Ja siinä oli ämmä ihan oikeassa. Kadonnutta haettiin päivä, toinen, mutta häntä ei näkynyt, ei kuulunut. Vihdoin viimein arvasi Lauri totuuden, kun oli kolme päivää haettu. "Turhaan haemme; minä pelkään, että eukko on karannut päästäksensä lapsestaan vapaaksi", arveli hän.
Tämä lause vaikutti kummia väessä. He olivat tässä tapauksessa nähneet jotakin ihmeellistä; he olivat odottaneet saavansa nähdä eukon kuolleena tahi murhattuna ja nyt — olisiko hän vaan ollutkin pahanjuoninen kerjäläinen, jolle lapsensa elättäminen tuli tukalaksi? He lakkasivat kohta hakemasta ja menivät kiroten kotiin.
Mutta Varpuset olivat lisääntyneet yhdellä hengellä.
V.
Rytilä saa uuden isännän.
Ymmärrettävä on, että nuoren Kaarle Kornmanin äkkinäinen katoominen herätti mitä suurinta huomiota. Jo samana yönä, kun se tapahtui, laitettiin siitä tieto Rytilästä sekä pappilaan että Koivikkoon kapteenin luo, ja molemmat sekä kapteeni että provasti hämmästyivät kertojan uutisista: "patroni on kuollut; nuori patroni on kadonnut". Molemmat kiiruhtivat kohta Rytilään, mistä joitakuita tunteja ennen olivat lähteneet; molemmat tapasivat jälleen toisensa nuoren Kaarlen kamarissa, missä vanha Eeva väännellen käsiänsä tuli heitä vastaan.
"Herra kapteeni Kornman, missä on veljenne poika?" oli provastin ensimmäinen kysymys ja sitä seurasi silmäily, joka tunkeusi, tahi ainakin tahtoi tunkeutua kapteenin sydämmen pohjaan.
"Siihen kysymykseen voitte te paremmin vastata kuin minä; missä on holhottavanne? Te lähditte täältä myöhemmin kuin minä".
Provasti heitti häneen ylönkatseellisen silmäilyksen; hän oli vakuutettu siitä, että rikos tässä oli tehty, hän myöskin varmaan tiesi, kuka rikoksen oli tehnyt; mutta rikoksen laatua hän ei uskaltanut ajatellakaan.
"Te tiedätte missä poika on" — sanoi hän kovasti. "Olkaa varma siitä, että tällainen rikos, vaikka se kuin salaisesti olisikin tehty, tulee ilmi".
"Te olette joko hullu tahi kulette ja puhutte unissanne, provasti. Poika jäi nukkumaan, kun minä läksin; sen te itse tiedätte yhtä hyvästi kuin minä. Mutta tässä seisominen ei tuo poikaa takasin. Päivä on jo nousemaisillaan, siis kadonnutta etsimään kaikki".
"Näön vuoksi" — mumisi provasti.
"Provasti, teidän sananne ovat loukanneet minun", vastasi kapteeni närkästyneenä; "jos teillä vähänkään kunniantuntoa on, niin ymmärrätte sen. Te luulette, että se viha, mikä minussa muinoin vallitsi velipuoltani vastaan, on hänen kuolemallaan muuttanut hänen viattomaan poikaansa. Ja kumminkin olitte te vasta ikään todistajana minun ja veljeni sovintoon. Provasti, minä annan teille anteeksi teidän loukkaavat puheenne ja vakuutan, sillä minä kunnioitan teitä, jolla oli veli vainajani luottamus, että minä antasin 10 ikävuosistani, jos nyt poika astuisi elävänä sisään".
Kapteeni oli puhunut, niinkuin se puhuu, joka on vääryydellä syytetty.
Provasti loi silmänsä häneen, kapteeni kesti tämän silmäilyn.
Mutta ennenkuin provasti ennätti mitään sanoa, kuului hirmuinen kolina huoneesta, jossa kuollut makasi. Kapteeni vaaleni, mutta provastiin lensi ajatus: "ehkä on poika siellä". — Ja kiiruhusti astui hän vainajan kamariin.
Turhaan etsi hän siellä pienoista; tämä ei ollut huonehessa. Suuri seinätaulu, kuolleen patronin puolisovainaan kuva, oli pudonnut seinästä kuolleen rinnalle; siitä kolina.
Kapteeni seisoi vaaleana ovella. Kun hän huomasi syyn kolinaan, huokasi hän syvään. Provasti nosti pois taulun ja lausui:
"He näkevät mitä täällä tapahtuu!"
"Uskotteko sitä?" — mumisi kapteeni ja vetäysi kiiruhusti toiseen huoneesen. Siellä, mihin nyt muutamia talon miehistä oli kokoontunut, tointui hän vähitellen. Hän pyyhki kylmän hien otsaltaan ja voitti väkisin tykkivää sydäntänsä.
Provasti avasi oven ihan auki. "Täällä lepää nyt hyvän isäntänne kylmennyt ruumis", sanoi hän väen kuullen; "hänen poikansa on kadonnut. Minä, kapteeni ja vanha Eeva olimme viimeksi täällä iltapuoleen yötä; joku meistä on syypää pojan katoomiseen ja — — tietää missä hän on ——" oli provasti aikeessa sanoa, mutta hän hillitsi puheensa ja sanansa kuuluivat: "ja minä vannon, etten ole syypää siihen; ettei syy ole Eevan. Sen me näemme, siis voiko kapteeni…"
Mitä provastilla oli mielessä sanoa, sen ymmärsi kapteeni. Hän oli taika-uskoinen, ja provastin melkein varmuudeksi muuttuneen luulon kapteenin syyllisyydestä saanee lukea syyksi omituiseen, kovaan keinoon, jolla hän tahtoi kapteenia kukistaa. Eikä olekaan varmaa, miten olisi käynyt — sillä provasti tunsi hyvin kapteenin taika-uskoisuuden ja oli tiennyt juuri sen hellimpään paikkaan koskea — ellei ihan samassa Eeva olisi keskeyttänyt hänen sanojansa ja heittäytyen ruumiin päälle huutanut:
"Minä, minä olen syyllinen, minä yksin; minä en katsonut poikaa!"
Provastin hyvä aikomus oli rauennut tyhjään. Hän ei enää voinut vaatia kapteenia valalle; hän olisi silloin samalla lausunut selvän syytöksen kapteenia vastaan, ja sitä hän ei tahtonut tehdä. Sen sijaan sai hän nyt, miten taisi, lohduttaa Eevaa, joka ei ensinkään tahtonut vastaan-ottaa mitään lohdutusta.
Kapteenin neuvosta, joka kaikin mokomin tahtoi päästä pois provastin vaarallisesta likisyydestä, saatiin nyt toimeen kolme hakia-kuntaa, joita kapteeni itse innokkaasti otti ohjatakseen.
Provasti antoi väen mennä. "Nä'ön vuoksi", mumisi hän taasen.
Ja siinä oli hän oikeassa. Sillä kun miehet puolipäivän aikana palasivat kotia, ei niin jälkeä kadonneesta missään. Nimismiestä oli sillä välin käyty noutamassa Rytilään, ja provastin pyynnöstä alettiin nyt täydellinen tutkinto. Mutta siinäpä ei tiennyt kukaan muu kuin vanha Eeva sanoa mitään, ja seuraus tutkinnosta oli, että asiasta ei entistä enemmän selvää saatu.
Provasti oli ennen väen takasin tuloa puhunut nimismiehelle arveluitaan, ja nimismies tekikin nyt useita kysymyksiä kapteenilta. Mutta päivä oli valoinen, yön hoimu ei enää hirvittänyt kapteenia; tunnotonna seisoi hän kuolleen velivainajansa vieressä. Kapteenia vastaan ei provasti saanut, ei niin syyllisyyden varjoakaan. — Provastilla ei ollut muuta tehtävää kuin patroni-vainajan testamentin nojassa ruveta kadonneen pojan holhojaksi ja Rytilän väli-aikaiseksi isännäksi.
Tämän ilmoitti hän julkisesti, samalla kuin hän luki patronin testamentin, johon kapteeni lausui: "Minä olen todistaja siihen, että se oli veli-vainajani tahto".
Kadonnutta etsittiin vielä kauan; suuret palkinnot luvattiin sille, joka voisi hänestä mitään tietoa antaa; tästä kuulutettiin ensinnä likeisessä, sitten kaukaisemmissa kirkoissa; mutta kadonneesta ei niin jälkeä huomattu.
Jolsan Matin käynti kapteenin luona yöllä, joka käynti oli tullut provastin tiedoksi, selitettiin niin, että Matin Leena oli kapteenille kutonut verkkoja, ja ettei Matti tahtonut palata palkkaa saamatta Jolsan saarelle takaisin.
Muutamia viikkoja kului. Ympäristössä ja vielä loitommallakin puhuttiin tuosta Rytilän kummallisesta tapauksesta, ja siihen koetettiin jos jollaisiakin selityksiä. Josko alussa kapteeni olikin kovasti epäluulon alainen, niin hajosi tämä epäluulo aina enemmän, miten aikaa kului; sillä kadonnutta hakiessa oli kapteeni innokkain kaikista, innokkaampi ainakin kuin provasti, joka ei vielä ollut tehnyt mitään, ei ainakaan näkyväistä, kadonneen löytämiseen. Provastilla oli, niinkuin tiedämme, omat ajatuksensa tässä asiassa ja niistä ei kapteeni voinut saada häntä luopumaan.
Kapteeni ei ollut sen kovemmin käynyt Rytilässä; siellä hallitsi provasti isäntänä. Kuinka kauan tämä asiain tällainen olo kestäisi, sitä oli vaikea sanoa. Yleisesti tiedettiin että, ellei kadonnut löytyisi, oli kapteeni Rytilän perillinen. Mutta kuinka kauan oli kadonneen ilmaantumista odotettava? Tuosta puhuttiin ja mietittiin, semminkin kuin provastin sanottiin vakuuttaneen ettei hän antaisi Rytilää kapteenille ennenkuin täydellisesti oli toteen näytetty, ettei nuorta patronia enää ollut maailmassa olemassa.
Kapteeni ei ollut tähän saakka tehnyt mitään voittaaksensa Rytilän. Hän, joka ei ennen ollut ketään pelännyt, hän pelkäsi nyt provastia, ja hän pelkäsi häntä yhä enemmän, kuta enemmän provasti salasi aikeitaan ja ajatuksiaan. Kapteeni näki selvään, että provasti hänessä tiesi pienen poikasen katoomiseen syyllisen; hän tiesi myöskin, että provasti ei laiminlyönyt mitään, saadaksensa selkoa tähän hämärään. Hän oli, niinkuin tiedämme, syypää pienen Kaarlen katoomiseen tahi surmaan; mutta että Matti niin pikaan tekisi tehtävänsä, sitä ei ollut kapteeni osannut ajatella. Matti oli saanut luvatut rahat. Kapteeni oli antanut ne hänelle, uskaltamatta kysyä, miten surma oli tapahtunut; sillä siitä, että poika oli surmattu, että hän oli mereen upotettu, - siitä oli kapteeni vakuutettu. Hän oli — sen tiesi hän — nyt Rytilän herra.
Mutta varovaisuus vaati, että hän vielä odottaisi.
Oli, kuten sanottiin, muutamia viikkoja kulunut. Kaikki kumma, mikä maailmassa tapahtuu, jääpi vähitellen unohduksiin. Ihmiset haluavat aina jotakin uutta. Tuon tiesi kapteeni hyvin. Hän oli hakenut kadonnutta innokkaasti alussa; hakemisen turhuus väsytti häntä vähitellen ja viimein lakkasi hän kokonaan. Mutta niin kauan kuin Rytilä pysyi provastin käsissä, kyti muisti kummallisesta tapauksesta kansassa ja aina väliin puhuttiin siitä. Se puhe oli saatava hiljentymään; itse muisto oli sammutettava. Miten?
Siten, että kadonnut oli löydettävä.
Eräänä päivänä seisoo taasen Jolsan Matti kapteenin kamarissa. Niinkuin viimeinkin käy kapteeni suoraan asiaansa.
"Missä on poika?" kysyi hän.
"Tallella on" — vastasi Matti.
"Meren pohjassa?"
"Syltä vettä päällä".
"Voitko saada ruumis selkä ylös?"
Jolsan Matti katseli pitkään isäntäänsä. "Ettäkö se löydettäisiin?" — kysyi hän.
"Niin!"
Matti raapi korvan taustaansa. "Kyllähän se ei olisi mahdotointa … mutta…"
"50 ruplaa on palkkasi!"
"Niinkuin kuulutuksessa… Mutta … en minä rupea sen löytäjäksi…"
"Ei sinun sitä tarvitsekaan".
"No silloin ei estä mikään poikaa tulemasta päivän valoon taasen".
Ei siinä sen enempää puhuttu. Kapteeni ja Matti tunsivat toisensa.
"Aivan oikeen — — niinkuin arvasin"? — ajatteli Matti. "Mutta vielä sinä Rytilän isäntänä saat minulle muutamia kolikoita tästä maksaa".
"Se mies olisi valmis tappamaan minuakin, jos vaan kukaan siitä mitään maksaisi" — mietti kapteeni.
* * * * *
Seuraavana päivänä, kun provasti istui kamarissaan ja mietti miten saisi epäluulonsa toteen näytetyksi, tuli hänen vaimonsa kiiruhusti kamariin. Että jotakin oli tapahtunut, sen näki provasti kohta rouvan muodosta ja käytöksestä. "Mitäs nyt?" kysyi hän.
"Kadonnut on löydetty" huusi rouva, "Sorvarin muori on hänen löytänyt".
Provasti hypähti ylös. "Mistä? milloin?"
"Merestä, läheltä meidän rantaa".
Provasti vaipui jälleen tuolilleen. "Minun olisi pitänyt se arvata.
Jumala! kuin kauan sallit sinä vääryyden, rikoksen riemuta?"
Sorvarin muori tuli nyt kamariin ja laverteli, miten hän rannalta oli nähnyt jotakuta kääryn tapaista uiskentelevan meren pinnalla. Hän oli ottanut veneen, soutanut luokse, ja suureksi hirmukseen nähnyt, että kääryssä olikin aivan tuntemattomaksi mädännyt ruumis. Vaattehista oli hän kumminkin kohta tuntenut, että tämä ruumis oli patroni vainajan pojan jäännökset.
"Rikos, sinä riemuitset, mutta kuinka kauan?" — huokasi provasti.
Mitä tällaisessa tapauksessa oli tehtävä, tehtiin nyt. Nimismies haettiin. Pienosen kuolleen ruumis tarkastettiin, eikä ensinkään ollut syytä epäilemiseen, ettei Sorvarin muori ollut oikeassa, kun hän sen kohta tunsi Rytilän nuoreksi patroniksi. Mutta miten poika lämpimästä vuoteestaan oli joutunut kylmän meren uhriksi, sitä oli mahdotoin ymmärtää.
"Meri on antanut takaisin saaliinsa; ihmissydämet antavat takaisin salaisuutensa —" sanoi provasti, joka ei ensinkään voinut epäillä mitään petosta tässä löynnissä. — "Parasta kentiesi oli sinulle, että pääsit pois katoovaisuudesta isäsi ja äitisi luo; mutta voi sitä, joka sinun elämäsi nuoran katkaisi!" Ja kuolleen kaulasta otti hän pienen medaljongin, jossa pienosen äidinkuva talteusi.
"Tämän pidän minä muistona sinusta ja onnettomasta suvustasi" — sanoi hän.
Sorvarin muorin löytö tuli pian tunnetuksi. Pienosen katoominen oli siis saanut selityksensä. Mutta yhtä himmeää oli, millä lailla pienonen oli mereen joutunut. Joka oli hänen sinne uuvuttanut, siitä ei ollut eri mieliä; yleinen ajatus mainitsi kapteenin hänen uuvuttajaksensa, mutta siihen ei mitään todistusta löytynyt. "Viisaasti on hän asioitansa ajanut, jälkensä ummelleen lakaissut" — sanottiin. Ja kapteeni tiesi itse, että näitä tälläisiä puheita hänestä puhuttiin, mutta hän ei niistä ollut millänsäkään. Hän sanoi niinkuin provasti: "Salaisuus tulee ilmi kun joutuu, ja silloin nähdään kuka syyllinen on".
Provastilla ei enää ollut mitään oikeutta holhojana hallita Rytilän maata. Pieni Kaarle, Rytilän oikea ja laillinen omistaja oli kuollut, siitä ei epäillyt kukaan. Hänelle tehtiin kuoleman kiitos K——joen kirkossa ja samalla oli Rytilän kartano menevä hänen perilliselleen. Mutta se perillinen oli hänen setänsä, kapteeni Konrad Kornman.
Samana päivänä, jolloin pieni Kaarle haudattiin äiti- ja isä-vainajansa viereen, muutti kapteeni Konrad Kornman isäntänä perittyyn kartanoonsa. Siitä inhosta, millä häntä katseltiin, siitä nurinasta, mitä kuului hänen ympärillänsä, ei hän ollut millänsäkään.
Tämä epäluulo oli hinta, jolla hän oli ostanut Rytilän maan. Epäluulo ei tapa. Pää-asia oli, että kapteeni oli voittanut, mitä oli tahtonut voittaa. Hän oli nyt ainoa suvustansa maailmassa.
VI.
Rauhallisia vuosia.
Pieni orpo oli tuonut siunauksen Varpusten alhaiseen mökkiin. Laurilla oli nyt hevoinen ja kolme lehmää, ja torppari, kellä sen verran elukoita on, on varalliseksi kutsuttava. Tosin oli Lauri alussa ollut pahoillaan perheensä äkkinäisestä, odottamattomasta lisäyksestä, mutta eipä käynyt syökseminen pientä viatonta maantielle, sairaana ja pian kuoleman kourissa kun oli. Naapurit antoivat Laurille apua. Saipa hän sitä pappilastakin, jotta Lauri jo ens'viikolla huomasi, että hän oli saanut monin vertaisesti enemmän kuin poika hänelle maksoi. Kaikki mitä Lauri taisi, teki hän saadaksensa tietää, mistä poika oli, kuka hänen oli näin armottomasti jättänyt, mutta eipä siihen mitään selitystä saatu. Omituista oli monen mielestä, itsepä Laurinkin, että tämä orpo tuli tietämättömistä hänen mökkiinsä samaan aikaan, jolloin Rytilästä oli nuori patroni kadonnut. Tuo oli saanut aikaan kaikenmoisia mietteitä, ja olivatpa muutamat arvelleet, että löytölapsi kentiesi saattaisi olla Rytilän kadonnut isäntä. Mutta ken tätä tällaista arveli, hänen ei tarvinnut muuta kuin käydä Peltolassa näkemässä pientä Heikkiä ja arvelunsa hajosi; sillä mahdotointa oli, että tämä sairas, kituva lapsi, joka pian päästä kantapäähän saakka oli yhtenä rupena, saattaisi olla Rytilän patroni-vainajan poika; hänpä oli kadotessansa ollut ihan terve, lihava ja siihen lisäksi löytölasta paljon pitempi. Ja elleivät nämä seikat olisi saaneet arveluita kuolemaan, taukosivat kumminkin pian kaikki puheet tähän suuntaan, kun saatiin tietää, että pienen Kaarlen ruumis oli löydetty. Se seikka esti huhun, joka jo löytölapsesta oli ruvennut leviämään, pääsemästä naapuri-pitäjään K—-joelle.
Pieni Heikki — siksi oli tuo ilkeä akka, joka pojan Peltolaan jätti, häntä nimittänyt, jäi siis ottolapsena Varpusten luo. Loviisa, Laurin vanhin tytär, piti hänestä äidillisen murheen, Laurin yhä odottaessa, että pienonen tautiinsa kuolisi.
Mutta pieni Heikki ei kuollut. Hän tointui Loviisan hoidolla; hän parani vähitellen. Ja vaikka hän vähän liikkasi, vaikka ruvet olivat hänen kasvoihinsa jättäneet syvät arvet, vaikka ne olivat saaneet toisen silmän toista vähän pienemmäksi — kun hän tautivuoteeltaan uunin päällä nousi, niin oli hän pian ihan terve. Lauri kun ei saanut pienoista hautaan sulkea, ei sanonut mitään, päivä seurasi toista ja Heikkiä pidettiin Peltolaan kuuluvana.
Siunaus oli, kuten jo sanoimme, hänen kanssansa käynyt Varpusten luo asumaan. Vaikka Lauri oli hyvän-sävyinen mies, olisi hän kumminkin joskus nureksinut löytölapsen elättämistä; mutta sitä hän ei tehnyt koskaan, ja parhain este siihen lienee ollut juuri se, että hän Heikin tähden sai runsaita lahjoja. Anna oli hänelle tästä puhunut, ja Lauri oli myöntänyt, että vaikkapa pojasta oli kyllä vaivaa, se vaiva oli runsaasti palkittu saaduilla antimilla. Sittemmin, miten aikaa kului, osoitti Anna miehelleen, miten ihmeellisen hyvälle kannalle heidän elämisensä oli kääntynyt siitä päivästä, jona löytölapsi tuli mökkiin. Olipa kuin olisi tulot enentyneet ja menot vähenneet, ja selityksen tähän luuli Anna löytäneensä Pyhästä Raamatusta, josta oli lukenut: joka köyhälle antaa, hän antaa Jumalalle. Lauri ei siihen nytkään sanonut juuri mitään. Mutta kun hän eräänä syksynä kävi kaupungissa ja sieltä palasi omalla hevoisellaan, silloin sanoi hän: "Anna, sinä olet oikeassa. Heikki on tuonut siunauksen mökkiimme. Nyt kun meillä on viisi lasta, käy elämisemme kahta vertaa paremmin kuin silloin, jolloin me kahden rupesimme taloa pitämään".
Hevoisellansa ansaitsi nyt Lauri paljon rahaa. Anna ja Loviisa ynnä tämän nuoremmat sisarukset hoitivat Peltolan taloutta. Heikkikin oli heillä tässä avullinen, sen mukaan kuin ikänsä sitä salli. Hän oli hyvänluontoinen poika, joka kaikissa koetti, jo nuorimmasta lapsuudestaan, osoittaa kiitollisuuttaan Laurille ja Annalle. Tämä hyvänsävyisyys antoi hänen rumille kasvoilleen jotakin jaloa, jotakin, joka teki, että häntä mielihyvällä, jopa rakkaudellakin näki. Hänen käsityksensä oli sukkela, hänen ymmärryksensä selvä ja hänen oppihalunsa suuri. Monesti sai Lauri ihmetellä hänen sukkelia tuumiaan, kummastella hänen selityksiään ja aivanpa usein joutua pulaan, kun Heikki kysyi semmoisia asioita, mitkä ilmoittivat hänen ajattelevaisuuttaan, mutta joista Lauri ei ensinkään ollut mitään miettinyt, kaikkia, mitä hän kuuli, pani hän muistiinsa, ja varsinkin, jos missään kuuli jotain luettavan, siinä oli hän aina hiljaisena, uteliaana kuulijana ja tiesi aina sitten selkeästi kertoa, mitä oli kuullut. — "Hänestä voisi tulla pappi" — sanottiin. Ja kun hän ensimäisillä lukukinkereillä oli, taputti pastori häntä päälaelle ja sanoi: "Jatka, niinkuin olet alottanut, kyllä edistyt". — Siitä lauseesta oli Heikki onnellinen.
Näin oli aikaa kulunut kymmenen vuotta. Mitään erityistä ei ollut niiden kuluessa Peltolassa tapahtunut; rauhassa ja rakkaudessa oli eletty; ja rauhan ja rakkauden välittäjänä oli Heikki ollut, semminkin Laurin nuorimpain lasten keskuudessa. Mutta nyt, kun yhdestoista vuosi oli kulumassa, tapahtui seikka, joka sai löytölapsen elämän-aluksen, mitä tähän saakka hiljaista myötätuulta oli uinut rauhallisessa lahdelmassa, ulos myrskyisemmille ja avarammille aloille.
Eräänä päivänä tuli Jussi, Mattilan isäntä, Varpusten luo Peltolaan ja pyysi, että Lauri hänen sijassaan lähtisi Raasilaan hollin tekoon. Oli nyt Jussin vuoro, mutta hänellä olisi muita tärkeämpiä toimia.
Lauri oli usein ennen tälläisissä toimissa ollut Jussille avullinen, mutta nyt sattui hän olemaan pitkästä matkustuksesta väsynyt ja vieläpä vähän sairaskin, jonka tähden hän ei tällä kertaa ensinkään tahtonut suostua isännän pyyntöön. "Hevonen kyllä joutaisi, mutta ei ole ajomiestä" — mietti Lauri, — "sillä Antti, vanhin poika, tarvitaan kotona"
Juuri kun ukot tästä puhelivat ja Mattilan isäntä jo oli aikeessa lähteä jonkun muun naapurin luo, tuli Heikki tupaan. Hän kuunteli tarkoin, mitä siinä puhuttiin, ja tahtoen aina olla kasvate-isällensä mieliksi sanoi hän:
"Pankaa minut Raasilaan, kyllä minä hevosta katson".
Heikki oli, ehkä vielä varsin nuori, jotenkin pitkä ikäänsä nähden, jotta hänen olisi paljoa vanhemmaksi uskonut. Viime vuonna oli hän useissa ajotöissä ollut, mutta tälläisessä, josta nyt oli kysymys, ei koskaan vielä. Lauri sentähden ajatteli kotvan aikaa ennenkuin vastasi.
"No, jos luulet voivasi kyyditä, niin lähde, mutta katso hevoista, ettei liian kovaa ajeta. En juuri mielelläni poikaa siihen pane" — lisäsi Lauri Jussille, "mutta joutaa hevoinen muutaman kopeikan ansaita, ja luulenpa, että pojasta on kyytipojaksi siinä, missä toisestakin".
Tämä lupaus ja semminkin Laurin kehuminen olivat erittäin Heikille mieleen. Hän juoksi paikalla talliin hevosta hyväilemään. Sitten söi hän vähän. Sai eväslaukun rattailleen ja läksi kolmeksi päivää Raasilan kestikievari-taloon. Lapsellinen ilo ja uskallus loisti hänen silmistänsä, kun hän lähtiessään huusi Loviisalle; "Nyi mennään!" — Poika parka meni tietämättömiä kohtaloita kohti.
VII.
Ensikerran kyydissä.
Raasilan kestikievari-taloon oli Peltolasta puoli Suomen peninkulmaa; se oli ison valtatien varrella, joka K——joen pitäjän läpi kävi K——n kaupunkiin. Tässä kestikievarissa tuli Mattilan isännän syksyin keväimin käydä kyytiä kolme vuorokautta kummallakin kerralla.
Suurta valtatietä kulettiin vahvasti; mitkä kulkivat kyydillä, mitkä omilla hevoisillaan. Ja siitä syystä olivat kestikievari-talot ja etenni Raasila alati väkeä täynnä. Täällä oli, semminkin syksyin, miltei joka' päivä pienet markkinat, eläimiä kun alati oli kaupittavina. Tämä väen paljous sai aikaan jos jommoisiakin rettelöitä, sillä tässä, jos missään, oli seurakunta sekalainen.
Tänne Raasilan kestikievari-taloon saapui pieni Heikki holliin päivänä, jona sattui olemaan tavallista enemmän matkustavaisia liikkeellä. K——n kaupungissa olikin parin päivän perästä syysmarkkinat pidettävät. Väkeä oli näitä varten kokoontunut läheltä ja kaukaa. Heikki kun pihalle pääsi, sai hevoisensa erääsen suojaan, jossa jo sitä ennen oli kaksi hevoista ja suuri niinimatoilla peitetty kuorma. Sieltä, kun oli hevoisen marhaminnasta sitonut kärryjen pyörään, meni hän pihalle, missä hän, joka kaikkiin tälläisiin oloihin oli harjaantumaton, ihmeekseen katseli väkeä.
Toisia meni, toisia tuli ja olisipa Heikki pian saanut piisalle asti tästä, ellei väen seurassa olisi ollut mies, joka veti kaikkien, etenkin nuorten huomion. Itsessä miehessä ei ollut mitään erityistä katseltavana, vaikka hän oli muukalainen, mutta hänellä oli erinomainen soittokalu, jonka tapaista ei Heikki ainakaan ollut ennen nähnyt, ja tämän soittokalun päällä hyppi pieni elävä, jonka Heikki ensinnä pelästyen luuli pieneksi piruksi, mutta pian sai tietää olevankin marakatin. Tämäpä nyt oikeen Heikin mieleen. Hän tunkeusi soittokalua, jonka luuli positiiviksi kutsuttavan, niin likelle kuin pääsi, ja kysymyksiä olisi hänellä ollut, jos millaisia tehdä, jos vaan soittaja olisi osannut taikka viitsinyt niihin vastata. Mutta vaikka ei Heikki vastauksia saanutkaan, ei hän sitä pahaksi pannut; pientä elävää ihmetteli hän niin, että tuskin tiesi, mitä kysyi. Hupaista oli hänen etenni nähdä, miten pieni apina naurettavalla tavalla kiitti, kun joku hänelle lantin antoi. Jos Heikillä olisi lantteja ollut, olisi hän ajattelematta antanut ne marakatille; mutta kaikeksi onneksi ei hän vielä ollut kyytiä kulettanut, ja senpä tähden oli kukkaronsa, minkä hän Liisalta oli saanut, ihan tyhjä; muuten — tiesi miten olisi kyytirahojen käynyt. Heikki oli kauan tätä kummaa katsonut ja hän hypähti oikein ilosta kun joku antoi marakatille kiven tahi puun-palasen rahan asemesta. Marakatti käänteli ja väänteli kiveä ja puun-palasta, koetti sitten kelpaisiko tuo syötäväksi, ja heitti sen sitten, kun mitättömäksi huomasi, irvistellen ja kummallisesti hyppien kauas tyköään. "No, ei tässä maailmassa kummempaa!" huusi Heikki taitamatta iloansa hillitä.
Tämä huvi oli jo kestänyt toista tuntia. Heikki oli unohtanut, mitä varten hän oli kulussa, oli unohtanut hevoisensa ja missä oli. Marakattia, marakattia vaan hän katseli. Hän oli uskaltanut sille tehdä pitkää nokkaa, ja kas kummaa! Heikin suureksi iloksi oli marakatti myöskin tehnyt pitkää nokkaa, ja oikein takajaloillaan; ja sitäpä ei Heikki olisi ollut mies tekemään. Poika tuli tästä uskaliaammaksi, jotta nyt vihdoin tohti marakatille tarjota vähäisen leipäpalan. Marakatti sitä katseli ja käänteli; mutta luultavasti ei se ollut hänen mieleensä, sillä hän, kun oli maistanut sitä, heitti sen inholla ja irvistyksellä kauas pois. Heikki nyt tarjosi puupalasen. Mutta tätä tarjotessaan, sattui hän, joka ei ensinkään tiennyt pelätä marakattia, sitä ihan lähelle. Hän tahtoi samalla koettaa kädellänsä, miltä pienen elävän turkki tuntuisi, mutta sitäpä hän sai katua, Pieni elävä, joka ehkä kauan oli tällaista tilaisuutta odottanut, puri äkki-arvaamatta Heikkiä sormeen ja hypähti samassa hänen päähänsä, antoi hänelle useita korvapuusteja, ja sieppasi muistoksi hollipojan tukasta aika joukon hivuksia. Tämän oli apina tehnyt silmänräpäyksessä ja mitä naurettavimmalla tavalla; mutta mitäpä hyvää siitä Heikille; eipä hän, poika parka, sitä itse saanut nähdäkään. Väen nauraessa vetäysi Heikki isosti itkien kauas pois, huolimatta katsetta, miten marakatin omistaja nyyhkäsi ketjua, jolla pieni elävä oli positiivissa kiini, ja kuritti muutamalla iskulla pahankurista, joka nyt irvistelemisillään näytti, ettei hänen mielestänsä kuri tässä ollut oikeen paikallansa.
Heikki oli saanut kyllinsä marakatista. Hänellä oli paksu, tuuhea tukka, siitä oli kyllä varaa kourallisen siepata, mutta sormestaan, siitä ei ollut varaa mitään ottaa; se oli pieni jo ennestään. Tosin ei ollutkaan marakatti siitä mitään ottanut, mutta eipä paljon puuttunutkaan, sillä etusormen päässä oli haava, pieni, mutta syvä, ja sitä pakoitti äärettömästi, itkien ja koettaen saada veren juoksun lakkaamaan, vetäysi Heikki suojaan hevoisensa luo. "Minä olin paha. Se oli oikeen minulle", tunnusti hän itselleen.
Suojassa, maaten heinissä kärryissään, olisi hän kentiesi kauankin itkenyt, ellei uteliaisuus olisi saanut hänet äkkiä pihalle jälle, Yhden istuttavat kääsit, joiden toisessa aisassa oli heleästi soiva kello, oli pysähtynyt vierashuoneen eteen. Kääseistä hypähti keski-ikäinen mies ja huusi komentavalla äänellä hevosta.
"Minnekä nyt on Rytilän patronin kiire?" kuuli Heikki väen seassa jonkun kysyvän. Mutta hän ei siinä ehtinyt kauan uteliaana seisoa, sillä isäntä huusi, että Mattilan hevoinen oli lähtevä patronia viemään.
"Tässä minä olen", huusi Heikki vastaukseksi.
"Sinunko Mattila on holliin pannut; eikö hänellä parempaa ollut? Mutta yhden tekevä; valjasta pian hevoisesi".
Heikki juoksi suojaan ja sai pikaisesti hevoisensa valjaisin, vaikka kipeää sormea julmasti pakoitti. Sitten ajoi hän kärrynsä vieras-huoneen eteen, ihan samassa kun Rytilän patroni sieltä astui.
"Miks'ei ole minulle hevoista annettu?" kysyi patroni, äreästi kääntyen isäntään, joka juuri tuli väen tuvasta.
"Tässä on hevoinen", — vastasi Heikki.
"Oletko hullu, poika", — huusi isäntä. "Etkö näe että patronilla on omat kääsinsä" — ja ennenkuin Heikki tiesi vähintäkään olla varallansa, oli hän saanut aika korvapuustin, vielä vankemman kuin vasta marakatilta, joka yhä vielä pihalla ilveitänsä teki.
"En minä tiennyt" — sanoi poika itkien ja kävi todettaan lyötyä paikkaa.
"No tiedä nyt se, äläkä siinä töllistele", ärjäsi isäntä.
Heikki valjasti hevoisensa kääsien eteen. Omat rattaansa olisi hän halunnut sysätä suojaan jälle, mutta hän ei sitä uskaltanut, kun patroni samassa nousi kääseihin.
Heikki oli ani harvoin ajanut suurta maantietä. Kylätie, jonka likisyydessä Peltola oli, oli huono ja sitä ei ensinkään ajettu laukkaa. Heikki, joka nyt ensi kerran oli kyydissä, ei siis osannut ajatellakaan, miten kyydillä ajetaan. Semminkin jos matkustavaisella on, tahi jos hänellä on olevinansa kiirut. Heikki oli tuskin ennättänyt hypätä taka-istuimelle, kun Varpusen Laurin ruuna sai maistaa ruoskaa ja outona tällaiselle tervehdykselle lähti laukkaamaan vauhtia semmoista, että Heikin oikein päätä pyörytti. Mutta tämäkään vauhti ei nähnyt tyydyttämän patronia, sillä aina vähän takaa iski hän uudelleen ruunaa ruoskalla.
Näin oli matkaa lyhyessä ajassa kulunut 5 virstaa, kun Heikki huomasi, että ruuna oli ihan valkoisessa vaahdessa. Hän muisti nyt kasvate-isänsä varoitus-sanat: katso ettei liian kovasti ajeta. Tosin pelkäsi Heikki herraa, joka kääseissä istui, mutta vielä enemmän pelkäsi hän, että ruuna tärvääntyisi, ja siitäpä sai hän rohkeutta.
"Älkää ajako niin kovaa, isä kielsi" — sanoi hän hiljaan.
Herra kääseissä ei vastannut mitään, iski vaan uudestaan ruoskalla ruunaa.
"Äikää ajako niin kovaa" — rukoili Heikki uudestaan.
Nyt kääntyi herra poikaa päin. "Suus kiinni!" huusi hän, ja taasen sai ruuna maistaa ruoskaa, vaikka se laukkasi sen kuin kavioista lähti.
"Älkää Jumalan tähden ajako niin kovaa" — uskalsi Heikki vielä rukoilla; mutta hän oli tuskin saanut nuo sanansa sanotuksi, kun tunsi polttavan kuumeen isännän korvapuustista ajettuneessa poskessaan ja samalla makasi hän törristyneenä maantiellä. Eipä paljon puuttunut, ettei poika olisi mennyt tainnuksiin. Nyt oli hänellä kumminkin niin paljon mieltä että hän huusi.
Mutta herra kääsissä ei kuullut hänen huutoaan, ja Heikki näki pian matkustavaisen tien mutkassa katoovan.
Tällaista päivää ei ollut Heikki koskaan ennen elänyt. Hän, joka ei koskaan ennen ollut maistanut kuria, oli nyt vähässä ajassa saanut kolme kovaa korva-puustia, joista viimeinen oli ankarin; herra kun häntä oli ruoskan varrella lyönyt vasten naamaa. Mutta kummaapa kyllä, Heikki ei nyt itkenyt.
Pojan tuleva luonne astui siinä näkyviin.
Kun marakatti häntä pahana piteli, itki hän, sillä hän piti rangaistuksen oikeana; samati itki hän kun kestikievarin isäntä häntä löi; hän piti itsensä silloinkin syyllisenä, vaikka hän tietämättömyydessä oli rikkonut. Mutta nyt, nyt sanoi hänelle omatuntonsa, että hän oli syytön, että herra oli häntä syyttömästi lyönyt, ja sentähden hän ei itkenyt. Hänen poskeansa pakoitti ja verta juoksi hänen nenästään; mutta näitä kipuja hän tuskin nyt tunsi. Vakuutus siitä, että hän oli syytön, lievitti kivut.
Puoliväliin oli taipale kulunut, kun Heikki työnnettiin kääseistä pois. Hän lähti nyt juoksemaan kadonneen matkustajan jälkeen. Hän ei enää pelännyt kääseissä istujaa.
Heikillä oli, sen mukaan minkä hän muisti, nyt ensi kerta vastoinkäyminen elämässä kohdannut. Se koetus kävi kipeästi häneen.
"Ja kumminkin tein minä oikein, aivan oikein" — sanoi hän itselleen.
Kun hän tuli Mannilan kestikievariin, oli herra jo aikaa sieltä lähtenyt. Heikki tapasi ruunan sidottuna aidan seipääsen pihalla; se värisi vielä koko ruumiissaan ja hirnui surullisesti, kun tunsi nuoren hoitajansa. Heikki taputteli sitä ystävällisesti ja kysyi sitten isäntää, kyytirahat saadaksensa. Mannilassa oli väkeä pihalla yhtäpaljon kuin Raasilassa, ja kun Heikki viimein tapasi isännän ja hänelle asiansa sanoi, sai hän vastaukseksi: "Olenko minä sinun kassahoitajasi, mahdoit itse ottaa maksun kyydistäsi".
Nyt rupesi Heikki itkemään.
Kovinta kovuutta olisi hän voinut itkemättä, valittamatta kärsiä, kun vaan itsessään tiesi syyttömyytensä; syytön hän tosin oli tässä, syytön ettei hän rahojansa saanut, mutta rahat eivät olleet hänen, ne olivat hänen kasvate-isänsä.
Lauri oli joutunut hänen kauttaan vahinkoon — se sai kyyneleet Heikin silmiin.
Pihalla oli väen seassa joukko poikaisia. Eräälle näistä, joka taisi olla noin Heikin ikuinen, kävi itkiää sääliksi; hän lähestyi häntä ja sanoi:
"Älä itke, minä näin että Mannilan Jaska sai herralta rahaa sinulle annettavaksi".
"Se on vale" — huusi joukosta noin 18 vuotinen poika. "Se on sula vale, lienet itse saanut rahat ja syytät muita".
"Tiedätkö huutia hunsvotti!" ärjäsi isäntä, — "teetkö poikani varkaaksi?"
"Minä näin, että herra antoi" — vakuutti pieni poika.
"Se on Jumal avita valhe" — huusi Jaska, — "katsotaanpas lakkariisi, saadaan nähdä kumpi varas on". — Ja Jaska, suuri ja väkevä, samosi kerjäläis-pojan päälle, joka turhaan koetti puolustaa itseänsä.
Painiskelu siinä nyt syntyi, joka vihdoin loppui niin, että Jaska sai käsiinsä kerjäläisen ryysyistä pienen, vanhan kukkaron, jossa oli noin neljättäkymmentä kopeikkaa rahaa.
"Enkös minä sitä sanonut! Itse on hän varas ja syyttää muita", huusi Jaska, heittäen kukkaron Heikille. "Tuossa on kyytirahasi ja kukkaro vielä kaupan päälliseksi. Kiitä nyt minua."
"Älä usko häntä!" huusi kerjaläis-poika itkien. — "Ne rahat olen minä kaupungista kerjännyt sairaalle äidilleni".
"Pidä suusi taikka korjaa sinua nimismies", ärjäsi Jaska ja töyttäsi niin voimallisesti poikaa vasten leukaa, että tämä kaatua kolahti pihalle. "Tuossa saat sen mokoma kerjäläisvaras".
"En minä ole varas!" huusi kurkkunsa täydeltä poika; "sinä rahat sait!"
Onpa vaikea sanoa, miten tämä rettelö, joka jo rupesi väessä herättämään huomiota, olisi loppunut, ellei vanha herrasmies olisi poikain tappeluun sekaantunut.
"Siivolla pojat!" huusi hän ja kulki suoraa tietä Jaskan luo, joka kerjäläis-pojan viimeiselle huudolle oli valmis vastaamaan aika potkauksella.
"Provasti!" mumisi Jaska hämmästyen ja koetti hiipiä pakoon väen sekaan. Mutta provasti tarttui häntä kaulukseen kiini. "Kuinka kehtaat sinä", — sanoi hän kovalla äänellä, — "valehdella ja toista — semminkin köyhää kerjäläispoikaa — syyttää varkaudesta, johon itse olet syypää? Meitä oli kolme, jotka näimme, että Rytilän patroni uskoi sinulle kyytirahat annettavaksi kyytipojalle, joka oli tielle jäänyt. Meitä oli kolme, jotka sen näimme: minä, tämä kerjäläis-poika ja Jumala. Sinä poikani siis" — sanoi provastiksi kutsuttu Heikille — "anna rahat takasin sille, jolta isännän poika ne ryösti; ja sinä ilkiö" — jatkoi hän kääntyen Jaskaan — "jos sinä tahdot lainkäyntiä välttää etkä ansaittua rangaistustasi saada, anna sinä paikalla kyytipojalle minkä patroni sinulle uskoi."
Iloisella mielellä täytti Heikki provastin käskyn ja vielä iloisemmalla otti kerjäläispoika vastaan mitä omansa oli. Mutta harmitti ja hävetti Jaskaa kun nyt suuren väkijoukon nähden täytyi antaa rahat Heikille ja siten tunnustaa ja julkisesti näyttää, mimmoinen hän oli. Väen pilkan ja naurun alaisena pääsi hän vihdoin piiloumaan häpeäänsä.
"Ole aina rehellinen ja puolusta totuutta, niin Herra auttaa sinua niinkuin nyt" — sanoi provasti kerjäläispojalle.
Tämä tapaus koski kummallisesti Heikkiin. Hän seisoi siinä liikkumatta, huomaamatta, että provasti häntä kauan ja vakavasti silmäili. Hän ei voinut ymmärtää todelliseksi mahdollisuudeksi semmoista käytöstä kuin Jaskan vasta. Niin paljon pahuutta ei hän ollut tiennyt aavistaakaan maailmassa löytyvän. Vihdoin tointui hän ja oli juuri menossa ruunansa luo, kun kuuli pvovastin kysyvän:
"Kyytipoika! Mistä sinä olet? kuka on isäsi?"
Heikki oli kohta kun provastin näki tuntenut erinomaista kunnioitusta häntä kohtaan. Nyt kun provasti häneen kääntyi vakavana kysymyksellä, luuli hän saavansa nuhteita siitä, että oli ottanut vastaan rahat, mitkä Jaska oli kerjäläispojalta ryöstänyt. Hän purskahti itkuun ja sanoi: "en minä tiennyt, että rahat olivat pojan."
"Sen minä kyllä ymmärrän" — vastasi provasti. "Se oli luonnollista, että sinä uskoit mitä kestikievarin poika todisti; mutta minä kysyn sinulta kuka on isäsi, ja mikä on nimesi?"
"Heikki on nimeni ja isäni on Varpusen Lauri Mattilasta", vastasi poika nyt lohdutettuna.
Provasti katseli vielä vähän aikaa poikaa. Sitten huokasi hän syvästi ja meni vierastupaan jälle.
Mutta Heikki, joka nyt oli jäänyt kahden kesken kerjäläispojan kanssa, meni häntä liki, tarttui hänen käteensä ja sanoi: "Anna anteeksi, että minä rahasi otin vastaan Jaskalta. Mikä on nimesi?"
"Antero Kalvin on nimeni", vastasi kerjäläispoika.
"Jos aiot matkata Raasilaan päin, saat istua ruunan selässä, kun ruuna on saanut vähän levähtää."
Kotvan ajan takaa ajoi provasti poikain sivu, joista toinen — Heikki — kulki ruunan vieressä, toinen Antero istui ruunan selässä.
Kun poikaset saapuivat takaisin Raasilaan, oli aurinko jo mennyt mailleen. Raasilan kestikievari-talossa ei nyt ensinkään ollut väkeä siihen määrään kuin päivällä. Useimmat olivat lähteneet; tiellä olikin matkustajia tullut kosolta poikia vastaan. Ne, jotka vielä olivat kestikievavi-talossa, joko äskeisiä tahi vastatulleita, olivat menneet levolle. Pirtin lattia oli makaajia melkein täynnä.
Heikistä ja Anterosta oli tiellä tullut erittäin hyviä ystäviä. He olivat puhuneet, mitä viattomat kymmenvuotiset tavallisesti puhuvat. Heikki oli kertonut Anterolle Varpusista ja olostansa Peltolassa, ja Antero puolestaan oli kertonut että hänellä K——joella oli köyhä sairas äiti, joka ei häntä jaksanut elättää, jonka tähden hänen oli täytynyt lähteä kerjäämään. Hän olikin hyvin tässä onnistunut. Sillä hänellä oli likimäärin puolen ruplaa rahaa, minkä summan hän nyt tahtoi viedä äitillensä.
Näin puhellen olivat pojat tulleet kestikievari-taloon. Heikki vei kohta ruunan entiseen suojaan, missä huomasi vieläkin olevan äskeisen niinimatoilla peitetyn kuorman. Antero oli sillä välin käynyt pirtissä, mutta hän palasi pian ja ilmoitti toverilleen, että penkit ja lattia olivat täynnä vieraita, jotta ei heillä siellä sijaa ollut. "Voimmehan maata tässä" — ehdotteli hän.
Kärryt vedettiin nyt suojaan; niiden alle, suojan lattialle levitettiin vähän heiniä, ja pojat menivät makaamaan. "Kärryjen alla on lämpimämpi" — oli Antero sanonut. Mutta ennenkuin uneen vaipuivat, tarjosi Heikki toverilleen ruokaa eväspussistaan, vähät muistaen, että pussissa oli vaan ruokaa yhdelle hengelle kolmesti päivää. Kun olivat syöneet, luki Heikki siunauksen, jota Antero kummastellen kuunteli. Tämä olisi arvattavasti antanut aiheita keskusteluihin yhä pitempiin poikasten välillä, mutta väsymys voitti ja poikaiset nukkuivat.
Mutta Heikki heräsi pian. Hän ei ollut tottunut tällaiseen yösijaan. Hän oli julmaa unta nähnyt. Hän heräsi ja huomasi, että häntä vilustutti. Siihen lisäksi pakoitti hänen sormeansa, joka molemmin puolin haavaa oli kovasti ajettunut. Heikki mietti jo nousta, mutta juuri kun hän oli nousemaisillaan, kuuli hän outoja sanoja, jotka pidättivät häntä kärryjen alla. Hän kuunteli, hän koetti nähdä, mutta yö oli pilkkosen pimeä.
"Hän makaa sisemmäisessä vieras-kamarissa… Parempi olisi ollut kohdata häntä metsässä, mutta käynee se täälläkin laatuun."
"Joko on vaate tervattu? Perhana kuinka pimeä… Älä jätä mitään paikkaa tervaamatta…"
"Mutta jos hän herää ja rupeaa vastarintaa tekemään?"
"Kyllä siihen aina joku neuvo saadaan".
"Jos aiot hänet tappaa, niin minä luovun koko yrityksestä, sen sanon.
Hän on pappi ja hän on kastanut minun".
"Kuka perhana on aikonut häntä tappaa!… Kastanut sinun!… Työnnä sinä tervaryysy hänen suuhunsa, jos hän rupeaa ääntämään".
Heikki oli tämän keskustelun kuullut. Hän ei siitä paljon ymmärtänyt. Sen huomasi hän vaan, että tässä mahtoi olla kysymys jostakusta rikoksesta. Ja mitä laatua tämä rikos oli selveni hänelle vähin, kun hän kuuli toisen puhujista kysyvän:
"Oletko ihan varma, että provastilla on rahat muassansa?"
"Niin varma, kuin että sinä olet suuri pelkuri. Neljä tuhatta ruplaa on provastilla kapusäkissään, osittain helisevässä hopeassa, osittain hyvissä papereissa".
Sana provasti sai Heikin kuuntelemaan vielä tarkemmasti.
"Akkunan vieressä sinä kumarrut, painat lujasti pääsi seinää vastaan; minä nousen niskoillesi, sovitan tervaryysyn akkunalasille ja rikon sen. Jos tervalla on entinen omaisuutensa vielä, ei äännä akkuna… Oikeen, luulenpa, että nyt ollaan valmiit. Etuhuonehessa makaa vanha rouva … onko puukkoni tupessaan?… No nyt…"
Miehet lähtivät. Heikki näki pimeässä heidän hiipivän ulos ja oven suulta silmäilevän pihaa. Sitten kuuli hän toisen sanovan: "Kaikki nukkuvat … joudutaan nyt".
Kun miehet olivat lähteneet, uskalsi Heikki hengittää vapaasti. Hänen ensimäinen työnsä oli herättää Antero. Tämä nukkui sikeästi, jotta Heikki ainoastaan suurella vaivalla sai hänet ymmärtämään mistä kysymys oli. Mutta kun Antero sen vihdoin käsitti, hypähti hän kohta ylös. "He tahtovat ryöstää provastin rahat. Rannilassa kerrottiin, että provasti on käynyt kaupungista noutamassa suuren rahasumman, jolla K——joen uusi kirkko on rakennettava", — sanoi hän.
"Mitäs nyt teemme… Jos ne meidät näkee, tappavat he meidät".
"Pelkäätkö sinä sitä?"
"En juuri pelkää, sillä oikeuden edestä pitää ihmisen heittämän vaikka henkensä, sanoi pastori viime lukukinkereillä, ja oikeenhan se on, ettemme anna rosvojen varastaa. Eikö ole Antero?"
"On kaiketi. Mene sinä akkunan taakse, josta miehet pyrkivät vierashuoneesen, minä juoksen pirttiin herättämään väkeä".
Antero antoi neuvon, ja olipa se neuvo aikamiehen neuvo, eikä kymmenvuotisen pojan.
Siinä ei kauan mietitty. Heikki ei enää tuntenut, että sormeansa pakoitti, hän ei tuntenut vilua. Pimeässä hän hiipi vierashuoneen luo. Pihan puolella ei ollut ketään, kaikki oli hiljaista.
"Rosvot pyrkivät taka-akkunasta sisälle", sanoi Heikki itselleen. "Mitä jos koettaisin herättää provastin".
Mutta juuri kuin hän tätä mietti, kuuli hän että vierashuoneessa jo oltiin hereillä. Heikki juoksi sentähden huoneen toiselle puolelle, sillä arvattavasti olivat miehet jo ehtineet sisään.
Vierashuoneessa oli kolme suojaa, porstuasta tultiin suureen saliin ja salin takana oli kaksi kamaria. Salissa nyt ei maannut ketään, mutta pihan puolimaisessa kamarissa nukkui provasti ja vieressä olevassa kamarissa eräs vanha rouva.
Kun Heikki ehti huoneen talopuolelle, ei hän siellä ketään huomannut. Huoneestakaan, mistä vasta oli ääni kuulunut, ei nyt enää kuulunut mitään. Rosvot olivat arvaamattoman vähässä ajassa päässeet sisään, sen huomasi Heikki, sillä toinen saliin vievistä akkunoista oli rikki.
Hän säikähti suuresti. Tietämättä, miettimättä, mitä teki, oli hän juuri kurkkunsa täydeltä huutaa: Rosvoja, varkaita! ottakaa kiini.
Mutta ennenkuin hän sai ääneen, huomasi hän, että pieni kapusäkki heitettiin ihan hänen viereensä ulos akkunasta. Ajatuksen nopeudella tarttui hän siihen. "Rosvoja, varkaita! ottakaa kiini!" huusi hän nyt ja lähti samassa kapusäkkineen juoksemaan pihalle.
Julma kirous kuului huoneesta.
Antero oli sillä välin saanut henkiin ihmiset tuvassa. Väkeä tölmäsi jo vierashuoneen luo, kun Heikki pihalle pääsi. "Ottakaa kiini, akkunasta takapuolelta karkaavat", huusi hän. Samassa avattiin ovi vierashuoneen porstuasta ja sama ääni, minkä Heikki päivällä oli kuullut Rannilassa, huusi: "Ottakaa kiini, ottakaa pois kapusäkki!"
"Se on jo tallessa" — vastasi Heikki ja kiiruhti kapusäkki kainalossa provastin luo.
Nyt saatiin kynttilöitä sytytetyksi ja väkeä samosi vierashuoneesen. Puoli-kuolleena pelosta makasi rouva kamarissansa. Rosvoista ei näkynyt niin jälkeäkään. Paikka akkunan ulkopuolella tarkastettiin; että rosvot siitä olivat hypänneet ulos, samalla kun Heikki huusi, oli aivan varmaa; mutta mihin olivat ne kadonneet, kutka olivat ne? Väkeä oli Raasilassa paljon; rosvojen kasvoja ei ollut kukaan nähnyt, pimeässä kun olivat työnsä toimittaneet.
"Äänestä ne tunnen" — vakuutti Heikki. — "Eikä ne mahda kaukana olla" — arveli Antero.
"Ja sitten mahtaa heillä olla tervaiset kädet" — lisäsi Heikki, joka muisti äskeistä puhetta.
Kauan siinä nyt mietittiin mitä tehdä. Yö oli pimeä, rosvoja hakeminen nyt olisi siis melkein turhaa; siihen lisäksi ei kellään ollut sanottavaa halua siihen. Lisempi tutkinto jätettiin sentähden huomiseksi. Se vaan nyt huomattiin, ettei kellään, mitkä vieras-huoueesen olivat kokoontuneet, ollut tervaisia käsiä.
Väki vetäysi vähitellen jälleen pirttiin, mutta rouvan pyynnöstä tuli saliin kaksi Raasilan trengeistä. Provastin kehoituksesta jäivät sinne myöskin Heikki ja Antero, mitkä nyt saivat tarkasti kertoa, miten olivat voineet estää rosvojen aiottua varkautta.
Eipä levosta enää tänä yönä tahtonut tulla mitään. Aamupuoleen yötä heräsi Heikki lyhyestä unesta ja meni suojaan ruunaa katsomaan. Silloin huomasi hän kummakseen, että niinillä peitetty kuorma oli poikessa.
"Voi minua hupsua!" torui hän itseään. "Tuon kuorman omistajat, nepä juuri varkaat olivatkin. Minä hupsu, kun en muistanut yöllä puhua kuormasta mitään".
VIII.
Kaksi toveria.
Noin 40 vuotta takaperin olivat olot useassa suhteessa Suomessa mitä lainkuuliaisuuteen tulee toisellaiset kuin nyt. Vielä nytkin tosin koettaa pahan-ilkisyys ja oman voiton pyyntö, missä vaan taitaa, rikkoa lakia; mutta silloin — noin 40 vuotta takaperin oli tilaisuus lain rikkomiseen ainakin muutamilla aloilla suurempi kuin meidän aikanamme. Eräs tällainen ala, jolla lain voima oli melkein vähäinen, oli meriliikkeen. Kussakin kaupungissa löytyi tullin hoitaja, jonka oli velvollisuus kantaa tullimaksu tavaroista, joista laki määräsi tullia, mutta näitä tullimaksuja maksettiin, miten sattui, miten sopi; ja varmaa oli, että useimmiten ei sopinut niitä maksaa läheskään täydellisesti. Kunhan vaan tullinhoitaja vuosittain maksoi valtiolle jonkun määräsumman, niin eipä kysytty, mitä hänen oikeutta myöden olisi tullut maksaa. Kauppamiehet ja tullinhoitajat olivat hyvässä ystävyydessä ja kumpaisellakin oli tästä ystävyydestä hyötynsä. Näistä kuluneista ajoista lienee perintönä meidän aikoihin säilynyt se tapa, että kauppiaat antavat vuosittain tullinhoitajalle milloin suurempia, milloin vähä-arvoisempia lahjoja, vaikka ei näillä ensinnä mainituilla ole mitään sanottavaa etua siitä nyt.
Mutta puoli sataa vuotta tätä ennen taisivatpa nämä lahjat tehdä monenkin tullinhoitajan silmät vähänäköisiksi. Tullaamattomia tavaroita myytiin siitä syystä ainakin saman verran kuin tullattuja. Miten tullaamattomia tavaroita maalle saatettiin, olemme jo tämän kertomuksen alussa nähneet. Tullinhoitajat useimmasti tiesivät tästä, tiesivätpä vielä usein missä tavarat milloinkin säilytettiin, mutta eivät olleet siitä tietävinään. Niinpä olivat ne tavarat, mitkä Jolsan saarelle piiloitettiin, onnellisesti siinä säilyneet, kunnes ne yhtä onnellisesti sieltä saatettiin K——n kaupunkiin, missä sitten suurella voitolla myytiin.
Nämä tavarat olivat kauppias Karlgrenin. Hän oli K——n kaupungin mitä rikkaimpia miehiä. Millä lailla tämä rikkautensa oli koottu, sen arvaa edelläsanotusta. Kolme laivaa, jotka kaikki olivat hänen omansa, toi hänelle tavaroita kaikista maailman ääristä, mutta mitä tavaroita, sitäpä tulliluettelot vaan puoleksi ilmaisivat; tuskinpa puoleksikaan.
Kauppias Karlgren oli yhtä raaka kuin rikas. Hän oli puotipojasta alkanut, oli jo nuoruudesta oppinut että se edistyy, joka omaa etuansa katsoo; ja tästä opista piti hän niin kiini, ettei huolinut, josko oman etunsa tähden toisien etuja loukkasi. Kun hän omaksensa pääsi, oli hänellä varoja; eipä soimannut häntä hänen omatuntonsa siitä, että hänen isäntänsä oli ihan juuri sillä summalla köyhtynyt, jolla hän, Karlgren, kauppaansa alkoi. Mutta omaksensa päästyään, teki hän, mitä ikänä taisi, välttääksensä samankaltaista vahinkoa, jota isäntänsä muinoin hänen kauttansa oli kärsinyt. Miten hän tässä onnistui, saamme vasta nähdä.
Kapteeni Kornman oli kauan kulettanut milloin mitäkin kauppiaan laivoista. Näiden molempain herrain välillä oli luja ystävyys kasvanut, jos semmoista tunnetta, semmoista pyrintöä, jolla omaa etua vaan koetetaan toinen toisensa avulla katsoa, saa ystävyydeksi kutsua. Kapteenin kautta oli kauppias voittanut suuria summia, varsinkin, jos siinä huhussa oli perää, joka tiesi kapteenin tahallaan ajaneen suuren, mutta vanhan ja korkeasta summasta vakuutetun, kauppamiehelle kuuluvan laivan karille. Jos tässä huhussa oli perää, niin varmaapa on ettei kapteeni sitä ilman palkintoa tehnyt. Kapteeni ja kauppias olivat tähän aikaan — vähä ennen kuin Rytilän nuori perillinen katosi ja isänsä kuoli — varsin hyviä ystäviä, mutta tämä ystävyys oi nähtävästi sitten kylmennyt, sillä harvoinpa nähtiin kapteenia, sittenkun hän oli päässyt Rytilän omistajaksi, K——n kaupungissa Karlgrenin tykönä, — aikain kuluessa aina yhä harvemmin. Mutta entinen ystävyys oli äkkiä leimunut ilmituleen jälleen. Kapteeni kulki taasen usein kauppiaan luona ja yhtä usein nähtiin kauppias Rytilässä. Seuraus tästä uudistuneesta ystävyydestä oli, että K——n kaupungin likisyydessä ruvettiin rakentamaan uutta laivaa, ja että K——n satamaan eräänä syyspäivänä purjehti suuri priki, minkä kauppias ja kapteeni yhdessä olivat ostaneet. — Se oli eräillä näillä reisuillaan kaupungissa, kuin kapteeni Kornman kohtasi Varpusen pientä Heikkiä, niinkuin vasta olemme nähneet.
Tämä ystävyys kapteenin ja kauppiaan välillä oli saanut vielä lujemman siteen kun kapteeni samana vuonna, jona uusi laiva rakennettiin, oli vienyt Rytilään nuoren emännän, kauppias Karlgrenin sisaren. Tätä avioliittoa kummasteltiin suuresti, sillä Wappo Karlgren ei ollut ensinkään nuori, eikä kaunis. Jotakin syytä, minkä tähden kapteeni nai, mahtanee löytyä, — sanottiin; mutta olivatpa useimmat kapteenin työt ja toimet niin eriskummallisia ja selittämättömiä, ettei syvempiä syitä tähän naimiseen mietitty. Moni, joka tunsi Wapon, mutta joka ei tuntenut kapteenia, nauroi tälle, sillä Wappo oli ankara vaimo. Eikä ollutkaan hän kauan Rytilässä, ennenkuin häntä verrattiin Jolsan Matin eukkoon, Leenaan. Mutta ne taasen, jotka tunsivat kapteenin, arvelivat, että kyllä se, joka Rytilän emännäksi pääsi, tietää olevansa naimisissa. Olkoon nyt tämän asian kanssa miten tahansa, varmaa on, että Wappo ja kapteeni Kornman näkyivät sopivan hyvästi yhteen ensimäisinä vuosina.
"Aikaa kutakin" — sanoi provasti Wern huoaten, kun Rytilässä uuden emännän tuliaiset suurilla pidoilla vietettiin. Ukko muisti aikoja, jona entinen patroni tänne oli tuonut nuoren kauniin, hyvän ja hellän rouvansa. Provasti ei ollut siitä päivästä, jona patroni Kaarle Kornman haudattiin, käynyt Rytilässä. — Mutta hän oli kaukaa pitänyt silmällä kaikkia, mitä kapteeni teki, ja moni näistä teoista oli sitä laatua, että provasti olisi voinut astua vaarallisena kantajana oikeuden eteen, jos hän olisi sitä tahtonut. Provasti ei sitä tehnyt, asiat eivät koskeneet häneen, mutta hän oli, tarkkaamalla mitä kapteeni teki, yhä enemmän tullut vakuutetuksi siitä, että murha ei ensinkään pelättänyt kapteenia, että hän ilman omantunnon soimausta olisi voinut hukuttaa veljensä pojan, jos ei hän olisikaan sitä tehnyt — josta provasti kumminkin itsessään oli vakuutettu.
Näin oli kolmetoista vuotta kulunut siitä päivästä, jona kapteeni Kornman tuli Rytilän kartanon omistajaksi. Neljä vuotta oli Wappo Karlgren emäntänä ankaralla kovuudella pitänyt emännän ohjat käsissänsä. Yksi perillinen oli heille syntynyt, pieni Amanda. Ja sanottiinpa, että päivänä, jolloin tämä syntyi, oli kapteeni nauranut. Sitä hänen ennen tehneen ei muistanut kukaan. Se todisti, — niin sanottiin, — siitä että kapteenilla kumminkin oli vähän sydäntä, se todisti, että hän rakasti pientä Amandaa.
Kolmetoista vuotta oli kapteeni ollut Rytilän herra, kun hän eräänä kesäpäivänä sai kirjeen asiakumppaniltansa Karlgrenilta. Tämän kirjeen tähden lähti hän kiireesti K——n kaupunkiin. Raasilan kestikievarissa ei nyt ollut Heikki kyyditsijänä, Mannilassa ei Jaska enää ryöstänyt kyytipoikain rahoja. Jaska oli ehtinyt kulkunsa päähän ja istui nyt, 21 vuotisena, Wiaporin linnassa. Kapteeni oli tunnettu, häntä ei vastustanut kukaan, ja enemmän kuin Heikin hevoinen viimeksi Mannilassa, vapisi se vaahtoinen hevoisparka, joka kapteenin saattoi kauppias Karlgrenin pihalle.
Kauppias Karlgren oli, niinkuin jo sanoimme, raaka mies. Yksinänsä eli hän; naimisiin mennä — siihen ei hänellä ole ollut aikaa — sanoi hän. Saituri oli hän. Konttori-kamarissa oli hänellä asuntonsa. Huonekalut tässä kamarissa olivat: konttoripöytä, rautainen kassa-arkku, pari kolme tuolia ja vuode. Kauppias Karlgren oli kookas, leveärintainen, vankka mies. Mutta jo useampia vuosia oli hän suuresti valittanut jotakin sisällistä tautia, johon hän turhaan oli apua hankkinut. Terveytensä eteen olisi kauppias ollut valmis panemaan puolet omaisuudestaan, sillä kuolla hän ei ensinkään tahtonut.
Kapteeni Kornman astui konttoriin.
Olipa kummaa nähdä näiden herrain tervehdystä. Ei siinä paljon sanoja tuhlattu, eikä heidän silmistänsäkään suuresti voitu lukea sitä ystävyyttä, joka jo monta vuotta oli toinen toiseen sitonut. Useimmat sanat, mitkä käytettiin, olivat kirouksia. Kapteenin silmäilykset olivat kiinitetyt kauppiaan raha-arkkuun, sill'aikaa kun hän kuunteli ystävänsä ilmoituksia.
"Nyt ovat kaikki lemmot ja hiidet yhtyneet meitä vastaan" — alkoi kauppias. — "Konkordia on onnellisesti saapunut Englantiin … mutta asiamiehemme kirjoittaa, että valitetaan tavaraimme huonoutta. Piki on huonoa, kirjoittaa hän — kirjoittaa hän; monessa tervatynnyrissä on huomattu olevan tervankusta eikä tervaa; siihen lisäksi sisältää moni potaska-astia enemmän tuhkaa kuin potaskaa…"
"Kuka perkele käski Ankkerman'in viedä laivan Hulliin!" huusi kapteeni.
"Oikein, veli, oikein, mutta laivassa oli näitä valitettuja varsin vähän, jotta en uskonut…"
"Sinä saat meidät vielä maantielle, Karlgren, mitättömällä ahneudellasi. Taasen lienee joku tervatynnyri ja potaska-astia…"
"10 tynnyriä kehnoa kaikkiansa; mikä lempo arvasi, että ne tulisivat ilmi".
"Ja niitten tähden jää lasti myymättä…"
"Eipä niinkään; lasti on myyty. Ankkerman ei kaikeksi onneksi tiennyt petoksesta, jonka tähden hän suuttui syytöksestä; kaikki tavarasto tarkastettiin, ja mitättömät tynnyrit heijattiin. Mutta siihen kului aikaa, Ankkerman, Konkordian kapteeni, on saanut kärsiä pilkkaa, jonka tähden hän, kun kauppahuone M. Waasasta on hänelle tarjonnut Anna-laivansa, luopuu Konkordiasta. Mistä nyt saadaan toinen kapteeni?"
Kapteeni Kornman kulki pari kertaa konttorin poikki. "Kuule Karlgren!" sanoi hän vihdoin. — "Jos et valalla vanno heittäväsi pois noita vähäpätöisiä kujeitasi, jotka saavat meidät hävyn alaiseksi, niin perhana olkoon sinun kumppalisi. Saamme kiittää onneamme, ettei laivaa otettu takavarikkoon… Mitä luulet, että muut kauppiaat tästä sanovat?"
"Sanokoot mitä sanovat, minä olisin ansainnut…"
"Joitakuita ruplia?" huusi kapteeni julmalla kirouksella.
"No noh! Mutta nyt ei ole siitä kysymys, koskei siitä voitosta tullut mitään. Nyt on kysymys, mistä saataisiin uusi kapteeni?"
"Sitä perkelettä ei koske mitään…" mumisi kapteeni. Kovaa sanoi hän: "Siihen kysymykseen on pian vastattu: minä tahdon lähteä merelle vielä kerran koettamaan onneani."
"Sinä!"
"Niin minä!"
"Mutta samasta palkasta kuin kapteeni Ankkerman?"
Ylönkatseellinen hymy laskeusi kapteenin huulille, mutta se katosi kun hänen kätensä sattui koskemaan raha-arkun kantta, jonka päällä hän istui. "Minä en tahdo mitään palkkaa, muuta kuin laillisen osani lastista".
Kauppiaan silmät suurenivat. "Et palkkaa! Sinä olet, lempo vieköön, kunnon mies, lankoni!"
Langoksi nimitti kauppias kapteenia, kun hän oli oikeen hyvällä tuulella.
Keskustelu näitten arvoisten toverien välillä olisi vielä kestänyt ken tiesi kuinka kauan, ellei riita ja huuto olisi kuulunut vieressä olevasta puodista ja puoti-poika samalla syöksynyt kiiruusti konttoriin, huudahtaen:
"Hän sanoo, että kahvissa oli kiviä, ja tahtoo väkisin, että otamme kahvia takaisin".
"Kuka lempo?" huusi vastaukseksi kauppias ja kiirehti puotiin.
Yksinään konttorissa kun oli, koetti kapteeni nostaa kassa-arkkua toisesta päästä. Hän ei sitä jaksanut, — hän hymyili.
IX.
Puoti-poika.
"Kyllä on kuultu ja nähty, mimmoisia kaluja täältä saa", kuuli kauppias erään vaimon huutavan, kun hän astui puotiin. "On, Jummal'avita, saatu kaikenlaista, mutta eipä vielä kiviä kahvina. Ja mitä tupakkaa sitten! Lempo soikoon! Antti vannoi, että tupussinsa tulee suolalle eikä lakerille. Onhan niitä muita puoteja K——n kaupungissa!"
"Kuka täällä elämää pitää? Mitä tämä on?" kysyi kauppias Karlgren.
"Oh, patroni itse! Jumala nähköön! Ei toiste kiviä kahvina osteta. Sen sanoo Mäkiöisten Kaisa".
"Mitä, onko kiviä kahvissa?"
"Kysykää onko kahvia kivissä! Tuossa! Tämäkö kahvia! Eipä niin papuakaan!" Ja eukko kaasi tötterönsä, minkä oli pitänyt kädessänsä, pöydälle.
Kauppias silmäili kahvejansa, otti muutamia kahvipapuja kouraansa. "He! Mitä hittoa … kiviä! Antero!" — huusi hän puoti-pojalle, mistä, riivattu, olet nämä ottanut?"
"Meren rannalta noukin eilen, niinkuin patroni käski", vastasi
Anteroksi kutsuttu totisesti.
"Nyt sun perhana korjaa", huusi kauppias ja tarttui puotipoikansa tukkaan. "Olenko minä käskenyt sinun panna kiviä kahviin? Vastaa ei! Sinä lemmon sikiö".
"Ei!" vastasi puotipoika. "Mutta sanoihan patroni eilen, että minun pitäisi panna joka kahvileiviskään naula pieniä kivimukuloita".
Kauppias pudisti poikaa, niin että tämä oli henkensä menettää. "Ja jos olisin käskenytkin — minkä valehtelet, niin onko tässä kiviä naula leiviskälle… Vastaa?…"
"Ei, ei… Mutta minä ajattelin, että, että … te ansaitsitte enemmän rahaa, jos minä panisin naulan kahvia kivileiviskälle…"
Kauppias työnsi vihansa voimalla pojan kauas tyköään nurkkaan, punnitsi itse eukolle naulan kahvia ja antoi hänelle vielä koko kourallisen kaupan päälle. "Niinkuin näet, eukko, oli tässä suuri erehdys", sanoi hän. Tämä lepytti eukkoa. Hän katseli tarkkaan, mitä nyt tötterösään oli: "Oikeita kahvia, kiitoksia!" sanoi hän.
Kun eukko oli mennyt, lähestyi kauppias kyynäräpuu kädessänsä puoti-poikaa, joka yhä nurkassaan oli seisonut. "Kyllä minä sinun opetan!" huusi hän, ja oli valmis kyynäräpuullaan näyttää, miten hänen tapansa oli opettaa.
"Kuulkaa, patroni kuulkaa!" huusi poika itkevällä äänellä.
"Kuulla sinua!… No, pian! mitä on sinulla sanomista?"
"Minä luulin tekeväni niin hyvästi" — vastasi puoti-poika suruisella äänellä. "Minä ajattelin: kun on kahvi loovasta myyty, voin minä viedä rahat patronille ja sanoa: tässä on rahat … 100 ruplaa yhdestä leiviskästä… Ja nyt aikoo patroni minua lyödä… Onhan patroni aina sanonut, että jos talonpoika tulee puotiin ja näyttää tuhmalle, niin pitäisi minun ottaa kaksinkertainen hinta… Antakaa anteeksi patroni kulta … toiste otan vaan puolen hintaa".
"Suus kiini! — Puolen hintaa!… Jos sen tekisit, jos rusinankaan ilmaiseksi antaisit, niin tästä palkkasi", ja kauppias nosti keppiään.
"No mutta sanokaa patroni kulta" — rukoili puoti-poika kädet ristissä — "kuinka minun tulee tehdä? Tietäähän patroni, että minä teen, niinkuin te käskette, vaikka käskisitte minua panna omia hiuksiani harjasten sekaan."
"No, no Antero! Tällä kertaa tahdon antaa sinulle anteeksi, sillä minä tiedän, että olet uskollinen ja tottelevainen; mutta muista toiste, ettet pane enemmän kiviä kahveihin kuin naula leiviskälle… Äläs vielä! Tulevalla viikolla et saa panna enempää kuin 1/2 naulaa kiviä, pienoisia, hyvin pienoisia kiviä; sillä eukko luultavasti puhuu kaikille äskeisestä tapauksesta. Minä joudun täten vahinkoon, suureen vahinkoon, mutta ei auta", lisäsi hän huoaten.
Ja nämä hyvät neuvot annettuansa, meni kauppias jälle konttoriin kapteeni Kornmanin luo. Tämä oli kuullut ja nähnyt mitä puodissa oli tapahtunut. Hän hymyili kummallisesti, kun kuuli kauppiaan neuvoja. Hän silmäili tarkasti puoti-poikaa ja mutisi itsekseen: "Tuo poika on joko tyhmin tyhmistä, tahi on hän suurin veijari… Mutta se ei koske minuun".
"Erittäin uskollinen tämä minun nykyinen puoti-poikani" — sanoi kauppias, kun kapteenin kanssa taasen olivat kahden kesken konttorissa.
"Mistä olet tämän helmen saanut?" kysyi kapteeni.
"Omasta puodistani. Pari vuotta takaperin oli hän kerjäläispoika. Hän seisoi minun puodissani ja näki erään eukon varastavan kourallisen suoloja suola-laatikosta". "Kas varasta!" huusi hän. Siitä saakka on hän minun luonani ollut. Toinen edellinen puoti-poikani oli varas. Tämä … ei maksa minulle mitään. Hän tyytyy leipään ja veteen … on kerjäläisistä kumminkin jotakin hyvää".
"Antero Kalvin!" vastasi kauppias.
Juuri kun Anteron nimi konttorissa mainittiin, luki hän kauppapuodissa kovalla äänellä nauloja eräälle ostajalle: "Yks naula, kaks … kymmenen … kaksi kymmentä, kaksikymmentä yksi … kaksikymmentä … kaks neljättä, kolme neljättä j.n.e." aina sataan asti. Ostaja meni; hän luuli saaneensa 100 naulaa, mutta kun kotiansa tuli eipä ollutkaan niitä kuin 70.
Syyttäkö kauppamies kiitti puoti-poikaansa?
Antero Kalvin! Varmaankin olemme joskus ennen nähneet häntä? Aivan niin! Sehän se on sama poika, mikä Raasilan kestikievari-talossa noin 4 vuotta takaperin Tanhuansuuu Heikin, Varpusen Laurin kasvatuspojan kanssa pelasti provasti Wernin rahat, mitkä jo olivat varkaitten käsissä. Sehän se on! Ja kauppamies Karlgren oli oikeassa siinä, kun sanoi hänen kerjäläisenä tulleen K——n kaupunkiin. Anteron äiti, jonka eduksi hän ensimäisen kerjuuretkensä oli tehnyt K——n kaupunkiin, on kuollut; poika parka on nyt yksin maailmassa. Mutta hänessä on, jos saa uskoa kauppias Karlgrenin todistusta, oivaa kauppamies-alkua. Hän palveli juoksupoikana kauppamiehen luona ensinnä toista vuotta. Sitten korotettiin hän puukhollarin virkaan. Ja hyvää todistanee se, että kauppamies julkisesti tunnustaa hänellä ei ennen olleen konsanaan niin rehellistä puukhollaria. Toinen on asia, mitä kauppamies Karlgren rehellisellä puukhollarilla ymmärtää. Kauppiaan katsanto-alalta katsoen oli edellinenkin puukhollari ollut rehellinen aina siihen päivään saakka, jona rupesi vanhaan takkiinsa, päällisen ja vuorin väliin, kokoilemaan eheimmät setelit, mitkä tulivat kauppiaan puodin raha-laatikkoon. Kaikki myönsivät, ettei tuo ollut rehellisesti tehty. Mitä taasen Anteroon tulee, niin oli kaupungissa yleinen ajatus se, että hän oli rehellinen, mutta että itse kauppiaan rehellisyyden laita oli niin ja näin.
"Antero olisi hyvä ja oiva poika" — sanoi kauppamies usein. "Hänellä on vaan se vika, että hän on liiaksi tottelevainen, ja että hän aina poostavin mukaan tekee mitä hänelle tehtäväksi uskotaan". Kauppias oli kerran vihapäissään hänelle huutanut: "Mene helvettiin", ja poika-parka oli itkussa silmin kysynyt, mistä sinne tie kävisi. — "Tuo" — arveli kauppamies — "osoittaisi tyhmyyttä, ellei Antero kaupoissa usein olisi näyttänyt, että hän on oikea kauppa-nero". Tämän neronsa oli Antero monen monituisella lailla osoittanut. Kiviä osasi hän, niinkuin olemme nähneet, panna kahvin sekaan, mutta osasipa hän panna kiviä ryyneihinkin, Sen konstin oli hän itse keksinyt, ja vieläpä senkin, että kun nuuskaa tultiin ostamaan, saatiin maksaa nuuskan hinta porosta, jota poika oli tiennyt taitavasti nuuskaan sekoittaa, samate kuin kimröökiin aina vähä takkanokia. Kun tähän Anteron arvo-luetteloon lisäämme, että hän oli hyvä-puheinen, kuuliainen ja nopea ymmärtämään mitä kauppamies tarkoitti, niin täytynee meidän myöntää, että Antero oli ensimäisiä puukhollareita.
Kun naulojen ostaja oli lähtenyt, oli Antero yksin puodissa. Noin satunnalta lähestyi hän konttorin ovea, minkä kauppias oli pannut kiini jälkeensä. Oven vieressä oli sillitynnyri. Kalat siinä pani Antero hyvään järjestykseen. Hän oli luultavasti väsynyt, poika parka, sillä hän painoi päänsä kovasti ovea vastaan. Eihän se ollut pojan syy, että korvansa sattui vastaamaan juuri oven rakoa, ja että hän kuuli yhtä ja toista, mitä kamarissa puhuttiin. Tuo ei kumminkaan näkynyt vähintäkään koskevan häneen; se näkyi siitä, että kun hän kuuli kauppamiehen askelia konttorissa, juoksi hän kohta suolalaatikon luo ja täytti kapanmitan, "jotta se olisi valmiiksi täytetty, kun ostaja tulisi".
Semmoinen erinomainen mies eli 15 vuotinen puotipoika Antero Kalvin! Ihan toisellainen kuin se Antero, minkä näimme Mannilan ja Raasilan kestikievari-taloissa. Mutta olipa Antero silloin vaan kerjäläispoika; nyt on hän rikkaan Karlgrenin pää-puukhollari.
Se vaan kummaa — ja olipa se oikeenkin kumma kauppiaan mielestä —, että vaikka Antero oli näin viisas ja nerokas myyjä, joka osasi talonpoikain kanssa jutella ja niin kehua tavaroitansa, että silmänsä se sai auki pitää, joka tahtoi eroittaa kiviä kahvista — niin ei kauppiaan puoti nyt vuodessa tuottanut niinkään paljon kuin sen puukhollarin aikana, joka kokoeli eheät setelit takkiinsa. Tuota kummaa ei kauppamies ymmärtänyt. Ja hänen täytyi uskoa, kun Antero vakuutti, että kauppias varmaankin oli luvunlaskussansa erehtynyt. Semminkin kun ostajia nyt oli puodissa enemmän kuin muulloin.