"Sen teen, isä kulta — sen teen kohta", vastasi prinssi. "Soisinpa että voisin yhtä helposti tehdä teille mieliksi kaikissa asioissa, kuninkaallinen isäni", lisäsi hän, heittäen itsensä uudelleen isänsä jalkain juureen. Tämä kuitenkin nosti hänet kohta ylös ja halasi lempeästi.
Albanyn herttua katseli tätä karsain silmin, mutta oli vaiti; vasta minuutin tai parin kuluttua hän virkkoi: "Nyt kun tämä asia on saanut näin hauskan lopun, kysyisin, suvaitsetteko te, kuninkaallinen majesteetti, mennä kappelikirkkoon iltamessuun?"
"Se on tietty", vastasi kuningas. "Eikö minun tulisi kiittää Jumalaa, joka minun perhekuntahani on sovinnon takaisin tuonut. Tuletko sinäkin kanssamme, veli?"
"Jos te, kuninkaallinen majesteetti, sallitte mun olla poissa — en", vastasi herttua. "Minun pitää Douglas'in sekä parin muun herran kanssa neuvoitella, millä keinoin saisimme nuot Vuoriston korppikotkat satimeemme houkutetuiksi".
Albanyn herttua näin läksi omia kunnianhimoisia tuumiansa miettimään; kuninkaallinen isä ja poika puolestaan rukoilivat kirkossa, kiittäen Jumalaa että heidän välinsä niin onnellisesti oli jälleen eheäksi tullut.
NELJÄSTOISTA LUKU.
Lähdepäs vuorille, Liisu Lyndelay,
Lähde vuorille nyt kerallein!
Lähdepäs vuorille, Liisu Lyndelay,
Mulle kullaks ja morsiameksein.
Vanha laulu.
Yksi edellisistä luvuista saattoi meidät kuulemaan kuninkaan salarippiä; nyt meille on taas samanlainen tapaus tarjona, vaikka paikka ja tapauksessa osalliset ovat ihan toisia. Ei nyt olla götiläistyylisessä, hämärässä luostarihuoneessa; nyt seisotaan Kinnoul'in vuorella, yksi Skotlannin ihanimpia näkö-aloja silmien edessä, erään kallion juurella, josta sopii katsella kauas kaikille haaroille. Siellä istui Perth'in kaupungin Kaunotar, hartaalla tarkkuudella kuullellen valkeaan kaapuun ja päähineesen puetun Karthausilais-munkin neuvoja. Tämä lopetti viimein puheensa rukouksella, johon myös hänen rippilapsensa hartaasti otti osaa.
Kun rukous oli luettu, istui pappi jonkun aikaa, katsellen tuota ihanaa näkö-alaa, jonka kauneutta ei edes nyt talven kolkkous voinut peittää, ja hetkinen kului näin, ennen kuin hän taas kääntyi surumielisen kumppalinsa puoleen.
"Katsellessani", virkkoi hän viimein, "tätä rikasta, näössään niin vaihettelevaista maata, noita linnoja, kirkkoja, luostareita ja komeita palatseja, noita viljavia peltoja ja avaroita metsiä, sekä tuota jaloa jokea, en tiedä, tyttäreni, kumpaa minun tulisi enemmän ihmetellä, Jumalan hyvyyttäkö vai ihmisten kiittämättömyyttä. Hän on suonut meille tämän ihanan ja viljavan maan, vaan me olemme tästä hänen armolahjastaan tehneet tappelutantereen sekä luukammion. Hän on suonut meille vallan elementtien yli sekä taidon rakentaa huoneita suojaksemme ja hauskuudeksemme, vaan me olemme ne tehneet rosvoin sekä ryövärein pesäksi,
"Mutta, hyvä isä", vastasi Katri, "onpa kuitenkin myös lohduttavaa tuossa näkö-alassa edessämme. Tuolla noin näemme neljä kaunista luostaria kirkkoineen, torneineen, jotka vasken helisemisellä kehoittavat kaupunkilaisia velvollisuuttaan Jumalaa kohtaan täyttämään — näiden luostarein asukkaat, jotka ovat luopuneet maailmasta, sen harrastuksista ja huvituksista; pyhittääkseen koko elämänsä taivaallisiin toimiin — eikö ne kaikki ole todisteina, että jos Skotlanti onkin syntinen ja verinen maa, se kuitenkin vielä tuntee ja pitää arvossa uskonnon vaatimukset ihmiskunnalta?"
"Aivan niin, mun tyttäreni", sanoi munkki; "sanoissasi näyttäisi olevan perää. Vaan likempää katsoen, suuri osa tuosta lohdutuksesta, jota sinä viittaat, ilmautuu petokseksi. Semmoinen aikakausi on kyllä, se on totta, ollut kristikunnan historiassa, jolloin hyviä ihmisiä, jotka elättivät itseänsä omain käsiensä työllä, kokoontui yhteen — ei siksi että saisivat elää helppoa elämää, ja nukkua rauhassa, vaan siksi että voisivat valmistaa toinen toisensa kristillistä uskoa ja oppia sanansaarnaajoiksi kansalle. Epäilemättä voisi nytkin löytyä semmoisia miehiä noista pyhistä huoneista tuolla silmiemme edessä. Mutta suuresti pelkään, että hyvin monen rakkaus on kylmennyt. Meidän hengelliset miehemme ovat tulleet rikkaiksi, yhtäpaljon jumalisten ihmisten lahjain, kuin niiden lahjusten kautta, joita häijyt ihmiset tietämättömyydessään ovat antaneet, siinä luulossa, että he kirkon omia tulevien antimien kautta voivat ostaa itselleen anteeksi-antoa, jota Jumala ainoasti totisille katuvaisille lupaa. Ja näin on, valitettavasti kyllä, kirkon rikastuessa, kirkon oppi tullut hämäräksi ja sekavaksi, samoin kuin kynttilänkin valo, jos se kultaiseen astiaan asetetaan, on vähemmin kirkas, kuin koska se valaisee lasikuvun läpi. Jumala sen tietää, etten minä näitä seikkoja huomaa mistään erin-omaisuuden halusta enkä pyrinnöistä päästä opettajaksi Israel'issa; vaan tuli hehkuu minun sydämessäni eikä salli mun olla vaiti. Kyllä mä noudatan munkistoni sääntöjä, enkä vetäy pois sen ankarien käskyjen alta. Olkoon ne välttämättömät meidän autuudellemme tahi pelkkiä ulkomenoja, keksittyjä korvaukseksi totisen jumalisuuden ja oikean katumuksen puutteelle, niin olen luvannut, jopa vannonutkin niitä totella. Ja minä aion totella niitä sitä tarkemmin siitä syystä, koska muuten voitaisiin sanoa minun pitävän huolta ruumiini mukavuudesta, vaikka Jumala voisi todistaa kuinka vähän pitäisin lukua kaikista vaivoista ja piinoista, jotka siinä minulle voisivat tulla osaksi, jos vaan kirkon puhtaus saataisiin entiselleen ja papiston tavat takaisin muinaiseen yksinkertaisuuteensa".
"Mutta, hyvä isä", virkkoi Katri, "juuri näitten ajatustenne tähdenhän ihmiset haukkuvatkin teitä Lollard'iksi ja Wiclefiläiseksi, sanoen teidän tahtovan hävittää kirkot sekä luostarit ja palauttaa pakanan-uskoa".
"Juuri senvuoksi, minun tyttäreni, on minun pakko hakea turvaa keskellä kallioitten sekä vuorien, ja paeta sivistymättömäin Vuorelaisten luokse, jotka siinä suhteessa voi sanoa edistyneemmiksi armon tiellä, että heidän rikoksensa lähtevät oppimattomuudesta, ei röyhkeydestä. En tahdo, säilyäkseni heidän julmuudeltaan, laiminlyödä niitä keinoja, jotka Jumala minulle neuvonee; sillä, niin kauan kun semmoisia ilmauntuu, olen katsova sitä merkiksi, että minulle vielä on joku tehtävä aiottu maan päällä. Mutta jos niin olisi minun taivaallisen Herrani tahto, niin Hän tietää, kuinka mielellään Klemetti Blair on riisuva tämän turmeltuneen maallisen elon, siinä nöyrässä toivossa, että hän tuolla saapi autuaan elämän sen sijaan. — Mutta miksi näin tuskallisesti katselet lapseni? — Sinun nuoret silmäsi ovat terävämmät minun näkimiäni — näetkö jonkun tulevan?"
"Minä katselen, hyvä isä, eikö tuo Vuorelais-poika, Conachar jo tule, joka on saattava teidät Vuoristoon, missä hänen isänsä voi suoda teille turvallisen, joskin kyllä epämukavan, pakopaikan. Sen hän usein lupasi, kun me puhelimme teistä ja teidän opetuksestanne — pelkäänpä hänen nyt olevan semmoisessa seurassa, missä hän sen opetuksen pian unohtanee?"
"Siinä pojassa on armon kipenöitä", lausui isä Klemetti, "vaikka se kansa tavallisesti on kovin kiintynyt omiin hurjiin, raakoihin tapoihinsa, täydellä maltilla kärsiäkseen uskonnon tahi ihmislain suitsia. — Etpä ole koskaan kertonut minulle, tyttäreni, millä lailla se nuorukainen, vastoin sekä kaupungin että Vuoriston tapoja, tuli asumaan sinun isäsi taloon?"
"Kaikki mitä minä siitä asiasta tiedän," sanoi Katri, "on se, että hänen isänsä on suuren-arvoinen mies noissa Vuorelaisissa, ja että hän rukoilemalla rukoili isääni, joka hänen kanssaan on ollut tekimisissä kaupan tähden, tätä poikaa joku aika luonansa pitämään. Vasta kaksi päivää sitten tuli heille ero, siten että poika palasi vuorillensa".
"Ja miksikä sinä, tyttäreni" kysyi munkki vielä, "olet edelleen pitänyt semmoista yhteyttä sen Vuorelais-pojan kanssa, että tiesit miten hänelle saattaa sanaa, nyt kun hänen apuansa tuli tarvis minun hyväkseni? Se on tosiaan sangen paljon, että nuorella neidolla on niin suuri valta semmoisen hurjan varsan yli kuin tuo Vuorelais-poika on."
Katri punastui ja vastasi viivytellen: "Jos minulla lienee joku valta Conachar'in yli, niin olen sitä — sen Jumala todistakoon! — käyttänyt ainoasti hänen tulisen luonteensa taivuttamiseksi sivistyneen elämän säännöille kuuliaiseksi. Totta on myös, että jo kauan olen pelännyt teille, hyvä isä, tulevan pakon paeta, ja siksi olin hänen kanssansa tehnyt semmoisen sovinnon, että hän tulisi tähän paikkaan minun puheilleni, niin pian kun hän saisi minun sanani sen merkin kanssa, minkä hänelle eilen lähetin. Sanansaattajana oli nopsajalkainen poika hänen omasta clan'istansa, jota hänellä oli ennenkin tapana joskus lähettää Vuoristoon asioilleen".
"Ja pitääkö minun siis uskoa, tyttäreni, että tuo nuorukainen, niin viehättävä silmälle, ei ollut sinulle muulla lailla rakas, paitsi että sinun oli halu valistaa hänen mieltänsä ja sivistää hänen tapojansa?"
"Semmoinen on asian laita, hyvä isä, eikä mitään muuta", vastasi Katri; "vaan kenties ei ollut hyvä, että minä viljelin niin likeistä ystävyyttä hänen kanssaan edes opettamisen ja parantamisenkaan vuoksi. Mutta sen rajan yli eivät minun sanani koskaan menneet".
"Sittenpä minun silmäni on pettänyt, tyttäreni; sillä minä olin sinussa näinä viime-aikoina havaitsevinani mielenmuutoksen, muutamia ikävöiviä katsahduksia takaisin tämän maailman puoleen, josta sinä jo yhteen aikaan olit päättänyt luopua".
Katrin pää vaipui alas ja hänen poskiinsa lensi vielä tulisempi puna, kun hän vastasi: "Itsehän te, arvoisa isä, aina vastustelitte minun menemistäni luostariin".
"Enkä siihen kehoita nytkään, lapsukaiseni", sanoi munkki. "Avioliitto on kunniallinen sääty, jonka Jumala on säätänyt, siksi että ihmiskunta säännöllisellä tavalla tulisi jatketuksi; enkä minä voi Raamatusta löytää, mitä ihmisviisaus sitten on ollut keksivinään, että muka avioton elämä on parempi. Mutta minä olen huolissani, minun tyttäreni, sinun puolestas, niinkuin isä ainoan lapsensa suhteen, ettet hukkaisi itseäs jonkun sinua ansaitsemattoman omaksi. Sinun isäsi, joka ei ole vaativainen vaalissaan, auttelee, sen tiedän, tuon Wynd'in Heikiksi nimitetyn hurjapäisen riitakukon ja viinaveikon kosimisia. Hän on rikas mies, olkoon niin, vaan hän seurustelee irstaisten tyhjäntoimittajain kanssa — hän on tavallinen kilpatappelija, joka on vuodattanut verta niinkuin mettä. Voipiko semmoinen olla sopiva aviokumppali Hanskurin Katrille? — Ja kuitenkin käy huhu semmoinen, että heistä muka pian tulee pariskunta".
Perth'in Kaunottaren posket vaihtuivat punaisista aivan vaaleiksi, ja vaaleista jälleen tulipunaisiksi, kun hän kiireesti vastasi: "En minä häntä yhtään ajattelekaan, vaikka kyllä viime aikoina on ollut jonkinlaisia kohteliaisuuden osoituksia meidän välillämme, osaksi senvuoksi, kun hän on minun isäni hyvä ystävä, myös osaksi siitä syystä, että hän tois-päiväisen tavan mukaan, on tullut minun Valentini-kumppalikseni".
"Sinun Valentini-kumppaliksesko?" sanoi isä Klemetti. "Kuinkas sinä, kaino ja viisas tyttö, olet pitänyt niin vähän lukua sukupuolesi arkatuntoisuudesta, että olet antaunut tuollaiseen liittoon tuon käsityöläisen kaltaisen miehen kanssa? — Luuletko että Valentinus, jonka sanotaan olleen jumalisen pyhän-miehen ja kristityn piispan, ikinä on kehoittanut tuommoiseen hupsuun, sopimattomaan tapaan, jolla paljon luultavammin on alkunsa pakanallisessa Floran tai Venus'en palveluksessa, sillä aikakaudella, jolloin ihmiset nimittivät himonsa jumalattariksi, eivätkä koettaneet niitä hillitä, vaan päinvastoin vielä kiihoittaa?"
"Isä", vastasi Katri, äänellä, joka osoitti suurempaa mielipahaa, kuin mitä hän tähän asti oli koskaan osoittanut Karthausilais-munkille, "en tiedä minkä oikeuden nojalla te niin ankarasti moititte minua siitä, että noudatin vanhaa menoa, jonka yleinen tapa tekee luvalliseksi ja jonka minun isäni tahto on tehnyt vielä luvallisemmaksi. Ei se minun mielestäni ole ystävällistä, että te sitä niin väärin selitätte".
"Suo minulle anteeksi, tyttäreni", vastasi munkki lempeästi, "jos lienen mieltäsi pahoittanut. Mutta tuo Heikki Seppä on rohkea, irstasmielinen mies, jolle et voi yli tavallisen rajan menevää ystävyyttä tai suosiota suoda, sen vaaran alttiiksi antaumatta, että se vielä pahemmin tulee selitetyksi — jos nimittäin et aikone hänen kanssaan mennä naimiseen, ja hyvin pian päälliseksi".
"Älkää siitä sen enempää puhuko, isä", virkkoi Katri, "teidän puheenne koskee kipeämmin kuin mitä te tahtoisitte, ja, se voisi kiihdyttää minua vastaamaan toisella lailla kuin minun sopisi. Kenties on jo minulla ollut syytä kyllin katuakseni, että olen tuohon joutavaan menoon suostunut. Kaikissa tapauksissa, uskokaa minua, en minä Heikki Sepästä pidä vähääkään, ja myös tuo joutava yhteys meidän välillämme, joka sai alkunsa Pyhän Valentinin päivänä, on nyt kokonaan rikottu".
"Se sanoma minua ilahduttaa, tyttäreni", vastasi Karthausilainen; "vaan minun täytyy nyt tutkia sydäntäsi toisen asian suhteen, joka minua puolestasi kovin huolettaa. Et voi olla siitä itse tietämättä, vaikka soisin, ettei siitä vaarallisesta asiasta olisi tarvis puhua edes täällä, näiden ympärillä olevien kallioin ja kivien kuullen. Mutta se täytyy puhua ilmi. — Katri, sinulla on rakastaja Skotlannin arvo-miesten korkeimmassa säädyssä!"
"Sen tiedän, isä," sanoi Katri hätäymättä. "Soisin kyllä ettei niin olisi".
"Niin minäkin soisin", sanoi munkki, "jos tietäisin sinut turhuuden lapseksi, jommoisia useimmat nuoret neidot sinun ijälläs ovat, varsinkin jos heille tuo turmiollinen kauneuden lahja on suotu. Mutta jos se onkin viehättäväinen ulkomuotos, käyttääkseni turhamaisen maailman puhetapaa, joka sinun puolees on sen korkea-arvoisen rakastajan taivuttanut, niin tiedän että sinun siveytesi ja viisautesi on tekevä kestäväksi valtasi prinssin sydämmen yli, minkä kauneus sinulle ensin on saavuttanut".
"Isä", vastasi Katri, "prinssi on viekas naistenviekoittaja, jonka huomio ei minulle voi tuottaa muuta kuin häpeätä ja häviötä. Kuinka te, joka juuri ikään ilmoititte pelkonne, siitä että muka varomattomasti olen suostunut aivan tavalliseen kohteliaisuuksien vaihtoon yhden vertaiseni kanssa, nyt voitte hätäymättä puhua siitä tuttavuudesta, johon Skotlannin kruununperillinen uskaltaa yrittää minua pakoittaa? Kuulkaa: toissa yönäpä hän, pari humalaisia kumppaleita seurassansa, olisi väkisin vienyt minut pois isäni talosta, jos ei minulle olisi tullut avuksi sama uhkarohkea Heikki Seppä — joka, jos hän lieneekin kovin huimapäinen ilman syytä vaaraan ryntäämään, kuitenkin myös on aina valmis panemaan henkensä alttiiksi viattomuuden puolustukseksi. Ei ole muuta kuin velvollisuuteni, että häntä puolustan".
"Pitäisipä minunkin vähän tietää siitä asiasta", virkkoi munkki, "koska minun ääneni lähetti hänet sinulle avuksi. Minä olin nähnyt sen joukkion, teidän ovenne sivuitse kulkiessani, ja par'aikaa juoksin kaupungin vartiaväkeä apuun kutsumaan, kun näin yhden miehen hitaasti astuskelevan vastahani. Siinä pelossa, että sekin saattoi olla samassa salavehkeessä osallinen, kätkin itseni yhden Pyhän Johanneksen kappelin tukipatsaan taakse. Ja kun, likemmältä katsoen, tunsin hänet Heikki Sepäksi, arvasin minnepäin hän oli menossa, ja avasin suuni neuvoon, joka hänelle kaksinkertaisen joudun antoi".
"Paljon kiitoksia siitä, isä", sanoi Katri; "mutta se ja Rothsayn herttuan omat puheet minulle kaikki todistavat, että prinssi on irstasmielinen nuori herra, jonka omatunto ei ole pelkäävä kuinka hurjia tekoja hyvänsä eikä huoliva mitä pahaa siitä on hänen rakkautensa esineelle tuleva, kunhan hänellä voi olla toivo saada turhanpäiväinen himonsa tyydytetyksi. Onpa hänen lähettiläänsä Ramorny ollut niin hävytön ja uhannut, että isälleni on tuleva pahaa siitä, jos uskallan mielummin mennä kunniallisen miehen vaimoksi, kuin naineen prinssin hetken-aikuiseksi jalkasiipaksi. En siis näe mitään apukeinoa; minun täytyy ottaa nunnanhuntu peitokseni, taikka olen minä, vieläpä isä parkanikin päälliseksi, hukassa. Jos ei olisikaan muita esteitä, niin jo nuot uhkaukset tuommoisen miehen suusta, josta kyllä tiedämme että hänessä on siihen toimeen panija, peloittaisivat minua rupeamasta jonkun kunnian-arvoisen miehen vaimoksi. Ne estäisivät minut siitä yhtä paljon kuin oven avaamisesta häntä murhaamaan pyrkiville. — Voi hyvä isä Klemetti, mikä kohtalo minulle on sallittu! Ja kuinka suureksi turmioksi luultavasti tulen isälleni sekä kelle hyvänsä muulle, jonka voisin ottaa kovan onneni kumppaliksi!"
"Älä kuitenkaan huolestu, tyttäreni", virkkoi munkki; "voisipa myös tässä pahimmassa hädässä, jolta se asia kyllä näyttää, olla jotain lohduttavaa. Ramorny on konna, joka herransa luottamusta väärin käyttää. Prinssi valitettavasti on irstastapainen tyhjäntoimittaja, mutta jos ei minun harmaahiuksisen pääni äly ole minua kummasti pettänyt, niin hänen luonteensa jo ottaa muuttua. Hänen silmänsä ovat auenneet Ramornyn kunnottomuutta huomaamaan, ja hän katkerasti katuu totelleensa hänen neuvojaan. Minä luulen, ei, minä olen ihan varma, että hänen rakkautensa sinuun on muuttunut jalommaksi, puhtaammaksi, ja että minulta kuultu oppi kirkon sekä uskollisen ajan turmeluksesta on, jos sinunkin suusi sitä vielä vahvistaa, tunkeva syvälle hänen sydämeensä ja kenties kasvava hedelmiä, joista koko maailma on ihmestyvä ja ihastuva. Vanhat ennustukset sanovat, että Roman häviö on tuleva erään vaimon puheitten kautta".
"Ne ovat vaan tyhjiä hourauksia, isä", sanoi Katri; "perättömiä unennäköjä, jotka leijuilevat semmoisen miehen silmien edessä, mikä liian paljon mietiskelee parempia asioita, joutaakseen oikein punnita tämän maailman tavallisia seikkoja. Kun olemme saman aikaa aurinkoon katselleet, kaikki muu häämöittelee hämärästi silmiemme edessä".
"Sinun päätöksesi on liian hätäinen, tyttäreni", virkkoi isä Klemetti, "ja sen sinulle nyt todistan. Sitä tulevaisuutta, jonka nyt aion tuoda silmiesi eteen, ei sopisi näyttää toiselle, jonka siveyden tunto olisi vähemmin luja tai jonka sydän olisi kunnianhimoisempi. Kukaties ei ole oikein, että sinullekaan sitä näytän; mutta minä luotan lujasti sinun viisauteesi, sinun lujuuteesi. Kuule siis — hyvin on mahdollista, että kirkko jälleen purkaa liiton, jonka se itse on solminut, ja vapauttaa Rothsayn herttuan hänen aviostaan Margareeta Douglas'in kanssa".
Tähän hän pysähtyi.
"Ja jos kirkolla olisikin valta ja tahto niin tehdä", vastasi neito, "millä lailla sitten herttuan ero puolisostaan voisi vaikuttaa Hanskurin Katrin kohtaloon?"
Hän katseli, näin puhuessaan, tuskallisesti pappiin, ja tämän nähtävästi oli vaikea saada vastauksellensa oikea muoto, sillä hänen silmänsä olivat, kun hän vastasi, maahan päin luodut.
"Mihinkä Katri Logie pääsi kauneudellaan? Jos eivät meidän esi-isämme liene valhetelleet, hän kohosi sen kautta Taavetti Brucen valtioistuin-kumppaliksi".
"Ja elikö hän onnellisena, kuoliko surtuna, hyvä isä?" kysyi Katri yhä vaan samalla rauhallisella, vakaalla äänellä.
"Hänet saattoi siihen avioliittoon maallinen, kenties rikollinen kunnianhimo", vastasi isä Klemetti; "ja hän sai palkakseen turhuutta sekä mielen levottomuutta. Mutta jos hän olisi mennyt naimiseen sillä tarkoituksella, että uskovainen vaimo käännyttäisi uskomattoman tai epäilevän puolisonsa, mikä palkka hänelle sitten olisi tullut osaksi? Rakkaus ja kunnioitus vaan päällä, ja taivaassa sija Margareeta kuningattaren sekä toisten nais-sankarien rinnalla, jotka ovat olleet kirkon äidit".
Tähän asti oli Katri istunut kivellä munkin jalkain juuressa ja puhuessaan tai kuullellessaan katsonut häneen ylös. Mutta nyt hän, elähtyneenä kiivastumattomasta, vaan lujasta tyytymättömyyden tunteesta, nousi seisaalleen, ojensi kätensä munkkia kohti ja rupesi puhumaan hänelle katsannolla ja äänellä, millä olisivat kerubi-enkelille sopineet, joka surkuttelee ja myös, niin pallon kuin mahdollista, sanoissaan säästelee ihmis-parkaa, vaikka hänen on käskynä ankarasti moittia sen hairauksia.
"Onko se todella mahdollista?" lausui hän, "ja voivatko tämän halvan maailman halut, toivot ja väärät luulot niin suuresti vaikuttaa mieheen, jonka kenties jo huomenna täytyy heittää henkensä, siitä syystä kun hän on vastustanut häijyn aikakauden sekä totuudesta luopuneen papiston turmelusta? Ankaratapainen isä Klemettikö se kehoittaa rippilastaan pyrkimään, tai edes ajatuksissaan haluamaan osalliseksi kruunuun sekä avioon, jotka eivät voi tulla saataviksi, muuten kuin niiden nykyiselle omistajalle tehdyn kauhistuttavan vääryyden kautta? Viisas kirkonpuhdistajako se tahtoo rakentaa tuumansa, joka itsessään on vääryyttä täysi, niin epävakaiselle perusteelle? Mistä ajasta, hyvä isä Klemetti, on muka tuo kuninkaallinen irstailija niin alkanut muuttaa tapojansa, että voisi uskoa hänen rupeavan kunniallisella tavalla kosimaan jonkun Perth'in kaupungin käsityöläisen tytärtä? Kahden päivän ajassa se muutos sitten on mahtanut tapahtua — sillä pitempi aika ei ole kulunut siitä, kun hän väkisin pyrki minun isäni taloon sydän-yöllä, pahempia tarkoituksia mielessä, kuin mitä on tavallisella rosvolla. Ja uskotte te vai, että Rothsay, jos hänen sydämensä semmoiseen liittoon vaatisikin, saisi tahtonsa täytetyksi, saattamatta vaaran alttiiksi sekä perintö-oikeuttaan että henkeänsä; sillä Douglas'in ja March'in kreivit kumpikin hyökkäisivät hänen päälleen, kostaaksensa tekoa, jota eivät voisi katsoa muuksi kuin loukkaukseksi ja häväistykseksi molemmille suvuille? Voi, hyvä isä Klemetti, missä silloin oli teidän ankara omatuntonne, missä teidän viisautenne, kun sallitte tuon eriskummallisen houreen pyörryttää päänne ja annoitte halvimmalle oppilaistanne täyden syyn moittia teitä?"
Vanhan miehen silmät olivat täynnä kyyneleitä, koska Katri, silminnähtävästi tuskastuneena puheestaan, viimein taas vaikeni.
"Lasten ja imettäväisten suun kautta", sanoi hän, "on hän nuhdellut niitä, jotka olivat olevinansa viisaita sukupolvessansa. Minä kiitän Jumalaa, joka minut on oman turhamielisyyteni synnyttämistä ajatuksista saattanut parempiin, niin lempeän nuhtelijan kautta. — Niin, Katri, tästä lähtien ei minun sovi ihmetellä eikä moittien huudahtaa, kun näen niiden, joita tähän saakka olen kovin kovasti tuominnut, pyrkivän maalliseen valtaan, uskonnollisen kiivauden sanat suussansa. Kiitoksia, mun tyttäreni, terveellisestä varoituksestasi, ja kiitoksia Jumalalle, että hän sen lähetti sinun huultesi, eikä jonkun tylymmän nuhdesaarnaajan huulten kautta".
Katri kohotti päätään vastataksensa ja pyytääksensä vanhaa miestä rauhoittumaan, sillä isä Klemetin mielenmasennus hänestä tuntui vaikealta; mutta samassa hänen huomionsa kiintyi yhteen aivan likellä olevaan esineesen. Tämän, muusta maailmasta erotetun paikan monista kivi-lohkareista ja möhkäleistä oli kaksi niin aivan likekkäin, että ne näyttivät olleen yhtä ja samaa kalliota, joka ukkosen tahi maanjäristyksen voimalla oli kahtia haljennut, niin että siihen oli kahden kiviseinän välille syntynyt noin neljä jalkaa leveä rako. Tähän rakoon oli tammipuu tunkeunut, totellen yhtä niistä eriskummaisista oikuista, joita kasvit tämmöisissä paikoissa usein o soittavat. Tämä puu, jonka säännöllistä kasvamista laiha ravinto esteli, oli lähettänyt juurensa kaikille haaroille, pitkin kallion pintaa, ulos enemmän syömistä etsimään; ne olivat siinä sadassa koukerossa, käppyrässä ja solmussa, niinkuin Indian saariston jättiläis-käärmeet. Sattumalta luotuaan silmänsä tuohon eriskummalliseen yhteenkietouneitten oksien ja yhteensolmiutuneitten kutomukseen, huomasi Katri yht'-äkkiä siinä kaksi suurta silmää, jotka kiiluen tirkistelivät heihin, niinkuin väijyksissä olevan pedon silmät. Hän säpsähti ja, sanaakaan virkkamatta, osoitti niitä kumppanilleen. Sitten vielä tarkemmin katsoen selitti hän tuuhean, ruskean tukan sekä pörhöisen parran, jotka ensin olivat olleet häneltä piilossa puun alasriippuvain oksain ja yhteenkiertäyneitten juurten takana.
Nähtyään että hän oli keksitty, Vuorelainen, sillä semmoinen se oli, tuli ulos lymypaikastaan. Hän oli jättiläinen ruumiiltaan, verhottu puna-, vihriä- ja sinipunertava-ruutuisella vaipalla, jonka alla hänellä oli härännahkainen tröijy. Joutsi nuolineen riippui selässä; pää oli paljas; sen peitteenä ja täydellisenä lakin sijan täytteenä olivat tuuheat, nykyisten Irlantilaisten tukan kaltaiset, toisiinsa kietouneet hius-suortuvat. Vyöltä riippui miekka sekä väkipuukko, ja kädessä oli tanskalainen pertuska, sitä laatua, mitä sittemmin Skotlannissa sanottiin Lochaber'in kirveeksi. Saman luonnollisen portin kautta ilmautui sitten yksitellen vielä neljä miestä, kaikki yhtä jättiläiskokoisia, ja samoissa puvuissa, samoilla aseilla varustettuina.
Katri oli kovin tottunut näkemään kansaa vuorilta, jotka olivat niin lähellä Perth'iä, että hän olisi heitä pelästynyt, niinkuin joku alankolan tyttö tämmöisessä tilaisuudessa luultavasti olisi tehnyt. Jokseenkin huoletonna näki hän siis noiden jättiläisten asettuvan puoli-ympyrään hänen sekä munkin eteen, kaikki ääneti tuijotellen häneen suurilla silmillänsä, joissa sen verran kuin Katri taisi arvata, ilmautui huima ihastus hänen kauneuteensa. Hän nyykähdytti päätänsä ja lausui, vaillinaisesti kuin osasi, tavallisen Vuorelais-tervehdyksen. Vanhin ja ylimmäinen joukosta vastasi tervehdystä, vaan sitten taas jäi ääneti ja liikahtamatta seisomaan. Munkki luki rukouksia, helminauhaansa sormiellen; ja Katriakin nyt jo rupesi oudosti peloittamaan ja hän oli hyvin huolissaan, kun ei voinut tietää, olivatko he enää täydessä vapaudessa. Hän päätti koettaa ja läksi liikkeelle, ikään kuin olisi aikonut mennä vuorelta alas; mutta kun hänen piti mennä noiden Vuorelaisten rivin läpi, he laskivat pertuskan poikittain välillensä, niin että kaikki lomat, joista olisi sopinut mennä läpi, tulivat suljetuiksi.
Vähän hämmästyneenä, vaikkei pelästyneenä, sillä hän ei voinut uskoa, että mitään pahaa tarkoitettiin, istahti Katri yhdelle noista hajallaan olevista kalliolohkareista ja kehoitti munkkia, joka hänen vieressään seisoi, ettei olisi milläänkään.
"Jos olen pelossa", virkkoi isä Klemetti, "niin en olekaan omasta puolestani, sillä musertavatko nää metsäläiset pääni kirveellään, niinkuin olisin työssä voimattomaksi käynyt ja teurastettavaksi tuomittu härkä, vai sitovatko he minut joutsiensa jänteillä ja vievät niiden käsiin, jotka julmemmilla tempuilla ottavat henkeni, siitä en paljon huoli, kun vaan päästäisivät sinut, tytär kultaseni, vahingoittamatta pois".
"Meillä ei kummallakaan", sanoi Perth'in Kaunotar, "ole mitään syytä pelätä pahaa; ja tuossa tuleekin Conachar meille sitä vakuuttamaan".
Näin puhuessaan, ei hän kuitenkaan uskonut silmiänsä. Niin aivan toisellainen kuin ennen puvultaan sekä ryhdiltään oli tuo kaunis, pulska, melkein komeasti puettu nuorukainen, joka, kepsuttain kuin vuorikauris, hyppäsi alas jokseenkin korkealta kalliolta juuri tytön eteen. Hänen pukunsa oli samanlaisesta kankaasta kuin ensiksi ilmautuneitten miesten vaatteet, mutta se oli kaulan sekä kyynärpäitten kohdalta kiinitetty kultaisilla kaulavitjoilla sekä rannerenkailla. Muuten oli hänellä myös päällään pantsari teräksestä, joka oli niin kirkkaaksi hiottu, että aivan paistoi hopealta. Käsivarsissa oli kaikenlaisia kalliita helyjä, ja lakki oli, paitsi kotkan sulkasella — päällikkö-arvon merkillä — koristettu kultavitjoilla, jotka olivat useammin kerroin käärityt sen ympäri ja kiinnitetyt suurella, helmistä kiiluvalla pitimellä. Rintasolki, joka piti kiinni vaippaa, oli myös kullattu, suuri ja taidokkaasti taottu. Asetta ei ollut hänellä kädessä muuta kuin pieni, hoikka, koukkupäinen keppi. Koko hänen ryhtinsä ja näkönsä, jotka ennen aina ilmoittivat yrmeää alennuksen tuntoa, oli nyt uljas, rohkea ja ylpeä. Hän seisoi Katrin edessä, itseensä tyytyväisesti hymyillen, ikään kuin hänellä olisi ollut täysi tieto näkönsä parannuksesta ja ikään kuin olisi odottanut, että neito ensin hänet tuntisi.
"Conachar", kysyi Katri, joka tahtoi tehdä lopun tuosta tuskallisesta tilasta, "ovatko nämät tässä sun isäs miehiä?"
"Ei, kaunis Katri!" vastasi nuorukainen. "Conachar on ollut ja mennyt, paitsi mitä hänelle tehtyä pahaa sekä siitä tulevaa kostoa koskee. Minä olen nyt Ian Eachin Mac-Ian, Duhele-heimon päällikön poika. Niinkuin näet, olen muuttanut höyheniäkin samassa kuin nimeäni. Ja nämät miehet täällä eivät ole isäni miehiä, vaan minun omiani. Sinä näet täällä ainoasti puolet heistä; heitä on yhdeksänmiehinen joukko: kasvatus-isäni kahdeksan poikansa kanssa. Ne ovat henkivartijani ja vyö-poikani, joiden koko elämä ei tarkoita muuta kuin minun käskyjeni täyttämistä. Mutta Conachar", lisäsi hän, lempeämmällä äänellä, "on kuitenkin vielä olemassa, niin pian kuin Katri häntä haluaa nähdä. Hän on nuori Duhele-heimon päällikkö kaikille muille, vaan Katria kohtaan hän on yhtä nöyrä ja kuuliainen, kuin ennen Simo Hanskurin oppipoikana. Katso tässä on se keppi, jonka sain sinulta, kun me yhdessä olimme pähkinöitä poimimassa Lednoch'in päivänpaisteisilla rinteillä, koska syksy mennä vuonna vielä oli nuori. Tätä keppiä, Katri, en heimokuntani valtikkaankaan vaihtaisi".
Eachin'in näin puhuessa rupesi Katria jo epäilyttämään, oliko hän tehnyt viisaasti, kun avukseen pyysi tätä rohkeata nuorta miestä, joka nähtävästi oli paisunut ylpeäksi äkillisen koroituksen kautta palvelijan tilasta tähän nykyiseen arvoon, missä, sen Hanskurin tytär kyllä näki, hänellä oli rajaton valta laista sangen vähän huolivan seuralais-joukon yli.
"Ethän toki pelänne minua, kaunis Katri?" virkkoi nuori päällikkö, tarttuen tytön käteen. "Minä annoin väkeni tulla ilmi pari minuuttia ennen minua, siksi että näkisin, kuinka sinä niiden näön kestäisit; ja mielestäni sinä heitä katselit, ikään kuin olisit luotu päällikön puolisoksi."
"Minulla ei ole syytä pelätä pahaa keltään Vuorelaiselta", vastasi Katri lujasti, "varsinkin kun kohta arvelin Conachar'in olevan joukossa. Conachar on juonut meidän maljastamme ja syönyt meidän leivästämme; ja isäni, vaikka hän yhä on ollut kauppa-asioissa Vuorelaisten kanssa, ei ole koskaan tehnyt heille vääryyttä eikä ole ollut riidassa heidän kanssansa".
"Vai ei?" virkkoi Eachin, "vai niin! Eikö silloinkaan, kun hän piti tuon gov chrom'in (vääräsäären sepän) puolta Eachin Mac-Ian'ia vastaan? — Älä koetakaan puolustaa häntä, ja ole varma, että on oleva sinun oma syysi, jos ikinä enää sitä asiaa mainitsen. Mutta sinulla oli jotain minulle käskettävää — virka se niin käskysi tulee täytetyksi".
Katri kiiruusti vastasi, sillä tämän nuoren päällikön käytöksessä ja puheessa oli jotain, joka teki, että hän tahtoi niin pian kuin mahdollista lopettaa keskustelun.
"Eachin", sanoi hän, "koska ei teitä enää saa Conachar'iksi sanoa — te kyllä ymmärrätte, että pyytäessäni pientä apua vertaiseltani, niinkuin minun kaikessa kunniallisuudessa sopikin tehdä, en ollenkaan tietänyt kääntyneeni niin ylen mahtavan ja korkea-arvoisen miehen puoleen. Te, yhtähyvin kuin minä, olette tälle hyvälle miehelle kiitollisuuden velassa hänen uskonnollisen opetuksensa tähden. Nyt hän on suuressa vaarassa; häijyt ihmiset ovat häntä vastaan vääriä syytöksiä tuoneet esiin, ja hän tahtoisi kätkeä itsensä johonkuhun turvalliseen paikkaan, siksi kun se myrsky on mennyt ohitse".
"Haa! Kunnon Klemetti munkkiko? Niin, koettihan se arvoisa pappismies tehdä minulle paljon hyvää, enemmänkin kuin mitä minun karhea luonteeni voi ottaakaan hyväkseen. Mutta tahtoisinpa nähdä, kuka Perth'in kaupungissa tohtisi vainota sitä, joka Mac Ian'in vaipan liepeen alle on turvaunut!"
"En taitaisi kelvata kovin paljon luottaa siihen", sanoi Katri. "En teidän heimokuntanne voimaa suinkaan epäile, mutta kun Musta Douglas jotakin ihmistä rupeaa vainoomaan, eipä häntä Vuorelais-vaipan huiskuttaminen siitä pois säikyttäne".
Vuorelainen peitti mielipahansa tästä puheesta väkinäisellä naurulla.
"Varpunenkin", virkkoi hän, "ollessaan silmää likempänä, näyttää suuremmalta kuin Bengoilen kukkulalla istuva kotka. Te pelkäätte Douglas'eja enemmän, siitä syystä kun he täällä teitä likimpänä asuvat. Mutta olkoon niinkuin sinä tahdot — et usko kuinka laajalle meidän kukkulat, meidän laaksot ja meidän metsät ulottuvat tuon tummansinisen Vuori-aituuksen takana, ja sinä luulet koko maailman olevan täällä Tay-virran rannoilla. Mutta tää hyvä munkki on näkevä vuoria, joiden rotkoissa hänellä olisi hyvä piilopaikka, vaikka Douglas'it joka sorkka olisivat häntä etsimässä ja hän on näkevä siellä miehiä niin paljon, että Douglas'it kiittäisivät onneansa, jos jälleen pääsisivät takaisin Grampian-vuorten eteläpuolelle. — Ja etkö sinäkin voisi tulla sinne tään hyvän miehen seurassa? Minä lähetän joukon miehiä sinun isääskin sinne hyvässä turvassa saattamaan, ja näin voimme sitä vanhaa työtämme jatkaa Tay-järven takana — minä vaan en puutu enää hansikkain leikkaelemiseen. Kylläpä isälles lupaan hankkia vuotia, vaan en niitä huoli leikkaella, paitsi niin kauan kun ne vielä ovat elukan päällä".
"Kyllä isäni joskus on tuleva teidän taloanne katsomaan, Conachar — Eachin, arvelin sanoa. — Mutta silloin pitää olla rauhallisempi aika, sillä tätä nykyä on riitaa meidän kaupungin porvarein sekä herrojen väen välillä, ja kuuluuhan Vuoristossakin sota olevan syttymäisillään!"
"Niin mar' on, Katri! Ja jos ei sitä samaa sotaa Vuoristossa nyt olisi, etpä silloin saisikaan näin lykätä käyntiäs Vuoristossa toistaiseksi, kaunis kultaseni. Mutta Vuorelais-suku ei ole täst'-edes enää oleva jaettuna kahteen kansakuntaan. He aikovat nyt taistella ylivallasta, ja se joka ylivallan käsiinsä saapi, on kohteleva Skotlannin kuningasta niinkuin vertaistansa, ei kuin parempatansa. Rukoile voittoa Mac-Ian'ille, minun hurskas St. Katrinani, sitten rukoilet sen puolesta, joka sinua hellästi rakastaa".
"Minä aion rukoilla voittoa sille, joka on oikeassa", sanoi Katri; tai pikemmin vielä, että tulisi rauhaa kaikin puolin. — Hyvästi nyt, hyvä, kunnon isä Klemetti! Uskokaa minua, en minä teidän opetustanne ikinä unohda — muistelkaa minuakin rukouksissanne. — Mutta kuinka te vaan kestänette sitä vaivaloista matkaa!"
"Kyllä nämä miehet voivat kantaa häntä, jos tarvis tulee", sanoi
Eachin, "jos nimittäin täytynee astua pitkältä, ennenkuin hänelle
saamme hevosen hankituksi. Mutta sinä, Katri — täältä on pitkä matka
Perth'iin. Annas minun tulla saattamaan sinua entisellä tavallani".
"Jos te olisitte entisessä asussanne, en minä teidän saattoanne suinkaan kieltäisi. Mutta kultaiset soljet ja rannerenkaat ovat vaarallisia seurakumppaleita, koska Liddesdalen ja Annandalen peitsimiehiä vilskuu maantiellä yhtä tiheässä kuin kuivia lehtiä Pyhänmiesten päivänä. Ja Vuorelaisen ruutuvaipan sekä huovin teräspantsarin ei ole hyvä sattua yhteen".
Katri teki tämän muistutuksen siksi, kun hän hiukan luuli, että nuori Eachin, nahkaansa luodessaan, ei ollut kuitenkaan kokonaan päässyt entisessä halvemmassa säädyssään totutuista tavoistansa, ja että hän, vaikka suuri sanoiltaan, yht'-hyvin ei olisi kyllin tuittupäinen, uskaltaakseen antautua tappeluun ylivoimaa vastaan, jommoinen luultavasti oli nouseva, jos hän tuli kaupunkia lähemmäksi. Katri olikin aivan oikein arvannut, sillä jäähyväisten perästä, jossa tilaisuudessa hänen täytyi, voidakseen säästää huuliansa, antaa kätensä suudeltavaksi, sai hän yksin lähteä Perth'iin päin. Toisinaan vaan, jos hän kääntyi taaksepäin katsomaan, näki hän vielä jonkun aikaa vilahduksen Vuorelaisista, jotka, salaisimpia, vaivaloisimpia polkuja myöten kierrellen, kulkivat pohjoiseenpäin.
Siksi hetkeksi hälveni nyt osaksi hänen pelkonsa, sitä myöten kuin hän joutui kauemmaksi noista miehistä, joiden tekojen ainoana lakina oli heidän päällikkönsä käsky, ja joiden päällikkö oli huimapäinen, tulinen poika. Kotimatkallaan Perth'iin ei hän pelännyt mitään pahaa vastaansattuvilta sotamiehiltä, kuuluivat ne kumpaan puolueesen tahansa; sillä ritarillisuuden säännöt olivat siihen aikaan parempana turvana siivonnäköiselle neidolle, kuin aseellinen suojelusjoukko, joiden vaakunamerkit eivät kenties nostaneet yhtä ystävällisiä tunteita toisessa vastaantulevassa sotajoukossa. Mutta toiset kauempaa uhkaavat vaarat yhtähyvin rasittivat hänen mieltänsä. Tuon irstasmielisen prinssin hätyyttämiset olivat saaneet vielä peloittavamman muodon sen kautta, että prinssin jumalaton neuvon-antaja oli uhannut pahaa Katrin isälle, jos neiti ei luopuisi kainoudestaan. Nämät uhkaukset tällä aikakaudella, tämmöisen miehen suusta, kyllä antoivat täyttä syytä pelkoon. Eikä myös nuot rakkauden pyynnit, joita Conachar palveluksensa ajalla vaan töin tuskin oli hillinnyt, vaan nyt rohkeasti toi esiin, olleet vähemmin peloittavat; sillä Vuorelaiset olivat ennenkin monta kertaa äkki-rynnäköllä tulleet Perth'iin, vieden kaupunkilaisia heidän omain katoksiensa alta vangeiksensa taikka tappaneet heitä miekalla keskellä kaupungin katuja. Myös pelkäsi Katri isänsä pakoituksia sepän suhteen, jonka käytöksestä Pyhän Valentin'in päivänä häijyjä juttuja oli neidon korviin tullut, ja jonka kosimiseen Katri ei sittenkään, vaikka olisi Heikin maine ollut aivan puhdas hänen silmissään, olisi uskaltanut suostua, niin kauan kun Ramornyn uhkaukset vanhaa hanskuria vastaan soivat hänen korvissaan. Kaikki nämät monellaiset vaarat täyttivät hänen mielensä rasittavimmalla pelolla, synnyttäen hänen sydämessään hartaan halun päästä niistä sekä omista epäilemisistään luostariin turvansa ottamalla. Mutta ei hän taas nähnyt mitään mahdollisuutta saada isänsä suostumusta tähän ainoaan keinoon, josta hän rauhaa ja turvaa toivoi.
Näissä hänen mietteissään me emme kuitenkaan voi havaita mitään selvää merkkiä, että hän olisi surrut oikeata syytä kaikkiin hänen vaaroihinsa, nimittäin mainettansa Perth'in kaupungin Kaunottarena. Se oli yksi seikka, joka osoitti, ettei hän vielä ollut täysi enkeli; toinen todistus siitä kenties oli se, että hänen rinnastaan, huolimatta Heikki Sepän todellisista tai luulluista kepposista, pääsi huokaus, kun hän St. Valentin'in päivän aaton muisti.
VIIDESTOISTA LUKU.
Voi siemynkin jos valtaa sais,
Mi sielun tuskan sammuttais!
Bertha.
Me olemme saattaneet ilmi rippituolin salaisuudet; eivätpä ole sairashuoneenkaan salaisuudet meiltä peitetyt. Pimennetyssä kammarissa, missä voiteita ja rohtoja seisoi, näyttäen että lääkäri oli täällä virkatoimissaan häärinyt, makasi vuoteella pitkä, laiha mies, puettu vyöllä kiinnivyötettyyn kotinuttuun, tuska otsallansa ja tuhansia tulisesti raivoavia tunteita sydämessään. Kaikki siinä kammarissa näytti, että hän oli rikas, rahaa runsain määrin kuluttava mies. Henbane Dwining, apteekkari, joka näkyi olevan sairasta hoitamassa, hiiviskeli viekkaalla, kissantapaisella hissutuksella nurkasta toiseen, ahkerasti sekoitellen rohtoja tai valmistellen siteitä. Sairas mies ohkasi kerran tai kaksi, jonka kuultua lääkäri, läheten vuoteen viertä, kysyi, osoittiko ne ohkaukset ruumiin kipua tai sielun tuskaa?
"Molempia, sinä myrkynkeittäjä", virkkoi ritari Juhana Ramorny, "ja vieläpä lisäksi närkästystä siitä, kun täytyy kärsiä sinun pirun vietävän läsnä-oloa".
"Jos ei ole muuta, niin voin helposti vapauttaa teidät, herra ritari, kumminkin yhdestä noista valituksista, sillä että kohta paikalla lähden muuanne. Kiitos olkoon tämän nykyisen rauhattoman ajan riitaisuuksille, olisi minulla täysi työ käsilleni, vaikka olisikin niitä kaksikymmentä näiden molempien mitättömän taitoni palvelijain sijasta". Näin sanoen hän näytti luisia kämmeniään. "Kyllä hyväpalkkaistakin työtä, missä kiitos-sanat ja kultakolikot kilpailisivat kummat saisivat apuani paremmin palkituksi, te puolestanne, ritari Ramorny, vain viskelette lääkärillenne kaikki ne vihat, joita teidän oikeastaan tulisi säästää yksistään haavanne lyömämiehen varalle".
"Konna, en huoli alentaa itseäni sinulle vastaamalla", virkkoi sairas; "mutta jokainen sinun ilkeältä kieleltäsi tuleva sana on väkipuukko, mikä iskee haavoja, joita parantamaan kaikki Arabian voiteet ovat voimattomat".
"Ritari Ramorny, en puhettanne käsitä. Mutta jos te noille myrskyisille vimman puuskille valtaa annatte, niin on mahdoton estää kuumetta sekä haavan ärtymistä".
"Miksi sitten puhut sanoja, jotka vertani kiehumaan saattavat? Miksi sitten puhut siitä, että sinulla mitättömällä muka pitäisi oleman useampia käsiä, kuin mitä luonto sinulle on suonut, vaikka tiedät, että minä, aatelis-mies ja ritari, olen käsipuoli vaivainen?"
"Herra ritari", vastasi lääkäri, "en minä ole pappi, enkä myös edes kovin lujasti usko niitä, mitä papit meille puhuvat. Mutta kuitenkin tahtoisin huomauttaa teille, että teidän kohtalonne on tullut sangen armollisesti määrätyksi. Sillä jos sama sivallus, joka teille tään vahingon teki, olisi niskahanne sattunut, jota se tarkoitti, niin se olisi kerrassaan lennättänyt pään poikki kaulastanne eikä vaan silponut pois tätä vähemmin tärkeätä jäsentä".
"Soisinpa että se, Dwining — soisinpa että se olisi sattunutkin, niinkuin oli tarkoitus! Ei sitten olisi ollut tarvis nähdä tätä minun valtioviisauteni hienoa verkkoa rikkirevittynä humalaisen poroporvarin kömpelön kouran kautta. Sitten ei olisi henkeni säästynyt minulle, siksi että nyt täytyy nähdä hevosia, joiden selkään en saa nousta — taistelutarhoja, joihin en saa mennä sisään, — kunnialoistoa, josta en voi toivoa mitään osaa — sotia, joihin en pääse taistelemaan! Sitten ei minun, jonka sydämessä palaa miehen himo valtaan ja taisteluihin, olisi pakko istua nahjustella naisväen keskellä, ylenkatseella heillekin, kurjana, kykenemättömänä vaivaisena, joka ei edes saa yrittää kiistaan vaimojen suosiosta!"
"Annetaan olla että kaikki se niin olisi, pyytäisin kuitenkin teitä, herra ritari, huomaamaan", vastasi Dwining, aina vaan häärien siteitten valmistelemisessa, "että teidän silmänne, jotka arvattavasti olisivat menneet pään kanssa, vaan nyt ovat tallella, voivat nähdä edessään loistavamman nautinnon toivon, kuin niitä kunnianhimo, voitto kilpatanterella tai sodassa, taikka edes vaimon rakkauskaan olisi voinut teille tarjota".
"Pääni on liian typerä sinun sanojesi tarkoitusta arvaamaan, lääkäri", vastasi Ramorny. "Mikä voisi se loistava näkö olla, joka olisi minulle tässä häviössäni vielä tarjona?"
"Suurin nautinto, jota ihmis-sydän voi tuntea", vastasi Dwining; ja sitten hän samalla hellällä äänellä, jolla rakastaja rakkaansa nimeä mainitsee, ilmoittaen rakkauttaan äänensä soinnullakin, lisäsi sanan: "Kosto!"
Sairas oli kohottanut itsensä vuoteeltaan, kiihkeässä halussaan saada kuulla lääkärin arvoituksen selitystä. Kun se oli lausuttu, hän taas laskeutui pitkälleen, ja lisäsi lyhyt-aikuisen vaiti-olon perästä: "Missä kristityssä koulussa olette te sen Jumalan käskyn oppineet, maisteri Dwining?"
"En missään kristityssä koulussa", vastasi lääkäri; "sillä vaikka sitä salaa noudatetaankin sangen monessa, ei sitä julkisesti, miehuulllisesti tunnusteta yhdessäkään. Mutta minä harjoitin tiedettäni myös Granadan viisaitten parissa, missä tulinen Maurilainen korkealle korottaa väkipuukkoansa, josta vihollisen veri tippuu, ja suoraan tunnustaa tuota oppia, jota mieto kristitty ainoasti noudattaa, vaikka se pelkuri ei sitä uskalla oikealla nimellä nimittää".
"Oletpa sinä korkeampi-ajatuksinen konna kuin minä luulinkaan", sanoi
Ramorny.
"Se ei kuulu tähän", vastasi Dwining. "Tyynimmät vedet ovat aina syvimmät, ja se vihollinen on enimmin pelättävä, joka ei koskaan uhkaa, ennen kuin se sivaltaa. Te ritarit ja soturit käytte aina suoraan päälle, miekka kädessä. Me kynämiehet pyrimme perille kuulumattomilla askelilla ja mutkitellen, mutta perille mekin yhtä varmaan pääsemme".
"Ja minunko", virkkoi ritari, "joka kostonteitäni aina olen astunut rautakengillä helkytellen, niin että kauas ylt-ympärille kaikui, minunko nyt tulisi sipsuttaa tohvelissa sinun tavallas? Haa!"
"Keneltä voimaa puuttuu", sanoi viekas lääkäri, "sen täytyy tarkoituksensa perille pyrkiä taidolla".
"Ja virkapas nyt minulle suoraan, lääkäri, miksi sinä minulle tätä perkeleen oppia saarnaat? Miksi tahdot kiihoittaa minua vielä kiivaammaksi kostooni, kuin mitä minä sinun mielestäsi jo itsestäni olen? Minä en ole eilisiä nahkapoikia tämän maailman menoissa; minä hyvin tiedän, ettei semmoiset kuin sinä suotta tiputtele sanojansa eivätkä väkisin tunkeu minunkaltaisteni miesten salaisuutten osallisiksi — joka on vaarallinen asia — elleivät he samalla toivo saavansa jotain omaakin asiaansa ajetuksi. Mitä tekemistä on sinulla sillä tiellä, oli se rauhallinen tai verinen, jota minä äsköisten tapausten johdosta ruvennen käymään?"
"Suoraan puhuen, herra ritari, vaikka ei minulla ylimatkaan ole tapa niin puhua", vastasi lääkäri, "on minun tieni kostoon juuri sama kuin teidänkin".
"Kuin minun!" virkkoi Ramorny, äänellä, joka ihmettelemistä ja ylenkatsetta ilmoitti. "Luulinpa minun tieni käyvän liian korkealla, että sinä siihen ylettyisit. Sinullako muka olisi sama kosto mielessä kuin Ramornylla?"
"Onpa niin kuitenkin", vastasi Dwining, "sillä tuo seppä tolvana, jonka sivallus teille on tään vahingon saattanut, on minullekin usein tehnyt häväistystä ja vahinkoa. Hän on estänyt tuumiani neuvoitteluissa ja ylenkatsonut minua milloin teoista oli puhe. Hänen raaka, arvelematon suoruutensa on elävä moite minun luonteeni viekkaudelle. Minä pelkään häntä ja vihaan häntä".
"Ja minustako toivot kiivaan apulaisen häntä vastaan?" sanoi Ramorny taas samalla halveksivaisella äänellä. "Mutta tiedä, että tuo käsityöläis-roisto on liian halpaa säätyä, että minä häntä pelkäisin tai vihaisin. Yhtähyvin hän ei kuitenkaan ole jäävä kostamatta. Me emme vihaa käärmettä, joka meitä on purrut, vaikka kyllä me sen repäisemme pois purrusta paikasta ja tallaamme kuolijaksi. Kyllä minä sen roiston vanhastaan tunnen vankaksi miekka-mieheksi, ja, niinkuin olen kuullut, kosiskelee hän tuota samaa ylpeää vauvaa, jonka kauneus, todellakin, kiihoitti meidätkin tuohon meidän viisaasen ja toivorikkaasen yritykseemme. Te perkeleet, jotka tätä alimaailmaa täällä hallitsette! Mikä häijyys saattoi teidät niin sallimaan, että tää käteni, joka joskus on leikkisodassa ojentanut peistä kuninkaankin pojan rintaa vastaan, tulisi poikkisilvotuksi, aivan kuin puun vesa, mokoman työmies-rehvanan käden kautta ja yöjalkalais-kahakassa! — Niin, lääkäri, sen verran meillä todellakin on yksi tie, ja saat olla varma siitä, että minä sinun mielihyväkses tuon käsityöläis-madon muserran. Mutta älä luulekaan sitten luiskahtavasi mun käsistäni, sitten kun se kostoni osa on täytetty, joka hyvin helposti ja pian tulee täytetyksi".
"Eipä kuitenkaan, kenties, niin aivan helposti", sanoi apteekkari; "sillä, uskokaa minua, herra ritari, ei sillä olekaan juuri helppo ja vaaraton työ edessään, joka hänen kanssaan tuommoisiin tekemisiin rupeaa. Hän on vahvin, rohkein ja taitavin miekkamies Perth'issä sekä kaikilla lähiseuduilla".
"Älä pelkää; kyllä hän vertaisensa on kohtaava, vaikka olisikin hänessä Simson'in voima. Mutta sitten, huomaa se! Älä luulekaan pääseväsi kostoni alta jos et tule kuuliaiseksi välikappaleekseni sitten seuraavassa tehtävässä. Huomaa se, sanon vielä kerran. En minä tosin ole ollut opissa maurilaisessa opistossa eikä ole minulla myös aivan sama rajaton koston-nälkä kuin sinulla; mutta kostoni minunkin pitää kuitenkin saada. — Kuules siis, tohtori, kun sinulle nyt tään verran avaan sydämeni salaisuudet. Mutta varo, ettet petturiksi rupea sillä jos lieneekin sinun pirusi voimallinen, niin oletpa kuitenkin ollut halvemman saatanan opissa kuin minä. Kuule — herrani, jota olen palvellut niin hyvissä kuin pahoissakin, kenties liialla kiivaudella, voidakseni säilyttää hyvää mainettani, mutta aina järkähtymättömällä uskollisuudella häntä kohtaan — se sama, jonka huimaa hullutusta auttaessani minulle tää korvaamaton vahinko on tullut osaksi, aikoo nyt, vanhuuttaan lapsimaiseksi tulleen isänsä pyynnöstä, uhrata minut, hylätä minut suosiostansa ja jättää minut ulkokultaisen sukulaisensa armoille, jonka hän tällä uhrauksella saa vähäksi aikaa lepytetyksi. Jos hän tässä perikiittämättömässä päätöksessään pysyy, niin sinun tulisimmatkin Maurilaisesi, vaikka olisikin heidän ihonsa musta kuin helvetin savu, ovat häpeevät, sillä minun kostoni on niin voittava heidän kostoansa! Mutta minä tahdon antaa hänelle vielä yhden tilaisuuden pitää vaaria kunniastaan sekä turvallisuudestaan, ennen kuin vihani häneen on iskevä koko leppymättömällä, hillitsemättömällä vimmallansa. — Kas niin, sen verran olet nyt saanut tiedon salaisuuksistani — lyökäämme kättä siitä kaupasta — kättäkö sanoin? — vaan missä on se käsi, jonka tulisi olla Ramornyn kunniasanan panttina! Se on naulattu kaupungin kaakinpuuhun, tai viskattu herkkupalaksi isännättömille koirille, jotka juuri nyt mahtavat äristä toinen toiselleen siitä riidellessään! Pane siis sormes tämän vaivaisen tynkän päälle ja vanno tulevasi yhtä uskolliseksi apulaiseksi minun kostolleni kuin minä sinulle. — Ohoh, herra tohtori, vai te vaalenette — te, jonka käskystä kuolema lähenee tahi poistuu, tekö vavahdatte, kun häntä muistelette tai kun häntä mainitaan! En ole vielä puhunut mitään teidän palkinnostanne, sillä joka itse kostoa haluaa, ei huoli mistään sen enemmistä lahjuksista. — Mutta jos intosi tähän hyvään asiaan voisi vielä kiihtyä toivossa olevista avaroista maatiluksista ja suurista rahasummista, niin niistä ei tule olemaan puutosta".
"Niilläkin on jonkinlainen sija minun nöyrissä toivoissani", sanoi Dwining. "Köyhä mies tässä häärivässä maailmassa tallataan jalkain alle niinkuin kääpiö kansantungoksessa — rikkaitten ja mahtavien pää on pystyssä tungoksen yli; niillä ei ole mitään hätää, sill'-aikaa kuin kaikki muut heidän ympärillään vaikeasti mellastelevat".
"Sitten sinä saat pitää pääsi pystyssä tungoksen yli, niin korkealla kuin vaan kulta sen voi kohottaa. Tämä kukkaro tässä on raskas, mutta kuitenkin se vaan on käsiraha siitä mitä palkinnokses olet saava".
"Entäs tuo seppä, sanokaapas mun jalo hyväntekijäni", virkkoi lääkäri, pistäen lahjan taskuunsa, "tuo Wynd'in Heikki tai mikä hänen nimensä lienee — eikös sanoma siitä, että hän on työstään palkkansa saanut, lievittäisi teidän haavanne kipua paremmin kuin tää Mekkan palssami, jolla sitä olen voidellut?"
"Hän on liian halpa, saadaksensa sijaa Ramornyn ajatuksissa, eikä ole minussa enempää vihaa häntä vastaan, kuin sitä sielutonta asetta vastaan, jota hän käytti. Mutta oikeutta ja kohtuutta on, että sinä saat kostonhimosi häntä vastaan tyydytetyksi. Missä hän enimmiten liikkuu?"
"Sitäkin olen minä mietiskellyt", sanoi Dwining. "Rynnäkkö hänen taloonsa päivällä olisi liian julkinen ja vaarallinen teko, sillä hänellä on viis sälliä, jotka hänen kanssaan alaisinta kilkuttelevat, niissä neljä väkevää karhua, ja kaikki viis hyvin uskollisia mestarilleen. Yölläkin se yritys tuskin olisi vähemmin vaarallinen, sillä hänen ovensa ovat lujasti kiinnitetyt tammisilla telkeillä ja rautakangilla, ja ennenkuin nuot hänen talonsa suojelusvärkit saataisiin murretuiksi, heräisivät jo naapurit ja rientäisivät apuun, varsinkin koska he Pyhän Valentinin aattoisen seikan perästä yhä vielä ovat varoillansa".
"Aivan niin, oikein, lääkäri", sanoi Ramorny, "sillä luonteesi mukaista petosta sinä harjoitat minuakin kohtaan — sinä tunsit siis sineettisormukseni, niinhän kerroit, kun minun käteni löytyi kadulta, laahtarihuoneesta ulosviskattuin inhottavain raadonhylkyjen lailla — miksikä sitten, vaikka sen tiesit, menit noiden pölkkypäisten porvarein kanssa ritari Charteris'in puheille, jolta herralta ritarinkannukset olisivat hakattavat pois kantapäistä, siksi kun hän noin seurustelee halpain poroporvarein kanssa — ja miksikä sinä toisten hupsuin seurassa toit hänet tänne häpäisemään sitä kuollutta kättäni, johon, jos se vielä olisi entisessä paikassansa, hän olisi ollut kovin halpa mies koskemaan rauhan asioissa tai taistelussa?"
"Jalo hyväntekijäni, niin pian kun olin nähnyt, että se onnettomuus oli teille tapahtunut, koettelin kaikella puhe-voimallani kieltää heitä ajamasta sitä asiaa sen edemmäksi; mutta tuo suurisuu seppä sekä pari muuta huimapäätä huusivat vaan huutamistaan kostoa. Se tolvana, näetten te, herra ritari, sanoo itsensä Perth'in kaupungin Kaunottaren sulhaseksi ja katsoo siis kunnia-asiaksi pitää hänen isänsä puolta tässä riidassa. Mutta olenpa saanut hänen kauppansa niillä markkinoilla pilatuksi, ja se on jo pientä koston esimakua".
"Mitäs sillä tarkoitat, tohtori?" kysyi sairas.
"Katsokaas, herra ritari, tuo seppä ei pysy aina aisoissaan, vaan on tuommoinen hulivili ja veitikka. Minä itse satuin hänelle vastaan tulemaan Pyhän Valentinin päivänä, vähän sen perästä kun tuo kahakka oli ollut kaupunkilaisten sekä Douglas'in väen välillä. Ja silloinpa, kuulkaas, hän kierteli raitteja sekä syrjäsolia myöten tavallisen laulutytön seurassa; tytön vasu ja viulu oli hänellä toisessa kädessä, toisesta käsikynkästä riippui itse kaunotar. Mitä te arvelette, armollinen herra? Eikös se ole sievä poika, joka estää prinssin rakkaudenseikan Perth'in kauneimman tytön kanssa, hakkaa poikki käden vapaaherralta ja ritarilta, ja lähtee taluttelemaan maankulkiainta laulutyttöä, kaikki yhden ja saman vuorokauden kuluessa?"
"Rupeanpa mar' jo häntä paremmassa arvossa pitämään, koska hänellä on sen verran herrastapoja, vaikka on poroporvari", sanoi Ramorny. "Soisinpa mielummin että hän ei olisi tuommoinen lysti veitikka, vaan jörö, sitten minä kepeämmällä sydämellä auttaisin sinua kostoosi — ja minkälaista kostoa! kostoa sepälle — tuommoisessa surkeassa riidassa mätä-hansikkain tekijän tähden! Pyh! — Vaan yhtähyvin se kosto tulee täysin määrin täytetyksi. Olet sinä kai jo pannut sen alulle omilla vehkeilläsi?"
"Ainoasti aivan alulle", sanoi apteekkari; "pidinpä vaan huolta, että parille, kolmelle pahimmalle kielikontille Curfew-kadun seudulla, jotka jo kauan aikaa olivat äissään tuosta Katrin liikanimestä 'Perth'in kaupungin Kaunotar', tuli tieto tästä uskollisen Valentininsa kepposesta. He säpsähtivät kohta niille jäljille niin kiivaasti, että pikemmin olisivat olleet valmiit vannomaan itse nähneensä kaikki, omin silmin, kuin sallineet siitä mitään epäilystä. Sulhanen tuli noin tuntia myöhemmin Kaunottaren isän luokse, ja hyvin voitte arvata, armollinen herra, minkälaisen kyydin hän sai suuttuneelta hanskurilta, ja tyttö ei edes näyttänyt silmiään. Ja siis, niinkuin te, herra ritari, näette, minulla jo on ollut pieni esimaku kostosta. Mutta toivonpa saavani sitä nauttia täysin kulauksin teidän kauttanne, jonka kanssa nyt olen veljellisessä liitossa, ja — —"
"Veljellisessä!" kertosi ritari ylenkatseella. "Mutta olkoonpa vaikka niin — hokevathan papit, meidän muka kaikkein olevan samasta maan mullasta syntyperäisin. Enpä tiedä — minusta siinä näyttäisi jonkunlaista eroitusta olevan — mutta kaikissa tapauksissa on jalompi multa pitävä sanansa halvemmalle, ja kostosi olet saava täytetyksi. Kutsu minun hovipoikani tänne".
Lääkärin käskyä totellen, tuli nuori mies etuhuoneesta sisään.
"Eviot", kysyi ritari, "onko Bonthron siellä odottamassa? Ja onko hän selvällä päällä?"
"Hän on niin selvällä päällä kuin voi olla, koska aika humalan perästä on aika lailla maannut", vastasi hovipoika.
"Käske häntä sitten tänne ja pane ovi kiinni".
Pian kuului lähenevän raskaita askeleita, ja sisään astui mies, jonka keskenjäänyt pituus näkyi saaneen täyden korvauksen hartioitten leveydessä sekä käsivarsien paksuudessa.
"Olisi eräs mies, jonka kimppuun sinun pitäisi käydä, Bonthron", sanoi ritari.
Miehen tyly katsanto lauhtui; siinä ilmautui tyytyväisyyttä osoittava irvistys.
"Tää tohtori on sinulle näyttävä miestä. Valitse tarkkaan aika, paikka sekä muu tilaisuus, niin että menestys on varma; ja varo, ettet jää alle, sillä se mies on se taistelunhaluinen Wynd'in Heikki".
"Se on kova kappale työtä", mörisi murhamies; "sillä jos ensi sivallukseni ei käy henkipaikkaan, olen, kun olenkin, surman suussa. Koko Perth'in kaupunki kaikuu jutuista tuon sepän taitavuudesta ja väkevyydestä".
"Ota kaksi apulaista kanssas", virkkoi ritari.
"Enpä", vastasi Bonthron. "Jos tahdotte että siinä olisi jotakin kaksinkertaista, olkoon se palkka".
"Luetaan se kaksinkertaiseksi", sanoi herra; "mutta katso että tehtäväsi tulee tyystin tehdyksi".
"Luottakaa vaan minuun, herra ritari — harvoin on minun sivallukseni sattunut ilmaan".
Totellen tään viisaan miehen neuvoja, käski vielä haavoitettu ritari, osoittaen lääkäriä. "Ja kuules — odota siksi kun hän tulee ulos kodistaan — äläkä juo ennenkuin se työ on tehty".
"En suinkaan", vastasi tuo julma käskyläinen; "oma henkenihän siitä riippuu, että sivallukseni on luja ja tarkka. Kyllähän minä tiedän minkälaisen miehen kimppuun olen menevä".
"Korjaa luusi sitten, siksi kun tohtori kutsuu sua, ja pidä pertuskas sekä väkipuukkos varalla".
Bonthron nyykähytti päätään ja sitten läksi.
"Uskallatteko te, herra ritari, uskoa semmoisen työn yhden ainoan miehen käteen?" virkkoi lääkäri, sen perästä kuin murhamies oli ulos lähtenyt. "Olkaa toki hyvä ja muistakaa, että tuo seppä toissa yönä ajoi karkuun kuusi aseellista miestä".
"Älä enempää kysele, tohtori; Bonthron'in kaltaisesta miehestä, joka aikansa ja paikkansa osaa valita, on apua enemmän kuin koko tusinasta puolihumalaisia yöjalkalaisia. — Käske Eviot tänne — sinä saat nyt ensin näyttää parantamistaitosi, äläkä epäile, että tuossa toisessa työssä sinulla on apuna mies, joka äkillisen ja arvaamattoman surmaamisen taidossa on hyvin sinun vertaisesi".
Hovipoika Eviot taas tuli sisään lääkärin käskystä ja auttoi, herransa viittausta totellen, Dwining'iä, joka nyt rupesi ottamaan pois siteitä ritari Ramornyn haavasta. Hän katseli paljastettua tynkkää jonkunlaisella lääkärin ihastuksella, jonka lisäksi epäilemättä vielä tuli hänen ilkeän sydämensä häijy ilo muiden olentoin piinan ja tuskan näkemisestä. Ritari ainoasti vilkaisi tuohon kauhistuttavaan esineesen ja hänen rinnastaan — lieneekö sitten ruumiin tai mielen piina siihen ollut syynä — pääsi ohkaus, jonka hän kyllä mielellään olisi estänyt.
"Te ohkaatte, herra ritari", virkkoi lääkäri lienteällä, liehakoivalla äänellänsä, mutta samassa ilmoitti itseään kuitenkin ylenkatseen sekainen ilkkuminen tuossa suusoppien irvistelyssä, jota ei edes tämä tottunut teeskelijä saanut kokonaan peitetyksi. "Te ohkaatte — mutta lohduttakaa toki itseänne. Tää Heikki Seppä on aika mestari — hänen miekkansa osaa oikeaan paikkaansa yhtä hyvin kuin hänen vasaransa alaisimeen. Jos olisi tää paha sivallus tullut tavallisen miekkamiehen kädestä, niin se olisi vikoittanut luuta ja pilannut jäntäreet, niin ettei minussakaan olisi ollut niiden parantajaa. Mutta Heikki Sepän sivallus se tekee puhdasta työtä, ja tarkkaa, aivan kuin olisin minä veitselläni tikannut tään jäsenen poikki. Muutamien päivien kuluttua jo voitte te päästä ulos, kun vaan olette varovainen ja pidätte vaaria lääketaidon säännöistä".
"Mutta minun käteni — minun menetetty käteni!" — — —
"Sen vahingon voipi pitää salassa, jonkun aikaa", sanoi lääkäri. "Minä olen, ankaralla kertomisen kiellolla, parille, kolmelle lörpöttelevälle hupsulle antanut sen tiedon, että tuo löydetty käsi on teidän tallirenkinne, Mustan Oventin'in oma, ja te jo tiedätte, herra ritari, että se mies on lähtenyt pois Fifen lääniin, niin että juttuni tulee yleiseen uskotuksi…"
"Kylläpä sen tiedän", virkkoi Ramorny, "että tuommoinen huhu vähäksi aikaa voi peittää totuuden. Mutta mitä apua siitä lyhyt-aikaisesta viivytyksestä?"
"Totuuden voi pitää salassa, kunnes te, herra ritari, joksikuksi aikaa vetäytte pois hovista; ja sitten, kun uudet tapahtumat jo ovat saattaneet tämän nykyisen kahakan muiston hämäräksi, voi selittää että kätenne menettämiseen on ollut syynä joku katkennut peitsi tai joku siihen sattunut nuoli. Kyllä tää teidän orjanne on keksivä jonkun sopivan tekosyyn ja vahvistava sen totuutta".
"Se asia tahtoo saattaa minut hulluksi", virkkoi Ramorny taas uudella ohkauksella, johonka ruumiin sekä sielun tuska hänet pakoitti. "Vaan enpä minäkään näe muuta neuvoa".
"Ei muuta olekaan", sanoi lääkäri, jonka häijylle sydämelle sairaan tuska oli hauskinta huvitusta. "Sillä aikaa ihmiset voivat luulla teidän pysyvän kotona muutamain pienempäin vammain tähden ynnä myös harmista siitä, kun prinssi, totellen Albanyn herttuan kehoitusta, on teidät palveluksestaan luovuttanut; joka asia on yleiseen tietty".
"Konna, sinä kidutat minua!" huusi sairas.
"Ylimalkain puhuen voi siis sanoa", jatkoi Dwining, "että te, armollinen herra, olette siitä kahakasta aivan huokealla päässeet; ja jos emme ota lukuun teidän kätenne menettämistä, jota vahinkoa ei voi parantaa, pitäisi teidän pikemmin iloita kuin surra; sillä ei mikään parran-ajaja ja haavalääkäri Franskassa tai Englannissa olisi voinut toimittaa sitä leikkausta taitavammin kuin tuo tolvana sen teki yhdellä ainoalla iskulla".
"Minä kyllin arvaan kiitollisuusvelkani suuruuden", sanoi Ramorny, ponnistellen vimmaansa vastaan ja teeskellen itseänsä tyynimieliseksi; "ja jos Bonthron ei sitä velkaa suorita yhtä puhtaalla sivalluksella, joka lääkärin avunkin tarpeettomaksi on tekevä, niin sanokaat vaan, ettei ritari Johana Ramorny osaa kiitollisuuden velkoja maksaa".
"Kas se oli puhe, jommoista teidän kaltaisen miehen suusta arvaa saavansa kuulla, herra ritari!" vastasi lääkäri. "Ja sallikaa minun vielä sanoa, että leikkaajan taito sittenkin olisi ollut turha, koska veri olisi vuotanut tyhjäksi teidän suonistanne, ellei nuot kunnon munkit olisi kohta estäneet sitä siteillään sekä tyrehdytys-rohdoillaan, ja ellei sitten olisi ollut tään teidän halvan palvelijanne, Henbane Dwining'in apua".
"Vaiti!" huusi sairas, "en tahdo enää kuulla sinun ilkeää ääntäsi! — Tuntuupa minusta tosiaan, kun sinä tässä luettelet kaikkia kidutuksia, joiden alainen olen ollut, ikäänkuin minun kivistelevät hermoni yhä vielä ojentuisivat ja käpristyisivät, vaikuttaen sormiini, joilla ennen saatoin väkipuukkoon tarttua".
"Se, jos saan luvan selittää asian, jalo herra", sanoi Dwining, "on meillä lääkäreillä hyvin tuttu ilmiö. On niitä ollut muinais-ajan viisaita, jotka ovat arvelleet jonkun tunteen-yhteyden poikkileikattuin sekä tuohon erillesilvottuun jäseneen jääneitten hermoin välillä yhä edelleen voivan pysyä, niin että muka voi nähdä sormien liikahtavan ja kopristuvan, totellen liikuttavaa voimaa, joka tulee niiden tunteen yhteydestä elävän rungon elinvoiman kanssa. Jos voisimme saada teidän kätenne takaisin tuosta hirsipuusta taikka Mustan Douglas'in hallusta, niin minua hyvin huvittaisi nähdä tuon salaisen tunteen yhteyden ihmeellisiä vaikutuksia. Mutta pahoin pelkään, että se olisi yhtä vaarallinen yritys, kuin jos olisi se käsi temmattava nälkäisen kotkan kynsistä".
"Ja enempää vaaraa ei voisi tulla sinulle haavoitetun leijonan härsyttämisestä, kuin mitä näät häijyt pilkantekosi Juhana Ramornysta voivat tuottaa sinulle!" tiuskasi ritari, kohoten vimmassaan, jota ei enää saanut hillityksi. "Sinä koira, toimita vaan virkaasi, ja muista, että jos käteni ei voikaan enää väkipuukkoon tarttua, minun käskyni kuitenkin voi saattaa liikkeelle sata kättä".
"Jos yksi ainoakin väkipuukko olisi vedettynä tupesta ja kohotettuna minun silmieni edessä", sanoi Dwining, "se näkö jo kokonaan masentaisi teidän lääkärinne koko elinvoiman. Mutta kukapas sitten", lisäsi hän osaksi liehakoivalla, osaksi pilkallisella äänellä, "kukapa sitten lievittäisi tuota tulista, polttavaa kipua, joka minun herraani nyt vaivaa ja saattaa hänet niin närkkääksi myös hänen palvelija-raukkaansa vastaan, siitä syystä että tää selittelee haavalääkitys-taitonsa sääntöjä, joka kyllä tosin onkin halveksittava tuohon jaloon haavanlyömis-taitoon verraten".
Sitten lääkäri, kun ei enää kuitenkaan uskaltanut härnätä pelättävän hoitilaansa mieltä, täydellä todella ryhtyi haavan parantamiseen. Hän voiteli sen hyvänhajuisella voiteella, jonka tuoksu levisi ympäri koko kammaria. Se lauhdutti samassa haavan polttavan kuumuuden virvoittavalla vilppaudella, joka muutos kuumeen tuskissa olevasta sairaasta tuntui niin suloiselta, että hän, jota kipu juuri vähää ennen oli ohkauttanut, nyt ei voinut olla mielihyvästä huoahtamatta, kun hän jälleen vaipui vuoteelleen, nauttien voitelemisen kautta saatua lievitystä.
"Nyt, te ritarillinen herrani, tunsitte kuka se on teidän ystävänne", virkkoi Dwining. "Jos te, totellen ajattelematonta vimman puuskaa, olisitte käskeneet: Tappakaa tuo mitätön puoskaroitsija! — mistäpä te sitten olisitte näiden Britannian neljän meren välistä löytäneet miestä, joka olisi teille niin paljon lievitystä saattanut?"
"Unohda uhkaukseni, tohtori kulta", sanoi Ramorny, "vaan varo myös, ettet minua ylenmäärin kiusaa. Semmoiset kuin minä eivät siedä, että heidän piinansa tehdään pilan-aineeksi. Säästä sinä kokkapuheesi yleisen sairashuoneen kurjien vaivaisten varalle".
Dwining ei nyt uskaltanut puhua mitään sen enempää, vaan tiputti pullosesta, jonka veti ulos lakkaristaan, muutamia tippoja pieneen kuppiin, missä oli vedensekaista viiniä.
"Tämä juoma", sanoi oppinut mies, "on nyt niin rohdoitettu, että se tuottaa unta, jota ei sais häiritä".
"Kuinka kauan se uni on kestävä?" kysyi ritari.
"Sen vaikutuksella ei ole aivan varmaa määrää — kenties huomis-aamuun saakka".
"Kenties myös ijät kaikki", virkkoi sairas. "Herra tohtori, maistakaapas sitä juomaa nyt kohta itse, muuten ei se mene minun huulteni välitse".
Lääkäri noudatti käskyä ylenkatseellisella hymyllä. "Joisin ma vaikka kaikki loppuun", sanoi hän; mutta tää Indian gummi-puun mehu voi muuttaa uneen terveenkin ihmisen yhtähyvin kuin sairaan, ja minun lääkärin virkani vaatii valvomista".
"Suokaa anteeksi, tohtori", sanoi Ramorny, luoden silmänsä alaspäin, ikään kuin häpeissään epäluulostaan.
"Ei ole anteeksi-pyytöä tarvis semmoiselta, jonka ei ole lupa suuttua", vastasi lääkäri. "Tuleehan pienen ampiaisen olla kiitollinen jättiläiselle, ettei se häntä vallan mäsäksi tallaa. Mutta huomatkaa toki, jalo ritari, että pienet ampiaisetkin voivat tehdä vahinkoa, ja niin lääkärit myös. Mitäs minulle olisi tullut siitä, paitsi hetkisen aikaa vaivaa, jos olisin pannut tähän näin voiteesen semmoisia rohtoja, jotka mädättäisivät teidän käsivartenne hamaan kainaloon saakka ja muuttaisivat elämän virran teidän suonissanne haisevaksi velliksi? Mikäs minut esti käyttämästä vielä sala-viekkaampia keinoja, ja täyttämästä teidän huoneenne aineilla, joiden vaikutuksesta elämänliekki rupeaa yhä hämärämmin ja hämärämmin kytemään, siksi kun se sammuu, niinkuin tulisoihtu jonkun maan-alaisen käähkänän ilkeässä kaasussa? Teillä on varsin vähän aavistusta minun voimastani, jos ette tiedä että nämät sekä toiset vielä salaisemmat hyvityskeinot ovat sen käsissä, joka minun taitoani taitaa. Mutta lääkäri ei huoli tappaa sairasta, jonka anteliaisuudella hän elää, ja vielä vähemmin se, jonka jokainen hengenveto on kostonhimoa täynnä, tappaisi valaliittolaisensa, joka häntä on koskaan auttava. — Ja vielä yksi sana lisäksi — jos teidän tulisi pakko selvittää itseänne unen horroksista — ja kukahan täällä Skotlannissa voisi olla varma saavansa kahdeksan tuntia peräkkäin olla rauhassa? — sitten haistakaa pulverirasiassa olevaa väkevää ainetta. — Ja nyt hyvästi, herra ritari — ja jos te ette voikaan pitää minua miehenä, jolla on arka omatunto, niin myöntäkää kumminkin, että minä olen älykäs ja järkevä mies".
Näin sanoen lääkäri läksi ulos; hänen tavallinen nöyrä ja liehakoiva näkönsä oli nyt tällä hetkellä muuttunut ylevämmäksi, jalommaksi, sillä hän tunsi saaneensa voiton ylpeästä hoitilaastansa.
Ritari Ramorny makasi vaipuneena mietteisinsä, jotka eivät olleet hauskoja, siksi kun alkoi tuntea unijuoman vaikutusta. Silloin hän silmänräpäykseksi ponnisti vastaan ja kutsui hovipoikansa.
"Eviot hoi! Eviot! — Pahoinpa tein, kun siihen määrään virkoin salaisuuteni tuolle myrkylliselle puoskarille — Eviot!"
Hovipoika astui sisään.
"Onko lääkäri jo lähtenyt?"
"Niin on armollinen herra".
"Yksinkö vai oliko joku muu hänen kanssaan?"
"Bonthron puhui kahden kesken hänen kanssaan ja läksi melkein kohta hänen jäljessään — teidän käskystänne armollinen herra, sanottiin minulle".
"Herrainen aika, niinhän se olikin! — hän läksi muutamia rohtoja noutamaan — hän tulee pian takaisin. Jos hän on humalassa, niin älä päästä häntä likelle kammariani, äläkä salli hänen ruveta puheisin kenenkään kanssa. Hänen päänsä joutuu pyörälle, kun väkevä juoma aivoihin pääsee vaikuttamaan. Hän oli kelpo poika, ennen kuin kerta erään Englantilaisen pertuska paljasti hänen aivonsa; mutta siitä ajasta hän jaarittelee joutavia, niin pian kun yhden maljallisen on kulauttanut suuhunsa. — Virkkoiko lääkäri mitään sinulle, Eviot?"
"Ei mitään muuta kuin vaan kielsi, ettei millään muotoa saisi teidän untanne, armollinen herra, häiritä".