VII.
Kuolleita ja aaveita.
Kauppias Karlgrenin huonehessa näemme samana päivänä, jolloin haaksirikko tapahtui, molemmat lanko-miehet ja puotipojan Anteron.
Kauppias eli vielä. Hän oli sen verran toimessa, että hän taisi seurata kapteenin kertomusta. Siinä nyt kuultiin selitys toisellainen, kuin se, mikä oli kaupunkilaisille uskottu. Laiva oli täysin purjein laskettu Jolsan saarelle. Vauhti oli ollut semmoinen, että — aivan miten kapteeni oli kaupunkilaisille kertonut, laiva oli kohta halennut. Kun aalto sen sitten nosti ja jälle pieksi kallioon, niin hajosi se, ja töin tuskin oli väki ehtinyt veneisin, ennenkuin Konkordia-laiva jäänöksinä omasta itsestänsä tuhansissa kappaleissa ui vaahtoisilla laineilla. Vauhti oli ollut niin ankara, tuuli niin kiivas, ettei mitään laivassa jälellä olevaa lastia saatu pelastetuksi. Nimismies oli noudettu ja laillinen kertomus tapauksesta oli kyhätty paperille.
Kapteeni kertoi tämän tapauksen suurimmassa lyhykäisyydessä, aivan kuin olisi kaikki käynyt varsin luonnollisesti. Hän ei tapausta paljon ajatellutkaan. Toista oli hänellä mielessä, sillä hänkin näki selvään, että kauppias ei kauan enää eläisi. Antero oli kuunnellut kapteenin kertomusta, mutta hajamielisesti, sillä hänkin odotti vaan, milloin kauppiaan silmät ummistuisivat viime uneen, ja hän kummasteli suuresti, ettei se hetki jo ollut tullut. Hän kun nyt oli, ainakin ajaksi, päässyt toimista vapaaksi, mitkä koskivat laivaa, mietti siinä, mitä olisi hänen tehtävä, niin pian kuin olisi kauppias kuollut. Hän oli kahdella päällä tuosta. Kapteeni, näetsen, ei tiennyt kauppiaan testamentista mitään. Lääkäristä ei siinä kukaan puhunut mitään, ei kauppias itsekään, joka vaan mietti jonkun hetken kuluttua, "kun oli saanut vähän levähtää", nousta. "Paljon oli, näet, toimitettavana".
Kapteeni oli lopettanut kertomuksensa, ja siinä sitten mietittiin, mitä nyt olisi tehtävää. Papereita, rahaa — sinetillä varustetun pussin — pani kapteeni lankonsa kassa-arkkuun, neuvoen sillä välin, miten kaikessa hiljaisuudessa makasiiniin kätketyt tavarat olivat saatavat kellariin puodin alle.
"Onko sinulla mitään, jota voisin toimittaa, siinä tapauksessa, että tautisi rupeisi pitkälliseksi ja veisi sinulta ajatuksen voiman?" kysyi kapteeni Konrad sitten äkkiä, ja iski pienet tuijottavat silmänsä lankoon.
Kauppias ei vastannut tähän mitään. Hän seurasi silmäilyksillään miten kapteeni pisti hänen raha-arkkunsa avaimen lakkariinsa, tätä avainta, jota hän ei koskaan ollut uskonut kenellekään. Hän oli vastahakoisesti antanut sen nyt ensikerran toiselle, kun kapteeni pyysi raha-arkkuun panna tärkeitä arvopapereita.
"Avain, avain!" huusi hän ja sanomatonta tuskaa osoittivat hänen kasvonsa. Hän ei nyt uskonut lankoansa, ei ketään maailmassa, tuskin omaa itseänsäkään.
Kapteeni hymyili. Hän ymmärsi kauppiaan tuskaa. Hän pani avaimen riippumaan naulalle ihan lankonsa vuoteen viereen. Kauppias ei sanonut mitään enää, hänen silmänsä vaan tuijottivat avainta. Mutta kapteeni lisäsi:
"Arkussasi on nyt kaikki paperit, mitkä yhteisiä asioitamme koskevat. Minulla on paljon tekemistä, koeta nukkua kunnes palaan tulliherran tyköä".
Mutta kapteeni ei ollut ehtinyt puodista ulos, kun hirmuinen huuto sai hänet palaamaan. Kauppias oli oijentanut kätensä tarttuaksensa avaimeen. Sekö ruumiin ponnistus, äskeinenkö tuska vai mikä — — sai hänen ruumiilliset kipunsa, jotka koko päivän olivat olleet poikessa, taasen heräämään? Kun kapteeni palasi, näki hän lankonsa suin syöksyneenä vuoteelta alas. Antero oli ehtinyt nostaa häntä puoleksi ylös ja nyt asetettiin kapteenin avulla sairas jälle vuoteelle.
"Viha, ikuinen viha!" horisi hän, kun häntä nostettiin.
Ja kun hän vuoteesensa saatiin, oli hän — kuollut.
Mitä tarkoittivat hänen viimeiset sanansa? Sitä ei tiennyt silloin vielä kukaan muu kuin hän itse, mutta ne kuuluvat niin äärettömän kamalalta, että sekä kapteeni, että Antero siinä nyt seisoivat hirmustuneina.
Antero siitä ensinnä tointui. "Hän on kuollut!" sanoi hän hiljaan.
Kapteeni laski kätensä makaavan sydämelle. "Kuollut!" mumisi hän.
Sitten kääntyi hän Anteroon, loi häneen pitkän läpitunkevan silmäyksen, otti avaimen naulasta ja sanoi: "Minä en tunne teitä, mutta vainaja tässä luotti teihin; siis tahdon minäkin luottaa. Olkaa uskollinen, niin ette kauppaanne kadu. Laittakaa nyt, että kuollut saa mitä hän enää tarvitsee; minun aikani on tullut". —
Ja hän meni. —
"Noinko sitä kuollaan?" kysyi Antero kapteenin mentyä hiljaan itseltään.
Omituinen outo tunto, jonka laatua hän ei ymmärtänyt, sai hänet isoksi aikaa jäämään vainajan kamariin. Hän oli ensikerran nähnyt ihmisen kuolevan. Hän oli vielä nuori; ei siis kummaa, että hän heltyi. Hän muisti, mitä kaikkea hyvää vainaja oli hänelle tehnyt, ja asuipa tuossa omituisessa tunnossa jotakin, jota ehkä voitaisiin rakkaudeksi ja kaipioksi sanoa. —
Hänen ruumiinsa läpi kävi väristys. Kauppiaan kuolemassa puhjenneet silmät tuijottivat häntä, kun hän näihin katsoi. Hän muisti kerjäläisenä ollessaan kuulleensa, että ketä kuollut katsoo kuoltuaan, se häntä kuolemaan seuraisi. Tämä muisto väristytti häntä. Hän painoi hiljaan kuolleen silmät kiini. Myöskin muisti hän joskus ennen kuulleensa, että kuolleen rinnalle pannaan raamattu tai virsikirja. Hän silmäili ympärilleen. Mitään semmoista kirjaa ei huoneessa löytynyt, mutta pöydällä makasi asiakirjan tapainen kirja — ainoa kirjan-pitoon kuuluva, mitä kauppahuone Karlgrenin talossa löytyi. Sen avasi hän ja pani vainajan rinnalle.
Sitten läksi hän huoneesta.
Olipa se outoa! Puotiin kun hän tuli, nojautui hän tiskiä vastaan. Hän tunsi olevansa niin yksin maailmassa. Koko elämä näkyi hänestä niin kummalliselle. Hän seisoi siinä kauan, ja omaksi kummakseen heräsi hän surullisista ajatuksistansa siitä, että kuuma kyynel putosi hänen kädellensä.
Ostaja astui puotiin. Hän sai mitä hän pyysi. Mutta kohta hänen mentyään sulki Antero puodin.
Hän läksi ulos.
Sama pelko kuin eilenkin vallitsi vielä kaupunkilaisissa. Kauppiaan kuolema sitä vaan kiihdytti, sillä varmaahan oli, että kauppias oli koleraan kuollut. Ja sanoma tästä kuoleman-tapauksesta levisi pian. Anteron oli varsin vaikea saada jonkun ruumiille tekemään viimeistä tavallista palvelusta. Ihmiset väistyivät häntäkin; sillä hän tuli huonehesta, missä rutto oli käynyt.
Tuo tunne, mikä oli saanut Anteron viehkeäksi äsken, katosi vähitellen, ja hän rupesi nyt ajattelemaan omia asioitansa. Hän unohti nyt kuolleen ja meni neuvoa kysymään kaupungin viskaalilta. Mitä siinä sitten heidän välillään puhuttiin, emme varmaan tiedä; mutta seurauksena tästä käynnistä oli kumminkin se, että kun kapteeni myöhemmin illalla tuli kauppiaan taloon, oli raha-arkku ja kaikki vainajan omaisuus sinetillä varustettu. —
Mutta olipa kapteenille tänä iltana suotu vielä suurempi kumma. Antero oli, niinkuin jo sanoimme, turhaan etsinyt ruumiin pesiää. Hän ei tiennyt, mitä neuvoa tässä. Hän oli jo käynyt usiampain luona, jotka tavallisesti tätä tointa tekivät. Vanhan matammin, joka monta vuotta oli häntä ja kauppiasta passannut, oli hän lähettänyt samalle asialle. Mutta vanha matammi, kun sai huhulta kuulla, mihin tautiin isäntänsä sanottiin kuolleen, hirmustui niin ettei voinut mitään. Silloin toi sattumus vanhan mummon Anteron tielle ja hyvää palkkaa vastaan lupasi tämä tehdä mitä Antero pyysi. —
Viskaali ynnä kaks todistajaa tulivat kauppiaan huoneesen milt'ei samaan aikaan kuin eukko. Ja molempain toimi oli juuri loppumaisillaan, kun kapteeni vainajan taloon palasi.
Kapteenin oli vaikea ymmärtää, mitä tässä tapahtui, ja kun se hänelle ilmoitettiin, leimusipa merimiehen viha hänessä tuleen.
"Kenen käskystä ovat nämä sinetit tässä?" — huusi hän. "Luulisinpa, että minä olen nyt isäntä tässä talossa!"
Viskaali vastasi kohteliaasti, että sinetit olivat asetetut laillisuuden vuoksi; sillä kauppamies oli tehnyt testamentin, ja koska ei vielä ollut tiedossa mitä se testamentti sisälti, oli hänen, viskaalin, työnä ollut näin käyttäitä.
Viskaalin ja Anteron välillä oli tämä selitys kyhätty.
Kapteeni ei sanonut enää mitään, mutta hänen pienet silmänsä paloivat ja osoittivat hänen sisässänsä kuohuvaa vihaa. "Minä olen tässä lähin sukulainen ja ainoa perillinen, siis ei tule muitten sekaantua asioihin, mitkä eivät heille kuulu!" — huusi hän vihdoin.
"Testamentti on arvattavasti teidän tyttärenne eduksi" — sanoi eräs todistajista.
"Amandan!" Muuta ei kapteeni sanonut. Mutta tuli hänen silmässänsä asettui. Hän muisti kotoansa; sitä ei hän ollut vielä nähnyt. Kiirut oli vienyt hänet Jolsan saarelta, ei Rytilään, mutta suoraan kaupunkiin. Me tiedämme, että kapteeni ei rakastanut ketään muuta maailmassa kuin tytärtänsä. "Amandan!" — sanoi hän ääneensä; ja itsessänsä oli hän vakuutettu siitä, että lankonsa oli sisaren tytärtä muistanut.
"Teidän viime sanoistanne, herra kapteeni, päätin minä viskaalille ilmoittaa kauppiaan kuoleman" — sanoi Antero kainosti. — "Te ette tunne minua; siis varjettakseni itseäni epäluulosta … niin…"
Kapteeni oli leppynyt. Mitä oli tapahtunut, oli ihan aivan paikallansa.
Hän loi silmänsä Anteroon. "Sinä olet hyvä poika; jopa ymmärrän
Karlgrenin rajatonta luottamusta sinuun" — sanoi hän.
"Kenen hallussa on testamentti?" kysyi hän sitten.
"Luullakseni antoi kauppias-vainaja sen maistraattiin, mutta en varmaan tiedä — —", vastasi Antero.
Tämä keskustelu kapteenin, viskaalin ja Anteron välillä oli tapahtunut puodissa. Ei ollut kukaan muistanut vainajaa. — Antero oli juuri saanut viime sanansa sanotuksi, kun pakiseva ääni kuului kamarista, missä kuollut lepäsi.
Kaikki puodissa olevat hiljeentyivät. Kapteeni silmäili kysyväisesti
Anteroa.
"Siellä on vanha eukko, joka pesee ruumista" — vastasi tämä hiljaan. —
"Tuon verta vaan! hyi sen sanon, se ei maksa vaivaa! Ja imelää kuin hiiva joulujen olvitynnyrin pohjalla. Oi, onpa aikaa siitä kun viimeksi kuiva kurkkuni sai viinaa maistaa"…
Näin pakisi vanha eukko vainajan kamarissa.
Kapteeni vaaleni, sen verran kuin merimiehen ruskeat kasvot saattoivat vaaleta. Hän tunsi äänen. "Joko nyt helvetti on saaliinsa päästänyt", mumisi hän. — Mutta ääneensä sanoi hän:
"Minulla ei siis ole tässä enää nyt mitään tehtävää. Perheeni kaipaa minua. Toivon että herra viskaali minulle ilmoittaa, milloinka testamentti avataan".
"Se riippuu teistä" — vastasi viskaali. —
Kapteeni Kornman sanoi kiiruusti jäähyväisensä ja oli juuri ehtinyt vetäytyä ulos pihalle, kun eukko avasi oven konttorista puotiin. — Hän oli juovuksissa. Viinipullon, mistä Antero oli eilen tarjonnut lasillisen kauppiaalle, oli hän löytänyt ja yhdellä hengenvedolla oli eukko pullon sisällön suuhunsa särpinyt.
Kapteeni ei ollut ainoa, joka eukon tunsi. Tuskin oli eukko ehtinyt puotiin kurkistaa, niin jo huusi viskaali:
"Vai on Jolsan Matin Leena vielä elossa! Mistäs muori tulee ja missä on mies, Matti?
"Matti! Mattia ne kaikki kysyy! Matti. Se sika mässäsi niin kauan kuin raha piisasi ja minä sain tuskin märkääkään. Mattiko; missäkö hän on? — — Hakekaa merestä. Sinne minä peijakkaan työnsin… Lekkeri viinaa veneessä, eikä antanut vanhalle mummolle pisaraakaan".
"Ollee ehkä parasta, herra Antero, että hankitte toisen nyt Leenan sijaan" — sanoi viskaali, kääntyen puotipoikaan. "Tämä otus tässä on minun korjattava".
Ei siinä auttanut Leena paran huudot ja kiroukset. Hänen täytyi seurata viskaalia.
Tällaikaa, kun tämä tapahtui, oli kapteeni hakenut kestikievarista hevoisen ja kiiruummasti kuin koskaan ennen ajoi hän nyt Rytilään. Eukon ilmestyminen oli syvästi koskenut häneen. Kauppias Karlgren oli hänen kysymyksiinsä Jolsan Matista ja Leenasta ilmoittanut, että ne olivat kadonneet, jottei kukaan niistä tiennyt… Ja nyt, ihan samassa kun kapteeni ehti laskea jalkansa maalle, ilmaantuivat ne taasen! Tuo seikka hämmästytti kapteenia; sepä peloittikin häntä.
VIII.
Isä on kumminkin isä.
Samaten kuin muutamia vuosia takaperin, istui nyt kapteeni Kornman, ajaessansa kotiin, syvissä mietteissä rattaillansa. Hänellä oli, enemmän kuin silloin, nyt syitä miettimisiin. Leenan ilmestys oli ollut niin äkki-pikainen. Kapteeni oli lähtenyt, ennenkuin oli ehtinyt päättää, mitenkä hänen tulisi nyt oikeen käyttäidä. Hän katuikin jo pikaista lähtöään. Ennen aina oli hän, kun vaara uhkasi, sitä jyrkästi silmään katsonut; mutta nyt pakeni hän sitä. Missä olivat Matti ja Leena olleet tähän saakka, elikö Matti vielä? — Kysymyksiä, jotka, kun ei kapteeni niihin vastauksia saanut, tekivät hänen yhä levottomammaksi.
Aamu-aurinko valaisi seudun, kun hän Rytilän pihalle tuli. Kaikki nukkuivat vielä. Ei! Yksinäinen neiti kulki polkua ylös järveltä päin. Kapteeni seisahtui tätä ilmiötä katsomaan. Neiti lauloi surullisen viehkeätä laulua. Kapteeni kuunteli. Kuka oli tämä pitkä, soikea neiti, joka ruusukukka hivuksissansa aamupuvussa siinä kulki?
Neiti ei kapteenia huomannut. Hän jatkoi vaan lauluansa. Sen laulun tunsi kapteeni. Toinenkin nainen oli tätä samaa laulua laulanut — mutta siitä oli kauan, niin kauan. Miten olikaan, heräsivät kapteenin muistot ja hän tunsi jotakin rinnassansa, jota hän ei ollut tuntenut nuoruutensa päivistä saakka. Hän oli kerta maailmassa rakastanut; mutta se, jota hän rakasti, ei hänen rakkaudellensa rakkaudella vastannut. Elävästi muisti nyt kapteeni näitä aikoja ja hän, kuta kauemmin laulua kuuli, takertui sitä enemmän kuluneiden aikojen lumouksiin, jotta hän vihdoin luuli näkevänsä edessänsä sen, jonka rakkaus hänestä olisi voinut tehdä hyvän ihmisen, mutta joka hänestä, kun hän hänen hylkäsi, sai syyllisen — — kaikkiin rikoksiin syyllisen.
Kauan seisoi kapteeni siinä neiden laulua kuunnellen. Vihdoin taukosi laulu, mutta lumouksestaan syyllinen ei herännyt. Neiti oli istunut ruohokentälle. Kapteeni lähestyi häntä hiljaan, niin hiljaan, kuin olisi hän pelännyt, että vähäisinkin tuulen löyhkä olisi saanut ilmiön katoomaan.
Muudan askele vielä ja hän seisoi neiden vieressä.
Lintu lauloi puistossa. Neiti avasi silmänsä ja näki oudon miehen ihan vieressänsä. Hän hämmästyi, hän hypähti ylös; mutta samalla tunsi hän isänsä.
"Isä!" huusi hän ja riensi hänen luo.
Lumous katosi. Kapteeni tunsi tyttärensä; ja tunteet hänessä muuttuivat. Niihin tunteisin, mitkä hänessä vallitsivat, kun hän neiden laulua kuuli, niihin oli sekaantua pisteitä. Haava, minkä huomio, että nuoruutensa rakastettu ei häntä rakastanut, vaan hänen vihattua veljeänsä, ei ollut koskaan mennyt pohjasta umpeen. Se kihelmöitsi aina, kun hän sitä muisti; se oli kihelmöinnyt nytkin, vaikka lumous oli kipua voittanut. Isällinen tunto sitä vastaan nyt, — se oli puhdas ja — tuossa nyt aamu-auringon rusotessa, kun kapteeni mainitsi Amandan nimeä ja neitiä syliinsä sulki, kuka olisi tässä hellässä isässä voinut tuntea miehen, jolla ei pyhää ollut maailmassa, muu kuin se, jota hän nyt syleili.
Hetkisen tunteisin katosivat muistot kaikesta siitä, mitä kapteenilla nyt oli huolenaan. Hän katseli tytärtänsä kauan ja ihastuen ja tämä ihastuksensa puhkesi vihdoin sanoihin:
"Kuinka oletkin kasvanut suureksi ja kauniiksi!"
Ja tytär katseli suurilla silmillään isäänsä ja sanoi: "Ja te isä, kuinka olette vanhentuneet!"
Mutta tätä herttaista hetkeä ei kauan kestänyt. Isän äkki-pikainen ilmestyminen varhaisena aamu-tuntina oli saanut Amandan unohtamaan haaveitansa. Hän näki isässänsä isän ja niin kauan kuin hän ei muuta muistanut, antausi hän ilolle; mutta hän muisti jälle pian asemansa, ja samalla kun hän tämän muisti, niin kuvasi hänelle hänen kuvituksensa hetkeä, jolloin hänen setänsä kuoli ja hänen serkkunsa katosi. Hänen mieleensä muistui vanhan Eevan sanat pappilassa ja lumous, minkä isän ilmestyminen herätti, katosi.
"Isä!" — kysyi hän äkkiä, mutta hiljaan, — "isä, missä on minun serkkuni, Kaarle-setä vainajani poika?"
Tämä kysymys, jota ei kapteeni ollut tiennyt vähäistäkään aavistaa, vaikutti hänessä kummallisesti. Kaikki rikokset maailmassa eivät yhteensä voineet niin rynnätä kapteenin omalle tunnolle, kuin tämä pieni kysymys. Hänen kätensä vaipuivat alas, hänen sydämensä tykytti, jotta se oli puhjeta. Tytär silmäsi isäänsä läpitunkeevilla silmillä. Aisti sanoi hänelle, että hän oli arkaan kohtaan isän sydämessä sattunut; hän huomasi tämän vielä selvemmästi, kun isä kysyi:
"Mistä sinulla on se kysymys, Amanda?"
Tässä isän vastakysymyksessä ei ollut mitään kummaa, kumminkin luuli
Amanda siitä saaneensa hyvän vastauksen.
"Siitä", vastasi tytär, "että serkkuni Kaarle elää!"
Oliko tytär aiottu serkkunsa kostajaksi? Oman tyttärensä kauttako kapteeni oli rangaistava rikoksistaan? Siltäpä näytti. Semmoista tuskallista tunnetta kuin se, minkä nämä Amandan sanat saivat aikaan kapteenissa, ei ollut hän koskaan ennen tuntenut. Noissa sanoissa: "Kaarle elää" — oli rangaistus; mutta rangaistuksen kärki se se salausi siinä, että nämä sanat olivat hänen oman tyttärensä. Hän ei vastannut mitään, ei voinut vastata. Seisoa rikoksen alaisena oman lapsensa edessä — — sepä oli jotakin, josta hän, kapteeni tähän saakka ollut tiennyt, miltä se tuntui. Nyt tunsi hän sen ja olipa hänestä samalla kuin olisi hänen elämänsä maailmassa turha ollut. Kaikki hänen aikeensa, hänen rakennuksensa, missä kosto ja ahneus oli ollut rakennus-mestari, rikokset ja riettaudet rakennuksen keinot — ne mullistuivat nyt, kun rakennus juuri oli valmistumaisillaan.
"Lapsi, lapsi!" sanoi hän hiljaan, "kuka on sinulle sanonut, että
Kaarlo elää?"
"Te itse!" huusi Amanda, joka nyt oli elävästi vakuutettu siitä, että Eeva oli totta puhunut. "Te itse! oi Jumala! minun isäni on — murhaaja!"
Kapteeni oli rikoksissa harmaantunut. Hänen omantuntonsa ympäri oli kovettumistaan kovettunut jää; nyt oli tähän paksuun jäähän reikä sattunut, ja siitä reijästä oli viha ja veri päässyt painamaan tuota vähää, mikä kapteenissa enää omantunnon tapaista oli. Mutta Amandan viime sana "murhaaja!" se tukki reijän. Ainoan kerran elämässään oli kapteeni antaunut nauttimaan isän iloa, olemattansa varallansa. Isän rakkaus, isän hellyys oli hetkeksi voittanut ja — tässä palkkansa! Niinkuin vihuri ja tuulimyrsky ajaa mereltä kauniin sään pakoon, niin ajoi Amandan sana "murhaaja!" isän sydämestä pakoon äskeisen hellyyden. Se sana oli vihuri, joka äärettömät laineet nosti kapteenin sydämessä, mutta samalla sai hänet jälle mieheksi, joka pelotta ohjaa alustansa. Ovi sydämeen, joka oli ravolla jo ollut, sulkeusi jälle, kun tunnustus oli tästä ovesta juuri astumaisillaan ulos ja katumus astumaisillaan sisään.
"Hullu lapsi!" lausui hän — "kuka on sinuun istuttanut tuon sadun, jonka minä luulin jo aikojen kuluessa kadonneeksi?" — Mutta juohtuipa nyt ajatus kapteenin mieleen, joka laukasi leimauksen, äärettömän vihan leimauksen hänen silmistänsä. "Haa! provasti!" huusi hän ja sanomaton katkeruus tiputti polttavaa vihaa hänen isällisille tunteilleen.
Provasti! Häntäkö tuli siis kapteenin kiittää siitä, että hän oli kadottanut sen ainoan olennon rakkauden, joka lämmitti häntä. — Niin luuli kapteeni, mutta vihassansa tunsi hän että isä on kumminkin isä. Hän vihasi provastia samassa määrässä kuin hän rakasti Amandaa.
IX.
Vehkeitä
"Konkordia on mennyt haaksi-rikkoon, ei ole niin mitään saatu pelastetuksi", oli uutinen, joka suusta suuhun kulki. Kauppias Karlgrenin kuolema herätti huomiota kaupungissa, mutta haaksi-rikko yltä ympäri kaupunkia, seutua loitommalla. Mutta kuka huhut huuhtoo, viestit viruttaa? Mitä oli totta, mitä valetta niissä huhuissa, jotka nyt haaksi-rikosta alkoivat levetä? Kuka oli ne pannut kulkemaan?
Ei aikaakaan, näet, niin ruvettiin puhumaan että haaksi-rikkoon oli syynä kapteeni Kornman itse, että laivan levätessä satamassa siitä oli korjattu varkain talteen suuri ja kallis tavarasto.
Ja tämä puhe levisi levenemistään. Antero nauroi salaa tälle huhulle. Häntä ei tiennyt kukaan syyttää. Kapteeni yksin oli jutun sankari. Kapteenikin nauroi jutulle ja ajatteli sen kyllä joutuvan aikaa voittain unohduksiin, niinkuin toisetkin jutut ja huhut hänestä olivat joutuneet. Mutta jutut eivät hiljentyneet; päin vastoin näkyivät ne yhä kasvavan ja ne saivat uuden vauhdin, kun tulliherra niihin tarttui. Kaikkialla syytettiin häntä huolimattomuudesta hänen virassaan ja tämä kanne vaikutti, että tulliherran täytyi pakosta ryhtyä syynäämään kauppias Karlgren vainaan tavarastoa sekä samalla kirjoittamaan puolustus-kirje tulli-hallitukselle. Miten asiaa ajettiinkin, niin lähetti tulli-hallitus äkki-arvaamatta kaksi virkamiehistään tapauksesta likempää ja tarkempaa selkoa ottamaan. Tähän lienee ollut syynä etenni se, että yhtiö, jossa Konkordia oli vakuutettu, ei ensinkään suostunut maksamaan vakuutussummaa, ennenkuin oli haaksi-rikon todellinen laita saatu selville.
Näistä vehkeistä ei kapteeni tiennyt tahi ei ainakaan ollut tietävinään. Hänellä oli toista nyt ajateltavaa. Siitä aamusta saakka, jona hän tyttärensä suusta kuuli sanan: murhaaja, ei hänelle enää mitään oikeen onnistunut. Hän oli, kun näki, mitenkä tytär vastasi hänen isälliselle rakkaudelleen, vetäynyt takaisin omaan itseensä, niinkuin mato kuoreensa. Ulkonäöltään oli kapteeni sama kuin ennenkin, mutta levottomuus oli päässyt häneen. Hän ei voinut ymmärtää, mistä Amanda oli ottanut sanat; Kaarlo elää. Hän tunsi, että mustia pilviä vetäysi kokoon, mitkä leimauksellaan häntä uhkasivat; mutta vaikka hän itsessänsä provastia syytti, eipä hän oikeen ymmärtänyt, mistä päin nämä pilvet uhkasivat, sillä vaikka kuinkakin hän kuunteli päivän pakinaa, ei hän sanaakaan kuullut puhuttaman tapauksesta pari kymmentä vuotta takaperin. Hänelle oli arvoitus, mistä Amanda oli saanut aavistuksia siitä.
Tämä teki kapteenin levottomaksi, mutta tapahtuipa samassa seikka, joka vielä kovemmin häneen koski ja josta kapteeni luuli vielä selvemmin huomaavansa, että hänellä oli vihamies, joka vastusti häntä salaa, näkymättömänä. Kapteenilla oli kotiinsa palattua paljon tekemistä, mutta näistä tehtävistään kiiruhti hän jo kolmantena päivänä kaupunkiin ottamaan haltuunsa lanko-vainaansa tavarat. Siellä kuuli hän silloin huhun haaksirikosta, ja sille huhulle nauroi hän. Mutta kun hän kiiruhti kauppias-vainaan testamentin avaamista ja sen avatuksi saikin, mutta siitä näki, että kaikki, mitä kauppiaalla oli, oli — Anteron, — niin tuntuipa silloin kapteenista kuin olisi laivan kansi, jonka päällä hän seisoi, vajounut. Hän luuli nyt näkevänsä Anterossa salaisen vihamiehensä. Hän oli lyöty omilla aseillaan.
Kuvata silmän-räpäystä, joka seurasi sitä, jona vainajan testamentti oli luettu, on vaikea. Syynä kapteenin naimiseen oli etukynnessä ollut hänen ahneutensa. Kauppiaan hän jo aikoja takaperin tiesi rikkaaksi mieheksi. Mutta tämä mies kitui hirmuista tautia — ruumiinmatoa vatsassa. Hänen pikaiseen kuolemaansa nojautuivat kapteenin perintö-toiveet, kun hän nai kauppiaan sisaren. Vaan hänen toivonsa kauppiaan pikaisesta kuolemasta joutuivat häpeään. Oliko kauppiaalla todellakin tuo tauti? — Niin oli kaupungin lääkäri kapteenille vakuuttanut. Mutta eihän kauppias koskaan kysynyt lääkäriä? Miten olikaan — kauppias eli… Ja kun hän myöskin kuoli, ja kapteeni viimeinkin luuli pääsevänsä toiveittensa perille, niin — — ilmestyi toinen perillinen, joka lain nojassa vei kaiken sen, minkä kapteeni jo piti omanansa.
Turhaan pani kapteeni vastaan testamentin laillisuutta. Mutta sen laillisuudesta ei ollut mitään laiminlyöty. Todistajatkin elivät vielä. Hän ei voittanut muuta kuin varmuutta siitä, että kuoppaan, minkä hän toiselle oli kaivanut, oli hän itse langennut.
Tämä tapaus sai kapteenin raivoon, ja tässä raivossaan uskalsi hän, mitä hän tähän saakka aina oli välttänyt — pitää aika saarnan rouvalleen. Minkä tähden oli rouva aina osoittanut kylmyyttä veljeänsä kohtaan? Siitä nyt seuraus, että kauppias oli antanut tavaransa toiselle! Wappo rouva, jota uutinen testamentistä harmitti ja vihoitti yhtä suuressa mitassa kuin kapteenia, koki puolustaa itseänsä. Hän puhui käynnistään veljensä luona, kun huhu tiesi testamentistä puhua, ja miten silloin veljensä oli väittänyt semmoista testamenttia valheeksi. Mutta kapteeni ei huolinut näistä puollustuksista ja Wappokin sai nyt tuta kapteenin oikeaa luonnetta. —
Amanda oli ainoa, jossa tämä uutinen ei vaikuttanut mitään. Hän eli haaveissaan ja isän täytyi "onnettomuuksiensa" päätteeksi nähdä, että oma lapsensa häntä väisti. Mitä nämä kaikki vaikuttivat miehessä semmoisessa kuin kapteeni, joka turhaan haki keinoja, millä saisi testamentin kumotuksi, millä voittaisi tyttärensä rakkauden — on mahdotointa sanoa. Viha, harmi ja tuo levottomuus, josta vasta puhuimme, saivat hänen hivuksensa harmaantumaan. Mutta mitä oli sillä voitettu? Ei muuta kuin että hänestä katosi paljon siitä, joka tähän saakka oli tehnyt hänet pelättäväksi.
Niin oli muutamia viikkoja kulunut. Amanda, joka ei enää saanut käydä pappilassa eikä edes kuullakaan mitään sieltä, kuihtui kuten kukka, joka päivää kaipaa. Hän oli niin muuttunut, että Wappo rouvakin ihmetteli, mikä tyttöön oli mennyt. Amanda ei puhunut mitään; hän vaan pyysi ollakseen yksinäisyydessä.
Silloin sai kapteeni tietoa tullimiesten tulosta; saipa myös tietää, että hänenkin tavarastonsa oli syynättävä. Vaara uhkasi, mutta juuri vaara antoi kapteenille takasin hänen miehuutensa. Hän läksi kaupunkiin, kohta kuin kuuli tullimiesten tulosta ja näiden kummaksi käski hän heidät kohta tulemaan Rytilään, "sillä" — sanoi kapteeni — "pitkin paiviäni on minun rehellistä nimeäni loukattu; minä pyytäisin, että mitä pikemmin nimestäni poistettaisiin se häpy, jolla sitä on koetettu nytkin so'aista".
Samana päivänä oli kapteeni kirjoittanut kirjeen Anterolle ja varoittanut häntä tullimiesten tulosta. Se kirje oli maksanut ääretöntä vaivaa kapteenille. Varoittaa sitä, jonka hän toivoi sisimpään helvettiin! Mutta hänen täytyi. Antero voisi tavaransa kadottaa, mutta rikos se yhä liittyisi kauppias-vainajaan ja kapteeniin, jos mitään löydettäisiin. Samassa kirjeessä pyysi kapteeni Anteron seuraavana päivänä käymään kestissä Rytilässä. — "Teitä ehkä siellä tarvittaisiin!"
Antero nauroi kun sai kirjeen. "Kyllä kait kettu luolaansa pojat jättää, kun koirat sisään samoovat", mumisi hän. — Asia oli, että suurin osa tullaamattomista tavaroista oli paremmassa tallessa kuin ranta-makasiinissa.
Samana päivänä vähää ennen kapteenin lähtöä kaupunkiin oli hänen ja hänen rouvansa välillä ollut pitkä keskustelu. Kun se oli päättynyt, se keskustelu, nauroi kapteeni ilkeästi. Rouvan kasvot olivat kylmät kuin ainakin. Tulevia vieraitansa varten rupesi hän kohta siivoomaan salia yli-kerrassa. Kapteenilla oli vielä lyhyt keskustelu — erään haaksirikkoon menneen laivansa merimiehen kanssa.
Että kaikissa näissä vehkeissä oli jotakin salattuna, se oli varmaa.
Rouvan sanat, kun oli kapteeni lähtenyt kaupunkiin, osoittivat sitä.
Ylikerran salia siivotessaan mumisi hän: "kirottu puotipoika, sen saat
sinä kohta maksaa!"
X.
Päivä alkaa koittaa.
Pappilassa elettiin hiljaista elämää. Tosin oli Liinalla usein ikävä ystäväänsä Amandaa; mutta mitä auttoi ikävyys? Kapteeni oli tullut kotiin, eikä Liina enää toivonut saavansa nähdä ystäväänsä pappilassa. Hän oli hänelle kahdesti kirjoittanut, mutta Amanda ei ollut vastannut. Liina mietti usein syytä tähän, ja hän arvasi oikeen, kun arvasi että kapteeni oli hänen kirjeestänsä saanut vihiä ja kieltänyt Amandaa vastaamasta. Kaipasivat muutkin pappilassa Amandaa aina väliin, sillä Amanda oli elävällä kuvituksellaan huvittanut kaikki. Mutta löytyi pappilassa toki yksi, joka iloitsi siitä, ettei Amandaa siellä näkynyt. Tämä ainoa oli Heikki. Hän sai nyt oleskella Liinan likisyydessä, sai nauttia Liinan ystävällisyyttä — ja muuta ei Heikki parka tahtonut.
Toki muuta. Eräs piioista oli kerran pilan päältä Heikin kuullen puhunut Liinan häistä. Tuo puhe oli vaan leikkipuhe, sillä Liinalla ei kosijaa ollut — ainakaan tiettyä. Mutta kumminkin oli tämä puhe käynyt omituisella tavalla Heikkiin. Se ilmaisi hänelle, kuinka rakas Liina hänelle oli; se sai hänen tunteensa selviämään hänelle itsellensä. Hän tunsi, että jos Liina naitaisiin, niin olisi hän, Heikki, elämänsä loppuun saakka onneton. Heikki parka alkoi jo ymmärtää, että hän Liinaa rakasti. Mutta Heikki ei huolinut ajatella tulevaisuutta. Hän eli päiväkseen ja oli onnellinen, kun sai olla Liinan likisyydessä ja nähdä, että Liina hänelle oli ystävällinen.
Huhu, joka kävi kapteenin haaksi-rikosta, ei ollut mikään salaisuus pappilassa, mutta siitä ei paljon puhuttu. Provasti oli kerran kumminkin, kun rouva Renner siitä rupesi puhumaan, niinkuin itsekseen sanonut: "Kumma kuinka kauan pahuus saa riemuta", ja lause todisti, että provastilla oli kapteeni muistossa.
Aina siitä päivästä saakka, jona vanha Eeva ilmestyi pappilaan, missä hän yhä edelleen asui, oli provasti ruvennut kaikessa hiljaisuudessa tiedustelemaan asioita — noita vanhoja, mitkä jo makasivat vuosien takana salassa. Usein ajatteli hän mitä Eeva oli kertonut. Pari kertaa oli hän puhunut siitä Eevan kanssa. Mutta kaikki hänen tiedustelemisensa, hänen mietteensä eivät vieneet Heikin asiaa rahtuakaan edemmäksi. Kapteenin syyllisyydestä oli provasti itsessänsä varma; mutta eipä niin varsin siitä, että Heikki olisi hänen ystävänsä Kaarle Kornmanin poika. Miten provasti asiaa mietti, huomasi hän mahdottomaksi nostaa kannetta kapteenia vastaan, kun ei hänellä ollut muuta esiin tuoda kuin vanhan Eevan todistusta, — ämmän, joka oli ollut pitkiä aikoja mielen viassa. Ja provasti, kun hän tähän päätökseen tuli, huokasi syvään.
Niin olivat asiat pappilassa, kun eräänä aamu-päivänä — samana, jona kapteeni oli lähtenyt kaupunkiin — provasti miltei yksin ajoin sai kaksi kirjettä, mitkä molemmat saattoivat häntä suuresti kummastumaan. Ensimäinen oli kapteeni Kornmanilta. Se sisälsi pyynnön, että provasti tahtoisi viettää tämän päivän iltaa Rytilässä. Tämä pyyntö kummastutti provastia suuresti, mutta vielä enemmän toisen kirjeen sisältö, joka kuului:
"Herra provasti! Joku aika takaperin otettiin löysä ihminen Leena, tunnetun merimiehen Matti Jolsan vaimo kiini syytöksistä, joita hän teki itseänsä vastaan. Hänen miehensä katoominen ja Kaarle Kontion murha, mistä molemmista tapauksista mainitulla vaimolla näkyy olevan tieto, sai aikaan, että hän nyt istuu Korsholman vanki-laitoksessa. Hän ei näy kärsivän vankeutta, ainakin ovat hänen voimansa päivä päivältä yhä enemmän kadonneet. Ensimältä sairasti hän varsin huonona useita päiviä. Vaimo näkyy olevan erinomaisen ahnas viinalle. Tämä on, niinkuin tiedätte, vanki-laitoksessa kovasti kielletty. Ihmeellistä on siis mitenkä ja millä lailla sanottu Leena kumminkin onnistui viime maanantaina saamaan herkkujuomaansa. Viinassa kun oli, tunnusti hän asioita, jotka uudelleen virittävät eloon jo aikoja takaperin sammunutta huhua Rytilän entisen isännän nuoren pojan kuolemasta. Kun tässä juopuneen kertomuksessa näkyy olevan joku todellinen perustus, pyydän nöyrimmästi minä virkani ja oman itseni puolesta, että ilmoittaisitte minulle, mitä teillä on patroni Kaarle Kornmanin pojan katoomisesta tiedossa, sekä mainitun vaimon puolesta, että te tahtoisitte, jos teidän aikanne sitä sallii, tulla hänen luoksensa. Hän ei enää, humalastansa kun selkeni, tahdo mitään vastata kysymyksiin, joita on tehty niitten viittausten nojassa, mitkä hän humalapäisenä lausui; mutta hän on hartahasti pyytänyt minua rukoilemaan teitä tulemaan hänen luoksensa. Siinä toivossa, että jos mahdollisesti teidän sopii täyttää hänen ja minun nöyrää pyyntöäni, odotan minä pikaista vastausta. — — — —
"P. S. Että asia on salassa pidettävä vastaiseksi, te varmaankin ymmärrätte."
Provasti oli tuskin ehtinyt lukea tätä kirjettä loppuun, ennenkuin syvä huokaus puhkesi hänen rinnastaan. Tämä kirje oli valoisa tähti, joka hämärässä yössä ennusti päivää.
Provasti istuiksen ja vaipui syviin mietteisin. Hän unohti, että hän ensimäiselle kirjeelle oli vastannut lupauksella tulla Rytilään. Hän unohti itse Heikinkin asiaa, niin kummastutti häntä Jolsan Leenan ilmestyminen. Hänen mieleensä juohtui nyt ajatus, asia, jota hän ei tähän saakka ollut muistanut. Mistä sai ja millä rahoilla osti Jolsan Matti Koivikon maan, kohta sen jälkeen kun oli pieni Kaarle kadonnut? — Ja tätä kysymystä seurasi nyt toisia kysymyksiä, mitkä siitä riippuivat. Nämä kysymykset nyt varmaankin kohta saisivat vastauksensa. Provasti kun tätä tässä mietti, oli päässyt totuutta likemmäksi kuin itse aavistikaan.
Jos olisi asia ollut hänelle ihan vieras, ei olisi hän kauan miettinyt, mitä hänen tulisi tälläisen kirjeen johdosta tehdä, — saatikka sitten nyt, kun asia koski häntä niin liki. Hän astui tyynenä omaistensa luo ja ilmoitti heille, että hänen tulisi kohta lähteä Waasaan. Heikki voisi häntä seurata sinne.
Vaikka kuinkakin provasti koetti tyynyyttä osoittaa ja puhua pienistä yksityisistä asioista, huomasi rouva Renner, että jotakin ei aivan jokapäiväistä oli tapahtunut. Hän ei kysynyt mitään. Hän tunsi veljensä. Mutta vaikeampi oli tyydyttää Eevaa. Tämä ei millään olisi suostunut Heikin lähtöön, ellei provasti kahden kesken olisi häntä vakuuttanut siitä, että Heikki kohta oli perivä isänsä kartanon. "Mutta se riippuu siitä, että sinä olet vaiti", lopetti provasti.
Eeva itki ilon kyyneleitä. Provastin ei tarvinnut kuulla eukon vakuutuksia hänen vaiti-olemisestaan.
Oli aikoja kulunut siitä kuin provasti viimeksi oli kulussa kadonnutta lasta varten. Ajat eivät olleet suuresti muuttuneet siitä, mutta kumminkin kuinka toisin nyt! Silloin ei ollut pienintäkään alkua tiedossa, mistä hakemista alkaa; nyt oli ainakin alkua, nyt monien vuosien kuluttua. Provasti kävi vielä muistissaan kaikki asiat. Hän muisti, miten hän oli itkenyt pientä poikaa, kun Sorvarin muori hänen ruumiinsa merestä löysi, ja sitten muisti hän mitä hän tähän saakka oli unohtanut; hän muisti miten hän pienen ruumiin kaulasta oli irroittanut medaljongin, joka sisälsi patroni Kaarle Kornmanin vaimon kuvan. Tämä muisto hämmästytti häntä. Jos pieni Kaarle todellakin oli elossa, miten olisi löydetty ruumis voinut olla puettuna hänen vaatteisinsa? Provasti, kun tätä mietti, ei tiennyt mitä ajatella. Mutta nämä mietteet saivat aikaan, että hän kiiruhti kulkuansa.
XI.
Iltahuvit Rytilässä.
Sillaikaa kun provasti kiiruhtaa vanhan juoppo-ämmän luo Waasaan, ollaan erinomaisessa puuhassa Rytilässä. Vieraita ei suuressa kartanossa ollut kukaan nähnyt nykyisen omistajan aikana, vieraita, oikeen kutsutuita! Koko talon väki oli miltei pyörällä tästä uutisesta. Itse Amandakin katseli kummastellen äitiänsä ja palkollisia, jotka kaikki olivat erinomaisessa hommassa; mutta kun hän oli aikansa tätä katsellut, vetäysi hän yksinäisyyteen — puistoon meren rannalle. Siellä sai hän yksinäisyydessä haaveilla.
Näin oli alituisessa hommassa päivä kulunut. Vieraat voisivat tulla milloin tahansa. Sali ylikerrassa oli siivottu. Keskellä lattiaa seisoi pöytä juhla-ateriaa varten. Rouva Kornman kulki huoneesta huoneesen. Hän näytti jotenkin levottomalta. Se ei juuri aivan kumma ollut; ensimäiset suurimmat pidothan olivat tänään pidettävät Rytilässä. Mutta se oli kyökkipiian mielestä kumma, että varsin vähän pidettiin huolta ruoan laittamisesta. Viiniä löytyi mitä parhaimpia, joita kapteeni oli ulkomailta tuonut; niistä siis ei huolta. Mutta kuuluuhan pitoihin, semminkin semmoisiin, joissa vieraat jäävät taloon seuraavaksi päiväksi, myöskin ruoka. Ruokaa tosin laitettiin, mutta ei ensinkään juuri vieraita varten. Tuota ihmetteli kyökkipiika ja pian muutkin piiat; mutta eipä uskaltanut kukaan puhua siitä rouvalle. Myöskin ihmettelivät he minkä tähden rouva lateli pöydälle ylikerrassa Kiinan porsliini-astioita, joiden tyhjyyttä somat kannet peittivät. — Että kumminkin rouvan aikomus oli syöttää vieraitaan luulivat piiat huomaavansa siitä, että rouva leipää leikkasi ja että voita ynnä muuta pantiin pöydälle valmiiksi.
Palkollisilla on aina silmät auki, kun jotakin, mikä ei ole jokapäiväistä, tapahtuu heidän isäntäväkensä perheessä. Niinpä tiesivät trengit pakista, että kolme merimiestä iltapuoleen päivää oli tullut Rytilään, ja trengeistä oli kumma, ettei kukaan ollut nähnyt niiden lähtevän pois hovista. Tuota kumminkaan ei ihmetelty, sillä olivathan merimiehet voineet lähteä kenenkään huomaamatta.
Kello oli likimäärin 8 kun vihdoin odotetut vieraat tulivat. Kapteeni saattoi suurimmalla kunnioituksella alikerran saliin K——n kaupungin tulliherran sekä Helsingistä tulleet tullimiehet ja Anteron. Nämä esitti hän rouvalleen: "Tänään, huomenna, milloin vaan tulliherroille sopivaksi näkyy, on minun huoneeni teidän syynättävänne" — sanoi hän. "Minä toivon, että siten kaikki puheet hiljentyvät".
Tulliherrat vastasivat kohteliaasti; eikä nyt näkynyt mitään, josta olisi voitu arvata, mitä varten he olivat kulussa. Kapteeni kysyi provastia, ja kun sai tietää, että virka-toimi oli estänyt häntä tulemasta, rypisteli hän vähän otsaansa, samassa kun valitti hänen poissa-oloaan, semminkin kuin pitäjässä ei muita herras-miehiä löytynyt.
Vieraita pidettiin varsin hyvästi. Rouvakin kohteli Anteroa miten ainakin. Antero kyllä ymmärsi, ettei tämä makeus sanoja syvemmälle ulottunut; mutta kumminkin oli hän ihastunut, sillä enskerran eläessään oli hän nyt herra ja herrain vertoinen. Amandan täytyi vastoin omaa tahtoansa käydä isänsä vieraita tervehtimässä ja Antero huomasi, kun kapteenin tyttären näki, että Amanda oli kaunis. Hän katsoi häntä silmillä, jotka vähitellen rupesivat kummallisesti loistamaan. Hänessä, joka tähän päivään asti ei ollut ehtinyt naisia katsella, heräsi salainen ajatus, ja se sai hänen silmänsä loistamaan.
Isäntä, kapteeni oli kohteliaisuus itse. Parhaimpia ulkomaan viiniä juotti hän vieraillensa. Ilta oli kaunis ja ihana. Ei olisi kukaan voinut ajatella että nämä pidot pidettiin pakosta ja — koston pyynnöstä. — Syyni oli jätettävä huomiseksi.
Merkillistä oli että samassa kuin vieraat tulivat, niin loppui rouvan homma. Tuota ihmettelivät piiat suuresti ja kyökkipiika arveli: "Aikovatkohan niin vieraitaan juottaa, etteivät nämä ruokaa tarvitse". Rouva ei tiennyt, eikä huolinut näistä mietteistä; hän istui yhä herrojen kamarissa. Hän näytti tosin vähän levottomalta ja Antero huomasi, miten hän kerran kummallisesti nyykähti kapteenille.
Kaikellaista, mitä ainakin pidoissa, puhuttiin. Kapteeni joi Anteron maljan ja toivotti hänelle onnea. Hän tunnusti niin iloisesti kuin se hänelle oli mahdollista, että hän perintö-toiveissaan oli pettynyt; "mutta", lisäsi hän — "sukulaisena tahdon teitä kohdella, semmoisena olen käskenyt teidät minun luokseni tänään". Kapteenin pienet silmät paloivat kummallisesti, kun hän tämän toivotuksen lausui. Rouva yhdistyi samaan toivoon, mutta hänen kätensä vapisi, kun hän kilisti maljaa Anteron kanssa. — Antero etsi silmillään Amandaa, mutta kapteenin tytär oli vetäynyt pois huonehesta.
Ilta oli kulunut. Puoli-yö oli jo lähestymäisillään. Siinä oli puhuttu kauppias Karlgrenin rikkaudesta; ja Antero, joka ei tiennyt olla varullansa, tahi ei luullut tarvitsevansa salata mitä hänellä nyt oli, arvasi tämän rikkauden summaan, joka sai sekä kapteenin että rouvan silmät säihkymään — kun äkkiä kapteeni kysyi: "Mutta eikö emännällä ole voita leipää kunnioitetuille vieraille tarjota?" — Tämä keskeytti puheen Karlgrenin rikkauksista, sillä rouva nousi nyt. Sanoen unohtaneensa emäntä-toimensa. Hänen kasvonsa olivat melkein keltaiset kun hän tämän sanoi.
Kului sitten kotvan aikaa, mikä vietettiin yhtä hupaisesti kuin edelliset tunnit, kunnes vihdoin Wappo rouva tuli takasin herrojen luo ja pyysi heidät suosiollisesti tulla nauttimaan, mitä maalais-huone saattoi tarjota. Tämä käsky soi suloisesti vieraiden korvissa.
Kapteeni täytti lasit: "Vielä pyydän saada esittää maljan", sanoi hän, "terve-tuliais-maljan ja siihen yhdistää pyynnön, ettei arvoisat vieraani ylönkatso sitä vähäistä, minkä — niinkuin vaimoni sanoi — maalaishuone voi tarjota". Ja kapteeni hymyili kummallisesti, vieraat huomasivat tämän hymyilyn, mutta he selittivät sen omalla tavallaan. "Minä kiitän" — sanoi toinen Helsingin herroista — "vieraanvaraisuudestanne! Semmoisia viiniä kuin nämä on, ei tarjota joka päivä. Minä olen varmaan vakuutettu, että anteeksi-pyynnöllänne ateriasta, jolla hyväntahtoisuuttanne lisäätte, on samaa arvoa kuin äskeisellä anteeksi-pyynnöllänne viineistänne, jommoisia en ennen, sen tunnustan, koskaan ole juonut".
Kapteeni kumarsi ja kulki ylikertaan. Herrat seurasivat häntä.
Yö oli kaunis, vaikka hämärä. Antero kun ylikertaan kulki, loi silmiään oikealle ja vasemmalle. Hän olisi halunnut nähdä kapteenin tytärtä. mutta Amandaa ei näkynyt.
Ylikerran saliin astuivat herrat, Suuresta kristallikruunusta loisti heitä vastaan silmiä huikaiseva valo. Pöydällä seisoi vati vadin vieressä, kaunista Kiinan porsliinia; mutta mitä ne sisältivät, sitä eivät vieraat voineet aavistaakaan; ne olivat kansilla peitetyt. Neljä lautaista pöydällä osoitti vieraiden luvun, ja kunkin lautasen vieressä seisoi neljä viinipulloa.
Tulliherrat olivat peräti nyt unohtaneet mitä asiaa varten he olivat tulleet Rytilään.
Vieraita ei tarvittu kahdesti käskeä pöydälle. Hienoista kristalli-laseista tarjottiin ryyppy ja voita-leipää — aterian aluksi.
Silloin yski kapteeni, ikäänkuin olisi häneltä mennyt ryyppy väärään kurkkuun. Ovi lähimmäisestä kamarista avattiin samassa, ja sieltä samosi kolme miestä, joiden kasvoja naamikkeet peittivät, saliin. Silmänräpäyksessä tämä tapahtui; silmänräpäys vielä ja herrain kummasteleminen ja uuteliaisuus oli tyydytetty.
Miehillä oli kullakin vankka nuija kädessään. Ennenkuin herrat mitään pahaa aavistivat, tunsivat he selissään, leikkiä tuntuvammasti, mille puu maistuu. He hypähtivät ylös, mutta yhä vaan saadaksensa uusia iskuja.
Salissa syntyi, niinkuin arvata sopii, hirmuinen melske. Illallinen oli mitä odottamattomimmalla tavalla häiritty. Ympäri salia juoksivat vieraat, nuija-mielet jälessä, ja aina väliin kuului istu, joka osoitti mihin milloinkin karttu oli käynyt. Antero makasi jo hengetönnä pöydän vieressä. Tulliherra, joka vastaikään alikerran salissa oli maljan esittänyt, hypähti, kun ei tiennyt minne paeta, akkunasta ulos. Toinen Helsinkiläinen herra seurasi edellisen esimerkkiä ja K——n kaupungin tullin-hoitaja pääsi vihdoin viimein verisenä ovesta ulos.
Kesken melskettä oli kuultu huuto: "Älkää Jumalan tähden kruunua rikkoko!" Se huuto tuli lähemmäisestä kamarista, mutta ovi sinne oli ulkopuolelta salpattu. Siellä oven takana, lukon reijästä saliin tirkistellen, seisoi rouva Kornman.
Kapteeni oli kohta kahakan aletessa kadonnut, — mihin, sitä ei ehtinyt kukaan huomata.
Niin päättyivät ilta-huvit Rytilässä.
Sopinee tässä sivumennen mainita, että tulliherra H——, joka ensiksi akkunasta hyppäsi, pian tämän tapauksen perästä määrättiin K——n kaupungin tullinhoitajaksi, kun edellisensä tullinhoitaja oli pantu huolimattomuudesta viralta pois. Tullinhoitaja H—— eli sitten kivuloisena kaks vuotta ja kuoli, epäilemättä siitä ateriasta, minkä "maalaishuone oli hänelle voinut tarjota". Toisetkin tulliherrat, itse sekin, joka sittemmin viralta pantiin pois, tunsivat kuolinpäiväänsä saakka, ettei Rytilän illallinen ollut ylönkatsottava. Pahimmasti kumminkin kävi Anteron. Hän sai selkänsä kypsäksi; sai Karlgrenin testamentin sinne kirjoitetuksi, jalkansa poikki ja rintansa niin hakatuksi, että hän verta sylki kuolin-päiväänsä asti, joka oli likempänä kuin hän tiesi ajatella aamulla, jona tervennä ja iloisena lähti Rytilään.
Tämä iltahuvi Rytilässä tuli kuuluisaksi yltä-ympäri seudussa. Mitä kapteeni ajatteli kun hän näitä pitoja piti, on vaikea arvata. Jos hän luuli voivansa päästä vapaaksi kanteesta, luuli voivansa puolustaa itseänsä tietämättömyydellään väijymisestä, niin pettyi hän suuresti. Mutta sitä toki ei hän lie miettinytkään. Viha ja kiukku olivat epäilemättä saaneet hänen tähän hurjaan työhön.
XII.
Seikat selvenevät.
Kapteeni Kornman oli, ajattelematta seurauksia, vihansa vimmassa ryhtynyt omituiseen kostoon. Mutta se ei sittenkään tyydyttänyt häntä ja siihen lisäksi pelkäsi hän, mitä tästä seuraisi. Tosin oli kostonsa niin salaisesti valmistettu, ettei sitä osannut kukaan näyttää hänen työkseen; mutta kumminkaan — kapteeni ei ollut levollinen. Tulliherrat olivat päässeet pakoon; niistä kapteeni ei sen enempää kysynyt. Mutta Antero makasi vielä hervotoinna salin lattialla. Hän kannettiin alikertaan ja vielä ennen aamua pantiin lääkäriä noutamaan hänelle kaupungista. Kapteeni tahtoi muka täten näyttää syyttömyyttänsä. Itse oli hän aikonut samalla lähteä kaupunkiin, karkoittaakseen epäluuloa, jonka alaiseksi hän tiesi joutuvansa. Mutta ilma, joka eilen oli ollut kirkas ja kaunis, oli nyt muuttunut rumaksi, jotta se oli verrattava yöhön, jona haaksi-rikko tapahtui Jolsan saarella. Kapteeni päätti tästä syystä odottaa.
Hän oli levoton; hän tunsi ennaltaan, että joku vastakohtainen seikka häntä uhkasi, mutta mitä tämä seikka olisi, sitä ei hän ymmärtänyt. Hän haki levottomuudessaan lohdutusta Amandalta, tyttäreltään, mutta tytär istui yhäti sairaan Anteron vuoteen vieressä.
Päivä oli kulunut; ilma oli asettunut ja kapteeni oli jo käskenyt valjastaa hevoisensa, kun Rytilään jälle tuli vieraita. Kapteeni tunsi pian näissä tulleissa miehiä, joista hän ei suuresti pitänyt — ruununmiehiä. Hän kirosi itsessään tuhmuuttaan, ettei hän ollut, ilmasta huolimatta, lähtenyt kaupunkiin, sillä hän oli vakuutettu siitä, että vieraiden tulo oli likisessä yhteydessä eilis-illan tapauksen kanssa.
Mitäs ollakaan. Täytyihän kapteenin mennä vieraitansa vastaan-ottamaan. Hän saattoi heitä, samaten kuin eilisiä vieraitaan, suurella kohteliaisuudella sisään ja pakisi yhtä ja toista siinä, jota eivät herrat ymmärtäneet.
Mutta herrat eivät olleet tulleet pitoja varten nyt; kapteeni sai pian huomata, miten pahasti hän oli erehtynyt. Herrat pyysivät kohta saavansa kenenkään muun kuulematta puhua pari sanaa kapteenille. Tämä vakava pyyntö herätti kaikenmoisia ajatuksia kapteenissa. Sanaa sanomatta vei hän vieraansa velivainajansa kuolin-kamariin ja käskettyänsä herrat istumaan, katseli hän heitä. "Luultavasti on kysymys eilisestä onnettomasta tapauksesta?" — kysyi hän.
"Suokaa anteeksi" — sanoi toinen herroista, viskaali B., vastaamatta kapteenin kysymykseen — "että me tulemme häiritsemään teitä; mutta te tiedätte että käskyläisen velvollisuus on totella; siis ette panne pahaksi, että me pyydämme teidät kaikessa hiljaisuudessa seuraamaan meitä Waasaan".
"Ja minkä tähden, ja kenen käskystä?" ärjäsi kapteeni.
"Kysymykseenne: minkä tähden? en minä osaa vastata, mutta käskyn näette tässä" — ja viskaali näytti hämmästyneelle kapteenille asianomaisen kirjeellisen käskyn "ottaa kiini kapteeni Kornmanin ja viedä hänet Waasaan".
Kapteeni vaaleni kun tämän käskyn luki. — "Ja minkä tähden?" kysyi hän vielä kerran. Mutta hän rohkaisi itsensä jälle kohta ja lausui: "Minä olin valmis lähtemään K——n kaupunkiin; mutta asiain noin ollen tahdon seurata teitä Waasaan". Hän tahtoi tämän sanottua lähteä ulos kamarista. Viskaali seurasi häntä ja sanoi:
"Antakaa anteeksi, mutta me emme saa päästää teitä näkyvistämme".
Kapteeni seisahtui kuin olisi nuoli häneen sattunut. "Minä olen siis teidän vankinne?" kysyi hän.
Viskaali kumarsi, mitään muuta vastaamatta.
"Mutta jos en minä seuraisi teitä?" kysyi kapteeni kiivaasti.
"Niin täytyy meidän väkisin viedä teidät mukanamme".
"Minua! väkisin!" huusi kapteeni, joka nyt jälle oli sama mies kuin ennen laivassansa.
"Luultavasti on tässä erehdys, joka piankin tulee ilmi. Meidän täytyy seurata käskyjämme, siis pyydän minä, ettette mitään huomiota tässä herättäisi. Te tiedätte itse mitenkä pian kulkupuheet leviävät. Te voitte meitä vastustaa, mutta uskokaa minua, te vaan sillä herätätte suurempaa huomiota kuin asia ansaitsee ja pahennatte sillä vaan omaa asiatanne".
Tähän tyyneesen, varovaan lauseesen ei ollut kapteenilla mitään sanomista. Hän mietti kotvan aikaa. — "Mutta mikä on syy tähän väkivaltaan?" kysyi hän vihdoin.
"Siihen on, niinkuin sanoin, meidän mahdotointa vastata" — lausui viskaali. "Minä en tiedä mitään muuta kuin, että aamulla sain tämän käskyn, joka vaati minun kohta lähtemään teidän luo".
Kapteeni mietti taasen vähän. "Te olette oikeassa" — sanoi hän vihdoin, — "minä tahdon seurata teitä". Hän huusi rouvaansa ja ilmoitti sivumennen lähtöänsä. Rouvaa tosin kummastutti vieraiden tulo ja hän oli varsin uutelias saadaksensa tietää heidän asiansa. Mutta hän oli tottunut kapteenin akkinäisiin lähtöihin.
Puolen tunnin kuluttua istui kapteeni kääseissään. Juuri kun hän portista ajoi ulos, kuului himeä huuto: "Isäni! minun isäni on murhaaja, nyt ne hänen vievät". Rattaiden kolina esti kapteenia kuulemasta tätä huutoa.
Lukia ehkä arvaa syytä kapteenin kiini ottamiseen. Se oli seuraus provastin käynnistä Jolsan Leenan puheella. Provasti oli, näet, tavannut Leenan kuolemaisillaan. Hän oli vähän aikaa kahden kesken puhunut Leenan kanssa, mutta kohta sitten oli todistajia käsketty Leenan vuoteen luo ja näiden kuullen oli eukko kertonut miten pieni Kaarle Kornman oli ryöstetty, miten hän oli jätetty Varpusten luo — sanalla sanoen: kaikki mitä lukia jo tietää, vieläpä miten hautuumaasta oli kaivettu ylös pieni lapsi, puetettu patronin pojan vaatteisin ja heitetty mereen, josta Sorvarin muori sitten löysi ruumiin. Leena kertoi sitten mitenkä miehensä Jolsan Matti oli päässyt pakoon, kun oli otettu kiini murtovarkaudesta ja Kontion Kallen surmaamisesta, ja kaikissa näissä Leenan kertomuksissa oli kapteeni Kornmanilla etevin osa. Provastille selkeni nyt kaikki, mitä hänelle oli himeää ollut. Häntä ynnä muita todistajia hirmustutti se jakso julmia rikoksia, joihin kaikkiin kapteeni oli syyllisin. Provasti tiesi, sitten kun oli eukko lopettanut, kertoa pienen Kaarle Kornmanin viimeiset elämän-vaiheet.
Kun yhdistettiin nämä Leenan syytökset ja vanhan Eevan todistukset niihin epä-luuloihin, jotka pienosen kadottua olivat sanoneet kapteenin syyn-takeiseksi, niin rakentui näistä kaikista pian itsestänsä käsky, jonka nojassa kapteeni oli kiini otettava. Sydämellä, joka kapteenin rikoksia kauhtui, mutta joka iloitsi siitä että salaiset pahuudet vihdoin olivat tulleet ilmi, palasi provasti viskaalin seurassa kotiin ilmoittamaan, että Varpusen Heikki oli — niinkuin Eeva oli sanonut — Rytilän hovin oikea omistaja, patroni Kaarle Kornman.
Monta monituista kertaa ennen oli kapteeni kulkeissaan K——n kaupungin ja Rytilän välin miettinyt asioitansa. Nytkin mietti hän niitä. Hänen oli mahdotoin ymmärtää, kuinka eilispäivän tapaukset niin pian olivat tulleet tunnetuksi ja vieläpä, miten häntä oli voitu syyttää onnettomuudesta, joka oli kohdannut tulliherroja. Hän ei ensinkään osannut aavistaa, että tässä nyt oli kysymys muusta asiasta. Kun hän nyt yksinään ruununmiesten edellä ajaen mietti tekojansa, rupesipa häntä vähän arveluttamaan. Ja hän rupesi aina yhä enemmän miettimään, eikö kumminkin olisi ollut parasta, ettei hän olisikaan seurannut herroja. Mutta silloinpa hän olisi heittäytynyt epäluulon alaiseksi! Hän kiiruhti kulkuansa saadaksensa pikemmin tietää, mistä hän oikeastaan oli syytetty.
Kun matka-seura oli ehtinyt Waasan edustalle oli jo päivä pian puolessa.
Yötä läpi oli kulettu. Kapteeni seisahutti hevoisensa ja kysyi, mihinkä nyt olisi kaupungissa ajettava. Hän vähän hämmästyi, kun viskaali esitti, että hän siirtyisi yksin-istuttavista kääseistään hänen viereensä. Viha oli taaskin saada voiton kapteenissa, mutta hän hillitsi sitä; hän oli päättänyt tehdä, mitä ruununmiehet hänelle käskivät, siten osoittaaksensa, ettei hän pelännyt mitään, että hän oli viatoin. Mutta kun viskaali ajoi suoraan Korsholmaan, kun suuri portti avattiin ja kohta jälleen suljettiin heidän takanansa, tunsi kapteeni kylmän hi'en nousevan hänen otsalleen. Hän pelästyi. Hänellä olikin syytä siihen, sillä vielä samana päivänä sai hän tietää, että seinukset, minkä sisässä hän istui, myöskin sisälsivät Jolsan Leenan. Ja kun kapteeni tämän sai tietää, ymmärsi hän myöskin, mistä hän oli syytetty ja samassa ymmärsi hän mitä häntä uhkasi. Mitä hän siinä yksinäisyydessänsä vankihuoneessansa ajatteli, miten hän kirosi tuhmuuttansa, kirosi, että oli antanut vangita itsensä, niinkuin järjetön luontokappale ansaan, ken osannee arvata.
XIII.
Lopussa kiitos seisoo.
Vuosi oli kulunut niistä tapauksista, joista vasta kerroimme. Tämän vuoden kuluessa on paljon muutoksia tapahtunut tuttavissamme. Samaten kuin mustat, sähköiset pilvet taivahalle vähitellen nousevat ja sitten äkki-arvaamatta, kun toinen toisensa tapaavat, leimahtavat tuleen, purkautuvat myrsky-sateesen ja varsin lyhyessä ajassa puhdistavat ilman, katoovat ja päästävät jälleen auringon valaisemaan, — niin ihan samaten oli pahuus ja ilkeys, joka monien vuosien kuluessa oli riemuinnut, noussut korkeimmilleen. Tuli, oikeuden puhdistava tuli oli paljastanut syylliset ja kun pahuus ja ilkeys oli palkkansa saanut, astui pimeyden peitosta esille se, minkä rikos oli koettanut pimeyden peittoon ijäksi sulkea.
Rytilän kartano näyttää nyt ystävällisemmälle kuin koskaan ennen. Se on kumminkin aina samallainen kuin se on ollut; ei ole siinä, itsessä kartanossa mitään muutosta tapahtunut, mutta kumminkin! Niinhän se on, että asunnon ulkomuotokin ottaa, niin sanoaksemme, muotoa siitä, mikä sen sisässä asuu. Ja nyt ei enää kapteeni Kornman, eikä hänen perheensä Rytilässä asunut. Rytilässä hallitsi nyt uusi, nuori isäntä, Konrad Kornmanin veljen poika, Varpusten ottopoika Heikki Varpunen, joka nyt on tunnettu oikealla nimellään Kaarle Kornman.
Pilvet ovat poistuneet — kaikki! Nuorukainen poika on palannut isäinsä kotiin; hän on perinyt, mitä hänen vanhempansa hänelle jättivät. Hänen sydämensä tykyttää omituisista tunteista. Vihaa oli hänen perintöönsä koetettu istuttaa, mutta mitä setänsä vääryydet ja julmuudet tähän hänen perintöönsä istuttivat, sitä hän ei ole perinyt. Rauha vallitsee hänen rinnassansa. Hänen vanhempainsa mieli-ala on palannut Rytilään hänen kanssansa.
Vuosi oli kulunut ennenkuin kaikki kapteenin julmuudet tulivat selville ja hän itse ehti saada tuomionsa. Se tuomio ei kumminkaan häntä itseänsä kohdannut. Kun hän huomasi, että meri oli antanut saaliinsa takaisin, että hulluihin järki palasi todistamaan häntä vastaan, että merimiehet, joihin hän oli luottanut, paljastivat hänen oikean luonteensa; kun hän huomasi, että lain miekka uhkasi hänen syyllistä henkeänsä — —, niin huomasi hän myös, että hän oli osansa loppuun saakka näyttänyt, että murhenäytelmän viimeisen näytöksen viime kohtaus oli käsissä. Muutamana päivänä, ennenkuin ylhäisin oikeus lausui hänen tuomionsa, surmasi hän itsensä raudoillansa. Vähää ennen oli Amanda, hänen tyttärensä, ja Wappo, hänen vaimonsa, käyneet häntä katsomassa. Mitä heidän välillänsä silloin oli tapahtunut, sitä ei saatu tietää, se vaan huomattiin pian, että isän synnit kohtasivat lasta, sillä Amanda vaipui hiljaiseen syvämielisyyteen, josta ei mikään voinut häntä vetää. — —
Kesäpäivä oli lämmin ja kaunis. Isäntänä on Heikki ensikerran astunut huoneesen, josta hän lapsena ryöstettiin. Provasti, rouva Renner ja Liina ovat saattaneet hänen pappilasta Rytilään. Eeva on Heikin onnesta tullut uudelleen nuoreksi. Hän itkee ja nauraa vuorottain. —
Siitä saakka kun kapteeni joutui kiini rikoksistaan, ei nähty Rytilän rajoja ulompana rouva Kornmania, eikä myös Amandaa. Kun tuomio lankesi, joka antoi nuorelle pojalle hänen isänsä maan takaisin, muuttivat he kaupunkiin. Sinne nyt Wappo muassansa mitä ikänä hän taisi viedä, sillä hän oli sama, entinen Wappo vieläkin. Kaarle ei häntä vastustanut, mutta nyt kun hän isänsä kuolinkamariin astui ja siellä näki äitinsä kuvan, sanoi hän: "Jumalan kiitos että minun tätini tämän minulle jätti". —
Siinä oli hän siis taasen pitkien aikojen kuluttua! Provasti istui samalle paikalle, missä hän oli istunut illalla, jossa hän kuoleman kourissa olevalle oli luvannut hänen poikaansa kasvattaa. Tämän oli provasti, alussa itse sitä tietämättä, tehnyt. Hän kertoi tästä nyt nuorelle isännälle, mitä hän tiesi hänen isänsä ja kapteeni Konradin nuoruudesta, siitä vihasta, millä vanhempi veli, Konrad, kohteli velipuoltansa, Kaarlea. Hän puhui, miten tämä viha oli syntynyt melkeinpä kohta, kun hänen isänsä meni uuteen naimiseen — siis jo ennen velipuolen syntymistä — siitä, että Konrad jo silloin oli luullut: "sinulle ei ole mitään". Ja kun sitte Konrad sai veljen, joka oli äitinsä jälkeen perivä Rytilän, oli tämä viha yhä kasvanut. Molemmat pojat olivat isän laimeudesta saaneet kasvaa omia aikojaan. Konradin vei kateus, jota isä turhaan koetti sammuttaa, ijäksi pois avujen tieltä. — Sitten puhui provasti, miten tämä viha nuoressa merimiehessä oli yhä kasvanut julmaksi, sammumattomaksi, kun hän oli rakastunut nuoreen neitiin, joka jo oli hänen veljensä morsian. Siitä oli viha muuttunut kostoksi, sillä Konradin mielestä oli hänen veljensä riistänyt häneltä kaikki. — —
Ja kun provasti tästä rakkaudesta puhui, niin loi Kaarle silmänsä äitinsä kuvaan ja hän ymmärsi, että viha saattaa rakkaudestakin syntyä. — Provastin vielä puhuessa avattiin ovi ja sisälle astui mies, joka suoraa tietä tuli kaupungista. Hänellä oli asiaa provastille; hän tuli Anteron puolesta, nuoren kauppamiehen, joka kaksi kuukautta oli vuoteen omana ollut. Antero oli lähettänyt hänen pyytämään provastia käymään luonaan kaupungissa. "Vihan peri kauppias, kun Karlgren vainajan tavarat peri," lopetti mies.
Ja provasti seurasi lähettilästä.
Mutta Kaarle silmäili äitinsä kuvaa ja sitten loi hän silmänsä Liinaan ja tämä silmäily sanoi, mitä nuoren patronin ujous ei muulla tavalla näyttänyt, sanoi että hänen rakkautensa ei ollut turha ollut; että se oli palkkansa saanut kauniin neidin rakkaudesta. — Kaksi päivää ennen olikin provasti yhdistänyt kihlattujen nuorten kädet.
Vasta seuraavana aamuna palasi provasti. Hän oli iloinen. Kuolema, joka Anteroa odotti, oli hänessä vaikuttanut suuren muutoksen. Siitä saakka, kun Kaarle, silloin vielä Varpusen Heikki, kävi kaupungissa, jossa rupesi kapteeni Konradin palkolliseksi, eivät nuorukaiset olleet nähneet toisiansa. Antero lähetti nyt Kaarlelle terveiset, mitkä osoittivat, että väärä viisaus, mitä hän oli ystävälleen saarnannut, ei enää ollut hänen elämänsä ohje-nuora. Hän olisi tahtonut testamentata tavaransa Kaarlelle, mutta provastin neuvosta oli Karlgrenin sisar ja tämän tytär nyt perivä mitä saituri vainaja pitkän elämänsä kuluessa oli koonnut. — Kaikki kuuntelivat säälivästi, mitä provasti kertoi, kaikki paitsi Vanha Eeva. Kun oli provasti lopettanut, sanoi hän: "Jumalan kiitos, nyt emme tarvitse pelätä ketään. Kapteeni on kuollut; Jolsan Matin korjasi sama meri, mihin hän uhkasi pienen Kaarleni hukuttaa. Viha on muuttunut rakkaudeksi! Oi jos eläisi vielä nuori rouva-vainajani!"