X.
Vanhat tuttavat.
Antero oli täyttänyt suola-mitan, kun konttorin ovi aukeni ja kapteeni ja kauppamies astuivat ulos puotiin. He olivat menossa ulos kaupungille.
"Katso tarkasti puotia, äläkä anna mitään kaupan-päälle", sanoi kauppias jäähyväiseksi.
Antero katsoi kauan puodin portaalta heidän jälkiään. Hän näki, että isäntänsä ja hänen vieraansa menivät tullinhoitajan luo.
"Nyt on heillä taasen jotakin pirullista tekeillä", mumisi hän itsekseen ja oli juuri vetäytyä takasin puotiin, kun kadulla näki nuoren miehen, jonka hän tunsi.
"Heikki!" huusi hän.
Heikki, Tanhuansuun eli Varpusen Heikki se oli, joka Karlgrenin puotia lähestyi, kun kuuli nimeänsä mainittavan. Hänkin tunsi pian entisen ystävänsä.
"Vai olet sinä kaupungissa!" alkoi Antero puhetta, kun oli Heikki puotiin astunut. "No mitäs teille kuuluu?"
"Ei juuri iloisia… Mutta sinä, mikä sinä olet nyt?"
"Niinkuin näet, minä olen puukhollari".
"Vi puukhollari! No sepäs kummaa. Sinulla on ollut onni".
"Aina vähän" vastasi Antero. "Mutta kerro nyt, mitä sinä olet kulussa?"
"Se on pian kerrottu" — vastasi Heikki. "Kaks viikkoa takaperin joutui isä Lauri Mannilassa, kyydissä kun oli, tappeluun, ja Jolsan Matti löi häneltä jalan poikki. Antti ja minä toimme hänen kaupunkiin tohtorin luo… Siinä asia… Minä aion nyt hakea palvelus-paikkaa täällä".
"Vai oli Jolsan Matti taasen liikkeellä… Mutta min tähden et sinä enää viihdy Varpusen luona?"
"Mitäpä minulla enää Varpusella on tekemistä? Tila on pieni, siinä on väkeä jo yltäkyllin nyt, kun Loviisa on naitu ja Antti ja Liisa jo ovat aika-ihmisiä, vieläpä Eevakin. Minä voin Lauria paremmin auttaa, jos hänestä tulee raajarikko, siten että annan hänelle osan palkastani. Sano, tiedätkös ketään, joka renkiä tarvitsee?"
"Sitäpä en nyt voi sanoa, — kysytään kauppiaalta, kun hän tulee kotia… Vai joutui Jolsan Matti ja Lauri tappeluun! — — Miten? kerro se minulle?"
"Eipä siinä ole paljon kertomista. Olenpa siitä saakka kuin rupesin mitään muistamaan, huomannut ettei ole Varpusen Lauri sietänyt kuulla Jolsan Mattia, eikä Rytilän patroniakaan nimitettävänkään, joutumatta julmimpaan vihaan. Arvattavasti ovat nämä joskus maailmassa hänelle tehneet jonkun ilkuri-työn — niinkuin patroni minulle muutamia vuosia takaperin. — Nyt tapasi Lauri Matin kestikievari-talossa; Matti lienee muistuttanut Lauria entisistä ajoista. Lauri siitä julmistui ja löi Mattia suitsi-perillä vasten suuta, niin että kuolaimet mursivat käsipuolelta nenän. Matti kun vähän tointui, tarttui halkoon ja löi sillä Lauria polveen, niin että lumppilo irtausi ja Laurin jalka meni polvesta poikki. — Ajattelin ensinnä mennä provastin luo, mutta kun Lauri arvattavasti saa kauankin täällä viipyä, niin arvelin, että voisin täällä olla hänelle hyödyksi. Mutta täällähän sinulla on oikeen hyvä olla! Kunpa minä saisin samallaisen paikan!"
"Tahtoisitko? Kyll' on paikka hyvä, ei sovi muuta sanoa, jos sitä kaukaa katsoo", lausui Antero hymyillen. "Täällä saa rahaa, jos mistä… odotas…"
Kaksi miestä astui samassa puotiin. Toisen näistä tunsivat pojat kohta.
Hän oli Jolsan Matti, suuri laastari-tilkku nenällä.
"Onko tupakkaa? — 2 naulaa antakaa!"
Antero antoi Matille kaks rullaa.
"Pitäis Leenalle ostaa puoli naulaa kahvia".
Antero punnitsi puolen naulaa. "Vieläkö muuta… Tarvinneehan Leena vähän nuuskaakin; meillä on sitä oivallista".
Matti otti tötterön nuuskaa Leenalle.
"Arvaappas mitä Matti nyt sai?" kysyi Antero nauraen, kun oli Matti mennyt. "Tupakka-rullassa oli kyynärän verran tervapamppua, kahvissa enemmän kuin toinen puoli kiviä, nuuskassa toinen puoli poroa. Niin sitä meillä kauppaa tehdään".
"Mutta sehän on väärin", sanoi Heikki kummastellen.
"Eipä niinkään" — vastasi Antero. "Minä olen oppinut kauppiaalta, että se on ihan luvallista ja oikeen kaupassa. Miksi eivät ostajat katso, mitä saavat — sanoo kauppamies, ja minä sanon samaa. Ruotsalainen sananlasku sanoo sen petturiksi, joka antaa pettää itsensä, — samaa sanon minäkin, ja minä olen huomannut, että semmoinen mielipide, kun sitä työssä seuraa, on varsin edullinen — — sekä kauppamiehelle että muillekin.
"Mutta se on vastoin Jumalan sanaa" — arveli Heikki yhä enemmän kummastuneena.
"Eipä olekaan… Kuulisit vaan kuinka kauppamies minulle saarnaa: 'Olkaa viekkaat kuin käärmet, seisoo Raamatussa, mutta tämä kansa on so'aistu, näkevin silmin eivät he näe, kuulevin korvin eivät he kuule. — — ja meidän kauppatapamme on heille opiksi, jos tahtoisivat oppia'. — Niin sanoo kauppamies. Minä en ensinnä tahtonut sitä uskoa, mutta kuta enemmän olen sitä miettinyt, sitä paremmin ja selvemmin olen huomannut, että hän on oikeassa, josta syystä olen ruvennut samaa ohjenuoraa seuraamaan, ja se on ollut minulle erittäin suureksi hyödyksi".
Heikki seisoi kauan aikaa suu auki ja kuunteli Anteron puhetta. Vihdoin lausui hän; "Sano mitä sanot, niin väärin se sittenkin on ja syntiä, — — onpa suoraan varkautta".
Antero nauroi. "Varkautta! Se on varkautta jos jotakin joltakulta luvattomasti otan ja joudun siitä kiini; se on varkautta, ja siitä saa rangaistuksen. Mutta jos en tule kiini, niin enpä olekaan varas. Laki on vaan semmoisia varten, jotka joutuvat kiini varkaudesta. Sanoohan laki, että se, joka varastaa, saa selkäänsä; — noh, jos jotakin luvattomasti otan, enkä saakaan selkääni, niin enhän olekaan varas, enkä olekaan varastanut."
"Sinäpä kummia saarnaat. En sano mitään siitä, että Matille annoit tervapampun tupakan asemesta, se oli oikeen … mutta…"
"Ellei se ollut väärin, että Matille annoin, niin ei se ole väärin, jos sitä annan vaikka sulle".
Heikki ei ollut koskaan ennen kuullut mitään tällaista. Hänellä ei ollut mitään vastaamista Anterolle, mutta syvällä rinnassaan sanoi hänelle ääni, että Anteron puhe ei saattanut olla oikeaa. Hän seisoi kauan aikaa ja mietti mitä oli kuullut, vastaamatta mitään.
Antero purskahti nauruun. "Sinä huomaat jo, luulen, että minä olen oikeassa", sanoi hän. "Niin vähässä ajassa ei kauppamies minua voittanut".
"Sinä et ole minua voittanut", vakuutti Heikki. "Minä tunnen, että olet väärässä, mutta en voi sanoa millä lailla".
Antero lakkasi nauramasta ja muuttui vakavaksi. "Sinulla on oikeen; minä olen väärässä; minä tunnen sen itsekin. Mutta olisit ollut, niinkuin minä, joita-kuita vuosia kauppiaan luona, niin takaan, että yhtä ja toista olisit ruvennut miettimään. Tiedätkö Heikki, että rehellisyyttä löytyy varsin vähän maailmassa!"
Heikki katsoi ystäväänsä yhä enemmän kummastellen. Äskeistä puhetta hän ei ymmärtänyt, mitä Antero nyt puhui kuului hänelle yhtä oudolta. Heikki oli elänyt yhtäläistä, aina hiljukaista elämää Varpusten luona; mitään muuta kummaa ei hänen elämänsä aikana ollut tapahtunut, kuin tuo tapaus Raasilassa.
"Tahdot ehkä, että minä puhun selvemmästi", sanoi Antero, kun Heikki häntä yhä kummastellen vaan silmäili. "Tuollaista kauppaa kuin vasta ikään näit, ei ole tähän saakka Karlgrenin puodissa nähty. Ei, päin vastoin, kauppias kiittää minua hyväksi ja hänellä on syytä siihen, sillä hänen kauppansa sn enentynyt ja hän on myynyt paljon enemmän kuin ennen. Se tulee siitä, että minä annoin kalut puolesta siitä hinnasta, minkä kauppamies oli niille määrännyt; vaikka hän luuli, että minä seurasin hänen neuvojansa. Hän oli iloinen suuresta liikkeestä ja toiset kauppiaat kadehtivat häntä. Mutta samalla oli hän äkäsissänsä minulle siitä, että liikkeesen nähden tuli vähän rahoja. Pari viikkoa takaperin antoi hän minulle selkään siitä. Hän näki näet, että minä annoin eräälle eukolle vähän kaupan-päällisiä. Mutta siitä päivästä rupesin minä toisellaista kauppaa pitämään. Kauppias tekee vääryyttä, missä vaan saattaa, ja tahtoo että minunkin pitäisi tehdä vääryyttä; siihen lisäksi, jos joku vääryys, minkä hänen käskystänsä olen tehnyt, tulee ilmi, sanoo hän itsensä syyttömäksi, ja koko syy lankeaa minun niskoilleni. Senpä tähden olen ruvennut toisellaista kauppaa pitämään. Minä teen vääryyttä, missä vaan taidan, vieläpä missä en taidakaan. Mutta koska kauppias tahtoo minua ostajia pettämään, niin on minusta ihan oikeen, että minä puolestani häntä petän. Toissa päivänä kun hän korjasi puotikassan ja huomasi, miten vähän kaluja oli myyty, loovassa oleviin rahoihin nähden, ihastui hän suuresti ja sanoi: 'näet nyt itse kuinka hullua on kaupan-päällisiä antaa…' Hän ei tiennyt, ukko parka, että minä rahaloovasta olin korjannut omaan taiteeni 20 ruplaa. Sitä ei minun omatuntoni sano varkaudeksi, sillä kaluistansa on kauppias saanut runsaan maksun, ja hänpä se on, joka pakoittaa minua vääryyttä tekemään ostajille. Häntä siis sopii syyllä syyttää vääryydestä, eikä minua, joka vaan teen, mitä isäntäni käskee. Niin olen minä ajatellut ja minusta tuntuu, että olen oikeassa tässä. Onhan kauppias itse sanonut, että se on petturi, joka antaa itsensä pettää, eikä se, joka pettää. Hän siis on petturi ja mun täytyy tunnustaa, että hän todellakin on petturi, vaikka hän on minun isäntäni. Nyt olen sinulle puhunut suoraan miten minä kauppaa teen. Jos luulet, että olen väärässä, niin sano kauppamiehelle. Minun käy ehkä silloin niinkuin edelliselleni puukhollarille kävi, ja sinä kentiesi saisit minun paikkani".
Tämä Anteron puhe toi tuhansia ajatuksia Heikin päähän. Anteron käytöstä ei hän voinut hyväksyä, eikä myöskään hänen puhettaan … mutta kumminkaan ei hän voinut sitä niin vääräksikään sanoa, semminkin ei Anteron käytöstä kauppamiestä kohtaan. "Mutta sinä petät syyttömiä ostajia" — sanoi hän vihdoin — "se ainakaan ei ole oikeen".
"Ei ole. Sen tiedän", vastasi Antero. "Mutta mitä luulet, että tästä seuraa? Seuraus on, näetsen, että kun ihmiset näkevät itsensä meillä petetyksi, he vihdoin lakkaavat meillä käymästä. Kauppiaan kauppa vähenee, kentiesi loppuukin; ja se on hänelle oikeen. Moni on jo käynyt valittamassa, että on saanut mikä liian vähän, mikä huonoa tavaraa. Se minua vaan ihmetyttää, ettei suurempaa meteliä ole syntynyt. — — Minusta on oikeen, jos semmoinen kuin kauppias Karlgren menee häviöön".
Tämä keskustelu oli pannut Heikin pian pyörälle. Hän ei enää tiennyt, mikä oikeen oli. Hän ihmetteli Anteroa ja hän luuli vihdoin Anteron olevan aivan oikeassa, mitä enemmän hän mietti, mitä oli kuullut. Hänen mieleensä ei ensinkään pistänyt kertoa kauppiaalle, mitä oli kuullut.
Olipa todellakin tämä keskustelu kahden poikaisen välillä, mitkä vasta olivat täyttänyt 14 ikävuotensa, kummallinen. Elämän kovassa koulussa kypsyy nuorukainen pian. Semminkin kuin hän itse saa tuta seurauksia kaikesta, minkä hän tekee. Hätä opettaa, nälkä on paras kouluttaja — sen oli Antero usein saanut tuta, ja hätä ja nälkä olivat karkoittaneet lapsuuden ja tuoneet miettiväisyyttä ja ajattelevaisuutta sijaan. Lasten leikit ja iloiset huvit, mitkä eivät muuta mieti kuin nykyistä hetkeä, eivät tyydyttäneet Anteroa ja sentähden ei häntä, joka ikäänsä nähden vielä oli lapsi, lapsien kanssa seurusteleminen miellyttänyt. Nuorukaisen intoisuus uneksi vielä hänessä, se ei vielä ollut herännyt hakemaan semmoisia huvia, joita nuorukainen, joka mieheksi on muuttumaisillaan, rakastaa. Senpä tähden oli Antero nyt lapsuuden ja miehuuden välisessä tilassa, semmoisessa, jona ei lapsi lapsista huoli, jona mies ei miehille kelpaa. Ja juuri tätä tuli Anteron kiittää niistä avuista, joiden tähden kauppias Karlgren hänestä niin suuresti piti. Antero pysyi aina, aamusta iltaan, illasta aamuun, pyhäpäivinäkin, kotona ja tämä oli kauppiaalle etenkin mieleen.
Kauan olivat poikaiset kahden kesken keskustelleet. Vihdoin oli Heikin aika lähteä. "Kun kauppias tulee kotiin, kysy häneltä tietäisikö hän paikkaa minulle kaupungissa" — pyysi hän —, "ja tule sitten suutari Punnoselle, jossa olemme kortteeriä, minulle sanomaan, mitä hän vastaa, — tahi tulenko minä tänne?"
"Kyllä minä käyn Punnosella kun puoti pannaan kiini; minäkin tahtoisin
Lauria tavata".
Heikki meni kasvate-isänsä luo. Hän oli kuullut jotakin outoa. Ajatuksia, jonkaltaisia ei hän ennen koskaan ollut ajatellut, nousivat hänen mieleensä ja vaativat punnitsemista. Ne 20 ruplaa, mitkä Antero viikon kuluessa oli korjannut kauppiaalta, ne hyöri ja pyöri Heikin ajatuksissa. Korjaukseksi kutsui hän Anteron käytöksen tässä, ei varkaudeksi. Oliko ystävänsä tehnyt oikeen vai väärin — siinä kysymys, johon hän kahdenlaisella vastauksella vastasi. Sepä vaan kumma, että jos hän vastasi: "Antero teki väärin", niin toi toinen ääni hänessä aina esiin erään "mutta!" Ja samaten kävi, jos hän vastasi: "Antero teki oikeen". Sanalla sanoen: Heikki nyt enskerran elämässään ei tiennyt, mikä oikeen oli.
Tuota mietti hän kun suutarin talossa Laurin vuoteen vieressä istui. Tohtori ei vielä ollut Laurin luona käynyt, oli luvannut tulla Lauria katsomaan vasta seuraavana aamuna. Antti, Laurin poika, oli lähtenyt kaupunkia katsomaan… Heikillä siis oli aikaa tuossa miettiä, semminkin kun Lauri oli vaipunut uneen.
Myöhään iltasella tuli Punnosen taloon Antero ystävätänsä tapaamaan. Lauri oli herännyt useita kertoja, oli taasen nukkunut. Antti oli tullut kotiin ja molemmat nuorukaiset istuivat nyt sairaan vuoteen vieressä, kun Antero astui huoneesen. Lauri nukkui houreellista unta.
"Noh?" kysyi Heikki kun näki Anteron.
"Minä puhuin kauppiaalle sinusta. Hän ei tiennyt sinulle paikkaa, mutta kapteeni, Rytilän patroni, sanoi: 'käske poika huomenna minun luokseni ja jos hän on semmoinen kuin sinä olet kertonut, niin kentiesi saa hän paikan minun luonani'".
"Rytilän patronin luona?" huusi Heikki. "Sepä olisi kummaa!"
XI.
Anteron neuvot.
Lukija on ehkä kummastellen lukenut, mitä olemme kertoneet kapteeni Kornmanista. Kaikissa, missä hän on kertomuksessamme ilmestynyt, on hän astunut esiin konnamaisena petturina, jopa murhaajanakin. Mimmoinen oli tämä mies oikeastaan? Me olemme nähneet, ettei hänelle löytynyt mitään pyhää. Miten oli hän tälle tielle, jota hän nyt kulki ja jo kauan oli kulkenut — miten oli hän tälle tielle joutunut? Meidän olisi kentiesi nyt velvollisuus puhua hänen edellisestä elämästään ja osoittaa, mikä tekoihin hänen oli saanut semmoiseksi, kuin hänet olemme oppineet tuntemaan; mutta vielä tahdomme jättää tämän osan kertomuksestamme vastaiseksi, kunnes saamme kuulla hänen elämänsä vaiheet kerrottavan miehelle, joka hänen tuntee — kerrottavan miehelle, jolle hän on tehnyt enemmän pahaa kuin ihmisen luulisi voivan ihmiselle tehdä.
Nuorukainen Heikki Tanhuansuu, joksi Lauri Varpusen ottopoikaa hänen äitinsä sukunimellä kutsuttiin, oli saanut palveluspaikan kapteenin luona. Parempaa isäntää olisi Heikki tahtonut; hän ei ensinkään ollut mieltynyt siihen mieheen, joka häntä niin oli kohdellut kuin kapteeni. Mutta Antero oli kehoittanut häntä vastaanottamaan tarjottua palveluspaikkaa, ja kun mitään muuta paikkaa ei ollut Heikille tarjona, oli hän suostunut ja luvannut seuraamana päivänä mennä patronin puheelle. Tätä asiaa keskusteltiin Laurin vuoteen vieressä Punnosen talossa; mutta Lauri ei tiennyt, mistä kysymys oli. Hän nukkui houreellista unta. Varmaa on, että jos olisi Lauri kuullut, mitä hänen kasvatteensa aikoi, ei hän ensinkään olisi siihen suostunut; mutta nyt ei osannut Heikki ajatellakaan, että Lauri saattaisi olla sitä vastaan, semminkin kun ei Heikki tiennyt syytä, minkä tähden Lauri oli patronille vihassa.
Heikki oli siis seuraavana aamuna astunut kauppias Karlgrenin puotiin, valmiina rupeemaan tarjottuun palveluspojan ammattiin. Antero oli hänelle avannut konttorin oven, missä patroni ja kauppias olivat. Patroni oli kauan ja tarkasti katsellut Heikkiä ja kysellyt häneltä yhtä ja toista ja Heikki oli todenmukaisesti vastannut. Tämä tutkinto oli epäilemättä ollut patronille mieleen, sillä kun Heikki konttorista palasi, oli hän patroni Kornmanin juoksu- eli palveluspoika.
"Hän on rehellinen, mutta yksinkertainen" — sanoi patroni itselleen, kun Heikki oli lähtenyt konttorista.
Heikki ei ollut juuri iloinen siitä, että oli saanut paikan Rytilän patronin luona, mutta sitä iloisempi oli Antero. Kun Heikki astui puotiin ja ystävälleen ilmoitti, että hän oli kelvannut patronille, loistipa ilo Anteron silmistä, ilo semmoinen, että patroni, jos sen olisi nähnyt, olisi ajatellut asiaa enemmän, kuin nyt teki.
"Kello 6 tän'iltana alkaa palvelukseni" — sanoi Heikki surullisesti.
Silloin pitää minun olla täällä, sillä patroni lähtee vielä tän'iltana
Rytilään".
"Kuules!" sanoi Antero ja vei ystävänsä niin kauas kuin tila myöden antoi konttorin ovesta. "Kuules Heikki, mitä nyt sanon sinulle! Kapteeni eli patroni, miksi hänet kutsun, sinun isäntäsi on, samaten kuin kauppias Karlgren, minun isäntäni, suurimpia konnia maailmassa. He ovat jo monta vuotta pettäneet tullinhoitajaa. Tuo tosin ei taida olla niin vaarallista, sillä samaa tekevät muutkin kauppiaat; mutta he ovat myöskin pettäneet köyhiä ja ovat yksissä neuvoin varastaneet monen köyhän viimeiset äyrit. Nyt on heillä joku pirullinen työ tekeillä; sen tiedän varmaan, sillä aina on jostakusta pirullisesta kysymys kun patroni käy meillä, tahi kun kauppias käy Rytilässä. Pidä silmäsi auki, niin kentiesi voisimme estää toisia köyhiä joutumasta vahinkoon, niinkuin viimeksi estimme varkauden Raasilassa".
"Minun olisi kumminkin pitänyt kysyä provastilta ennenkuin Rytilän palvelijaksi rupesin", mietti Heikki, kun Anteron viime sanoista provastin hyvyys johtui hänen mieleensä.
"Sinä et ollut tuollainen" — sanoi Antero katkerasti — "viimein kuin Raasilassa olimme. Nyt voit estää pahaa tapahtumasta, mutta nyt et enää tahdo".
"Mitä pahaa?" kysyi Heikki.
"Sitä en vielä tiedä", vastasi Antero vakavasti; "mutta sen tiedän, että jos kaksi aikoo jotakin pahaa tehdä ja kolmas saa siitä tiedon, pahaa aikovain sitä tietämättä, niin tämä kolmas voi tehdä pahan-ilkisten viisaimmatkin vehkeet turhaksi. Siis, pidä auki silmäsi! Vielä tahdon antaa sinulle toisen neuvon: opi kirjoittamaan ja kirjoitusta lukemaan. Ellen olisi sitä oppinut, en tietäisi mimmoinen mies isäntäni on".
"Vai osaat sinä kirjoittaa!" huusi Heikki ja katsoi pitkään ystävätään.
"Mutta miten minä voisin sitä oppia, kuin ei ole kuka opettaa?"
Antero antoi Heikille kaavakirjan, paperia ja kyniä ja näytti Heikille mitenkä kirjoitetaan. Tämä lahja näkyi olevan Heikille erittäin mieleen.
"Kiitoksia!" sanoi hän iloisesti. "Nyt on minulla millä loma-aikaani vietän. Minä tahdon kirjoittaa sinulle".
"Aivan niin!" vastasi Antero. "Mutta et saa kirjoittaa mitään semmoista, joka voisi olla meille vahingoksi, jos sitä sattuisi kukaan näkemään."
Heikki lupasi tämän, ajattelematta sen pitemmältä asiaa. Kaikki, mitä Antero oli hänelle puhunut edellisenä ja tänä päivänä, oli hänestä varsin kummaa. Hän, poika parka, ei tiennyt vielä mitään maailman pahuudesta, — hän ei siis ensinkään ymmärtänyt mitään siitä, mitä oli kuullut. Hän sanoi nyt, kun väkeä tuli puotiin, jäähyväiset ystävälleen ja läksi kasvate-isänsä luo.
Lauria oli sillä aikaa, kun Heikki antausi patronin palvelukseen ja sitten jutteli Anteron kanssa, lääkäri käynyt katsomassa. Antti kertoi Heikille, kun tämä palasi, että tohtori oli pudistanut päätään ja antanut sairaalle rohtoja, joiden vaikutuksesta Lauri oli kotvan aikaa valvonut ja sitten vaipunut levollisempaan uneen, Siihen lisäksi oli tohtori sanonut että apua tuskin olisi muusta kuin siitä, että jalka murtunutta polvea myöden otettaisiin pois.
"Mitäs sanoi isä, kuu sen kuuli?" kysyi Heikki hätäisesti.
"Hän ei ensinnä sanonut mitään, mutta lausui vihdoin: 'tehkää, mitä parhaaksi luulette'".
Heikki kertoi nyt kasvate-veljellensä että hän oli ruvennut trenkipojaksi Rytilään. Antti katsoi pitkään häntä, kun tämän kuuli. "Sitä ei olisi isä sallinut" — sanoi hän, sillä isä on aina ollut vihassa Rytilän patronille".
"En minä tiedä: mutta tiesihän isäsi, että minä tänne tulin hakemaan palveluspaikkaa. Eipä hän neuvonut minua, mihin mennä. Ellei Rytilässä ole hyvä olla, pääsenhän minä sieltä pois".
"Paljonko saat palkkaa?
"4 ruplaa vuodessa ja vaatteet" — vastasi Heikki.
Samassa tuli tohtori ja hänen seurassansa eräs toinen herra. Pojat vetäysivät toinen vuoteen pää-, toinen jalkapuolelle. Lauri nukkui vielä. Tohtori tarkasti häntä kauan ja puhui jotakin, jota eivät nuorukaiset ymmärtäneet, kumppalinsa kanssa. Vihdoin otti hän esille pienen sahan, koko joukon veitsiä ja muita aseita, ja pani ne pöydälle, Sitten käski hän poikain mennä ulos ja vasta tunnin kuluttua tulla takaisin. Mutta tätä käskyä sai hän kahdesti ja oikein käskemällä lausua, ennenkuin pojat tottelivat. Vastahakoisesti vetäysivät he ulos.
"Jolsan Matti on käsipuoli, nyt tehdään isästä jalkapuoli", sanoi Antti suruisesti.
"Ja kun ei isä nyt enää voi työtä tehdä, tulee meidän tehdä sitä hänen edestänsä", vastasi Heikki.
Antti katsoi kasvate-veljeänsä silmään ja rupesi itkemään.
"Kun minä palkkani saan patronilta, tuon minä sen teille Peltolaan" — lisäsi Heikki. Kun hän tämän sanoi muisti hän, miten Antero oli saanut 20 ruplaa viikossa. Se pisti häneen kipiästi, kummallisesti, tuo muisti; mutta sitten muisti hän vähän siitä, mitä Antero oli hänelle vast'ikään sanonut, ja taasen nousi hänen rinnassansa kysymys: "onkohan Antero oikeassa?"
Nyt kuului hirvittävä huuto huoneesta, missä Lauri, tohtori ja hänen toverinsa olivat. Pojat ryntäsivät ovelle, mutta ovi oli sisältä lukittu kiini.
Vaaleina seisoivat pojat siinä ja kuuntelivat. Mutta he eivät enää kuulleet muuta kuin hiljaista uikutusta.
XII.
Mitä matkalla Rytilään tapahtui.
Kello 7 saman päivän illalla seisoi Heikki taasen kauppias Karlgrenin puodissa.
"Nyt sinun paha perii", huusi Antero hänelle terveiseksi. "Patroni on kahdesti sinua kysynyt, hän on julmasti vihoissansa sinulle".
"Minä…"
Heikki ei ehtinyt sanoa muuta kuin tuon ainoan sanan, sillä samassa astui patroni puotiin ja ennenkuin Heikki tiesi mitään pahaa aavistaa, oli hän saanut korvapuustin, tuollaisen, joka hänen neljä vuotta takaperin heitti patronin rattailta maantielle.
"Onko kello nyt 6?" — ärjäsi patroni.
"Minä en tiedä mitä kello on?" — vastasi Heikki kyynelissä silmin. Hän tunsi itsessänsä, että hän oli tehnyt väärin. "Minä en muistanut kelloa", — lisäsi hän, "isäni jalka sahattiin poikki…"
"Isäni! kuka on isäsi?"
"Varpusen Lauri!" vastasi poika.
"Varpusen Lauri!" kertoi kapteeni kummastuneena. Sitten oli hän kotvan aikaa vaiti. Näyttipä kuin olisi hän jotakin miettinyt. "Varpusen Lauri! onko hän sinun isäsi? — Miksi eilen valehtelit minulle?" huusi patroni valmiina kurittamaan Heikkiä valheesta.
"En minä valehdellut!" kiirehti Heikki huutamaan, "ette minulta isääni kysyneet".
"Lauri Varpunen!" kertoi patroni, "ja hänen jalkansa on leikattu poikki, sanoit? Kuka leikkasi ja miksi?"
"Tohtori leikkasi. Jolsan Matti löi isää halolla polveen, niin että polvi meni mäsäksi, sentähden tohtori nyt on leikannut pois koko jalan".
"Jolsan Matti!" kertoi kapteeni nyt yhä enemmän kummastuneena. "Ja missä se tapahtui?"
"Raasilan kestikievarissa. He joutuivat riitaan. Isä löi Mattia suitsiperillä vastoin naamaa, niin että Matin nenä meni mäsäksi, mutta sitten löi Matti isää, niin että polvi murtui".
"Ja siitä syystä olet sinä viipynyt?"
"Niin, minä odotin, että saisin isälle sanoa jäähyväiset, mutta ei tohtori sitä sallinut. Ei ole moneen tuntiin kukaan saanut käydä isän huonehessa, muu kuin tohtori ja hänen toverinsa".
"Kuka toveri?"
"En tiedä, mikä hän on, herra on hän. Joku joka tohtoria on auttanut".
Patroni ei sanonut siihen mitään; mutta hän otti esille kukkaronsa ja antoi Heikille kokonaisen hopea-riksin.
"Nyt lähdetään paikalla" — käski kapteeni ja vetäysi konttoriin.
Heikki seisoi hopearaha kädessä ymmärtämättä, miksi hän sen oli saanut.
Anterokaan ei sitä ymmärtänyt, hän tuota ihmetteli vielä enemmän kuin
Heikki.
"Noh!" huusi patroni ja avasi oven.
Heikki juoksi ulos. "Hyvästi Antero!" huusi hän. Sitten heitti hän hopeariksin puotipöydälle. "Anna se isälleni, Lauri Varpuselle!" olivat hänen viimeiset sanansa.
Antero otti hopearahan ja katseli sitä tarkasti. "Onko se oikeakaan?" kysyi hän itseltään; niin ihmeissään oli hän. "Ensin korvapuusti, sitten hopea-riksi, — se ei ole kapteenin tapoja" — mumisi hän.
Samassa kuului kääsien kolina kadulta. Antero juoksi ovelle. Kapteeni lähti, kääsien takana istui kyytipoika ja Heikki, joka Anteroa jäähyväiseksi silmäili.
Kapteeni ajoi kiivaasti. Heikki muisti, kääsien takana kun istui, hyvin sitä päivää, jona hän viimeiseksi kapteenia seurasi. Hänen ei nyt tehnyt mieli puhua mitään ajosta, eikä kyytipojankaan, joka nähtävästi tunsi entuudesta kapteenin. Heikillä oli hyvä aika siinä miettiä viimeisiä tapauksia kaupungissa, sillä kapteeni ei puhunut sanaakaan. Ja Heikki miettikin. Hän ajatteli Anteron neuvoja. Hän ajatteli oliko kapteeni todellakin semmoinen mies kuin Antero oli sanonut. Yhä aina soi hänen korvissaan; "sinun isäntäsi on, samaten kuin minunkin, suurempia konnia maailmassa". Mistä tiesi Antero tuon? Siitäkö, että hän osasi kirjoittaa ja lukea kirjoitettua? Heikki siinä mietti ja yhä mietti, ja viimein tuli hän siihen päätökseen, että Antero kumminkin oli tehnyt väärin, varsinkin siinä, kun petti kaupassa ja itse korjasi rahoja omaan talteensa. Heikki muisti, mitä provasti viime lukukinkereillä oli puhunut, kun oli kysymys vanhemmista. "Pitäkää heitä silmäinne edessä" — oli provasti katkismuksen sanoilla varoittanut lapsia. Se on: "älkää tehkö heidän poissa ollessansa mitään, jota ette voisi heidän nähtensä tehdä". Ja sitten oli provasti muistuttanut heitä siitä, että vanhemmilla tässä ei ymmärretä ainoastaan isää ja äitiä, vaan myöskin isäntiä ja muita, "jotka meistä isällisen huolen pitävät". Antero teki siis väärin, kun otti isäntänsä rahoja, sillä sitä ei hän olisi uskaltanut tehdä kauppiaan nähden. Mutta kauppias oli käskenyt Anteron pettää, ja sitä uskalsi Antero tehdä isäntänsä nähden; siis piti hän kauppiasta tässä silmäinsä edessä. Tuota mietti Heikki ja hänen omatuntonsa sanoi, että molemmat, sekä kauppias että Antero, siinä tekivät väärin, ja hän ihmetteli itsessään kuinka hän oli saattanut olla kahdella päällä tästä.
Kapteeni ajoi, min hevoinen juosta jaksoi. Hänkin mietti, mutta hänen miettimisensä olivat ihan toista laatua kuin Heikin. Hänestä oli kumma, miten juuri hän oli sattunut saamaan Laurin pojan trengikseen, sillä Laurin pojaksi luuli hän Heikin. Heikki ei, hämissänsä kun oli, ollut kertonut, että hän oli Laurin kasvate, ettei Lauri siis ollut hänen oikea isänsä. Kun Heikki mainitsi Laurin nimen, oli kapteeni muistanut entisiä aikoja, jolloin hänellä oli ollut tekemistä Laurin kanssa. Hän muisti, mistä Lauria oli syytetty, muisti että hän, vaikka tiesi Laurin syyttömäksi, oli rangaissut häntä syyllisenä. Hän muisti Jolsan Mattia, ja hän puri yhteen hampaansa. Jolsan Matti! — Se nimi sai tuhansia muistoja kapteenin ajatuksiin. Ja tämä Jolsan Matti, jonka tähden Lauri Varpunen oli saanut syyttömästi kärsiä, tämä Jolsan Matti oli nyt tehnyt Laurin raaja-rikoksi, jalkapuoleksi! Tätä mietti kapteeni, ja se oli hänestä kumma, sillä hän oli viime aikoina ruvennut vähän arvelemaan, mitä usein oli kuullut provastin sanovan: "syyllinen tulee pikemmin tahi myöhemmin ilmi ja saa rangaistuksensa". Syyllinen ei ollutkaan tullut ilmi, ja syytöntä oli nyt tuollainen julma rangaistus kohdannut. Tuo ajatus oli kapteenia hyvittänyt, Se oli antanut hänelle uuden vakuutuksen siitä, josta hän ennen oli ollut vakuutettu, tahi ainakin luullut olevansa vakuutettu, — mutta jota vakuutustaan hän viime aikoina oli vähin ruvennut epäilemään — siitä, ettei Jumalaa ensinkään löytyisi. "Sillä" — mietti hän nyt — "vuosikymmentä on kulunut siitä kuin Lauri kärsi syyttömästi rangaistuksen vääryydestä. Olisihan jo aika että Jumala toisi ilmi syyllisen ja vapauttaisi syyttömän. Mutta nyt oli syytön taasen saanut kärsiä, ja syyllinen oli vielä salassa". Tuo ajatus oli juolahtanut kapteenin mieleen jo puodissa, kun hän kuuli Heikin puhuvan Laurin onnettomuudesta, ja se oli saanut hänen vihansa leppymään. Se olikin ollut syynä hänen anteliaisuuteensa, siihen, että hän antoi Heikille hopea-riksin. Nyt kulkiessaan ajatteli hän yhä tuota, ja hän tunsi itsensä levollisemmaksi kuin ennen. Tuo ajatus, ettei kaikki-tietävää kostajaa löytyisikään, se rauhoitti hänen tunteitansa, mitkä viime aikoina olivat ruvenneet heltymään. Tuo ajatus oli hänelle mieluumpi kuin ne uudet vehkeet, mitkä hän kauppiaan kanssa oli takonut ja joita muodostamaan kaluksi kapteeni nyt oli aikeessa.
Niin oli kulettu pari peninkulmaa, Raasilan kestikievaritalo näkyi jo.
Kuta likemmäksi sitä tultiin, sitä enemmän muuttuivat Heikin ajatukset. Hän lähestyi lapsuutensa kotoa. Menisikö hän sen sivutse sanomatta sille jäähyväisensä. Ei! Pitäisikö hänen käydä Varpulassa kertomassa miten Lauri voi, kertomassa mimmoisena Anna saisi odottaa miestänsä kotiin.
Kun kapteeni seisahutti Raasilan vierasten huoneen eteen, uskalsi
Heikki ensi kerran puhua isännälleen.
"Kotoni on tässä ihan likellä, saattaisinko saada pitäydä siellä" — rukoili hän.
Kova "ei!" kaikui hänelle vastaukseksi.
"Kah tuossa on poika, joka pelasti provastin rahat!" huusi samassa
Raasilan isäntä, joka oli tullut ulos katsomaan vierasta.
"Mitkä rahat?" kysyi kapteeni äreästi.
Kestikievari kertoi nyt lyhyesti syysyön tapaukset neljä vuotta takaperin. Kapteeni muisti ennen kuulleensa niistä.
"Vai sinä se olit", sanoi hän, "joka pelastit rahat!" ja hän katseli nyt Heikkiä tarkemmasti kuin eilen pestatessansa häntä.
"Minä ja Antero", — vastasi Heikki.
Siihen puhe keskeytyi, mutta itsessään ajatteli kapteeni: "taisin tehdä hyvänkin kaupan".
Heikki huokasi syvään, kun kulettiin tienhaaran sivu, joka vei
Mattilaan ja Peltolaan. Kapteeni kuuli sen huokauksen.
"Jos tahdot palvella minua mielikseni, niin oma tahto pois, ja tottelevaisuus, joka ei mieti eikä vastusta, sijaan" — ärjäsi hän.
Heikki ei enää huo'annut. Kyyneltä, joka oli purkautua hänen silmästään, vastusti hän, ja se onnistui hänelle. Heikki oli ens'kerran eläissään kulkenut koti-tiehaaran sivu.
Ilta oli yöksi muuttumaisillaan. Heikki oli väsynyt, mutta hän tiesi, että kapteeni ei pysähtyisi yötä viettämään missään, ennenkuin oltiin ehditty Rytilään. Häntä rupesi nukuttamaan. Tämän ja eilispäivän toimet olivat olleet niin erilaiset muitten päiväin toimista. Hänen päänsä horjui unen hörrössä milloin sinne, milloin tänne, ja sattuipa väliin niin, että hänen otsansa puski kapteenia selkään. Hän hypähti silloin aina ja pelästyi. Mutta olipa niinkuin olisi lyijyä valettu hänen silmäinsä päälle. Hänen oli mahdotoin pysyä valveella.
Niin oli pian neljä peninkulmaa ehditty. Matka Rytilään ei enää ollut pitkä. Viimmeisestä kestikievarista oli lähdetty.
Mutta nyt painoi uni Heikin silmiä enemmän kuin koskaan ennen. Hänen oli vaikea pysyä taka-istuimellaan. Hän oli, pysyäksensä valveella, asettaunut istumaan niin, että aina kuin hän nukahti, hänen päänsä kävi kääsien laitaan.
Siinä erkausi tie valtatiestä Koivikkoon, kapteenin entiseen asumaan. Siinä, tien syrjässä, oli kanto, jonka päälle joku oli heittänyt valkoisen rievun. Yön hämärässä näkyi se kummalliselta. Heikki oli sikeämmästi kuin ennen nukahtanut. Hän löi päänsä kovemmin kuin ennen kapteenin selkään. Hevoinen juoksi täyttä laukkaa.
Kapteeni, joka myöskin oli syviin ajatuksiin vaipunut, havahti, kun Heikin pää kovasti häneen puski. Hän säpsähti, säikähti niinkuin se ainakin, joka pahaa miettii. Ja harvoinpa oli kapteeni mitään hyvää miettinyt. Hän kääntyi ja kova sana oli jo lentämäisillään hänen huuliltaan, hänen kätensä oli jo nostettu kun hevonen pelästyi tuota valkoiseen puettua kantoa ja säntäsi tien syrjälle — tieltä pois.
Silmän-räpäyksessä oli se tapahtunut. Hevonen ja kääsit makasivat ylös-alaisin ojassa. Kapteeni, joka ei kääseistä päässyt, niinkuin pojat takana, lentämään ojan toisella puolella olevalle nummelle — jalkanahka kun oli napeilla kiini hänen molemmilla puolillaan — makasi ojassa kääsien alla.
Kapteeni ei vähästä hämmästynyt. Hän tointuikin samassa silmänräpäyksessä, jona onnettomuus oli tapahtunut. Hän tunsi polttavan kivun toisessa kädessänsä ja niskassansa. Hän huusi ja kirosi julmasti.
Likeltä kuului valittava ääni. Se oli pienen kyytipojan. Vauhti, jolla hevonen juoksi kun kääsit kaatuivat, oli heittänyt hänen useita syliä nummelle. Hän ei ollut loukkaantunut, mutta pelästys sai hänen isoksi aikaa liikkumattomaksi, jotta hän ei kuullut kapteenin huutoa.
Kapteeni oli turhaan koettanut irroittaa itseään. Hän ei sitä voinut; jalkanahka esti hänet siitä, ja sitä hän ei voinut saada napeista auki. Hän oli kauan huutanut ja kironnut, ennenkuin pieni kyytipoika itkien saapui hänen luokseen. Mutta kyytipoikakaan ei voinut kapteenia päästää pulasta. Siihen oli hänellä liian vähän voimia.
"Leikkaa puukolla poikki nappihihna", käski kapteeni.
Poika, joka, niinkuin aikamiehet aina näillä seuduin, oli varustettu puukolla, teki niinkuin kapteeni käski ja tämä pääsi vihdoin viimein pulastaan. Hän nousi maantielle ja tunnusteli jäseniänsä. Hän huomasi, että ne kaikki olivat eheät, vaikka toinen käsi oli jotenkin hellä ja samaten niska. Tätä viimeksi mainittua oli Heikki, kun takaistuimelta lensi, loukannut.
Kapteeni kiirehti hevosen luo ja huusi, kiroten samalla, vasta pestattua renkiään. Hevoinen oli kuristunut; sen huomasi kapteeni kohta, kun kyytipojan puukolla oli saanut rinnustimen poikki leikatuksi. Tätä onnettomuutta kirosi hän vielä julmemmasti ja huusi kurkkunsa täydestä Heikkiä.
Mutta Heikkiä ei kuulunut. Hän makasi kannon vieressä tainnuksissa, ja kannon päälle heitetty valkoinen vaate oli punainen hänen verestään. Heikki oli pää edellä lentänyt kopiksi kantoon.
Väristen hämmästyksestä ja pelosta kuuli kyytipoika kapteenin julmia kirouksia ja näki, miten kapteeni jalallaan potkasi pyörtynyttä poikaa.
Keski-yön oli aika, mitä tehdä?
Kapteeni tunsi seudun. Tästä kävi tie hänen entiseen kotiinsa
Koivikkoon; mutta sinne oli puolen peninkulmaa matkaa. Paljoa
likempänä, pienen koivumetsän takana lahden pohjukassa oli torppa.
Sinne lähetti hän kyytipojan.
Yö oli lämmin ja kaunis. Sen hiljainen juhlallisuus ei tuonut kapteenin rintaan minkäänlaisia juhlatunteita; päin vastoin! Kuta enemmän hän mietti vasta tapahtunutta onnettomuutta, sitä enemmän vihastui hän. Heikki oli syypää kaikkiin. Hänen töyttäyksensä oli saanut kapteenin kääntymään, jottei hän huomannut, kun hevoinen pillastui, ennenkuin ojassa maattiin. Tuota kirosi kapteeni istuessaan ojan reunalla, odottaen kyytipojan tuloa.
Hän sai kauan odottaa; kyytipoikaa ei kuulunut. Kapteenin viha yhä yltyi. Hän ei itse tahtonut mennä tuohon torppaan, siitä syystä, että se oli Jolsan Matin ja hänen vaimonsa asunto. Ja kapteenin ja Jolsan Matin väli ei ollut enää käskijän ja käskyläisen. Mutta kun kyytipoika liian kauan viipyi, täytyi hänen nousta ja mennä torppaan.
Jolsan Matti oli, kun Jolsan saarelta toistakymmentä vuotta takaperin muutti, kaikkien kummaksi ostanut vähäisen maan. Mutta sitä maata ei hän kauan jaksanut pitää. Muutamien vuosien kuluttua oli se pakosta myyty ja siitä saakka oli Matti oleskellut milloin missäkin. Noin 6 vuotta takaperin oli hän ruvennut pitämään pikku-kauppaa, kulkien talosta taloon; mutta paremmin kuin kaupallaan eli hän ilkitöillä ja varkauksilla. — Niin ainakin luultiin, vaikkei mitään tällä kohdalla varmuudella tietty. Jolsan Matti osasi niin viisaasti lakaista umpeen jälkiään. Mitään vakinaista asuntoa hänellä ei moneen vuoteen ollut, kunnes hän, syksynä ennen kuin vasta ylempänä mainittu onnettomuus kapteenia kohtasi, oli omin lupinsa ottanut asuntonsa Karva-Annan töllissä, josta Anna muori kesällä oli muuttanut hautaan. Täällä asui hän nyt Leenansa kanssa, joka oli jo jotenkin vanha, mutta vielä täydessä voimassa ja — luonteeltaan sama kuin ennen. Täällä asui Matti — tahi paremmin sanoaksemme: tänne pistäysi hän silloin tällöin; enimmät ajat oleskeli hän milloin missäkin.
Kun kapteeni nyt lähestyi Jolsan Matin asuntoa, oli Matti niinkuin tavallisesti poissa. Me tiedämme että hän oli kaupungissa. Mutta Leena muori oli kotona ja häntä oli kyytipoika juuri saanut herätetyksi, kun kapteeni astui huoneesen.
"Ho hoo! Mistä päin nyt tuuli käy!" — huusi Leena muori, kun tunsi kapteenin, joka kyykistyneenä kävi matalasta ovesta sisälle. "Joko taasen tarvitaan Jolsan Mattia? Siitä on kauan, kun kapteeni Kornman hänet viimeksi muisti. Onko Unda-laiva joutunut karille, vai onko Feliks'issä nostokaluja, silkkiä, viiniä…"
"Suus kiini, sinä sammakko! Missä on Matti?" huusi kapteeni, joka tiesi, ettei hän Matin eukolle sanasodassa piisannut.
"Niin: Matti, Matti! kun hän tarvitaan… Mutta: mene helvettiin, kuonasuu! kun häntä ei tarvita… Matti! tiedänkö minä missä Matti on? Se lempo ei huoli eukostansa enemmän kuin ryysyisistä virsuistaan. Kieleni kuivaa kurkkuun; en ole märkää maistanut koko kesänä… Mutta mitä hän siitä huolii, lemmon luoma! Matti! Häntä en ole viikon päiviin nähnyt…"
Kapteeni oli tottunut kaikenlaisiin; mutta tämä näky, tässä hänen edessänsä, oli niin törkeä, että häntä iletti. Ryysyisessä hameessa, joka tuskin peitti ruumista, seisoi eukko noessa silmin, hajahiuksin vuoteen vieressä, minkä ruokottomuutta ei käy kertominen. Kapteeni tiesi, niinkuin jo sanoimme, että eukon kanssa kieliminen oli verrattava vasikkojen kanssa hyppäämiseen; mutta hän tiesi tuulenpuuskan, joka sai eukon myötätuuliseksi.
"Suus kiini!" huusi hän. "Tule nostamaan kääsit ojasta, niin täytän pohjattoman suukitasi väkevimmällä viinalla".
Eukon silmät säkenöivät. Sana viina tukehutti kielitulvan — tahi paremmin — ohjasi sen toiseen uraan. Leena hypähti ulos huoneesta: "Missä kääsit, missä viina?" — huusi hän.
Kapteenin oli vaikea seurata eukkoa, niin kiiruusti juoksi tämä. Mutta eukon juostessa juoksi kumminkin kielensä vielä sukkelammasti.
"Viinaa! viinaa! Tiesinhän minä, että on siinä kapteenissa tuntoakin. Hänen käy sääliksi muijaa, joka ei ole saanut kastettakaan viinaa…, joka tuskin enää muistaa, miltä tuo jumalien juoma tuleekaan". Tähän tapaan lörpötteli nyt ämmä, ja entistä vauhtia pieksi hän kieltänsä, sillaikaa kun hän kapteenin avulla nosti kääsit ojasta maantielle.
Kapteeni oli kokonaan unohtanut nuorta renkiään. Heikki makasi vielä liikkumattomana kannon vieressä. Nyt kun kääsit olivat maantielle vedetyt ja kapteeni niitä tarkasteli, ja julmalla kirouksella huomasi, että toinen pyöristä oli pilalle rikkoontunut, silmäili eukko ympärilleen ja koetti haju-aistimillaan havaita, missä komerossa kääseissä kapteenilla oli viinaa. Äkkiäpä havaitsi hän nyt kannon vieressä makaavan, jota hän alussa ei ihmiseksi eroittanut.
"Lempo vieköön! siinä makaa ihminen murhattuna!" — huusi hän, kun likeni kantoa.
Kapteeni muisti nyt trenkipoikaa, kun kuuli eukon huudon. Hän kulki kannon luo ja tarkasteli makaavaa. "Hänestä ei minulla ole paljon apua!" — mumisi hän, kun näki, miten pahasti poika oli haavoitettu. "Mutta henkipä hänessä vielä on" — lisäsi hän, kun oli laskenut kätensä Heikin rinnalle.
Näin monta sanaa yhtä jaksoa ei ollut kapteeni vuosikausiin kiroomatta puhunut.
Heikki oli pahasti loukkaantunut. Hän oli lentänyt päälaki edellä kantoon. Keskellä päälakea oli hänellä syvä haava; myöskin otsansa oli johonkin sattunut, sillä nahka oli siitä ikäänkuin viilletty pois, Vähemmistäkin kolauksista olisi mies pyörtynyt; saatikka sitten viidennellä toista oleva poikainen.
"Tämän sinä saat ottaa tölliisi" — sanoi kapteeni ja viittasi pyörtynyttä. "Ellei hänelle ole sattunut suurempia vahingoita, kuin mitä näemme, ollee hän jonkun päivän kuluttua niin terve, että voi ilmautua Rytilässä".
"Ho, hoo!" ilveili eukko pilkallisesti. "Entäs lekkeri?… Ei Leenasta ole enää nuorten poikain katsojaa".
Kapteeni heitti inhalla Matin vaimolle rahan. "Tuossa, osta sillä!" — ärjäsi hän.
Leena muori punnitsi rahan kädessänsä, ikäänkuin arvellen tyytyisikö hän tähän, kun Heikki syvään huoaten rupesi tointumaan. Peläten, että poika voisi kapteenia seurata, ja että hän kadottaisi vasta saadun rahan, kävi eukko pikaisesti toimeen. Hän repi ryysyisestä paidastaan palasen ja kääri sen Heikin pään ympäri, Sitten tunnusteli hän vähitellen tainnuksista palaavan jäseniä ja huomasi, ettei niistä ollut mikään rikkoontunut.
"Käy minun tölliini, poika parka", sanoi hän äänellä, minkä koetti tehdä sääliväksi.
Kapteeni oli kahdella päällä, mitä tehdä. Rytilään ei enää ollut pitkä matka, mutta olipa siinä matkassa kuitenkin kylläksi väsyneen miehen käydä. Muuta neuvoa ei kapteenilla kumminkaan ollut, ellei hän tahtonut ruveta lepäämään Leenan töllissä. Ja siihen ei hänellä ollut sanottavaa halua. Kun siis Heikki, joka surkeasti valitti haavojansa, oli talutettu eukon tölliin ja kääsit syydetty tien syrjään, lähti kapteeni hiljaan kulkemaan kotiansa päin. Hän oli sitä ennen kumminkin ottanut kääseistä pienen lippaan, jonka hän varovasti tallensi rinnallensa. Muut kääseissä olevat kalut oli hän huomiseksi kantanut eukon tölliin, johon jätti Heikin ja pienen kyytipojan, mikä peläten isäntäänsä hevostansa itki. Aurinko nousi kun kapteeni ehti Rytilään.
XIII.
Mitä kapteeni Kornmanin aiottu lähtö merelle vaikuttaa Jolsan Matista.
Kapteeni Konrad Kornman oli mies, jolla ei ystäviä ollut; eikä hän niitä halunnutkaan. Rytilässä oli hänen aikanansa nähty vieraita varsin harvoin. Hän tahtoi olla ja elää itseksensä. Puheet hänestä ja arvelut siitä, miten hän oli saanut Rytilän, olivat aikojen kuluessa vähitellen hiljentyneet; mutta vaikutukset niistä pysyivät kaikissa, mitkä tunsivat kapteenin. Tämän huomasi kapteeni hyvin; se teki hänet vielä jyrkemmäksi ja sai hänen yhä enemmän vetäytymään itseensä. Sydäntä ei hänessä löytynyt; kuka vaan joutui hänen kanssa yhteyteen tahi asioihin, sai sen tuta. Kapteeni oli riitaantunut koko maailman kanssa. Tämä vaikutti toiselta puolen, että kapteeni sai elää, niinkuin hän tahtoi, itsekseen; mutta toiselta puolen vaikutti se myös, ettei kukaan häneen luottanut. Tuo epäluottamus oli monesti koskenut kipeästi häneen, sillä se teki usein hänen aikeitaan tyhjäksi. Mutta kapteeni ei voinut muuttaa, ei ulkonäköisestikään, tapojaan.
Ei löydy sitä ihmistä maailmassa, joka ei tarvitsisi toisen apua. Ihmiskunta on yhtenä suurena masinana pidettävä, missä kullakin ihmisellä on erityinen virtansa, samalla kuin kukin tarvitsee kaikkien muitten apua, voidaksensa täyttää maailmassa erityistä tehtäväänsä. Tämän oli kapteeni usein huomannut; mutta nyt kun hän kaupungista palasi, tunsi hän tämän totuuden syvemmästi kuin ennen. Hänen ja kauppias Karlgrenin kauppatoimet ja käytökset näissä olivat herättäneet yleisempää huomiota, kuin kapteeni olisi tahtonut. Sillä aina kun joku kauppahuoneen Karlgrenin ja kumppanin laivoista tuli kotiin, levisi huhuja milloin mistäkin konnatyöstä ja sukkeluudesta, semminkin kun kauppahuoneen laivoissa aina palveli väkeä, joiden maine oli huono. Tästä syystä katsottiin aina kauppahuoneen laivoja epäilevillä silmillä, ja ainoastaan pakosta ja kun ei muita laivoja ollut satamissa, käytettiin niitä. Tämä oli tuottanut vahingoita kauppahuoneelle, ja kapteeni Kornman oli siksi viisas, että huomasi syyn näihin vahinkoihin. Hän huomasi, että ellei tätä epäluuloa saataisi sammumaan, niin olisipa paras, että hän luopuisi kokonaan kauppatoimista, ja sitä hän ei ensinkään aikonut. Hän tiesi keinoja, joilla hän voisi suuriakin summia voittaa, kenenkään sitä aavistamatta, — mutta tähän oli laivaliike välttämätöin.
Rytilän patronilla ja kauppiaalla oli useita laivoja, ja näiden laivojen kapteenit oli Kornman taidolla valinnut. Ne olivat suurimmaksi osaksi semmoista, jotka jyrkästi täyttivät Kornmanin antamia käskyjä, huolimatta siitä, olivatko nämä käskyt oikeita. Totuuden nimessä täytyy meidän tunnustaa, että edellisinä aikoina löytyi tällaisia kapteeneita, mitkä eivät muuta pelänneet kuin taika-uskoisia haaveksimisiaan, enemmän kuin nyky-aikana. Kun sähkölennätintä ei ollut, kun asiat yleensä kävivät paljon vitkallisemmasti, kuin meidän aikanamme, oli näillä kapteeneilla tilaisuutta tehdä töitä, missä eivät koskaan tulleet ilmiöön, ja jos tulivat, niin olipa jo aikaa kulunut niin paljon, että jo toiset asiat olivat astuneet näiden edellisten sijaan. Rehellisemmätkin kauppiaat eivät pitäneet minään rikoksena, jos luvattomia kaluja maahan toivat, tai jos umpisilmään pettivät tullimiehiä. Tällä lailla lienee moni kauppahuone, joka vielä nyt on suurissa varoissa, saanut ensimäisen pohjarahan rikkauksillensa. Ainakin oli kauppias Karlgren sillä lailla alkanut, ja samaa tapaa yhä seurattiin sittenkuin hän oli yhtynyt kapteeni Kornmanin kanssa.
Rikkaalle annetaan tavallisesti aina arvoa, olkoon ihmisenä mimmoinen hyvänsä. Mutta löytyypä tälläkin kohdalla raja, vaikka ei niin aivan jyrkkä. Jos rikas on saituri, säälimätön ja siihen lisäksi pettävä, niin vetäytyypä rehelliset ihmiset aina yhä enemmän näistä tälläisistä, ja niitä jääpi kunnioittamaan ainoastaan ne, mitkä luulevat kunnian-osoituksistaan saavansa jotakin hyötyä. Kapteeni Kornman oli huomannut, että hän oli joutunut näitten tällaisten rikkaitten vertaiseksi, Hänessä paloi halu parantaa mainettaan ainakin siihen määrään, että hänen liikkeensä tuottaisi enemmän kotiseudussaan. K——n kaupungissa löytyi Ankkerman niminen laivuri, jolla oli niin hyvä maine, ettei hänestä hänen vihamiehensäkään voineet pahaa sanaa sanoa. Mutta tämä kapteeni oli ollut onneton. Useat laivat oli, hänen ollessansa laivurina, joutuneet haaksirikkoon, ja siitä syystä oli hän saanut huomata, kun ei hänelle enää laivaa uskottu, ettei hyvä maine yksin elätä. — Eräänä päivänä sai kapteeni Ankkerman tarjoumuksen kapteeni Kornman'ilta ruveta kauppahuoneen Karlgren'in ja kumppanin omistaman, Konkordia nimisen laivan kulettajaksi. Vaikka kapteeni Ankkerman ei ensinkään luottanut tarjoojaan, otti hän tarjoumuksen ilolla vastaan, semminkin kun Kornman ei tehnyt minkäänlaisia välipuheita, mitkä olisivat vastustaneet oikeutta. Tämä tapaus vaikutti mitä Kornman oli sillä tarkoittanut. Ankkermanin tähden katosi ainakin osa sitä epäluuloa, jolla kauppahuonetta oli kohdeltu.
Mutta kapteeni Ankkerman huomasi pian mimmoiset hänen isäntänsä olivat. Hän oli usein joutunut riitaan näitten kanssa, ja vihdoin oli hän ilmoittanut vieraasta satamasta, että hän luopui heidän palveluksestaan. Tämän asian tähden oli kapteeni Kornman kiireesti matkustanut kaupunkiin, ja siellä oli silloin kauppiaan ja hänen välillänsä päätetty, että asialle annettaisiin semmoinen ulkomuoto, kuin olisi Ankkerman eroitettu. Syystä että kapteeni Kornman itse halusi ruveta Konkordian kulettajaksi. Tuota uutista ihmeteltiin suuresti kaupungissa, sillä olipa Kornman jo vanhanpuolinen, ja olipa jo koko joukon toistakymmentä vuotta kulunut siitä, kun hän viimeksi laivaa kuletti. Ei tiennyt kukaan kumminkaan oikeaa syytä, minkätähden Rytilän patroni nyt vaihtoi levollisen ja huolettoman elannon kauniissa kartanossa vaivaloiseen toimeen merellä. Se asia oli myöskin niitä salaisuuksia, joista oli kumppanusten välillä päätetty. Ja löytyipä tähän vielä kolmas syy, josta ei tiennyt kukaan muu kuin kapteeni itse. Kun kapteeni nyt oli päättänyt lähteä merelle, oli hänen ensimmäisiä toimiansa saada mukaansa perämiehen, johon hän voisi luottaa, ja kajuutin-vahdin, sillä entiset luopuivat laivasta samalla kuin kapteeni Ankkerman. Tämä viimeksi mainittu oli näet, kun rupesi kauppahuoneen palvelukseen, tehnyt ehdon, että itse saisi valita nämä; ja kapteeni Kornman, joka tunsi perämiehen, minkä Ankkerman hänelle esitti, oli siihen suostunut; kajuutin-vahdista ei hän pitänyt mitään lukua. Löytyipä useita perämiehiä, jotka ennen olivat kulkeneet Kornmanin kanssa, mutta ne, mitkä hän mieluimmin olisi valinnut olivat mikä vanhennut, mikä ijäksi sanonut jäähyväisensä merelle. Tosin löytyi yksi K——n kaupungissa, joka ehkä olisi vielä kerran seurannut vanhaa kapteeniansa, mutta kun kapteeni häntä ajatteli, niin tunsipa hän rinnassansa jotakin, joka ei miellyttänyt häntä. Heillä oli liian paljon yhteisiä muistoja retkistä, joita olivat yhdessä tehneet, eivätkä nämä muistot juuri olleet iloisia, sillä niihin sekausi koston huutoja ja vähän vertakin. Siihen lisäksi oli tämä perämies komentanut erästä laivaa, joka oli korkeasta summasta vakuutettu, ja joka kohta sen jälkeen, kun oli vakuutus tehty, oli mennyt lastineen päivineen haaksirikkoon. Haaksirikot merellä ovat jotenkin tavallisia, mutta tämä oli ollut erilainen muista siinä, että — ainakin miten puhuttiin — se oli tapahtunut perämiehen tahdosta. Tätä ei tosin voitu toteen näyttää, mutta — siitä puhuttiin ja se puhe oli pilannut perämiehen maineen.
Niinä päivinä, jona Heikki, jonka haavat olivat hänet panneet kuumevuoteelle, sairasti Karva-Anna vainaan töllissä, mietti kapteeni Kornman näitä asioita. Ja miten hän niitä mietti, kypsyi hänessä vihdoin se päätös, että niihin toimiin, mitkä hänellä nyt oli tekeillä, ei kelpaisi kukaan muu hänelle auttajaksi, kuin perämies Turk, tuo entinen tuttavansa. "Sanokoon yleisö, mitä tahtoo" — arveli kapteeni. — "Enemmän pahaa kuin jo minusta puhutaan, ei taideta puhua — jos minä puheista huolisin". Ja kapteeni päätti tarjota perämiehen viran Konkordia-laivassa entiselle tuttavalleen Turkille.
Kapteenin aiottu lähtö tuli pian tunnetuksi Rytilässä ja K——n kaupungissa. Wappo, rouva Kornman, ei sitä vastaan pannut; kapteenin ei myöskään ollut vaikea erota hänestä. Mutta pienestä Amandasta, — se oli kapteenille vaikeampi. Kun hän, lähtö mielessään, syleili pientä tytärtään, niin tuntuipa hänestä kuin uhkaisi hänen armasta lastaan — ainoata elävää, mitä hän maailmassa rakasti — joku suuri vaara.
Päivä hänen lähdölleen oli jo määrätty. Perämies Turk, vanha 60 ikuinen ukko, oli luvannut vielä viimekerran koettaa seuraisiko vanha onni häntä. Heikki, kapteenin vasta pestattu palveluspoika, oli haavoistansa parannut, ja hänen oli kapteeni päättänyt ottaa mukaansa kajuuti-vahtina. Heikki ei vielä tästä kapteenin päätöksestä tiennyt mitään. Hän oleskeli vielä Leena muorin asunnossa.
XIV.
Viittauksia.
Olemme tässä kertomuksessa kulkeneet ihmiskunnan alhaisempia komeroita, missä saastaisuus ja ilkeys, mustaan vaippaansa pukeuneina, piilouvat. Onpa ihminen, ruumiine sieluineen, kummallinen olento! Aurinko loistaa, päivä oli kaunis, kirkas ja pilvetön. Meren pinta on tyyni kuin peili, ja tähän pintaan kuvautuu taivahan selkeys, kukoistavat rannat kauniine kukkinensa, kasvuinensa, mitkä näkyvät hymyvän syvyyden syvässä, niinkuin onnellisen morsiamen kuva sulhon antamassa peilissä. Pellin takana väijyy hämähäkki tomuisesta piilostaan uhriansa; meren kauniin, sileän pinnan alta väijyy ahnas meren peto saalista. Siinäpä kuva, joka ihmiseenkin sopii — ainakin tavallansa. Hänen kasvonsa ovat tyynet, hänen puheensa makea, hänen käytöksensä hiljainen; mutta hänen sielunsa pohjalla piiloupi syvän syvällä piru, joka väijyy hyvää, joka kutoo pauloja, mitkä eivät päivän valoa siedä, joka miettii tekoja, mitkä ovat riettauden ja rikosten tehtäviä. Ja riettauden ja rikosten pahat, langenneet enkelit, ne valvovat aina, valmiina mylläröimään tyyneyttä, häiritsemään hiljaisuutta — niinkuin yössä vangittu myrsky odottaapi vapauteen pääsöä, voidaksensa raivoovalla voimalla meren sileydestä tehdä vaahtoisia laineita.
Mutta pirut ihmissydämissä ne yhä vainoovat, väijyvät toisiansa loppumattomassa sarjassa.
Kun K——nkin pienessä kaupungissa jokapäiväistä, hiljaista elämää eletään, kun kukin askareissansa askaroitsee, eikä silmämme voi eroittaa muuta kuin tyytyväisyyttä ja onnellisuutta; takovatpa ihmissydänten pirut syvyydessänsä töitä, mitkä eivät ole päivän. Kun kauppias Karlgren ja patroni Kornman tullinhoitajan kamarissa istuivat ja kaikessa ystävyydessä juttelivat meri- ja kauppa-asioista, niin miettivätpä pirut heidän sydämissänsä pauloja ja peitteitä, joiden suojissa voisivat, pimeitä töitänsä tehdessä, piiloutua; ja kun kauppias ja patroni sitten päästivät, kahden kesken kun olivat, nämä pirut ääneensä neuvoa pitämään, miten tulliherraa parhaiten petettäisiin, niin mietittiinpä ihan samassa heidän kumpaisenkin sydämessä mietteitä, mitkä, jos olisivat näkyväiseen muotoon astuneet, olisivat ryntäneet toinen toistansa vastaan vihollis-sotalaumojen muotoisena. Ja vieläpä juuri ihan samaan aikaan, jona kauppias ja patroni neuvottelivat asioistaan, neuvoipa puotipojan Anteron sydämen pohjalla piilouva paholainen tälle, miten hän parhaiten voisi soaista silmät isännältään, ja käsipuolisen ajatuksissa sepittiin aarre-arkkua, minne patroni Kornmanin vääryydellä saadut rahat muutettaisiin. — Mutta tämäpä vaan on muutama mutka loppumattomassa sarjassa, joka kietoisi ja käärisi kaikki pauloihinsa, joka vetäisi ja painaisi omasta painostaan ihmisyyden ja ihmiskunnan pahuuden ijäti valottomaan pimeyteen, ellei jotakin löytyisi, joka alati pyrkisi paljastumaan, kehittämään ja särkemään sen mutkat.
Leena-muori, Jolsan Matin vaimo, oli huono sairaan hoitaja. Ettei hänestä ollut lapsen ammaksi, olemme me tämän kertomuksen alussa nähneet. Tuskin oli hän saanut rahan ja nähnyt kapteenin lähtevän, niin hän jätti Heikin mökkiin ja meni vaihtamaan rahan viinaksi.
Kahdesti oli Heikki sattunut kapteenin seuraan ja kumpaisellakin kerralla oli häntä onnettomuus kohdannut. Tämä nykyinen onnettomuus, eipä sille voinut edellinen vertoja vetää.
Leena oli hänen heittänyt makaamaan vuoteesensa. Siinä vaikeroitsi poika-parka kipujaan. Hän ei osannut selvästi ajatella. Kolahdus, minkä hän oli saanut, oli ollut ylön ankara. Aikaa kului, Heikki ei sen kulusta tiennyt. Aurinko loisti mökin rikkinäisestä akkunasta jo, eikä vieläkään tuntunut Jolsan Matin vaimoa palaavaksi. Poika-parkaa janotti, niinkuin ainakin kuumeessa makaavaa, mutta ei hänellä ollut älyä hankkia itselleen juotavaa nyt.
Pieni kyytipoika oli jo aikaa lähtenyt kestikievariin kertomaan onnetonta tapausta. Kapteenin oli maksettava hevonen. Sen hän kyllä tiesi, mutta kuitenkin pelkäsi hän.
Aamua oli kotvan kulunut, kuin Heikki huomasi, että mökin ovea avattiin. Tulipa nyt Rytilästä mies noutamaan patronin säretyitä kääsejä. Mies kun Heikin vuoteessa näki, kysyi jotakin, mutta eipä liene Heikki näihin kysymyksiin mitään vastannut, sillä hän itse ei ainakaan sittemmin muistanut mitään tästä. Ja mies oli pian, säretyt kääsit rattaillaan, lähtenyt.
Päivä oli jo pian puolessa kun Leena vihdoin palasi. Hänellä oli muassansa vähän ruokaa ja suurenmoinen pullo viinaa. Tästä oli hän tiellä jo maistanut, se nähtiin selvästi, sillä Leena oli jo jotenkin humalassa. Miten olisikaan eukko raiska saattanut minuuttiakaan pitää kädessänsä viinapulloa, tunnustelematta, miltä tuo herkku maistuisi! Mutta juomasta itsensä umpi-humalaan, siitäpä esti hänet pelko. Hänellä oli, näet, hyvässä muistissa min näköinen hän oli ollut, kun Jolsan saarella heräsi humalasta, mihin oli nukkunut Jumalan taivaan alla. Tämä tapaus oli saanut eukon varovammaksi, jotta hän siitä saakka aina, kun onni hänelle sen verran hänen herkkujuomaansa salli, että se hänelle riitti, oli hakenut turva-paikkaa, missä hivukset säilyisivät.
Mökkinsä, mihin hän nyt astui, oli, niinkuin jo olemme sanoneet, mitä ruokottomimmassa siivossa. Suuri takka, joka oli jotenkin rapistunut, otti siitä lähimmäs puolen tilaa. Takan päällisellä oli ryysyjä, vielä likaisempia ja retuisempia kuin vuoteessa.
Eukko ei ollut matkallansa muistanut Heikkiä. Se näkyi selvään siitä kummastuksesta, minkä hän osoitti, kun hän pojan näki.
"Vai sinä! No niin! Jopa muistan", änkytti eukko. "Siirrys vähän poikani" — ja eukko istahti vuoteen laidalle. "Ehkä riittää tästä vähän sinullekin … vähän, vähän vaan".
"Vettä!" rukoili Heikki matalalla äänellä.
"Vettä! Oletko riivattu, poika! Vettä! Kuka kehtaa vettä mainitakaan, kun on tätä laatua tarpeeksi. Oh hoh! Sepä hunajaa!" — ja eukko otti aika kulauksen pullosta. "No maista sinäkin…" — ja hän kallisti pulloa Heikin huulille.
Enskerran eläissään maistoi Heikki nyt ihmiskunnan myrkkyjuomaa. Hän irvisteli hirmuisesti. Viina poltti hänen suutansa, hänen kurkkuansa, hänen rintaansa. Hän oli nielaissut koko suullisen.
Hän rupesi huutamaan. Hän ei kipujaan nyt tuntenut. Hän luuli juoneensa tulta. Hän hypähti ylös vuoteeltaan. Hän taisi tuskin hengittää.
Eukko katseli häntä kummakseen. "Hiljaan, hiljaan poikani! Kuka perhana osasi aavistaa, että sinä niin siitä pidät… Sitä ei enää riitä sinulle… Eikö ollut hyvää? Mutta hyväpä, että nousit. Vanhus tarvitsee maata… Jos sinä tahdot levähtää, niin nouse uunille".
Heikki tointui vähitellen. Poltto hänen sisuksissansa herkesi. Hän tunsi itsensä paljoa terveemmäksi; hän muisti nyt selvästi, mitä hänelle oli tapahtunut. Mutta tätä tilaa ei kestänyt kauan. Outo virkeys tuntui hänen suonissansa, kaikki näkyi hänelle niin ihmeelliseltä. Hänen päänsä tuntui raskaalta. Häntä rupesi nukuttamaan. Hän silmäili uunia ja tietämättä tarkoin, mitä hän teki, nousi hän ja heittäysi ryysyihin makaamaan uunin päälle.
Eukko oli sillä välin tyhjentänyt pullonsa sisällön likaiseen kalja-astiaan. Siitähän oli sopivampi juoda. Huolimatta laisinkaan pojasta, piti hän nyt omia aikojaan kestiä.
Puolisen aikana vallitsee äänettömyys Jolsan Matin mökissä. Näkyala siellä on mitä inhottavin. Eukko makaa ryysyisellä vuoteellaan; lattialla vuoteen vieressä seisoo kaljatuoppi. Vanhuus vaivaa eukkoa. Hän ei ole jaksanut sitä tyhjentää, pöydällä nähdään pari leipää, voita välissä; mutta viina-himossaan on eukko syömisen unohtanut.
Poika-parka nukkuu uunilla. Hän on niin ryysyihin kääriynyt, ettei häntä näy ollenkaan.
Semmoinen on asema mökissä kun kaksi miestä astuu Leenan asumaan. Toisen näistä me jo tunnemme. Hänellä on kaksi tukkoa kädessä. Hän ehtii asettaa ne pöydälle, ennenkuin huomaa vuoteessa makaavan.
"No Jumal' avita!" huusi hän kun Leenan näki. "Mistä perhanasta on eukko saanut viinaa?" Ja hän töyttäsi aikalailla nukkuvaa kylkeen. "Hän on humalassa kuin sika".
"Ja on tällä kertaa ollut kohteliaampi kuin muinoin ennen. Sillä hän on säästänyt vähän meillekin", sanoi toveri, kun huomasi kaljatuopin vuoteen vieressä.
"Sepä ihmeellistä!" mumisi Jolsan Matti — sillä hänpä se onkin toinen näistä miehistä. — "Mistä riivatusta on eukko saanut viinaa? — Ja ruokaakin?" lisäsi hän sitten. "Sepä nyt meille tarpeellisempaa… Anna viinan olla, Kalle!" huusi hän, kun huomasi toisen aikovan maistaa eukon jäännöksiä. "Tänään ei tippaakaan, ennenkuin on työ tehty".
"Voitele sinä sillä nokkaasi jos tahdot, mutta minun kurkkuni tarvitsee vähän kastetta" — vastasi toinen Kalleksi kutsuttu ja oli juuri viemässä kaljatuopin laidan huulillensa, kun Matti äkkiä sieppasi astian hänen käsistänsä.
"Oletko todellakin riivattu!" huusi hän. "Jos pääsisit makuun, et herkeisi ennen, kun pohja sisältä olisi yhtä kuiva kuin ulkopuolelta. Ja miten sitten aikeemme kävisi?" Ja Matti kaasi astian mökin likaiselle lattialle.
Toinen, kun tämän äkkiarvaamattoman, vähässä ajassa tapahtuneen teon huomasi, päästi julman kirouksen ja oli vähän vailla rynnätä käsipuolisen päälle.
"Pysy nyt alallasi!" ärjäsi Matti. "Jos olisit ollut ihmisittäin, olisi viina säästynyt, siksi kun työmme on tehty. Onko sinulla tiirikat kaikki tallella?"
"Mikä saakeli ne olisi meiltä vienyt!" karjasi kumppani vihaisesti.
"Tuossa, syö nyt palanen… Kello on nyt kohta viisi … perhana!
Muutama tunti vielä".
Kalle otti vastaan tarjotun leipä-palasen, silmäillen vihaisilla, mutta samalla himoisilla silmillä viinasta märkää lattiaa. "Likanen ja musta kun tunkio", mumisi hän, nähtävästi jotakin mielessä.
Matti ei enää sen kovemmin huolinut toveristaan. Hän otti vähäisestä laukusta, minkä selässänsä oli kantanut, nuorakääryn ja katseli sitä. "Ei peijakas niinkään pian lähde kuin luulet", mumisi hän. "Olit, sen mokoma, lähteä, sanomatta minulle sanaakaan! Ellet hyvällä, niin pahalla… Se on hienoa, mutta se kestää" — lisäsi hän ja pani nuoran pöydälle.
"Otetaanko henki, ellei muu auta?" kysyi Kalle.
"Ei henkeä; se ei meitä ensinkään auttaisi. Elossa ollen hän meitä paremmin hyödyttää. Katso kalujasi. Arkku on vahvasta raudasta".
"Olkoon vaikka kivestä, tämä pystyy", ja Kalle viittasi pientä koiran-leukaa, minkä otti pussistaan.
"Hyvä se; mutta luulenpa, että hän hyvästi taipuu; hän tuntee Jolsan
Matin temput".
"Ja minä tunnen hänen; hän on oikea pää-piru!" mumisi Kalle.
Matti oli pistänyt piippuunsa ja iskenyt tulusneuvoillaan tulta. Sitten meni hän vuoteen luo, missä Leena humalaista untansa kuorsasi; katseli pulloa, joka tyhjänä takalla loikoi, ja mietti itsessään paljonko viinaa se oli sisältänyt, ja ihmetteli yhä mistä eukko oli sen saanut. Hän tiesi, kun pari päivää takaperin kotonansa kävi, ettei mökissä löytynyt niin äyriäkään rahaa, tiesi myös, ettei kukaan Leenalle uskoisi jumpraakaan viinaa. Mutta turhat olivat hänen mietintönsä.
"Olisi se heittiö nyt selvillä, niin sanoisi, onko hän hankkinut veneen
Koiviston rannalle, niinkuin Jussille panin käskyn", sanoi hän.
"Mitä veneellä tekisit?" kysyi toinen uteliaasti.
"Veneellä on Rytilään parempi kulkea; vai etkö ole saanut kylliksesi vielä jalka-patikasta?" vastasi Matti ja samalla kiljasi hän julmasti, sillä epähuomiossa oli hän sattunut loukkaamaan murtunutta nenäänsä.
"Sen saat minulle vielä maksaa, Lauri!" huusi hän julmalla kirouksella, "kunhan vaan Rytilän patronin raha-aitat ensinnä ovat tyhjennetyt".
Miehien näin puhellessa ja melutessa oli päivää iltapuolelle kulunut.
Matti, joka nyt oli kotonansa, rupesi vähän kotitöitä toimittamaan.
Molemmat menivät he vihdoin ulos mökistä pihalle.
Taasen vallitsi hiljaisuus mökissä; mutta ainoastaan muutama minuuti miesten mentyä.
Muurin päältä kuului ensinnä hiljainen ruikutus, sitten näkyi sieltä jalka ja vihdoin seurasi koko ruumis.
Heikki oli miesten tullessa tupaan herännyt. Hän tunsi tuntuvasti kipujaan. Veri oli hyytynyt haavaan ja hänen kasvoilleenkin. Hänen päätänsä pakoitti, hänen koko ruumiinsa oli hellä. Hän oli juuri aikeessa ääntää, kun hän tunsi Jolsan Matin äänen. Hän ei ääntänyt, hän pysyi liikkumattomana paikallaan. Hän kuunteli mitä puhutttin, hän muisti tapauksen kestikievaritalossa ja hän ymmärsi pian, että tässä oli kysymys samallaisesta rikoksesta.
Vihdoin selvesi hänelle kuka nyt oli uhriksi katsottu. Hänen oma isäntänsä oli ryöstettävä. Tosin ei tämä huomio häntä niin ilettänyt, kuin viimeksi Jolsan Matin aikomus provastia kohtaan; mutta kumminkin siihen määrään, että hän päätti, jos suinkin taitaisi, tehdä tyhjäksi Matin vehkeet. Hän ei tiennyt, miten tämä voisi tapahtua, mutta hänellä oli piisalle asti aikaa sitä siinä, missä makasi, miettiä. Ja kun miehet vihdoin läksivät ulos tuvasta, luuli hän voivansa nousta huonolta makuusijaltaan.
Hän seisoi lattialla; hän katsahti ulos rikkinäisestä ovesta. Hän näki miesten kulkevan Koivistoon päin, luultavasti katsomaan, oliko vene rannassa. Hän avasi hiljaan oven ja kulki, niin kiiruusti kuin taisi, maantielle.
Heikki parka oli onnellisesti päässyt susien luolasta. Hän oli, kun hän kuunteli mitä miehet puhuivat, osannut ajatella, osannut miettiä, että tässä oli pahan-ilkisten ihmisien aikeita tyhjäksi tehtävänä. Vaino ajoi hänet, kun hän näki ulospääsön vapaaksi, ulos. Onnellisesti, kenenkään huomaamatta, oli hän päässyt maantielle. Pelko oli saanut hänen kulkemaan niin kiiruusti kuin se hänelle oli mahdollista. Mutta kun hän maantielle tuli, katosi pelko. Hän huokasi syvään ja huomasi nyt, etteivät hänen jalkansa tahtoneet häntä kantaa. Hänen ajatuksensakin sekausivat; maa pyöri hänen silmäinsä edessä. Jumalan raitis ilma oli tämän vaikuttanut. Hänellä oli kiirut, sen hän tiesi; mutta mihin ja mitä varten, se sekausi aina yhä enemmin haaveksillisiin unen-muotoisiin mietteisin. Hän kulki kumminkin eteenpäin; hän kulki horjuellen, kunnes hänen voimansa loppuivat. Silloin, tarkoin tietämättä mitä teki, istuutui hän tien syrjään. Siinä ummistuivat hänen silmänsä; hän voipui tainnokselliseen uneen.
Rosvot, sillä sen nimen voinee kenenkään vastaansanomatta antaa Jolsan Matille ja hänen toverilleen, olivat sillä välin ulkona toimineet, mitä heidän oli toimitettavaa. Vene, jota Matti haki rannalta, löytyi siinä, pieni, yhden soudettava vene. "Eukko on ollut toimessa" — sanoi Matti kun veneen näki. "Nyt ei muuta kuin odottaa yötä".
Ja tätä odottamaan palasivat toverit jälle tupaan.
Oven oli Heikki, kun tuvasta karkasi, heittänyt auki. Miehet eivät sitä huomanneet. Siitä oli tupaan päässyt virkeämpää ilmaa, ja se oli vaikuttanut nukkuvaan. Leena rupesi vähitellen tointumaan ja hänen kätensä haperoitsi viina-astiaa, minkä hän oli pannut vuoteensa viereen. Mutta haperoitseva käsi ei tavannut kaljatuoppia, ja tämä seikka sai eukon äkkiä avaamaan silmänsä. Hän ei kuullut Matin kysymyksiä; hän oli nähnyt, miten viina-astiansa oli käynyt. Lätäkkö lattialla ja tuoppi, joka oli potkaistu oven suuhun, sanoivat hänelle sen. No, tästäkö eukko vinumaan; ja ellei hän olisi muistanut, ettei Matin kanssa ollut tukkanuotalle meneminen, olisi mökissä kummia nähty. Nyt kuultiin siellä vaan Leenan julmia kirouksia, mitkä eivät sittenkään tahtoneet hiljentyä, kun Matti nyrkkiänsä näyttämällä oli käskenyt hänen olla vaiti. Tämä vaikutti tosin, mutta enemmän toki Matin lupaus, että Leena seuraavana päivänä saisi herkku-juomaansa kokonaisen ankkurin. Leena asettui nyt ja vastasi miehensä kysymyksiin, niin selkeästi, kuin otran jyvä, joka kihelmöitsi hänen silmässänsä, teki sen hänelle mahdolliseksi. Hän jutteli muun muassa kapteenin onnettomuudesta, ja kun Matti sen kuuli, kirosi hän julmasti. "Perhana, etten ollut kotona", huusi hän, "se olisi huojentanut, jopa tehnyt tarpeettomaksikin aikomuksemme".