V.
Torstai 12 p. marraskuuta oli ikimuistettava päivä Wall Streetillä. Kun gong-gongin kumahdus ilmoitti pelin siksi päiväksi olevan lopussa, on varmaa, että se kidutettujen sielujen paljous, joka etsii lohdutustaan pörssin ympärillä olevista petollisista, liejuisista hetteistä, pörssin, mihin kaikki heidän toiveensa ovat kiinnitetyt, uudella innolla toivoi tämän soraläjäksi kukistuvan ennen huomispäivää. Varmemmin kuin milloinkaan ennen uskoi pörssi jatkavansa voittokulkuaan huomenna. Sokeriosakkeitten hinta nousi 207.50:een ja muut osakkeet kohosivat samalla. Puolessa tunnissa nousi muutamien rautateitten osakkeet kymmenen pistettä. Pörssiä suljettaessa oli sokeri korkeimmillaan, jännitys tavaton, ja Barry Conant osti niin paljon kuin vaan tarjolla oli. Viimeisen puolen tunnin aikana levisi tieto, että pörssin varsinaiset jäsenet ja keinottelijat, samoin monet puoliksi ammattipelaajat, jotka olivat toimitusliikkeitten palveluksessa, myivät kaikki saatavissa olevat varastonsa kaikin mokomin päästäkseen niistä huomiseen, jolloin oli Wall Streetin pelätty päivä, perjantai kuukauden 13:sta. Mutta myöskin kävi selvästi ilmi kiihkeästä myynnistä sulkemisaikana ja hintain kiinteydestä — sillä ne eivät olleet vähintäkään horjuneet osakkeita yhä suurissa tukuissa myytäessä — että huominen merkkipäivä oli määrätty jonkun mahtavan liiton eduille soveliaaksi. Pörssiä suljettaissa olisivat useat myyjät, jos olisivat saaneet vielä viisi minuuttiakaan aikaa, ostaneet takaisin kaikki myymänsä osakkeet, vaikka olisivat vähän tappiotakin kärsineet, sillä he rupesivat aavistamaan joutuneensa satimeen. Ja heidän levottomuutensa yhä eneni, kun vähän jälkeenpäin julaistiin seuraava tiedonanto:
"Kun Barry Conant eilen pörssin suljettua lähti sieltä, huomautti hän eräälle toiselle välittäjälle: 'Kello kolme huomenna tulee perjantai 13 päivä saamaan toisen merkityksen Wall Streetillä'. Tämän otaksutaan tarkoittavan hämmästystä herättävää käännettä huomispäivän sokerimarkkinoissa."
"Katu" tiesi tämän tiedonannon julkaisseen sanomalehtitoimiston olevan hyvissä väleissä Barry Conantin ja "Järjestelmän" kanssa eikä koskaan painattavan mitään heille epämieluista. Tämä siis ennusti lähenevää voittoa bulleille ja suurta tappiota beareille.
Muutkin kuin Ike Bloomstein olivat huomanneet Bob Brownleyn pysyttelevän sokeriosakkeitten myyntipaikan läheisyydessä koko päivän, mutta kun sulkemisaika tuli ja meni hänen puuttumatta mihinkään kauppoihin, eivät hänen välittäjätoverinsa sen enempää häntä enään ajatelleet. Wall Street voi käyttää ainoastaan "toimijoita." Runoilija ja ajattelija ei Saharan erämaassakaan voi niin yksinään ja häiritsemättä työskennellä kuin Wall Streetillä kello kymmenen ja yhdentoista välillä. Joku viisas mies on sanonut, että ihmisen ajatukset, samoinkuin kaivoämpäri, eivät voi päästä täyttä määräänsä edemmäksi. Wall Streetin miehen ajatukset alkavat ja päättyvät dollareihin. Tavallisen kuolevaisen harrastukset ovat niille aivan vieraat.
Perjantai 13 päivä koitti pukeutuneena luihin ja ytimiin tunkevaan, kosteaan, valahtelevaan sumupukuun, jota ei juuri voinut kutsua sateeksikaan. Se oli tällainen New-Yorkin päivä, joka antaa epäröivälle itsemurhaajalle uutta rohkeutta katkaista elämänlangan. Kello kymmenen ajoissa oli kosteus laskeutunut niin raskaana pörssin ja sitä ympäröivien paheenluolien yli, että se jäähdytti taistelukiihkoisimmankin härän (bull) intoa. Ei mikään ihmisluokka ole sään vaikutuksille niin herkkä kuin pörssipelaajain. Tiedetään aivan varmaan pelottoman pelisankarin lykänneen toistaiseksi kauvan suunnittelemansa keikauksen vaan siksi, että epäsuotuisa ilma täytti hänen verensä lannistavalla, jähmettävällä kylmyydellä. Tulossa olevan sokeri-ilotulituksen vuoksi olivat pörssin jäsenet kokoontuneet aikaisin; välittäjäkonttorit olivat täpö täynnä ennen kello kymmentä; New-Yorkin vieläpä Bostonin, Philadelphian ja muitten keskuskaupunkien aamulehdet sisälsivät juttuja odotettavissa olevasta suuresta sokeriosakkeitten hinnan ylennyksestä. Asiaa tuntevat vainusivat "Järjestelmän" vaikutusta näissä uutisissa ja tiesivät, ettei tämä innokas yhdistys pelkän unettomuuden tähden pitänyt kokousta yöllä. Kaikki merkit viittasivat pahinta laatua olevan teurastuksen tulevan tapahtumaan niin selvästi, että karhut (the bears) ja tilapäiset keinottelijat tunsivat itsellään olevan sangen vähän toiveita onnettoman päivämäärän ja huonon sään tähden.
Bob ei ollut näyttäytynyt konttorissa edellisenä iltapäivänä, ja kun kello oli jo viittä vailla kymmenen, eikä häntä vieläkään kuulunut, päätin lähteä pörssiin katsomaan, ottaisiko hän osaa sokerikarhujen ärsyttämiseen. Minulla ei ollut erityistä syytä luulla tämän häntä huvittavan, lukuunottamatta hänen omituista käytöstään edellisinä päivinä ja varsinkin sitä seikkaa, että hän eilen oli oleskellut sokeriosakkeitten myyntipaikalla ryhtymättä mihinkään toimiin. Mutta vanhan tavan mukaan pörssipelissä hullun paperin purasema leikkaaja vetäytyy ehdottomasti aina sinne, jossa tämä paperi alkaa vaahtosuin raivota ja näytellä hampaitaan. Ennen kaikkea oli minulla käsittämätön aavistus siitä, että seisoin tulevien tapausten varjossa, aavistus, joka on yleinen osakepelimaailmassa eleleville.
Kuten ennenmainittuna päivänä muutamia viikkoja sitten, tungeskeli joukko nytkin sokeriosakkeitten ympärillä, mutta sen järjestys oli nyt vähän toisenlainen. Tuolla keskipisteessä seisoi Barry Conant ja hänen luotettavat apulaisensa, mutta kilpailijoita vastapuolueesta ei näkynyt. Ei kukaan näistä sadoista välittäjistä näyttänyt tehneen epätoivoista välttämättömyyden pakoittamaa päätöstä voittaa tai kuolla. He olivat tulleet ostaakseen tai myydäkseen eivätkä aikoneet alkaa taistelua elämästä ja kuolemasta, taistelua, jonka tunnuslauseena on: "Minusta riippuu taistelun tulos!" Osakkeitten hallussaan pitäjät voitiin iloisesta kasvojenilmeestä eroittaa niistä, joilla ei ollut myytyjä osakkeita hallussaan, ja jotka olivat nähneet kirjoituksen seinällä ja joutuneet pelon ja kauhun valtaan. Barry Conant ja hänen apulaisensa esiintyivät hyvin itsetietoisesti: he tulisivat tekemään kaikki, mitä olivat aikoneetkin. Heidän huolellisesti napitetut takkinsa ja uhkamielinen ryhtinsä osoittivat heidän valmistuneen voimain koetukseen, pitämään kiinni ja vetämään minkä jaksoivat, mutta nähtävästi eivät he odottaneet kovin sitkeätä vastarintaa. Avausmerkki kumahti, ja välittäjien suuri joukko teki hyökkäyksen, mutta nyt oli kysymys vaan suoneniskusta eikä lihasta ja luusta, sielusta ja sydämestä, vaan ainoastaan paljaasta verestä. Ensimäinen hinta sokeriosakkeista oli 211 3,000:sta. Joku myi koko summan yhdessä tukussa. Barry Conant osti sen. Silmälasittakin näki myyjän olevan jonkun hänen apulaisistaan. Tällaista kutsutaan "huuhdekaupaksi", ja se on keinotekoinen, edeltäkäsin tehty sopimus kahden välittäjän kesken perustuksen laskemiseksi tuleville kauppasopimuksille — yksi yleisön pettämiseksi aijotuista pienistä pelikepposista, joiden avulla kauppiaat ja välittäjät varustautuvat väärillä arpanappuloilla. Perusajatuksensa puolesta on se vanhempi arvopaperipörssiäkin, ja käytetään muuallakin kuin siellä. Ajatelkaa esim., että neljä rehellistä ostajaa tahtoo hevoshuutokaupassa huutaa 200 dollarin arvoisen hevosen. Omistajan hyvä ystävä tarjoo aluksi 400, ja nuot neljä, jotka eivät ymmärrä, minkä arvoisia hevoset ovat, puijataan ostamaan hevonen 400-500 dollarin hinnasta. Mutta ihminen on luotu sellaiseksi, että hän tahtoo tulla petetyksi huutokaupoissa kuten pörssipelissäkin yhtä hartaasti kuin koi haluaa lentää kynttilänliekkiin. Viiden minuutin kuluttua oli sokeri 221:ssä, ja kiihkeät tilapääkeinottelijat kilpailivat osakkeista kuin viimeistä päivää, Barry Conantin ja hänen apulaistensa koettaessa nostaa niitä vielä vähän heidän kurotettuja sormenpäitään ylemmäksi ostamalla heti kaikki, mitä kunnialliset myyjät kauppasivat tai sieppaamalla silmänräpäyksessä omien tallirenkiensä ilmaan viskaamat tukut.
En kummastunut nähdessäni Bobin kookkaan vartalon joukon keskessä hiukan keskipisteestä syrjään päin. Kaikki muut yritteliäät pörssinjäsenet olivat tietysti myöskin saapuvilla, Ike Bloomstein ja Joe Barneskin, joka harvoin sekaantui joukkoon, olivat siellä mahdollisesti ostaakseen muutaman tukun, kenties myöskin saadakseen katsella teurastusta niin läheltä kuin mahdollista. Bob ei ottanut osaa kauppaan, vaikka hän nyt kuten eilenkin taukoamatta katseli Barry Conantia. Ajattelin: "Nyt hän koettaa nähdä läpi Barry Conantin pelin" — mitä varten, en kuitenkaan ymmärtänyt. Suuren seinäkellon viisari näytti kaupan kestäneen puolen tuntia, ja yhä kohotti Barry Conant hintoja. Sointuvalla äänellä oli hän juuri huutanut "25 5,000:sta ja alle sen", kun läpi salin kajahti: "Myyty." Se oli Bob. Hän oli tunkeutunut joukon keskipisteeseen ja seisoi nyt Barry Conantin edessä. Hän ei ollut enään sama Bob, jolle Barry Conant oli antanut harpuunin piston tuona iltapäivänä muutamia viikkoja sitten. En koskaan ollut nähnyt häntä näin kylmänä, levollisena ja hillittynä. Hän oli itsetietoinen voima ruumiillistuneena. Jäätävä, pilkallinen hymy huulillaan katseli hän alas vastustajaansa.
Barry Conantiin vaikutti Bobin tarjous toisella tavoin kuin tämän viimeinen tarjous tuona päivänä, jolloin Beulah Sandsin toiveet olivat tuhaksi rauenneet. Nyt ei häntä kannustanut hurja, mieletön taistelunhalu, hän näytti sen sijaan teroittavan nopeata ajatusvoimaansa tarvittavan tuumakkuuden varalle. Luulen Barry Conantin sillä hetkellä hoksanneen, miksi Bob edellisenä päivänä oli hänen lähettyvillään seisoskellut ja muistelleen, minkä näköinen Bob oli ollut sinä päivänä, kun hän itse oli syössyt tämän pikajunan radalta. Hän epäröi neljänneksen sekuntia antaen salamannopeudella merkkejä apulaisilleen. Ja sitten antautui hän rohkeasti taisteluun. "25 5,000:sta." Kylmänä kuin tuomiota langettavan tuomarin suusta kuului Bobin ääni: "Myyty." "25 5,000:sta." "Myyty." "25 5,000:sta." "Myyty." He katselivat silmää räpäyttämättä toisiaan. Barryn katseessa leimusi uhka, johon Bob vastasi halveksivalla säälillä. Ostaminen ja myyminen ympärillä taukosi, kunnes pörssissä vallitsi täydellinen hiljaisuus — ennen kuulumatonta tällaisissa tilaisuuksissa. Taas kuului Barry Conantin ääni: "25 5,000:sta." "Myyty." "25 5,000:sta." "Myyty." Barry Conant oli kohdannut voittajansa. Ehkä hän nyt ensi kerran harvinaisen elämänsä kestäessä havaitsi 'Järjestelmän' ei voivan välttää Koston kättä, tai mikä lienee hänelle tullut — ei tiennyt kukaan ehkei hän itsekään, mutta silmänräpäykseksi kalvistutti mielenliikutus hänen ruskeat kasvonsa ja äänensä värähti. Vielä kerran kuului: "25 5,000:sta." Että Bob näki hänen kalpenevan ja huomasi värähdyksen hänen äänessään, oli selvää jokaiselle, sillä heti lausuttuaan "myyty", jatkoi hän: "5,000 24:stä, 23:sta, 22:sta, 20:stä." Ei Barry Conant eikä hänen apulaisensa ehtineet edes välillä sanoa "otetaan", vaikka kysymys, tahtoivatko ottaa vai ei, oli vielä ratkaisematta, ennenkuin Bob pysähtyi 20:en juuri niin pitkäksi aikaa kuin kellon heiluri tarvitsee kerran heilahtaakseen. Hän ikäänkuin tahtoi kiihoittaa heitä pysymään asialleen uskollisina. Juuri tämän väliajan kestäessä ehti Barry Conant malttaa mielensä, sillä hänen kimeätä vastaustaan, "otetaan", seurasi heti "20 10,000:sta ja siitä alaspäin." Tarjous tuskin oli päässyt hänen huuliltaan, ennenkuin Bobin syvä ääni vastasi, "myyty." "25,000 tai siitä alaspäin 19:sta, 18:sta, 15:sta, 10:stä." Nyt oli helvetti päässyt valloilleen. Edes ja takaisin, kaidepuuta vastaan, ympäri huonetta, takaisin keskikohtaan ja taas ympäri pauhasi ja kohisi virta viidentoista vimmatuimman minuutin aikana, mitä New-Yorkin arvopaperipörssin historia kertoa tietää, historia, jossa vilisee kertomuksia hurjista, mielettömistä näytelmistä.
Sulasta väsymyksestä täytyi miesten kymmenen minuutin ajaksi levähtää; tämä aika käytettiin ostojen vertailemiseen. Lepoajan alkaessa myytiin sokeriosakkeita 155:lla, neljännestuntia kestäneen raivopuuskauksen aikana olivat osakkeet laskeneet 210:stä 155:en, mutta näiden kymmenen minuutin kuluessa nousivat ne taas 167:än. Barry Conant oli taas asettunut keskelle joukkoa silmäiltyään nopeasti läpi juoksupoikien hänelle ojentamat lyhyet tiedonannot ja jaettuaan apulaisilleen määräyksiä. Hän oli nähtävästi saanut uutta rohkeutta päämiestensä lähettämistä uudistetuista määräyksistä. Useimpain kaidepuun rajoittamassa keskustassa olevain miesten kasvot olivat kamalannäköiset, toisten valkeat kuin juuri sairasvuoteelta nousseilla, toisten punaiset kuin olisivat halpauksen saamaisillaan — kaikissa jännitetty ilme, ikäänkuin olisivat odottaneet valamiesten tuloa, joiden pitäisi langettaa tuomio elämästä tai kuolemasta. Kaikki tiesivät Bobin myyneen toista sataatuhatta sokeriosaketta, joitten pitäisi tuottaa yli neljän miljoonan dollarin voiton. Alkaisiko hän vielä myydä, vai oliko hän jo lopettanut? Olivatko ne osakkeita, joita hänellä ei ollut ja joita täytyi ostaa takaisin, vai olivatko ne jo hänen hallussaan — tässä tapauksessa, kenen ne olisivat? Myivätkö salaliittolaiset kukin omiaan, vai myivätkö he yhteisesti, ja tokkohan Camemeyer ja "Standard Oil" tyhjentäisivät varastonsa tehdäkseen mahdottomaksi apulisän saamisen Washingtonista? Nämät kysymykset kihisivät kuin höyry höyrypannussa näiden välittäjien aivoissa, milloin kuumana, milloin kylmänä, sillä vastauksesta riippui monen miehen omaisuus, monen joka henkeään pidättäen vartoi taistelun uudistamista tai lakkaamista. Barry Conantinkin tavallisesti niin liikkumattomilla kasvoilla kuvastui levottomuus.
Bob oli todellakin koko joukossa ainoa, joka ei ilmaissut, mitä mielessään piili. Hänen huulillaan pörssipelin alkaessa väreillyt pilkallinen hymy leikki vieläkin hänen suunsopissaan, kun hän suoristi itseään vastustajansa edessä. Nyt saivat kaikki nähdä, ettei hän ollut vielä lopettanut. Barry Conant oli nähtävästi valmistaunut jouduttamaan taistelua, vaikkakin entistä varovammin: "67, l,000:sta." Eräs hänen apulaisistaan tarjosi 67 500:sta, toinen 67 300:sta, ja kun Bob ei näyttänyt aikovan suostua näihin tarjouksiin, kuultiin 67 eri suuruisista summista tarjottavan pitkin koko linjaa. Ehkä Bob itsekseen löi arpaa, ostaako takaisin kaikki ennen myymänsä, tai myöskin laski yhteen tarjouksia mikäli niitä tehtiin. Hän ei sanonut mitään puoleen minuuttiin, ja tämä puoli minuuttia oli kokonainen ijäisyys näitten kidutettujen miesten mielestä. Mutta sitten teki hän kädellään liikkeen ikäänkuin olisi siunannut koko joukon ja sanoi kylmäverisesti: "Myyty kaikki osakkeet 5,600 kaikkiaan."
"67 l,000:sta", tarjosi taas Barry Conant. "Myyty." "67 5,000:sta." "Myyty." "66 l,000:sta." "Myyty". Laskeminen viidestätuhannesta tuhanteen ja yhteen dollariin osakkeelta tässä Barry Conantin tarjouksessa oli haavoitetun mutta yhä vieläkin rohkean kenraalin käsky: "Peräytykää!" Bob kuuli sen. "10,000 ja siitä alaspäin 65:stä, 64:stä, 62:sta, 60:stä." Hälinä oli yhtä hurja kuin ennenkin. Koko joukko, lukuunottamatta Barry Conantia ja hänen apulaisiaan, näkyi tulleen siihen johtopäätökseen, että Bobin uudistettu hyökkäys merkitsi hänen puolueensa olevan voitolla, ja ne, jotka olivat pitäneet osakkeensa kaikesta huolimatta eläen toivossa, yhtähyvin kuin nekin, jotka olivat myyneet etukäteen ja olleet kahden vaiheella, missä määrässä heidän pitäisi täyttää sitoumuksensa, tai myisivätkö enemmän ja suuremmalla voitolla, myivät nyt kilpaa kuin hullut. Kaikki aavistivat pörssikauhun olevan tulossa. Kaikki huomasivat sen tulevan olemaan vakavaa laatua, sillä tietämättömimmätkin pörssisalissa olivat kuulleet, että suunnaton määrä sokeriosakkeita oli Washingtonin keinottelijakokelaitten hallussa, jotka olivat ostaneet ne korkeista hinnoista. Sokeriosakkeet alenivat nyt kaksi, kolme, viisi dollaria kappaleelta joka kaupassa, ja kauhu levisi muittenkin osakkeitten myyntipaikkoihin, kuten aina tapahtuu; sillä kun äkkiä suuria vahinkoita sattuu toisissa osakkeissa, täytyy tappion kärsineitten myydä muut osakkeensa voidakseen kestää tämän tappion ja seuraus siitä on, että koko rakennus romahtaa kuin korttitalo. Sokeriosakkeet olivat juuri laskeneet alle 110:n, kun puheenjohtajan voimakas vasaranisku kajahti kautta huoneen. Silmänräpäyksessä tuli kuolonhiljaisuus. Kaikki tunsivat tämän äänen pahinta onnettomuutta ennustavan pörssissä, sillä se merkitsee kaupat täydyttävän keskeyttää, jotta puheenjohtaja voisi ilmoittaa jonkun pörssin jäsenistä tehneen konkurssin.
Perkins, Blanchard & C:o ilmoittavat täytyneensä lakkauttaa maksunsa.
Tämä ilmoitus, joka osoitti yhden vanhimmista liikkeistä jo kukistuneen Bobin menettelyn tähden, antoi aihetta yhä kiihkeämpään myyntiin. Pörssin jäsenet näyttivät käyttäneen lyhyttä vaitioloaikaansa täyttääkseen keuhkonsa ilmalla, sillä nyt alkoi kattoholvia tärisyttävä ulvonta joka taholla.
Katselin tarkkaan Bobia; oli todellakin mahdotonta irroittaa katsettani hänestä; häntä eivät vähintäkään ympärillään kaikuvat tuskanhuudot näyttäneet liikuttavan — tai oikeastaan hurjat välittäjät eivät huutaneet enään tarjouksiaan, he parkuivat. Hän jatkoi taipumattomana osakkeitten alentamista tuhansien ja kymmentuhansien suuruisissa erissä tarjoillen niitä.
Kerran toisensa perästä sattuivat iskut ja jokaisen hinnan alennuksen tiedoksi tultua uudistui hirvittävä karjunta. Kun osakkeita tarjottiin jo 80:llä — ei 180:llä, vaan 80:llä muitta mutkitta — näytti osakekeinottelijain viimeinen päivä koittaneen. Muutaman minuutin kuluttua ilmoitettiin jonkun pankin lakkauttaneen maksunsa, sitten taas jonkun yhtiön lopettaneen toimintansa. Mihin tämä päättyisi? Mikä voima hillitsisi tämän sulaneittein dollarien Niagaran? Äkkiä kuului Bob Brownleyn ääni yli melskeen. Hän taisi seisoa varpaillaan. Käsivartensa olivat kohotetut. Hän näytti olevan päätä pitempi muita. Hänen äänensä oli edelleenkin selkeä ja voimakas huolimatta kaksi tuntia kestäneistä tavattomista ponnistuksista. Tälle joukolle se mahtoi helähtää kuin pelastavan enkelin ääni. "80 25,000:sta ja siitä alaspäin." Silmänräpäyksessä sinkautettiin osakkeita hänelle joka puolelta. Hän oli ainoa huomattava ostaja osakkeitten laskettua alle 125:n. Barry Conant ja hänen apulaisensa olivat kadonneet kuten lumihiutaleet katoavat veturin vetoluukkuun junan kiitäessä eteenpäin pyryilmalla. Muutamien sekuntien kuluttua oli Bobille myyty haluamansa 25,000 osaketta. Taas kajahti hänen äänensä "80 25,000:sta." Myyjät epäröivät. Hän sai vaan muutamia tuhansia. "85 25,000:sta." Muutamia tuhansia lisää. "90 25,000." Vielä vähemmän. Hänen tarjouksensa alkoivat vaikuttaa joukkoon. Läpi huoneen kajahtavan huudon kuulivat toisillakin myyntipaikoilla olijat. — "Brownley on alkanut korottaa!" — Ja tästä tiedosta saaden uutta rohkeutta kokosivat ylennyskeinottelijat voimansa ja alkoivat tarjota kaikenlaisia osakkeita, jotka tunti sitten eivät olisi kelvanneet kenellekään mistään hinnasta.
Tuossa tuokiossa oli koko näyttämö muuttunut; nyt oli sekasorto yhtä suuri hintain ylenemisen kuin se äsken oli ollut niitten laskemisen tähden. Bob Brownley osti yhä edelleen, kunnes oli nostanut hinnan yli 150:n. Ja sitten kulki hän ympäri laskemassa yhteen kauppasummia. Tehtyään laskujaan kymmenen minuuttia palasi hän joukon keskikohtaan ja osti 11,000 osaketta lisäksi. Lähtiessään huomasi hän minut.
"Jim, oletko ollut kauvankin täällä?"
"Kokonaisen ijankaikkisuuden. Olin täällä pörssiä avattaessa ja Jumala varjelkoon minua elämästä enään sellaisia hetkiä kuin viimeiset kaksi tuntia. Minusta tuntuu kaikki unelta, kauhealta painajaiselta. Bob, sanohan jo Jumalan nimessä, mitä olet tehnyt!"
Hän katsahti minuun hurjalla, läpitunkevalla katseella, jossa kuvastui hillitön riemu. Ikinä en ole ihmissilmissä nähnyt sellaista voitonylpeyttä, joka säteili hänen loistavista, ruskeista silmistään.
"Jim Randolph", sanoi hän, "minä olen antanut Wall Streetille ja sen helvetilliselle 'Järjestelmälle' annoksen heidän omaa myrkkyään, kukkurapäisen annoksen, sen saat uskoa. Heidän tarkoituksensa oli korjaamalla uuden sadon ihmissieluista ja sydämistä 'bullien' puolelle antaa perjantaille 13 päivälle toisen merkityksen. Vanhastaan pidetään perjantaita 13 päivää 'bearein' kekrinä. Minä pidän vanhat tavat kunniassa ja siksi minä sen sijaan korjasin sadon heidän sydämiänsä. Sittemmin kerron sulle, kuinka tämä kaikki tapahtui, Jim, mutta nyt minun täytyy mennä Beulah Sandsin luo. Jim Randolph, minä olen pelastanut hänet ja hänen isänsä. Minä olen hankkinut heille kolme miljoonaa ja itse voittanut vähintäin seitsemän."
Hän melkein parkaisi nämät sanat ja jätti minut siihen seisomaan hämmästyneenä ja ällistyneenä. Pian kuitenkin toinnuin ja jostain syystä seurasin häntä sinne, mihin hän sanoi lähtevänsä.
VI.
Kulkiessani konttorini läpi muutamia minuutteja myöhemmin kuulin Bobin äänen Beulah Sandsin huoneesta. Se oli kohonnut intohimoisen kaunopuheliaisuuden asteelle.
"Kyllä, Beulah, olen tehnyt sen aivan yksinäni. Olen ristiinnaulinnut Comemeyerin, 'Standard Oilin' ja 'Järjestelmän', jotka naulitsivat minut ristille muutamia viikkoja sitten. Sinulla on kolme miljoonaa, ja minulla seitsemän. Nyt sinun tarvitsee vain mennä kotiin isäsi luo ja sitten palata luokseni. Takaisin luokseni, Beulah, takaisin luokseni tullaksesi vaimokseni."
Hän pysähtyi. Ei kuulunut ääntäkään. Odotin; sitten, pelästyneenä, astuin Beulah Sandsin huoneen ovelle. Bob seisoi juuri ja juuri kynnyksen sisäpuolella, mihin hän oli pysähtynyt kertoakseen tytölle ilahduttavat uutiset. Tämä oli noussut ylös työpöytänsä äärestä ja katseli häntä tuskallisella tuijotuksella. Bob näytti jähmettyneen paikalleen hänen katseestaan, rakkauden purkauksen villi hurmaus heijastui yhä hänen silmistään. Beulah sanoi juuri saavuttuani oven luo.
"Bob, autuutesi tähden, kerro minulle, että sait nuo rahat ilman vääryyttä, rehellisesti."
Bobin on täytynyt käsittää vasta nyt ensimmäistä kertaa, mitä hän oli tehnyt. Hän ei puhunut mitään. Hän vain tuijotti tytön silmiin. Tämä oli nyt hänen vieressään.
"Bob, hermosi ovat riekaleina", hän sanoi, "Olet käynyt hirvittävän tulikokeen läpi. Olen viimeisen tunnin ajan lukenut tiedonantoja kaatuneista pankeista ja trusteista sekä konkurssiin menneistä pankkiiritaloista. Olen lukenut, että sinä sait tuon aikaan; että sinä olet ansainnut miljoonia — ja tiesin, että teit sen minun ja isäni tähden; mutta kaiken iloni, kiitollisuuteni, rakkauteni keskellä — sillä, oi Bob, minä rakastan sinua —" hän pisti väliin intohimoisesti, "tuntuu siltä kuin rakastaisin sinua yli ihmissydämen kaiken kyvyn rakastaa. Minusta näyttää, että saadakseni oikeuden olla sinun tämän elämän yhden ainoankin hetken, olisin hymyillen valmis kestämään kaikki ikuisen kidutuksen tuskat ja kurjuudet. Kyllä, Bob, oikeudesta, että kutsuisit minua omaksesi, kun vain kuulisin sanankin, olisin valmis tekemään mitä tahansa, Bob, mitä tahansa, joka on kunniallista."
Beulah oli vetänyt Bobin käden alas lähelle kasvojaan, ja hänen suuret, siniset silmänsä tutkivat Bobin silmiä, ikäänkuin tunkeutuakseen aivan sieluun asti. Hän oli aivan kuin lapsi yksinkertaisessa vetoomuksessaan saada nähdä hänen sydämensä, nähdäkseen, ettei siellä ollut mitään mustaa.
Tuijotuksen jatkuessa hänen kauniit kätensä leikittelivät Bobin hiuksilla kuten äidin tyynnytellessään sairasta lastaan.
"Bob, puhu minulle, puhu minulle", hän pyyteli, "kerro minulle, ettei noiden miljoonien hankkimiseen liittynyt mitään kunniatonta. Kerro minulle, ettei kukaan ole joutunut kärsimään kuten isäni ja minä itse olemme kärsineet. Kerro minulle, etteivät itsemurhaajat ja tuomitut, häpeään raahatut tyttäret ja hullujenhuoneeseen lähetetyt äidit, jotka ovat tämän pörssikauhun seurauksia, ole sinun keksimäsi, epärehellisen, kunniattoman juonen uhreja. Bob, oi Bob, vastaa minulle! Kiellä, tai minun sydämeni särkyy muutoin; tai, Bob, jos olet erehtynyt, jos olet tehnyt jotain, jota palavassa halussasi auttaa minua ja isääni pidit luvallisena, mutta jonka nyt huomaatkin vääräksi, niin puhu se minulle rakas Bob, ja yhdessä sitten koetamme auttaa asiaa. Koetamme keksiä jonkun keinon sovittaaksemme vääryyden. Me annamme joka miljoonan viimeiseen ropoon asti niille, jotka olet onnettomuuteen saattanut. Isäni tappio ei merkitse mitään. Me lähdemme yhdessä kotiin hänen luokseen, kerromme mitä olemme tehneet, mitä olemme saaneet aikaan, tunnustamme erehdyksemme ja nähdessään meidän epätoivomme unohtaa hän omat surunsa. Sillä niin suuresti kammoo minun isäni kaikkea häpeällistä, että hän pitää kurjuutensakin onnena saadessaan tietää tyttärensä hänen opetuksiaan noudattaen sovittavan tämän suuren vääryyden. Ja sitten, Bob, menemme naimisiin, ja sinä ja minä ja minun vanhempani asumme kaikin yhdessä ja tulemme — oi, me tulemme niin onnellisiksi ja alamme elämän vasta uudestaan."
"Beulah, herkeä! Jumalan ja rakkautesi nimessä pyydän sinua: ei sanaakaan enään! Miehen kärsimyksillä on rajansa, vaikka tämä mies sitten olisikin suuri, vahva peto, kuten minä. Ja Beulah, tämän rajan olen minä saavuttanut. Tämä päivä on ollut raskas minulle."
Hänen äänensä heltyi ja kävi pehmeäksi kuin lapsen.
"Minun täytyy lähteä takaisin kadun hälinään ja melskeeseen, yhtyä pauhaavaan joukkoon ja koettaa hillitä hermoni, saada takaisin ajatuskykyni. Sitten voin ajatella taas oikein ja minä tulen takaisin sinun luoksesi ja yhdessä punnitsemme, olenko tehnyt jotain, joka tekee minut arvottomaksi koskettamaan Luojan luomista kauneimman naisen poskea, käsiä ja huulia. Beulah, sinä tiedät, että en tahtoisi pettää sinua, vaikka ruumiini ja sieluni olisivat kysymyksessä, ja minä lupaan sinulle, että jos olen tehnyt sinun ja isäsi mielestä väärin, teen kaikki mitä käsket sovittaakseni rikokseni."
Hän otti tytön käden omiinsa hiljaa ja kunnioittavasti ja kosketettuaan huulillaan hänen ihanaa kullankarvaista tukkaansa lähti huoneesta.
Beulah Sands kääntyi minun puoleeni. "Mr. Randolph, pyydän teitä, lähtekää hänen muassaan. Hän on aivan suunniltaan. Eikä voi tietää, mitä levoton, myrskyisä mielensä hänet saattaa tekemään. Minäkin olen tuntenut kiusauksia öisin kuumeen kourissa ajatellessani isäni tilaa. Saatanan käskyläiset vainoovat onnettomia, kun ei kukaan näitä rakastava olento ole lähellä. Olen monta kertaa ajatellut, että useat kauheat onnettomuudet olisi voitu estää, jos joku hyvä, säälivä ystävä olisi ratkaisevassa, turmiota tuottavassa silmänräpäyksessä seisonut kärsivän sivulla lohduttamassa, viittaamassa ylös, kohti aurinkoa, joka nyt on hetkellisesti pilviin peittynyt, ja pimeys sentähden tuntunut sietämättömältä. Menkää kaikin mokomin, mr. Randolph, hänen jälissään, jotta voisitte olla käsillä, jos hän epätoivoissaan siitä, mitä on aikaansaanut, aikoisi vahingoittaa itseään. Sanokaa hänelle, että peljätty huomispäivä ei koskaan ole niin kamala kuin se edeltäkäsin saattaa näyttää."
Minä tapasin Bobin heti konttorin edustalla. En puhunut hänelle mitään, sillä arvasin, ettei hän ollut halukas antautumaan keskusteluun. Kuljin aivan hiljaa hänen perässään ja olin päättänyt pitää silmällä häntä. Kello oli vähää vailla yksi. Wall Street oli hulluutensa huipulla, jokaisen oli vallannut raivoisa kiihko. Päivän suuren tapahtuman johdosta oli tämä ainakin vilkasliikkeinen rahamiesten katu tulvillaan väkeä. Sanomalehtipojat myyskentelivät iltapäiväpainoksia. "Hirveä pörssikauhu Wall Streetillä. Yksi mies kaikkia muita vastassa. Robert Brownley kukistanut 'Kadun'. Ansainnut kaksikymmentä miljoonaa tunnissa. Pankkeja täytynyt sulkea. Hävitystä ja raunioita kaikkialla. Mr Snow, Asterfield Nationalin toimeenpaneva johtaja tehnyt itsemurhan." Bob ei näyttänyt kuulevan mitään. Hän kulki eteenpäin pitkin, tasaisin askelin, pää pystyssä ja avaruuteen tuijottaen — hän vaan ajatteli, ajatteli sielunsa pelastusta. Ohikulkijat katsoivat häneen, muutamain silmissä kuvastui sammumaton viha ja he näyttivät aikovan karata hänen kimppuunsa. Toiset taas huusivat hänelle ystävällisiä sanoja nauraen iloisesti; toiset kääntyivät uteliaina taakseen katsomaan häntä. Helposti voi eroittaa haavoittuneet voitonriemuisista ja niistä, jotka vaan välinpitämättöminä kuuntelivat tuon suuren vauhtipyörän huminaa, jonka vaikutus ulottui laajalle rahamaailmaan. Bob ei huomannut ketään. Mihin hän aikoi? Hän tuli kadun päähän, kadun, jonka tunnusmerkkinä ovat raha ja rikokset, ja kulki yli Broadwayn. Vihdoin joutui hän vanhan Trinityn kirkkomaata ympäröivän aidan viereen. Pidellen molemmin käsin aidanliisteistä, tuijotti hän mammonan vartijoitten haudoilla oleviin lahonneisiin patsaisiin, miesten, jotka olivat eläneet maan päällä ja taistelleet sankaritaistelujaan kuten hänkin eli ja taisteli, mutta, jotka nyt eivät enään tienneet mitään kymmenenlyönneistä eivätkä kolmen lyönneistä, ja joita ohikulkevat pörssipelaajat ja dollarin edessä ryömijät ajattelivat yhtä välinpitämättöminä kuin heidän hautamerkkiensä alustoja kalvavia matoja. Muutaman minuutin ajan seisoi hän liikkumattomana, sitten lähti hän astumaan eteenpäin pitkin Broadwayta. Hän meni Tykistöpuistoon. Joka penkillä istuskeli ihmishaaskoja, joita New-Yorkin mahtavat likaviemärit oksentavat tuhansittain ilmoille auringonnousun aikana: tässä juopunut raukka nukkumalla haihduttaen humalaansa, tuossa italialainen nainen, jota ympäröi puolentusinaa dollarikuninkaitten alkuja ja tulevia salonkikuningattaria, vaatetuksestaan päättäen äsken tulleet siirtolaislaivalla satamaan. Bob Brownley ei näyttänyt huomaavan mitään. Mutta sitten seisahtui hän äkkiä. Eräällä penkillä istui lempeäkasvoinen äiti pidellen nukkuvaa kapalolastaan käsivarsillaan. Pieni vaaleakiharainen poika nojasi päätään hänen polveensa ja nukkui uneksien satumaailman hurmaavista metsistä ja kiemurtelevista käytävistä. Naisen kasvoilla oli ilme, jossa kuvastui puoliksi nuoren tytön luottavaa toivoa ja puoliksi varttuneen ihmisen kokemia pettymyksiä ja suruja. Ne olivat kauniit kasvot, nähtävästi oli Luoja luonut niitten omistajan iloista, huoletonta elämää varten, mutta nyt oli suurkaupungin leima niissä selvästi huomattavissa.
"Mr. Brownley —" Nainen aikoi nousta seisomaan.
Bob painoi hänet ystävällisesti takaisin penkille varoen herättämästä lapsia heidän suloisesta unestansa.
"Mitä te täällä teette, mrs —?" Bob oli unohtanut hänen nimensä.
"Mrs Chase. Jätettyäni paikkani Randolph & Randolphin konttorissa, jouduin naimisiin John Chasen kanssa. Muistatte kenties, hän oli kirjanpitäjä. Kotimme oli niin onnellinen, mieheni niin hyvä; minun ei enään tarvinnut työskennellä kirjoituskoneen ääressä. Nämät ovat meidän lapsemme."
"Mitä te täällä teette?"
Naisen silmistä rupesi vierimään kyyneleitä. Hän ei vastannut.
"Älkää kaunistelko, puhukaa kaikki, vaimo! Minunkin sydämessäni riehuvat pimeyden voimat, joita en tahdo maailmalle ilmaista. Kertokaa minulle elämänne; taitaa olla minun hyväkin saada kuulla se, taitaapa olla."
Olin istahtanut vähän matkan päässä olevalle penkille. He olivat niin innostuneet, etteivät huomanneet minua eikä ketään muutakaan. En kuullut mitä he puhuivat, mutta kauvan sen jälkeen kun satuin mainitsemaan entisen koneella kirjoittajamme Bessie Brownin nimen Bobille, kertoi hän kohtauksensa tuon naisen kanssa Tykistöpuistossa. Tämän mies oli heidän naimisiin mentyään joutunut pörssipelihimon saaliiksi, himon, joka yötä ja päivää kalvaa uhrinsa sydäntä ja sielua, jossa kuumeentapainen rikastumisen halu kasvamistaan kasvaa. Mies oli pannut peliin kaikki heidän yhteiset säästönsä ja joutunut häviölle. Ikävistä syistä oli hän sitten menettänyt paikkansa ja lopulta joutunut likakaivoon — suuren pörssihelvetin laskuojapaikkaan. Sieltä oli hänet varkaudesta syytettynä viikko sitten lähetetty vankeuteen, ja eilen oli isäntä karkoittanut onnettoman vaimon kadulle lapsineen. — Minä näin Bobin ottavan muistikirjansa taskustaan ja kirjoittavan siihen jotain. Sitten repäsi hän lehden irti, ojensi sen naiselle, nosti hattuaan ja lähti ennenkuin tämä ennätti estää häntä. Minä näin naisen katsahtavan paperiin, lyövän otsaansa, katsovan taas paperiin ja sitten Bob Brownleytä, joka oli jo etäällä. Ja minä näin hänen vanhassa Tykistöpuistossa, rankkasateessa kaikkien nähden laskeuvan polvilleen rukoilemaan. Kauvanko hän rukoili, en tiedä. Tiedän vaan, että kun minä lähdettyäni Bobin perässä katsahdin taakseni, näin hänen olevan vielä siellä polvillaan. Minusta tuntui tämä kaikki niin monimutkaiselta ja luonnottomalta. Sittemmin tulinkin huomaamaan, että tässä inhimillisten kärsimysten maailmassa ei ole mitään monimutkaista eikä luonnotonta; että inhimillinen kärsimys tekee kaiken sellaiselta näyttävän aivan jokapäiväiseksi. Seuraavana päivänä tuli Bessie Brown konttoriimme ja kysyi Bobia. Kun ei hän voinut saada tätä tavata, pyysi hän puhutella minua.
"Mr Randolph, olkaa hyvä ja sanokaa minulle, mitä tällä teen", sanoi hän. "Minä tapasin mr Brownleyn Tykistöpuistossa eilen. Hän näki minun olevan puutteessa ja antoi tämän minulle, mutta hän mahtoi erehtyä", ja hän näytti minulle tuhannen dollarin osoitusta maksettava Randolph & Randolphilla. Minä maksoin sanotun summan, ja nainen lähti.
Tykistöpuistosta lähti Bob lastauslaitureille, Boweryyn, Five Pointsiin, näihin ansareihin, joissa Amerikan kansan pohjasakasta kohoava rikkaruoho paraiten menestyy. Hän näytti aikovan etsiä pääkaupungin pahimmat kurjuuden pesät. Kaksi tuntia hän näin kuljeskeli, ja minä seurasin jälessä. Monta kertaa aijoin puhutella häntä, mutta jätinkin sen sikseen. Minä huomasin ankaran taistelun raivoavan hänen sielussaan ja ymmärsin sen ratkaisusta riippuvan Bobin pelastuksen. Sielun taisteluissaan etsivät useat metsien rauhaa, lehtien viihdyttävää suhinaa, puron hilpeätä lirinää, mutta Bobin metsänä näytti olevan kurjuuden pimittämä rotko, lehtien suhinana ihmisjoukkojen käheä porina ja lirisevänä purona suuren kaupungin kurjuuden lasten kyyneleet ja kärsimykset, sillä hän pysähtyi yhtä mittaa puhelemaan tiellä kohtaamiensa hylkiöitten kanssa. Trinityn tornikello oli neljä meidän palatessamme Randolph & Randolphin konttoriin. Bob kulki pitkin, kiireisin askelin; häntä nähtävästi kannusti palava halu kohdata Beulah Sandsia. Viimeisen neljänneksen kuluessa oli minun ollut vaikea seurata häntä. Oliko hän tehnyt jonkun päätöksen ja minkä? Näin kyselin itseltäni luoviessani eteenpäin väkijoukossa.
Bob meni suoraa päätä Beulah Sandsin työhuoneeseen, minä menin omaani. En ollut siellä minuuttiakaan, kun aloin kuulla syviä tukahutettuja valitushuutoja. Minä kuuntelin. Ääni alkoi käydä yhä kovemmaksi. Se kuului Beulah Sandsin työhuoneesta. Yhdellä harppauksella olin ovella. Jumalani, mikä näky minua kohtasi siellä! Se on vieläkin ihka elävästi silmieni edessä, vaikka vuodet ovatkin sitä hiukan himmentäneet. Kaunis, rauhallinen, harmaapukuinen olento, joka oli käynyt meille niin rakkaaksi, istui matalan kirjoituspöytänsä ääressä keskellä huonetta. Hänen kasvonsa olivat kääntyneet oveen päin. Kyynärpäänsä nojasivat pöytään; käsissään oli sanomalehti, jota hän luultavasti oli lukenut Bobin sisään astuessa. Jumala tiesi, kuinka kauvan hän oli sitä lukenut, ennenkuin Bob tuli huoneeseen. Tämä oli polvillaan tytön tuolin ääressä, kädet kohotettuina ikäänkuin tuskalliseen rukoukseen, jonka sisältöä tulkitsivat vaikeroivat valitushuudot. Kasvoillaan kuvastui sanomaton kauhu ja ankara tuska; silmät olivat pullistuneet ulos kuopistaan ja tuijottivat tyttöön aivankuin vankilakomerosta olisivat katselleet murhatun uhrin haamua. Hänen rintansa kohoili kuten koettaessaan särkeä näkymättömiä, henkeä salpaavia kahleita. Ja joka henkäyksellä pusertui siitä kauhea valitushuuto, jotka äsken olivat kuuluneet konttoriini ja pakoittaneet minut tänne tulemaan. Beulah Sands oli vähän kääntänyt päätään, joten hänen lempeät silmänsä katselivat nyt Bobia lapsellisen säikähtyneinä. Minä katselin hämmästyneenä, kuinka hän, aina niin nopea-ajatuksinen ja selvä ymmärrykseltään, voi pysyä välinpitämättömänä nähdessään tällaista tuskaa. Mutta — kauhistuksien kauhistus! — Silloin äkkäsin minä jotain puuttuvan näistä suurista sinisistä silmistä. Minä näin — olin tukehtua. Olisikohan se mahdollista? Harppasin hänen luokseen. Taas katsahdin näihin silmiin, jotka aamulla olivat olleet niin älykkäät, niin jumalalliset, niin ihmiselliset. Niiden sielu, niiden elämä oli poissa. Beulah Sands oli hengetön nainen, ei ruumiiltaan vaan sielunsa puolesta; hengenkipinä, tuo selittämätön, oli sammunut. Hän oli vaan tyhjä kuori — nainen elävästä lihasta ja verestä; mutta elämän ydin, ymmärryksen valo oli poissa. Hän, ennen nainen, oli nyt lapsi. Minä painoin käsilläni kosteata otsaani. Suljin silmäni ja avasin ne taas. Bob oli siinä yhä polvillaan kohotetuin käsin ja särkynein katsein. Ja yhä kaikuivat huoneessa kamalat, tukahutetut valitushuudot. Beulah Sands hymyili — pienen kehtolapsen hymyä. Hän päästi sanomalehden kädestään ja silitti Bobin pronssinruskeata poskea, kuten pienokainen palleroisilla käsillään hyväilee äitinsä kasvoja. Kauhulla odotin hänen alkavan leperrelläkin kuin pieni lapsi. Tietämättäni lienen kääntänyt katseeni hänen kasvoistaan, sillä äkkiä sattui silmiini suuri musta päällekirjoitus, joka ulottui poikki koko yläsivun lehteä, jota Beulah oli äsken lukenut:
"Perjantai 13 päivä"
Ja sen alapuolella eräällä palstalla:
"Kamala tapaus Virginiassa."
"Valtion etevin kansalainen, entinen Yhdysvaltain senaattori, entinen kuvernööri, tuomari Lee Sands Sands Landingista, on mielenhäiriössä, joka johtui hänen omaisuutensa ja haltuunsa uskottujen miljooniin nousevain varain menetyksestä, leikannut kurkun poikki rammalta vaimoltaan ja tyttäreltään ja lopuksi itseltään. Kaikki kolme kuolivat silmänräpäyksessä".
Ja eräällä toisella palstalla:
"Robert Brownley on aikaansaanut turmiollisimman pörssikauhun, mitä Wall Streetin historiassa tunnetaan, levittäen hävitystä ja tuhoa yli koko maan."
Hirvittävä kuva eri vivahduksineen painui mieleeni, sydämeeni, koko sieluuni. Se kuvasi rahanpalveluksen elo-juhla-näytelmiä, kaikkine satoineen. Ja pääosan siitä muodosti elävältä kuollut, jossa yhä vielä henki säilyi vainotakseen maalareita, joista yksi makasi maahan masennettuna synkän, verisen taulunsa edessä.
Se sanataituri, joka erään hulluinhuoneen portin päälle kirjoitti: "Ihmisen kärsimyksillä on määrätty rajansa, jonka yli käytyään hän saa rauhan", ymmärsi hyvin Jumalan ihmeellisen viisauden. Beulah Sands oli päässyt rajan yli ja saavuttanut rauhan.
Hirvittävä valitus taukosi ja tuhanharmaa kalpeus levisi Bob Brownleyn kasvoille. Ennenkuin ehdin tarttua kiini häneen, kaatui hän lattialle selälleen kuin kuollut. Bob Brownleykin oli astunut rajansa toiselle puolelle. Minä kumarruin Bobin puoleen ja kohotin hänen päätänsä suloisen naislapsen polvistuessa hänen viereensä peittäen hänen kasvonsa suuteloilla ja huudellen hänelle kuin pieni tyttö nukelleen: "Bob, rakas Bob, herää, herää! Beulahisi tahtoo puhella kanssasi." Kun painoin käteni Bobin sydämelle ja tunsin sen alkavan sykkiä yhä kovemmin ja kuunnellessani Beulah Sandsin lapsellista ääntä, jolla hän niin iloisen luottavaisena huuteli ainoata, mikä hänellä oli enään jäljellä entisestä elämästään, haihtui kauhu vähän mielestäni. Sen sijalle tuli suuri, yhä kasvava tunne Jumalan ihmeellisestä viisaudesta. Ajattelin kiitollisena äitini mielilausetta, että sovitus on Jumalan ja luonnon korkein laki. Minä annoin Bobin pään vaipua Beulahin polvelle ja hänen levollisesta, tasaisesta hengityksestään päätin hänen vahingoittumatta päässeen ohi ratkaisevan hetken, sekä ettei enään ollut hengenvaaraa pelättävissä kuten ensin olin luullut.
Bob nukkui. Beulah Sands lakkasi huutelemasta häntä, nosti hymyillen sormen huulilleen ja sanoi hiljaa: "Vait, Bob nukkuu." Yhdessä sitten valvoimme nukkuvan rakastetun ja ystävän luona, Beulah onnellisena kuin lapsi, jolla ei ole mitään heräämisestä pelättävissä, minä vavisten ajatellessani, mitä silloin tapahtuisi. Minä olin päivän kuluessa nähnyt ihmissielun siirtyvän tuntemattomiin maihin. Tulisiko toinenkin seuraamaan sitä tällä matkalla? En todellakaan tiedä, kauvanko odotimme, ennenkuin Bob heräsi. Minusta tuntui tämä aika kokonaiselta ijäisyydeltä, vaikka sitä kellosta päättäen oli kestänyt vaan tunnin. Bobin vahva ruumiinrakennus, hänen terve verensä ja loistava ajatuskykynsä auttoivat häntä astumaan uuteen maailmaansa, joka oli täynnä sydämen ja sielun kiduttavia falskia. Hän avasi silmäluomensa ja katsoi minua ja Beulah Sandsia niin surullinen, kammoksuva ja synkkä katse silmissään, että jo olisin toivonut niitten ainiaaksi sulkeutuneen, tai avautuvan yhtä lapsellisen ilmeettöminä kuin tytönkin silmät olivat. Vihdoin pysähtyi hänen katseensa tämän silmiin ja huulensa kuiskasivat: "Beulah!"
"Niin, Bob, minä kyllä arvasin sinun tietävän, että nyt on aika herätä." Hän kumartui suutelemaan Bobin silmiä sydämellisesti ja innokkaasti kuin lapsi suutelee rakastamaansa olentoa.
Bob nousi hitaasti seisomaan. Näin hänen silmistään ja koko hänen ruumistaan puistattavasta vavahduksesta huomatessaan sanomalehden, että hän oli täydellisesti tajuissaan eikä ollut nukuttuaan unohtanut päivän tapahtumia. Hän suoristi vartalonsa, kohotti päänsä ja pullisti rintaansa — hetkiseksi vaan ja vanhan tavan mukaan. Sitten sulki hän Beulah Sandsin syliinsä ja painoi päänsä hänen olkapäälleen. Hän nyyhkytti kuin isä lapsensa ruumiin ääressä.
"Bob, Bob, sillä tavallako sinä kohtelet Beulahiasi, kun hän antaa sinun nukkua, jotta silmäsi oikein kirkastuisivat häiksi? Onko oikein käyttäytyä sillä tavoin tämän ystävällisen miehen läsnäollessa, joka tahtoo seurata meitä kirkkoon? Paha, paha Bob!"
Minä katselin häntä ja sitten katsahdin kauhistuneena Bobiin. Nyt alkoi minulle oikein toden teolla selvitä, että tämä nainen oli täydellisesti kuollut. Ensi hetkestä alkain olin tiennyt hänen ymmärryksensä valon sammuneen, mutta näkeminen vaikuttaa usein vahvemmin kuin tietäminen. Hän ei edes tuntenut minua. Hänen sielunsa oli kuollut kaikelle muulle paitsi sille miehelle, jota hän rakasti, jota hän kärsimyksensä pitkinä päivinä oli salassa jumaloinnut. Kaikesta muusta paitsi hänestä oli tyttö tietämätön kuin vastasyntynyt lapsi.
Kuullessaan sanat "häät" ja "kirkko" nosti Bob hitaasti päänsä tytön olalta. Tajusin hänen päätöksensä samassa hetkessä kuin katseemme kohtasivat toisensa; ymmärsin vastustamisen olevan hyödytöntä ja pelko ja kauhu sydämessä kuulin äänen, viihdyttävänä kuin isä pienelle lapselleen, puhuvan: "Niin, rakas Beulahini, minä olen nukkunut ihan liian kauvan. Bob on ollut paha, mutta hän tahtoo sensijaan nyt kiirehtiä. Ota hattusi ja takkisi, niin kiiruhdamme kirkkoon, muuten myöhästymme."
Iloisesti hämmästyneenä nauraen juoksi tyttö kaapille, jossa pieni harmaa hattu ja soma harmaa takki riippuivat. Bob otti ne naulasta ja ojensi hänelle.
"Ei sanaakaan enään, Jim", sanoi Bob käskevästi. "Jumalan ja ystävyytemme nimessä pyydän sinua, älä sano enään sanaakaan. Beulah Sandsin täytyy tulla vaimokseni, niin totta kuin löydän papin, joka vihkii meidät. Se on parasta. Se yksin on oikein. Sen tahtoo Jumala, mikäli minä voin oikean väärästä eroittaa. Joka tapauksessa sen täytyy tapahtua. Hänellä ei ole isää eikä äitiä, ei sisarta, ei ainoatakaan ihmistä, joka suojelisi ja puolustaisi häntä. 'Järjestelmä' on riistänyt häneltä kaikki elämässä, hänet itsensäkin, kaikki, Jim, paitsi minua. Minun täytyy koettaa voittaa hänet jälleen itselleen tai luoda hänelle uuden maailman, onnellisen maailman — onnellisen ainakin hänelle itselleen."
VII.
Eräs vanha pelaaja, joka oli koko elämänsä ajan viettänyt kuuntelemalla kierivän rulettikuulan ratinaa, sai kerran uhrattuaan viimeisen dollarinsa tuon armottoman tiikerin kitaan, onnettomuustoveriltaan kuulla pelihelvetin omistajan pitävän jalkaansa sähkönapin päällä, joten voi pysäyttää kuulan siihen, missä hänen panoksensa ei ollut. Hän sanoi silloin vaan: "Jumalan kiitos. Minä luulin tuon pääpetturin, jota kutsutaan Kohtaloksi, ja joka koko elämäni ajan on painanut jalallaan sähkönappia minun pelatessani, tehneen minulle tämän kepposen." Pitkälliset kärsimykset olivat saattaneet vanhan pelaajan turvautumaan filosofiaan, onnettomien raamattuun. Ihmisviekkautta vastaan taistellakseen hän vielä toivoi keinoja löytyvän, mutta Kohtaloa vastaan ei käynyt sotiminen.
Bob Brownley oli huomannut itsellään olevan huonon onnen, kun silmänsä avautuivat näkemään sen tosiasian, että hän oli joutunut puille paljaille ihmisten tekemän vääryyden tähden, mutta kun Kohtalo painoi sähkönappia hänen pelissään, havaitsi hän ihmisten aikaansaaman helvetin olevan vaan heikon jäljennöksen tämän rinnalla ja — taipui, taipui kuten taipuvat kaikki, jotka tuntevat elämän pelin — koska hänen täytyi. Bobin voimakas pää taipui, hänen raudanluja tahtonsa murtui, ja sielunsa kuiskasi nöyrästi: "Tapahtukoon sinun tahtosi."
Samana iltana vihittiin hän Beulah Sandsin kanssa. Pappi, joka yhdisti täysikasvuisen miehen ja naisen, joka oli kuin vastasyntynyt lapsi, ei nähnyt mitään tavatonta tässä liitossa. Minulle, joka toimitin sulhaspojan, morsiustytön ja morsiamen isän ja äidin virkaa, kuiskasi hän: "Me saamme nähdä merkillisiä asioita, me suurkaupungin papit, mr Randolph. Tämä pieni herttainen nainen näyttää olevan vähän omituinen." Minun selitykseni, että hän ja mr Brownley olivat ainoat henkiin jääneet päivän kauhean murhenäytelmän perästä, riitti hänelle. Hän oli tyytyväinen, kun kysymykseensä: "Tahdotko ottaa tämän Robert Brownleyn aviomieheksesi?" sai vastaukseksi vaan suloisen, lapsellisen hymyn ja näki tytön painautuvan lähemmäksi Bobia.
Bob ja hänen nuori vaimonsa matkustivat seuraavana päivänä etelään Bobin äidin ja sisarien luo. Hän jätti minun huolekseni selvittää asiansa pörssissä. Hän pyysi minun tallettamaan 3,000,000 Beulah Sandsin voittona ja ylijäämästä ottamaan muutamia viikkoja sitten minulle antamainsa velkakirjain lunastamiseen tarvittavan summan. Omalle osalleen jäi sitten vielä yli 5,000,000.
Wall Streetin johtava lehti lopetti pörssikauhun johdosta pitämänsä saarnan seuraavilla sanoilla:
"Wall Street on kokenut monta kovaa perjantaita. Muutamat niistä ovat sattuneet kuukauden 13 päiväksi, mutta ei mitään almanakkaan merkityistä perjantaista, lauvantaista, maanantaista, tiistaista, keskiviikoista tai torstaista, jotka ovat menneisyyteen vaipuneet, hänen saatanallinen majesteettinsa ole suuremmalla riemulla tervehtinyt kuin eilispäivää. Rukoilemme Korkeinta, ettei mikään vastatulevista päivistä mitä tiikerimäiseen julmuuteen ja inhimilliseen tuhoamiseen tulee, voittaisi eilispäivän ennätystä. Väitetään mr Brownleyn Randolph & Randolphin liikkeestä omaan tai suojattiensa laskuun voittaneen kaksikymmentäviisi miljoonaa. Otaksumme tämän olevan liian vähän. Ne tappiot, joita toiset tulivat kärsimään Robert Brownleyn hirvittävän menestyksen tähden nousevat varmaan yli viidensadan miljoonan. Wall Street ja koko maa tekevät parhaiten pannessaan eilispäivän markkinoista saamansa siveellisen opetuksen sydämelleen. Tämä opetus on seuraava: Rikkauden keskittyminen muutamain amerikalaisten käsiin on uhkaavaa meidän raha-asiaimme rakenteelle. 'Kadulla' on vallalla se mielipide, ettei Robert Brownleyn ikinä olisi onnistunut alentaa sokeri-osakkeitten hintoja sillä tavalla kuin hän eilen teki Camemeyeria ja 'Standard Oilia' vastaan, jos ei hänellä olisi ollut käytettävänään 50-100 miljoonaa dollaria. Jos suuri joukko rahamiehiä vakaalla aikomuksella yhtyy sellaiseen hyökkäykseen, joka eilen menestyksellä suoritettiin, miksi ei sellaista hävitystä voitaisi uudistaa koska tahansa, millä osakkeilla tahansa ja vaikka näillä osakkeilla olisi takanaan minkälainen tuki hyvänsä?"
Luettuani tämän ja kuunneltuani keskusteluja tähän samaan suuntaan, tulin ihan päästä pyörälle. En kuolemaksenikaan olisi voinut käsittää, mistä Bob Brownley olisi saanut viiden tai kymmenen miljoonan takauksen tätä hyökkäystä varten, vielä vähemmän viisikymmentä tai sata. Tunnustaa täytyi kuitenkin hänellä olleen jotain varalla, sillä kuinka hän muutoin olisi voinut aikaansaada sen, minkä olin nähnyt hänen tekevän?
Bob jätti vaimonsa äitinsä luo matkustaakseen itse Sands Landingiin hautajaisiin. Kun vanha tuomari ja hänen uhrinsa olivat haudatut ja sukulaiset kokoontuneet Sandsin suuren herraskartanon kirjastoon, ilmoitti Bob heille, minkälaiseen tilaan heidän nuori sukulaisensa oli joutunut ja että tämä oli nyt hänen vaimonsa. Hän tahtoi ehdottomasti maksaa kaikki tuomari Sandsin velat, joista yli 500,000 dollaria oli hänen haltuunsa uskottuja Sandsin suvun jäsenien varoja. Ennenkuin Bob palasi äitinsä kotiin, oli hän suuressa onnettomuudessaan valmistanut iloa monelle. Koko seudun väestö oli suuresti rakastanut tuomari Sandsia ja hänen perhettään, mutta hänelle sattunut onnettomuus oli ollut vähällä aikaansaada tuhoa laajalla alalla, joten odottamaton puolentoista miljoonan korvaus tuli kuin lahja korkeudesta iloa synnyttäen.
Kaksi päivää hautajaisten jälkeen huomasi Bob rakkaimman toiveensa tyhjiin raukeevan. Hän oli käskenyt järjestää Sandsin maatilalla kaikki entiseen tapaansa. Beulah Sandsin sedät, tädit ja serkut olisivat häntä vastaan ottamassa ja tekisivät kaiken voitavansa herättääkseen hänen häiriintynyttä ajatuskykyään. He vakuuttivat Bobille, että vaikka Beulahin isä, äiti ja sisar olivatkin poissa, olisi täällä kuitenkin paljon, joka voisi houkutella esiin hänen kadonneen muistinsa. Bob ja hänen vaimonsa astuivat laivasta puistokäytävän päässä olevalle laiturille. Tämä puistokäytävä juuri vei suoraan viiniköynnöksien peittämään, valkoisilla pylväillä varustettuun holvikkoon. Bobin epätoivo mahtoi olla rajaton, kun Beulah lapsellisen iloisesti taputtaen käsiään huudahti: "Oi, Bob, kuinka kaunis paikka!" Ei mikään osoittanut hänen tuntevan tätä suurta sisäänkäytävää, josta hän oli tullut ja mennyt lapsuudestaan saakka. Bob vei hänet muassaan kirjastoon, hänen äitinsä huoneeseen, omaan huoneeseensa, lastenkamariin, jossa hänen lapsuudenaikaiset nukkensa ja leikkikalunsa olivat vielä tallella, mutta hän ei millään tavoin näyttänyt tuntevansa niitä, hän vaan riemuitsi lapsellisesti. Hän näki tätinsä, setänsä ja serkkunsa, joiden parissa oli viettänyt koko ikänsä ja ihmetteli, miksi niin paljon vierasta väkeä oli tässä muuten niin rauhallisessa paikassa. Vihdoin he taluttivat sisään hänen vanhan mustaihoisen hoitajattarensa, joka oli pitänyt huolta hänestä pienenä, leikkinyt hänen kanssaan hänen suuremmaksi tultuaan ja sitten myöhemmin aina pysynyt hänen suosikkinaan. Kirjastossa ei ainoankaan silmä pysynyt kuivana, kun Beulah eukkoraukan ilonpurkauksiin vastasi hämmästyneenä katsellen häntä kuin ymmärtämätön lapsi. Vanhan neekerivaimon suru oli todella liikuttavaa katsella, hänen huomatessaan olevansa vieras "pienelle mesilintuselleen." Lapsi kummasteli hänen suruaan. Päivän selvää oli, että Sandsien koti ei merkinnyt mitään perheen ainoalle jälkeenjäänelle jäsenelle.
Bob vei Beulahin New-Yorkiin takaisin ja haki apua vaimolleen monelta kuuluisalta lääkäriltä Amerikassa ja Vanhassa maailmassa. Lääkärit olivat sangen huvitetut tästä omituisesta lajista mielisairautta, sillä eräissä kohdin oli Beulahin sairaus heille aivan uutta, ennen tuntematonta, mutta parantumisen toiveita ei antanut kukaan. Kaikki päättelivät yksimielisesti jonkun sydäntä ja aivoja yhdistäneen johtolangan palaneen poikki, kun julma "Järjestelmä" laski liikkeelle sellaisen virran, että lanka ei kyennyt sitä kuljettamaan. Kaikki olivat yksimieliset siitä, että tämä suuri lapsi ei koskaan vanhenisi, jos ei mahdollisesti jotain sisällistä käännettä tapahtuisi, joka on mahdotonta ihmisvoimin aikaansaada. Muutamat lääketieteelliset kuuluisuudet viittasivat erääseen mahdollisuuteen, mutta se oli liian kamala Bobin voidakseen kiinnittää siihen huomiota.
Avioliittonsa ensimäisenä vuosipäivänä olivat Bob ja hänen vaimonsa muuttaneet uuteen, komeaan taloonsa Viidennen avenyn varrella. Hän oli ostanut ja revittänyt alas kaksi taloa 42:n ja 43:n kadun välistä ja rakennuttanut niitten sijalle palatsin, joka oli ainoa laatuaan New-Yorkin ihmeellisten rakennuksien joukossa. Ensimäisessä ja toisessa kerroksessa oli kaikkea, mitä hienostunut maku ja rajattomat tulot voivat aikaansaada. Eivätkä nämä komeat kerrokset ilmaisseet kenellekään niitä ihmeellisiä asioita, joita niitten lisäksi siellä oli olemassa. Hillitty loisto vallitsi salongeissa, kirjastossa ja ruokasalissa. Näyttäessään minulle niitä sanoi Bob: "Näetkös, Jim, voihan Beulah jonakin kauniina päivänä tulla terveeksi ja takaisin minun luokseni, ja silloin tahdon itselläni olevan kaikki kuten hän olisi halunnut, ja kuten hänellä olisi ollut, jos ei kirous olisi kohdannut meitä." Kolmas kerros oli Beulahin hallussa. Erittäin hieno makuuhuone, järjestetty kuten lapselle; tämän rinnalla kaksi huonetta hoitajattaria varten; sitten oli siellä vielä pieni kouluhuone, suuri leikkihuone nukkineen, nukkekaappineen ja kaikenlaisine ylellisine leikkikaluineen, aivankuin ne todella olisivat olleet muutaman vuoden ikäisen lapsen tavaroita. Käytävän toisella puolen oli kolme konttorihuonetta, ihan kuin minun, Bobin ja Beulah Sandsin huoneet Randolph & Randolphilla. Kun ensin sain nähdä ne, en tahtonut oikein päästä selville siitä, etten ollut siinä paikassa, joka edellisenä vuonna oli ollut niin kauheitten tapausten näyttämöpaikkana. Bob oli pienimpiä seikkoja myöten jäljitellyt meidän "työpajamme" alhaalla kaupungilla. Seisoessani Beulah Sandsin työhuoneen ovella, näin edessäni matalan kirjoituspöydän, jonka ääressä hän oli istunut sinä iltapäivänä, jolloin vasta näin "Järjestelmän" toiminnan kamalat seuraukset. Olin melkein näkevinäni pienen, harmaan olennonkin iltapäivälehti käsissään. Kauhistuneena katsahdin tuolin viereen lattiaan etsien Bobia tuskallisine kasvoineen ja kohotettuine käsivarsineen. Kun ensi kerran seisoin tuossa Bobin jäljittelemässä paikassa, olin kuulevinani puoliksi tukahutetut nyyhkytyksetkin.
"Jim", sanoi Bob, "minä olen saanut päähäni, että Beulah jonakuna päivänä herää ja katselee ympärilleen luullen nukkuneensa muutamia minuutteja. Jos niin tapahtuisi, ei täällä saa olla mitään, joka muistuttaa asian todellista laitaa. Minä olen edeltäkäsin neuvonut hänen hoitajattariansa, jotka vuorottain pitävät häntä silmällä yötä ja päivää ja pyytänyt heitä koettamaan totuttaa häntä istuutumaan vanhan kirjoituspöytänsä ääreen; minä olen sanonut heille, että heidän täytyy olla aina valmiit hänen heräämisensä varalta, ja kun se hetki lyö, pitää heidän sulkea kerroksen ja talon muut huoneet, kunnes olen ehtinyt sisälle hänen luokseen. Kas, tässähän onkin Beulah."
Lastenkamarista tuli nyt hymyilevä, onnellinen pienokainen naisen haamussa. Huolimatta hänen kehittyneestä, naisellisesta vartalostaan, joka oli säilyttänyt ihmeellisen kauneutensa, viehättävistä kasvoistaan, kullanruskeasta tukastaan ja suurista sinisistä silmistään, jotka olivat yhtä lumoavat kuin sinä päivänäkin, jolloin hän ensikerran astui Randolph & Randolphin konttoriin; huolimatta vartalonmukaisesta harmaasta puvusta hienoine alaspäin käännettyine pitsikauluksineen, täytyi minun väkisinkin uskoa, että tämä nainen oli pieni lapsi. Silmät kysyvinä, hilpeästi nauraen juoksi hän Bobin luo, heittäysi hänen kaulaansa ja peitti hänen kasvonsa suuteloilla.
"Kiltti Bob on tullut kotiin leikkimään Beulahin kanssa", sanoi hän. "Beulah tiesi hänen tulevan. Ne sanoivat Bobin lähteneen metsään kukkia poimimaan, mutta Beulah tiesi, että jos Bob olisi mennyt metsään, olisi hän vienyt Beulahin muassaan. Nyt täytyy Bobin leikkiä Beulahin kanssa koulua." Hän istui kirjoituspöytänsä ääreen ja avasi aapisen. Teeskennellen ankaruutta sanoi hän: "Bob, k-i-s-s-a, mikä siitä tulee?" Puolen tunnin ajan istui Bob ja leikki vuoroin oppilasta vuoroin opettajaa kärsivällisesti kuin hellä isä. Minun oli vaikeata pidättää kyyneleitäni katsellessani tätä surullista näkyä.
Ensimäisenä vuotena naimisiin menonsa jälkeen näimme Bobin harvoin konttorissa. Pörssissä hän näyttäytyi vielä harvemmin. Pari, kolme kertaa oli hän tullut pörssisaliin, mutta ei tehnyt mitään kauppoja siellä ja näytti muutenkin sangen vähän huvitetulta koko hommasta.
"Katu" tiesi Bobin menneen naimisiin tuomari Lee Sandsin, Tom Reinhartin Rannikko-ilmaratavehkeilyjen uhrin, tyttären kanssa. Muuten ei kukaan tätä asiaa sen tarkemmin tuntenut. Bobin ystävät eivät koskaan tavanneet hänen vaimoansa. Joskus kohtasivat he Brownleyn vaunut avenyllä tai puistossa, ja kun olivat varmat, että Bobin seurassa oleva kaunis nainen oli hänen vaimonsa, päättivät he Bobin tehneen hyvän kaupan. Muuten olikin luonnollista, että mrs Brownley karttoi seuraelämää kamalan tapauksen perästä kodissaan Virginiassa. Mutta he eivät voineet käsittää, miksi tuo viehättävä olento Bobin rinnalla vaunuissa aina oli harmaisiin puettu, vaikka hänen oikeastaan olisi tullut kantaa surupukua. Jonkun ajan kuluttua alettiin kuiskailla jotain olevan hullusti Bobin kodissa. Mutta vähitellen taukosivat ystävät ja tuttavat kuiskailemasta vieläpä ajattelemastakin hänen asioitaan. Monien pahojen puoliensa rinnalla, joita New-Yorkilla on yhtä lukuisasti kuin kirkontorneja ja hyväntekeväisyysmyyjäisiä, on sillä toki yksi kaikki sovittava avu. Jos vaan annat New-Yorkin olla rauhassa, saat olla varma siitä, että New-York puolestaan maksaa samalla mitalla, vaikka asuisit keskellä sen kiihkeintä kuhinaa.
Väkirikkaimmissa ja uudenaikaisimmissa kortteleissa voi joku henkilö mennä ja tulla koko elinaikansa kenenkään koko "sakissa" tietämättä, koska tämä meneminen ja tuleminen lakkaa. Kun new-yorkilainen lukee sanomalehdestä, että joku naapuritalossa asuva mies on tullut murhatuksi ja lyhdynsytyttäjä, veronkantaja, teurastaja, leipuri tai joku muu on sattunut löytämään tämän ruumiin, ei hänelle juolahda mieleenkään mitenkään lyöneensä laimin velvollisuuttansa naapuriaan kohtaan.
Sanaa "naapuri" tai "lähimmäinen" ei ensinkään löydy New-Yorkin kaupungin sanakirjassa. Mahdollisesti oli se siellä ennen, mutta silloin on siitä jo kauvan aikaa tai käyttivät sitä piikkilanka-aidantolppana henkilöt, joitten tunnuslauseena on: "Pysykää loitommalla, me teemme samoin, kunnes olemme oppineet tuntemaan teidät." Kerrotaan eräästä maalaispapista, vanhanaikaisesta amerikalaisesta, joka oli tullut erääseen New-Yorkin seurakuntaan papiksi, että hänen lähtiessään tervehtimään pitäjäläisiään hänet vangittiin erään, sivistyneen käsityksen mukaan, lähimmän naapurinsa eteisessä. Hänet vietiin Bellevuehen tarkastettavaksi, oliko hän mielisairas ja päätös kuului: "Mielenhäiriössä. Ei voinut näyttää suosituskirjeitä eikä kuulunut seurapiiriin."
Vähän jälkeen häittensä ensimäisen vuosipäivän luopui Bob Randolph & Randolphin palveluksesta ja avasi oman konttorin. Hän sanoi luopuvansa välittäjähommista ja käyttävänsä aikansa omiin asioihinsa. Konttorin avattuansa tuli hänestä taas innokas pörssimies, vaikka hänen toimeliaisuutensa oli hyvin säännötöntä. Voi kulua viikkokausia hänen ensinkään näkymättään pörssissä tai "Kadulla." Mutta sitten palasi hän takaisin. Suoritettuaan joukon loistavia keinotteluja suurella menestyksellä, katosi hän taas pörssistä. Ennen pitkää oli hän tunnettu onnellisimpana keinottelijana Wall Streetillä ja jokainen uusi yritys oli merkkinä hänen lukuisille puoluelaisilleen seuraamaan hänen jälissään.
Silloin tällöin sain tietoja Beulah Sandsin tilasta. Hän ei ollut parantunut, muutamia asioita ainoastaan oppinut kuten pieni lapsi. Mutta mitään toivoa ei ollut hänen ymmärryksensä palaamisesta.
Konttoriini saapui kummallisia viestejä Bobin hommista. Pitkät ajat oli hän kadoksissa. Hänen vaimonsa hoitajattaret, veljensä, äitinsä, sisarensa, joille hän oli ostanut komean talon muutamia kortteleja ylempänä omaa taloaan, eivät tällöin kuulleet hänestä hiiskahdustakaan. Mutta sitten hän palasi taas ja hänen hurja katseensa ja kuihtuneet kasvonsa todistivat pitkällisestä, epätoivoisesta sieluntaistelusta. Hän juopotteli usein nykyään, sitä tapaa hänellä ei ennen ollut. Kymmenen päivää häittensä toisen vuosipäivän edellä oli hän ollut kadoksissa. Vuosipäivän aamuna nähtiin hänet taas pörssissä. Kasvonsa olivat uhmailevat ja silmissä paloi hurja tuli. Markkinat olivat viikko viikolta vilkastuneet ja olivat nyt kiihkeimmillään. Tom Reinhart ja hänen puolueensa "Järjestelmässä" olivat keksineet uuden yleisön nylkemistavan Unionin ja Northern Pacificin osakkeilla. Gong-gongin kumahtaessa otti Bob haltuunsa Union Pacific-osakkeitten myyntipaikan ja puolessa tunnissa oli hänen säälimättömän myymisensä tähden pörssikauhu päässyt valloilleen. Liikkeessämme oli paljon Pacific-osakkeita vaikkakaan emme olleet missään yhteydessä Tom Reinhartin ja hänen salaliittonsa kanssa. Heti kun sain tietää Bobin olevan syynä tähän hävitystyöhön, hyökkäsin pörssiin, tunkeuduin joukon läpi ja pyysin puhua pari sanaa hänen kanssaan. Hän oli alentanut nämät paperit viisikymmentä pistettä osakkeelta, ja kauhu raivosi parhaillaan salissa. Hän katsahti vihaisesti minuun, mutta seurasi sentään perässäni käytävään. Aluksi hän ei tahtonut kuullakaan minun pyyntöäni, mutta sanoi vihdoin: "Jim, en kuolemakseni luopuisi tästä tuumasta. Minä olen päättänyt hävittää kartalta tämän saatanallisen laitoksen, mutta jos tällä vahingoitan toiminimeä, saan nyt tilaisuuden tehdä jotain sinun hyväksesi — sinun, joka olet tehnyt niin paljon hyvää minulle. Siis — koko käännös!" Hän syöksähti Union Pacific-joukkoon annettuaan määräyksiään välittäjille, jotka silmänräpäyksessä hajaantuivat muutamiin muihin myyntipaikkoihin. Tuossa tuokiossa hälveni kauhu, ja useat erilaiset osakkeet kohosivat kahdesta viiteen pisteeseen kerrallaan. Bob osti edelleen Union Pacific-osakkeita ja hänen välittäjänsä suurin määrin toisia osakkeita. Koskaan ei oltu nähty niin äkkinäistä käännettä markkinoissa. Hänen ostokykynsä näytti olevan rajaton. Laskettiin hänen itsensä ja välittäjänsä ostaneen yli puolen miljoonaa osaketta, ennenkuin hän tuli ulos ja yhdessä minun kanssani lähti pörssistä.
Katselin häntä kummastellen. "Bob, minä en ymmärrä sinua", sanoin vihdoin kääntyessämme Broad Streetilta Wallille. "Sinä näyt osaavan loihtia. Kaikki, mihin kosketat, muuttuu kullaksi."
Hän käännähti kiivaasti minuun päin. "Niin, Jim, olet oikeassa. Kullaksi, sydämettömäksi, sieluttomaksi kullaksi. Mutta mihin se roska kelpaa? Mitä hyvää minulla siitä on? Otaksun tehneeni tänään vaikeimman työn, mitä 'Kadun' historia tietää kertoa yhden miehen suorittaneen. Minulla on nyt noin 25 miljoonaa kullassa enemmän kuin aamulla, ja minä olin silloinkin kyllin rikas sulkeakseni itäisen virran ja huomattavan osan pohjoistakin. Mutta sano minulle, sano, Jim, mitä voisin tässä maailmassa kullalla ostaa sellaista, jota minulla ei jo ennestään ole? Minä olin terve ja onnellinen, täysin terve ja täysin onnellinen, kun ei minulla kaikkiaan ollut tuhattakaan dollaria. Nyt minulla on viisikymmentä miljoonaa dollaria, ja minä tiedän, miten voin hankkia viisikymmentä, vaikkapa viisisataa viisikymmentä lisäksi koska hyvänsä vaan suvaitsen ottaa ne, mutta nyt kärsin helvetin tuskia ruumiillisesti ja henkisesti. Ei yksikään kerjäläinen ole onnesta köyhempi kuin minä. Sano minulle, sano, Jim, Jumalan nimessä, jos hän on olemassa — sillä tämä kultapeli ryöstää minulta uskon Jumalaankin — mistä saan ostaa pienen, hyvin pienen murusen onnea kaikella tällä kirotulla, saastaisella kullallani? Ja mitä tällä kullalla teen tulevassa elämässä, Jim Randolph, mitä se minulle siellä valmistaa? Jos olisin kuollut köyhänä ollessani, myönnä, että minulla silloin olisi ollut paremmat toiveet päästä taivaaseen, jos se on olemassa. Mutta päivänä tällaisena, jolloin näet toimintani tulokset, tulokset tämän rajattoman kullan paljouden käsittelemisestä, olet varmaan kanssani yhtä mieltä siitä, että jos nyt kuolisin, olisi minulle todennäköisesti varattu helvetissä paikka, jossa tulikivi pahimmin käryää ja kuumuus on polttavin."
Me seisoimme Randolph & Randolphin sisäänkäytävässä Bobin päästäessä ilmoille tämän katkeran sanatulvan. Hän katsoi minuun, kuten kuvittelen vangin tyrmässä katsovan vartijaansa pyytäessään vastausta kysymykseensä: "Missä on vapauteni?" En voinut vastata sanaakaan. Huomatessani uuden elämänsä vaikuttamat muutokset hänen jokaisessa kasvonpiirteessään, ankaran kovuuden, vainotun, epätoivoisen, hulluutta ennustavan ilmeen, en minäkään voinut ymmärtää, mitä iloa hänellä oli miljoonistaan. Hiuksensa, ennen niin sileät ja huolellisesti hoidetut, riippuivat sekaisina suortuvina, paikotellen näkyivät jo alkaneen harmetakin. Vieläkin oli Bob Brownley kaunis, tenhoavampikin nyt, jolloin myrkky oli alkanut tunkeutua hänen sieluunsa, mutta hänen kauneutensa oli kuin häkkiin suljetun leijonan, joka raivostuu mielettömäksi muistaessaan kadotettua vapauttaan.
"Jim", jatkoi hän huomatessaan, etten voinut vastata, "otaksun, ettet tiedä, missä voisin vaihtaa tämän keltaisen saastan johonkin Gileadin voiteeseen. En tahdo enään väsyttää sinua valituksillani. Lähden ylös kaupungille tapaamaan pikku tyttöä, jonka onnen Tom Reinhart tarvitsi kauppa-asioissaan. Minä lähden hänen luokseen näyttelemään hänelle tämänviikkoisesta Collier's lllustrated'ista kuvia siitä kauniista parantumattomain sairaitten kodista, jonka Reinhart niin jalomielisesti ja komeasti on rakennuttanut uhraten siihen kaksi ja puoli miljoonaa! Ehkä se pieni tyttö saa paremmat ajatukset Reinhartista, kuullessaan, että isänsä rahat ovat käytetyt niin hyvään tarkoitukseen. Kenties tuo suuri rahanero nimittääkin talon 'Tuomari Lee Sandsin Sairashuoneeksi' ja hakkauttaa sisäänkäytävän yläpuolelle hänen isänsä, äitinsä ja sisarensa korkokuvat ja näitten puoliksi katkaistujen, roikkuvien päitten päälle sanat: 'Usko, Toivo ja Rakkaus'."
Bob Brownley purskahti kamalasti nauraa hohottamaan tämän sanottuaan. Sitten löi hän olalleni kädellään ja lisäsi käheällä äänellä: "Jim, ilman sinua olisin rutistanut tämän shakaali-ihmisystävän ja hänen liittolaistensa sielut. Mutta samantekevä. Odottakoon toistaiseksi, kunnes taas saan hänet käsiini. Jokainen elonpäivänsä tekee hänet yhä sopivammaksi paistinvartaaseen pistettäväksi. Näitten kahden lyhyen vuoden kuluessa, hänen lakattuaan paahtamasta Lee Sandsin sielua, on hän yhä enemmän tullut ansainneeksi sen kohtalon, minkä aijon hänelle valmistaa. Näen sanomalehdistä hänen ylimyksellisen vaimonsa kullan ihmeitä tekevän voiman avulla parantaneen Newportin sen tavasta mainita Reinhartin nimen hänen kyökkipiika-aikojensa yhteydessä ja saaneen nyt pääsyn hienoimpiin seurapiireihin. Luin hiljakkoin hänen tyttärensä menneen naimisiin englantilaisen aatelismiehen kanssa ja löydetyn vanhan Reinhartien vaakunakilven, jossa on kuvattuna panssaroittu käsi pidellen kaksiteräistä tikaria ja lentoon lähtevä korppikotka. Tunnuslauseena siinä on: 'Mikä pistää selkään, se pistää usein'."
Bob jätti minut, ja hänen naurunsa kaikui korvissani. Minua värisytti astuessamme vanhan nimikilpemme ohitse, tuon kilven, jonka värit olivat musta ja kulta, ja jonka setäni ja isäni olivat naulanneet konttorikäytävän yläpuolelle ennen vanhaan, jolloin Wall Streetin miehet puhuivat kunniasta ja kullasta eikä yksin kullasta ja yhä vaan kullasta.
Kertoessani vaimolleni päivän tapahtumista, täytyi minun ilmaista hänelle kalvavat ajatukseni. "Kate", sanoin minä, "Bob tulee varmaankin tekemään kamaloita jonakuna päivänä. Minun mielestäni on hänen tilansa ihan toivoton. Hän käy yhä mielettömämmäksi alituisesti pohtiessaan kurjaa tilaansa. En ikinä olisi voinut aavistaa ihmisolennon joutuvan sellaiseen kiirastuleen täällä maan päällä — rajaton, säälimätön voima toisella puolen, pohjaton, sammumaton helvetti toisella."
"Jim, mitenkä hän menettelee voidakseen saada aikaan sellaista sekasortoa? Minä en voi lukemistani enkä kuulemistani ymmärtää, kuinka hän herättää nämät pörssikauhut ja hankkii itselleen rahoja niin suunnattomasti."
"Ei sitä käsitä kukaan", vastasin minä. "Ymmärrän minäkin pörssipelin, mutta vaikka olisi henkeni kysymyksessä, en osaisi selittää, miten hän menettelee. Mikään suurista rahamahdeista ei ole hänen kanssaan liitossa, se on varmaa, sillä hänellä on jo pari vuotta ollut sellaiset ajatukset niistä, että ei olisi voinut yhdessä työskennellä niitten kanssa, vaikka saisi sielunsa autuuden palkakseen. Heti kun jotakuta 'Järjestelmän' suurmiehistä mainitaankin, joutuu hän raivoihinsa. Hän on tänään ansainnut enemmän rahoja kuin ainoakaan mies maailman alusta saakka on yhtenä päivänä ansainnut, ja hän oli juuri alottanut työnsä jättäessään sen vasta sikseen, tehdäkseen minulle mieliksi. Seisoessani pörssisalissa ja katsellessani hänen hommiaan, näyttää hänen menettelytapansa aivan tavalliselta ja yksinkertaiselta. Jälestäpäin se käy yli ymmärrykseni. Jos hän tähän tapaan jatkaa, ovat Rockefellerin, Vanderbildin ja Gouldin rikkaudet yhteenlaskettuina vähäpätöiset niihin verraten, jotka hän on hankkiva muutamassa vuodessa. Minä en suoraan sanoen osaa sitä laskeakaan ja päätäni rupeaa kivistämään jo sitä ajatellessanikin."