuluttua palaa Mirjam puettuna ohueen, pitsikoristeiseen aamupukuun.
Kun Ingrid on poistunut, kävelee MIRJAM edestakaisin suuren levottomuuden vallassa. Vihdoin se näyttää saavan hänet kokonaan valtoihinsa, ja käsiään väännellen mutisee hän hiljaa.
Mitä minun on tehtävä?
Katsoo kelloa ja menee eteiseen. Kun Ingrid samassa tulee kamaristaan, kysyy hän levottomalla äänellä.
Eikö kukaan ole soittanut tänne?
INGRID. Ei.
MIRJAM seisoo vieläkin muutaman hetken tuskallisesti epäröiden, mutta sitten sanoo hän itsekseen päättävästi. Minun täytyy se tehdä!
MIRJAM menee telefooniin; hillitysti. Saanko 113. Suo anteeksi, kun soitan näin sopimattomaan aikaan, mutta pyytäisin sinua heti tulemaan luokseni. — On… tärkeätä. — Voitko heti tulla? — Ota auto. — Ingridille — Kun herra Lund tulee, niin laske hänet heti luokseni..
Menee seurusteluhuoneeseen ja istahtaa kirjoituspöydän ääreen. Ottaa esille laatikosta jo alotetun kirjeen, lukee sitä itsekseen ja ryhtyy kirjoittamaan lisää. Kun kirje on valmis, soittaa hän Ingridin.
MIRJAM antaen kirjeen Ingridille. Toimita niin, että tämä tulee jo aamupostissa perille.
INGRID epäröiden. Kuulkaa neiti…
MIRJAM. No mitä?
INGRID hiljaa, moittien. Minkätähden te käskitte hänet tänne… tuon herra Lundin. Se ei ole oikein.
MIRJAM hermostuneesti. Mikä ei ole oikein? — Minä pyydän ettet sekota itseäsi asioihin, jotka eivät sinulle kuulu.
INGRID kuohahtaen suuttumuksesta, ja heräävästä mustasukkaisuudesta. Vai niin! Mutta minun mielestäni on jokaisella oikeus lausua mielipiteensä silloin, kun näkee ihan suoranaista petollisuutta…
MIRJAM suuttuneena, loukkaavasti. Petollisuutta?! Minä toivon, että sinä muistat asemasi! Sinulla ei ole oikeutta puhua minulle paitsi kun soitan sinut luokseni ja kysyn jotakin. Ymmärrätkö?
INGRID Yhä nousevalla vihalla ja mustasukkaisuudella. Senkö, että olen palvelijatar? Kyllä! Mutta siitä huolimatta sanon kuitenkin suoraan, että te olette arvoton herra Stormin vaimoksi. Hän on jalo ja rehellinen… itse olette sanonut, että hän on vielä viaton… Ja te — niin, te olette herra Lundin…
MIRJAM on kalvennut ja näyttää olevan kuin pyörtymäisillään; keskeyttää käheästi. Vaiti!
INGRID. Minä en voi enää vaijeta… Minun on niin paha olla siitä, että olen ollut osallisena hänen pettämisessään. Mutta minä luulin, ettette enää olisi häntä pettänyt…
MIRJAM kokonaan suunniltaan. Ulos täältä!
INGRID. Kyllä… Mutta minä en enää valehtele teidän tähtenne.
Menee pois nyyhkyttäen.
MIRJAM nousee aivankuin aikoisi mennä hänen jälessään, mutta pysähtyykin; istahtaa sitten raskaasti tuolille ja mutisee käsiään epätoivoisesti väännellen. Vielä hänkin… nyt minä olen hukassa…
Jonkun ajan kuluttua tulee Lund kalpeana ja masentuneen näköisenä, asettaa silkkihattunsa ja päällystakkinsa eteisen naulaan ja menee sisään.
LUND. Hyvää iltaa Mirjam…
MIRJAM hermostuneesti. Suo anteeksi kun kutsuin sinut näin myöhään… mutta tämä oli ainoa tilaisuus jolloin voimme puhua rauhassa… kun, kun Bruno on poissa… Ja minun täytyi puhua kanssasi… selvittääksemme suhteemme…
LUND. Mitä sillä tarkoitat? —
MIRJAM. Saadaksemme kaikki selväksi… Minä en voi elää tässä levottomuudessa. — (Päättävästi) — Niin, minun täytyy saada tietää mitä sinä aiot…
LUND hämmästyneenä. Mitä aion…? En minä mitään aio…
MIRJAM. Minä sain eilen sen käsityksen, kuin aikoisit kertoa Brunolle — ja minä olen ollut ihan kuolettavassa tuskassa koko päivän… Ja kun et tullut teatteriinkaan…
LUND loukkaantuneena. Kuinka voit ajatella minusta jotakin niin alhaista? Olenko milloinkaan antanut aihetta tuollaiseen luuloon…?
MIRJAM. Et kyllä ennen… mutta muista vaan eilisiä sanojasi.
LUND. Oi Mirjam, Mirjam… Jospa tietäisit, mitä olen kärsinyt viime aikoina, niin et niin kovin punnitsisi jokaista sanaani… Katsos Mirjam, tuska panee ihmisen toisinaan puhumaan sellaistakin, jota ei ole milloinkaan ajatellut…
Äänettömyys.
MIRJAM. hiljaa. Etkö sinä voisi unohtaa…?
LUND ihmetellen. Unohtaa… Oletko sinä jo unohtanut kaikki..?
MIRJAM tuijottaen äänettömänä eteensä.
LUND liikutettuna, aivankuin uneksien. Kuinka voisin unohtaa ne onnelliset hetket, joita yhdessä olemme viettäneet… Kuinka voisin unohtaa sinun pienen kamarisi kaksi vuotta sitten…? Muistatko vielä niitä iltoja?
MIRJAM tahtomattaan liikutettuna. Muistan…
LUND. Ja muistatko, miten tuotimme sinne illallista läheisestä
ravintolasta… Ja miten sinä lauloit ja soitit… — (Tarttuen
Mirjamin käteen) — Armaani, ethän ole voinut kaikkea unohtaa…
Rakastithan sinäkin silloin vähän minua…?
MIRJAM. Ei ystäväni… se ei ollut rakkautta….
LUND. Minä en ymmärrä… Sinä ainakin sanoit…
MIRJAM. Et sinä voikaan sitä ymmärtää… koska minun on itsenikin toisinaan vaikeata ymmärtää miten kaikki on tapahtunut…
LUND. Ettet itsekään…?
MIRJAM. Niin juuri, ystäväni… Mutta minä koetan selittää sinulle. — Niinkuin sinulle olen kertonut, on taide ollut minulle kaikki kaikessa… se on ollut koko tähänastisen elämäni sisältö. Minä voin sanoa, että olen rakastanut taidetta ja kun ankaran työn jälkeen onnistuin, tuotti se minulle suurta tyydytystä. — Niin, todellista iloa, jota en ennen osannut aavistaa.
LUND. Se on työn iloa… luomisen iloa… Minä olen sen useasti nähnyt säteilevän silmistäsi — koko olemuksestasi.
MIRJAM. Kaikesta huolimatta valtasi minut yhä useammin omituinen tunne, jota en ennen ollut kokenut: tunsin itseni aivankuin hyljätyksi. Joskus kun tulin asuntooni näytännön jälkeen, valtasi minut niin sanomaton kaipaus ja ikävä, että olisin tahtonut heittäytyä maahan ja itkeä, itkeä — mutta en voinut edes itkeä… Minun elämäni on ollut niin kovin yksinäistä, en muista enää edes äitiäni — ja kuitenkin olen aina kaivannut ymmärtämystä, ystävyyttä, rakkautta… Ja sitten tapasin sinut.
LUND. Miten elävästi vielä muistan, kun ensikerran näin sinut! — (Muistojensa valtaamana) — Minä muistan jokaisen ilmeesi, liikkeesi — vieläpä pukusikin! Sinulla oli musta puku, kun muut naiset sensijaan olivat vaaleissa… Ja kun muut iloitsivat ja riemuitsivat, istuit sinä yksin ikkunansyvennyksessä palmujen takana ja katsoit kaikkea omituisesti hymyillen… Siitä illasta asti rakastin sinua…
MIRJAM. Niin, me ymmärsimme toisiamme hyvin, meillä oli paljon samanlaisia mielipiteitä — ja minä tunsin itseni toisinaan hyvin onnelliseksi… Minä luulinkin, että se olisi ollut rakkautta…
LUND. Minä uskon, että se olikin sitä — vaikka se sitten kuoli…
MIRJAM. Ei, ei… Se ei ollut! — (Innostuen) — Sillä kun hän tuli, oli kaikki vallan toisenlaista… Aivankuin koko maailma olisi muuttunut… Niinkuin valtavan virran tulva lakaisee kaiken tieltään — samoin lakasi hän pois koko entisen elämäni… kaikki muuttui, kaikki vanha hävisi — niinkuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan…
LUND tuskallisella kummastuksella. Voiko kaikki hävitä noin…?
MIRJAM. Voi… Kun muistelen nyt meidän elämäämme, niin tuntuu se aivankuin kaukaiselta unelta…
LUND. Sinä et enää ole sama kuin ennen.
MIRJAM kuin itsekseen. Sinä olet oikeassa. Minä en ole sama kuin ennen… Enkä minä enää saattaisi elää sitä entistä elämää — se on aivan vierasta ja mahdotonta.
LUND. Niin, minä ymmärrän, että kaikki on nyt auttamattomasti lopussa.
Minulta sinä olet jo mennyt…
Äänettömyys.
MIRJAM liikutettuna. Oi ystävä parka… Minä en voi sitä auttaa… minä en voi sitä auttaa! — Jospa sinä edes koettaisit unohtaa.
LUND. Oo — minä olen koettanut… Monet, monet yöt olen valvonut ja ajatellut vain tuota asiaa… Ja kun juuri olen päättänyt, että unohdan sinut… riistän kuvasi sydämestäni — silloin juuri saatan pitkiksi tunneiksi unohtua ajattelemaan vain sinua… — (Hiljaa) — Ja kuinka voisinkaan olla sinua rakastamatta kaiken sen jälkeen, mitä välillämme on ollut…
MIRJAM tuskallisesti. Sinun täytyy unohtaa! Sinä et voi ymmärtää, miten hirveästi pelkään… Senjälkeen mitä eilen kerroit Brunon isoisästä, olen ollut aivankuin mieletön…
Äänettömyys.
LUND hiljaa. Mutta jospa kertoisit hänelle kaikki… Silloin tuo piinaava epätietoisuus häviäisi…
MIRJAM sisäisellä kauhulla. Minä olen sitä niin paljon, paljon ajatellut… Mutta kuulithan sinä itsekin eilen mitä hän sanoi… Minä en uskalla… minä en uskalla…
Purskahtaa itkuun.
LUND. Rakas Mirjam, rauhoituhan toki… Vaikka en voikaan ajatella hänestä hyvää tässä suhteessa, niin ei hän mahda kokonaan raakalainen olla… Ja jos hän sinua rakastaa…
MIRJAM. Ei, ei, se on mahdotonta! — Ajattele, ettei hän vielä koskaan ennen ole ketään rakastanut… että hän on kaikissa suhteissa vielä aivan kokematon — niin, tarkoitan myöskin sitä, että… hän ei vielä tunne ketään naista… Ja hän luulee että myöskin minä… Ei, ei… se koskisi häneen niin että hän tappaisi itsensä… Tai minä en voi tietää mitä hän tekisi — ja se on juuri kauheinta, etten voi sitä edes aavistaa — mutta kun muistan hänen eiliset sanansa, niin olen varma, että jotain hirveätä tapahtuisi… Minun olisi pitänyt aivan alussa sanoa — nyt se on jo myöhäistä… Se täytyy nyt salata, ja sinun täytyy luvata, ettet milloinkaan enää tule luokseni, etkä milloinkaan puhu kellekään…
Äänettömyys.
LUND. Sinunhan pitäisi tietää, etten milloinkaan mitään ilmaise… — (Kuin itsekseen, synkästi) — Onko tämä nyt sitten viimeinen kerta, kun olen luonasi…?
MIRJAM. Sen täytyy olla viimeinen…
LUND masentuneena. Viimeinen… Minäkin tunnen, että tämä on viimeinen kerta… Sillä minä en voi olla täällä enää päivääkään. Jo huomenna matkustan ulkomaille… keksin jonkun tekosyyn siksi, kunnes minulle myönnetään virkaero, tai siirto jonnekin kauas — jossa en saa kuulla mitään sinusta… — (Katkerasti) — Vaikka parasta minun olisi hävitä iäksi — sitten sinäkin voisit olla rauhallisempi…
MIRJAM liikutettuna. Oi ystäväni, älä puhu noin! Jospa tietäisit, miten paha minun on olla, kun tahtomattani olen syyllinen sinun kärsimyksiisi… Älä sentään muistele minua katkeruudella — tiedäthän, etten tahallani tuottanut sinulle surua…
LUND liikutettuna. Oi Mirjam, sinä saatat minut häpeämään! Mutta nyt olen poistuva valituksitta… Minäkin toivon, ettet katuisi, vaikka olet kerran ollut hyvä eräälle yksinäiselle ihmiselle… Hän on aina sinua muistava, ja ne hetket, jotka hän on kanssasi viettänyt, ovat hänen elämänsä ihanimmat hetket… Pitkä äänettömyys. Vielä kerran olisin kuitenkin tahtonut nähdä sinun näyttelevän Juliaa… Miten ihanasti sinä lausuit senkin kohdan: "Tule yö armas, mustasilmä yö", — miten se olikaan… Lausuhan hiukan siitä!
MIRJAM on hetken vaiti ja lausuu sitten, koruttomalla antaumuksella.
"Yö armas, kaunis mustasilmä yö!
Tuo mulle Romeo!
Ja jos hän kuolee,
Niin tähtilöiksi pieniks' hänet jaa
Ja taivaan kasvot hän niin kaunistaa,
Ett' yöhön koko mailma ihastuupi
Ja uljaalt' auringolta arvon kieltää."
LUND. Niin, sinä elät siinä! — Ja minä näen, ketä sinä kaipaat, ajattelet siinä…
MIRJAM. En voi sitä kieltää. Häntä minä kaipaan, rakastan. St! Minä kuulin jotakin…
LUND kuunnellen. Ei se mitään ollut… Sinä olet vain hermostunut.
MIRJAM pidätetyllä kauhulla. Se oli jotakin… — (Nousee ja jää jähmettyneenä seisomaan; kuiskaa kauhistuneena.) Se on Bruno… Me olemme hukassa…
LUND. Mitä… mitä…?
MIRJAM. Mene… mene, lähde pois… lähde…
LUND. Ei, se on myöhäistä… Minä en mene minnekään…
MIRJAM (Yhä kauhistuneempana). Jumalan tähden… mene jonnekin täältä…
LUND samanlaisen kauhun vallassa. Minä menen tänne… ehkä hän ei mitään huomaa…
Lähtee makuuhuoneeseen.
MIRJAM käsiään väännellen. Jumalani… ei sinne… ei sinne…
LUND ei kuule häntä, vaan poistuu makuuhuoneeseen.
Samaan aikaan kun Mirjam lausuu Julian monoloogia, kuuluu jossakin vasemmalla taas hillitty ovikellon soitto. Ingrid tulee pelästyneenä kamaristaan, avaa epäröiden oven ja Storm tulee sisään. Vaikka hän koettaa näyttää huolettomalta, näkyy kuitenkin, että hän on kiihtynyt.
STORM. Ettekö aikoneet minua lainkaan laskea sisään?
INGRID hämillään. On jo niin myöhä…
STORM riisuen päällystakkinsa. Eihän nyt vielä myöhä ole… Minä pääsinkin tulemaan jo iltajunalla, ja kun näin tulta, niin poikkesin sisään. — (Epäluuloisesti) — Onko teillä vieraita…?
INGRID seisoo kalpeana eikä vastaa.
STORM matalalla, läpitunkevalla äänellä. Kuka siellä on?
INGRID hiljaa sopertaen. Herra Lund…
STORM kalpenee ja aikoo suoraa päätä syöksyä sisään, mutta pysähtyy ja kysyy käheällä äänellä. Oliko hän eilenkin täällä?
INGRID. Oli
STORM aivan masentuneena. Minun aavistukseni… minun aavistukseni…
— (Hiljaa ja hurjasti) — Kertokaa minulle kaikki, kaikki… heti!
Onko hän ollut täällä muinakin öinä?
INGRID taistelee uskollisuutensa ja mustasukkaisuutensa välillä. Vihdoin hänen silmänsä leimahtavat, kun hän lausuu lujasti. On… hän on ollut.
Äänettömyys.
STORM tuijottaa häneen kuin nousevan raivonsa jäykistämänä; vihdoin kuiskaa hän hiljaa. Onko hän ollut toisinaan aamuunkin asti?
INGRID on aivan kalpea ja hänet on vallannut pelko ja tuska. Hän tietää sanoneensa jo liian paljon ja tuntee hämärästi, että siitä seuraa jotain kauheata — ja hän katsoo ympärilleen niinkuin aikoisi paeta. Mutta Stormin rautainen tahto pakottaa hänet pysymään paikallaan kuin naulattuna.
STORM tarttuu hänen olkapäähänsä ja sähähtää. Onko?
INGRID kuiskaa kuin hypnotisoituna. On…
STORM tarttuu molemmin käsin päähänsä kuin olisi saanut ankaran iskun, ja hänen kurkustaan tunkeutuu omituinen, koriseva ääni.
INGRID. Oi älkää nyt ottako sitä noin raskaasti. Minun ei olisi pitänyt sitä sanoa… mutta, mutta minä, minä…
STORM muuttuu äkkiä hirvittävän näköiseksi ja aikoo syöksyä sisään kuin ärsytetty peto.
INGRID tarttuu epätoivoisesti hänen käteensä ja puhuu pelästyneellä, rukoilevalla äänellä. Älkää menkö… älkää menkö… Mitä te aijotte…?
STORM hiljaa, raivolla. Hellittäkää!
INGRID epätoivoisesti. Minä en hellitä… Rakas herra Storm… Te olette niin kauhean näköinen… Te teette jotakin… Minä rukoilen teitä; älkää menkö sinne… Minun ei olisi pitänyt sitä sanoa, mutta minä en voinut… — (Syöksyy polvilleen ja puhuu kiihkeästi kuiskien) — Oi älkää välittäkö heistä… menkää heti pois täältä… Unohtakaa hänet kokonaan, koska hänkin teidät unohtaa… Antakaa minun puhua… Minä rukoilen teitä… Minä…
STORM irrottaa hänen kätensä, työntää hänet luotaan, sanoen koleasti ja uhkaavasti. Älkää nyt enää asettuko minun tielleni…
MIRJAM on ollut koko ajan kuolettavassa tuskassa. Kerran hän nousee, aivankuin lähteäkseen eteiseen. Stormin raivokkaan äänen kuullessaan hän lysähtää aivankuin hervottomana istumaan.
INGRID huutaen epätoivoisesti. Herra Storm… rakas herra Storm! Älkää tehkö mitään…! Se ei ole totta mitä sanoin… Odottakaa… Minä selitän… (Vaipuu maahan kuin menehtyneenä; hetken kuluttua sanoo kuiskaten.) Mitä, mitä minä olen tehnyt…?
Toisella puolella nousee Mirjam taas konemaisesti seisomaan. Hän on kalpea kuin palttina ja hengittää raskaasti kuin kuoleva.
Silloin kuuluu miten avainta kierretään lukossa, ovi aukenee ja oviverhon takaa astuu sisään Storm. Hänen kasvonsa ovat nyt kuolonkalpeat, hänen silmänsä hehkuvat kuin kekäleet; hän on puraissut huulensa rikki ja valkealla rintamuksellakin näkyy joitakin veritäpliä. — Hän seisoo kauan äänettömänä ja tuijottaa kauhealla katseellaan Mirjamia, joka on aivankuin halpaantunut.
STORM vieraalla, käheällä äänellä. Missä on rakastajasi?
MIRJAM läähättää raskaasti, hänen huulensa liikkuvat, mutta sanaakaan ei kuulu.
STORM hiukan ääntään korottaen. Missä on herra Lund, — sinun rakastajasi.
MIRJAM tolkuttomana. Minä en tiedä…
STORM. Nyt sinun täytyy tietää! Olethan jo riisuutunutkin…
MIRJAM rukoillen. Bruno… Bruno…
STORM keskeyttäen armottomasti. Missä on rakastajasi? — No, saammehan nähdä…
Lukitsee oven ja pistää avaimen taskuunsa. Kun hän taas kääntyy, seisoo Lund makuuhuoneen ovella. Hän on myöskin aivan kalpea ja lausuu äänellä, jota hän turhaan koettaa saada rohkeaksi ja välinpitämättömäksi. Tässä olen…
STORMIN silmät välähtävät julmasta tyytyväisyydestä. Hänen huulensa vääntyvät aivankuin hymyyn — niin että pienten tummien viiksien alta välkähtävät valkeat hampaat kuin pedon hampaat… Kiduttavan äänettömyyden jälkeen sanoo hän hirveällä tyyneydellä.
Vai siellä te olitte? Hyvä!
Äänettömyys.
STORM Mirjamille, viitaten Lundiin. Eikö tämä ole rakastajasi? — Vai kiellätkö?
MIRJAM on aivankuin menehtymäisillään; sanaakaan ei tule hänen huuliltaan.
STORM karmivalla, raivokkaalla ivalla. No, oletteko menettäneet puhekykynne? Jutelkaamme, jutelkaamme…
LUND käheästi. Mikä on tarkoitus…?
STORM. Jutelkaamme, jutelkaamme… Sanokaa, eikö tämä ole teidän porttonne?
LUND raivostuen. Ei jumalauta! Te ette loukkaa häntä! Te ette ole arvokas päästämään hänen kenkänsä nauhoja! — Teillä ei ole mitään oikeutta häneen… Oo! Te olette hiipinyt tänne kuin varas… Hyvä! Me emme lähde tästä huoneesta molemmat elävinä…
Sieppaa puukon tupestaan ja aikoo syöksyä Stormin kimppuun. Storm on kuitenkin ottanut taskustaan pistoolin ja tähtää kylmästi päähän Lundia, joka jää tyrmistyneenä paikoilleen.
MIRJAM kirkaisten. Bruno… Bruno — (Lundille) — Älä liikahda! Hän ampuu…
STORM. Sepä hyvä, että ajatukseni tunnetaan. Olkaa siis rauhallinen, herra Lund… ja jutelkaamme — sillä pian on se myöhäistä…
LUND kasvavalla kauhulla. Mitä tarkoitatte…?
STORM. Ah… minä taisin tulla sopimattomaan aikaan… Ja vielä eilen sinä sanoit… — (Viitaten makuuhuoneeseen, sanoo Mirjamille, korostaen jokaisen sanan hirveällä ivalla ja yhä nousevalla raivolla) — Tietysti tuolla on nyt epäkunnossa — niinkuin eilenkin…
Nauraa kaameasti.
STORM. Niin… eilen… Muistatko vielä eilistä päivää? Muistatko?
MIRJAM kuolettavassa tuskassa. Bruno… kuule minua… Anna minun selittää…
STORM keskeyttää julmasti karjaisten. Vaiti! Mitään selityksiä ei enää tarvita! Minä tiedän että hän on sinun… Ooh!
MIRJAM epätoivoisesti rukoillen. Kuule minua… kuuntele minua! Sinä et ymmärrä… sinä et tiedä syytä! Anna minun selittää… — (Vaipuu polvilleen, ojentaen kätensä Stormia kohden) — Kuule minua! Minä rakastan sinua… Minä rakastan sinua… Minä rakastan…
STORM keskeyttää mielettömässä raivossa, hammasta purren. Rakasta sitten…
Ampuu.
MIRJAM vaipuen lattialle, koristen. Bruno… Minä kuolen…
STORM Lundille. Ja nyt on sinun vuorosi!
LUND on mielettömän kauhun vallassa. Ennenkuin Storm ehtii ampua, pakenee hän nopeasti makuuhuoneeseen lukiten oven.
STORM on nyt aivankuin valloilleen päässyt hirmumyrsky… Kun hän tuntee, että makuuhuoneen ovi on lukossa, peräytyy hän muutaman askeleen — ja valtavalla potkulla lentää ovi räiskähtäen auki ja hän syöksyy makuuhuoneeseen.
Ovi sulkeutuu ja sieltä alkaa epäselvästi kuulua juoksevia askeleita, huonekalujen kaatumista… Ja Lundin käheä, mieletön huuto:
Auttakaa! Auttakaa!
INGRID on lamauttavassa tuskassa kuunnellut koko ajan. Kun laukaus kuuluu, värähtää hän aivankuin hänet olisi ammuttu. Vasta Lundin avunhuudon kuultuaan pääsee hän jähmettyneestä tilastaan ja huutaa.
Apua! Apua! Apua!
Ja taas hän alkaa tuskasta ja kauhusta väristen kuunnella.
Yhä jatkuu taistelu pimeässä makuuhuoneessa. Sieltä ei kuulu yhtään sanaa — kuuluu vain miten suuri peililasi lentää sirpaleiksi… ja epämääräistä painiskelun töminää… Sitten tukehtunut, tuntematon huuto, jonka vain vaivoin eroittaa avunhuudoksi… Sitten jotakin hervotonta potkimisia, korinaa — ja vihdoin pitkä, tuskallinen hiljaisuus.
Lopulta kuuluu sieltä raskaita askeleita. Särkynyt ovi avautuu, ja sisään astuu — Storm.
Hän pysähtyy aivankuin valoa säikähtäen ja katsoo käsiinsä kuin mieletön. Hän lähenee Mirjamin ruumista, mutta peräytyy kauhuissaan, kun huomaa sen kuolleeksi…
Hänen raivonsa talttuu, ja masentuneena lysähtää hän tuolille, jääden tuijottamaan Mirjamin ruumista — ja välillä katsoo hän käsiinsä, niinkuin olisi menettänyt järkensä.
Niin istuu hän kauan. Kerran purskahtaa hän kaameaan nauruun — mutta se muistuttaakin enemmän pidätettyä itkua… Sitten peittää hän käsillään kasvonsa, ja pitkän ajan kuluttua kuuluu hänen kurkustaan käheä ähkynä…
Äänettömyys.
Silloin alkaa ulkoa kuulua askeleita. Sitten kellon soitto ja voimakasta koputusta. Ingrid menee konemaisesti avaamaan, ja eteiseen tulee poliisikomisarjus kahden konstaapelin seurassa.
KOMISARJUS. Täältä on kuulunut avunhuutoja ja laukauksia… Mitä täällä on tapahtunut?
INGRID sopertaen varisten. Tuolla he ovat…
KOMISARJUS. Ketkä he? Keitä siellä on?
INGRID tolkuttomana. Niin… siellä…
Komisarjus kääntyy hänestä hermostuneena ja menee seurusteluhuoneeseen ovelle — se on lukossa. Koputtaa varovasti. Kun ei kuulu vastausta, koputtaa hän lujempaan.
KOMISARJUS hiukan käheällä, levottomalla äänellä. Avatkaa! Avatkaa!
STORM nostaa kerran katseensa ja tuijottaa omituisesti oveen; mutta aivankuin ymmärtämättä mistä on kysymys, painaa hän uudelleen päänsä käsien varaan.
KOMISARJUS koputtaa, ja huutaa entistä kovemmin ja hermostuneemmin.
Avatkaa lain nimessä!
Ei vastausta.
KOMISARJUS poliiseille. Ovi on murrettava.
Hänen käskynsä täytetään ja komisarjus ja poliisit astuvat varovasti seurusteluhuoneeseen. Storm on niinkuin ei kuulisi eikä näkisi mitään.
KOMISARJUS levottomana. Pitäkää kiinni hänestä!
Toinen poliiseista tarttuu häneen, mutta hän ei nytkään liikahda eikä nosta päätään.
Samaan aikaan kun komisarjus tarkastaa Mirjamin ruumista menee toinen poliisi sähkölyhdyn kanssa makuuhuoneeseen. Hetken kuluttua ilmestyy hän ovelle kalpeana ja lausuu kauhusta väräjävällä äänellä.
Täällä on eräs herra kuristettuna… Hänen kaulassaan on suuret punaiset juovat…
Äänettömyys.
KOMISARJUS. Tekö nämä murhat olette tehnyt…?
Ei vastausta.
KOMISARJUS. Lähtekäämme täältä!
Poliisit tarttuvat Stormiin ja miltei nostavat hänet ylös. Hän antaa kaiken tapahtua vastustelematta. Vasta kun tullaan eteiseen, näyttää hän aivankuin heräävän. Hän nostaa päänsä — ja yht'äkkiä hän raivoisalla voimalla lennättää poliisit luotaan. Ennenkuin he ehtivät tointua hämmästyksestään, juoksee hän takaisin seurusteluhuoneeseen.
KOMISARJUS säikähtyneenä. Meidän täytyy olla varuillamme… Hän meni varmasti hakemaan asetta! (Lähenevät varovasti ovea.)
STORM on heti syöksynyt Mirjamin ruumiin ylitse vaikeroiden sanomattomassa tuskassa. Mirjam… Mirjam… Mirjam.
Esirippu.
NELJÄS NÄYTÖS
Vankikoppi.
Tummat, rapatut seinät. Vasemmalla katonrajassa pieni ikkuna paksuine ristikkoineen. Perällä paksu, raudoitettu ovi, jossa on pyöreä tirkistysreikä. — Kalustona vuode, pöytä ja tuoli.
Kuumeentapaisin askelin kävelee Storm kopissa nurkasta nurkkaan. Hänen kasvonsa ovat kuolonkalpeat, silmät suuret ja tuijottavat; näkyy, ettei hän lainkaan ole nukkunut. — Hänellä on vielä sama puku kuin vangittaessakin… veripilkutkin näkyvät vielä rypistyneellä paidanrintamuksella. Vieläkin on hän hirvittävän kaunis, mutta hän ei ole enää sama nuori mies kuin ennen.
Hän kävelee, kävelee nurkasta nurkkaan aivankuin peto häkissään. Toisinaan hän seisahtuu hetkeksi ja hänen kelmeät huulensa liikkuvat hiljaa — niinkuin hän ei uskaltaisi puhua ääneen.
Silloin alkaa kuulua laahustavaa, kahleihin kytkettyjen jalkojen astuntaa. Tyhjässä käytävässä kuuluu tuo lähenevä kolina omituisen räikeältä ja pelottavalta. Kun se menee Stormin kopin ohitse, tarttuu hän kaksin käsin päähänsä ja katseensa harhailee ympäri koppia kuin mielettömän. Kun kolina on häipynyt, alkaa hän uudestaan kävellä.
Pitkän äänettömyyden jälkeen kuuluu jostakin kauempaa epäselvästi joitakin karkeita kirouksia ja senjälkeen jonkun hullun ontto, pitkäveteinen nauru — niinkuin tuntemattoman villieläimen ulvonta…
STORM kokonaan suunniltaan, huutaa. Haa! Kuka taas nauraa?! Kuka, kuka?
Älkää naurako!
Kävelee entistä kiivaammin, tukkien korviansa käsillään.
Silloin ilmestyy tirkistysreikään liikkumaton, verestävä silmä, tuijottaen suoraan Stormia.
STORM muuttuen aivankuin mielettömäksi. Silmä, silmä… silmä! Pois, pois! Pois tuo kauhea silmä!
Avain kirskahtaa ilkeästi lukossa, ovi aukenee, ja kynnykselle ilmestyy tavattoman suurikokoinen, raa'annäköinen vartija, kädessä avainkimppu.
VARTIJA kolealla, tunteettomalla äänellä. Mikä on hätänä? Mitä te huudatte?
STORM. Älkää tuijottako minuun tuosta reijästä! Teidän silmänne on kuin kuolleen ihmisen silmä… Minä en voi kestää sitä! En, en, en!
VARTIJA hiljaa, uhkaavasti. Älkää huutako! Jos te ette lakkaa huutamasta — niin kyllä meillä löytyy keinoja, joilla suu tukitaan… Vaikka olettekin ollut herrasmies, niin luuletteko sentään saavanne pitää tuollaista elämää…? Mitä tulee siihen, että katselen toimianne, niin on se kokonaan minun asiani — eikä kuulu teille!
STORM katsahtaa jakkaraan ja sanoo käheästi. Menkää… menkää paikalla täältä! Muuten tapahtuu onnettomuus…
VARTIJA peräytyen kiireesti ovelle. Vai alatteko tuota nuottia! No, no, kyllä te siitä lakkaatte… sen minä vakuutan…! Odottakaapas hetkinen… Odottakaa!
Poistuu.
Storm jää seisomaan paikoilleen. Jonkun ajan kuluttua kuuluu taas askeleita ja ovi aukenee; vartija astuu sisään, sulkien oven ja vetää takkinsa alta suuren pampun.
VARTIJA uhkaavasti ja raivokkaasti. Te olette kolme päivää minua haukkunut ja huutanut… mutta nyt se on lopussa! Täällä ei kukaan saa huutaa…
Lähenee Stormia.
STORM sieppaa nopeasti käteensä raskaan jakkaran ja sanoo hillitysti ja koleasti. Älkää tulko lähemmäksi…
VARTIJA seisoo pitkän aikaa neuvottomana ja raivokkaana. Uskallatko sinä ruveta… minua vastustamaan…?
STORM ei vastaa mitään, mutta hänen silmänsä liekehtivät sellaisella tavalla, että se saa vartijan yhä epäröimään.
Käytävältä alkaa kuulua askeleita. Vartija piilottaa pampun poveensa ja aukaisee oven. Sisään astuu vankilanlääkäri.
VARTIJA levottomasti ja mielistelevästi. Jaha, jaha… Tohtorikin tulee…
LÄÄKÄRI Stormille. No, miten nyt on laitanne, ystäväni? Oletteko jo rauhoittunut? Oletteko nukkunut?
STORM hiukan tyyntyneenä. En.
LÄÄKÄRI. Oletteko jo syönyt?
VARTIJA palvelushaluisena. Mitään muuta hän ei ole maistanut kuin vettä…
LÄÄKÄRI. Mutta miksi te ette syö?
STORM hermostuen. Olenhan sen teille jo useasti sanonut! Minun ei ole nälkä… Minun ei ole nälkä!
LÄÄKÄRI. Rauhoittukaa ystäväni… Ja sanokaa minulle oletteko ajatellut sitä, että jos te tuota yhä pitkitätte, kuolette te nälkään…?
STORM. Minulle on kaikki samantekevää…
LÄÄKÄRI hermostuneena. Tjaa! Sitten en todellakaan ymmärrä… en todellakaan voi tehdä mitään hyväksenne…
STORM. Yhtä asiata tahtoisin teiltä kysyä… Nimittäin sitä, että saavatko vartijat täällä piestä vankeja?
LÄÄKÄRI hämmentyen. Ei suinkaan… Ei ilman johtokunnan lupaa… tarkoitan ilman johtokunnan päätöstä… Muuten, jos teillä on jotakin valittamista, niin se on tehtävä johtokunnalle.
VARTIJA. Niin… se on niinkuin tohtori sanoo…
(Lääkäri lähtee.)
Samassa tulee sisään vahtimestari, seurassaan Ingrid. Tämä on puettu mustaan, siroon pukuun ja näyttää kalpealta ja itkeneeltä.
VAHTIMESTARI katsoen kelloonsa. Ei enempää kuin kymmenen minuuttia.
Poistuu.
INGRID värisevällä äänellä. Täälläkö te nyt olette…?
STORM. Miksi te olette tullut…? Ja miksi tuo jätti meidät kahdenkesken?
INGRID. Minä olen sitä pyytänyt… rukoilemalla rukoillut tirehtööriltä… Minä kerroin hänelle kaikki mitä aijoin teillekin sanoa… Ja viimein hän suostui…
STORM. Ja mitä te tahdotte?
INGRID syvästi katuen. Voitteko… voitteko antaa minulle anteeksi…?
STORM. Ei minulla ole mitään anteeksi annettavaa…
INGRID. Oi, te ette tiedä…
STORM. Mitä sitten?
INGRID. Sitä, että neiti oli syytön… ja minä olen kaiken saanut aikaan… — (Tuskallisesti vaikeroiden) — Mihinkä, mihinkä minä menen…? Hän oli syytön…
STORM havahtuen. Syytön… Mitä sillä tarkoitatte?
INGRID. Sitä juuri, että hän oli syytön… Teitä yksin hän rakasti… Herra Lundin kanssa he olivat olleet ennen — mutta ei sitten enää kun hän teidät tunsi… Silloin illalla kutsui neiti herra Lundin sanoakseen, ettei hän enää koskaan saa tulla… Minä tiedän sen…
STORM. Onko tuo totta?
INGRID. On — minä vannon sen!
STORM. Mutta miksi sitten toisin sanoitte?
INGRID. Niin — minä luulin hänen teitä pettävän… luulin, ettei hän teitä enää rakastanut… Vasta kirjeestä näin…
STORM. Mistä kirjeestä?
INGRID. Neidin kirjeestä… Hän kirjoitti samana iltana teille kirjeen… ja kun tuo onnettomuus tapahtui — niin minä… minä luin sen. — (Hiljaa) — Tässä se on…
STORM tuijottaen kauhistuneena kirjeeseen. Hänen kirjeensä…
Hirveä tuska kuvastuu hänen kasvoissaan ja hän nojautuu seinään kuin olisi kaatumaisillaan. Lopulta hän lysähtää rahille istumaan.
INGRID vaipuu äkkiä polvilleen Stormin viereen ja painaa nyyhkyttäen kasvonsa hänen kalpeata kättänsä vastaan.
Pitkä äänettömyys.
INGRID yhä painaen Stormin kättä kasvojaan vastaan; hiljaa kuiskaten.
Minä rakastan teitä…
STORM aivankuin kauhistuen. Te…
INGRID masentuneesti ja nöyrästi. Se on kyllä väärin, että rohkenen sen sanoa — kun olen niin paljon teitä vastaan rikkonut… Mutta minä koetan sovittaa sen… Minä olen kuolemaan asti teidän orjanne… Jos te tahdotte, jos te käskette, olen minä valmis heti kuolemaan… Mutta antakaa anteeksi… minä olen niin onneton…
STORM nousee kiivaasti seisoalleen ja tuijottaa häneen.
INGRID väännellen käsiään kuolettavassa tuskassa. Älkää katsoko minuun noin… Sanokaa, sanokaa jotain… Enhän minä tahallani ole teille pahaa tehnyt… Minä olen niin paljon teitä rakastanut…
VAHTIMESTARI aukaisten oven; kylmästi. Olkaa hyvä ja tulkaa!
INGRID alkaa lähteä. Lähellä ovea hän kääntyy. Hänen huulensa liikkuvat hiljaa ja hän ojentaa kuin rukoillen kätensä. Mutta Storm ei edes nosta katsettaan — niinkuin ei huomaisikaan häntä.
VAHTIMESTARI. No, joutukaapas nyt siitä…
INGRID seisoo kuin kuolemaantuomittu. Sanomaton hätä ja tuska kuvastuu hänen kalpeilla kasvoillaan. Vihdoin hän lyyhistyy lattialle kuin riepu, ja hänen äänensä vapisee kauhusta ja epätoivosta kun hän rukoilee.
Bruno… Bruno… armahda, armahda… Minä kuolen…
STORM kääntää häneen väsyneen katseensa, niinkuin ei käsittäisi mitään.
VAHTIMESTARI nostaa Ingridin ylös ja alkaa taluttaa ovelle. Pois… pois täältä… Mitä tämä on…?
INGRID vaikeroiden. Nyt on kaikki lopussa… lopussa…
Ovi sulkeutuu.
STORM tuijottaa kirjeeseen aivankuin epäilisi sitä avata. Lopulta hän konemaisesti repii rikki kuoren ja lukee hiljaa seuraavaa:
Rakkaani!
Minun täytyy kirjoittaa sinulle, että saat sen heti kun tulet matkalta.
Olen kovin pahoillani, että niin kovasti pidin kiinni siitä vihkimisestä… ja pahoitin mielesi. Se saa nyt olla aivankuin sinä tahdot. Luovun teatteristakin kokonaan jos tahdot. Minä seuraan sinua vaikka maailman ääriin! Minä rakastan sinua…
Minä olen niin levoton, levoton. Ja se mitä nyt sanon, saattaa tuntua omituiselta, epäilyttävältä… Mutta katsos Bruno, elämä on niin kummallinen, surullinen ja kauhea… Ja vaikka mailma sanoisi mitä, niin minä pyydän: älä minua koskaan tuomitse, ennenkuin olet kuullut minua. Ja usko, etten koskaan ole ketään muuta rakastanut kuin sinua — enkä tule milloinkaan rakastamaan. Sinua seuraan vaikka kuolemaan — vaikka kadotukseen.
Rakas! Tule pian luokseni, että saan suudella, syleillä sinua… Sitten olemme niin onnellisia… onnellisia…
Sinun Mirjamisi.
Mitä etemmäksi hän lukee, sitä suuremmaksi käy hänen tuskansa. Hänen äänensä tulee yhä käheämmäksi ja hänen on vaikea lukea loppuun. Ja vuorenraskaana vyöryy hänen päällensä hänen suuren onnettomuutensa tietoisuus.
Askeleita.
VARTIJA aukaisten oven. Teidän asianajajanne on täällä.
Lindevall tulee sisään. Vartija poistuu.
STORM tarttuu kiihkeästi Lindevallin käteen, kuiskaten. Toitko sinä…?
LINDEVALL katsoen häneen tutkivasti ja surullisesti. Miten voit nyt, ystäväni?
STORM. Minähän kysyin oletko tuonut minulle vapahduksen tästä helvetistä — ja sinä kysyt miten voin…
LINDEVALL. Ystäväni, koeta kuunnella minua hetkinen tyynesti… minä selitän…
STORM keskeyttää hermostuneena. Minä kuuntelen sinua vaikka tunnin… kuin vain ensin sanot, toitko minulle myrkkyä?
LINDEVALL luoden katseensa alas. En — minä en tuonut…
STORM masentuneena. Niinkö… niinkö…?
LINDEVALL. Ja minä selitän sinulle miksi en tuonut… Katsos nyt… minä pyydän, että kuuntelet minua… Niin, minä olen paljon ajatellut sitä asiaa — koko viime yönä en ole silmiäni ummistanut. Ja minä olen tullut siihen johtopäätökseen, ettei sinulla ole syytä ryhtyä sellaiseen äärimäiseen, epätoivoiseen tekoon.
STORM. Sinäkö sen tiedät…?
LINDEVALL. Sinähän lupasit kuunnella minua, ystäväni… Siis ensiksi on varmaa, että oikeus ottaa huomioon kaikki lieventävät asianhaarat ja rangaistus tulee olemaan mahdollisimman lievä — ehkä 4-5 vuotta. Ajattele myöskin sitä tulevaisuutta mikä sinulla saattaa olla: sinullahan on loistavat lahjat — sinä voit lueskella jo sinä aikana kun olet täällä… Sen jälkeen voit mennä esimerkiksi ulkomaille ja saavuttaa vaikka minkälaisen tulevaisuuden… Ja vielä… Niin, minä kyllä näen kasvoiltasi, että pidät minua kylmänä ja tunteettomana näitten sanojeni tähden… — (Liikutettuna) — Mutta usko minua — usko mitä jo eilen sanoin: minä kyllä ymmärrän tuskasi, ymmärrän, että sinusta näyttää siltä kuin olisi kaikki auttamattomasti kadotettu… Mutta sinä olet nuori… sinä voit vielä unohtaa kaikki, ja olla ehkä onnellinenkin…
STORM tuskallisesti. Oi ystäväni… Sinä unohdat yhden tärkeän seikan… sen, että minä rakastin häntä. Minä rakastin häntä enemmän kuin omaa elämääni! Ja kun hän on kuollut, on minulta kaikki loppunut…