"Ei Rothsayn herttuan sovi ottaa pitääkseen sinun vanhoja vaatteitasi, Ramorny. Sinun syysi se on, että tää lumiräntä tässä tunkee läpitseni aina ytimeen saakka. Kuinkas rohkenit lykätä veneen vesille, ennenkuin palvelijani ja tavarani oli tulleet?"
Ramorny ei yrittänytkään puhdistaa puoltansa, sillä hän tiesi prinssin olevan semmoisella tuulella, milloin laiminlyömisen moittiminen on hauskempi kuin järjellisenkään puolustuksen kuuleminen. Aika kului jörömäisessä äänettömyydessä tahi hillitsemättömässä torumisessa, ja näin vene saapui Newburgh'in kalastajakylään. Matkaseura astui maalle ja tapasi hevosia, joita Ramorny jo piti siellä kauan aikaa tätä tilaisuutta varten. Näiden ratsuin huonoudesta prinssi taas katkerasti torui Ramornya, välin suorilla moitteilla, välin pistelevillä puolillasanoilla. Viimein he nousivat hevosen selkään ja läksivät ratsastamaan pimeällä yöllä, rankkasateessa, prinssi kulkien etumaisena hurjalla vauhdilla. Harpputyttökin, joka hänen nimen-omaisesta käskystänsä oli saanut hevosen, oli seurassa; hyväksi onneksi oli hän vanhastaan tottunut kolkkoon ilmaan ja kulkemiseen sekä jalkaisin että myös ratsain, niin että lujasti kesti tämän yöllisen matkan vaivat. Ramornyn täytyi ratsastaa kilpaa vierekkäin prinssin kanssa; sillä hän pahoin pelkäsi että tämä kenties, jos hänelle joku uusi oikku lensi päähän, saattaisi häneltä pujahtaa pois ja, ottaen turvansa jonkun uskollisen paronin kartanoon, vielä päästä hänelle viritetystä paulasta. Ritarin tuska sekä ruumiin että sielun puolesta oli siis tällä matkalla sanomattoman suuri.
Viimeinkin he saapuivat Falkland'in metsään, ja yksi kuun kajastus näytti heille synkän, paksun tornin, joka oikeastaan oli kuninkaan oma, vaikka nyt joksikuksi ajaksi läänitetty Albanyn herttualle. Merkki annettiin ja laskusilta laskettiin alas. Tulisoihtuja liehui pihalla, palvelijoita oli vastassa, ja prinssi saatettiin huoneesen, missä jo Ramorny häntä odotti yhdessä Dwining'in kanssa ja rukoili häntä lääkärin apua käyttämään. Vaan Rothsayn herttua ei siitä huolinut; röyhkeästi käski hän laittaa yösijaa, seisoi vähän aikaa väristen märjissä vaatteissansa suuren, liehuvan valkean ääressä, ja sitten meni makuukammariinsa, kenellekään jäähyväisiä sanomatta.
"Näetkö nyt tuon lapsimaisen pojan oikullisen luonteen?" sanoi Ramorny Dwining'ille; "ja onko ihme, että palvelija, joka hänen puolestaan on tehnyt niin paljon, viimein mokomaan herraan suuttuu?"
"Ei suinkaan", vastasi Dwining, "se suuttumus sekä luvattu Lindores'in kreivikunta kyllä voivat miehen uskollisuuden järkähdyttää. Mutta käydäänkö hänen kimppuunsa jo tänä iltana? Hänessä on, jos silmät ja poski totta puhuvat, kuumetaudin alku sisässään, joka on helpoittava työmme ja samassa antava sille luonnollisen näyn".
"Se on kyllä hyvä tilaisuus, joka menee käsistämme", sanoi Ramorny; "mutta meidän täytyy odottaa, siksi kun hän tuon kaunokaisen, Hanskurin Katrin, on nähnyt. Se tyttö sitten voi todistaa, että hän näki prinssin hyvässä voinnissa ja täydessä vapaudessa vähän sijaa ennen — — ymmärräthän?"
Dwining nyykähdytti päätään ja lisäsi: "Ei se viivytys haittaa mitään; sillä eipä ole suuri vaiva saadessa lakastumaan kukkasta, jolta kaikki voima jo on mennyt, sen kautta että sitä on saatettu liian aikaiseen kukkimaan".
YHDESNELJÄTTÄ LUKU.
Hävytön veitikka tuo tottakin!
Himokas huviin jumalattomaan;
Ei muita koskaan tuonut kotihin
Kuin portot irstaat, rentut häijyt vaan,
Sekaisin herrat, rengit, siit' ei huoltakaan.
Byron.
Seuraavana aamuna oli Rothsay ihan toisella tuulella. Hän valitti pahaavointia sekä kuumetta, mutta tämä kuume pikemmin näkyi häntä kiihdyttävän kuin masentavan. Hän oli hyvin ystävällinen Ramornylle; ja vaikkei hän virkkanut mitään yöllisistä tapauksista, oli selvä että hän muisti, vaan tahtoi seuralaistensa muistosta haihduttaa silloista nurjaa mieltänsä. Hän oli kohtelias kaikille ja puhui Ramornylle leikillisesti Katrin tulosta.
"Onpa tuo kaino kaunokainen aika tavalla kummastuva, kun näkee tässä vaan miehiä, missä hän luuli saavansa paikan keskellä Margareeta-rouvan kammari-neitsyitten myssyjä ja huntuja! Eipä liene sinulla suinkaan kovin monta kauniisen sukupuoleen kuuluvaa talossa, arvaan ma, Ramorny?"
"Ei mar' ole — tuota harpputyttöä lukematta — muita kuin yksi tai kaksi, kyökkipiikaa, joita paitsi ei voisi tulla toimeen. Mutta, sivumennessä puhuen, harpputyttö hyvin hartaasti tiedustelee missä rouva on, jonka palveluksessa hänen piti saada paikka. — Laitanko ma hänet pois, itselleen rouvaa hakemaan, mistä hänen mielensä tehnee?"
"Älä suinkaan, hän saa huvitella Katria. — Ja kuules, eikö olisi hyvä, jos me tuon arkaluontoisen tyttöheilakan ottaisimme vastaan jonkunmoisella maskeraatilla?"
"Mitä te tarkoitatte, armollinen herra?"
"Oletpa nyt typerä, veikkonen. — Emme saa pettää häntä, koska hän täällä toivoo tapaavansa Rothsayn herttuan puolison. — Minä aion olla sekä rouva että herra yhdessä personassa".
"En käsitä vieläkään".
"Eipä ole ketään niin typerää", virkkoi prinssi, "kuin älykäs mies, jos ei hän kerrassaan pääse asian jäljille. — Minun puolisoni — siksihän sitä rouvaa ihmiset sanovat — on täältä karannut yhtä hätäisesti kuin minä tulin tänne. Kumpikin olemme jättäneet vaatevaramme jälkeemme. Tuossa vaatekomerossa makuuhuoneeni vieressä on naisen koruja niin paljon, että riittäisi vaikka kuinka suurelle maskeraattijoukolle. Katsos nyt, minusta tulee siis Margareeta-rouva, joka makaa tässä päivävuoteella, päässään suruharsikko sekä pajuseppele, hylätyn tilansa merkiksi. Sinä, Ramorny, olet muodoltas kyllin jäykkä ja kankea, niin että voit käydä hänen galwayläiseltä seurarouvaltansa, Hermigild-kreivinnalta. Dwining saa olla olevinansa vanha Hekate, hänen entinen lapsipiikansa — vaikka kyllä sillä on enemmän viiksiä ylähuulessaan kuin apteekkarilla karvoja koko kasvoissaan, vieläpä päälaessakin lisäksi. Hänelle pitää hankkia valeparta, että hän tulee oikein sen akan kaltaiseksi. Hanki tänne kyökkipiikasi sekä mitä soveliaita hovipoikia sinulla lienee täällä muassasi, ja pue ne kammarineitsyikseni. Kuulitkos — työhön nyt paikalla".
Ramorny kiirehti eteiskammariin ja kertoi Dwining'ille prinssin tuuman.
"Mene sinä ja huvittele sitä hupsua", virkkoi hän; "minä tahtoisin niin vähän kuin mahdollista nyt nähdä hänet, kun tiedän mikä on tapahtuva".
"Uskokaa kaikki minulle", sanoi lääkäri ja nytkäisi olkapäitään. "Mikä lihamies se on, joka voi leikata lampaan kaulan poikki, vaan pelkää sen määkimistä?"
"Vaiti, älä pelkää miehuuteni masentuvan. — Enpä unohda, että hän tahtoi sysätä minut luostariin juuri yhtä huolettomasti, kuin jos olisi vaan viskaunut pois katkenneen peitsen tynkän. Mene — vaan ei, odota — ennen kuin menet tuota hupsua maskeraattia laittamaan, pitää meidän jollakin lailla narrata pölkkypäistä Charteris'iä. Jos hän luulee Rothsayn herttuattaren vielä olevan täällä ja Hanskurin Katrin hänen seurassaan, hänelle kyllä saattaa pölähtää päähän tulla tänne apua tarjoamaan tai jotain sentapaista, ja hänen tulonsa, niinkuin kyllä ymmärrät, tapahtuisi nyt jokseenkin ajattomalla ajalla. Onpas hänen tulonsa vielä sitä luultavampi, koska muutamat ihmiset joskus ovat arvelleet tuon tervaskantoisen ritarin suuren, hellän huolenpidon meidän tyttösestämme ansaitsevan lämpimämmänkin nimen".
"Kunhan sen tiedän, antakaa mun vaan nyt yksin menetellä ritari Charteris'in kanssa. Minä lähetän hänelle kirjeen, joka on vaikuttava, että hän kuukauden aikaan on mieluummin haluava helvettiin kuin Falkland'iin. — Voitteko te virkkaa minulle herttuattaren rippi-isän nimen?"
"Waltheof — eräs Franciskolais-munkki."
"Hyvä — on nyt lähden liikkeelle".
Muutamien minuuttien perästä, sillä hän oli erittäin sukkela kynämies,
Dwining sai valmiiksi kirjeen, jonka antoi Ramornyn käteen.
"Se on erin-omaista ja saattaisi sinut kohta Rothsayn herttuan ylimmäiseksi suosituiseksi — olisinpa, pelkään mä, kovin kateellinen, salliakseni sinua kauemmin hänen läheisyydessään, jos ei hänen päivänsä jo olisi lopussa".
"Lukekaa se ääneen", virkkoi Dwining, "että saisimme kuulla kuinka se sujuu?" Ja Ramorny luki: "Korkeasukuisen, mahtavan prinsessamme Margareetan, Rothsayn herttuattaren käskystä me Waltheof, halpa St. Franciscus-veljistön jäsen, annamme tiedoksi sinulle, ritari Patrik Charteris'ille, Kinfauns'in herralle, että armollinen prinsessa suuresti on pannut ihmeekseen, kun sinä uskalsit lähettää hänen luoksensa nais-ihmisen, jonka hyvä maine ei voi olla suuri prinsessan silmissä, koska se tyttö ilman mitään pakottavaa hätää on asunut toista viikkoa sinun linnassas, missä hänellä ei ollut mitään muuta vaimoseuraa paitsi palvelijoita; ja siitä hävyttömästä yhdessä-asumisesta on huhu levinnyt tänne asti Perth'in, Angus'in sekä Fifen läänien kautta. Yhtähyvin ei armollinen prinsessa, katsoen tätä asiaa inhimillisen heikkouden vaikuttamaksi, ole pieksättänyt tuota vallatonta tyttöä polttiaisilla eikä rangaissut muulla kovemmalla rangaistuksella. Vaan kun kahden arvokkaan veljeksen Lindores'in luostarista, Thickscull ja Dundermoreifien, juuri piti lähteä erinäiselle asialle Vuoristoon, niin armollinen prinsessa on antanut Katri-tytön heidän haltuunsa, oman isänsä luokse vietäväksi, jonka tyttö sanoo par'-aikaa oleskelevan jossain Tay-järven rannoilla; sillä siellä, isänsä turvissa, on hänellä oleva enemmän entisten tottumustensa sekä ansionsa mukainen paikka, kuin Falkland'in linnassa, niin kauan kuin se on Rothsayn herttuan puolison asuntona. Armollinen prinsessa on käskenyt mainittuin arvokasten veljesten sillä tavoin kohdella sitä nuorta vaimo-ihmistä, että hänessä heräisi katumus syntisestä irstaisuudestaan, ja armollinen prinsessa kehoittaa sinuakin syntiäs rippi-isälles tunnustamaan sekä sitä katumustöillä sovittamaan. —- Allekirjoitettu: Waltheof korkeasukuisen ja mahtavan" — — j.n.e.
"Erin-omaista — erin-omaista!" huudahti Ramorny, loppuun luettuaan. "Tää arvaamaton korvapuusti on saattava Charteris'in oikein raivoon. Hän on kauan aikaa osoittanut tälle rouvalle jonkunlaista hellempää kunnioitusta, ja nyt hän näkee joutuneensa irstaisuuden epäluuloon, juuri kun hän toivoi pääsevänsä suosioon laupeuden työn kautta — se on kokonaan pyörryttävä hänen päänsä! Ja oikein sanot, että pitkä aika mahtaa kulua, ennen kuin hän uskaltaa tulla tänne, tuota tyttöstä katsomaan taikka rouvaa tervehtimään. — Mutta mene siis nyt maskeraattiin; sill'-aikaa minä tässä valmistan sen, joka maskeraateista on ijäksi lopun tekevä".
Noin päivällisen aikaan saapui Katri, Henshaw-ukon sekä yhden ritari Charteris'in tallirengin suojan alla, komean Falkland'in linnan eteen. Tornin huipusta liehuvassa suuressa lipussa näkyi Rothsayn vaakuna, palvelijoilla oli prinssin väen värit; kaikki vahvisti yleistä luuloa, että Rothsayn herttuan puoliso vielä täällä asui. Katrin sydän sykähti, sillä hän oli kuullut että herttuattarella oli Douglas'ien ylpeys yhtä hyvin kuin myös sukunsa peloton lujuus; tyttö-parka siis oli peloissaan, minkälainen kohtelu hänelle tässä paikassa mahtoi tulla osaksi. Linnapihaan tullessaan hän näki vähemmin palvelusväkeä kuin mitä olisi luullut; mutta kun herttuatar tässä asui aivan erillään maailmasta, ei hän sitä kovin kummeksinut. Jonkunlaisessa eteisessä tuli hänelle vastaan pikkuinen, vanha akka, aivan koukkuisissa ikänsä painon alla, norsunluinen sauva tukenaan.
"Terve tultuas tänne, kaunis tyttöseni", virkkoi akka, suudellen Katria, "terve tähän, niin sanoakseni, suruhuoneesen. Ja toivon minä", — hän suuteli vielä kerran — "että olet oleva lohdutukseksi minun rakkaalle, kuninkaalliselle kasvatilleni, herttuattarelle. Paina puuta, lapsukaiseni, sill'-aikaa kuin minä lähden katsomaan, joutaako rouva nyt päästää sinut puheillensa. Voi, lapsi-kultaseni, oletpa hyvin suloinen tosiaan, jos vaan Pyhä Neitsyt on antanut sinulle sielun, joka on näin kauniin ruumiin vertainen".
Näin sanoen vale-akka läksi matelemaan läheiseen huoneesen, missä Rothsayn herttua jo oli varustamassansa maskeraatti-puvussa. Ramorny sitä vastoin, joka ei ollut tahtonut tuohon maskeraattiin osaa ottaa, oli tavallisissa vaatteissansa.
"Oletpa sukkela veitikka, tohtori", virkkoi prinssi. "Niin totta kuin olen prinssi, luulenpa että sinun tekisi mieli toimittaa koko kometia itse, rakastajan osa niinkuin kaikki muu".
"Jos sillä voisin säästää vaivaa teiltä, armollinen prinssi", vastasi lääkäri tavallisella puoleksi hillityllä naurunhihityksellään.
"Ei, ei", sanoi Rothsayn herttua, "en minä tarvitse sinun apuas, veikkonen — virka nyt vaan, miltä minä mielestäs näytän näin pitkälläni tämän vuoteen päällä — raukealta, rouvantapaiseltako vai?"
"Liiankin hienolta ja kauniilta rouva Margareeta Douglas'iksi, jos saan uskaltaa niin sanoa", virkkoi lääkäri.
"Pois, konna, ja taluta tänne sisään tuo kaunis jääkynttilä — älä pelkääkään että hän on moittiva minua kovin naismaiseksi — ja sinä, Ramorny, mene myös pois".
Samassa kun ritari meni toisesta ulos, talutti vale-akka toisesta Hanskurin Katrin sisään. Huone oli huolellisesti laitettu hämäräksi, niin että Katri ilman vähintäkään epäluuloa näki tuon vaimoksi puetun, vuoteella makaavan ihmisen.
"Tääkös se tyttö on?" kysyi Rothsay, jonka ääni, luonnoltansakin jo hieno, nyt oli huolellisesti vielä hienonnettu kuiskaamisen kautta. "Anna hänen lähetä, Griselda, ja tulla suutelemaan kättämme".
Vale-imettäjä talutti vapisevan tytön vuoteen äärelle ja viittasi häntä polvilleen laskeumaan. Katri teki niin ja suuteli suurella hartaudella ja suoruudella hansikkaallista kättä, jonka valeherttuatar hänelle ojensi.
"Älä pelkää", virkkoi sama suloinen ääni, "minussa näet vaan surullisen esimerkin ihmis-suuruuden turhuudesta. — Onnelliset ne, mun lapseni, jotka halvassa säädyssänsä seisovat niin alhaalla, ettei niihin valtiontyrskyt koske".
Näin puhuessaan prinssi laski käsivartensa Katrin kaulan ympäri ja veti hänet likemmäksi, suudellakseen häntä tervetuliaisiksi. Mutta se suutelo annettiin niin paljon tulisemmin kuin mitä siitä mahtavasta suojelijasta olisi voinut arvata, että Katri, siinä luulossa että herttuatar oli hulluksi tullut, kovasti huudahti.
"Vaiti, narriseni! Minähän se olen — Rothsayn Taavetti!"
Katri katsahti ympärilleen — imettäjä oli lähtenyt, ja kun herttua nyt otti pois harsikon kasvoiltansa, näki tyttö-parka selvästi, olevansa sen rohkean, nuoren irstailijan vallassa.
"Auta minua nyt, Jumalani!" rukoili Katri; "ja kyllähän sinä autatkin, jos vaan itse pysyn lujana?"
Kun tämä päätös oli lentänyt hänen sydämensä läpi, hillitsi hän huutonsa ja pyysi, niin paljon kuin mahdollista, salata pelkoansa.
"Leikkinne oli varsin taitavasti toimeen pantu", virkkoi hän niin lujalla äänellä kuin vaan voi. "Saanko nyt pyytää teitä, armollinen herttua, minua hellittämään?" — Prinssi piti häntä käsivarresta kiinni.
"Ei, mun sievä vankiseni — älä näin tempaile — mitäs pelkäät?"
"En minä tempailekaan, herra prinssi. Koska teitä näkyy huvittavan pitää minut kiinni, en tahdo tempailemalla saattaa teitä minua väkivallalla kohtelemaan, jotta teille itsellenne sitten tulisi mielipaha, kun asiaa toisten paremmin mietitte".
"Sinä, vaan petturi, olet pitänyt minut vankinas monta kuukautta", sanoi prinssi, "etkä nyt muka tahdo sallia minun pitää sinut kiinni hetkisenkään aikaa".
"Se olisi sievää puhetta Perth'in kadulla, herra prinssi, missä minun vallassani olisi sitä kuullella tai pois paeta — täällä se on väkivaltaa".
"Ja jos päästäisinkin sinut irti, minnekä sinä pakenisit?" virkkoi Rothsayn herttua. "Laskusillat ovat ylösnostetut, ja minun palvelijoitteni korvat ovat ihmeen kuurot oikullisten tyttösten kiljumiselle. Ole siis kiltti, niin saat nähdä, mitä hyvää siitä tulee, kun tekee kuninkaan pojalle mieliksi".
"Hellittäkää minut irti sitten, suuriarvoinen herra, ja kuulkaa valitukseni Rothsayn herttuasta — jonka tuon Skotlannin kruununperillisen eteen. Minä olen halvan, vaan rehellisen porvarin tytär. Minä olen, melkein jo voin sanoa, uljaan, kunnollisen miehen kihlattu morsian. Jos jollakin tavoin lienen antanut teille kehoitusta tähän tekoon, niin se on tapahtunut tietämättäni. Näin varoittain teitä, rukoilen että päästäisitte minut irti ja sallisitte minun lähteä. Te ette minulta kuitenkaan saa mitään muuten kuin tavalla, joka olisi teille yhtä häpeällinen ritarina kuin miehenäkin".
"Sinä olet rohkea, Katri", sanoi prinssi, "mutta sekä ritarina että miehenä täytyy minun ruveta voittosille sun kanssas, koska siihen yllytät. Sinun pitää saada tietää mitä tämmöisestä rohkeudesta tulee".
Näin puhuen hän yritti taas laskea käsivartensa tytön kaulaan; mutta Katri väistyi pois ja jatkoi puheensa yhä samalla järkähtymättömällä lujuudella.
"Minulla on yhtä suuri voima puolustamaan itseäni kunniallisessa taistelussa kuin teillä minua hätyyttämään hävyttömällä aikomuksella. Älkää häväiskö itseänne ja minua väkivallalla. Te voitte saada minut pyörryksiin lyömisellä, taikka myös kutsua apumiehiä ja niiden kanssa voittaa minut. Mutta muulla keinoin ette pääse tarkoituksenne perille".
"Minkälaiseksi raakalaiseksi sinä minut luulet!" sanoi prinssi. "Väkivaltaa en tahtoisi tehdä enempää kuin mitä naisihmiset vaativat, saadakseen oman heikkoutensa sillä kaunistetuksi."
Hän nousi jokseenkin liikutettuna.
"Säästäkää sitten voimanne niitä naisia varten, jotka semmoista käytöksensä kaunistusta tahtovat. Minun vastarintani on lujinta lajia, mitä ikinä arkuus kunniastaan sekä häväistyksen pelko voi aikaan saada. Voi, herra prinssi, jos aikomuksenne onnistuisi, te ette saisi mitään muuta aikaan, kuin että kaikki siteet minun ja elämän välillä — niinkuin myös teidän ja kunnian välillä olisivat ratkaistut. Minut on kavaluudella viekoitettu tänne — kenenkä petturin avulla, sitä en vielä tiedä; mutta jos häväistynä täältä lähtisin, niin lähtisin levittämään tietoa onneni hävittäjästä ympäri kristikuntaa. Minä ottaisin toivioretkeläisen sauvan käteeni, ja missä ikinä vaan ritarillisuutta pidetään arvossa, missä ikinä vaan Skotlannin nimi on tuttu, julistaisin, että sadan kuninkaan jälkeinen, jumalisen Robert Stuart'in poika, Bruce-sankarin kruununperillinen on kunnoton kunniaton mies, joka ei ansaitse ritarin kannuksia jalassaan eikä kruunua, mikä hänelle on päähän tuleva. Kaikki aatelisrouvat avarassa kristikunnassa ovat katsovat teidän nimenne liian saastaiseksi, päästääkseen sitä huulilleen — kaikki kunnon ritarit ovat pitävät teitä valapattoisena koirana, joka on rikkonut, mitä vannoi ritariksi tullessaan: suojella vaimoja ja auttaa turvattomia".
Rothsayn herttua istahti taas ja katsoi Katriin silmillä, joista vihastus ja ihastus molemmat sekaisin loistivat. "Sinä et muista kelle puhut, tyttö. Etkö tiedä, että rakkaus, jota sinulle tarjosin, on kunnia, ja että sadat vaimot, joiden helmustaakin olet lilan halpa kantamaan, siitä olisivat kiitolliset?"
"Vielä kerran sanon, herra prinssi", vastasi Katri, "säästäkää suosionne niille, jotka sitä arvossa pitävät. Taikka vielä paremmin, säästäkää aikanne ja voimanne toisiin jalompiin töihin — maanne suojelukseen ja alamaistenne onnistuttamiseen. Voi armollinen herra! kuinka mielellään riemuitseva kansa tervehtisi teitä johtajakseen! — Kuinka halukkaasti he kokoutuisivat ympärillenne, jos vaan näkisivät teidän tahtovan johtaa heitä taisteluun mahtavien sortamisia, laittomien väkivaltaa, irstaisten viettelystä sekä ulkokultaisten tyranniutta vastaan!"
Rothsayn herttua, jonka hyvät tunteet olivat yhtä helpot herättää kuin ne olivat haihtuvaiset, tuli liikutetuksi tytön innokkaasta puheesta. "Anna minulle anteeksi, että sinua pelästytin, tyttö", sanoi hän. "Sinä olet kovin jaloluonteinen hetken-aikuiseksi leluksi, joksi minä erehdyksissäni sinut aioin. Toiselta puolen, jos olisikin sukusi sinun jalon henkes sekä verrattoman kauneutes vertainen, ei minulla ole sydäntä antaa sinulle; ja sydämen antamisella vaan voipi sinut saada omaksensa. Mutta minun toivoni on tullut hävitetyksi, Katri — ainoan vaimon, jota ikinä olen rakastanut, on valtiollinen oikku minulta ryöstänyt, ja puoliso on minulle väkisin annettu, jota en sittenkään voisi olla inhoamatta, vaikka hänellä olisi se suloisuus ja lempeys, jotka avut yksin vaan saattavat tehdä jonkun naisen miellyttäväksi minun silmissäni, Terveyteni raukenee raukenemistaan, vaikka vielä olen aivan nuori; muuta neuvoa ei minulla siis ole, kuin sivumennessä poimia sieltä, täältä joku kukkanen, mikä minulle sattuu tulemaan tarjoksi lyhykäisellä matkallani syntymästä hautaan. Katso minun polttavaa poskeani — tunnustele, jos tahdot, minun levottomasti sykkivää suontani — ja surkuttele minua ja anna anteeksi, jos minä, jonka oikeudet, vaikka olen prinssi ja mies, ovat tulleet niin sorretuiksi, joskus vähemmin pidän huolta toisten ihmisten oikeuksista, antaen valtaa itsekkäälle halulle tyydyttää silmänräpäyksen-aikuista oikkua".
"Voi armollinen herra!" huudahti Katri hänelle omituisella innostuksella, "rakas herrani — niin tahdon sanoa, sillä rakashan on Brucen jälkeinen jokaiselle Skotlannin lapselle — älkää, olkaa niin hyvä, näin puhuko! Teidän mainio edelläkävijänne kärsi maanpakolaisuutta, vainoa, öisin nälkää, päivin epätasaisia tappeluita, saattaakseen maansa vapaaksi — olkaa tekin yhtä alttiiksi-antavainen, siksi että te itse pääsisitte vapaaksi. Temmatkaa itsenne irti noista miehistä, jotka teidän vallattomuuksianne auttamalla raivaavat itsellensä tien mahtavuuteen. Älkää luottako tuohon julmaan Ramornyyn! — Te ette sitä tiedä, siitä olen varma — te ette sitä voi tietää — mutta se konna, joka koetteli pakoittaa tytärtä häpeäänsä suostumaan, sillä että hän uhkaeli vanhan isän henkeä, on valmis tekemään vaikka mitä ilkeyttä — vaikka mitä pettuutta!"
"Tekikö Ramorny niin?"
"Teki kyllä, eikä hän uskaltane sitä kieltää".
"Siitä otetaan selvä", vastasi Rothsayn herttua. "En minä häntä enää rakasta; mutta hänelle on tullut suuri vahinko minun palveluksessani, ja minun tulee kunniallisesti palkita hänen apuansa".
"Hänen apuansa vai! — Voi, armollinen herra! Semmoinen apuhan, jos aikakirjat totta puhuvat, saattoi Troian häviöön ja antoi Espanjan vallan uskottomain käsiin".
"Vaiti, tyttö, pidä kieles kurissa, sanon minä", virkkoi prinssi nousten. "Meidän keskustelumme nyt loppuu".
"Vielä yksi sana, herra Rothsayn herttua", sanoi Katri innolla, ja hänen kaunis muotonsa loisti niinkuin varoittavan enkelin — "en tiedä, mikä minua yllyttää näin rohkeasti puhumaan; mutta tuli palaa sydämessäni ja leimahtaa ulos. Lähtekää tästä linnasta, tuntiakaan kauemmin viipymättä! Tää ilma tässä on teille turmiollinen. Luovuttakaa Ramorny pois tyköänne, ennen kuin tää päivä on tullut kymmentä minuuttia vanhemmaksi! Hänen seuransa on teille kovin vaarallinen".
"Mitä syytä sinulla on semmoisin puheisin?"
"Ei mitään varsinaista", vastasi Katri, häveten omaa kiivauttansa, "kenties ei yhtään mitään, paitsi että pelkään teille vaaroja".
"Perättömistä peloista ei Brucen perillinen saa huolia. — Kuulkaa, hoi! Kuka on siellä toisessa kammarissa?"
Ramorny astui sisään ja kumarsi syvään sekä prinssille että myös Katrille, jonka hän nyt luuli arvattavasti nousseen suosituisen arvoon ja siis ansaitsevan ritarillista kohteliaisuutta.
"Ramorny", virkkoi prinssi, "onko tässä talossa jotain arvokkaampaa vaimo-ihmistä, joka sopisi tään nuoren neidon seuraksi, siksi kun voimme hänet lähettää pois, mihin hän halunnee mennä?"
"Pelkäänpä" vastasi Ramorny, "jos teidän paheksumattanne, armollinen herra, saan toden ilmoittaa, että meidän talomme tässä on huonosti varustettu siinä suhteessa, ja että, puhuakseni totista totta, harpputyttö niistä kaikista mahtaa olla siivoin".
"Seurustelkoon hän sitten tään nuoren neidon kanssa paremman puutteessa. — Ja ole nyt kärsivällinen, tyttöseni, ainoasti muutamia tunteja".
Katri läksi ulos.
"Vai niin, armollinen herra — jokos teille tuli niin pian ero Perth'in kaupungin Kaunottaresta? Onpas se, tosiaan, ikivoittajan häilyväisyyttä!"
"Tässä ei ole mitään puhetta voitosta eikä tappiosta", vastasi prinssi kuivakiskoisesti. "Tää tyttö ei minua rakasta, enkä minäkään rakasta häntä kylliksi, vaivatakseni itseäni hänen vastahakoisuutensa voittamisella".
"Ohoh, onpas taas Malcolm Puhdastapainen noussut uudestaan tässä jälkeisessään!" sanoi Ramorny.
"Olkaa niin hyvä, arvokas herra, ja lopettakaa kokkapuheenne, taikka myös laskekaa niitä jostain toisesta aineesta. Nyt on päivällisen aika, luulisin ma; minä olisin teille siis hyvin kiitollinen, jos käskisitte ruoan pöydälle".
Ramornyn uloslähtiessä Rothsayn herttua oli huomaavinaan ilveilevän hymyn suosituisensa suunsopissa; ja hänestä tuntui kovin kiusalliselta, että hän oli joutunut sen miehen pilkan alaiseksi. Yhtä hyvin hän käski ritarin pöytäseurahansa, ja sama kunnia tuli myös Dwining'ille osaksi. Puhe pöydässä oli vilkas ja irstasta laatua, jota prinssi yllytti, ikään kuin vastapainoksi aamupuoliselle ykstotiselle siveydelleen, jota vanhoja aikakirjoja lukenut Ramorny vertasi Scipion lujuuteen.
Pidot, huolimatta herttuan huonosta voinnista, jatkettiin turhan-aikuisella vallattomuudella paljon kohtuuden rajojen yli. Ja lieneekö siihen ollut syynä viinin väkevyys, vai ruumiillinen heikkous, vai, joka on luultavin, pulveri, jonka Dwining viimeiseen pikariin oli sekoittanut — mutta ainakin prinssi viimein, aterian lopulla, vaipui unenhorroksiin, josta tilasta ei häntä millään tavoin saatu heräämään. Ritari Ramorny sekä Dwining kantoivat hänet hänen kammariinsa, ottamatta apuun ketään muuta, paitsi yhtä miestä, jonka nimi myöhemmin tulee tietyksi.
Seuraavana aamuna ilmoitettiin että prinssi oli tarttuvaiseen tautiin sairastunut; sen vuoksi, ettei se muihin leviäisi, ei päästetty sairaan luokse ketään muita, paitsi hänen entistä tallimestariaan, Dwining'iä sekä yllä jo mainittua palvelijaa. Yksi heistä aina istui vuoronsa sairaan kammarissa, ja muut noudattivat kanssakäymisessään muun väen kanssa niin tarkkaa varovaisuutta, että luulo, prinssin sairastavan vaarallista, tarttuvaista tautia pysyi voimassa.
KAHDESNELJÄTTÄ LUKU.
Kun talvi-ilt' on pitkä, takan ääreen
Istahda kanssa kunnon vanhusten,
Ja kuule heidän tarinoitansa
Ajoista suruisista menneistä;
Ja ennen kuin sä sanot hyvästi,
Palkaksi heidän murhejutuistansa,
Mun häviöni kerro surkea.
Kuningas Rikard III,
5:s Näytös, 1:nen Kohtaus.
Aivan toisellainen, kuin mitä julkisesti ilmoitettiin Falkland'issa, olikin petetyn kruununperillisen todellinen kohtalo. Kunnianhimoinen Albanyn herttua oli päättänyt että hänen piti kuolla, saadakseen täten pois ensimmäisen ja pahimman esteen oman perheensä ja kruunun väliltä. Jaakko, kuninkaan nuorempi poika, oli pieni lapsi, joka sopivan tilaisuuden tullessa voitiin sitten helposti saada syrjälle sysätyksi. Pyrintö mahtavuuteen sekä viime aikoina syttynyt viha entistä herraa vastaan olivat tehneet Ramornyn kernaaksi apulaiseksi nuoren Rothsayn herttuan surmaamisen hankkeessa. Kullanhimo sekä luontainen ilkeys saattoivat Dwining'inkin siihen ahkerasti osaa ottamaan. Viekkaimmalla julmuudella oli päätetty huolellisesti karttaa kaikki väkivaltaiset keinot, joista voi jälkiä jäädä; prinssin hengen piti sammuman itsestään, sen kautta että hänen heikko ja nyt vielä pahanvointinen ruumiinsa saatettiin kaikellaisen puutteen alaiseksi. Skotlannin kruununperillistä — käyttääksemme Ramornyn sanoja toisessa tilaisuudessa — ei ollut aikomus murhata; hänen elämänsä vaan piti loppua.
Prinssin makuukammari Falkland'in tornissa oli erittäin sovelias tämmöisen kauhean vehkeen toimeenpanoon. Pieniä, kaitoja rappusia myöten, joista tuskin oli tietoa, pääsi luukun kautta linnan maanalaisiin vankihuoneisin; tätä käytävää myöten oli entisten linnan-isäntien ollut tapa salaa, valepuvussa käydä katsomassa mainittuin surkeitten huoneitten asukkaita. Samaa tietä myös veivät nuot konnat itsestään tietämättömän prinssin alas alimpaan käähkänään, niin syvälle vaan sisukseen, ettei luultu minkään ohkauksen tai huudon voivan siitä kuulua; ja samassa voi ovi telkeineen kauan aikaa kestää murtamis-yrityksiä, jos se paikka tulikin keksityksi. Bonthron, joka siksi tarpeeksi oli tullut pelastetuksi hirsipuusta, oli halukkaana apulaisena tässä Ramornyn julmassa kostotyössä eksynyttä, petettyä herraansa vastaan.
Tämä konna meni taas alas vankihuoneesen, juuri silloin kun prinssi alkoi toipua horroksestaan ja herätessään tunsi kuolettavan kylmyyden sekä raskaat kahleet, jotka tuskin vaan sallivat hänen liikahtaakaan kostealta olkivuoteeltaan. Rothsayn ensimmäinen ajatus oli, että tää oli kauheaa unta — toinen toi hänelle hämärän aavistuksen todellisesta tilasta. Prinssi huusi, huhusi — viimein vimmoissaan kiljahti — mutta ei tullut mistään apua eikä vastannut mikään muu kuin kaiku vankihuoneen holvatusta laesta. Tuo helvetin apulainen kuuli nämät tuskalliset huudot ja luki ne levollisesti palkkioksi soimaus- ja herjaus-sanoista, joilla Rothsayn herttua aikanaan oli puhunut ilmi vaistontapaisen inhonsa häntä vastaan. Vasta kun onneton nuorukainen uupuneena ja toivotonna oli vaiennut, päätti tuo raakalainen ilmaantua vankinsa silmien eteen. Telkeet vedettiin pois, lukko lusahti, prinssi kohotti itseään niin paljon kuin hänen kahleensa sallivat — punertava valo, joka pakoitti hänet silmiään ummistamaan, välkähti huoneen läpi, ja, taas ne avatessaan, näki hän edessään tuon kauhistavan miehen, jonka hän luuli kuolleeksi. Hän vaipui kammostuen maahan. "Minä olen tuomittu ja ijankaikkisessa kadotuksessa", huusi hän; "ja helvetin inhottavin perkele on määrätty minua piinaamaan!"
"Kyllä minä olen elossa, armollinen prinssi", virkkoi Bonthron; "ja siksi että tekin saisitte elää ja elämästä iloita, tehkäät nyt niin hyvin ja käykää ruokaan käsiksi".
"Päästä minut irti näistä kahleista", sanoi prinssi, "vapauta minut tästä vankihuoneesta — niin sinusta, vaikka kyllä olet konna, on tuleva rikkain mies koko Skotlannissa".
"Vaikka saisin kultaa saman verran kuin nuot kahleesi painavat", vastasi Bonthron, "niin mieluummin kuitenkin näkisin sinut raudoissa kuin ottaisin sen kullan! Mutta katsahdapas tänne — olithan aika herkkusuu — katsopas minkälaista apetta olen sulle hankkinut". Se konna pirullisella ilolla aukaisi raakaan vuotaan käärityn mytyn, joka hänellä oli kainalossa, ja näytti onnettomalle prinssille, heiluttaen tulisoihtuansa edestakaisin sen edessä, äsken rungostaan erilleen hakatun häränpään, joka siihen aikaan oli Skotlannissa varma kuoleman ilmoitus. Hän pani sen prinssin vuoteen eli pikemmin pahnain jalkopuolelle maahan. "Sillä syö kovin ahneesti", sanoi hän; "mahtaa kulua pitkä aika, ennen kuin taas saat toisen aterian".
"Virka minulle vaan yksi asia, konna", kysyi prinssi, "Tietääkö Ramorny tästä?"
"Kuinkas muuten olisi sinut saatu viekoitetuksi tänne? — Teeri-parka, nyt olet, kun oletkin, satimessa!" vastasi murhamies.
Näin sanoen hän pani oven kiinni, telkeet kilahtivat, ja prinssi-parka jäi pimeyteensä, yksinäisyyteensä ja kurjuuteensa. "Voi minun isäni! — Minun profeetallinen isäni! — Tää sauva, jota käytin tuekseni, oli todellakin peitsi!" Mutta jättäkäämme jo seuraavat tunnit ja päivät, täynnä ruumiin vaivoja, täynnä sielun tuskia.
Yhtähyvin ei ollut Jumalan tahto, että tämä julma työ jäisi kostamatta. Vaikka muut linnan-asukkaat, joilla vaan oli tuo prinssin sairaus mielessä, eivät liioin pitäneet lukua Hanskurin Katrista eikä harpputytöstä, ei sallittu kuitenkaan näiden neitoin lähteä pois, ennen kuin olisi nähty minkä lopun tuo peloittava tauti oli saava ja oliko se todellakin tarttuvaista laatua. Näin pakoitettuina yhdessä olemaan nämät molemmat onnettomat tytöt tulivat hyviksi tuttaviksi, miltei ystäviksi; ja tämä ystävyys vielä kiintyi, kun Katri sai kuulla tämän harpputytön olevan sen saman, jonka tähden hän oli ollut Wynd'in Heikille suutuksissa. Katri sai nyt tietää että Heikki oli aivan viaton, ja kuulteli hartaasti Loviisan loppumattomia ylistyksiä uljaasta puolustajastaan. Harpputyttö, joka tunsi Katrin säädyn ja arvon ylemmyyden, puhelikin mielellään aineesta, joka näkyi olevan kuulijalle niin mieleen; olipa hän kiitollisuudessaan sepittänyt seuraavan pienen laulunkin, jota sitten kauan ja yleisesti laulettiin Skotlannissa.
Sinilakki[38] sa,
Uros rohkea,
Paits vilppiä, paits pelkoa,
Sydämes luj' on sanassaan,
Ja kätes luja miekassaan.
Maailman halki etsikää,
Paras tok' on sinilakki tää!
Kyll' urho Saksan jalo on,
Ritari Franskan verraton,
Kun peitsell' alkaa taistelon,
Ja poika Englannin kenties
Kaikist' on tarkin joutsimies;
Mut mailman halki etsikää,
Paras tok' on sinilakki tää!
Sanalla sanoen, vaikka laulutytön pahamaineinen elatuskeino muuten olisi ollut syynä, ettei Katri mielellään olisi seurustellut Loviisan kanssa, huomasi hän nyt, kun pakko kerran oli heidät yhteen seuraan saattanut, että se pieni soittoniekka oli varsin nöyrä ja toiselle kaikki mieliksi tekevä kumppali.
Tällä tavoin he elivät neljä, viis päivää ja keittivät itselleen ruokansa omassa huoneessaan, niin paljon kuin mahdollista välttääksensä kyökkipalvelijain silmiä, kenties myös pahoja sanoja. Kun niiden kanssa oli jotain välttämätöntä puhuttavaa, Loviisa, joka oli enemmän tottunut keinoja keksimään, luonteeltaan rohkeampi, ja halukas Katrille mieliksi tekemään, kernaasti otti vaivakseen heidän yksinkertaisiin aterioihinsa tarpeellisten ruoasten hankkimisen ruokamestarilta sekä niiden valmistamisen hänen kotimaansa omituisella taidolla.
Kuudentena päivänä, vähää ennen päivällistä, oli harpputyttö lähtenyt ulos tälle asialle; ja raittiin ilman hengittämisen tarvis taikka toivo, löytää vähäisen ruohoja ruoan höysteeksi tai kumminkin pari aikaista kukkasta pöydän koristeeksi, oli houkuttanut hänet linnaan kuuluvaan pieneen puutarhaan. Sieltä hän palasi huoneesensa tornissa kalmankelmeänä, haavanlehden tavoin vapisevana. Hänen pelästyksensä myös tarttui Katriin, joka töin tuskin vaan sai suustaan sanoja, kysyäkseen mikä uusi onnettomuus nyt oli tapahtunut.
"Onko Rothsayn herttua kuollut?"
"Pahempi vielä! He kuolettavat häntä nälällä!"
"Hullutusta!"
"Ei, ei, ei, ei!" vastasi Loviisa kuiskaamalla, ja hänen sanansa kiirehtivät niin tiheään peräkkäin, että Katri häntä tuskin ymmärsi. "Olin ruohoin haussa höysteeksi soppaan, koska te eilen sanoitte niitä mielellänne syövänne — silloin pieni koirani, joka oli tunkeunut tiheään rautatammi-viidakkoon, mikä kasvoi muutamista vanhoista raunioista tornin juurella, tuli vinkuen ja älisten jälleen ulos. Minä hiivin likemmäksi syytä siihen tiedustamaan — ja voi! silloin kuulin ähkäyksen niinkuin koska ihminen on viimeisessä tuskassa, mutta niin hiljaisen, ikään kuin se olisi tullut vaan sisimmästä syvyydestä. Viimein havaitsin sen tulevan kapeasta halenteesta muurissa, joka oli muratti-kasvilla peitetty. Ja kun panin korvani aivan liki sitä läpeä, kuulin selvään kuinka prinssi sanoi: 'Ei nyt enää voi kauan kestää', ja sitten hänen äänensä vaipui hiljaiseen rukoukseen".
"Armollinen Jumala! Puhuttelitko häntä?"
"Minä sanoin: 'Tekös te olette siinä, armollinen prinssi?' ja siihen tuli vastaus: 'Kuka minua sillä arvonimellä pilkkaa?' — Minä kysyin häneltä voisinko häntä jollakin tavoin auttaa, enkä unohda ikinä minkälaisella äänellä hän vastasi: 'Ruokaa!! — Ruokaa! — Minä kuolen nälkään!' — Ja sitten tulin tänne sitä teille virkkamaan. — Mitäs me nyt teemme? — Pitääkö huutaa talon väki liikkeelle?"
"Voi! se taitaisi olla hänelle pikemmin turmioksi kuin avuksi", sanoi
Katri.
"Vaan mitäs me sitten teemme?"
"En oikein tiedä vielä", sanoi Katri, joka tärkeinä hetkinä oli neuvokas ja rohkea, vaikka tavallisissa tilaisuuksissa ei vetänyt kumppalilleen vertaa keksivässä sukkeluudessa. "En oikein tiedä vielä — vaan Brucen suvun vesa ei saa jäädä avutta kuolemaan."
Näin sanoen hän otti pienen ruukun, jossa heillä oli soppansa, ynnä myös lihan, josta he sen olivat keittäneet, pisti muutamat ohukaiset leivät, jotka hän oli leiponut, päällysvaatteensa alle, viittasi kumppaliansa, heidän ateriaansa myös kuuluvaa maito-astiaa ottamaan, ja näin he kiirehtivät puutarhaan.
"Vai on meidän kaino kaunottaremmekin kerran ulkona?" virkkoi yksi palvelijoista, ainoa, joka tällä hetkellä heille vastaan sattui. Mutta Katri vaan meni eteenpäin vastaamatta tai muuten hänestä huolimatta, ja he pääsivät pieneen puutarhaan ilman mitään sen enempää häiritsemistä.
Loviisa näytti hänelle viidakolla peitettyä rauniokasaa, aivan tornin juurella. Siinä oli luultavasti ennen aikaan ollut joku kylkirakennus, ja tuo kaitainen, vankihuoneesen alas menevä ilmaläpi oli sen sisustaan päättynyt. Mutta rakennuksen rauetessa oli läpi ulko-ilmaan asti jatkunut, niin että sen kautta nyt hämärä päivän säde pääsi alas syvyyteen, vaikka ne, jotka siellä kävivät, tulisoihtu kädessä, eivät sitä olleet voineet huomata.
"Tässä on kaikki aivan ääneti", virkkoi Katri, hetkisen aikaa tarkkaan kuulleltuaan. "Jumala taivaallinen auttakoon! Hän on kuollut".
"Pitää koettaa yhtä keinoa, vaikka se on vähän vaarallinen", virkkoi
Loviisa ja helisytti harppunsa kieliä sormillaan.
Huokaus oli ainoa vastaus vankihuoneen pohjasta. Katri nyt uskalsi puhua. "Minä olen tässä, armollinen herra — olen teille ruokaa ja juomaa tuonut".
"Haa, Ramorny! Se pilkka on liian myöhäinen — minä jo kuolen", kuului vastaus.
"Hänen päänsä on sekava, eikä se olekaan ihme", ajatteli Katri; "mutta onpa kuitenkin toivoa, niin kauan kuin on hengen kipinä hänessä".
"Minä se olen, armollinen herra — Hanskurin Katri — minä toisin teille ruokaa, jos vaan sen saisin hyvin alas teidän luoksenne".
"Jumala sinua siunatkoon, tyttö! Minä jo luulin tuskani loppuneen, mutta rupeaapa se nyt taas kalvamaan suoliani, kun kuulen puhuttavan ruoasta".
"Ruoka on tässä, mutta kuinkas — voi kuinkas! — sen saamme alas teidän luoksenne? Tää rako on niin kapea ja muuri niin paksu! Mutta jopa nyt keinon keksinkin. Joutuun, Loviisa. Leikkaa minulle pajun vesa, pisin, minä löydät".
Harpputyttö täytti käskyn ja päästä halkaistun vavan avulla Katri laski alas useampia soppaan kasteltuja leipäpaloja, jotka näin yht'-aikaa soivat syömistä sekä juomista.
Onneton nuorukainen söi hiukan, suurella vaivalla, ja rukoili sitten tuhansia siunauksia alas auttajansa päälle. "Olin aikonut sinua himoni orjaksi", sanoi hän, "ja yhtä hyvin nyt pyydät pelastaa henkeäni. Mutta pakene jo pois ja pelasta itsesi".
"Me tulemme takaisin ja tuomme ruokaa, niin usein kuin vaan tilaisuutta tulee", sanoi Katri; mutta samassa harpputyttö nykäisi hihasta, viitaten häntä ääneti ja liikahtamatta olemaan.
Molemmat lymysivät raunioin väliin ja kuulivat nyt kuinka Ramorny ja lääkäri hartaasti puhelivat keskenään.
"Hän on vahvempi kuin luulin", virkkoi edellinen hiljaa käheällä äänellä. "Kuinka kauan Dalwolsy kesti Liddesdalen ritarin vankeudessa Hermitagen linnassa?"
"Kaksi viikkoa", vastasi Dwining; "mutta hän oli vahva mies, ja sai hiukan apua jyvistä, jotka karisivat lattian kautta hänen ylitsensä olevasta aitasta".
"Eikös olisi parempi lopettaa asia joutuisammin. Musta Douglas on tulossa tännepäin. Hän ei tiedä tästä Albanyn herttuan salaisuudesta. Hän on pyrkivä prinssin puheille; pitää siis olla loppu ennen kuin hän tulee".
He kulkivat edemmäksi, yhä jatkaen tätä salaista turmiollista keskusteluaan.
"Nyt riennetään torniin", virkkoi Katri, kun näki että he olivat lähteneet puutarhasta. "Olin ma keksinyt pakokeinon — itselleni — siitä nyt teemme pelastuskeinon prinssille. Maitotyttö tulee aina linnaan iltamessun aikana ja tavallisesti jättää päällysvaatteensa tuohon käytävään, kun hän viepi maidon kyökkiin. Ota sinä se vaate, kääri itses siihen kokonaan ja mene rohkeasti vartijan ohitse. Siihen aikaan hän on juovuksissa; niin että maitotyttönä estämättä pääset portista ulos sekä sillan yli, jos vaan astut tietäsi pelkäämättä. Sitten kiirehdi Mustan Douglas'in luokse; hän on meidän lähin ja ainoa apumme".
"Mutta", esteli Loviisa, "eikös hän juuri ole se sama julma herra, joka minulle häväistystä ja rangaistusta uhkasi?"
"Semmoiset kuin minä ja sinä", vastasi Katri, "eivät koskaan pysy koko tuntia Douglas'in muistossa, ei pahassa eikä hyvässä. Vie hänelle se sanoma, että hänen vävyänsä, Skotlannin kruununperillistä kuoletetaan — että hän petturein käsissä nääntyy nälkään tässä Falkland'in linnassa, niin et saa ainoasti anteeksi, vaan vielä palkinnonkin päälliseksi".
"Palkinnosta en huolikaan", sanoi Loviisa; "itse tässä teossa on jo kyllin palkintoa. Mutta luullakseni on täällä pysyminen vaarallisempi kuin lähteminen — anna siis minun jäädä tänne prinssi-paran ruokkijaksi, ja lähde sinä apua noutamaan. Jos he tappavat minut, ennen kuin kerkiät takaisin, niin jätän sinulle mitättömän harppuni perinnökses ja pyydän sinua Charlot-parkaani hyvin kohtelemaan".
"Ei, Loviisa", vastasi Katri, "sinä olet tottuneempi ja enemmän oikeutettu vaeltaja kuin minä — mene sinä — ja jos, niinkuin kyllä saattaa tapahtua, sitten palatessas tapaat minut kuolleena, niin anna isä-paralleni tää sormus sekä kähärä tukastani, ja sano hänelle että Katri meni kuolemaan, yrittäessään pelastaa Brucen perillistä. Ja anna tää toinen kähärä Heikille; sano hänelle että Katri häntä viimeiseen hengenvetoonsa asti muisteli; ja että, jos olinkin hänen mielestään liian arka toisten ihmisten verestä, ei syynä ollut se, että olisin pitänyt omani liian kalliina".
He itkeä nyhkyttelivät näin kaulatuksin, ja vielä jaljillä olevat tunnit iltaan saakka kuluivat parempien keinojen miettimisessä, miten vangille saataisiin ruokaa alas. Muun muassa he laittoivat, onteloita ruokoja yhteen pujottamalla torven, jota myöten voitaisiin hänelle juomistakin suuhun laskea. Viimein Falkland'in kylän kirkon kellot soittivat iltamessuun. Maitotyttö tuli lekkereineen, tuoden talonväelle maitoa, ja samassa myös saattaen sekä kuulustellen uusia sanomia. Tuskin oli hän kyökkiin astunut, niin harpputyttö, vielä kerran halattuaan Katria ja vakuutettuaan hänelle järkähtämätöntä uskollisuuttansa, hiljaa hiivi rappusia myöten alas, pieni koiransa kainalossa. Silmänräpäyksen kuluttua näki pelosta aivan hengästyksissä oleva Katri hänen huolettomasti astuvan laskusillan yli, maitotytön päällysvaatteesen käärittynä.
"Oho", sanoi vartija, "aikaiseenpa palasit tänä iltana, Maija Priita! Eipä suurta iloa tuolla talossa — Niin, tyttö — tauti-aika on ikävä aika!"
"Minulta unohtui pykäläpuuni", vastasi neuvokas Franskalais-tyttö, "ja joudun takaisin ennen kuin kerkiäisi saada kerma-astian kuorituksi".
Hän riensi edelleen, karttaen Falkland'in kylän, ja poikkesi jalkapolulle, joka puiston kautta meni. Katri hengähti helpommin ja kiitti Jumalaa, kun näki Loviisan kaukaisuuteen katoovan. Vaan tulipa vielä toinen tuskanhetki Katrille, silloin kun karkulaisen pako tuli tietyksi. Se tapahtui niin pian kuin maitotyttö, viivyttyänsä tunnin ajan asialla, jonka olisi voinut kymmenessä minuutissa toimittaa, viimein teki lähtöä ja havaitsi, että joku oli hänen harmaan sarkatakkinsa vienyt. Ruvettiin asiata tarkoin tutkimaan; silloin talon piiat muistivat harpputytön ja arvelivat hänen olevan sitä laatua, jotka mielellään vaihtavat vanhan takin uuteen. Vartija, kun häneltä ankarasti tiedusteltiin, ilmoitti nähneensä maitotytön jälleen lähtevän pois kohta iltamessun ajan jälkeen; ja kun maitotyttö itse tätä ajoi valheeksi, ei hänellä ollut muuta vastausta, kuin että se sitten mahtoi; olla perkele.
Mutta kun harpputyttöä ei mistään löytynyt, oli helppo arvata kuinka asia todella oli tapahtunut. Hovimestari siis meni Ramornylle ja lääkärille, jotka nyt melkein aina yhdessä olivat, ilmoittamaan, että toinen naisvangeista oli päässyt pakoon. Pieninkin seikka jo herättää syyllisen epäluulot. He katsahtivat toinen toiseensa hämmästyksellä ja sitten menivät yhdessä Katrin pieneen kammariin, tiedustellakseen Loviisan pakoa ennen kuin hän olisi kerjinnyt mitään peittämiskeinoja keksiä.
"Missäs on sinun seurakumppalisi, tyttö?" kysyi Ramorny ankaralla, käskeväisellä äänellä.
"Ei minulla ole mitään seurakumppalia täällä", vastasi Katri.
"Älä puhu joutavia", sanoi ritari; "minä tarkoitan harpputyttöä, joka vielä äsken asui sinun kanssas tässä kammarissa".
"Hän on lähtenyt pois, niin kuulin sanottavan", vastasi Katri; "hän kuuluu lähteneen noin tunti sitten".
"Ja minne?" kysyi Dwining.
"Kuinka", vastasi Katri, "minä voin tietää mitä tietä ainainen maankuljeksija lähtee kulkemaan? Hän oli varmaan kyllästynyt tähän yksinäiseen elämään täällä, joka on niin aivan toisellainen kuin nuot juhlapidot ja tanssit, joissa hän ammatissansa on tottunut käymään. Hän on lähtenyt pois, ja minä vaan ihmettelen sitä, että hän niin kauan viipyi".
"Se siis", sanoi Ramorny, "on kaikki, mitä sinulla on meille sanottavaa?"
"Kaikki mitä minulla on teille sanottavaa, ritari Ramorny", vastasi Katri lujasti; "ja vaikka prinssi itsekin rupeaisi minua tutkimaan, en voisi kertoa enempää".
"Ei tainne olla suurta pelkoa, että hän koskaan enää kunnioittaa sinua puheellaan", sanoi Ramorny, "vaikka ei hän kuolisikaan Skotlannin suruksi".
"Onko Rothsayn herttua niin pahasti sairas?" kysyi Katri.
"Ei ole apua, jos ei taivaasta", vastasi Ramorny, katsahtain ylöspäin.
"Sieltä toki voipi vielä tulla apua", sanoi Katri, "vaikkei ihmisavusta näyttäisikään toivoa".
"Amen!" lausui Ramorny suurimmalla ykstotisuudella ja Dwining'kin muodosti muotonsa sen mukaan, vaikka hänen näytti olevan vallan vaikea saada hillityksi ilkkuvaa, jos kohta hiljaista pilkkanauruansa, joka hänessä varsinkin aina tahtoi nousta, silloin kuin joistakin jumalisista asioista tuli puhe.
"Ihmisiäkö, maan päällä syntyneitä ihmisiäkö nämät ovat eivätkä ilmeisiä paholaisia, jotka näin rukoilevat Jumalaa prinssin puolesta, vaikka he pisara pisaralta imevät onnettoman herransa sydänveriä!" mutisi Katri, koska hänen molemmat tutkijansa tyhjin toimin olivat lähteneet. "Miksi taivaan nuolet nyt ovat nukuksissa? Mutta kyllä ne pian iskevät alas — ja voi! jos ne myös vielä voisivat pelastaa, samassa kun rankaisevat!"
Päivällis-aika, jolloin kaikki linnaväki istui ruoalla, oli se hetki, jonka Katri arveli sopivimmaksi kenenkään huomaamatta mennäkseen muurin raolle. Odottaessaan sitä hetkeä huomasi hän tavattoman hyörimisen linnassa, jossa aina sen jälkeen, kun Rothsayn herttua vankihuoneesen suljettiin, oli haudan hiljaisuus vallinnut. Laskusilta laskettiin alas ja nostettiin jälleen, ja sen ratinaan sekaantui hevosten kopina, kun huoveja läksi ulos ja taas tuli takaisin, ratsut uuvuksissa ja vaahdossa. Katri huomasi myös, että kaikki palvelijat, jotka hän sattui näkemään ikkunastaan, olivat aseissa. Kaikesta tästä hänen sydämensä rupesi kovasti sykkimään, sillä se ennusti avun lähenemistä; ja paitsi sitä tuossa häärinnässä jäi pieni puutarha vielä enemmän käymättä. Viimeinkin tuli päivällis-aika. Katri oli hankkinut semmoisia ruoka-aineita, joita oli helpoin laskea alas onnettoman vangin luokse; hän oli sanonut juuri niitä erittäin haluavansa, ja kyökkimestari näkyi kernaasti tekevän hänelle mieliksi. Katri nyt kuiskasi muurin rakoon, ilmoittaen tuloansa — mutta ei kuulunut vastausta — hän puhui kovemmin, vaan kaikki oli ääneti.
"Hän nukkuu", mutisi Katri puoliääneensä, vaan samassa hän säpsähti ja huudahti, kun hänen takanansa eräs ääni vastasi: "Niin, hän on nukahtanut — vaan ijäksi".
Katri katsahti taaksensa — ritari Ramorny seisoi siinä täysissä varuksissaan; mutta kypärin silmiverho oli auki ja hänen muotonsa oli enemmän kuolemaan tuomitun kuin tappeluun menevän soturin näköinen. Ramorny jatkoi puheensa ykstotisella äänellä, puoleksi niinkuin vaan olisi ollut merkillisen tapauksen huoleton katselija, puoleksi kuin siihen osallinen.
"Katri", virkkoi hän, "minä puhun sinulle totta. Hän on kuollut — sinä olet koettanut parastasi auttaaksesi häntä — nyt et enää voi mitään".
"En voi — en tahdo sitä uskoa", sanoi Katri. "Jumala minua armahtakoon! Rupeaisinhan epäilemään Jumalan kaikkivaltaa, jos uskoisin että niin ilkeä rikos on saanut tapahtua".
"Älä epäile Jumalan kaikkivaltaa, Katri, vaikka Hän on sallinut tuon irstailijan puuttua omiin pauloihinsa. Vaan tule nyt kanssani — minulla olisi jotain sanottavana, mikä sinua koskee. Tule, sanon minä", (sillä Katri viivytteli), "jos et tahdo jäädä tänne Bonthron-pedon tai tuon lääkärin Dwining'in armoille".
"Kyllä tulen", vastasi Katri; "ettehän kuitenkaan voi tehdä minulle muuta kuin mitä Jumala sallii".
Ramorny astui edeltä torniin, nousten ylös portaita portaitten perästä, tikapuita tikapuitten jälkeen.
Katrin rohkeus masentui. "En tahdo mennä edemmäksi", virkkoi hän.
"Minnekä te minua viette? — Jos kuolemaan, niin voin kuolla tässäkin".
"Ainoasti tornin huipulle, hupsu", sanoi Ramorny, työntäen auki teljetyn oven, josta pääsi tornin holvikatolle. Siellä nähtiin miehiä nakkauskoneita laitokseen varustamassa, joutsipyssyjä virittämässä ja kiviä kasoihin latomassa. Mutta tätä puolustusväkeä ei ollut enempää kuin pari kymmentä, ja niissäkin Katri luuli huomaavansa epäilystä, kahdella päällä olemista.
"Katri", virkkoi Ramorny, "minun täytyy seisoa tässä paikassa; puolustukseni sitä vaati. Mutta voinhan puhua sinulle tässä paikassa yhtä hyvin kuin muuallakin".
"Puhukaa vaan", vastasi Katri. "Kyllä minä kuulen".
"Sinä olet, Katri, tunkeunut veriseen salaisuuteen. Onko sinulla myös lujuutta sitä asiaa salassa pitää?"
"En ymmärrä mitä te tarkoitatte, ritari Ramorny", vastasi tyttö.
"Katsos. minä olen kuolettanut — murhannut, jos se sana mielestäs on oikeampi — entisen herrani, Rothsayn herttuan. Tuo hengenkipinä, jota sinun hyvyytes vielä viritteli, oli helppo sammuttaa. Viimeisellä hetkellään hän huusi isäänsä. Sinua raukaisee — vaan pysy lujana — minulla olisi vielä enempää sanomista. Sinä nyt tiedät rikokseni, vaan et vielä mikä minua siihen on pakoittanut. Katsos! tää kinnas tässä on tyhjä — oikean käteni menetin minä hänen tähtensä; ja kun näin ei minusta enään ollut apua, hän hylkäsi minut niinkuin vanhaksi käyneen koiran; hän pilkkasi vahinkoani ja käski minua luostariin menemään — siinä muka nyt oli oleva asuntoni, ei enää saleissa ja palatseissa, missä oli ollut luonnollinen sijani! Huomaa se — surkuttele ja auta minua".
"Missä asiassa te vaaditte apuani?" kysyi vapiseva tyttö. "Enhän voi saattaa takaisin, mitä olette menettäneet, enkä myös olla puhumatta ilmi rikostanne".
"Sinä voit olla puhumatta, Katri, siitä, mitä tuossa viidakossa olet kuullut ja nähnyt. En vaadi muuta kuin lyhyt-aikuista unohtamista sinulta, jonka sana tulee uskotuksi jos sanot asian olleen niin tai näin. Sinun seurakumppalisi, tuon kometjantin, tuon ulkomaalaisen sanaa ei ole kukaan pitävä nuppuneulankaan arvossa. Jos tähän suostut, niin uskon henkeni sinun sanasi turviin, ja aukaisen portin noille tuossa, jotka lähenevät. Jos et lupaa olla vaiti, aion puolustaa tätä linnaa, siksikun joka mies olemme kaatuneet, ja sinut syöksen alas tältä tornin huipulta. Niin, katso vaan alas tuohon — ei se ole hyppäys, johon ajattelematta sopii käydä. Seitsemät portaat kiipesit tänne ylös suurella vaivalla ja, ahdistuneella hengästyksellä; mutta tältä huipulta alas syvyyteen olet lentävä joutuisammin kuin kerkiät huoahtaakaan! — Anna lupauksesi, kaunis tyttö; sillä minä en tahtoisi sinulle tehdä pahaa, vaikka kuitenkin olen luja päätöksessäni".
Katri seisoi siinä säikähtyneenä; ei ollut hänessä voimaa vastata tuolle hurjalle miehelle; samassapa Dwining'in tulo säästikin häneltä vastaamisen vaivan. Tämä puhui niillä nöyrillä kumarruksilla, jotka hänellä kaikkina aikoina olivat omituiset, ja samassa ainaisella, puoleksi hillityllä pilkallisella irvistyksellään, joka tuon nöyryyden valheeksi osoitti.
"En tee oikein, jalo ritari, kun tulen häiritsemään teidän seurustelemistanne tään kauniin neidon kanssa. Mutta minä tuonkin vaan pienen, mitättömän kysymyksen".
"Puhu, kiusanhenki!" sanoi Ramorny. "Pahat sanomat sinua huvittavat, vaikka itseäskin koskisivat, kunhan vaan samassa myös toisia ihmisiä koskevat".
"Hum! — hih — hii! — Tahtoisinpa vaan kysyä, onko teillä, jalo herra, aikomus tehdä se sankarityö ja puolustaa tätä linnaa yksinäisellä kädellänne — suokaa anteeksi — arvelin sanoakin: yksinäisellä käsivarrellanne? — Ei se kysymys ole aivan joutava; sillä minusta lienee vähän apua puolustuksessa, jos ette voi saada piirittäjiä houkutetuiksi pieniä rohtoja minulta ottamaan — hih, hii, hii! ja Bonthron on niin hyvässä sikahumalassa kuin vaan olut ja paloviina suinkin voi saada aikaan — vaan te, hän ja minä, siinä onkin koko linnaväkenne, jolla on halua tehdä vastarintaa".
"Mitä! — eikö ne toiset konnat tahdo taistella?" kysyi Ramorny.
"En ole ikinä nähnyt miehiä, joiden mieli vähemmin teki siihen temppuun", vastasi Dwining, "enpä koskaan ikinäni. — Mutta tuossapa tuleekin jo pari heistä. — Venit extrema dies[39] — hih, hii, hii!"
Eviot ja Buncle samassa lähenivät; heidän muotonsa osoitti synkkää lujuutta, niinkuin miehissä, mitkä ovat päättäneet vastustaa valtiastansa, jota kauan aikaa ovat totelleet.
"Mitä nyt!" sanoi Ramorny, astuen heille vastaan. "Miksi olette jättäneet paikkanne? — Miksi olet jättänyt vahtitornin, Eviot? — Ja sinä toinen, enkö ollut käskenyt sinua nakkauskoneita laitokseen panemaan?"
"Meillä olisi sananen teille sanottava, ritari Ramorny", vastasi Eviot.
"Me emme huoli ottaa osaa tähän taisteluun".
"Mitä! Omat knaappiniko niskoittelevat minua vastaan?" huudahti
Ramorny.
"Me olimme teidän knaappinne ja hovipoikanne, herra ritari, niinkauan kuin te olitte Rothsayn herttuan tallimestarina. — Mutta nyt käy huhu, että herttua ei enään ole elossa — me tahdomme tietää, onko siinä perää".
"Kuka petturi tuota tuommoista valhetta uskaltaa levittää?"
"Kaikki, jotka ovat käyneet tiedustelemassa metsän reunalla, herra ritari — minä itsekin olin joukossa — tuovat samat sanomat. Harpputyttö, joka eilen karkasi linnasta, on levittänyt sen sanoman joka paikkaan, että Rothsayn herttua on murhattu taikka kumminkin kuoleman kielissä. Douglas on tulossa suuren voiman kanssa — —".
"Ja te, pelkurit, joutavan huhun tähden, luovutte herrastanne?" sanoi
Ramorny vihastuneena.
"Herra ritari", sanoi Eviot, "antakaa Bunclen ja minun nähdä Rothsayn herttua ja kuulla hänen omasta suustaan käsky, että tää linna on puolustettava; jos sitten emme taistele viimeiseen veripisaraan asti, niin hirttäkää minut vaan korkeimman tornin huippuun. Mutta jos hän luonnolliseen tautiin on kuollut, niin tahdomme antaa tään linnan kreivi Douglas'in käsiin, joka nyt kuuluu olevan kuninkaan sijainen. — Taikka jos — Jumala siitä varjelkoon! — meidän jaloa prinssiä vastaan on kavaluutta harjoitettu, niin emme myöskään tahdo tulla rikokseen osallisiksi murhamiehiä aseillamme puolustamalla, oli ne kutka lienevätkin".
"Eviot", sanoi Ramorny, kohottaen kädettömän käsivarsi-tynkkänsä, "jos ei tää kinnas tässä olisi tyhjä, niin ei sinulla olisi ollut kyllin elämästä jäljellä, keritäkses puhua ilmi kaksi sanaakaan tästä hävyttömästä puheestasi".
"Asia on niinkuin on", vastasi Eviot, "ja me vaan täytämme velvollisuutemme. Minä olen teitä kyllin kauan seurannut, ritari Ramorny, vaan tähän viimein seisahdutan ratsuni".
"Hyvästi sitten, ja periköön hiisi teidät kaikki!" huudahti vimmastunut paroni. "Käske tuoda hevoseni!"
"Meidän sankarimme aikoo lähteä karkuun", virkkoi lääkäri, joka hiljaa oli lähestynyt Katria, ennen kuin tyttö sen huomasikaan. "Katri, sinä olet taika-uskoinen hupsu, niinkuin kaikki muukin vaimonsuku; yhtähyvin on sinulla hiukkanen älyä, ja minä puhun siis sinulle, joka ymmärrät paremmin kuin tuo härkälauma ympärillämme. Nuo ylpeät vapaaherrat, jotka maailmaa hallitsevat, mitä ne ovat vastoinkäymisen hetkellä? — akanoita tuulessa. Annas että heidän moukkarikouransa tai heidän patsaanvahvuiset säärensä tulevat vialle, niin pyh! — koko urho on mennyt — miehuus ja rohkeus ei niissä ole mitään — jäsenet ja jänteret kaikki. Niin kauan kuin heillä on pedonkaltainen ruumiinvoimansa, he eivät ole vimmaista härkää paremmat — ota se pois, niin meidän ritari ja sankari makaa ähkien maassa, niinkuin härkäkin, jolta kinttusuonet on poikki hakattu. Ei niin ole viisas mies —- niin kauan kuin hituinenkin tuntoa on tallella hänen rutistetussa tai silvotussa ruumiissansa, hänen miehuutensa on yhtä luja kuin ennen. — Katri, tän' aamuna minä aioin sinua tappaa; mutta nyt olen iloinen että sinä saat jäädä eloon ja kertoa kuinka tää mitätön lääkäri, tää pillerintekijä, tää pulverinsurvoja, tää myrkynsyöttäjä meni kuolemaan yhdessä uljaan ritari Ramornyn kanssa, joka jo on vapaaherra ja toivoi pääsevänsä Lindores'in kreiviksi. — Eläköön se korkea-arvoinen herra!"
"Vanha mies", sanoi Katri, "jos todellakin olet niin lähellä ansaittua rangaistustas, niin olisivat toisellaiset ajatukset sinulle paljon terveellisemmät kuin nuot turhanpäiväisen viisastelemiset ja hurjat kerskailemiset. — Pyri jonkun pyhän miehen puheille".
"Niin", vastasi Dwining ylenkatseella, "mun muka pitäisi turvata rasvaiseen munkkiin, joka — hih, hii, hii! — ei itsekään ymmärrä sitä lampaanlatinaa, mitä kartasta lukien jätkyttelee. Tuommoinen muka olisi sopiva neuvon-antaja miehelle, joka on sekä Espanjassa että Arabiassa tieteitä harjoittanut! Ei, Katri, minä tahdon ripittäjäkseni semmoisen, jota silmän on hyvä katsella; siksi suon sinulle sen kunnian. — Katselepas nyt tuossa tuota meidän uljasta ritaria — hänen otsastaan tippuu hiki, hänen huulensa vapisevat tuskasta; sillä meidän uljas ritari — hih, hii, hii! — anelee armoa entisiltä palvelijoiltansa, eikä ole hänen kielensä kyllin liukas, saadakseen heidät häntä kynsistään hellittämään. Katsopas kuinka kaikki hänen kasvonsa jänteet tempailevat, kun hän rukoilee noita kiittämättömiä pölkkypäitä, joille hän aina on täysin kourin jaellut lahjoja; eikä hän kuitenkaan pyytäisi muuta kuin saada sen verran ennakkomatkaa, yrittäessään pakoa, kuin mitä koirien edessä juoksevalla jänekselläkin on, jos hänelle oikeus ja kohtuus suodaan. Katso myös tota yrmeää, jörömäistä muotoa, noita maahanpäin luotuja silmiä, joilla kotipetturit, häilyen pelon ja häpeän vaiheella, kieltävät herraltansa sitä pikkuista pelastuksen toivoa. Ja nuot luontokappaleet olivat mielestään paljon parempia miehiä kuin minä. Ja sinäkin, hupsu tyttö, pidät jumalaasi niin halpana, että uskot, tuommoisten kurjain raukkain olevan hänen kaikkivaltansa luomia!"
"Ei! sinä paha mies, ei!" vastasi Katri innokkaasti. "Jumalani, jota palvelen, on luodessaan nuot miehet, suonut heille ne avut, joilla he olisivat voineet häntä tuntea ja palvella, ihmisveljiänsä varjella ja holhoa, pyhyyttä ja hurskautta noudattaa. Heidän oma ilkeä sydämensä ynnä paholaisen kiusausten kanssa ovat tehneet heidät semmoisiksi kuin he nyt ovat. Voi tunkekoon tämä oppi myös sinunkin kiviseen sydämeesi! Jumala on sinulle suonut ymmärrystä enemmän kuin muille ihmisille, suonut sinulle silmät, millä tunkesit luonnon salaisuuksiin, suonut sinulle terävän älyn ja taitavan käden. Mutta ylpeytesi on kaikki ne hyvät avut myrkyttänyt ja tehnyt uskottomaksi jumalan-kieltäjäksi sen, joka olisi voinut olla kristityn seurakunnan viisaita miehiä!"
"Jumalankieltäjäksi, sanot sinä?" vastasi Dwining. "Onhan minulla kenties epäilykseni siinä suhteessa — mutta pian nyt saan nähdä, mitä perää siinä on. Tuossa jo tulee se mies, joka on lähettävä minut, niinkuin jo tuhansia ennenkin, siihen paikkaan, missä kaikki salaisuus selviää".
Katri käänsi silmänsä erääsen lääkärin osoittamaan lakeuteen metsässä ja näki sinä täyttä nelistä lähenevän ratsujoukon. Niiden keskellä liehui lippu, jonka, vaikka Katri ei voinut sen vaakunaa eroittaa, yleinen huuto hänen ympärillään tunnusti Mustan Douglas'in omaksi. Ratsumiehet seisahtuivat nuolenkannattaman päähän linnasta, ja airut kahden torvensoittajan kanssa lähestyi valtaporttia, missä hän, kovasti torviansa soitatettuaan, vaati vapaata pääsyä korkea-arvoiselle ja mahtavalle Archibald'ille Douglas'in kreiville, kuninkaan sijaiselle, jolla tätä nykyä oli kaikki kuninkaan valta käsissään. Hän käski samassa linnaväkeä, maankavaluuden rangaistuksen uhalla, aseensa maahan laskemaan.
"Kuulitteko te sen?" virkkoi Eviot Ramornylle, joka seisoi yrmeänä, kahden vaiheella. "Tahdotteko te käskeä avata linnan portit, vai pitääkö minun — —"
"Ei, konna!" keskeytti ritari, "viimeiseen asti tahdon kumminkin olla käskijänä. Avatkaa portit, laskekaa laskusillat alas ja antakaa linna Douglas'in kreivin haltuun".
"No, sitä toki sopii sanoa miehuulliseksi vapaan tahtonsa osoittamiseksi", sanoi Dwining. "Samalla lailla myös nuot äsken kiljuvat vaskitorvet tuossa voisivat sanoa soittavansa omasta vapaasta tahdostaan ne sävelet, jotka likaiset soittajat niiden kautta torahduttivat".
"Kurja mies!" sanoi Katri, "taikka ole ääneti, taikka käännä ajatuksesi ijankaikkisuuden puoleen, jonka kynnyksellä nyt seisot".
"Ja mitäs se sinua koskee?" vastasi Dwining. "Et sillä kuitenkaan, tyttöseni, voi auttaa että kuulet mitä puhun, ja sinä olet sen kuitenkin sitten muille kertova, sillä sinun sukupuolesi ei sitäkään malta olla tekemättä. Perth'in kaupunki ja koko Skotlanti ovat kuulevat, minkälaisen miehen he kadottavat, kun Henbane Dwining kuolee!"
Rautavarusten kilinä nyt ilmoitti, että tulijat olivat hypänneet alas hevosen selästä, astuneet portista sisään ja par'-aikaa riisuivat aseita vähäiseltä linnalaisjoukolta. Douglas'in kreivi itse nousi ylös tornin katolle muutamien miehiensä kanssa, joille antoi käskyn vangita Ramorny sekä Dwining. Toiset laahasivat hämmästyneen Bonthron'in esiin jostain kolosta.
"Näiden kolmenko hallussa prinssin hoito yksin-omaisesti oli, niin kauan kun hänen sanottiin olevan sairaana?" kysyi Douglas, jatkaen tutkintoa, jonka jo oli alhaalla salissa aloittanut.
"Ei kukaan muu saanut häntä nähdä, herra kreivi", vastasi Eviot, "vaikka minä kyllä tarjosin apuani".
"Neuvo meidät herttuan kammariin, ja vangit vietäkööt kanssamme. — Myös pitäisi täällä linnassa olla eräs vaimo-ihminen, jos ei hän jo liene murhattu tai piiloon viety — hän seurusteli tään harpputytön kanssa, joka ensiksi toi hätäsanoman".
"Tässä hän on, herra kreivi", sanoi Eviot, tuoden Katrin esiin.
Hänen kauneutensa sekä mielenliikutuksensa tekivät myös tuohon kovasydämiseen kreiviin jonkun vaikutuksen.
"Älä pelkää mitään, tyttö", sanoi hän; "sinä olet sekä kiitoksia että palkintoakin ansainnut. Kerro vaan minulle, niinkuin jos seisoisit Jumalan edessä, mitä tässä linnassa olet nähnyt ja kuullut".
Muutamilla sanoilla selitti Katri koko sen hirveän salaisuuden.
"Sinun puheesi", sanoi Douglas, "on sanasta sanaan yhtäpitävä harpputytön kertomuksen kanssa. — Näyttäkää meille nyt prinssin asunto".
He menivät siihen huoneesen, jossa Rothsayn herttuan oli luultu asuvan; mutta avain oli poissa, niin että kreivin, sisään päästäksensä, täytyi väkisin särkeä ovi. Siellä löydettiin onnettoman prinssin laihtunut, likainen ruumis ikään kuin kiireissä vuoteelleen viskattuna. Murhamiesten aikomus oli epäilemättä ollut laittaa ruumis semmoiseen paikkaan, että näyttäisi hänen kuolleen luonnollista kuolemaa; mutta Loviisan paosta noussut hätä oli heidät hämmästyttänyt. Douglas katseli tätä harhatielle houkuteltua nuorukaista, jonka hurjat himonsa ja oikkunsa olivat saattaneet tämmöiseen ennen-aikaiseen, hirveään loppuun.
"Minulla oli loukkauksia kostettavana", sanoi hän; "mutta tää tämmöinen näkö poistaa kaiken vihan!"
"Hih hii! — olihan meillä aikomus laittaa kaikki", sanoi Dwining, "että olisi enemmän mieleen teille, kaikkivaltias herra kreivi. Mutta te tulitte liian äkkiä tänne, ja hätäisillä herroilla on hitaat palvelijat".
Douglas ei ollut kuulevinaan näitä vangin sanoja, niin tarkkaan hän katseli edessään makaavan ruumiin laihtunutta, kelmeätä muotoa ja kangistuneita jäseniä. Katri, joka mielenliikutuksesta jo oli pyörtymäisillään, viimein sai luvan lähteä pois tästä kauheasta paikasta, ja meni kaikkialla vallitsevan sekasorron läpi entiseen huoneesensa, missä takaisintullut Loviisa hänelle kaulaan kavahti.
Douglas sillä välin jatkoi tutkimusta. Prinssin kangistuneesta kourasta löydettiin hius-suortuva, joka väriltään ja muulta näöltään oli Bonthron'in sysimustan tukan kaltainen. Näytti siis siltä, kuin, vaikka nälkä työn oli aloittanut, Rothsayn kuolemaan kuitenkin lopulla väkivaltakin oli ollut syynä. Salainen käytävä alas vankihuoneesen, jonka avain löydettiin tuon alhaisemman murhamiehen vyöltä — itse vankeusluolan asema, rako sen seinässä, joka sen yhdisti ulko-ilmaan, ynnä myös kurja olkivuode permannolla, jolle kahleet vielä oli jääneet — kaikki nämät seikat täydesti todistivat Katrin sekä harpputytön kertomuksen todeksi.
"Älkäämme kauemmin viivytelkö silmänräpäystäkään", sanoi Douglas läheiselle sukulaiselleen Balvenyn herralle, kun he vankihuoneesta olivat ylös tulleet. "Viekää murhamiehet pois ja hirttäkää heidät linnan muurille".
"Mutta, korkea-arvoinen herra, jonkunlainen laillinen tuomio taitaisi olla kuitenkin sopiva", vastasi Balveny.
"Mitä varten?" kysyi Douglas. "Olenhan tavannut heidät teosta kiinni, ja kyllä minun edesvastaukseni kannattaa viipymätöntä mestausta. Mutta malttakaas — onhan meillä joitakuita Jedwood'in miehiä joukossamme?"
"Yhtäkyllin Turnbull'eja, Rutherford'eja, Ainslieitä y.m." sanoi
Balveny.
"Pankaa sitten heistä lautakunta kokoon; he ovat kaikki hyviä miehiä ja rehellisiä, paitsi että elantonsa hankkimisessa hiukkasen koukkuja tekevät. Pitäkää te huoli noiden kavaltajain mestaamisesta, sill'-aikaa kuin minä istun oikeutta suuressa salissa, ja koetetaanpa valalautakuntako vai mestausmies ennen kerkiää saada tehtävänsä tehdyksi, me istumme Jedwood'in oikeutta — hirtämme kiireesti ja tutkimme hiljakseen".
"Malttakaa vielä, herra kreivi", sanoi Ramorny, "te saattaisitte muuten saada katua hätäilemistänne. Tahdotteko te sallia minun puhua teille pari sanaa muiden kuulematta?"