Matin näin manatessa oli eukko muistanut Heikkiä. Hän nousi vuoteeltansa, jonka laidalla hän oli istunut, ja rupesi kurkistelemaan uunille. Hän käänsi ryysyt siellä, mutta — poika ei ennä ollut siellä.
"Lempoko hänen on korjannut!" huusi hän.
"Kenen?" kysyivät yksin suin miehet.
Eukko, joka puhuen kapteenin onnettomuudesta, oli unohtanut lausua mitään Heikistä, kertoi nyt täydellisemmästi, mitä hän tiesi. Matti kuunteli uuteliaasti. Mutta kun eukko pääsi kertomuksessansa siihen kohtaan, jossa poika kiipesi uunille, niin silloinpa säntäsi Matti eukkoonsa ja oli kuristaa hänet.
"Tiedätkö, sen lempo! mitä olet tehnyt?" huusi hän julmistuneena. "Poika on uunilla kuullut ja arvannut aikeitamme. Nyt sun p—ru korjaa elävältä!"
Vaikea on tietää, miten tämä kiista olisi loppunut, ellei nyt Kalle olisi mennyt väliin.
"Älä toki!" sanoi hän ja tarttui toveriinsa. "Kentiesi on poika jo aikoja ennen meidän tänne tuloamme pötkinyt tiehensä. Ämmä on arvattavasti jotenkin kauan maannut pöhnässä, koska nyt vasta heräsi".
Tämä muistutus sai Matin asettumaan, sillä hän tiesi, ettei ämmä niin kohta herännyt, kun oli juonut tarpeensa. Hän mumisi itsekseen kirouksia, mutta päästi eukon.
Kovaa menettelyä änkytti tämä vähän aikaa. Tuosta kapteenin onnettomuudesta keskusteltiin sitten yhä, ja miten siinä keskusteltiin, tulipa ilmi, että kapteenin rikotut kiesit vielä olisivat siinä, mihin heidät oli ojasta nostettu.
"Sen sinä, lempo vie, valehtelet!" ärjäsi Matti, kun eukko tämän ilmoitti. "Täällä ei likimainkaan ole minkäänlaisia kääsejä".
Tuo oli toinen kumma, jota eukko ei voinut ymmärtää. "Poika hiidessä, kääsit poissa!" huusi hän suu auki. "Jumal' avita! Tätä en minä ymmärrä!"
"Sinä! Sinäkö mitään ymmärtäisit, sika!" ärjäsi Matti. Sitten mietittyänsä vähän aikaa, lisäsi hän: "Niin kait se mahtaa olla: Kääsejä on noudettu ja Varpulan Laurin ottopoika on niiden kanssa lähtenyt". Ja Matti oli nähtävästi leppynyt kun tämän sanoi.
Mutta nyt oli ämmän vuoro: "Varpulan Laurin ottopoika!" huusi hän.
"Kuka, missä on hän, Varpulan ottopoika!"
"Mitä sinä hänestä tahdot? Varpulan Laurin ottopoika oli juuri sama mies, minkä sinä määräsit uunille ja mikä nyt on hiidessä", vastasi Matti, joka vähän kummasteli eukon kiirusta kysymystä.
"Vai niin, vai oli se poika Varpulan ottopoika! Mutta tokkohan tiedät kuka tuo poika oikeen on?"
"Poikako!" vastasi Matti; "mitäpä hänestä nyt! Rytilän patroni hänen pestasi trengikseen kaupungissa kun eilen kävi".
"Trengikseen! No, sepä kummien kumma! Rytilän patroni oman itsensä trenki. Sen sanon minä koko maailmalle nyt, että Varpulan Laurin ottopoika on Rytilän patroni-vainaan kadonnut poi—"
Leena ei ennättänyt lopettaa. Matti, joka aina oli varullansa, ymmärsi, mitä eukko aikoi julkaista ja jo oli julkaissutkin, vaikkei saanut viimeistä tavuuta sanotuksi — Matti keskeytti Leenan puhetta antamalla nyrkkinsä väkensä takaa pudota eukon päälaelle. Sitten katseli hän pitkään Kallea, huomatakseen oliko tämä mitään eukon puheesta ymmärtänyt. Mutta Kalle sanoi vaan kun näki eukon kaatuvan: "Nyt sun p—ru korjaa, kun tapoit akkasi!"
Jos Kalle eukon puheesta oli jotakin ymmärtänyt, osasi hän sen kumminkin niin salata, ettei Matti, vaikka kuinkakin häntä silmäili, tullut tuota viisaammaksi.
XV.
Murtovarkaus.
Lahden poikki, millä toista-kymmentä vuotta takaperin näimme Jolsan
Matin hämärässä melovan, kulkee taasen yössä vene. Kaksi miestä nyt
siinä istuu. Veneen keula on nyt samaten kuin silloinkin käännetty
Rytilään päin.
Soutaja on vahva, vankka keski-ikäinen mies. Hänen kasvonsa osoittavat typeryyttä, mutta samalla on niissä jotakin niin konnamaista, että herättävät inhoa. Hänen silmäilyksensä ovat tylsät, niistä voitaisiin lukea ajatus: "kaikki on minulle yhtä", — jos varmaa olisi, että mies mitään ajattelisi. Hänen nimensä on Kalle Kontio. Hänen elämänsä on hamasta hänen nuoruudestaan saakka yksi suuri rikos. Isäänsä ei hän ole koskaan nähnyt, äitiänsä ei hän muista. Kahdeksan-vuotiaana varasti hän; sitä ennemmin oli hän jo oppinut valehtelemaan. Äiti kuritti häntä; kuri ei ollut riittävä tahi oli se liian myöhäinen. Miten lieneekään, Kalle ei siitä parannut. Hän karkasi kotoaan ja siitä päivästä saakka ei hän ole äitiänsä nähnyt. Kerjäläisenä kulki hän talosta taloon; valehteli aina, varasti milloin sai tilaisuutta. Mieheksi kun kasvoi, rupesi hän trengiksi; mutta työtä inhosi hän. Siitä syystä osaa hän nyt luetella vähintäinkin sata taloa, joissa hän trenkinä on, missä kuukauden, missä viikon, missä vielä vähemmän aikaa palvellut. Kruunun leipää syönyt ja vettä juonut ja kakskertaa on hän kruunun piiskaa maistanut.
Kaikkinaisiin toimiin on häntä käytetty ja hän kelpaakin kaikellaisiin. Matti tuntee hänen ja tietää, ettei hänellä ole ensinkään tuota tuntoa, joka omaksitunnoksi kutsutaan. Matti tietää, että Kalle viinaa varten elää.
Ei siinä paljon puhuta. Vene kulkee kiiruusti. Käsipuolinen pitää perää, itsekseen tuon tuostakin kiroillen, sillä hänen nenäänsä pakoittaa. Eipä haavaa olekaan puhdistettu siitä saakka kuin Matti kaupungissa sai siihen laastaritikun.
Jo laskee vene rantaan. Näillä paikoin ei Matti ole käynyt siitä yöstä saakka, jolloin hän poika sylissä karkasi Jolsan saarelle.
Silloin eli hän kapteeni Kornmanin kanssa ystävyksin. Rikoksestansa sai hän runsaan palkinnon; mutta siitä ei hänellä ole enää jälellä muuta kuin muisto. Usein on hän sittemmin, kuin rahansa loppuivat, vaatinut kapteenilta enemmän, mutta kapteeni on häneen kyllästynyt, eikä ole viime aikoina ollut tuntevinaankaan häntä. Ja kapteeni on kumminkin se, miltä Matti jonkinmoisella oikeudella voi apua odottaa. Nyt on kapteeni valmis lähtemään pitkälle matkalle. Sitä ennen on Matin käyminen hänen puheellaan. "Ellei kapteeni hyvällä anna, täytyy hänen pahalla antaa". Siinä lunnassana.
Ja se mielessä kulkee nyt Matti yksin käytävää Rytilään. Kalle on jäänyt rannalle veneen luo odottamaan. Matti on melkein varma siitä, ettei hän ilman Kallen avutta pääse aikeittensa perille; siitä syystä on hän käskenyt hänen olla valmiina ryhtymään väkinäisiin toimiin.
Matti tietää, että kapteeni vasta myöhään illalla, puoli-yön aikana panee levolle, että usein koittava päiväkin tapaa hänen valvomasta. Hän on siis varma siitä, että hän ketään herättämättä saa tavata entisen kapteeninsa.
Hän seisahtui Rytilän hovin eteen. Hän näkee patroni Kaarle Kornman vainaan kamarissa jonkun kulkevan edestakaisin; hän tuntee kulkiessaan Rytilän nykyisen isännän.
Hiljaisilla askelilla lähestyi Matti samaa akkunaa, josta hän viimein, kun Eeva valvoi patroni Kaarlea, oli kurkistellut kamariin. Hän huomasi, että patroni Konrad nyt oli yksinänsä tässä kamarissa. Hän mumisi itsekseen: "Mitä tuo tuossa kummituksena kulkee? Luulisi hänen, kun on, mitä ikinä haluaa, onnelliseksi".
Hän koputti hiljaan akkunalle. Hän sai koputtaa kovemmasti, ennenkuin kapteeni Konrad sitä kuuli. Kapteeni kuuli vihdoin ja seisattui akkunan eteen. Hän silmäili ulos.
Siinä seisoi mies, jonka hän tunsi; mies, josta hän ei enää tahtonut tietää mitään nyt, kun hän ei häntä enää tarvinnut. Hän oli kyllästynyt tähän mieheen; hän vihasi häntä, mutta samalla pelkäsi hän häntä. Hänen oli täytynyt silloin tällöin antaa Matille vähän sitä, mitä tämä pyysi; sillä hän pelkäsi, että rikoskumppaninsa käyttäisi tietojaan hänelle vahingoksi; mutta yhtä usein oli hän närkästyneenä ajanut tyköään vaativan kerjäläisen. Mutta mitä kapteeni olikin antanut, vähäisenä, mitättömänä piti Matti kaiken sen. Salaisuudet, mitkä Matti tallensi ja vuosikausia oli tallentanut, olivat hänen mielestänsä suuremmasta arvosta, kuin ne vähäiset rovot, mitkä kapteeni oli hänelle ylönkatseellisesti heittänyt.
Levotoinna, saamatta unta oli kapteeni kulkenut velivainajansa kamarissa edes takaisin. Hän oli miettinyt asioitansa, miettinyt miten hän suuremmalla voitolla voisi niistä selvitä ja samalla pysyä ainakin siinä maineessa, missä hän nyt oli. Hänen oli täytynyt tunnustaa itselleen, että hänessä itsessään oli jonkunmoinen muutos tapahtunut; tämän luuli hän huomaavansa siitä, että hän, joka ennen ei laisinkaan lukua pitänyt muiden puheesta, nyt ei sietänyt, että hänestä pahaa puhuttiin. Hän oli tänä iltana, sen verran kuin hänen kaltaisensa ihminen sitä taisi, pitänyt tutkintoa oman itsensä kanssa ja huomannut, että tähän muutokseen oli syynä tyttärensä Amanda. Tämä kasvoi kasvamistaan ja häneen olivat kapteenin tunteet kiintyneet. Hän rakasti tytärtänsä. Ainoa merikulku vielä, ja kapteeni päätti irtaantua kumppanuudesta Karlgrenin kanssa, sekä ruveta kunnon ihmisenä elämään Rytilässä tyttärensä eteen. Tähän päätökseensä oli syynä sekin, että asiat hänelle, hänen ollessansa kumppanuudessa Karlgren'in kanssa, eivät ensinkään olleet niin onnistuneet, kuin hän oli sitä itselleen, liittoon ryhtyessänsä, kuvaillut. Hän tiesi siihen lisäksi, että Karlgrenin itaruutta naurettiin, että häntä pidettiin typeränä, sekä että hänelle, kapteenille, tuli osaksi vähän tätä naurua. Hän oli nainut Wapon, kauppiaan sisaren, omanvoiton-pyynnöstä, mutta koko hänen voittonsa tästä avioliitosta oli ollut rauhatoin koti-elämä. Hänen täytyi tunnustaa itselleen, että Wappo se olikin, joka nimen-omaan isännöitsi Rytilässä, ettei hänellä ollut uskallusta eikä voimaa tätä olentoa vastustaa. Päästäksensä vähäksikään aikaa vapaaksi avioliiton lujista siteistä, oli hän päättänyt lähteä merelle. Sitten enemmän mietittyänsä asiaa, oli hän huomannut oman hyötynsäkin sitä vaativan. Merellä, missä hän taasen oli entinen kapteeni Kornman, saisi hän ehkä miehuutta, jotta kotiin tultuansa taitaisi taloutensakin ohjat pitää, kuten laivan komantoa mereltä. Totta on, etteivät kapteenin ajatukset tällä alalla olleet oikeen selvät, mutta se ei häntä huolettanut. Aikaa kutakin, ajatteli hän.
Kapteenissa oli, jos syvemmälle hänen sielunsa pohjalle silmäilemme, tapahtunut, aina vähin, toinenkin muutos. Samalla kun hän tunsi, että hän tytärtänsä rakasti, tunsi hän myöskin jotakin outoa, jotakin tähän saakka tuntematonta sydämessänsä. Hän oli kokonaan unohtanut, mitenkä hän oli päässyt Rytilän omistajaksi, mutta nyt kun rakkauden tunteet hänessä pääsivät henkiin, tunkeusi tuo muisto aina väliin hänen mieleensä. Se ei ollut häntä juuri sanottavasti rasittanut, mutta se ei häntä ensinkään miellyttänyt, ja hän koetti sentähden päästä siitä vapaaksi. Nyt kun hän velivainaansa kamarissa kulki, missä kaikkien olisi pitänyt häntä muistuttaa siitä, ei hän sitä muistanut, ennenkuin hän näki Jolsan Matin akkunan takana seisovan. Mutta silloin tunkeusi muisto kaikesta, mitä hänen ja käsipuolisen välillä oli tapahtunut, silmänräpäyksessä häneen.
Sanotaan, että kaikkein paatuneinkin ihminen, joka ei pelkää Jumalaa eikä ihmisiä, kun saa hiljaisuudessa rikoksiansa miettiä, jopa haavanlehden liikunnostakin hämmästyy, kun äkki-arvaamatta kuulee sen suhinan. Niinpä kävi kapteeninkin kun hän näki Jolsan Matin. Mikä toi tämän nyt tänne; mikä sai hänen häiritsemään kapteenin ajatuksia ihan hetkenä, jona kapteeni ajatteli palata pahoilta teiltään?
Äkki-arvaamaton näkö kuluneista ajoista herättää muistiimme kaikki ne seikat, jotka ovat yhdistyksessä tämän näön kanssa. Ystävän kun näet, jota et vuosikausiin ole nähnyt, heräävätpä usein muistiisi sen hetken tapaukset, jolloin tämän ystävän viimeksi näit. Miten heräävät nämä muistit, mikä tekee ne sitä elävämmiksi kuta omituisemmat seikat olivat, joina tapaukset tapahtuivat? Tähän kysymykseen en ota vastatakseni. Mutta että niin on, sitä ei epäile kukaan.
Silmänräpäyksessä vilahti elävänä muistona kapteenin sielussa kaikki, mitä oli tapahtunut yöllä, jona hänen veljensä kuoli. Jolsan Matti, joka akkunan takana seisoi, kutsui nämä muistot esille. Hänen muotonsa pyyhki pois aikojen pilvet, mitkä kapteenin sydämen pohjalla peittivät mitä sanottuna yönä oli tapahtunut, ja kapteeni muisti nyt tämän yön tapahtumat niin selvästi kuin olisivat ne ihan juuri nyt tapahtuneet. Hän luuli näkevänsä veljensä, joka tarjosi hänelle kätensä ja kysyi, minkä tähden hän häntä vihasi; hän oli näkevinänsä provastin, joka läpitunkevilla silmillä häntä silmäili. Hän ei ollut osannut olla varullansa; tämä näkö oli silmänräpäyksessä paljastanut kapteenille mitä hän vuosien kuluessa oli kokenut saada itseltänsä yhä enemmän unohtumaan. Hän hypähti pian kohoksi, kun hän näki sen, jota hän kaikkein vähinnä olisi tahtonut nähdä, jonka hän mielellänsä olisi syössyt syvimpään helvettiin.
"Mitä sinä tahdot?" ärjäsi hän, kun tuo muistien silmänräpäys oli kulunut ja hän jälleen oli tointunut ja saanut kuluneiden aikojen aaveet kootuksi ja lukituksi entiseen piiloonsa. Mutta samalla muisti hän kaiketi, että hän, jos näin kovalla äänellä puhuisi, voisi herättää vaimonsa, sillä hän kääntyi ja katseli ympärilleen, huomatakseen olisiko ketään likisyydessä. Hän pelkäsi Jolsan Mattia — sentähden ei hän uskaltanut huutaa, hän ei ensinkään tahtonut, että kukaan näkisi Jolsan Mattia, sen tähden kertoi hän hiljemmalla äänellä kysymyksensä.
Jolsan Matti lienee ymmärtänyt, mitä kapteenin mielessä liikkui, kun tämä kääntyi ja katseli ympärilleen, sillä hän hymyili. Mutta hänkin oli samasta mielestä kuin kapteeni, että, näet, kahden keskustelu, josta ei kukaan kolmas mitään tietäisi, olisi heidän välillänsä nyt sopivin — sentähden vastasi hän niin hiljaan, että kapteeni tuskin kuuli hänen sanojansa: "Päästäkää minua kamariinne".
Sopimattomammalla ajalla ei olisi Jolsan Matti voinut tulla kapteenin puheelle.
Kapteeni kun kuuli Matin vastauksen, seisoi kotvan aikaa tietämättä mitä tehdä. Jos hän olisi ollut naimaton, niin kyllä hän olisi sen tiennyt; — mutta nyt? Matti odotti, että kapteeni tekisi, niinkuin hän oli käskenyt, mutta kun kapteeni ei liikahtanut, kertoi hän kovemmalla äänellä; "Päästäkää minua kamariinne, minulla on teille tärkeää sanottavaa".
Nyt liikkui kapteeni. Hän viittasi sormellaan ovea ja astui sitten ulos toiseen kamariin, siihen missä viimeksi näimme patroni Kaarle vainaan nuoren pojan nukkuvan yönä, jona hänen isänsä kuoli. Sitten meni hän etuhuoneesen ja avasi oven. Siinä odotti häntä jo Matti.
"Hiljaan!" käski kapteeni.
He astuivat sisään patroni-vainaan kamariin.
Siinä seisoivat kumppanukset, toverit, ystävät — miksi heidät nimitämme — vastatusten; mutta eivätpä nyt ystäväin silmillä toisiaan silmäilleet. Kapteeni, kun nyt oli vapaa-ehtoisesti päästänyt suden omaan luolaansa, oli voittanut takaisin entisen urhoollisuutensa. Hän seisoi siinä, niinkuin ainakin komentaja komennettavan edessä. Hän silmäili käsipuolista päästä jalkoihin asti ja odotti, että tämä sanoisi asiansa.
Mutta käsipuolinen ei nyt ollut sama nöyrä kyrmyniska kuin ennen. Hän oli, kuta piukemmalla kapteeni piti kukkaron suun, sitä enemmän oppinut vaatimaan. Entinen kunnioitus oli kumminkin tähän saakka jotenkin pitänyt kahleissa tämän vaativaisuuden; mutta nyt ymmärsi Matti, että jos tämä tilaisuus jäisi käyttämättä, ei toista tilaisuutta niin pian tarjoutuisi; ja sen tähden voitti vaativaisuus. Mutta hänkään ei tahtonut alkaa puhetta; hän tahtoi ensinnä kapteenin sanoista kuulla, miltä kannalta asiansa oli ajettava.
"Sano asiasi" — ärjäsi vihdoin kapteeni. "Jos rahoja taaskin tulet kiskomaan, niin on kulkusi tänne ollut turha".
Kapteenin ääni ja hänen sanansa suututtivat Mattia. Hän oli saanut tietää, miltä kannalta asia eli ajettava.
"Minä tulin, niinkuin arvasitte, rahoja", sanoi hän jotenkin kohteliaasti. "Mahdotointa on minun Jumalan ilmasta elää. Ne rovot, jotka olette suuhuni tukkineet, niinkuin nälkäisen koiran, eivät ole olleet mistään arvosta, varsinkin kun ne vertaan Rytilän omaisuuteen, minkä omistaja te olette, niinkuin tiedätte, minun kauttani".
Kapteeni oli antanut Matin puhua, mutta hänen kasvoinsa vaaleus osoitti, että viha, hillitsemätöin viha hänessä kuohui.
"Ja paljonko tahtoisit?" kysyi hän kamalan kolkolla äänellä.
"Tuhannen ruplaa kerrassaan, tahi sitoumuksen, että maksatte minulle kaksisataa ruplaa vuodessa kuolin-hetkeeni saakka.".
Kapteeni kulki pari kertaa edestakaisin kamarissaan; sitten asettausi hän seisomaan Matin eteen ja katseli häntä kauan sanaa sanomatta.
"Ja ellen anna sulle äyriäkään?" sanoi hän vihdoin.
"Niin luovutte te ennenkuin kuukausi on loppuun kulunut Rytilästä, sillä" — ja Matti kuiskasi hiljaan — "sillä patroni Kaarle-vainaan poika elää".
Kaikissa oli kapteeni Konrad ollut, mutta eipä ennen semmoisessa tilassa kuin nyt. Tuo uutinen, jonka hän nyt kuuli, tunkeusi hänen sydämensä pohjaan saakka ja mylläröitsi siellä kaikki ylös-alaisin. Hän ei enää muistanut Matin hävytöntä pyyntöä. Sanat: "patroni Kaarle-vainaan poika elää" — soivat yhä hänen korvissaan.
Mutta eipä ollut kapteeni niitä miehiä, mitkä ensi ryntäyksessä voitetaan. Hän, kuten ainakin, kun jotakin outoa liikkui hänessä, alkoi kulkea edestakaisin kamarissa, ja kulkiessaan koetti hän äärettömällä voimalla saada tasapainoon ne tunteet, mitkä uutinen oli hänessä herättänyt. Nyt sai hän kulkea kauan ennenen kuin tämä hänelle onnistui.
Matti oli odottanut jotakin aivan toista. Hänellä oli valmis taru kerrottava kapteenille, jos tämä, niinkuin Matti luuli, olisi huutanut: sinä valehtelet!
Mutta kapteeni ei sanonut sanaakaan, kulki yhä vaan edestakaisin. Hän mietti mitä tästä uutisesta, jos siinä olisi perää, jos poika, Rytilän oikea perillinen, todellakin eläisi, voisi seurata. Mutta kuta enemmän hän asiaa mietti, sitä yhä enemmän vakaantui hän siitä, että Matti valehteli, että hän tällä lailla koetti onkia rahoja kapteenin herkkä-luuloisuudelta. Mutta kapteeni ei ollut herkkä-luuloinen.
Hän lopetti kulkunsa ja asettausi taasen Matin eteen. — "Hyvä on, että hän elää; missä on hän, tuo hän tänne", sanoi hän.
Tätä tällaista ei ollut Matti osannut aavistaakaan. Hän typertyi, eikä oikeen tiennyt mitä vastata. Kapteeni huomasi kohta tämän ja hän oli nyt varma, ihan varma siitä, että velivainaansa poika oli toisessa maailmassa. Kapteenin luonteessa ei ollut mitään leikillistä, mutta kumminkin, kun hän luki petettyä toivoa Matin silmistä, ei hän voinut olla ivaa laskematta hänen kanssansa. Hänen tunteensa olivat nyt tasapainossa.
"No missä on hän, tuo hän tänne. Minä annan hänelle mielelläni takaisin Rytilän" — jatkoi kapteeni. — "Mutta, Matti parka, mitenkäs sinun käy silloin?"
Matti ei ollut koskaan kuullut kapteenin laskevan leikkiä. Hän ei siis semmoiseksi ymmärtänyt kapteenin lausetta. Hän typertyi yhä enemmän. Hän ei edes huomannut, että hänen rikoksensa oli yhtä salassa kuin kapteenin, että jos toisen pahat työt tulisivat ilmi, tulisivat toisenkin, ja ettei kapteeni ensinkään voinut mitään kantaa hänen päällensä.
Mutta kapteeni yhä jatkoi: "Ja tästä uutisesta sinä tahdot 1,000 ruplaa — niinhän sanoit?"
"Niin!" mumisi käsipuolinen.
"Niinkuin sanoin, ei äyriäkään", ärjäsi kapteeni. "Mene matkoihisi ja tuo huomenna kuolleesta herännyt tänne". Ja ennenkuin Matti ehti mitään ajatella, mitään tehdä, oli kapteeni tarttunut hänen käteensä ja saattanut hänen ulos. Ja ennenkuin Matti ehti mitään miettiä, tapasi hän itseänsä seisomasta porstuan oven ulkopuolella, ja porstuan ovi oli lukittu hänen takanansa.
Hän kääntyi porstuaan päin, kynsien korvantaustaansa. Hän odotti että kapteeni jälleen avaisi oven, sillä eipä ollut hän, Matti, vielä saanut puhua niin mitään siitä, mitä hänellä oli puhuttavaa. Mutta ovi pysyi kiinni, eikä kapteenia näkynyt.
Matti suuttui, suuttui itselleen. Kapteeni oli häntä kohdellut niinkuin lasta, ja hän oli antanut itseään siten kohdella! Hän raapi korviansa, aina yhä enemmän suuttuneena, kuta enemmän hän asiaa mietti. Vihdoin lähti hän hiljaan astuskelemaan rannalle päin takaisin.
"Sen saat minulle vielä maksaa" — mumisi hän. "Semmoiset ovat rikkaitten kiitokset!"
Kalle Kontio oli sillä välin odottanut rannalla toverinsa tuloa. Hän oli pannut maata veneensä viereen ja nukkui sikeää unta, kun Matin potkauksesta heräsi. Hän katsahti ajattelemattomasti toveriinsa.
"Noh, miten kävi?" kysyi hän ja haukotteli niin, että leukaluut natisivat. "Tapasitko ketään?"
"P—run itse!" — ärjäsi Matti. Kalle tirkisteli Mattia kummituksena, eikä muistanut sulkea suutansa haukotuksesta.
Mutta Matti ei enää ollut se typertynyt, joka vasta ei osannut toisen lauseesen mitään vastata. Hän oli niin pian kuin pääsi kapteenin näkyvistä, niin pian hän suuttumukseltaan osasi miettiä, ruvennut miettimään; ja vaikka hänen miettimisensä ei vienyt mihinkään varmuuteen, ymmärsi hän, että hän oli äkki-arvaamattomalla sotaryntäyksellä lyöty; että aseet — mietteet kapteenin aivoissa — olivat sukkelammat ja terävämmät, kuin tuo tuuma, jolla hän oli aikonut saada kapteenin hyvällä antamaan hänelle rahaa. Hän oli tullut siihen päätökseen, että jotakin pirullista salausi kapteenin mielessä. Sillä kuta enemmän hän asiaa mietti, yhä mahdottomammalta näkyi se hänelle, että kapteeni saattaisi vapaa-ehtoisesti luopua Rytilästä. Kun Matti ei voinut ymmärtää, mitä kapteenilla oli mielessä, päätti hän olla sitä ajattelematta ja sen sijaan ryhtyä tuohon toiseen keinoon, jolla paremmalla menestyksellä saisi mitä tarvitsi, — kapteenin rahoja.
Matti oli, kapteenin kamarissa kun seisoi ja ennenkuin hämmästyi hänen lauseestaan, tarkoin katsellut ympärilleen ja pannut muistiin kaikki, mikä voisi viedä menestykseen, jos hänen täytyisi ryhtyä tuohon toiseen keinoon. Hän oli huomannut ulkopuolella akkunaa kun seisoi, että toinen akkunan vuorilaudoista oli jotenkin löyhällä, että jos se otettaisiin irti, kävisi hyvästi nostaminen akkuna saranoilta pois. Tämä ajatus mielessä istahti hän nyt Kallen viereen venettä vastaan, ja ikäänkuin olisi tässä ollut kysymys varsin jokapäiväisestä asiasta, pisti hän piippuunsa ja iski tulta tulusneuvoillaan.
Kauan aikaa istui hän siinä ja Kallen kysymyksiin vastasi hän vaan: "Odotetaan, kunnes pääsee kapteeni uneen". Kalle ei ollut juuri utelias, hän oli siihen liian laiska, mutta katsoipa hän kummastelevilla silmäilyksillä toveriansa tuossa. Matti taasen mietti siinä, voisiko hän jollakin lailla hyväksensä käyttää tuota uutista, minkä hän oli kapteenille kertonut.
Niin kului, kuten jo sanoimme, aikaa vähän ja Kallekin, vaikkei hän syntymisestään saakka ollut koskaan muulloin kiirutta tehnyt, kuin ainoastaan semmoisissa tiloissa, missä korjaamalla luunsa oli luullut voivansa pelastaa selkänsä, rupesi jo tuskastumaan tätä omituista rannalla istumista, kun Matti vihdoin nousi ja sanoi:
"Nyt on aika".
Kahden lähtivät nyt miehet hiljaan kävelemään hovia kohti. Ei näkynyt elävätä niin missään. He hiipivät hiljaan yrttitarhaa, käytävää, asuinhuoneen luo ja — pysähtyivät akkunan alle, missä Matti vasta ikään oli seisonut. Varovasti kurkisteli Matti tästä akkunasta kamariin. Siinä ei nyt näkynyt ketään. — Viisaasti oli Matti tehnyt kun odotti. Sillä kauan oli kapteeni, kun oli saanut hänet ulos, kulkenut juuri tässä kamarissa, lattiaa mitaten, miettien, ennenkuin oli lähtenyt sieltä.
Akkunan vuorilautaa, missä saranat istuivat, tarkasteli nyt Matti tarkemmin. Se oli melkein irti. Hän tunnusteli sitä, hän huomasi, että sen saisi irti ilman aseetta.
"Ota vastahan" — sanoi hän Kallelle, joka yhtä levollisena, kuin olisi ollut kysymys aivan tavallisesta, luvallisesta asiasta, oli tyhjentänyt lakkarinsa ja ruohoiselle kentälle laatinut koko joukon aseita ja tiirikoita. Kalle katsahti Mattia ja sitten akkunaa, ja näyttipä siltä, kuin olisi hän ollut vähän pahoillansa, kun näki, ettei tässä, ei ainakaan kamariin pääsemiseen, tarvittu mitään asetta. Hän kun tuon näki, korjasi jälleen aseensa lakkariinsa.
Peukalonsa pisti Matti vuorilaudan ja seinän väliin. Vähäinen nyykkäys, vähäinen napsaus ja lauta oli irti. Kalle tuli nyt avuksi. Huokeasti käännettiin akkuna vuorilautoineen. Sitä kokonaan irtaantumasta eivät pidättäneet muut kuin haa'at, ja kun akkuna niistä nostettiin, olipa kulku vapaa patroni Kaarle-vainaan kamariin.
Matti, kun oli akkuna hiljaan asetettu kentälle, loi silmänsä Kalleen. Epäilemättä mietti hän kumman heistä oli meneminen avatusta aukosta sisään. Matti ehkä arveli, että kamariin menevä tarvitsisi kaksi kättä. Mutta epäilemättä luotti hän enemmän ainoaan käteensä kuin Kallen molempiin, sillä hän kuiskasi nyt: "odota ja ota vastaan" — ja hiipi ilman Kallen avutta huoneesen.
Linnut alkoivat puistossa aamuvirsiänsä laulaa. Taivas oli kirkas ja
selkeä, rusottava hohde ennusti päivän tuloa; ilma oli lämmin ja ihana.
Kaikki ennusti kaunista päivää. Mutta oliko miehillä — Matilla ja
Kallella — aikaa huomata mitään semmoista!
Uudestaan, toistamiseen seisoi nyt Matti samana yönä patroni Kaarlen kamarissa. Hän oli nyt yksin siinä. Kaikki, mitä siinä löytyi, oli hänen.
Hän silmäili ympärilleen ja kuunteli. Ei kuulunut mitään muuta kuin lintusien aamuvirsiä, — mutta ne eivät Mattia peloittaneet; ei näkynyt elävää muuta, kuin Kallen ilkeä naama, joka akkuna-aukosta kurkisteli. Mutta kumminkin näkyi Matti yhtäkkiä säpsähtävän. Hän, kun katseli ympärilleen, näki seinällä patroni Kaarle-vainaan emännän kuvan; ja sen silmät seurasivat häntä, jos mihin hän liikkui kamarissa. Tuo näkö pisti Mattiin. Hänenkin sielunsa läpi kulki muistoina entiset eletyt aikansa, jolloin hän nuorena, eikä näin kauas pahuuden tielle ehdinnynnä, näki elävänä sen, minkä kuva nyt häntä varoitti — varoitti! Niin, sillä jotakin varoituksen tapaista tunsi Matti sydämensä pohjalla liikkuvan. Mutta se piste kadotti paikalla, silmänräpäyksessä kärkensä, ja ennenkuin Kalle ennätti ruveta ihmettelemäänkään; — se kadotti kärkensä, sillä Matin silmät näkivät nyt, mitä ne olivat hakeneet. Siinä vuoteen — saman vuoteen, mihin patroni Kaarle oli kuollut — ja seinän välissä seisoi lipas, tuo, jonka Matti hyvin tunsi, sillä siitä oli hänelle palkkansa maksettu, kun hän kapteenille ilmoitti, ettei Rytilän nuori patroni enää ollut olemassa.
Nyt ei hän enää viipynyt. Hän kulki lippaan luo ja koetti nostaa sitä. Hänen silmänsä säihkyivät ilosta. Hän tiesi, että tässä pienenlaisessa rautalippaassa tallensi kapteeni niitä tavaroita, joita varten hän oikeestaan oli elämäänsä tähän saakka elänyt. Hän tarttui lippaasen, koettaen nostaa sitä. Se oli raskas, se ei liikahtanut. Matti ponnisti voimiansa. Ei, lipas ei liikahtanut. Hän kyyristyiksen nyt syvemmästi katselemaan aarre-arkkua, ja hänen kasvoistaan katosi ilo. Lipas oli neljästä kohden isketty kiini laattiaan, ja siinä piti sitä kiini seinän puolella kaksi munalukkoa. Matti, kun tämän huomasi, kirosi hiljaan julman kirouksen, mutta hän ei ollut niitä, mitkä aiottua työtä kesken heittävät. Hän meni Kallen luo ja kuiskasi hänelle sanan, ja Kalle tyhjensi nyt lakkarinsa Matin käsiin. Pian sen jälkeen makasi Amanda vainaan kuvan alla patroni Kaarlen kauniilla peitteellä peitetyllä vuoteella vasarat, hohtimet, tiirikat ja vähäinen koiranleuka.
Nyt alkoi työ. Lipas oli, jos miten, irti lattiasta otettava, sillä sen kantta särkeminen ei käynyt; se olisi saanut koko talon väen jalkeille. Siinä nyt tarkastettiin lattiaan isketyt rautalevyt; niitä ei käynyt katkominen. Raspinaulat olivat puukolla irroitettavat, leikattavat lattiasta.
Hiljaan siirrettiin vuode. Polvilleen laskeusivat miehet lippaan eteen ja hiki heidän otsastaan osoitti pian, että tässä tehtiin työtä suuren päiväpalkan edestä. Neliskulmaista palaista, jonka keskellä raspinaula oli, leikkasi lattiasta Kalle. Matti koetti puralla isontaa reikää toisen raspinaulan ympäriltä. Jos nämä saataisiin irroitetuiksi, sitten olisi pohja lippaasta leikattava. Matti, näetsen, tiesi, että pohja oli puinen. Koko lipasta irroittaminen oli mahdotointa, sillä munalukkoihin ei päässyt aseilla; ne olivat liian likellä seinää.
Työ kävi sukkelasti ja hiljaan. Miehet olivat tälläisiin tottuneet. Vihdoin nousi Kalle. Hän oli tehnyt osansa. Sarana, jolla rautakisko oli lippaassa kiini, kääntyi, kiskon toinen pää, joka oli ollut lattiassa kiini, nousi ja sitä seurasi tuuman kanttikulmainen pala lattiasta.
Reikä, jonka naula oli tehnyt lattiaan, isoni Matin puratessa yhä enemmän. Hän painoi vasaran kantapuolella puraa, jota sitten hohtimen avulla väänsi ympäri.
Öinen työ näkyi miehille onnistuvan.
Päät toisissansa kiini olivat miehet työskennelleet, toinen toisestaan huolimatta. Mutta kun Matti oli saanut työnsä loppuun ja sarana vähäisen äänsi, kun hän sitä käänsi, käänsi Matti päätänsä katsellakseen, mitä Kalle oli saanut aikaan. Se liikunto oli onneton.
Kalle, joka oli polvillaan seisonut, otsa miltei laattiassa kiini, nousi nyt äkkiä, niinkuin jo sanoimme. Mutta samallapa kävi hänen päälakensa kovasti Matin naamaan, ihan juuri siihen kohtaan siitä, joka oli hellin. Me muistamme, että Matin nenä tappelussa Varpusen Laurin kanssa oli mäsäksi murtunut. Juuri tähän pakoittavaan kohtaan naamasta sattui kovasti Kallen pää.
Se kävi kipeästi. Matti ei ollut hellä-ihoinen, mutta tämmöistä kolausta hän ei voinut kärsiä. Muistamatta paikkaa, missä oli, päästi hän julman ulvonnan. Ajattelematta mitään, syöksyi hänessä hänen vihansa tyynen miettimisen rajoja ulommalle, ja ennenkuin Kalle, joka yhteensattumisesta jälleen oli vaipunut polvilleen, ehti nousta, oli Matti vasaralla, joka hänellä oli kädessä, iskenyt toveriaan päähän. Se isku oli vihan, tulisen suuttumisen, ja se semmoinen isku ei ole leikintekoa. Vasaran kärkipuoli oli pian reikiään asti uupunut Kallen aivoihin. — Ja Kalle vaipui, sanaa sanomatta, ääntä päästämättä lippaan päälle.
Silmänräpäyksessä oli se tapahtunut. Matti, kun tekonsa näki, tyyntyi. Hän ymmärsi kohta, ettei hänellä enää auttajaa ollut. Hän nousi seisalleen ja katseli ympärilleen, mutta silmäilyksillä, joista järki oli kadonnut. Hän puristi kättänsä äärettömästi pakoittavaa murtunutta nenäänsä vastaan.
Niin seisoi hän kauan. Vähitellen tointui hän. Hän tarttui toveriinsa, pani hänen makaamaan lattialle. Kallesta oli jo henki lähtenyt. Kuvan silmät seinällä seurasivat murhaajaa.
Matti tointui kokonaan. Hän osasi ajatella tekoaan. Hän ymmärsi asemansa. Hän kuunteli, mutta vielä oli kaikki hiljaista hänen ympärillään. Hän muisti mitä varten hän tässä huonehessa seisoi. Hän loi silmänsä lippaasen. Vähän vielä, ja aarre olisi hänen.
Jos olisi ihmissilmä osannut nähdä mitä Matin sydämessä nyt liikkui, olisi se nähnyt jotakin, jota ei hirmuisinkaan kuvaus voi kuvailla. Siinä sydämessä ei ollut enää minkäänlaista tasapainon tapaistakaan. Ahneuden piru valtasi; vihan piru karkoitti, samassa määrässä kuin ruumiillinen tuska ja kipu vaivasi Mattia, katumuksen kauas, kauas pois.
Hän katseli puolitekoista työtä ja hän päätti sitä jatkaa. Akkunasta kävi hiljainen tuulen henki yhä, likemmälle lähestyvän päivän enne; auringosta alkoi jo reuna näkyä taivahan rannalla.
Hän katseli vielä kerran ympärilleen. Hän lähestyi ovea, joka vei saliin. Hän salpasi sen. Ja sitten palasi hän työhönsä.
Hän isonsi reikää raspinaulan ympärillä. Hän teki raivoissaan työtä. Nyt, nyt oli saalis saatava, voitto voitettava — tahi ei koskaan. Sama kurjuus, kuin tähän saakka, jäisi hänelle osaksi, ellei hän nyt onnistuisi. Vanhan merimiehen kaikki ajatukset olivat kiini työssä. Murtunutta jäsentä ei pakoittanut nyt; hän ei ainakaan tuntenut sitä.
Hän teki kiiruutta. Aika oli kallis, hän tiesi sen. Hän olisi antanut puolet lippaan sisällöstä, jos hänellä nyt olisi ollut toinen kätensä tallella.
Mutta kulkipa se työ yhdelläkin kädellä.
Kulki, mutta hitaasti… Se kulki kumminkin, ja jo irtaantui raspi. Se liikkui reijässä, se löyhtyi löyhtymistään. Väänne vielä ja — se oli Matin kädessä.
Hän pyyhki pois hien otsaltaan. Hän nousi ja katseli ympärilleen, hän katseli kuollutta. Aurinko oli milt'ei kokonaisuudessaan näkyvissä. Ei levolle aikaa, nyt työhön jälle.
Hän nosti lipasta; se nousi. Se oli vaan munalukoista kiinni enää. Se nousi, niinkuin arkun kansi nousee, kun sitä nostetaan. Hän kaasi tuolin ja työnsi sen lippaan ja lattian väliin. Ja nyt tarttui hän puukkoonsa. Lippaan pohja oli au'aistava.
Hän viilsi sauman pitkin lippaan pohjaa. Puukko pystyi hyvin; vielä viille ja suuri palanen puuta lohkesi pohjasta. Hän iloitsi, mutta samalla, kuta enemmän työ loppua läheni, sitä levottomammaksi meni työmies. Hän vapisi joka jäsenessään.
Muutama silmänräpäys vielä ja patroni Kornmanin riipus on Jolsan Matin käsissä.
Mitenkä! Onnistuuko murhaajan ja rosvon työ? Aurinko, joka valaisee hänen kasvojansa, eikö se herätä ketään keskeyttämään ilkurin aikeita? — Ei! Linnut ne laulavat puissa, ja taampaa tuntuu meren ykstoikkoinen läykky rantaa vastaan. — — — Muuta mitään ei kuulu Jolsan Matin ympärillä.
Hänen työnsä onnistuu siis, hän saa periä Kontion Kallenkin osan — —?
Saamme nähdä.
XVI.
Provastin perhe.
Me heitimme Heikin nukkumaan houreellista unta tien syrjään, joka vie Karva-Annan asunnosta Rytilään. Poika parka ei kestänyt sitä ponnistusta, jossa viimeisenä vuorokautena oli ollut. Hän makasi siinä tien syrjässä. Kallioita tiellä ei puuttunut; mutta katajapensaan syrjästä, missä hän makasi, ei tiennyt häntä kukaan hakea.
Päivä kului kulumistaan ehtoolle. Yhäti makasi siinä poika. Väliin oli hän illan puoleen vähin herännyt, koettanut nousta, mutta aina vaipunut jälle takaisi kesäiselle kentälle.
Niin oli hän maannut kauan. Aurinko rupesi jo laskemaan. —
Mutta silloin heräsi poika. Hän tunsi, että joku häneen koski, että joku häntä nuuski. Ja samalla kuuli hän, että koira hänen vieressänsä haukkui.
Hän avasi silmänsä. Suuri koira seisoi hänen vieressään ja nuoli hänen kasvojansa, mihin verta oli hyytynyt. Hän koetti nousta, mutta hän ei jaksanut. Hän oli liian heikko siihen. —
Paikka, missä hän makasi, oli ihan tien syrjässä. Kun hän nosti päätänsä, kuuli hän tieltä ääniä. Siitä sivu, missä hän makasi, kulki joku.
Tämä kulkeva oli jo koiran käytöksestä huomannut, että jotakin outoa oli tien syrjässä. Hän oli jo pysähtänyt hevosensa, kun näki, että katajapensaan vieressä ihmisen pää pistihe esiin ja jälle katosi. Hän meni pensaan luo.
Siinä makasi Heikki, koira seisoi hänen vieressään ja heilutti ystävällisesti häntäänsä. Vanha mies kyykistyi makaavaa katsomaan. Vanhus ei tuntenut Heikkiä; mutta Heikki tunsi vanhuksen.
"Provasti!" — sanoi hän hiljaan.
Provasti se olikin, provasti Wern, joka palasi kotiinsa sairaan tyköä.
— "Kuka sinä olet, poika, ja mistä tuommoisessa tilassa?" kysyi hän ja kyykistyi vielä alemmaksi pojan tuo.
"Varpulan Heikki!" vastasi Heikki hiljaan.
Nyt tunsi provasti hänen. Tahikka paremmin sanoaksemme, hän muisti nimestä, jonka kuuli, tapauksen kestikievaritalossa.
"Jumalan nimeen poika! mitä sinua on kohdannut!" huusi hän.
Heikki kuuli kysymyksen. Hän koetti vastata, mutta samassa kun hän muistutteli itselleen, mitä häntä oli kohdannut, mitä varten hän äsken oli niin kiirutta tehnyt, sekausivat hänen ajatuksensa. Hän luuli näkevänsä Jolsan Matin vieressänsä ja hän huudahti kovasti, ja hänen päänsä vaipui jälle alas. Heikkous oli vieläkin voittanut.
Provasti huomasi nyt, ettei hän Heikiltä, siinä tilassa, jossa tämä nyt oli, voisi saada mitään tyydyttävää selitystä. Poikaa ei myöskään käynyt tänne jättäminen. Provasti koetti sentähden nostaa houraavaa, saadaksensa häntä kääseihinsä. Se hänelle vihdoin, vaikka suurella vaivalla onnistui.
Ja provastin sylissä yhden istuttavissa kääseissä saapui Heikki puolen tunnin kuluttua pappilaan. Rytilän sivu siinä ajettiin juuri kuin aurinko alkoi laskea. Vastahan tulioille, jotka kummastellen katsoivat provastia ja kysymyksiänsä tekivät, ei provastilla nyt ollut aikaa mitään vastata. Hän kun Rytilän sivu ajoi, oli aikonut sinne viedä sairaan haavoitetun, mutta jotakin hänessä, jolle ei hän itse voinut selitystä antaa, esti häntä sitä tekemästä. Pappilaan oli tosin vähän pitempi matka ja sairaan tila epäiltävä — mutta kumminkin oli sairas siellä paremmassa turvassa. —
Provasti Wern oli vanha, rehellinen mies. Miksikään suureksi maailmassa ei häntä ollut aiottu. Hän hoiti virkaansa uskollisesti ja auttoi, missä näki apua tarvittavan. Hän ei kantanut nurjaa mieltä ketään vastaan — sen osasi hän, kun tutkinnolle oman itsensä kanssa rupesi, tunnustaa — mutta löytyipä yksi ihminen, jota hän inhoi. Tämä ihminen oli kapteeni Kornman. Min tähden hän häntä inhoi. Sitä hän ei kellekään sanonut; hän hämmästyi, kun hän tätä itsessään ajatteli — mutta hän ei voinut inhottavasta tunteesta päästä, kun hän näki kapteenin. Hän tiesi itsessään että hän tiesi enemmän kapteenista kuin kukaan muu, vaikka ei hän voinut toteen näyttää näitä tietojaan. Se silmäily, jolla kapteeni oli patroni Kaarle Kornman vainaan pientä poikaa silmäillyt yöllä, jona läksivät kuolevaisen kamarista, se silmäily muistui usein provastin mieleen ja se sanoi hänelle sanoja paremmin, mitä kapteenin sydämmessä liikkui. Kun sitten poika katosi ja hänen ruumiinsa löydettiin, uskoipa provasti tosin että patroni vainaan ainoa perillinen oli elävitten joukosta kadonnut, ja sitä uskoansa ei hän salannut, mutta jos joskus tuli kysymys siitä kuka tämän pienosen oli hävittänyt, niin silloinpa salasi provasti vastauksen. Hän muisti silloin silmäilyä, minkä kapteeni oli veljensä poikaan heittänyt, ja se silmäily sanoi provastille, mitä provasti ei muille kertonut. —
Provasti oli, niinkuin sanoimme, jo ijäkäs mies. Hänen perhettään hoiti hänen sisarensa, — leskirouva Renner; perhettään! — niin jos hänellä olisi perhettä ollut. Provasti oli naimaton; hänellä siis ei perhettä ollut, vaikka hän useinkin perheestään puhui. Mutta siihen luki hän tämän sisarensa ja hänen kaksi tytärtään. Näitä rakasti provasti niinkuin omia ainakin rakastetaan. Anna, vanhempi leskirouvan tyttäristä, oli jo useita vuosia päälle kahdenkymmenen. Hän oli kivuloinen ja siitä syystä sedän lemmitty; nuorempi tyttö Liina sitä vastaan — kolmetoista vuotinen hempukka — oli terve, raitis ja kaunis, kuin kedon kukkaiset, joita hän siskoiksensa kutsui, oli iloinen kuin lintu vapaudessaan, oli hellä niinkuin laupeus itse — ja näistä syistä oli hän sedän lemmitty. Ikäväksi oli provasti tuntenut päivänsä ennenkuin rouva Renner hänen luokseen muutti asumaan! Tämä oli tapahtunut viisi vuotta niitten seikkain jälestä, jotka olivat yhdistyksessä patroni Kaarle Kornmanin kuoleman kanssa. Liina oli silloin pieni 3 vuotias lapsi. Mutta siitä päivästä, jona Liina pappilassa enskerran keinui setänsä polvella, oli ukon ikävä kadonnut. Provastin riemu oli siitä lähtein pitää silmällä, mitenkä tyttö kasvoi, miten hänen kauneutensa kehkeytyi; miten hyvien avujen alkeet hänen sydämessänsä päivä päivältä työnsivät juurensa aina yhä syvemmälle, samalla kuin ne jokapäiväisessäkin elämässä näyttivät hedelmiänsä.
Pappilan matalalla portaalla istuivat sisaret. Äiti, rouva Renner, pani kyökissä palkollisille evästä, kun näiden huomenna oli mentävä johonkin ulkotyöhön etäämmälle kotoa. Anna nojasi päänsä nuoremman sisarensa rintaa vastaan ja nuorempi sisar leikki sormillaan vanhemman sisaren palmikkojen kanssa. He odottivat siinä armaan setänsä kotiintuloa. Liinan vieressä makasi kirja vielä auki; siitä oli hän vasta lukenut. Anna oli luettanut häntä ja Liina osasi läksynsä. Liinan päivät olivat jaetut kahtia; toinen puoli niistä oli äidin omaisuus; se puoli kului kotoisissa askareissa. Toinen puoli oli provastin ja se kului lukemisissa. Provasti oli itse ottanut kehittääksensä niitä tiedon taimia, mitkä Liinan terävässä ymmärryksessä jo olivat siemenestänsä puhjenneet. Ja Liinan iloisimmat hetket olivat ne, jolloin setä hymysuin ja hellin silmin taputti hänen kullan-keltaisia kiheriä hivuksiaan ja kiitti häntä, kun oli "vettä valain" osannut osattavansa.
Nyt odotti Liina tällaista hetkeä. Hän oli jo kauan sitä odottanut; olipa ikävissään vielä kerran ja taasen vielä kerran lukenut läksynsä. Mutta nyt pani hän pois kirjan eikä uhannut enää katsoakaan siihen tänä iltana.
Anna, joka sanomattomasti rakasti sisartansa, painoi hänen päänsä rintaansa vastaan. Rouva Renner tuli kyökistä ja lausui, että nyt oli hän työnsä lopettanut. Silloin huomasivat Liinan silmät ensiksi, että hänen armas setänsä tuli.
Hän nousi ja juoksi tullutta vastahan. Mutta kun hän näki, että provasti nyt ei yksin tullut, että hänellä oli sylissänsä poika, jonka pää lepäsi provastin olkapäätä vastaan, silloin huudahti hän.
Mutta provasti käski erään palkollisista, joka pihalla seisoi, luokseen ja tälle uskoi hän tainnoksissa olevan nuorukaisen.
Ei nyt tullut Liinan luettelemisesta mitään. Hän ja rouva Renner koettivat kaikin tavoin saada nuorukaista virkeämään.
Semmoista huolta kuin äiti ja tytär tässä osoittivat orvolle, ei ollut kukaan ennen osoittanut.
Hän oli kannettu kyökkikamariin; siellä oli hänelle vuode laitettu ja siinä, ihan outojen hoidettavana, makasi nyt Varpulan Laurin ottopoika.
Ihan outojen, sanoimme. Mutta eipä Heikki niin ihan outo ollut enää pappilan väelle, kun oli provasti heille ilmottanut kenen hän oli taloon tuonut. Kaikki muistivat, minkä hyvän työn Heikki ja Antero olivat provastille ja koko pitäjälle tehneet Raasilassa muutamia vuosia takaperin.
Ei kummaa siis, että Heikkiä tavallista hellemmin hoidettiin. Hänen päälakeansa, jossa hivukset olivat hyytyneesen vereen takertuneet, pestiin, ja taitavalla kädellä asetti rouva Renner syville haavoille suuren laastari-tilkun. Heikki, kun tätä tehtiin, ei oikeen tiennyt mitä tapahtui. Vasta silloin kun päänsä oli puhtaaksi pesty, ja kun Liina oli kaatanut hänen suuhunsa pikarillisen viiniä, tointui hän täydellisesti ja silmäili kummastelevin silmin ympärilleen.
Ja taasen muisti hän viimeiset tapaukset, ja kun hän ne muisti, eipä paljoa puuttunut, ettei hän olisi ruvennut haaveksimaan.
Hyvä hoito piti hänet kumminkin toimessa. Ja nyt kertoi hän rouva Rennerin, Liinan ja provastin kuullen, mitä kaikkea hän oli nähnyt, missä kummissa ollut viime vuorokauden kuluessa. Ja mainitsipa hän tätä kertoellessaan, mihin hänen matkansa meni, kun hän pyörtyi tien syrjään.
Provasti kuuli hirmustuen Jolsan Matin aikeita, jotka Heikki nyt kertoi sen mukaan kuin hän näitä Matin suusta oli kuullut. Ei ollut siinä epäilemistä, ett'ei Rytilässä murtovarkautta tapahtunut ja ihanpa juuri samana hetkenä, jona Heikki siitä kertoi.
Me tiedämme, ettei provasti ollut kapteeni Kornmanin ystäviä. Mutta nyt, kun hän kuuli kapteenin olevan vaarassa, unohti hän sitä inhoa, jonka hän muuten aina tunsi, kun kapteenin nimen vaan mainittiin. Hän päätti kohta lähteä Rytilään, jos vielä mahdollista olisi, estämään aiottua rikosta. Hän pelkäsi, vaikka kiiruttakin tekisi, kumminkin myöhästyvänsä, sillä yötä oli jo koko joukon kulunut.
Kaikki talonväki tuli liikkeelle. Kolmen rengin kanssa oli provasti, mitä pikemmin ehti, lähtenyt murtovarkautta estämään. Pelkoon jäivät Liina, Anna ja rouva Renner, sillä Jolsan Mattia pelättiin; pelkoon, vaikka provasti oli käskenyt heidän olla pelkäämättä. Heikki, kun oli nähnyt, minkä vaikutuksen kertomuksensa oli tehnyt, nukkui väsyneenä, heikkona raitistuttavaa unta.
Asunto-huoneen rappusilla istuvat taasen Anna, Liina ja rouva Renner.
Ovi kyökkiin ja kyökistä kyökkikamariin on auki, jotta kuultaisiin, jos
Heikki heräisi ja mitään tarvitsisi.
Siinä istuvat he, mutta nyt on Liina kokonaan unhottanut kirjojansa. He odottavat pelvolla provastin tuloa. Niinhän se on. Kun tiedämme jotakin olevan tekeillä, olemme me levottomia; mieleemme kuvautua kaikemmoisia pelon ja kuvitusten kyhäämiä kuvia, joita emme saa poistumaan, jotka päin vastoin yhä yltyvät ja vasta silloin katoovat, kun olemme saaneet kuulla, mitä on tapahtunut.
Siinä nyt istui provastin perhe ja odotti isännän kotiin tuloa. Yö oli kaunis ja lämmin. Aurinko oli jo vähän noussut, kun provasti läksi; se nousi nyt nousemistaan. Linnut lauloivat pappilan viereisessä lehdistössä, mutta eipä Liinakaan nyt ihaillut niiden laulua. Kuta edemmäksi aamu ehti, sitä tarkemmin silmäili hän tietä, mitä provastin oli tuleminen, ja vihdoin, kun odotuksensa häntä liiaksi rupesi rasittamaan, täytyi hänen lähteä kulkemaan setäänsä vastaan.
Hän kulki pitkän matkaa, hän palasi jälle omainsa luo. Hän kävi Heikkiä katsomassa. Nuori poika lepäsi levollisesti. Liina lähti toistamiseen setäänsä vastaan.
Uusi päivä oli alkanut. Naapuri-talojen väki oli noussut, valmiina ryhtymään uuden päivän toimiin. Mutta aina sen mukaan, kuin väki ennätti herätä ja nousta, kävipä provastin lähtö uutisena miehestä mieheen.
Seinäkello oli lyönyt 9 provastin kamarissa, kun odotettu vihdoin palasi. Liina juoksi häntä vastaan, mutta hän vaaleni, kun näki vanhan setänsä valvomisesta ja liikutuksesta kalpeat kasvot. Ja kysymys: "Mitä on tapahtunut, setä?" joka jo oli luiskahtaa hänen huultensa yli, jäi kysymättä.
Liina näki ja osasi arvata, että jotakin hirmuista oli Rytilässä tapahtunut.
"Viha on perintönä jäänyt Rytilään pienen Kaarlen katoomisesta" — sanoi provasti kun omainsa pariin oli ehtinyt. "Kirous asuu siellä!"
Ja sitten kertoi provasti hirmustuneille kuulioille, mitä Rytilässä oli viime yön kuluessa tapahtunut.
Me tiedämme jo osan siitä. Me jätimme miehen, jonka rinnassa ei sydäntä löytynyt, taikka paremmin, jonka rinnassa kaikki tunteet olivat kivettyneet — kuolleen murhatun toverinsa viereen. Me jätimme hänen toimeen, jolla hän luuli saavuttavansa sitä, minkä piti maallisen onnen vartonaisena, yksin-omaisena pylväänä. Rahaa, rahaa, paljon rahaa! huusi hänessä ääni, joka ei vähän vähäistäkään lukuun ottanut keinoa, millä tätä saataisiin.
Hän oli tehnyt työtä, tehnyt uutterammin kuin koskaan ennen koko elinaikanansa. Jo oli työ palkkansa saava. Lippaan sisältö alkoi tulla näkyviin aina yhä enemmän. Hän otti vuoteesta lakanan, sen levitti hän lattialle, ja siihen lateli hän mitä lippaasta sai.
Suuria setelipakkoja oli hän laadellut lakanalle. Hänen synkät kasvonsa kirkastuivat. Hän oli jo rikas, sillä kenen muun kuin hänen olivat pakat lattialla? Yhä kiiruummasti kävi hänen toimensa. Jo tunsi hän, kun kätensä lippaasen pohjasta pisti, että oli siellä astiakin. Hän isonsi vähän reikää pohjassa ja nyt tuli esiin ympyräinen astia. Matti nosti sen kannen. Nyt oli hänen työnsä täydelleen palkittu! Kauniita hopeariksiä oli astia täysi!
Nyt oli työ loppunut. Nyt lähtö.
Matti kyykistyi polvilleen, kääntääkseen lakanan aarteensa ympäri. Kaksi lakanan kulmaa oli jo lujilla solmuilla solmittu, vielä oli toiset kaksi solmittavat.
Mutta nyt polvillansa kun oli, kuului jotakin. Matti nosti silmänsä ja näki näön. Hän jäi muutamaksi silmänräpäykseksi polvillensa seisomaan. Hän olisi mieluimmin nähnyt pirun kuin sen, minkä hänen silmänsä nyt näkivät. —
Provasti oli ehtinyt Rytilään. Miehessä, joka rauhan sanaa saarnasi, oli tiellä liikkunut vaihtelevia tunteita. Hän oli miettinyt, mitenkä hänen tulisi käyttää itseänsä, hän oli neuvotellut miestensä kanssa ja kun hän Rytilään oli ehtimäisillään, olivat he päättäneet.
Ellei murtovarkaudesta tänä yönä tullutkaan mitään, olisivat he, jos tullessaan kohta melua nostivat, turhaan herättaneet ja peloittaneet Rytilän talon väkeä. Ja kiittämättömyys olisi oleva heidän palkkansa. He sitoivat sen tähden hevoisen kiini ulkopihalle ja lähestyivät hiljaan hovia. Täällä nukkuivat vielä kaikki, eikä mitään epäluulon tapaista kuulunut. Provasti päätti jo, että poika, kun aiotusta murtovarkaudesta kertoi, joko oli uneksinut tahi väärin käsittänyt miesten puhetta Karva-Annan töllissä. Hän oli jo valmis palaamaan, kun erään miehensä neuvosta päätti hovia tarkastaa meren puolelta. Hän kulki hiljaan polkua, joka takapihalta vei merelle, ja kun hän pääsi hovin meren-puolista sivua näkemään, näki hän että poika oli ollut oikeassa. Akkuna eräästä huoneesta oli otettu irti ja asetettu seinää vastaan.
"Me olemme myöhästyneet", oli provastin ensimäinen ajatus, kun tämän näki. Mutta huolimatta tästä, kiiruhti hän kumminkin nuorukaisen innolla akkunan luo, ja nousi katselemaan huoneesen.
Vaikea on sanoa kumpiko enemmän hämmästyi, provasti siitä, minkä näki, tahi Matti, jonka silmät, kun hän päänsä kohotti, huomasivat sen, minkä hän viimeksi kaikista olisi osannut aavistaa täällä tapaavansa. Matti ei näköänsä aaveeksi uskonut, mutta kuitenkin ei hän voinut uskoa silmiänsä. — Seuraava silmänräpäys sanoi hänelle, etteivät ne pettäneet.
Matti oli mennyt ansaan, ja ansa heittäysi umpeen, juuri kun hän oli saanut työnsä valmiiksi. Mutta Matti oli jos milläisissä ennenkin ollut; hän siis ei kadottanut toimeansa. Hänen oli mahdoton ymmärtää, kuka provastin oli lähettänyt häntä häiritsemään, mutta hän ymmärsi, ettei provasti ollut yksinänsä. Matti rakasti eninnä kaikista maailmassa rahaa, mutta hänelle oli oma henkensä melkein yhtä rakas, ja siis — koska oli nyt mahdoton korjata työnsä hedelmät, päätti hän korjata oman henkensä.
Hän avasi kiireesti toiseen kamariin vievän oven ja silmäili siitä akkunasta pihalle. Siellä seisoi eräs provastin miehistä. "Huone on ympäröitty", ajatteli hän ja hänen luottamuksensa itseensä oli kadota. Hän avasi oven porstuaan, mistä ulos-vievän oven kapteeni illalla oli sisältä-päin sulkenut. Hän silmäili porstuassa ympäri. Siinä oli raput, jotka veivät huoneen ylikertaan. Hän juoksi niitä ylös. Siellä oli ovi, joka vei huoneen ylisille. Hän juoksi sinne ja nyt pelkäsi hän. Hän oli kaikissa ennen ollut, tällaisessa pulassa ei koskaan. Jos nyt olisi ollut yökään, pimeä — — mutta ei! nyt oli valoinen päivä! —
Hän haki piilopaikkaa, hän luuli löytäneensä semmoisen eräässä vaate-arkussa, joka puoleksi oli täytetty vaatteilla. Sinne kyykistyi käsipuolinen makaamaan, ja päästi hiljaa alas kannen ja — siinä sai hän aikaa miettimisiin.
Hän kuuli pian, että talon väki oli herännyt. Hän kuuli, miten ovia avattiin ja suljettiin. Hän kuuli ääniä ja ketä nämä äänet huusivat; sen hän tiesi, ja hän vapisi. Hän kirosi toveriansa, Kontion Kallea; tämä oli hänelle valmistanut majan Siperiassa.
Siinä arkussansa makasi hän kauan. Yhä likemmältä kuuluivat äänet. Hän erottikin niitä väliin.
"Se on mahdotonta!" kuuli hän sanottavan.
"Hän ei ole tullut ulos" — kuuli hän — "Akkunasta ei, ja ovi porstuasta oli, niinkuin illalla sen suljin, kiini".
Näistä viimeisistä sanoista tunsi hän kapteenin.
Toivo pelastuksesta heräsi Matissa. Ja niin pian kuin tämä heräsi, rupesi hän ajattelemaan turhaa vaivansa näköä. Niin lähellä maalia; muutama minuutti vaan, ja hän olisi ollut rikas mies! Hän olisi ijäksi jättänyt Suomen ja muissa maissa nauttinut tavaroitansa — mutta nyt, kuinka toisin! Nyt makasi hän tässä; tämä pieni arkku oli hänen maailmansa.
Toivo pelastuksesta heräsi Matissa aina sen mukaan, miten äänet kuuluivat etäämmältä tahi likemmältä. Useita kertoja oli hän kuullut kuljettavan rappusissa, mitkä veivät ylisille, mutta sinne ei ollut vielä kukaan tullut.
Mutta nyt kuului ääniä, jotka ilmoittivat, ettei ylinenkään jäisi tarkastamatta. Ja Matti arkussaan, missä makasi, tunsi nimismiehen äänen.
Toivo pelastuksesta katosi Matissa. Hän tuskin hengitti. Näin, tälläisessä pulassa, kuin nyt, oli hän enskerran eläessään. Hän oli kiini, niinkuin hiiri ansassa.
Askeleita kuului; ne lähestyivät hänen piilopaikkaansa. Ne lähestyivät hiljaan, mutta kumminkin niin kohti suoraan piilopaikkaa, kuin olisi kulkija tiennyt, mistä etsittävä oli löydettävä.
Matti kun ylisille ehti ja siellä etsi itselleen piilopaikan, ei ollut huomannut, että lattia siellä oli tomuinen. Moneen aikaan ei ollut kukaan ylisillä käynyt.
Hänen jälkensä näkyivät tomussa — ja näitä jälkiä oli nimismies huomannut jo rappusilla. Matti oli ollut avojaloin.
Arkun luokse, missä Matti makasi, pysähtyivät askeleet. Matti tunsi nyt, että hän oli hukassa.
Ja tämä tuntonsa ei häntä pettänyt.
Siinä seisoi arkun vieressä nimismies ja kapteeni Kornman sekä vielä kaksi talon trengeistä, kun arkku avattiin.
Siinä makasi mies!
Mutta Jolsan Matti el ollut tavallisia miehiä. Hän kun varmaksi näki, että piilopaikkansa oli löydetty, nousi siitä itse. Arkuus, joka vasta oli saanut hänen vapisemaan, oli nyt kadonnut. Hän oli tosin vähän vaaleampi nyt kuin ennen, mutta äänessään ei ilmoittainnut minkäänlaista pelkoa, kun hän sanoi:
"Tässä on mies!"
Vaikea on sanoa, mitä kapteeni Kornman ajatteli, kun näki entisen liittolaisensa tässä tilassa? Mitä tarkoittikaan tuo silmäilys, jolla murhaaja häntä silmäili. Olipa siinä jotakin, jota taidettiin näin selittää: "Nyt minä olen kiini. Minulla on edessäni kuoleman tuomio; luuletko, että minä pidän salassa sinun työsi, sinun, jonka tähden minä nyt olen tässä tilassa?"
Kapteeni ymmärsi, että hänellä oli syytä pelätä Jolsan Mattia.
Siinä ei paljon puhuttu. Matin ainoa käsi sidottiin ja sitten astuttiin alas ylisiltä.
Nämä tapaukset, sen mukaan miten hän niitä käsitti ja ymmärsi, kertoi provasti perheellensä. Ja hän lisäsi:
"Matti tuotiin alas kamariin, missä rikokset olivat tapahtuneet. Siinä makasi vielä murhattu toverinsa. Matti sai nähdä tekonsa. Minä puhuin hänelle siinä muutamia sanoja, koettaen että hänen sydämessään löytyisi vähäistäkään paikkaa, josta Jumalan sana voisi päästä sisälle, mutta turhaan. Hän vastasi vaan kirouksella".
Ja sitten sanoi provasti Heikille:
"Sinä olit välikappale Luojan kädessä; ilman sinutta olisi murha ja varkaus onnistunut".
Heikki oli pehmeällä vuoteellaan, missä aamu-yönsä oli levollisesti nukkunut, virkistynyt. Hänen päänsä oli vielä raskas; hänen koko ruumiinsa hellä, mutta hän tunsi itsensä kumminkin melkein terveeksi. Hän hämmästyi suuresti, kun hän kuuli, mitä kaikkea oli Rytilässä tapahtunut; mutta provastin lause vaikutti häntä, semminkin kun hän muisti, että hän — jos Matin kiini-saaminen todellakin oli hänen ansionsa — oli kostanut kasvatti-isänsä puolesta. Häntä ihastutti vielä enemmän uutinen, tahi paremmin sanoaksemme lupaus, minkä provasti nyt lausui:
"Tästä lähtein, poikani, on pappila sinun kotosi". — Se ihastutti häntä, niin että hän unohti kaiken muun. Olla pappilassa, asua täällä ja palvella kaunista mamsellia, joka häntä oli niin lempeästi hoitanut, se sai ilon liekin leimuamaan Heikin silmistä, varsinkin kun hän näki että vanha rouva ja hänen tyttärensä mielihyvällä kuulivat tämän uutisen. Tämä lupaus vaikutti Heikissä, mitä eivät kaikki maailman rohdot olisi voineet vaikuttaa. Toista oli palvella pappilassa kuin Rytilässä, toinen oli provasti isäntänä kuin Rytilän patroni.
XVII.
Vähäinen keskustelu ja sen seuraus.
Tutkintoa murhasta ja varkaudesta oli pidetty Rytilässä. Asia oli selvä; siinä ei ollut paljon tutkimista. Matti ei voinut kieltää, ja kun hän ei tätä voinut, pitipä hän kunnianaan tunnustaa rikoksensa semmoisilla sanoilla, mitkä hämmästyttivät kaikkia. Siihen lisäksi havaittiin hänen tunnustuksessaan viittauksia, mitkä olivat kummalliset. Nämä viittaukset koskivat rikosasiaa, joka olisi tapahtunut useita vuosia tätä ennen. Mutta näitä viittauksia ei ymmärtänyt kukaan muu kuin Rytilän isäntä ja hän pelkäsi nyt. Sillä nyt ei estänyt mikään Mattia puhumasta, mitä hänen ja kapteenin välillä oli tapahtunut. Kapteeni mietti itsessänsä puolustusta, millä tekisi Matin syytökset tyhjiksi, jos tämä tunnustaisi mitään häntä, kapteenia, koskevaa. Mutta Matti tyytyi viittauksiin ja kun kapteeni tämän huomasi, hengitti hän vapaammasti. —
Tutkinto oli loppunut eikä nyt muuta kuin saattaa murhaaja turvalliseen vankihuoneesen, kunnes käräjissä hänen tuomionsa sanottaisiin. Vankikulettaja oli jo saapunut Rytilään; nimismies oli kirjoittanut passin; lähtöä tehtiin.
Silloin pyysi Jolsan Matti puhua muutaman sanan kapteenin kanssa. "Hän oli minun isäntäni yhdessä kun merta kulimme", sanoi hän, "ja siitä ajasta saakka on minulla jotakin sydämelläni, jota tahtoisin hänelle ilmoittaa". Matti oli tämän pyyntönsä lausunut alakuloisemmalla äänellä, kuin vasta julman tunnustuksensa, ja tästäpä päättivät kuuliat, että Matti oli ruvennut heltymään.
Ei löytynyt minkäänlaista syytä kieltoon. Nimismies suostui pyyntöön ja taasen olivat kapteeni ja hänen entinen laivamiehensä kahden kesken.
"Arvaatteko mitä minulla on sanomista?" kysyi Matti, kun olivat ovet suljetut. "Ellette arvaa, niin minä tahdon sanoa teille sen. Minä aion puhua käräjissä asioita, jotka tapahtuivat toistakymmentä vuotta takaperin".
Kapteeni ei vastannut mitään. Matti tirkisteli häntä ilvenaurulla, joka vähitellen hyytyi hänen huulilleen, kun hän lisäsi:
"Ja minä voin siihen hankkia todistuksia, joita ette osaa arvatakaan. Miksi tähän saakka en ole puhunut mitään, sen te ymmärrätte; ei koira toveriansa pure, ellei tarvis vaadi. Mutta nyt ovat asiat toisin. Minua uhkaa rangaistus ja tekö saisitte rauhassa nauttia tuon kirotun lippaan sisällön! Ei kautta kaikkien p—jen, ei! sanon minä. Jos illalla olisitte antaneet, mitä pyysin, olisipa Kontion Kalle vielä elossa, minä en olisi tässä, ja teillä ei olisi mitään pelkäämistä. Mutta nyt on Kontion Kalle helvetissä, minä tässä, tämmöisessä tilassa, ja te olette joutumaisillanne samaan tilaan. Kuka on näihin syypää? Te ja teidän kirottu ahneutenne. Mutta eilismurkinoista ei ole puhumista? Siis kuulkaa nyt esitykseni: Ellette auta minua nimismiehen käsistä karkuun, niin eipä tarvinne sanoa, mikä siitä seuraa. Voitte sanoa vaimollenne, että hän vieköön ylisille aviovuoteenne ja teettäköön yhden maattavan vuoteen, sillä Rytilä ei tule näkemään mies-isäntää, ennenkuin velivainaanne poika on ajanut hiiteen isänsä surmaajan perheen".
Tämmöistä puhetta entiseltä laivamieheltään ei ollut kapteeni koskaan kuullut. Hän huomasi, että nyt oli tosi käsissä. Matin viimeiset sanat olivat muistuttaneet häntä siitä, joka hänelle oli rakas, pienestä tytöstään. Hän ymmärsi, että Matti ei tyhjiä nyt puhunut.
"Ja miten minä voisin sinua auttaa?" kysyi hän.
"Se on minun asiani" — vastasi Matti. "Eikö Koskelan Antti ole täällä, ja hän on määrätty viemään minua linnaan. Sanokaa hänelle, että te suostutte täyttämään, mitä minä teidän puolestanne hänelle lupaan, jos hän päästää minun karkaamaan. Minä tunnen hänen".
Kapteeni mietti vähän aikaa.
"Aika kuluu käsistä. Vastatkaa pian".
— "Minä lupaan … mutta miten…"
"Te lähdette noin tunnin kuluttua kaupunkiin, ajatte meidän sivu, ja parilla sanalla on asia selvä. Jos tähän suostutte, niin voitte sen näyttää antamalla minulle nuo rahat, joita illalla pyysin. Te poikkeette tiellä Leenani luo ja sanotte hänelle, että hän varustaa illaksi veneen rantaan, sekä annatte hänelle rahat. Jos tuon teette, niin minä vannon kautta maan ja taivaan, että Jolsan Matista ette enää kuule mitään. Ja nyt vastatkaa … pian. Joku tulee…"
Kapteeni ei ennättänyt siinä suuresti miettiä; mutta hän tiesi, että vastauksestansa riippui paljo. Samassa kuin vaimonsa, joka ei voinut ymmärtää, mitä Jolsan Matilla oli puhumista salaan hänen miehensä kanssa, avasi oven tyydyttääkseen uuteliaisuuttansa, vastasi kapteeni hiljaan: "Minä lupaan!"
Ilon hohde lensi Matin silmistä. Mutta kun nyt rouva astui huoneesen, sanoi hän: "Tiesinhän minä, että sääliksi käy teille laiva-miehenne onnettomuus. Minä kiitän teitä, että lupaatte pitää huolta Leenastani, jottei hän nälkään kuole". — — —
* * * * *
Iltapuolella samaa päivää levisi kummallinen huhu pitäjässä. Talosta taloon oli aamupäivällä uutinen kulkenut murtovarkaudesta ja murhasta sekä Jolsan Matin kummallisesta kiinni saamisesta; mutta nyt — iltapuoleen samaa päivää — tiedettiin kertoa, että Matti oli Koskelan Antilta päässyt karkuun. Neljä miestä oli tielle äkki-arvaamatta tölmännyt metsästä, repinyt Antin pahan-päiväisesti ja vapauttanut Matin.
"Sillä peijakkaalla oli liittolaisia", — sanottiin, — "mutta kyllä hän ei kauan ole vapaana!"
Niin sanottiin; mutta eipä arvelu näkynyt toteuvan. Päiviä kului, viikkoja kului, kuukausia kului. Jolsan Mattia vaan ei kuulunut. Hän oli kuin maailmasta kadonnut. Ja mikä vielä kummempi, Leena, hänen vaimonsa, oli myöskin kadonnut, ei vaan Karva-Annan töllistä, mutta myöskin koko seudusta. —
Rytilässä valtasi Wappo-rouva. Kapteeni oli lähtenyt merelle. Mutta pappilassa eli Heikki uutta onnellista elämää.