"En millään muotoa!" sanoi Douglas; "puhu vaan suoraan mitä sinulla lienee sanottavaa, kaikkein tässä läsnäolevain kuullen".
"Tietäkää sitten, te kaikki", virkkoi Ramorny kovalla äänellä, "että tää jalo kreivi tässä oli saanut kirjeitä Albanyn herttualta sekä minulta, jotka olivat lähetetyt tuon pelkurin ja petturin, Bunclen kautta — kieltäköön hän sen, jos tohtii — ja niissä oli se neuvo annettu, että prinssi vähäksi aikaa lähetettäisiin pois hovista ja pidettäisiin tässä Falkland'in linnassa".
"Vaan ei niissä ollut sanaakaan", vastasi Douglas tylyllä irvistelemisellä, "siitä että hänet piti viskata vankeuskomeroon — näännyttää nälällä — ja kuristaa. — Viekää pois ne konnat, Balveny; he saastuttavat jo Jumalan ilmaa liian kauan".
Vangit laahattiin nyt linnan muurille. Mutta sill'aikaa kun heille hirsipuuta varustettiin, pyysi lääkäri hartaasti saadakseen vielä kerran puhutella Katria, sielunsa autuuden tähden, niin hän sanoi — niin että tyttö, siinä toivossa että hänen paatunut sydämmensä kukaties tällä loppuhetkellä oli heltynyt, suostui tulemaan muurille ja läsnä-olemaan tapauksessa, joka häntä muuten kammotti.
Hän näki Bonthron'in humalapäissään aivan tietämätönnä kaikesta; Ramorny, jolta ritarivaruksensa oli riisutut, turhaan koetti peitellä pelkoansa ja puhui papin kanssa, jonka apua hän oli pyytänyt; ja Dwining oli sama nöyrän- ja kohteliaannäköinen, matelevainen olento kuin aina ennenkin. Hänellä oli kädessään pieni hopeakynä, jolla oli jotain pärmäliuskaan kirjoittanut.
"Katri", sanoi hän, "hih, hii, hii! — minä tahtoisin puhua sinulle uskonnostani".
"Jos niin on aikomuksenne, miksi tahdotte minulle puhuen tuhlata aikanne? — Puhukaa tälle pyhälle isälle tässä".
"Tuo pyhä isä", virkkoi Dwining. "Hih, hii, hii! — jo palvelee samaa jumalaa kuin minäkin. Siksi tahtoisin mielummin saada sinut käännyttämällä uuden palvelijan lisään epäjumalani alttarin eteen. Tämä pärmäliuskanen on sinulle ilmoittava, kuinka pääset minun kappeliini, missä sitä jumalaa niin usein olen täydessä turvassa palvellut. Siinä olevat kuvat jätän sinulle perinnöksi, suoraan sanoen sentähden että vihaan ja ylenkatson sinua hiukkasta vähemmin kuin ketään muuta noista hupsuista raukoista, joitten kanssa minun on täytynyt tähän asti seurustella niinkuin vertaisteni kanssa. Ja nyt lähde! — taikka jää tänne ja katso, tekeekö myrkynkeittäjän loppu hänen elämänsä valheeksi".
"Pyhä Neitsyt varjelkoon!"
"Ei", virkkoi lääkäri, "minulla on vaan yksi sana sanottava, ja tuo uljas aatelisherrakin sen kuulkoon, jos tahtoo".
Ritari Balveny lähestyi jollakin uteliaisuudella; järkähtymätön lujuus tässä miehessä, jolla ei ollut koskaan ollut miekka kädessä, rautapaita ryntäillä, ja joka ruumiinrakennukseltaan melkein oli vaivainen kääpiö, tuntui hänestä melkein noituudelta.
"Te näette tään pikkuisen kapineen tässä", virkkoi pahantekijä, näyttäen kynäänsä. "Mutta sen avulla voin kuitenkin päästä itse Mustan Douglas'inkin kynsistä".
"Älkää antako hänelle läkkiä eikä paperia", kielsi Balveny kiireesti, "ettei hän kirjoita itselleen jotain loitsulukua".
"Ei se ole niin, älkää pahaksi panko, viisas ja uljas herra — hih, hii, hii!" sanoi Dwining tavallisella hihityksellään, ja väänsi auki kynän kärjen, jonka sisässä oli jotain pesusienen tapaista, ei suurempi palanen kuin herne vaan. "Katsokaas nyt, näin — —" sanoi vanki ja pyykkäisi sen suuhunsa. Se vaikutti samassa silmänräpäyksessä. Hän kaatui kuoliaksi heidän eteensä, tuo ylenkatseellinen irvistys yhä vielä muodossansa.
Katri kiljahti ja juoksi pois, pyytäen kiireisellä alas-astumisella päästä tuota kauhistusta näkemästä. Ritari Balvenykin silmänräpäyksen ajaksi hämmästyi, vaan sitten huusi: "Se voipi olla noitakonsti! Hirttäkää hänet muurille, olkoon kuollut tai elävä. Jos hänen ilkeä henkensä vaan on hetkiseksi muualle paennut, niin se palatessaan on tapaava ruumiinsa niskat poikki".
Hänen käskynsä täytettiin. Sitten tuli Ramornyn ja Bonthron'in vuoro. Jälkimmäinen hirtettiin, oikein käsittämättäkään mitä hänelle aiottiin tehdä. Ramorny, joka oli kalmankelmeä, vaan jossa yhä vielä paloi sama ylpeys, mikä oli ollut hänen turmionsa, muistutti olevansa ritari, jonka tähden vaati itselleen kuolemaa miekan kautta hirsinuoran sijaan.
"Douglas'in ei ole tapa peruuttaa tuomioitansa", sanoi Balveny. "Mutta yhtähyvin on sinulle kaikki oikeus ja kohtuus tapahtuva. Käskekää kokin tulla tänne kyökkikirveensä kanssa". — Käsketty palvelija ilmautui. — "Mitäs niin vapiset, lurjus?" kysyi häneltä Balveny. "Katsos, sinun tulee kirveelläs hakata kultakannukset pois tään näin miehen kantapäistä. — Ja nyt, Juhana Ramorny, et ole enää ritari, vaan roisto. — Vie hänet hirsipuuhun, pyöveli! Hirtä hänet kumppaliensa keskelle, ja korkeammalle kuin muut, jos niin sopii".
Neljännestunnin kuluttua Balveny meni alas Douglas'ille ilmoittamaan, että pahantekijät oli saaneet loppunsa.
"Sitten ei ole apua pitemmästä tutkimisesta", sanoi kreivi. "Mitä te sanotte, hyvät lautamiehet, olivatko nuot miehet maankavaluuteen syypäät — olivatko vai ei?"
"Olivat", huusivat taipuvaiset lautamiehet liikuttavalla yksimielisyydellä, "ei ole mitään lisää todistusta tarvis".
"Soittakaa sitten torvia ja noustaan hevosen selkään — mutta ainoasti omat palvelijani tulee kanssamme. Ja pitäköön joka mies suunsa tässä tapahtuneitten seikkain suhteen, siksi kun ne saatetaan kuninkaan tietoon, joka ei käy laatuun, ennenkuin tuo tappelu Palmusunnuntaina on ollut ja loppunut. Käskekää seuraamme tulevat miehet erilleen muista, ja varoittakaa jokaista, seuratkoon kanssamme tai jääköön tänne, että se, joka loruja suustaan laskee, on kuollut mies".
Muutamien minuuttien kuluttua kreivi Douglas jo istui hevosen selässä ja niin myös hänelle seuralaisiksi valittu joukko. Sanansaattaja lähetettiin hänen tyttärelleen, Rothsayn herttuan leskelle, että hän menisi suoraan Perth'iin, Lochleven-järven rantaa myöten, Falkland'iin poikkeematta, ja että hän ottaisi suojansa alle Hanskurin Katrin sekä harpputytön, henkilöinä, joiden turvallisuudesta kreivi piti surua.
Ratsastaessaan metsän kautta katsahtivat he vielä kerran taakseen ja näkivät hirtettyin ruumisten roikkuvan tuolla, ikäänkuin kolmena mustana pilkkuna linnan muurissa.
"Käsi on nyt saanut rangaistuksensa", virkkoi Douglas, "mutta kukapa vaatii edesvastaukseen pään, jonka käskystä tämä teko tehtiin?"
"Te tarkoitatte Albanyn herttuaa?" kysyi Balveny.
"Niin teen, orpana; ja jos saisin noudattaa sydämeni mielitekoa, niin nostaisin siitä kanteen häntä vastaan, sillä minä olen varma, että hän tään teon oli käskenyt, mutta ei meillä ole mitään todistusta siitä, ei muuta kuin suuri epäluulo, ja Albanyn herttuaan ovat Stuart-suvun lukuisat ystävät kiintyneet, joille todella, kuninkaan kykenemättömyyteen sekä Rothsayn irstaisin tapoihin nähden, ei jäänytkään muuta ehtoa, päällikköä itselleen ottaessaan. Jos minä siis rikkoisin liiton, minkä äsken olen Albanyn herttuan kanssa solminut, niin siitä syntyisi välttämättömästi keskinäissota, ja se olisi meidän Skotlanti-paran turmio, nyt kun sitä ulkoakin sota-vaara uhkaa tuon petturin March'in kreivin avulla maahan ryntäävältä Percyltä. Ei, Balveny — Albanyn herttuan rangaistus täytyy jättää Jumalan käsiin, joka oikealla ajallansa kyllä on kostava tään pahanteon hänelle sekä hänen suvulleen".
KOLMASNELJÄTTÄ LUKU.
Koht' alkaa: sydän sykkivi,
Hi'otut miekat on;
Nyt nähdään ken on pelkuri,
Ken urho peloton.
Sir Edwald.
Muistakaamme nyt, että Simo Hanskurin kauniin tyttärensä kanssa oli täytynyt kiiruhtaa pois kotoa, kerkiämättä ilmoittaa Heikille peloittavaa syytä lähtöönsä eikä edes lähtöänsäkään. Rakastaja siis, samana aamuna tullessaan Curfew-kadulle, ei saanutkaan kuulla kunnon hanskurin sydämellistä tervehdystä, eikä myös tullut hänelle osaksi tuo Huhtikuun-ilman tapainen, puoleksi iloinen, puoleksi moittivainen kohtelu suloisen Katrin puolelta, mikä hänelle oli luvattu. Sen sijaan hän sai sen hämmästyttävän tiedon, että sekä isä että tytär olivat aikaiseen aamulla lähteneet matkaan, tuntemattoman miehen kutsusta, joka oli huolellisesti peittänyt kasvonsa näkymättömiksi. Tähän ilmoitukseen Dorothea, josta jo tiedämme, minkälainen mestari hän oli pahaa aavistamaan ja myös pahoja aavistuksia muille ennustamaan, vielä katsoi hyväksi lisätä, että hänen isäntänsä tyttärineen epäilemättä olivat Vuoristoon paenneet, välttääksensä pelättyä poliisin tuloa. Heidän lähdettyään oli näet pari, kolme poliisia käynyt talossa, jotka kuninkaan määräämän tutkijakunnan nimessä olivat hakeneet läpi kaikki huoneet, painaneet sineetin niihin arkkuihin, missä luultiin papereita olevan tallella, ja jättäneet kirjallisen haaston isälle sekä tyttärelle, pilttouden uhalla määrättynä päivänä tutkijakunnan eteen tulemaan. Kaikki nämät pahat sanomat Dorothea huolellisesti ilmoitti mitä mustimmalla tavalla, ja ainoa lohdutus, jonka hän pelästyneelle rakastajalle antoi, oli se, että isäntä oli käskenyt Heikkiä rauhallisesti Perth'iin jäämään ja luvannut pian laittaa sanomia. Tämä peruutti sepän ensimmäisestä päätöksestään, kohta myös lähteä Vuoristoon heidän kohtaloonsa osalliseksi, tuli, mikä tulikin.
Mutta sitten hän muisti monet riitansa useampain Duhele-clan'in miesten kanssa, ja varsinkin vihollisuus-välinsä Conachar'in kanssa, joka nyt oli päälliköksi kohonnut. Tarkemmin tätä ajateltuaan, hän ei siis voinut olla huomaamatta, että hänen kutsumaton tulonsa heidän turvapaikkaansa pikemmin voisi olla esteeksi heille muuten luultavasti suodulle turvalle, kuin miksikään avuksi. Heikki hyvin tiesi, että Simo oli vanha tuttava Duhele-clan'in päällikön kanssa, josta oli arvattava, että hän saisi suojaa; mutta tälle suojan suomiselle oli sepän tulo varmaankin oleva haitaksi, eikä hänen urhollisuudestaan olisi ollut suurta apua kahakassa koko kostonhimoisen Vuorelaislauman kanssa. Samassa kuitenkin hänen sydämensä sykähteli vihasta, kun hän ajatteli, että Katri nyt kokonaan oli nuoren Conachar'in vallan alla, jonka rakkautta Perth'in kaupungin Kaunottareen seppä ei voinut epäillä, ja jolla nyt oli niin hyvä tilaisuus onnellisesti edistää asiataan. Mitä jos se nuori päällikkö pani tyttären suostumuksen isälle suotavan suojan ehdoksi? Heikki ei epäillyt Katrin rakkautta; mutta tytön koko sydän oli niin itsensä alttiiksi antavainen ja niin hellä isälle, että, jos rakkaus pantiin toiseen vaa'an lautaseen, isän turvallisuus, kenties henki toiseen, oli suuresti, peloittavasti epäiltävä, tokko ei edellinen liian kepeänä kiepsahtaisi ilmaan. Tutkistellen näissä ajatuksissaan, joista ei meidän kuitenkaan huoli sen enempää puhella, hän oli päättänyt pysyä kotona ja odottaa ukon lupaamaa sanomaa. Se tuli, vaan ei hänen huolensa siitä helpoittunut.
Ritari Charteris ei unohtanut lupaustansa, antaa sepälle tietoa pakolaisten aikeista. Mutta siinä häiriössä, jonka sotaväen kulku par'-aikaa synnytti, hän ei saattanut itse lähteä sanaa viemään. Hän siis antoi sen toimen uskotulle miehelleen, Kitt Henshaw'lle. Mutta tämä kunnon mies, niinkuin lukija jo tietää, oli Ramornyn palkoissa, jonka huolena oli saada Katrin todellinen olopaikka salatuksi kaikilta ihmisiltä, erittäin niin rohkealta ja toimelliselta rakastajalta kuin Heikki. Henshaw siis antoi huolestuneelle sepälle sen tiedon, että hänen ystävänsä hanskuri oli hyvissä turvissa Vuoristossa; ja vaikka hän Katrista ei sitä aivan suorin sanoin vakuuttanut, ei hän myös juuri vastustanut sepän luuloa, että tytärkin, samoin kuin isä, oli Duhele-clan'in suojan alla. Muuten hän ritari Charteris'in nimessä lisäsi sen vakuutuksen, että molemmat voivat hyvin, sekä sen kehoituksen, että heidän turvallisuudelleen niinkuin myös Heikille itselleen olisi hyödyllisin, jos seppä vaan pysyisi alallaan, odotellen tapausten menoa.
Vaikka tutkistellen sydämessään, päätti siis Heikki Seppä olla alallansa, siksi kun saisi varmempia tietoja. Sillä välin hän valmisteli rautapaitaa, josta piti tulla parhaiten taottu, hienoimmin hiottu, mikä vielä hänen taitavista käsistään oli lähtenyt. Tämä mestarityö oli hänelle enemmän mieleen kuin mikään muu, mihinkä hän olisi voinut ruveta, ja antoi hänelle hyvän syyn sulkea itsensä pajaansa, välttäen ihmisten seuraa, missä joka päivä syntyvät yhä uudet juorupuheet ainoasti häiritsivät hänen rauhaansa ja olivat hänelle kiusaksi. Hän päätti luottaa Simo-ukon hartaasen ystävyyteen, Katrin uskollisuuteen sekä ylituomarin suosioon; olihan viimeinmainittu niin suuresti kiittänyt Heikin urhoollisuutta taistelussa Bonthron'ia vastaan, eikä siis suinkaan, niin seppä toivoi, voinut jättää häntä auttamatta tänä hädän hetkenä. Mutta päivä vieri päivänsä perästä, ja Palmusunnuntai jo oli aivan lähellä, kun ritari Charteris, tultuaan kaupunkiin muutamain aiottua taistelua koskevain varustusten vuoksi, läksi käymään Wynd'in sepän luona.
Hän astui pajaan hänessä muulloin tavattomalla surkuttelevaisella muodolla, josta Heikki kohta arvasi hänen tuovan pahoja sanomia. Seppä säikähtyi, ilmaan jo kohotettu vasara jäi hetken iskemättä kuumaan rautaan, ja Heikin käsi, jolla muulloin oli jättiläisen voima, raukeni niin voimattomaksi, että ase oli pudota kourasta ja Heikki ainoasti töin tuskin sai sen kunnolla lasketuksi maahan.
"Heikki-parka", virkkoi ritari Charteris, "minun sanomani eivät ole hyviä, — ei ole kuitenkaan vielä varmaa, onko niissä perää; ja jos ne ovatkin totta, sinunkaltaisen kelpo miehen ei pitäisi antaa niiden kovin masentaa mieltä".
"Jumalan tähden, korkea-arvoinen herra", sanoi Heikki, "toivonpa että te ette tuo mitään pahoja sanomia Simo Hanskurista tai hänen tyttärestään?"
"Mitä heitä itsiään koskee", vastasi ritari Charteris, "he ovat terveenä ja hyvissä turvissa. Mutta mitä sinuun tulee, minun sanomani ovat pahaa laatua. Kitt Henshaw on, arvaan ma, antanut sinulle tiedoksi, että minä koetin saada Katrille hyvän turvapaikan kunnian-arvoisen rouvan, Rothsayn herttuan puolison luona. Mutta se rouva ei olekaan pyyntööni suostunut, ja Katri on tullut lähetetyksi isänsä luoksi Vuoristoon. Mutta pahin sanoma on vielä virkkamatta. Olethan kenties kuullut, että Gilchrist Mac-Ian on kuollut, ja että hänen poikansa Eachin, joka Conachar'in nimellä oli täällä Perth'issä Simo-ukon opissa, nyt on Duhele-clan'in päällikkö. Ja kuulinpa eräältä palvelijaltani, suuren huhun käyvän siinä clan'issa, että nuori päällikkö kosii Katria puolisokseen. Palvelijani sai tämän kuulla (salaisuutena kuitenkin), käydessään Breadalbanen kulmalla muutamia taistelua koskevia asioita varustamassa. Se huhu ei ole varma; mutta, Heikki, se näyttää varsin luultavalta".
"Näkikö, korkea-arvoinen herra, teidän palvelijanne Simo Hanskuria ja hänen tytärtään?" kysyi Heikki, vaivalla vetäen henkeänsä ja rykäisten, salatakseen mielenliikutustansa ylituomarilta.
"Ei", sanoi ritari Charteris; "Vuorelaiset näkyivät olevan epäluuloisia eivätkä päästäneet miestä ukon puheille; ja hän pelkäsi suututtavansa heitä, jos pyysi saada nähdä Katria. Paitsi sitä hän ei osaa gaelin kieltä, eikä taas se, joka hänelle asian kertoi, taitanut liioin meidän kieltämme; voisi siis asiassa olla joku erehdys. Yhtähyvin on semmoinen huhu liikkeellä, ja minä katsoin parhaaksi ilmoittaa sen sinulle. Mutta voitpa olla ihan varma ettei häät vielä tule ennen Palmusunnuntaita; ja minä kehoittaisin sinua aivan alallas pysymään, siksi kun saamme kuulla asian kaikin haaroineen; sillä varmuus on aina hyvä asia, vaikka koskisikin sydämeen. — Mene nyt raatihuoneesen", lisäsi hän, vähän aikaa vaitioltuaan, "neuvoittelemaan taistelukentän varustamisesta North-Inch-lakeudelle. Sinua siellä olis tarvis".
"En mene, hyvä herra".
"No no, seppä-rukka, kylläpä näen lyhyestä vastauksestas, että seikka on sinun mieles karvaaksi tehnyt; mutta onhan, kun onkin, vaimoväki aina kuin tuuliviirit, se on totinen tosi. Salomo ja moni muukin ovat sen ennen sinua saaneet kokea".
Näin puhuttuaan ritari Charteris läksi, siinä lujassa uskossa, että hän oli lohduttajan virkaa erin-omaisen tyydyttävällä tavalla toimittanut. Mutta aivan toiselta tuntui onnettoman rakastajan sydämessä, hänen sanomiaan sekä lohdutuksiaan kuullellessa.
"Onpa", virkkoi sitten seppä katkerasti itsekseen, "meidän ylituomari aika kelpo mies; pitääpä hän maar' ritari-nimensä niin korkeassa arvossa, että, jos hän joutaviakin loruelee, halvan miehen tulisi sitä järkipuheeksi sanoa, aivan kuin meidän myös täytyisi väljähtynyttä olutta kiittää, jos se meille tarjottaisiin tuon korkean herran hopeahaarikasta. Vaan miltäs tää kaikki kuuluisi, jos asia olisi vähän toinen? Annas että olisin vieremässä alas Corrichie Dhu vuoren jyrkästä kupeesta ja että, juuri ennen kuin syvyyden reunalle olisin ehtinyt, herra ylituomari tulisi siihen ja huutaisi: 'Heikki kas tuossa on pohjaton kuilu, ja kovin on mieleni paha, kun täytyy sinulle ilmoittaa, että sinä päistikkään olet siihen putoomaisillas. Mutta älä kuitenkaan ole milläskään; saattaahan Jumala vielä panna jonkun kiven tai pensaan eteen esteeksi putoukselles. Yhtähyvin arvelin sinulle tekevän hyvää, saada tietää pahinta, mikä sinulle kohta mahtanee tulla osaksi. En juuri tiedä, kuinka monta sataa jalkaa se kuilu lienee syvä, mutta kylläpä siitä saat selvän, kun olet pohjassa, sillä varmuus on hyvä asia. Ja kuulepas, milloinka tulet meille keilisille?' — Ja tuommoisia lorujako hän syöttää minulle, kun hänen ystävän tavoin pitäisi koettaa pelastaa minun mies-paran niskani taittumasta! Kun tätä ajattelen, melkein vimmastun hurjaksi, niin että tahtoisin ottaa moukkarini ja sillä lyödä rikki ja mäsäksi kaikki ympärilläni. Mutta koetanpa kuitenkin hillitä mieltäni; ja jos tuo Vuoriston korppi, joka itseänsä kotkaksi kehuu, uskaltaa minun kyyhkyseeni iskeä, niin hän saa kokea, osaako Perth'in porvarit virittää jousta vai ei!"
Nyt oli Torstai ennen tuota turmion tuottavaa Palmusunnuntaita, ja molemminpuolisia taistelijoita odotettiin tuleviksi seuraavana päivänä, niin että heillä piti olla Lauvantai-päivä tallella levähtämistä, virvoittamista sekä tappeluun valmistumista varten. Kaksi, kolme kummaltakin puolelta oli jo ennen lähetetty kuulustamaan leiripaikkaa pienelle joukolleen sekä muita asioita, jotka olivat tarpeelliset, siksi että tappelu tulisi hyvin järjestetyksi. Heikki ei siis kummastunut, kun näki pitkän, vahvan Vuorelaisen uteliaasti tirkistelevän Wynd-kadulla, sillä tavoin kuin metsäläiset aina ällistellen katselevat sivistyneemmän maan outoja ihmeitä. Heikin sappi paisui tuon miehen näöstä, osaksi jo hänen kansallisuutensa tähden, jota kunnon seppä syntymisestään saakka inhosi, ja vielä enemmän sen vuoksi, koska hän huomasi mainitun miehen käyvän Duhele-clan'in omituisessa vaateparressa. Hänen lakkiinsa tikattu tammenlehti vielä lisäksi ilmoitti, että Vuorelainen kuului nuoren Eachin'in henkivartijoihin, joiden voimasta taistelussa heidän heimonsa niin suuria toivoi.
Heikki meni pajan sisään, sillä sen miehen näkö alkoi jo hänen vimmaansa nostaa. Hän tiesi että tää Vuorelainen tuli määrättyyn juhlalliseen taisteluun eikä siis saanut mihinkään mitättömään kahakkaan ryhtyä; senvuoksi seppä kumminkin tahtoi välttää kaikkea rauhallista puhetta hänen kanssaan. Mutta ei aikaakaan, niin pajan ovi temmattiin auki, ja Gaeliläinen astui sisään liehuvassa vaipassansa, joka hänen todellista vahvuuttansa vielä näkyi enentävän; hänen astuntansa oli ylpeä, niinkuin miehen, joka tietää olevansa arvoltaan suurempi niitä, joiden kanssa on tekemisiin rupeeva. Hän seisahtui, katsahti ympärilleen, ja näkyi luulevan, että häntä kohteliaisuudella tervehdittäisiin sekä ihmeellä ihaeltaisiin. Mutta Heikin ei tehnytkään mieli tehdä tuon ylpeän tulokkaan mieliksi; hän vaan takoa kalkutteli rintarautaa, joka oli alaisimella, ikään kuin ei olisi vierasta huomannut.
"Sinä on gow chrom (koukkusääri seppä)?" kysyi Vuorelainen.
"Ne, jotka mielellään itsekin olisivat samoja vääräsääriä, ovat minulle panneet sen köllin", vastasi Heikki.
"Ei minä pahaa tarkoittikaan", sanoi Vuorelainen; "minä tuli vaan ostamaan rautahaarniskaa".
"Korjaa vaan paljaat kinttus pois täältä", sanoi seppä. "Minulla ei ole rautahaarniskaa myötävänä".
"Jos ei nyt olisi vaan kaksi päivää ennen Palmusunnuutaina, niin minä saisi sinut pian veisaamaan toinen virsi", tiuskasi Gaeliläinen.
"Ja koska se päivä on niin lähellä", virkkoi Heikki yhä vaan samalla ylenkatseellisella huolettomuudella, "niin ole niin hyvä ja korjaa luusi".
"Sinä on epäkohtelias junkkari; mutta minä myös on fir nan ord (vasaramies), ja siis minä tietää että seppäkin on tulinen silloin kun hänen rauta".
"Jos itse olet vasaramies, niin laita itselles itse rautahaarniska", vastasi Heikki,
"Ja niinpä minä tekisi, eikä suinkaan, vaivaisi sinua sillä asialla. Mutta ihmiset sanovat, että sinä, gow chrom, lukee lukuja ja laulaa loitsuja niiden miekkojen sekä haarniskain yli, joita taot, niin että sinun teräsi leikkaavat teräsrenkaita niinkuin paperia, ja rautapelti- tai rengaspaitasi kilpistyttävät pois peitsiä niinkuin nuppuneuloja".
"Teille oppimattomille pakanoille voi syöttää mitä lorua hyvänsä, joita ei kristityt miehet otakaan korviinsa", sanoi Heikki. "Minä viheltelen ja laulan työssäni mitä milloinkin suuhun sattuu, niinkuin muutkin rehelliset ammattimiehet, ja tavallisesti se on tuo Vuorelaislaulu:
"'Ohhoh noita Pyövelinportaita!'[40] Vasarani aivan itsestään käypi sen laulun tahdin mukaan".
"Veikkonen, joutavaa työtä on hevosen kannustaa, kun jalkat on kammitsassa", sanoi Vuorelainen ylpeästi. "Minä ei saa nyt taistella, eikä sopi uljas mies härsyttää näin".
"Naulat ja vasara! oikeassa olet siinä asiassa", sanoi seppä, muuttaen puhetapaansa. "Mutta puhupas suusi puhtaaksi kerrassaan, veikkonen, mitäs sinä minulta tahtoisit? En ole nyt leikkituulella".
"Rautapaita minun päällikölle, Eachin Mac-Ian'ille", virkkoi
Vuorelainen.
"Sinä sanot olevasi vasaramies? Ymmärrätkö tuommoista?" kysyi seppä, ottaen esiin arkusta rautarengas-paidan, jonka äsken oli valmistanut.
Gaeliläinen piteli sitä käsissään hiukan kateuden sekaisella ihastuksella. Hän katsahti uteliaasti jokaista lenkkiä, ja viimein vakuutti sen olevan parhaan rautapaidan, minkä hän ikinä oli nähnyt.
"Sata lehmä ja härkä ynnä koko lammaslauma päälliseksi olisi vielä aika huokea hinta", virkkoi hän ikään kuin tunnustelemalla. "Mutta vähempi ei minun päällikkö voi siitä tarjota, otti ne sitten, mistä otti".
"Se on kaunis tarjous", vastasi Heikki; "mutta kullalla ja tavaralla ei olekaan se rautapaita saatavana. Minä tahdon koettaa omaa miekkaani omatekemääni haarniskaan; enkä anna tätä kenellekään, joka ei suostu minun kanssani vaihtamaan kolmea sivallusta ja yhtä pistoa tasaisella tanterella. Sillä ehdolla sinun päällikkös sen saapi".
"Hui, hai, mies — ottaa ryyppy ja mene vuoteelles", vastasi Vuorelainen tulisella vihastuksella. "Onko hullu? Luuleeko että Duhele-clan'in päällikkö rupea käsikahakkaan ja temmellykseen mokoman kuin Perth'in poroporvarin kanssa? Pyh, mies, ja kuulepas nyt mitä minä sanoo. Minä itse tahtoo tehdä sinulle suurempi kunnia, kuin mitä tulee sinun suvulle. Minä itse rupea taisteluun sinun kanssa tämän kauniin rautapaidan edestä".
"Sinun pitää ensin näyttää, että sinussa on minun vertaiseni", virkkoi
Heikki yrmeällä irvistelyllä.
"Mitä! Minä, yksi Eachin Mac-Ian'in henkivartijoista ei on sinun verta?"
"Koeta vaan, jos tahdot. Sinä sanot olevasi vasaramies — osaatko sitten sepän moukkaria viskata?"
"Minä osaa kai — kysy kotkalta osaako se lentää Ferragon-vuoren yli".
"Mutta ennen kuin rupeat kilpaan kanssani, tulee sinun ensin koettaa ottelu yhden minun henkivartijani kanssa. — Dunter hoi! tulepas sinä voittosille Perth'in kaupungin kunnian puolesta. — Ja nyt, Vuorelainen, kas tuossa on koko rivi moukkareita — valitse mikä tahansa, ja lähtään puutarhaan".
Vuorelainen, jonka nimi oli Norman-nan-orb s, o. Vasara-Norman, todisti oikeutensa siihen liikanimeen, sillä että valitsi suurimman moukkareista, josta Heikki vaan hymyili. Dunter, sepän vahva apulainen, heilahdutti vasaransa oikein ihmeellisen matkan päähän; mutta Vuorelainen, hurjasti ponnistain kaikkia voimiansa, viskasi omansa vielä pari, kolme jalkaa edemmäksi, ja katsahti sitten voittoriemulla Heikkiin, joka taas vaan hymyllä vastasi.
"Voiko sinä viskata parempi?" kysyi Gaeliläinen, tarjoten sepälle vasaraansa.
"En tuolla lapsenlelulla", sanoi Heikki, "jossa on tuskin sen verran
painoa, että se lentää vastatuuleen. — Hansukka, noudapas tänne
Samson; taikka menköön joku teistä vielä sille pojalle avuksi, sillä
Samson on vähän raskaanlainen".
Nyt esille tuotu vasara oli vielä puolta vertaa raskaampi sitä, jonka Vuorelainen sen tavattoman painoa tähden oli valinnut. Norman seisoi ällistyksissään; mutta hän hämmästyi vielä enemmän, koska Heikki, asettaen itsensä asemaan, heilahdutti tuon raskaan kalun paljoa taemmaksi oikeanpuolista lannettansa ja lennätti sen kädestään niinkuin nakkaus-koneesta. Ilma vonkui ja vinkui tuon raskaan kappaleen lentäessä. Viimein se lensi maahan, ja sen rautainen pää iski yhden jalan syvälle maan sisään, kaksi kyynärän matkaa edemmäksi kuin Norman'in vasara.
Voitettu ja masentunut Vuorelainen meni siihen paikkaan, mihin vasara oli iskenyt, nosti sen, punnitsi sitä kädessään suurella ihmeellä ja tutkisteli sitä tarkoin, ikään kuin olisi luullut keksivänsä siinä jotain enempää kuin tavallisissa vasaroissa. Viimeksi hän sen antoi takaisin omistajalle surullisella hymyllä, nytkyttäin olkapäitään ja pudistain päätänsä, koska seppä kysyi häneltä eikö hänen tehnyt mieli yrittää parempaa viskausta?
"Minä on jo liian paljon tullut tappiolle tässä leikissä", vastasi hän. "Minä on menettänyt minun kunnianimi Vasaramies. Mutta takooko sinä itse, gow chrom, alaisinta tuon hevoskuorman raskaisen rautamöhkäleen kanssa?"
"Sen saat kohta nähdä, veikkonen", virkkoi Heikki, vieden vieraansa pajaan. "Dunter", käski hän, "nostapas minulle tuo rautakanki ahjosta"; ja kohottaen jättiläisvasaraansa Samson'ia, hän kalkatti rautaa sata kertaa oikealta vasemmalle — välin oikealla kädellä, välin vasemmalla, välin molemmilla, niin suurella sekä voimalla että kätevyydellä, että hän sai valmiiksi pienen, vaan kaunistekoisen hevosenkengän puolessa siinä ajassa, mikä tavalliselta sepältä olisi mennyt kepeämmän aseen avulla.
"Voi, voi!" sanoi Vuorelainen, "vaan miksi sinä tahtoo taistella meidän nuoren päällikön kanssa, joka on niin paljon suurempaa säätyä, vaikka olisikin sinä paras seppä, mikä koskaan on tehnyt työtä tulen ja ilman avulla?"
"Kuules!" sanoi Heikki. "Sinä näyt olevan kelpo poika, ja siksi sinulle tahdon toden sanoa. Sinun herras on minulle pahaa tehnyt, ja minä annan hänelle tämän haarniskan ainoasti siksi että pääsisin taisteluun hänen kanssansa".
"Vai niin, no jos hän sinulle on tehnyt pahaa, niin hän täytyy taistella sinun kanssa", virkkoi henkivartija. "Pahan tekeminen jollekulle miehelle, se tempaa pois sulkanen päällikön lakista. Ja vaikka hän olisikin paras mies koko Vuoristossa, niinkuin Eachin epäilemättä onkin, hän täytyy taistella sen miehen kanssa, kuin on pahaa tehnyt, taikka muuten yksi helmi karisee pois hänen rukousnauhasta".
"Lupaatko taivuttaa häntä siihen", kysyi Heikki, "sunnuntaisen tappelun perästä?"
"Ohoh, kylläpä minä lupaa tekee parasta, jos varikset ei jo on saaneet minun luut kaluta. Sillä katsopas, veikko, Chattan-kissojen kynnet iskee jotensakin syvälle"
"Tää haarniska on siis sinun päällikkösi oma sillä ehdolla", sanoi Heikki; "mutta jos ei hän sitten maksa minulle määrättyä hintaa, aion häväistä häntä kuninkaan ja hovin edessä".
"Eipä pelkoa, ei pelkoa; kyllä minä itse tuo hän tappelutarhaan", vakuutti Norman; "aivan varmaan".
"Sillä teet minulle oikein mieluisen työn", vastasi Heikki; "ja siksi että lupaus pysyisi sinun muistossasi, lahjoitan sinulle tään väkipuukon. Katsos — jos sen pidät lujassa kourassa ja osaat iskeä vihollisen rautapaidan sekä kauluksen lomaan, niin on tarpeeton kutsua välskäriä".
Vuorelainen tuhansilla kiitoksilla ilmoitti iloansa ja sitten läksi.
"Olen antanut hänelle parhaan rautarengas-paidan, mikä ikinä on lähtenyt käsistäni", virkkoi seppä itsekseen, hiukan katuen lahjaansa, "sen heikon toivon edestä, että hän on tuova päällikkönsä tasapäähän tappeluun kanssani; ja sitten Katri tulisi sen omaksi, joka hänet rehellisellä taistelulla voittaa. Mutta pahoin pelkään, tuon poika-nulikan jollakin lailla väistyvän pois, jos ei hänelle nyt Palmusunnuntain tappelussa onni ole niin myötäinen, että hän uskaltaa toistakin taistelua vielä yrittää. Siinä on jotain toivoa kuitenkin; sillä olenpa monesti ennenkin nähnyt nuoren ensikertalaisen ensimmäisen tappelunsa perästä äkkiä paisuvan kääpiöstä aika piruntappajaksi".
Tällä vähäisellä toivolla, mutta lujimmalla päätöksellä odotti Heikki hetkeä, joka oli hänen kohtalonsa ratkaiseva. Vaan pahaa aavistusta nosti hänen mielessänsä se, ettei hanskuri eikä hänen tyttärensä olleet mitään tietoa itsestään antaneet. "Heitä hävettää", arveli seppä itsekseen; "tunnustaa totta minulle, ja siksi he ovat vaiti".
Perjantai-iltana molempien clan'ien taistelijat, kolmekymmentä miestä kummassakin joukossa, saapuivat niille paikoille, missä heidän piti saada lepoa ja virvoitusta. Duhele-clani sai vieraanvaraa rikkaassa Sconen luostarissa, ja heidän vastustajillensa soi ylituomari majan Kinfauns'in linnassa, Tarkimmalla huolella noudatettiin kumpiakin joukkoja kohtaan suurin kohteliaisuus, niin ettei kummallakaan olisi mitään syytä puolueellisuudesta valittaa. Sotamarski kreivi Errol sekä nuori Crawford'in kreivi sillä välin keskustelivat ja päättivät kaikki taistelunjärjestykseen kuuluvat seikat, edellinen Chattan'ien, jälkimmäinen Duhelein puolesta. Sanansaattajia juoksi juoksemistaan molempien kreivien välillä, jotka kolmenkymmenen tunnin kuluessa kuusi kertaa pitivät kokouksia, ennen kuin kaikki taistelu-temput saatiin tarkoin sovituiksi.
Muuten pelkäsi hallitus suuresti, että vanhat vihat, joista moni kipenä kyti porvarein ja heidän Vuorelais-naapureinsa välillä, pääsisivät ilmituleen leimahtamaan; senvuoksi oli julistuksella kielletty kaupunkilaisia lähenemästä puolta virstaa likemmäksi Vuorelaisten majapaikkoja; ja samoin myös eivät taisteluun tulleet Vuorelaiset saaneet ilman erinäistä lupaa käydä Perth'issä. Sotamiehiä asetettiin välirajalle tätä kieltoa voimassa pitämään, ja ne toimittivat virkansa niin tarkoin, että estivät Simo Hanskurinkin, vaikka oli Perth'in kaupungin asukas ja porvari, kotiin menemästä, siitä syystä kun hän tunnusti tulleensa samalla Eachin Mac-Ian'in miesten kanssa ja kun hänellä oli sen clan'in värinen vaippa selkänsä peittona. Tämä seikka esti Simon pääsemästä Wynd'in Heikin puheille ja antamasta hänelle todellista tietoa kaikesta, mikä heidän lähtönsä jälkeen oli tapahtunut; näin ei tullut toimeen selitys, joka suuresti olisi muuttanut lopputapausta tässä kertomuksessa.
Lauantai-iltana saapui vielä miesjoukko, jonka tulo nosti yleistä huomiota kaupungissa, melkein yhtä paljon kuin odotetun taistelun valmistukset. Se oli kreivi Douglas, jonka seurassa tuli kaupunkiin ainoasti kolmekymmentä ratsumiestä, mutta ne kaikki ritareita ja aatelismiehiä korkeinta säätyä. Ihmisten silmät seurasivat tätä pelättyä herraa, samoin kuin katselemme kotkan lentoa ilmoissa, voimatta arvata sen kuninkaallisen linnun matkan suuntaa, mutta ääneti, tyystin, hartaasti tarkastellen; ikään kuin olisi meillä aavistus siitä, mitä varten se kiitää taivaan kantta pitkin. Hän ratsasti hitaasti kaupungin läpi ja taas pohjoisportista ulos. Siellä hän poikkesi Dominikolais-luostariin ja pyrki Albanyn herttuan puheille. Kreivi päästettiin viipymättä sisään, ja herttua tervehti häntä tavalla, joka oli aiottu suosiolliseksi ja lepyttäväiseksi, vaikka se ei saanut peitetyksi sen alla piilevää viekkautta ja levottomuutta. Koska ensimmäiset tervehdykset olivat suoritetut, sanoi kreivi ankaralla yksvakaisuudella "Minä tuon surullisia sanomia. Teidän kuninkaallinen veljenpoikanne, Rothsayn herttua on kuollut, ja minä pelkään hänen saaneen surmansa ilkeitten salavehkeitten kautta".
"Salavehkeittenkö kautta!" vastasi herttua hämmästyksellä, "minkälaisten salavehkeitten kautta? — Kuka on uskaltanut ruveta salavehkeisin Skotlannin kruunun perillistä vastaan?"
"Minun asiani ei ole tuoda ilmi mistä nämät epäluulot ovat nousseet", virkkoi Douglas, "mutta käypä huhu, että kotka sai surmansa nuolen kautta, jonka häntään sulka sen omasta siivestä oli pistetty, ja että tammi halkaistiin samasta puusta tehdyllä nalkilla".
"Herra kreivi Douglas", lausui Albanyn herttua, "en minä ole mikään arvoitusten selittäjä".
"Enkä minä mikään arvuuttaja", vastasi Douglas ylpeästi. "Näistä papereista voitte te, herra herttua, löytää yhtä ja toista, mikä lukemisen vaivan maksaa. Minä lähden puoleksi tunniksi ulos luostarin puutarhaan ja sitten tulen takaisin tänne".
"Te ette siis mene kuninkaan luokse, herra kreivi?" kysyi herttua.
"En", vastasi Douglas; "ja toivonpa teidänkin, herra herttua, yhtyvän mielipiteeseni, että tää suuri perheellinen suru olisi kuninkaaltamme salassa pidettävä, siksi kun huomeispäivän asia on suoritettu".
"Siihen mielelläni suostun", sanoi Albanyn herttua. "Kuningas, jos sen saisi kuulla, ei jaksaisi olla läsnä taistelussa; ja jos ei hän itse ole läsnä, nuot miehet kenties peräytyvät pois taistelusta, ja koko asia sitten jääpi kesken. Mutta käykää, olkaa niin hyvä, istumaan, niin kauan kuin tuota surullista kertomusta Rothsay-paran kohtalosta luen".
Hän pujotteli papereita sormiensa välitse, vilkasten muutamiin vaan pikimmältään, viipyen toisissa, ikään kuin niiden sisällys olisi ollut mitä tärkeimpiä. Kulutettuansa neljännestunnin tällä lailla, hän kohotti silmänsä ja sanoi hyvin yksivakaisesti: "Herra kreivi, näitä surullisia papereita lukiessani oli minulle kuitenkin lohdutukseksi nähdä, ettei niissä ole mitään, joka saattaisi uudestaan virittää eripuraisuutta kuninkaan neuvokunnassa, mikä äsköisen juhlallisen sovinnon kautta meidän molempien välillämme tuli poistetuksi. Me sovimme, että onneton veljenpoikani lähetettäisiin syrjäiseen paikkaan, siksi kun hänen järkensä ajan kuluessa olisi enemmän kypsynyt. Nyt on kohtalo hänet kokonaan temmannut pois, ja meidän päätöksemme siinä suhteessa on tarpeeton".
"Jos te, herra herttua", vastasi kreivi, "ette näe mitään, mikä voisi häiritä sitä hyvää sopua välillämme, jota Skotlannin rauha ja turvallisuus vaatii, niin en minä ole niin huono isänmaan-ystävä, että liian tarkkaan semmoista häiritsevää syytä hakisin".
"Minä käsitän tarkoituksenne, kreivi Douglas", virkkoi Albanyn herttua kiireesti. "Te olitte liian kerkeä luulemaan, että minä suuttuisin siitä, kun te kuninkaansijaisen viran nojassa rankaisitte nuot ilkeät murhamiehet minulle läänitetyssä Falkland'in linnassa. Vaan uskokaa minua, minä päinvastoin olen teille kiitollinen, kun te säästitte minulta noiden konnain rankaisemisen vaivan, sillä sydämelleni olisi niiden näkökin ollut kovin tuskallinen. Skotlannin parlamentti on, arvaan ma, ottava heidän ilkityönsä tutkiakseen, ja iloinen olen minä, että koston miekka on ollut teidän kaltaisen mahtavan miehen kädessä. Meidän sopimuksemme, herra kreivi, niinkuin te varmaan muistatte, ei tarkoittanut muuta kuin minun onnettoman veljenpoikani pitämistä tiukemmalla, siksi kun hän vuoden tai parin kuluttua olisi järkeen tullut".
"Semmoinen epäilemättä oli teidän tarkoituksenne, herra herttua, sen verran kuin puhuitte minulle", vastasi kreivi. "Sen voin ilman vaaraa vakuuttaa".
"No niin, jalo kreivi, sittenhän ei voi meille tulla mitään moitetta osaksi, vaikka nuot ilkimykset oman kostonsa tähden jatkoivat meidän rehellisen päätöksemme verisellä lopulla?"
"Parlamentti saa sen viisauttansa myöten tuomita", sanoi Douglas.
"Kumminkin on minun omatuntoni puhdas".
"Ja niin minunkin", lausui herttua juhlallisesti. "Ja nyt, herra kreivi, ottakaamme puheeksi, kuinka pieni Jaakko olisi holhottava, joka veljensä oikeuden kruunuun on perinyt".
"Siitä päättäköön kuningas", vastasi Douglas, joka jo pitkäksyi tätä keskustelua. "Minä suostuu, pantakoon hänet asumaan mihin hyvänsä, paitsi Stirling'iin, Donneen tai Falkland'iin". Näin sanoen hän äkisti läksi ulos.
"Hän on lähtenyt", mutisi viekas Albanyn herttua, "ja sen miehen pitää minulla olla liittolaisena, — vaikka hänen hyvin tekisi mieli ruveta verivihollisekseni. Ei se mitään — Rothsayn herttua lepää esi-isiensä rinnalla — Jaakko saattaa aikanaan mennä samaa tietä — sitten — kruunu tulee palkinnoksi kaikista vastuksistani".
NELJÄSNELJÄTTÄ LUKU.
Palmusunnuntai nyt koitti. Aikaisemmalla kristityn kirkon aikakaudella oli jonkun piinaviikon päivän käyttämistä taistelua varten katsottu kirkonkirousta ansaitsevaksi pyhänpäivän rikkomiseksi. Roman kirkko oli suureksi kunniakseen määrännyt, että koko pyhällä Pääsiäisajalla, jolloin ihmisen vapahdus synnin rangaistuksesta oli tapahtunut, sotamiekan tulisi pysyä tupessansa, ja että vihollisten hallitsijain piti tätä Jumalan rauhaksi nimitettyä kielto-aikaa pyhänä pitää. Mutta pedontapainen julmuus myöhemmissä sodissa Skotlannin ja Englannin välillä oli näiden sopivain, jumalisten sääntöin noudattamisen kokonaan lopettanut. Hyvin usein valittiin suurimmat pyhäpäivät rynnäkköä varten, kun näet toivottiin että vihollinen silloin tavattaisiin hartauden toimissa, vastarintaan varustamatonna. Näin oli Jumalan rauha, jota ennen katsottiin tähän aikaan kuuluvaksi, nyt jäänyt pois tavasta; päinvastoin ei ollut harvinaista, että juuri suuret kirkkopyhät valittiin taistelun kautta toimeen pantavaa Jumalan tuomiota varten, jonka kaltainen nykyinenkin kiista suuresti oli.
Tässä tilaisuudessa kuitenkin noudatettiin ensin kaikkia kirkonmenoja tavallisella juhlallisuudella, ja itse taistelijatkin ottivat niihin osaa. Kantaen pajun-oksia kädessään, joita paraiten sopi käyttää palmun-oksain sijasta, marssivat he, toinen joukko Karthausilais- toinen Domikolais-luostariin, missä kuulivat messua ja kumminkin jollakin ulkonaisella hartaudella valmistivat itsensä päivän veriseen leikkihin. Suuri huoli oli tietysti pidetty siitä, että he tällä marssilla eivät tulisi niin likelle toisiansa, jotta olisivat toistensa toropillien äänen saaneet kuulla; sillä muuten he, niinkuin toisiaan kiekkumisella taisteluun härsyttävät tappelukukot, olisivat jo rynnänneet ja ryhtyneet tappeluun ennen tuloansa oikealle tanterelle.
Perth'in kaupungin asukkaat tungeskelivat kaduilla, joita myöten tää tavaton saattojoukko kulki, ja täyttivät tihein parvin ne molemmat kirkot, joissa viholliset clan'it kuulivat messua; kaikki tahtoivat nähdä Vuorelaisten käytöksen, saadakseen heidän ulkonäöstään jo vähän arvata, kumpi puolue luultavasti pian alkavassa taistelussa mahtoi päästä voitolle. Kirkossa, vaikkeivät juuri liioin olleet tottuneet Herran huoneessa käymään, Vuorelaiset käyttivät itseänsä aivan siivosti; ja vaikka heidän luonteensa oli hurja ja kesytön, harva vaan osoitti mitään uteliaisuutta tai kummastusta. He näkyivät arvelevan, heidän arvonsa alenevan siitä, jos he näyttäisivät kummastusta tai hämmästystä niistä monista esineistä, jotka epäilemättä ensikertaa tulivat heidän silmiensä eteen.
Mille puolelle onni oli kallistuva, siitä harva taitavimmistakin tuntijoita uskalsi päättää mitään ennalta; Torkil'in sekä hänen kahdeksan vahvan poikansa jättiläisvartalo kuitenkin taivutti muutamia miehiä, jotka olivat olevinaan jäsenien ja jänterien tuntijoita, ennustamaan voittoa Duhele-clan'ille. Naisväen luuloon vaikutti hyvin paljon Eachin Mac-Ian'in kaunis vartalo, jalo muoto sekä uljas ryhti. Sangen moni tunnusteli sen pojan kasvoja tutuiksi; mutta nykyinen loistava soturinpukunsa teki, että ainoasti yksi läsnä oleva tunsi tuon nuoren Vuorelais-päällikön samaksi, joka oli ollut hanskurin halpana oppipoikana.
Tämä yksi, niinkuin ei ole vaikea arvata, oli Wynd'in seppä, joka oli tunkeinut etumaiseen riviin niiden joukossa, mitkä pyrkivät näkemään Duhele-clan'in uljaita uroita. Hänen sydämessään liikkui sekaisin vihaa, kateutta ja samassa jotakin ihmeen tapaista, kun hän näki entisen hanskurin oppipojan, joka nyt oli riisunut halvat ryysynsä ja loisti päällikkönä, vilkkaan silmänsä ja uljaan ryhtinsä, otsansa ja kaulansa jalon muodon, niinkuin myös hyvinrakennettuin jäseniensä ja kirkkaitten varustensa puolesta hyvin ansaiten etumaisen paikan miesparvessa, joka oli valittu elämällään tai kuolemallaan heimonsa kunniaa kannattamaan. Seppä tuskin tahtoi uskoa, että tässä hänen edessään oli sama hurja poika-nulikka, jonka hän oli paiskannut pois luotansa, aivan kuin ampiaisen, mikä häntä olisi pistänyt, vaan jonka hän olisi ylenkatseellisella sääliväisyydellä heittänyt kuoliaksi tallaamatta.
"Hän näyttää uljaalta hyvässä rautapaidassani", mutisi Heikki itsekseen; "se onkin paras, mikä ikinä on lähtenyt hyppysistäni. Mutta jos hän ja minä seisoisimme vastakkain jossain, missä ei mikään muu käsi voisi auttaa eikä muu silmä nähdä, kylläpä sen vannon kaiken kautta, mikä tässä kirkossa on pyhää, tuo kelpo haarniska pian taas olisi tekijänsä käsissä! Kaikki, mitä minulla on, antaisin siitä, jos saisin vaan kolme kertaa aikamiehen tavoin läimähdyttää hänen olkapäihinsä ja koettaa rikkoa omaa parasta työtäni — mutta se onni ei voi koskaan tulla minulle osaksi. Jos hän nyt tulevasta taistelusta pääsee hengissä, niin on hänellä oleva niin suuri sankarin maine, että hän kyllä saattaa olla liian ylpeä, pannaksensa uuden-uutukaisen sota-onnensa alttiiksi taistelussa minun kaltaiseni halvan porvarin kanssa. Hän on lähettävä toisen miehen taisteluun sijastaan ja paneva vastaani tuon ammatti-veljeni Vasara-Norman'in, josta ei mulle tule muuta huvia kuin se että taas saan läimäyttää yhtä Vuoriston sonnia päähän. Jos vaan saisin tavata Simo Hanskuria! — Menenpä nyt toiseen kirkkoon häntä hakemaan; sillä totta kai hän nyt lienee palannut Vuoristosta".
Seurakunta jo alkoi lähteä pois Dominikolais-kirkosta, silloin kuin seppä tämän päätöksen teki; hän koetti siis panna sen joudulla toimeen ja tunki väkijoukon läpi niin kiireesti kuin vaan suinkin paikan ja tilaisuuden juhlallisuus sallivat. Tungoksen läpi pyrkiessään sattui hän silmänräpäykseksi niin liki Eachin'ia, että heidän silmänsä kohtasivat toisiaan. Sepän karkeat, päivettyneet kasvot punastuivat hänen takomansa kuuman raudan karvaisiksi ja pysyivät useimman minuutin yhtä tulisina. Eachin'in muodossa nähtiin vielä kirkkaampi suuttumuksen hehku ja hänen silmistänsä iski verivihollisuuden salama. Mutta tämä äkillinen hehku vaaleni kohta tuhkankarvaiseksi kelmeydeksi, ja hänen silmänsä heti taas vältti sille vastaan tulevaa vihaista, vaan lujaa katsetta.
Torkil, jonka silmät eivät koskaan luopuneet tästä kasvatista, näki hänen mielenliikutuksensa ja katsahti huolella ympärilleen, keksiäksensä sen syytä. Mutta Heikki oli jo poistunut, riennossaan Karthausilais-luostarille. Tähän nyt päivän kirkolliset toimet päättyivät ja samat miehet, joilla juuri äsken oli ollut palmuja kädessään sen suuren tapauksen muistoksi, mikä oli tuonut rauhan maan päälle sekä ihmisille hyvän suosion, nyt kiiruhtivat taistelutanterelle. Muutamilla oli mielessä ihmisveljeinsä hengen ottaminen taikkapa omansa menettäminen; toiset taas pyrkivät katselemaan tuota veristä Heikkiä samalla raa'alla halulla, jolla pakanat katselivat gladiatoriensa taisteluja.
Väentungos oli niin tiheä, että jokainen muu mies olisi arvellut mahdottomaksi päästä sen läpi. Mutta yleinen kunnioitus Wynd'in Heikkiä, Perth'in kaupungin sankaria kohtaan, niinkuin myös yleinen tieto, että hänellä oli voima itsellensä tietä raivata, taivutti kaikki tekemään tilaa, niin että hän pian oli aivan Chattan-clan'in soturein vieressä. Toropillinpuhaltajat astuivat parven etupäässä. Näiden jäljestä kannettiin tuota tuttua lippua, jossa näkyi mateleva vuorikissa sekä tää siihen sopiva allekirjoitus: "Älä koske kissaan kintaittomin käsin!" Sitten tuli päällikkö, kahdenkätinen miekkansa kädessä, ikään kuin suojana heimokuntansa vaakunalle. Hän oli vartaloltaan keskinkertainen, ijältään jo yli viidenkymmenen; vaan ei vielä hänen muodossaan eikä jäsenissään näkynyt mitään voiman vähenemisen eikä vanhuuden painon alkua. Hänen tummanpunaisissa, lyhyissä kähärissään jo siellä, täällä ilmautui yksi ja toinen harmahtava hius; mutta hänen astuntansa ja ryhtinsä oli vielä tanssissa, metsästyksessä sekä sodassa yhtä kepeät, kuin jos ei hän vielä olisi ollut kolmeakymmentä vuotta vanhempi. Hänen harmaissa silmissänsä hehkui hurja tuli, joka osoitti samassa urhoutta sekä julmuutta; mutta otsan, kulmain sekä huulten näössä ilmoitti itseänsä viisaus ja kokemus. Muut valitut taistelijat seurasivat häntä parittain. Useammissa muodoissa näkyi hiukan huolta, sillä aamulla olivat he huomanneet yhden joukostansa olevan poissa; ja niin vimmaisessa tappelussa kuin se, joka nyt oli edessä, tämä yhden miehen vähemmyys näytti sangen tärkeältä kaikkien paitsi uljaan päällikön, Mac-Gillie Chattanach'in mielestä.
"Älkää Saksilaisille virkkako mitään hänen poissa-olostaan", kielsi urhoollinen johtaja, kun hänelle tuo hänen joukkonsa vähennys ilmoitettiin. "Kavalat Alankomaan kielet muuten saattaisivat sanoa, yhden Chattan-clan'in miehistä olleen pelkurin, ja että muut kenties auttoivat häntä pakoon, saadakseen tekosyyn väistyä pois tappelusta. Olenpa varma, että Ferquhard Day vielä ilmautuu riviimme, ennen kuin olemme valmiit tappeluun. Ja jos ei hän tulisikaan, eikö minussa ole kahdenkin Duhelen miehen vertaa? Ja emmekö lähtisi heidän kimppuunsa vaikkapa viistoista kolmeakymmentä vastaan, mieluummin kuin että päästäisimme käsistä maineen, minkä tää päivä on meille tuottava?"
Miehet vastasivat päällikkönsä urhoolliseen puheesen hurraamisella, vaan yhtähyvin heidän silmänsä huolella yhä vilkkuivat sinne, tänne, siinä toivossa että voisivat palajavan karkulaisen keksiä. Kenties oli päällikkö itse ainoa tuosta urhoollisesta parvesta, jolle se seikka oli aivan yhdentekevä.
He marssivat marssimistaan katuja pitkin, yhtään mitään Ferquhard Day'stä näkemättä, joka monen virstan päässä, vuorien takana, par'-aikaa oli saamassa kaikkea sitä palkkiota, jonka onnellinen rakkaus voi menetetyn kunnian sijaan antaa. Mac-Gillie Chattanach yhä kulki kulkuansa eikä ollut huomaavinaankaan karkulaisen poissa-oloa. Näin saavuttiin viimein North-Inch'ille, kauniille, lakealle tasangolle, aivan liki kaupunkia, missä porvarein oli tapa pitää sotaharjoituksensa.
Tämän kankaan toista sivua huuhtoo syvä, valtava Tay-joki. Sen varrelle oli laitettu vahva aituus, joka kolmelta puolelta sulki itseensä sataviiskymmentä kyynärää pitkän, seitsemänkymmentäneljä leveän alan. Neljännellä sivulla oli joki, joka arveltiin kyllin lujaksi aituudeksi. Tarhan ympäri oli rakennettu istumapenkkejä katsojia varten, joiden ja aituuksen väliin kuitenkin oli jäänyt leveä loma, missä joukko aseellisia jalka- ja ratsumiehiä sekä alhaisempi katselijain lauma oli saanut sijansa. Kaupunginpuoleisessa tarhan päässä oli lavarivi kuningasta ja hänen hovilaisiansa varten, niin runsaasti kaunistettu lehti-oksilla sekä kullatuilla koristeilla, että se paikka tämän nykyiseen päivään saakka on säilyttänyt nimen Kultainen eli Kullattu Lehtimaja.
Vuorelaisten soittoniekat, jotka soittelivat kukin liittokuntansa pibroch'ia eli sotamarssia, vaikenivat, kankaalle saavuttaessa, sillä niin oli käsketty. Kaksi vahvaa, mutta vanhaa soturia, jotka kantoivat kukin clan'insa sotalippua, meni toinen toiseen, toinen toiseen tarhan päähän; he pistivät lippunsa maahan ja seisoivat siinä katselemassa tappelua, johon heidän ei pitänyt ottaa osaa. Lippuin viereen toropillin-puhaltajatkin, joiden myös piti olla taisteluun puuttumatta, ottivat sijansa.
Kansa tervehti molempia parvia sillä yleisellä huudolla, millä tämmöisissä tilaisuuksissa aina tervehditään niitä, joiden tempailemisesta toivotaan huvitusta. Tähän tervehdykseen eivät valitut taistelijat vastanneet mitään; molemmat puolueet vaan marssivat omaan aituuksen päähän, missä oli portteja, joista päästettiin sisään. Kummankin portin luona oli vahva soturijoukko vartioimassa, ja sotamarski toisessa, kreivi Crawford toisessa päässä tarkoin katsastivat joka miehen, tutkien oliko hänellä määrätyt aseet ja varukset, nimittäin teräskypäri, rautarengaspaita, kahdenkätinen miekka sekä väkipuukko. He myös lukivat kummankin parven miesmäärän, ja suuri oli hämmästys kansanjoukossa, koska Errol'in kreivi kohotti kättänsä ja huusi: "Hoi! — Taistelu ei voi alkaa, sillä Chattan-clan'ista puuttuu yksi mies".
"Mitä lukua siitä?" sanoi nuori Crawford'in kreivi, "heidän olisi pitänyt lukea joukkonsa tarkemmin, ennen kuin kotoa läksivät".
Sotamarski ja yli-airut kuitenkin yksinmielin päättivät, ettei tappelu saisi alkaa, ennen kuin puute olisi täytetty; ja yleinen pelko nousi kokouneessa kansassa, että kaikkein suurten varustusten perästä ei tulisi mitään tappelua ollenkaan.
Kaikista läsnä olevista ei ollut kenties enempää kuin kaksi, jotka iloitsivat siitä, että tappelu luultavasti lykättäisiin toistaiseksi; ne kaksi olivat Duhele-clan'in päällikkö sekä helläsydäminen Robert kuningas. Sillä välin molemmat päälliköt tulivat keski-tanterelle keskustelemaan; heillä oli kummallakin yksi ystävänsä, ja neuvon-antajansa seurassaan, jota paitsi myös yli-airut, sotamarski, Crawford'in kreivi sekä ritari Charteris yhtyivät heihin, ollaksensa päätöksen teossa apuna. Chattan-clan'in päällikkö ilmoitti olevansa valmis ja halukas kohta paikalla tappeluun ryhtymään, lukumäärän epätasaisuudesta huolimatta.
"Siihen", vastasi Tammiston Torkil, "Duhele-clan'i ei voi suinkaan suostua. Teidän on mahdoton saada meiltä voiton kunniaa miekalla, ja te siis nyt vaan haette tekosyytä, voidaksenne, jos tappiolle jäätte, niinkuin itsekin arvaatte jäävänne, sanoa, että siihen ainoastaan vähempi lukumääränne oli syynä. Mutta minä tahdon keinon ehdoittaa — Ferquhard Day oli nuorin teidän joukostanne — Eachin Mac-Ian puolestaan on nuorin meistä. Pankaamme hänet pois joukosta sen miehen edestä, joka taistelua pakeni".
"Se on vallan kohtuuton ja epätasainen ehdoitus", huudahti Toschach Beg, Mac-Gillie Chattanach'in luutnantti, jos niin voi sanoa. "Päällikön henki on heimokunnalle niinkuin ilma sieramille, emmekä ikinä suostu siihen, että meidän päällikkömme käypi vaaraan, joka ei myös samassa tule Duhele-clan'in päällikölle osaksi".
Torkil näki suurella tuskalla, että hänen tuumansa oli tyhjäksi menemässä, koska ei toiselta puolelta tahdottu Eachin'in poisjäämiseen suostua. Hän mietti nyt millä syillä tukeaisi ehdoitustaan, mutta samassa Eachin itse sekaantui asiaan. Hänen pelkuriutensa, se tulee huomata, ei ollut sitä halpaa, itsekästä laatua, joka saattaa ihmisiä huolettomasti mieluummin häpeää päällensä ottamaan kuin itsensä vaaraan antamaan. Päinvastoin, vaikka luonnonlaadultaan pelkuri, oli hän sydämessään miehuullinen, ja taistelun välttämisestä tuleva häpeä tällä hetkellä voitti pelon.
"En tahdo kuullakaan", virkkoi hän, "semmoisesta ehdoituksesta, että minun miekkani pysyisi tupessa täänpäiväisessä kunniarikkaassa tappelussa. Jos olenkin nuori sotataidossa, niin on kuitenkin ympärilläni kyllin uljaita urhoja, joiden esimerkkiä voin seurata, jos en heidän vertaisiaan töitä tehdä".
Hän lausui nämät sanat innolla, joka petti Torkil'in, kenties nuoren päällikön itsensäkin.
"Jumala siunatkoon hänen jaloa sydäntänsä!" arveli kasvatus-isä itsekseen. "Kyllähän mä tiesin, että tuo ilkeä lumous tulisi vielä rikotuksi, ja että hänet riivannut vetelys-henki jälleen oli pakeneva, niin pian kun toropilli ensi kerran soisi ja lippu ensikerran liehahtaisi!"
"Kuulkaa, yli-airut", virkkoi sotamarski. "Tappelua ei sovi enää lykätä paljoa myöhemmäksi, sillä pian on keskipäivä. Koetelkoon Chattan-clan'in päällikkö vielä jäljellä olevan puolentunnin aikana hankkia jonkun toisen tuon karkurin sijaan, jos voi; vaan jos hän ei voi, niin tapelkoot niinkuin nyt ovat".
"Siihen kyllä myönnyn", sanoi yli-airut, "vaikka ei ole yhtään sen clan'in miestä lähempänä kuin seitsemän peninkulman päässä, enkä siis käsitä mistä Mac-Gillie Chattanach apulaisen voisi saada".
"Se olkoon hänen asiansa", virkkoi sotamarski. "Mutta jos hän runsaan palkkion lupaisi, olisi täällä yltäkyllin vahvoja poikia tämän aituuksen ympärillä, jotka ilolla mahtaisivat panna jäsenensä liikkeelle tämmöisessä tässä tarjona olevassa leikissä. Tekisipä minun mieli itsekin, jos arvoni ja virkani sen sallisivat, yrittää pari sivallusta noiden metsän poikien joukossa, ja luulisin siitä tulevan minulle kunniaa".
He ilmoittivat päätöksensä Vuorelaisille, ja Chattan-clan'in päällikkö vastasi: "Teidän päätöksenne on tasapuolinen ja jalo, kunnian-arvoiset herrat, ja minä katson velvollisuudekseni noudattaa teidän neuvoanne. — Julistakaa siis, airuet, että jos jonkun tehnee mieli Chattan-clan'in rivissä ottaa osaa tään päivän vaaroihin sekä kunniaan, hänen pitää kohta saada yksi kruunukolikko sekä lupa taistella joukossani viimeisiin veriin asti".
"Kovinpa te olettekin itara varoistanne, päällikkö", sanoi yli-airut; "yksi kultainen kruunukolikko on sangen pieni palkka tämmöisestä tässä tarjona olevasta ottelusta".
"Jos joku mies kunnian vuoksi tahtoo yhtyä taisteluun", vastasi Mac-Gillie Chattanach, "niin siinä on palkkaa kyllin; enkä huolikaan apuuni miestä, joka ainoasti kullan tähden tempaa miekkansa tupesta".
Airuet sillä välin olivat kulkeneet puolen matkan tarhan ympäri, seisahtuen aika ajoin ja huutaen julistusta, niinkuin oli käsketty; vaan ei näkynyt vähintäkään halua yhdessäkään tarttua pestiä ottamaan. Muutamat nauroivat pilkallisesti Vuorelaisten köyhyydestä, kun niin vaarallisesta työstä oli niin mitätön palkka luvattu. Toiset suuttuivat siitä, että porvarein veret niin halvoiksi oli arvattu. Ei näyttänyt kukaan vähintäkään halua tarjottuun tehtävään ryhtymään, siksi kun julistus tuli Wynd'in Heikin korviin. Tämä seisoi aituuksen vieressä, aika ajoin puhellen pormestari Craigdallien kanssa, taikka oikeastaan vaan puolella korvalla kuullellen mitä pormestari hänelle puheli.
"Haa! mitä tuossa nyt julistetaan?" huudahti hän.
"Se on aulis tarjomus Mac-Gillie Chattanach'ilta", selitti Griffin-ravintolan isäntä; "hän lupaa kultaisen kruunukolikon sille, joka täksi päivää tahtoo ruveta vuorikissaksi ja hiukan mennä surman suuhun hänen puolestansa! Ei mitään muuta".
"Mitä?" huudahti seppä kiivaasti, "hakevatko he miestä, jonka tekis mieli taistella Duhele-clan'ia vastaan?"
"Niin mar' he tekevät", sanoi ravintolan isäntä; "mutta eivätpä, luulen ma, löytäne yhtään niin hupsua miestä koko Perth'istä".
Tuskin oli hän sen sanan saanut suustansa, niin hän jo näki sepän yhdellä hyppäyksellä keikahtavan aituuksen yli ja ilmautuvan tappelutanterelle, sanoen: "Tässä minä olen, airut, Wynd'in Heikki, jonka tekisi mieli taistella Chattan-clan'in puolella".
Ihastushuuto nousi kansanjoukosta; mutta vakaammat porvarit, jotka eivät nähneet vähintäkään syytä tähän Heikin tekoon, päättivät että tappelunhimo oli hänen päänsä kokonaan pyörälle saattanut. Erittäin oli ylituomari suutuksissa.
"Hullu sinä olet, Heikki!" sanoi hän. "Eihän sinulla ole kahdenkätistä miekkaa eikä rautarengas-pantsaria".
"Eipä ole", vastasi Heikki, "sillä minä annoin omaksi tarpeekseni tehdyn rengaspantsarin tuolle loistavalle Duhele-clan'in päällikölle tuossa, jonka hartiot pian saavat kokea minkäkaltaisilla läimäyksillä minun on tapana kiinnittää pantsarinrenkaita toisiinsa! Ja mitä kahdenkätiseen miekkaan tulee, tään pojan puukkonen kelvannee minulle, siksi kun saan raskaamman käteeni".
"Se ei käy laatuun", virkkoi Errol'in kreivi. "Kuules, seppä, sinun pitää, sen vannon Neitsyt Maarian kautta, saaman minun milanolainen pantsarini sekä kelpo espanjalainen miekkani".
"Kiitoksia paljon, jalo kreivi; mutta se ruoripuukin, millä teidän urhoollinen esi-isänne käänsi onnen Loncartyn tappelussa puolelleen, kelpaisi jo minulle aivan hyvin. Sangen vähän olen tottunut miekkoihin tai rautapaitoihin, jotka eivät ole omatekemiäni; sillä sitten en tiedä, kuinka kovia sivalluksia edellinen kestää katkeamatta, jälkimmäinen rikkoumatta".
Sillä välin oli se huhu, että peloton seppä aikoi taistella ilman haarniskatta, juossut koko katselijajoukon ympäri ja myös levinnyt kaupunkiin; mutta kun määrätty hetki jo oli aivan lähellä, kuului kimakka naisen ääni, joka kiljuen pyysi päästäkseen tungoksen läpi. Kansa teki tälle väkinäiselle pyrkijälle tilaa, ja hän lähestyi näin, hengästyneenä juoksusta, kantaen rautarengas-paitaa sekä kahdenkätistä miekkaa. Hän tunnettiin pian Olivier Proudfuten leskeksi, ja hänen tuomansa aseet olivat sepän omat, mitkä vainajalla oli olleet lainassa tuona turmiollisena iltana, jolloin hän murhattiin, ja mitkä luonnollisesti oli viety hänen kotiinsa yhdessä ruumiin kanssa. Ne nyt kiitollinen leski, vaivaten itseään, toi taistelutarhaan tällä silmänräpäyksellä, jolloin tämmöiset koetetut aseet ja varukset olivat niiden omistajalle erittäin tärkeät. Ilolla otti Heikki tutut sotakalunsa, jotka leski vapisevalla kiireellä auttoi hänen päälleen, sen perästä sanoen hänelle jäähyväiset näillä sanoilla: "Jumala avuksi lesken ja orpoin puolustajalle, ja turmio kaikille, mitkä hänen eteensä sattuvat!"
Lujemmalla luottamuksella tunsi nyt seppä monesti koetetun pantsarinsa päällään; hän pudisti itseään, ikään kuin kohentaakseen rautapaitaa oikein ruumista myöten, veti sitten miekan tupesta, heilahdutti sitä päänsä yli ja sivalsi sillä ilman halki, johon se viuhuen teki kahdeksan-numeron muodon, niin kepeällä ja sujuvalla kädellä, että kyllä näkyi kuinka voimakkaasti ja taitavasti hän osasi käyttää raskasta asettaan. Taistelijoita nyt käskettiin marssimaan kerta tarhan ympäri, kuitenkin keskimatkallaan poiketen yli toiselle puolelle, etteivät tulisi vastakkain, ja kumartaen, mennessään kullatun lehtimajan sivuitse, missä kuningas istui.
Tämän marssin aikana useimmat katselijat toistamiseen uteliaasti vertasivat molempien puolueitten vartalon kokoa, sekä jäsenien ja jäntereitten vahvuutta, koetellen arvata, minkälainen taistelun loppu tulisi. Satavuotinen veriviha kaikin väkivalta- ja kostotöineen paloi jokaisen miehen sydämessä. Heidän muotonsa oli peloittavalla tavalla vääntynyt heissä hehkuvasta tulisesta ylpeydestä, vihasta sekä hurjasta päätöksestä tapella henkiin ja veriin asti.
Katselijajoukon läpi kävi iloinen mutina, jonka kautta kiihtynyt toivo, että tästä tulisi aika verisauna, ilmoitti itseään. Vetoa lyötiin niin hyvin lopullisesta voitosta ylimalkaan kuin myös erityisten miesten tehtävistä urhotöistä. Heikki Sepän kirkas, suora ja innokas katsanto erittäin ihastutti kaikkia katselijoita, ja hänestä tarjottiin vetoa, että hän oli tappava kolme vihollista, ennen kuin itse kaatuisi. Tuskin oli seppä kerjinnyt varustaa itsensä valmiiksi, niin jo päällikköin käsky kutsui taistelijat kaikki sijoilleen. Samassa silmänräpäyksessä kajahti kansanjoukosta, joka odotuksissaan oli nyt hiljaa, Simo Hanskurin ääni Heikin korviin, huutaen: "Heikki Seppä, Heikki Seppä, mikä raivo sinut on riivannut?"
"Kas niin, hän tahtoisi pelastaa toivorikkaan vävynsä sepän kourista", oli Heikin ensimmäinen ajatus — toinen että hänen toki pitäisi kääntyä ja puhua pari sanaa hanskurin kanssa — ja kolmas, ettei kunniansa sallinut hänen millään muotoa luopua siitä joukosta, johon oli ruvennut, eikä edes näyttää mitään halua taistelun viivyttämiseen.
Hän antautui siis kokonaan päivän tehtävään. Päälliköt olivat kumpikin järjestäneet joukkonsa kolmeen riviin, kymmenen miestä jokaisessa. Miesten välillä oli aina niin leveät lomat, että heillä oli hyvä tila heiluttaa miekkojansa, jotka olivat viis jalka pitkät, kädensijaa lukematta. Toisen ja kolmannen rivin piti varaväkenä tulla avuksi, jos ensimmäiselle pahoin kävi. Duhele-clan'in sotarinnan oikealle kyljelle sijoitti itsensä päällikkö, Eachin Mac-Ian, toiseen riviin kahden kasvatusveljensä väliin. Neljä heistä seisoi äärimmäisinä ensimmäisen rivin oikeassa päässä, ja itse isä kahden jäljellä olevan poikansa kanssa kolmannessa rivissä rakkaan päällikön suojana. Erittäin piti Torkil itsensä aivan liki, häntä varjellakseen. Näin seisoi Eachin siis joukkonsa yhdeksän kaikkein vahvimman miehen keskellä, joista neljä oli suojana hänen edessään, yksi kummallakin puolella, sekä kolme takana.
Chattan-clan'in sotarinta oli samalla tavalla järjestetty, sillä eroituksella vaan, että päällikkö seisoi keskimmäisen rivin keskustassa, eikä oikean kyljen päässä. Senvuoksi Heikki Seppä, joka vastapäätä olevassa joukossa ei nähnyt muuta kuin yhden vihollisen, nimittäin Eachin-paran, pyysi itselleen sijan Chattan-clan'in ensimmäisen rivin vasempaan päähän. Mutta päällikkö ei siihen ehdoitukseen suostunut; ja huomautettuansa Heikille, että tämän tuli häntä totella, koska oli häneltä pestin ottanut, osoitti hän sepälle paikan kolmannessa rivissä, juuri itsensä takana. Se oli epäilemättä kunniapaikka, jonkatähden Heikin ei sopinut siitä pois kieltäytyä, vaikka hän siihen kovin vastahakoisesti suostui.
Asetettuaan näin itsensä vastakkain, molemmat clan'it ilmoittivat vanhan perintövihansa sekä halunsa kahakkaan hurjalla kiljahduksella, jolla Duhele-clan'i ensin pani alkuun ja johon Chattan-clan'i kohta vastasi. Molemmat samassa heiluttivat miekkojansa, uhaten toinen toistansa, ikään kuin näin olisivat tahtoneet masentaa vihollistensa sydämiä, ennen kuin tositaisteluun ryhdyttiin.
Tällä rohkeutta koettavalla hetkellä Torkil, joka ei ikinä ollut osannut pelätä omasta puolestaan, tunsi pelkoa kasvattinsa puolesta, vaan lohtui kuitenkin jälleen, kun näki hänen miehuullisen ryhtinsä. Myös harvat sanat, jotka Eachin puhui miehilleen, lausuttiin rohkeasti, ja olivat heille hyvä kiihoitus taisteluun, sillä hän ilmoitti päätöksensä heidän kanssaan yhdessä mennä voitolle tahi kuolemaan. Enempiin vaarin-ottamisiin ei ollutkaan enään aikaa. Kuninkaan torvet nyt käskivät rynnäkölle, toropillitkin kajahduttivat kimakkaa, hurjistuttavaa säveltänsä, ja taistelijat, marssien toisiansa vastaan säännöllisessä järjestyksessä, yhä kiihdyttivät vauhtiansa, siksikun viimein siitä tuli kova juoksu. Näin he ryntäsivät vastakkain tanteren keskipaikassa, samoin kuin hurja koski ryöpsähtää vastakkain meren paisuvan luodeveden kanssa.
Minuutin tai parin ajalla nähtiin ainoasti molempien etumaisten rivien taistelevan koko joukon kahdentaisteluita, hakkaellen toisiansa pitkillä miekoillaan; vaan pian toinen ja kolmas rivi molemmin puolin yhtyivät leikkiin, kiihtyneinä yhtä paljon tulisesta vihasta kuin myös kunnianhimosta. He tunkeutuivat esiin kaikkien lomien kautta, ja näin muuttui taistelu sekasortoiseksi mellastukseksi. Nuot summattoman suuret miekat yhä nousivat ilmaan ja taas iskivät alas, muutamat aina vielä kirkkaina, toiset täynnä virtaavaa verta; olisipa, siihen hurjaan vauhtiin nähden, jolla ne heilahtelivat, pikemmin luullut niiden liikkuvan jonkun konstikkaan koneen kuin ihmiskäsien voimalla. Useat taistelijoista, ollen lilan tiheässä tungoksessa, että olisi ollut mahdollista noita pitkiä miekkoja enää käyttää, olivat jo väkipuukkoihinsa tarttuneet ja pyrkivät aivan vastustajainsa kimppuun. Veri virtasi jo tulvana, ja kaatuvien parahduksia alkoi jo kuulua taistelijain sotakiljahdusten rinnalla; sillä Vuorelaisten ainaisen tavan mukaan he eivät vaan huutaneet, mutta kiljuivat. Nekään katselijoista, joiden silmät paraiten olivat tottuneet tämmöisiin verilöylyihin ja sekasortoisiin temmellyksiin, eivät kuitenkaan voineet huomata, että voitto olisi vielä ruvennut kallistumaan toiselle tai toiselle puolelle. Taistelu siirtyi välistä vähän edes- tai taapäin, mutta ne voitot olivat ainoasti silmänräpäyksen-aikuisia ja menivät taas melkein samassa käsistä vastapuolueen kovemman rynnäkön kautta. Toropillien hurjat sävelet yhä vielä kuuluivat koko sen melun läpi, ja kiihdyttivät taistelijain vimmaa yhä uusiin ponnistuksiin.
Yht'-äkkiä kuitenkin, ikään kuin molemminpuolisesta suostumuksesta, soittivat toropillit peräytymismerkin; se oli valittavainen nuotti, ikäänkuin surulaulu kaatuneista. Molemmat puolueet vetäytyivät poikemmaksi toinen toisensa kimpusta, hengähtääksensä muutamain minuuttein ajan. Katselijain silmät uteliaasti tarkastivat taistelijain supistuneita rivejä, kun ne nyt tappelusta peräytyivät; mutta yhä vielä oli mahdoton päättää, kumpi puolue oli enemmän tappiolla. Näytti siltä kuin olisi Chattan-clan'i menettänyt hiukkaa vähemmän miehiä kuin Duheliläiset. Noin kaksikymmentä miestä yhteensä makasi tantereella kuolleena tai kuolemaa tekevänä; ja poishakatut jalat tai kädet, leukaa myöten halkaistut päät, olkapäästä syvälle rintaan käyvät haavat olivat todistuksena taistelun vimmasta, käytettyin aseitten hirveästä laadusta sekä taistelijain käsien kuolettavasta voimasta.
Chattan-clan'in päällikkö oli osoittanut lujimpaa urhollisuutta ja saanut helpon haavan. Eachin, henkivartijakuntansa ympärillään, oli myös uljaasti taistellut. Hänen miekkansa oli veressä, hänen ryhtinsä rohkea, sotaisa; ja hän hymyili, kun ukko Torkil, likistäin häntä vasten rintaansa, lausui hänelle tuhansia kiitoksia ja siunauksia.
Molemmat päälliköt, annettuaan väkensä huoahtaa kymmenen minuutin aikaa, jälleen järjestivät sen sotarintaan, joka nyt oli kolmatta osaa lyhyempi. He asettivat nyt itsensä likemmäksi joen rantaa kuin edellisessä ottelussa; sillä entisessä paikassa olivat haavoitetut ja kuolleet jaloissa. Muutamain edellisistä nähtiin aika ajoin pyrkivän istualleen, saadakseen vielä kerran vilkaista tappeluun; mutta sitten he taas kohta vaipuivat maahan ja useimmat kuolivat liikaan verenvuodatukseen, sillä se elinmehu virtasi tulvana claymoren (Vuorelaismiekan) hirvittävistä reijistä.
Heikki Seppä oli helppo erottaa, siitä kun hän oli Alankolais-puvussa ja kun hän oli jäänyt seisomaan edelliselle tappelutanterelle. Siinä hän seisoi, nojautuen miekkahansa, ruumiin vieressä, jonka pää oli sivalluksen voimasta kymmenen kyynärän päähän lentänyt; lakissa näkyi tammenlehti, Eachin Mac-Ian'in henkivartijain tunnusmerkki. Sen miehen kaadettuaan ei ollut Heikki enää toista sivallusta yrittänyt, ainoasti lyönyt syrjälle monia, häntä itseään, niinkuin myös muutamia päällikköä tavoittavia. Mac-Gillie Chattanach säikähtyi, koska hän, annettuaan väelleen käskyn jälleen sotarintaan käymään, näki voimakkaan rekryyttinsä jäävän paikalleen, kauas rivistä, näyttäen sangen vähän halua heidän joukkoonsa yhtymään.
"Mikäs sun on, mies?" huusi päällikkö. "Voiko näin väkevässä ruumiissa asua heikko, pelkurimainen henki? Tule ja yhdy taisteluun".
"Te juuri ikään sanoitte minut pestatuksi palkkalaiseksi", vastasi Heikki. "Jos olen semmoinen, niin", hän viittasi tuohon päättömään ruumiisen, "olen jo tehnyt kyllin päiväpalkastani".
"Sitä, joka minua palvelee tunteja lukematta", sanoi päällikkö, "minä palkitsen rahoja lukematta".
"Sitten", virkkoi seppä, "tahdon jatkaa tappelua vapaehtoisena ja siinä paikassa, joka minulle enimmin on mieleen".
"Sen saat tehdä aivan mielesi mukaan", vastasi Mac-Gillie Chattanach, hänkin katsoi viisaaksi tehdä mieliksi apulaiselle, josta oli niin suuri toivo.
"Hyvä on", sanoi Heikki; ja nostaen raskaan aseensa olkapäälleen, hän riensi ilolla muitten luokse, valiten itselleen paikkansa Duhele-clan'in päällikön vastapäätä.
Silloin Eachin'in miehuus ensi kertaa vähän horjahti. Hän oli jo kauan aikaa tietänyt Heikin parhaaksi miekkamieheksi, minkä Perth'in kaupunki sekä koko sen seutu olisi voinut lähettää kiistatanterelle. Vihaan, jolla hän seppää kilpakosijanaan katseli, sekaantui samassa muisto siitä, kuinka helposti Heikki kerran, vaikka aseetonna, oli torjunut päältään hänen äkillisen, hurjan päällekarkauksensa. Ja kun hän nyt näki kuinka Wynd'in Heikki yhä tuijotteli häneen päin, verestä vuotava miekka kädessään, nähtävästi aikoen rynnätä juuri hänen päälleen, niin masentui Eachin'in rohkeus ja hänen sydämensä alkoi horjua, joka seikka ei jäänyt hänen kasvatus-isältään huomaamatta.
Eachin'in hyväksi onneksi Torkil'in oma sydän, samoin kuin kaikkein niiden, joiden kanssa hän oli ikänsä elänyt, oli järkähtämättömän luja, eikä hän siis saanut päähänsä sitä ajatusta, että joku mies hänen omasta clan'istansa, varsinkin hänen päällikkönsä ja kasvattinsa, voisi olla luontoista miehuutta vailla. Jos hän sen olisi käsittänyt, niin olisi hänen tuskansa ja vimmansa kenties kiihtynyt siihen määrään, että hän olisi Eachin'in surmannut, pelastaakseen hänen kunniansa häväistyksestä. Mutta hänen sydämensä ei ottanut vastaan sitä ajatusta, että hänen kasvattinsa saattaisi olla pelkuri; sillä se ajatus hänestä oli niin luonnoton ja pirullinen. Että Eachin oli jonkun panemahurmauksen alainen, se oli selitys, johonka taika-uskoisuus oli Torkil'in saattanut; hän kysyi siis nyt tuskallisesti, vaikka vaan kuiskaamalla: "Jokos lumous taas pienentää henkeäs, Eachin?"
"Niin tekee, voi minua kurjaa!" vastasi onneton nuorukainen; "ja tuossa juuri se ilkeä noita seisookin!"