"Mitä!" huudahti Torkil, "ja sinä käyt hänen takomassaan rautapaidassa? — Norman, sinä onneton poikani, miksi sinä toit sen riivatun haarniskan?"
"Jos lienee nuoleni väärin sattunut, en tiedä muuta neuvoa kuin että ammun oman henkeni samaa tietä", vastasi Norman Vasaramies. "Seiso vaan lujana, kyllä saat nähdä kuinka minä sen lumouksen rikon".
"Niin, seiso vaan lujana", sanoi Torkil. "Hän saattaa kyllä olla ilkeä noita; mutta onpa kuitenkin minun oma korvani kuullut ja oma kieleni sen ennustanut, että Eachin on tästä tappelusta pääsevä eheänä, vapaana, ilman haavatta — tulkoon vaikka mikä Saksilais-tietäjä sitä valheeksi ajamaan. Hän saattaa kyllä olla väkevä mies; mutta koko tään uljaan tammistoni tulee ensin kaatua, oksineen, tyvineen, ennen kuin hän pääsee sormellaankaan koskemaan minun kasvattiini. Piiriin hänen ympärilleen, pojat — Bas air son Eachin! (Kuoloon Eachin'in puolesta)".
"Kuoloon Eachin'in puolesta!" kajahti takaisin Torkil'in poikien suusta.
Tästä uskollisuudesta rohjenneena, nousi taas Eachin'in masentunut miehuus, ja hän huusi uljaasti clan'insa pillinpiiparille: "Seid suas! s.o. Soita!"
Hurja sotamarssi taas käski rynnäkölle; mutta molemmat puolueet lähestyivät toinen toistansa hitaammin kuin ensikerralla, niinkuin miehet, jotka nyt tunsivat ja täydessä arvossa pitivät toinen toisensa urhouden. Wynd'in Heikki, kiihkeässä taistelunhalussansa, astui Chattan-clan'in rivin eteen ja viittasi Eachin'ia vastaan tulemaan. Mutta Norman hyppäsi eteen kasvatus-veljensä suojaksi, ja nyt seisahtuivat molemmat puolueet hetkeksi, ikään kuin olisivat tämän kahdentaistelun päättymisestä tahtoneet ottaa itselleen ennustusta, minkälainen päivän yleinen päätös oli tuleva. Vuorelainen lähestyi, suuri miekkansa kohotettuna, ikään kuin sivaltaakseen; mutta juuri kun hän tuli miekan pituuden päähän, hän pudotti maahan sen pitkän ja raskaan aseensa, hypähti kepeänä sepän miekan yli, samassa kun tää yritti häneen iskeä, ja veti väkipuukkonsa esiin. Näin päästyään niin liki, ettei seppä häntä voinut miekalla poistorjua, hän iski Heikkiä mainitulla aseella, sepän omalla lahjalla, kurkkuun, kääntäen pistonsa alas rintaan ja huutaen kovalla äänellä: "Näin sinä opetit minua pistämään!"
Mutta Wynd'in Heikillä oli omatekemänsä rautapaitansa, kaksinkerroin päärmätty reunuksella karaistusta teräksestä. Jos hänen suojuksensa olisi ollut vähemmin luja, niin olisi nyt tullut ijäksi loppu hänen taisteluistaan. Niinkin hän sai helpon haavan.
"Hupsu!" vastasi hän, antaen Norman'ille semmoisen läimäyksen pitkän miekkansa kahvanponnella, että Vuorelainen horjahti taaksepäin, "kyllähän mä opetin sinut pistämään, vaan en neuvonutkaan kuinka se pisto saadaan poistorjutuksi!" Samassa hän antoi vastustajalleen sivalluksen, joka halkaisi Vuorelaisen pään, teräslakista huolimatta. Ja astuen kuolleen ruumiin yli, hän pyrki nuoren päällikön kimppuun, joka nyt seisoi suojatonna hänen edessään.
Mutta Torkil'in kaikkuva ääni karjahti: "Far eil air son Eachin! (Vielä toinen Eachin'in puolesta!) ja ne kaksi veljestä, jotka seisoivat päällikkönsä molemmin puolin, ryntäsivät Heikin päälle, sivaltaen yht'-aikaa, joten hänen täytyi puolustukseen tyytyä.
"Eteenpäin, Vuorikissan pojat!" huusi Mac-Gillie Chattanach. "Pelastakaa se uljas Saksilainen! Antakaa noitten haukkain tuossa maistaa kynsistänne".
Vaikka jo pahasti haavoitettuna, päällikkö itsekin komperoihe sepän avuksi ja hakkasi maahan toisen leichtach'eista (henkivartijoista), jotka Heikkiä ahdistivat. Omalla kelpo miekallaan Heikki vapautti itsensä toisesta.
"Reist air son Eachin! (Taas toinen Eachin'in puolesta!)" huusi uskollinen kasvatus-isä.
"Kuoloon Eachin'in puolesta!" vastasi taas kaksi hänen kuoloon määrätyistä pojistansa, rynnäten vimmaista seppää sekä hänelle avuksi tulleita vastaan. Eachin sillä välin siirtyi enemmän vasemmalle puolelle, hakien vähemmin peloittavia vihollisia, ja viritti urhoollisuudellaan taas miestensä sammuvaa toivoa. Molemmat Tammiston pojat, jotka hänen lähtöänsä olivat suojelleet, saivat saman kohtalon kuin edellisetkin veljensä; sillä Chattan-clan'in päällikön huuto oli sille tanteren kulmalle tuottanut muutamat hänen uljaimmista sotureistaan. Torkil'in pojat eivät kaatuneet ilmaiseksi, vaan hirveitä merkkejä heidän miekoistansa näkyi sekä kaatuneissa että myös pystyssä pysyvissä. Mutta se seikka, että parhaitten soturein aina täytyi pysyä yhdessä koossa päällikkönsä ympärillä, ei ylimalkaan ollut eduksi Duhele-clan'ille. Niin harvat olivat nyt enää ne, jotka taistelun jatkamiseen kykenivät, että oli helppo lukea Chattan-clan'in puolella viisitoista miestä, nekin melkein kaikki haavoitettuja; Duhele-clan'ista ei ollut enää enempää kuin kymmenkunta jäljellä, niissä neljä päällikön henkivartija-joukossa, Torkil itsekin siihen luettuna.
Yhtä hyvin taisteltiin ja ponnisteltiin yhä vielä, ja sitä myöten kun voima raukeni, näkyi vimma vaan kiihtyvän. Wynd'in Heikki, hänkin jo haavoitettuna monessa paikassa, yhä vielä pyysi läpimurtaa taikkapa sukupuuttoon hävittää sitä uljasten urhoin muuria, jotka häntä vastaan taisteli hänen viha miehensä ympärillä. Mutta yhä vielä Torkil'in huutoon: "Taas toinen Eachin'in puolesta!" taas kajahti turmiontuottava vastaus, "Kuoloon Eachin'in puolesta!" Voitto näin aina vielä näytti epätietoiselta, vaikka Duhele-clan'in joukko oli niin paljoa pienempi. Voimain uupumus nyt taas pakoitti taistelijat levähdykseen.
Chattan-clan'in miehiä nähtiin vielä olevan kaksitoista, joista kuitenkin kaksi, kolme tuskin enää pysyi pystyssä, muuten kuin miekan nojassa. Viis vaan oli jäljellä Duhele-clan'ista, niissä Torkil ja hänen nuorin poikansa, molemmat helposti haavoitettuna. Eachin yksin oli vielä säilynyt aivan eheänä; niin valppaasti olivat kaikki häntä tarkoittavat sivallukset tulleet poistorjutuiksi. Uupumuksen kautta oli nyt molempain puolueitten vimma rauennut synkkämieliseksi toivottomuudeksi. He astuivat horjuellen, ikään kuin unessaan, kaatuneitten välitse, ja katselivat näitä, niinkuin olisivat tahtoneet menetettyin ystäväinsä näön kautta taas kiihdyttää vihaansa vielä elossa olevia vihollisia vastaan.
Eikä aikaakaan, niin kokoutuivat edellisistä hurjista kahakoista vielä sailyneet jälleen, jatkaakseen tätä taistelua viimeiseen mieheen asti aivan joen rannalla, koska siellä maa oli vähemmin liukas veristä ja vähimmin kaatuneitten ruumiita jaloissa.
"Jumalan tähden — sen armon tähden, jota me joka päivä rukoilemme itsellemme", sanoi helläsydäminen vanha kuningas Albanyn herttualle, "tehkää jo nyt tästä loppu! Miksi sallittaisiin noitten kurjain, räpäleiksi hakattuin ihmisten jatkaa teurastustaan viimeiseen asti? — Varmaankin he nyt jo tottelisivat ja suostuisivat sovintoon kohtuullisilla ehdoilla".
"Rauhoittukaa, armollinen herra kuningas", virkkoi veli. "Nämä miehet ovat Alankomaiden pahin turmio. Molemmat päälliköt yhä vielä ovat elossa — jos he pääsevät tästä hengissä, niin koko tämän päivän työ on turha. Muistakaa lupaustanne valtaneuvoskunnassa, ettette huuda: seis!"
"Sinä pakoitat minut suureen syntiin, Albany, sekä kuninkaana, jonka tulee suojella alamaisiansa, että myös kristittynä, jonka tulee rakastaa veljiänsä uskossa".
"Te päätätte väärin, kuninkaallinen majesteetti", vastasi Albanyn herttua; "nämät tässä eivät olekaan uskollisia, vaan tottelemattomia kapinoitsijoita, niinkuin Crawford'in kreivi voipi todistaa. Ja vielä vähemmin he ovat kristityitä miehiä, sillä Dominikolais-abotti varmaankin on vahvistava sanani, että he enemmän kuin puoleksi ovat pakanoita".
Kuningas huokasi syvään. "Tehkää sitten mielenne mukaan; te olette liian viisaat, että minä saattaisin väitellä teidän kanssanne. Minä vaan voin kääntää kasvoni pois ja sulkea silmäni umpeen, niin etten näe enkä kuule tuota minua inhottavaa verisaunaa. Mutta hyvin tiedän, että Jumala kumminkin on rankaiseva minua siitä, kun edes olen läsnä tässä ihmishenkien hävityksessä".
"Soittakaa torvia", käski Albanyn herttua. "Heidän haavansa kohmettuvat, jos he kauemmin viivyttelevät".
Tämän puheen aikana Torkil hyväili ja rohkaisi päällikköänsä.
"Vastusta sitä lumousta vaan muutamia minuutteja vielä", virkkoi hän. "Ole vaan hyvillä mielin — sinä pääset tästä ilman mitään haavaa taikka ruhjausta, ilman vammaa sekä vikaa. Ole vaan hyvillä mielin!"
"Ja kuinkas minä voisin olla hyvillä mielin", vastasi Eachin, "kun kaikki uljaat heimolaiseni yksi toisensa perästä ovat kaatuneet kuolijaksi jalkojeni eteen? — kuolleet kaikki minun puolestani, joka en koskaan olisi rahtuakaan heidän ystävyydestään ansainnut?"
"Ja mitä varten he olisivat sitten syntyneet, jos ei siksi että menisivät kuolemaan päällikkönsä puolesta?" kysyi Torkil vakavasti. "Mitäs huolii valittaa siitä, jos ei nuoli palaja viineensä, kunhan se pilkkuun on sattunut? Ole iloinen vaan! Kas tässä olemme, Tormot ja minä, vielä vasta aivan vähän haavoitettuna, vaan vuorikissat tuolla kömpivät ja köntistelevät tasankoa myöten, ikään kuin koirat olisivat heidät jo puoleksi kuristaneet. — Vielä yksi uljas rynnäkkö, niin voitto on meidän, vaikka saattaisi kyllä niin käydä, että sinä yksin jäät henkiin. Runoniekka, soita ryntäysmarssia!"
Toropilli-piiparit molemmin puolin taas soittivat sotamarssia, ja taistelijat taas sekaantuivat käsikahakassa, ei tosin enää entisellä voimalla, mutta kuitenkin raukenemattomalla vihalla. Heihin yhtyivät nyt nekin, joiden olisi ollut asia olla taisteluun puuttumatta, vaan jotka eivät nyt kuitenkaan malttaneet olla siitä erillään. Molemmat vanhat urhot, jotka lippuja kantoivat, olivat vähitellen lähestyneet paikoistansa tarhan eripäissä ja seisoivat nyt jo aivan liki itse tappelutannerta. Kun he näin näkivät verisaunan läheltä, nousi heissä molemmissa halu kostaa veljiänsä taikka myös kuolla heidän kanssansa. He kävivät vimmaisesti toinen toisensa kimppuun niillä peitsillä, joihin liput olivat kiinnitetyt; vaihdettuansa useampia kuolettavia pistoja, he rupesivat painiskelemaan, yhä vaan pitäen lippunsa kiinni. Näin he viimein taisteluvimmassaan yhdessä putosivat Tay-jokeen, josta he tappelun jälkeen löydettiin hukkuneina, aina vielä kovasti toinen toisensa kimpussa. Nyt tappelun kiihko, vimman ja epätoivon hurjuus myös tarttui runoniekkoihin. Molemmat toropillin-soittajat, jotka kaiken tappelun aikana olivat voimiansa myöten koettaneet pitää veljiensä miehuutta vireillä, näkivät nyt taistelun alkavan loppua taistelevain miesten puutteesta. He viskasivat maahan soittonsa, ryntäsivät vimmaisesti toinen toisensa päälle, väkipuukko kädessä, kumpikin enemmän pitäen silmällä kuinka saisi toisen surmatuksi kuin itsensä suojelluksi; ja näin Duhele-clan'in toropillinsoittaja melkein kohta kaatui kuolijaksi, ja Chattan-clan'in runoniekka samassa sai haavan henkipaikkaan. Tämä viimeinmainittu kuitenkin vielä tarttui soittoonsa, ja clan'in pibroch'in (sotamarssin) sävelet heikontumistaan heikontuen yhä vielä kajahtelivat Chattanilaisille, niin kauan kuin kuolevalla soittoniekalla oli henkeä rinnassa, millä puhaltaa. Hänen soittonsa, tai kumminkin siihen kuuluva pilli, on aina vielä tallella erään Vuorelaispäällikön suvussa, suuressa arvossa pidettynä, federan dhu s.o. mustan pillin nimellä.
Sillä välin tässä loppukahakassa nuori Tormot, jonka isänsä oli, samoin kuin muutkin veljet, käskenyt päällikkönsä suojelukseen, oli saanut kuolemaa tuottavan haavan sepän säälimättömän miekan kautta. Muut molemmat, jäljellä olevat miehet Duhele-clan'ista olivat jo myös kaatuneet, ja Torkil'in täytyi nyt kasvattinsa sekä haavoitetun Tormot'in kanssa peräytyä kahdeksan tai kymmenen Chattanilaisen edestä. He seisahtuivat nyt viimeisen kerran aivan joen äyräälle, johon viholliset, ponnistaen voimiansa niin paljon kuin heidän haavansa sallivat, pyrkivät jäljestä. Torkil oli juuri saapunut sille paikalle, missä hän aikoi viimeistä vastarintaa yrittää, koska nuori Tormot vaipui maahan ja heitti henkensä. Hänen kuolonsa pakoitti isän rinnasta ensimmäisen ja ainoan huokauksen, mikä hänestä oli kuulunut koko tään turmiollisen päivän aikana.
"Tormot poikani!" virkkoi hän, "nuorimpani, rakkaimpani! Mutta kunhan vaan Eachin tulee pelastetuksi, kaikki on pelastettu. — Nyt, mun armas kasvattini, olen puolestas antanut kaikki, mitä ihminen voipi, paitsi vielä vihoviimeistä annintani. Anna minun päästää auki tään turmiontuottavan rautahaarniskasi soljet, ja pane sinä päälles Tormot'in varukset; ne ovat kepeät ja sopivat sinulle hyvin. Sill'-aikaa kun rautapaitaa muutat, ryntään minä noiden vaivaisten päälle ja pitelen heitä niin kovin kuin jaksan. Enkä luulisi niistä tulevankaan kovin paljon vaivaa; sillä he kömpivät yksitellen peräkkäin, niinkuin poikkijalkaiset sonnit. Ja kumminkin, sinä silmäteräni, jos en voikaan sinua pelastaa, voin kuitenkin näyttää sinulle, kuinka mies kuolee".
Näin puhuessaan Torkil päästi auki nuoren päällikkönsä rautapaidan soljet, siinä yksinkertaisessa luulossa, että hän sillä keinoin saisi paulat rikotuiksi, joihin muka noidan konstit ja pelko olivat kietoneet nuorukaisen sydämen.
"Isäni, isäni, enemmänkin kuin isäni!" sanoi onneton Eachin. "Pysy tässä mun kanssani! — Kun vaan sinä olisit vieressäni, niin, sen tunnen, olisi minussa miehuutta taistella henkiin ja veriin asti".
"Se on mahdoton", vastasi Torkil. "Minun pitää estää heitä ennättämästä tänne, sillä aikaa kun sinä muutat rautapaitaa. Jumala ijät kaikki sinua siunatkoon, minun sieluni rakkaus!"
Ja sitten Tammiston Torkil, heiluttaen miekkaansa, ryntäsi päälle samalla kuolemaa tuottavalla sotahuudolla, mikä jo niin monta kertaa oli kajahtanut tällä verisellä kedolla: "Bas air son Eachin!" — Nämät sanat kajahtivat kolme kertaa ukkosen jyrinän tapaisella äänellä, ja joka kerta hän samassa hakkasi maahan yhden Chattan-clan'in miehistä, sitä myöten kuin he kömpien tulivat häntä likelle. — "Hyvin hakattu — haukka! — Hyvin lensit, kotka!" kuului katselijajoukosta, kun he näkivät nämät urhotyöt, jotka vielä viimeisellä hetkellä näkyivät olevan muuttamaisillaan tappelun päätöstä. Mutta yht'-äkkiä kaikki huudot vaikenivat, ja nyt kuului ainoasti miekkain kalske niin hirveä, että olisi luullut koko taistelun alkaneen uudestaan tässä kahakassa Tammiston Torkil'in sekä Wynd'in Heikin välillä. He läimäyttivät, hakkasivat ja pistivät, ikään kuin nyt vasta ensikertaa sinä päivänä olisivat vetäneet miekkansa tupesta. Heidän vimmansa oli molemminpuolinen, sillä Torkil näki Heikissä sen ilkeän noidan, joka hänen luulonsa mukaan oli hänen kasvatuspoikansa lumonnut; ja seppä nyt näki edessään sen jättiläisen, joka koko ajan oli estänyt häntä siitä, minkätähden vaan hän oli koko asiaan sekaantunut — nimittäin kahdentaistelunsa Eachin'in kanssa. He taistelivat tasavoimalla, jota luultavasti ei olisi ollut, jos ei Heikiltä, hän kun oli enemmän haavoitettu kuin vastustajansa, olisi puuttunut yksi osa tavallista nopeuttansa.
Sillä valin Eachin, jäätyään yksin ja huolettomasti sekä turhaan yritettyään pukeutua kasvatusveljensä haarniskaan, tunsi sydämessään häpeän ja tuskan voiman. Hän riensi eteenpäin kasvatus-isälleen avuksi tuossa hirveässä ottelussa, ennen kuin joku Chattanilaisista joutuisi lisäksi. Mutta kun hän oli kymmenen askeleen päässä, lujana päätöksessään ottaa osaa tähän taisteluun elämästä ja kuolemasta, kasvatus-isänsä juuri kaatui, halkaistuna kaulaluusta hamaan sydämeen asti, vielä viimeisellä hengenvedollaan kuiskaten sanat: "Kuoloon Eachin'in puolesta!" — Onneton nuorukainen näki parhaan ystävänsä kaatuvan, ja samassa seisoi nyt hänen edessään se verivihollinen, joka koko tappelun aikana oli häntä tavoitellut; se vihollinen seisoi nyt siinä, ainoasti yhden miekan pituuden matkan päässä hänestä, ja kohotti jo asettansa, jolla oli hakannut maahan kaikki suojukset, jotka häntä olivat estäneet nuoren päällikön henkeä saamasta. Tämä seikka yksin jo olisi voinut korkeimmilleen nostaa Eachin'in luontoisen pelkuriuden; kenties hän myös sen lisäksi muisti olevansa ilman mitään haarniskaa, ja että koko rivi muitakin vihollisia, kyllä ontuvia, vaivaisia, vaan yhtähyvin koston- ja verenhimoisia, oli tulossa ja lähellä. Olkoon siinä kyllin sanottu, kun kerromme että hänen miehuutensa masentui, hänen silmänsä pimenivät, hänen korvissaan kuului kilinää, hänen päänsä kävi pyörälle — kaikki muut ajatukset katosivat tuossa uhkaavan kuoleman pelossa. Yritettyään heikon sivalluksen seppää vastaan, hän taaksepäin hypähtämällä väisti siitä aiottua vastausta; ja ennen kuin seppä jälleen kerkesi kohottaa asettansa, Eachin oli itsensä Tay-jokeen viskannut. Häpäisevä huuto kuului hänen jäljestään, kun hän ui joen poikki, vaikka kenties tuskin kymmenkuntakaan huutajista itse olisivat tehneet toisin tämmöisessä tilaisuudessa. Heikki katsoi pakolaisen jälkeen ääneti, hämmästyneenä, vaan ei jaksanut liioin ajatellakaan tämän paon seurauksia, sillä uupumus hänessä näkyi pääsevän voitolle, samassa kun taistelun kiihoittava vaikutus loppui. Hän istahti rannan nurmikolle ja koetti saada tuketuiksi kumminkin niitä haavojansa, mitkä pahimmin verta vuosivat.
Voittajat nyt saivat tämmöisissä tilaisuuksissa tavalliset onnentoivotukset palkinnokseen. Albanyn herttua useampain toisten herrain kanssa meni alas taistelutannerta katselemaan; ja Wynd'in Heikille erittäin osoitettiin kunniaa.
"Jos tahdot minun väkeeni yhtyä, kunnon poika", lausui Musta Douglas, "niin muutan sinun nahkaisen esiliinas ritarin vyöksi, sekä annan sinulle porvari-ammattisi sijaan sadan markan maan arvosi kannatukseksi".
"Kiitän teitä nöyrimmästi", vastasi seppä alakuloisesti, "vaan minä jo olen kyllin kyllä vuodattanut verta; ja Jumala on minut sillä rangaissut, että teki tyhjäksi ainoan toivoni, jonka vuoksi menin tähän taisteluun".
"Mitä, veikkonen?" kysyi Douglas. "Etkö taistellut Chattan-clan'in puolesta, ja eikö sille ole tullut loistava voitto osaksi?"
"Minä taistelin omin päin", vastasi seppä huolimattomasti.
Hyvä Robert kuningaskin nyt lähestyi sinne tasajuoksurin selässä; hän oli tullut tappotanterelle käskemään, että haavoitetut otettaisiin holhottaviksi.
"Herra kreivi Douglas", sanoi hän, "te kiusaatte tätä mies-parkaa tässä maallisilla asioilla, vaikka hänellä vaan näkyy olevan lyhyt aika enään jäljellä hengellisiä ajattelemaan. Eikö ole hänellä tässä mitään ystäviä, jotka kantaisivat hänet pois paikkaan, missä huoli voi tulla pidetyksi sekä hänen ruumiinsa haavoista että hänen sielunsa autuudesta?"
"Hänellä on tässä ystäviä yhtä monta kuin kunnon miehiä Perth'in kaupungissa", virkkoi ritari Charteris, "ja minä katson itseni lähimmäiseksi".
"Maanmoukassa aina on maatiaishajunsa", sanoi ylpeä Douglas, kääntäen hevosensa poispäin. "Ritari-arvon tarjomus Douglas'ilta olisi hänet, vaikka surman suussakin, taas voimiinsa virottanut, jos hänen ruumiissaan olisi ollut yksi pisarakin jaloa verta".
Huolimatta tästä mahtavan kreivin äkäisestä lauseesta, Kinfauns'in herra hyppäsi alas hevosen selästä ja tukesi käsillään Heikkiä, joka nyt voimattomuudessaan vaipui pitkällensä. Mutta vielä ennen häntä kerkesi Simo Hanskuri, joka nyt toisten korkeampi-arvoisten porvarein kanssa oli taistelutarhaan tullut.
"Heikki, rakas Heikkini!" sanoi ukko. "Voi mikäs sinut riivasi tähän verisaunaan menemään! — Nyt olet kuoleman kielissä — et enää jaksa puhua".
"Ei — kyllä minä jaksan puhua", vastasi Heikki. "Katri — —" Hän ei kuitenkaan jaksanut virkkaa sen enempää.
"Katri voi hyvin, toivon minä, ja tulee omaksesi — se on, jos — —"
"Jos hän on pelastettu, arvelit kai sanoa, vanha mies", sanoi Douglas, joka, vaikka hiukan suuttunut tarjomuksensa hylkäämisestä, oli kovin jalomielinen, ettei tämä tapaus tässä olisi hänen sydäntänsä liikuttanut. — "Hän on pelastettu, jos Douglas'in lipussa lienee kyllin turvaa — hän on pelastettu, ja tulee rikkaaksi. Douglas voi antaa rikkautta niille, jotka sitä kalliimpana kuin kunniaa katsovat".
"Hänen suojeluksensa tähden, armollinen herra, seuratkoot isän sydämestä tulevat kiitokset ja siunaukset aina jaloa Douglas'ia. Vaan mitä rikkauteen tulee, me olemme jo kyllin rikkaat — kulta ei voisi saattaa tätä rakasta poikaani tässä terveeksi".
"Katsos kummaa!" ihmetteli kreivi, "halpasukuinen mies hylkää aatelis-arvon — ja porvari hylkää kultaa!"
"Jos sallitte mun puhua, herra kreivi", virkkoi ritari Charteris, "minä, joka itsekin olen aatelismies ja ritari, rohkenen sanoa, että urhon, semmoisen kuin Wynd'in Heikki, kyllä sopii hylätä kaikki arvonimet — ja kunnon miehen, semmoisen kuin tää kunnian-arvoinen porvari, kyllä sopii halveksia kultaa".
"Te teette oikein, ritari Charteris, kun puhutte kaupunkinne puolesta, enkä minä sitä suinkaan ota pahaksi", virkkoi Douglas. "En pakoita lahjojani kenellekään. — Mutta", lisäsi hän, kuiskaten Albanyn herttuan korvaan, "teidän, herra herttua, pitäisi nyt saattaa pois kuningas tästä verisestä paikasta, sillä hänen täytyy vielä tänä iltana saada kuulla se sanoma, joka huomenna aamun koittaessa on kajahtava yli koko avaran Skotlannin. Tämä vanha viha on nyt sammutettu. Mutta minunkin on surku, että niin monta uljasta Skotlannin urhoa tässä makaa surmattuna, joiden miekat olisivat tasapäässä tappelussa voineet kallistaa voiton yhteisen isänmaan puolelle".
Suurella vaivalla saatiin Robert kuningas pois tältä tappelutanterelta; kyynelet vuosivat viljalta alas hänen lakastuneita poskiansa sekä valkoista partaansa myöten, kun hän kaikkia läsnäolevia, niin aatelisherroja kuin pappeja, rukoili huolta pitämään harvain vielä hengissä olevain haavoitettuin ruumiista sekä sieluista, ja saattamaan kuolleet kunnialla hautaansa. Papit, jotka sattuivat likellä olemaan, hartaasti lupasivat toimittaa molemmat nämät asiat ja täyttivätkin sitten lupauksensa uskollisesti ja hurskaasti.
Näin päättyi tää kuuluisa taistelu Perth'in North-Inch-niityllä. Neljästäseitsemättäkymmenestä urhoollisesta miehestä (runoniekat sekä lipunkantajatkin lisäksi luettuna), jotka uljaasti astuivat sisään tähän turmiolliseen tarhaan, ainoasti seitsemän jäi henkiin. Nekin kannettiin paareilla, tilassa, joka ei ollut paljoa parempi kuin kuolleitten sekä kuolemaa tekeväin, joiden kanssa sekaisin he kuljetettiinkin surullisella saatolla pois tältä taistelunsa tanterelta. Eachin yksin pääsi täältä haavatonna — vaan myös kunniatonna. Ei ole nyt enää tästä muuta kerrottavaa, kuin että karannut päällikkö oli ainoa henkiin jäänyt Duhele-clan'in miehistä; ja koko se liittokunta hajosi tämän tappion jälkeen. Siihen kuuluneista clan'eista pyytävät nyt muinaistutkijat ainoasti arvaamalla saada jotain selkoa, sillä tään ratkaisevan tappelun jälkeen ne eivät enää koskaan kokouneet yhden lipun ympärille. Chattan-clan'i sitä vastaan yhä edelleen kukoisti ja laajeni vallassa; ja parhaat suvut pohjoisessa Vuoristossa kehuvat olevansa peräisin Vuorikissan heimosta.
VIIDESNELJÄTTÄ LUKU.
Kun kuningas oli lähtenyt ratsastamaan takaisin siihen luostariin, jossa hän asui, kysyi Albanyn herttua muuttuneella katsannolla ja vapisevalla äänellä Douglas'in kreiviltä: "Ettekö te, herra kreivi, joka omin silmin näitte suuren osan tuosta surullisesta tapauksesta Falkland'issa, tahtoisi viedä sanomaa siitä veli-paralleni?"
"En, vaikka saisin siitä koko avaran Skotlannin maan omakseni", kieltäytyi Douglas. "Mieluummin paljastaisin rintani, nuolen kannattaman matkan päässä pilkkutauluksi sadalle Tynedalen joutsimiehelle. En, Douglas'in linnan pyhä Brigitta auttakoon! Ei mulla olisikaan muuta sanottavaa, kuin että tapasin sen kovaonnisen nuorukaisen kuolleena. Mitenkä se kuolema hänelle tuli osaksi, sen te, herra herttua, kenties paremmin osaisitte selittää. Ja jos ei nyt olisi March'in kapina ja Englannin sota esteenä, kylläpä sitten puhuisinkin oman ajatukseni asiasta aivan julki". Näin sanottuaan ja kumarrettuaan kuninkaalle kreivi ratsasti pois omalle majapaikalleen, jättäen herttuan sinne kertomaan, mitä oli tapahtunut, miten paraiten taitaisi.
"Vai March'in kapina ja Englannin sota?" mutisi herttua itsekseen. "Entäs oma etusi, ylpeä kreivi, jota, olit kuinka itsevaltias olitkin, et uskalla erottaa minun edustani. No hyvä, koska se teko jäi minun tehtäväkseni, minun tulee se tehdä, ja minä sen tahdonkin tehdä".
Hän seurasi kuningasta hänen kammariinsa. Robert katsoi häneen jollakin kummastuksella, koska Albanyn herttua oli käynyt istumaan.
"Sinun kasvosi ovat kalmankelmeät, Robert", sanoi kuningas. "Soisinpa että aina syvemmältä ennalta ajattelisit, milloin verenvuodatus tulee puheeksi, koska tämä verisauna sinua on niin syvästi liikuttanut. Ja kuitenkin, Robert, rakastan sinua sitä paremmin nyt, kun oikea lempeä luonteesi joskus tulee näkyviin kylmä-älyisen valtioviisautesi kuoren alta".
"Kiittäisinpä Jumalaa, kuninkaallinen veljeni", vastasi Albanyn herttua puoleksi sulkeuneella äänellä, "jos tuo verinen tanner, jonka tuossa näimme, olisi pahin asia, mistä meidän tänäpäivänä tulee kuulla. Sangen vähän tuhlaisin sääliäni noihin hurjiin metsäläisiin, jotka tuossa makaavat kasoittain, niinkuin eläväin raatoja, mutta — —" hän pysähtyi.
"Mitä!" huudahti kuningas säikähtyen. "Mitä uusia pahoja taas kuuluu?
— Rothsayn herttuako? — niin se varmaan on — Se on Rothsayn herttua.
— Puhu suusi puhtaaksi! — Mikä uusi hullutus on tullut tehdyksi? —
Mikä uusi onnettomuus on tapahtunut?"
"Herrani — kuninkaani — onnettoman veljenpoikani hullutukset ja vallattomuuden teot ovat nyt kaikki loppuneet".
"Hän on kuollut! — hän on kuollut!" kiljahti vanha kuningas tuskissaan. "Albany, sinun veljenäs rukoilen sinua — vaan ei — en olekaan kauemmin sinun veljesi! Kuninkaanas käsken sinua, salavehkeinen, viekas mies, tuomaan ilmi kaikki, mitä vaan tiedät pahinta!"
Vapisevalla äänellä vastasi Albanyn herttua: "Tapauksen eriseikkoja minä vaan vaillinaisesti tiedän — varma on vaan se, että onneton veljenpoikani toissa yönä tavattiin kammarissaan kuolleena — hän oli äkilliseen kohtaukseen kuollut — niin minulle on kerrottu".
"Voi Rothsay! — Voi minun rakas Taavettini! — Voi jospa Jumala olisi sallinut minun kuolla sinun edestäsi — minun poikani — minun poikani!"
Näin valitti, raamatun voimakkailla sanoilla, tää heikko, poikansa menettänyt isä, repien harmaata partaansa ja tukkaansa; eikä Albanyn herttua, jota omatuntonsa sanattomaksi ahdisti, uskaltanut keskeyttää tätä surun vihuria. Mutta melkein samassa kuninkaan tuskallinen suru muuttuikin vimmaksi — joka oli niin perinvastainen hänen luonteensa tavalliselle pehmeydelle ja arkuudelle, että Albanyn omantunnon vaivat kokonaan unohtuivat pelon tähden.
"Vai tämä oli sinun siveydellisten puheittes ja jumalisten saarnojesi loppu!" virkkoi kuningas. "Mutta tää petetty isä, joka uskoi poikansa sinun käsiisi, uskoi viattoman karitsansa teurastajan haltuun, onkin kuningas! — sen saat nyt kovaksi onnekses kokea. Saisiko murhaaja tässä seisoa veljensä edessä, — tahrattuna oman veljenpoikansa verillä? — Ei! — Hoi, te tuolla ulkona! — Mac-Lewis! — Brandanet! — Kavaluutta! — Murhaa! — Aseisin, jos rakastatte Stuart-sukua!"
Mac-Lewis riensi sisään useampain henkivartijain kanssa.
"Murhaa ja kavaluutta!" huudahti onneton kuningas, "Brandanet — teidän jalo prinssinne", — — suru ja mielenliikutus silmänräpäykseksi keskeyttivät sen kauhean ilmoituksen, jota hän aikoi heille antaa. Viimein hän kuitenkin jatkoi yhä katkeavalla äänellä. "Tuokaa kirves ja mestauspölkky heti paikalla pihaan! — Vangitkaa" — sana tarttui kiinni hänen kurkkuunsa.
"Ketä pitää vangita, jalo herra kuningas?" kysyi Mac-Lewis, joka, nähdessään kuninkaan tämmöisessä vihan vimmassa, joka oli perinvastainen hänen käytöksensä tavalliselle lempeydelle, melkein luuli, että hänen järkensä oli tullut häiriölle äsköisessä tappelussa nähdyistä tavattomista kauhistuksista. — "Ketä minun pitää vangita, kuninkaallinen majesteetti? Eihän tässä ole ketään muuta kuin teidän kuninkaallinen veljenne, Albanyn herttua".
"Aivan niin", vastasi kuningas, jonka lyhyt-aikuinen kostonhimon vimma jo alkoi asettua. "Aivan oikein — ei ketään muuta kuin Albanyn herttua — ei ketään muuta kuin minun äitini kantama — ei ketään muuta kuin minun veljeni. Voi Jumalani! anna minulle voimaa tukehduttaa tuota sydämessäni hehkuvaa syntistä vimmaa — Sancta Maria, ora pro nohis! (Pyhä neitsyt Maaria, rukoile puolestamme!)"
Mac-Lewis katsahti ihmeellä Albanyn herttuaan, joka pyysi peittää hämnästystänsä syvällä surkuttelemisella, ja kuiskasi upseerille: "Se paha sanoma on liian kovasti vaikuttanut hänen päähänsä".
"Mikä paha sanoma, jos saan luvan armolliselta herttualta kysyä?" vastasi Mac-Lewis. "En minä ole mistään kuullut".
"Mitä! — Ettekö ole kuulleet veljenpoikani, Rothsayn herttuan kuolosta?"
"Onko Rothsayn herttua kuollut, herra Albanyn herttua!" huudahti uskollinen Brandani suurimmalla hämmästyksellä ja kauhistuksella. "Milloin, kuinka ja missä?"
"Kaksi päivää sitten — ei ole vielä tietoa millä tavalla —
Falkland'issa".
Mac-Lewis silmänräpäyksen aikaa katsoi herttuaan; sitten hän palavin silmin ja lujalla katsannolla kääntyi kuninkaan puoleen, joka näkyi syvästi vaipuneen hiljaiseen rukoukseen: "Kuninkaallinen majesteetti! minuutti tai kaksi sitten teiltä jäi — yksi sana — kesken sanomatta. Sallikaa sen tulla ulos suustanne, ja teidän tahtonne on oleva teidän Brandaneinne lakina".
"Minä juuri rukoilin voimaa kiusausta vastaan, Mac-Lewis", virkkoi toivoton kuningas, "ja sinä sen tahdot tuoda eteeni. Tahdotko antaa paljastetun miekan mielipuolen miehen käteen! — Mutta voi, Albany! — minun ystäväni, minun veljeni — minun luottamusmieheni! — kuinka — kuinka hennoit tehdä sen!"
Nähdessään että kuningas jo oli leppyisämmällä mielellä, Albanyn herttua vastasi suuremmalla lujuudella kuin siihen asti: "Minun linnassani ei ole mitään muuria, joka saattaisi kuoleman estää — enkä ole ansainnut tuota ilkeää epäluuloa, joka teidän sanoissanne, herra kuningas, itseään ilmoittaa. Minä sen annan anteeksi, koska siihen pojattomaksi jääneen isän tuska on syynä. Mutta valmis olen vannomaan ristin ja alttarin kautta — ja taivaallisen perintöni sekä kuninkaallisten vanhempaimme sielujen kautta — —"
"Vaiti, Robert!" kielsi kuningas. "Älä vielä lisää vääriä valoja murhaan. — Ja teitkös kaiken sen siksi, että pääsisit yhtä askelta likemmäksi kruunua sekä valtikkaa? Ota ne sitten omikses kerrassaan — ja tuntukoon sinusta, niinkuin ne minusta aina ovat tuntuneet, ikään kuin ne olisivat tehdyt punakuumasta raudasta! — Voi Rothsay, Rothsay! Sinulta kumminkin on kuninkaana oleminen tullut säästetyksi!"
"Kuninkaallinen majesteetti", virkkoi Mac-Lewis, "sallikaa minun muistuttaa, että Skotlannin kruunu ja valtikka, silloin kun ne lakkaavat olemasta teidän hallussanne, ovat Jaakko-prinssille tulevat, joka nyt on veljensä oikeuden perinyt".
"Oikein, Mac-Lewis", sanoi kuningas kiireesti, "ja samassa hän, se poika-rukka, myös on perinyt veljensä vaarat. Kiitoksia, Mac-Lewis, kiitoksia! — sinä olet muistuttanut minulle mieleen, että minulla vielä on jotain tehtävää maailmassa. Kutsu Brandanesi aseisin, niin joutuun kuin suinkin voit. Älä salli yhdenkään tulla kanssamme, jonka uskollisuutta et aivan varmaan tunne. Älä varsinkaan yhtään, joka on ollut tekemisissä Albanyn herttuan kanssa — tään miehen kanssa, tarkoitan ma, joka on olevinansa veljeni! — Ja käske että kantotuolini kohta laitetaan valmiiksi. Me aiomme Dumbarton'iin, Mac-Lewis, taikka Buten saareen. Jyrkkiä kuiluja, ja salmia, ja Brandaneini rinnat tahdon panna lapseni suojaksi, siksikun saamme koko meren jään pojan ja hänen julman setänsä kunnian-himon väliin. — Hyvästi, Albanyn herttua — hyvästi ijäksi, sinä kovasydäminen, verinen mies! Nauti valtaa, sen verran kuin Douglas siitä sinulle sallinee osaksi. — Mutta älä tule koskaan enää minun silmieni eteen, vielä vähemmin lähesty minun jäljelle jäänyttä poikaani! Sillä, samassa kun sen teet, tulee Brandanein minun käskystäni pistää sinut kuoliaksi pertuskoillaan! — Mac-Lewis, pidä huoli, että heille se käsky ilmoitetaan".
Albanyn herttua läksi ulos, yrittämättäkään sen enempää puhdistaa puoltansa tai vastata.
Mitä siinä asiassa sitten tapahtui, kuuluu historiaan. Seuraavassa parlamentin kokouksessa Albanyn herttua sai valtakunnan säädyt päättämään, että hän Rothsayn herttuan kuoloon oli viaton; mutta samassa hän kuitenkin näytti oman syyllisyytensä tunnon, sillä että lisäksi pyysi ja sai anteeksi-antokirjan siitä samasta rikoksesta. Onneton, vanha kuningas kätki itsensä Rothsayn linnaan Buten saaressa, surren menetettyä poikaansa ja kuumeentapaisella pelolla valvoen vielä jäljelle jääneen henkeä. Katsoen sen keinon parhaaksi turvaksi, lähetti hän pienen Jaakon Franskaan, sen maan kuninkaan hovissa kasvatettavaksi. Mutta laiva, jossa Skotlannin kruununperillinen sinne matkusti, joutui Englantilaisen kaapparin käsiin; ja vaikka silloin par'-aikaa sattui olemaan välirauha molempien naapurivaltain välillä, Henrit IV oli niin vailla jalomielisyyttä, että pidätti pojan vankinansa. Tämä viimeinen onnettomuus kokonaan murti onnettoman Robert III:n sydämen. Mutta kosto viimein, vaikka hitain askelin, saavutti hänen kavalan, armottoman veljensä. Albanyn Robert tosin sai itse rauhassa laskea harmaat hiuksensa hautaan, ja kuninkaansijaisen valta, jonka hän niin ilkeällä keinolla oli itselleen hankkinut, jäi hänen pojalleen Murdoch'ille perinnöksi. Mutta yhdeksäntoista vuotta nykyisen vanhan kuninkaan kuolon perästä Jaakko I palasi Skotlantiin, ja Murdoch, Albanyn herttua poikineen vietiin mestauslavalle, rangaistukseksi isänsä syyllisyydestä sekä omastaan.
KUUDESNELJÄTTÄ LUKU.
Jos sydän vaan on viaton,
Puhtaana pysyvi,
Ain' ilo sille suotu on,
Kuink' onni pyörivi.
Burns.
Kääntykäämme nyt taas Perth'in kaupungin Kaunottaren puoleen, joka Douglas'in käskystä oli tullut lähetetyksi pois tuosta hirvittävästä Falkland'ista ja viedyksi kreivin tyttären, Rothsayn herttuan lesken turvan alle. Se rouva silloin par'-aikaa asui Campsie-nimisessä erakkohuoneessa, jonka rauniot yhä vielä kohoovat jaloina Tay-joen äyräällä. Se seisoi jyrkän kallion huipulla, ja sen juuritse virtasi mainittu majesteetillinen joki, joka tässä paikassa on erittäin merkillinen Campsie Linn nimisen koskensa kautta; virran vedet siinä pauhaten ryöpsähtävät alas basalttikallio-rivistä, joka sulkee väylän aivan kuin ihmiskäden rakentama patomus. Ihastuneina paikan kauniisen näkö-alaan olivat Cupar'in luostarin munkit tähän rakentaneet huoneen, joka oli tuntemattomalle pyhälle miehelle, nimeltä St. Hunnand, pyhitetty, ja tänne heidän oli tapa välistä tulla huvittelemaan taikka rukoilemaan. Tämän huoneen portti oli mielellään tullut avatuksi mainitulle jalosukuiselle rouvalle; sillä koko se kulma oli Douglas'in liittolaisen, mahtavan lord Drummond'in vallan alla. Tässä sai herttuan leski isänsä kirjeen sen soturiparven päälliköltä, joka oli Katrin sekä harpputytön Campsiehen saattanut. Vaikka hänellä olikin ollut paljon valittamista Rothsayn herttuan käytöksestä, tuli kuitenkin tää jalosukuinen rouva, saadessaan sanoman puolisonsa arvaamattomasta ja hirveästä lopusta, syvästi liikutetuksi, ja vietti enimmän osan seuraavaa yötä kyyneleissä sekä rukouksissa.
Seuraavana aamuna — se oli tuo merkillinen Palmusunnuntai — herttuatar käski Hanskurin Katrin sekä harpputytön eteensä. Molempien tyttöjen mieli oli vielä suuresti masennuksissa ja liikutettuna hirveistä tapauksista, joissa he niin äsken olivat olleet osalliset; ja Margareeta-rouvan, samoin kuin myös hänen isänsä, ulkonäkö enemmän nosti pelkoa kuin uskallusta. Mutta hänen puheensa ilmoitti kuitenkin lempeyttä, vaikka samassa silminnähtävää, syvää surua. Hän tiedusteli heiltä kaikkia, mitä heillä olisi kerrottavana hänen harhatielle eksyneen, ajattelemattoman puolisonsa viimeisestä kohtalosta. Hän lausui kiitollisuutensa siitä, että Katri ja harpputyttö, vaikka sen kautta itse vaaraan joutuivat, olivat yrittäneet pelastaa Rothsayn herttuaa tuosta kauheasta kuolemasta. Sitten hän käski heitä kanssansa kirkkoon tulemaan; ja päivällis-ajan tultua hän ojensi kumpaisellekin kätensä suudeltavaksi, jonka perästä salli heidän mennä omasta ravinnostaan huolta pitämään. Lähtiessä hän vielä lupasi molemmille, erittäin Katrille voimallisen turvansa, jonka tukena, niin hän sanoi, myös oli oleva itse Douglas'in kreivin suoja; ja se oli oleva muurina molempien nuorten naisten ympärillä, niin kauan kuin hän eli.
Tytöt, erottuaan leski-prinsessasta, söivät päivällisensä rouvan kammarineitsyitten kanssa, jotka syvässä surussansa osoittivat juhlallisuutta, mikä kokonaan masensi vilkkaan Franskalaisen kepeän sydämen ja myös teki Hanskurin Katrin luonteeltaan jo yksvakaisemman käytöksen jäykäksi. Ystävykset, siksihän heitä nyt hyvin sopi sanoa, siis olivat iloiset, kun viimein pääsivät noiden korkean rouvan palvelijain seurasta; nämät myös puolestaan, jotka kaikki olivat aatelis-sukua ja katsoivat porvarin tyttären sekä maatakuljeksivan harpputytön jokseenkin sopimattomiksi kumppaleiksi itselleen, ilolla näkivät niiden lähtevän kävelylle luostarin ympäristöön. Huoneen toisella puolella levisi pieni puutarha pensaineen, hedelmäpuineen, ulottuen jyrkkään syvyyteen asti; siitä sen ainoasti eroitti kallion reunalle rakennettu muuri, niin matala, että silmä helposti saattoi mitata syvyyttä sen juurella ja katsella tuolla alhaalla taistelevia vesiä, jotka vaahdoten, pauhaten ja raivoten vyöryivät sulkunsa yli.
Perth'in kaupungin Kaunotar ja hänen kumppalinsa hiljakseen kävelivät tämän muurin sisäpuolitse kiertelevää polkua pitkin, ihaellen kaunista näkö-alaa ja arvellen itsekseen, kuinka ihana se vasta mahtoi olla silloin, kun kesä oli verhonnut kaikki puut lehtivaipallaan. Jonkun aikaa katselivat he tätä kaikkea ääneti. Mutta viimein harpputytön iloinen, rohkea sydän kohosi kaikkein noiden vaikeitten seikkain yli, joissa he olivat olleet ja aina vielä olivat.
"Vieläkö Falkland'in kauhistukset, kaunis ystäväni, yhä masentavat sinun mieltäsi? Koeta vaan ne unhottaa, niinkuin minäkin teen. Me emme voi kepeästi kepsuttaa elämän polkua myöten, jos emme vaipastamme aina taas pudista pois siihen tulleita sadepisaroita".
"Niitä kauhistuksia en voi ikinä unhoittaa", vastasi Katri. "Mutta tätä nykyä olenkin huolissani isäni turvallisuudesta; enkä myös voi olla muistamatta, kuinka suuri joukko urhoollisia miehiä par'-aikaa on surmaansa saamassa, ainoasti peninkulman päässä tai vähän enemmän meistä".
"Sinä tarkoitat tuota taistelua kuudenkymmenen valitun Vuorelaisen välillä, josta Douglas'in tallirenki meille kertoi? Sepä olisi näkö, jota runoniekan kelpaisi nähdä. Mutta hyi näitä minun akkamaisia silmiäni — ne eivät voi koskaan hämärtymättä nähdä vastakkain välkähtäviä miekkoja. Mutta katsos — katsos tuonne, Katri! Tuo juokseva sanansaattaja varmaankin tuopi sanomia taistelusta".
"Luullakseni se on tuttu, joka tuossa niin huimasti juoksee", sanoi Katri. "Mutta jos se on se, jota luulen, niin mahtaa hänessä olla hurjia ajatuksia, jotka häntä niin vimmaiseen vauhtiin ovat ajaneet".
Heidän näin puhuessaan, karkulainen käänsi juoksunsa puutarhaan päin. Loviisan pikku koira juoksi hänelle vastaan, hiljaisesti haukkuen, mutta palautui jälleen kohta madellen, ja lymysi vinkuen omistajansa taakse. Sillä luontokappaleet sen huomaavat, kun hillitsemätön vimma hurjalla vauhdillaan ajaa ihmistä, eivätkä uskalla mennä sen tielle. Karkulainen, yhä vielä juosten samalla huimalla juoksulla, tuli nyt jo puutarhan sisään. Päänsä oli lakiton, hiukset pörhössä; hänen kallis nuttunsa sekä muut vaatteensa olivat nähtävästi äsken läpikastuneet vedessä. Hänen nahkaiset pieksunsa olivat monin paikoin revityt ja leikatut, ja jalkojen jäljissä näkyi verta. Hänen katsantonsa oli hurja, peloittava ja tulinen.
"Conachar", virkkoi Katri, kun nuorukainen yhä juoksi, nähtävästi näkemättä mitä oli hänen edessään, niinkuin jäneksienkin laita kuuluu olevan, koska koirat heitä kovasti ahdistavat. Mutta hän pysähtyi äkkiä, sen nimen kuultuaan.
"Conachar", sanoi Katri, "taikka oikeammin Eachin Mac-Ian — mitäs tämä tietää? — Onko Duhele-clan'i jäänyt tappiolle?"
"Ne nimet, joilla tää tyttö minua mainitsee, olivat ennen minun nimeni", vastasi karkulainen, silmänräpäyksen aikaa ajateltuaan. "Niin, minua sanottiin Conachar'iksi, silloin kun olin onnellinen, ja Eachin'iksi, silloin kun olin mahtava. Mutta nyt ei minulla ole mitään nimeä, eikä ole enää semmoista clan'ia olemassakaan, jota mainitsit. Ja sinä olet hupsu tyttö, kun olemattomalle puhut olemattomista".
"Voi sinua onnetonta! — —"
"Ja miksi olisin sitten onneton, sanopas se?" huudahti nuorukainen. "Jos olenkin pelkuri ja konna, eikö pelkureilta ja konnilta juuri ole valta elementtein yli? — Enkö ole päässyt veden läpi, hukkumatta, ja enkö astunut maata, sen aukeamatta minua nielläkseen? Kuinkas siis kuoleman-alainen ihminen voisi estää, mitä olen päättänyt?"
"Voi, hän on hullu!" sanoi Katri. "Nouda kiireesti apua. Minulle hän ei tee pahaa; mutta suuresti pelkään, että hän on tekevä pahaa itselleen. Katsos kuinka hän tuijottelee alas tuohon pauhaavaan pyörteesen!"
Harpputyttö riensi pois käskyä täyttämään; ja Conachar'in raivo näkyi viihtyvän hänen lähdettyään. "Katri", virkkoi nuorukainen, "nyt kun tuo on lähtenyt, voin sanoa, että sinut tunnen — minä tiedän myös että rakastat rauhaa ja vihaat sotaa. Mutta kuules — mieluummin kuin että olisin sivaltanut vihollistani, olen luopunut kaikesta, mikä miehellä on rakkainta — minulta on mennyt kunnia, mennyt hyvä maine, menneet ystäväni" — hän peitti kasvonsa käsillään — "ja semmoiset ystävät! — Voi! heidän rakkautensa oli vielä suurempi vaimonkin rakkautta! — Miksikä peittäisin kyyneleitäni? — Kaikki tietävät häpeäni — kaikki myös nähkööt suruni. Niin, kaikki saakoot sen nähdä, mutta kukapa minua surkuttelisi? — Katri, kun tuossa hullun tavoin juoksin laaksoa myöten, miehet niinkuin vaimotkin jälkeeni huusivat häpeää! — Kerjäläinenkin, jolle viskasin almun, että edes hänen siunauksensa saisin, nakkasi sen inholla takaisin, lisäten kirouksen pelkurille! Jokainen helisevä kirkonkellokin soi: 'Häpeä tuolle kunniattomalle koiralle!' Järjettömät elukat myykivät ja määkivät — tuima tuuli vinkui ja vonkui — vedet pauhasivat ja peuhasivat — ja niistä kaikista vaan kuuluisi: 'häpeä pelkurille!' — Nuot yhdeksän uskollista urhoa yhä vainoovat minua; he huutavat heikolla äänellä: 'Sivalla yksi kerta vaan ja kosta meitä, jotka kaikki menimme kuolemaan sinun puolestas!"
Onnettoman nuorukaisen puhuessa näitä raivoisia sanoja, tuntui risahdus pensaissa. "Ei ole muuta kuin yksi tie!" huusi hän, hypäten ylös muurille, ja samassa pelolla katsahtain pensaikkoon päin, jossa pari, kolme palvelijaa oli hiivimässä likemmäksi, ottaaksensa häntä kiinni. Mutta kun hän näki ihmisen tulevan pensaan peitosta näkyviin, heilahdutti hän käsiään hurjasti päänsä yli, huusi: "Kuoloon Eachin'in puolesta!" ja hyppäsi kallion reunalta pauhaavaan koskeen alas.
Tarpeeton on sanoa, että ainoasti ohdakkeen untuvat olisivat voineet jäädä mäsäksi rutistumatta tämmöisessä putouksessa. Mutta joki oli tulvillaan eikä tuonut onnettoman nuorukaisen tähteitä koskaan näkyviin. Erilaiset tarut ovat kuitenkin mikä milläkin tavalla jatkaneet kertomusta hänestä. Toiset uskoivat Duhele-clan'in nuoren päällikön päässeen eheänä rantaan, paljon alempana Camsien koskea. Sen perästä hän, vaeltaessansa epätoivoisena Rannochin erämaassa, oli tavannut Klemetti-isän, joka mainitussa erämaassa asui erakkona, Culdee-ukon sääntöin mukaan. Siellä hän kuuluu käännyttäneen epätoivoisen, katuvaisen Conachar'in, joka sitten asui erakon majassa, ottaen osaa hänen rukouksiinsa sekä puutteisinsa, siksi kun kuolema heidät molemmat, kunkin vuorostaan, korjasi.
Toinen kummempi tarina kertoo, Daione Shie'itten eli keijukaisväen pelastaneen hänet kuolemasta; Conachar'in sanotaan sitten jatkaneen vaellustaan metsiä ja erämaita pitkin, aseilla varustettuna muinaisten Vuorelaisten tavalla, mutta pitäen miekkansa vasemmassa kädessä. Hänen haamunsa ilmaantuu aina syvästi surullisena. Joskus se näkyy tahtovan käydä matkalaisen kimppuun; mutta jos tämä pelottomasti vastarintaan ryhtyy, hän aina pakenee. Nämät tarut ovat saaneet alkunsa kahdesta omituisesta seikasta hänen historiassaan: hänen osoittamastaan pelkuriudesta sekä hänen itsemurhastansa — joita molempia seikkoja ei ole liioin koskaan kuultu muista Vuorelais-päälliköistä.
Simo Hanskuri piti huolta siitä, että hänen ystävänsä Heikki hyvin kuljetettiin hänen omaan kotiinsa Curfew-kadun varrella hoidettavaksi; ja kun hän sitten samana iltana tuli Camsiehen, tapasi hän tyttärensä kovassa kuumetaudissa, joka oli seuraus noista äsken nähdyistä kauhistuksista, erittäin hänen kasvinkumppalinsa hirveästä lopusta. Harpputyttö hoiti Katria rakkautensa voimalla hyvin huolellisesti ja valppaasti; ja hanskuri lupasi, ettei suinkaan tulisi aihetta häntä syyttää, jos Loviisa ikinä enää otti harppunsa soittaakseen, muitten kuin omaksi huviksensa.
Joku aika kului, ennenkuin Simo-ukko uskalsi tyttärelleen kertoa Heikin viimeisistä sankartöistä sekä pahoista haavoista; ja hän pyysi parhaimman mukaan vetää esiin sitä seikkaa, että uskollinen rakastaja oli mieluummin hylännyt sekä korkean arvon että rikkauden, kuin että olisi oikein ruvennut soturin virkaan ja Douglas'in seuralaiseksi. Katri huokasi syvään ja pudisti päätään, kun kuuli kertomuksen tuosta verisestä Palmusunnuntaista North-Inch-kankaalla. Mutta luultavasti hän oli tullut siihen päätökseen, että harva mies vaan voi sivistyksessä ja valistuksessa kohota oman aikakautensa yli, ja että niinä rauta-aikoina, joina heidän oli elettävä, Heikki Sepän kaltainen huimapäinen, yli reunain paisuvakin uljuus toki oli parempi sitä heikkoutta, joka viimein oli Conachar'in turmioon saattanut. Jos hänellä vielä lienee ollut jonkunlaisia epäilemisiä siinä suhteessa, niin ne kuitenkin haihtuivat Heikin rukoilemisten kautta kun palannut terveys jälleen salli hänen itse puhua puolestansa.
"Oikein minua hävettää sitä sanoa, Katri; vaan ovatpa nyt, kun ovatkin, kaikki tappelutuumat aivan inhoksi minulle. Tuolla viimeisellä tanterellani sain nähdä verta niin yltäkyllin, että tiikerikin olisi kylläiseksi tullut. Senvuoksi olen nyt päättänyt ripustaa miekkani seinälle, enkä aio sitä enää ottaa alas muuten, kuin jos olisi tapeltava Skotlannin vihollisia vastaan".
"Ja jos Skotlanti sitä vaatisi", vastasi Katri, "minä silloin omin käsin vyöttäisin sen vyöllesi".
"Ja, Katti", lisäsi iloinen hanskuri, "me maksamme runsaasti sielumessuja niiden hyväksi, jotka Heikin miekan kautta ovat surmansa saaneet. Ja sillä keinoin ei saada ainoasti omaatuntoamme viihdytetyksi, vaan myös päästään jälleen sovintoon kirkon kanssa".
"Siksi tarpeeksi, isä-kulta", vastasi Katri, "sopii käyttää tuon ilkiön Dwining'in aarteet. Hän on lahjoittanut ne minulle, mutta ettehän te, arvaan ma, huoline panna hänen häijyjä verirahojansa omain rehellisten säästöjenne sekaan!"
"Yhtä vähän kuin tahtoisin tuoda ruton talooni", sanoi lujamielinen hanskuri.
Ilkeän apteekkarin aarteet siis jaettiin kaupungin neljälle luostarille, eikä sitten enää kuulunut koskaan vähintä epäluulon vivahdustakaan Simo ukon taikka hänen tyttärensä oikea-uskoisuudesta.
Heikki ja Katri vihittiin neljä kuukautta North-Inch'in tappelun perästä, eivätkä ole hanskurein sekä vasaramiesten ammattikunnat ikinä niin sievästi tepastelleet miekkatanssissa, kuin silloin Perth'in kaupungin uljaimman porvarin sekä kauniimman tytön häissä. Kymmenen kuukautta myöhemmin makasi pulska poikanen pehmoisessa kätkyessä, ja Loviisa häntä heijaeli, laulaen:
Sinilakki sa,
Uros rohkea j.n.e.
Myös on vielä pojan kummienkin nimet säilyneet muistossa. Ne olivat "Korkea ja mahtava herra, herra Archibald Douglas'in kreivi, kunnian-arvoinen ja kelpo Ritari Patrik Charteris, Kinfauns'in Herra, ja armollinen Prinsessa Margareeta, kuninkaallisen Korkeuden, Rothsayn Herttuan, Taavetti-vainajan leski". Tämmöisen suojan alla voi suku pian kohota arvossa; ja useammat Skotlannin parhaista suvuista, varsinkin Perth'in läänissä, ja monet sodassa tai rauhantoimissa kuuluisat miehet ylpeilevät siitä, että gow chrom sekä Perth'in kaupungin Kaunotar ovat heidän esivanhempansa.
VIITESELITYKSET:
[1] Skotlannin vanha nimi.
[2] Vuorelais-heimoille.
[3] Britannian saaressa tavallinen juhla, jolloin nuoret pojat ja tytöt keskenään antavat toisilleen lahjoja ja rakentavat siksi vuodeksi jonkunlaisia ystävyyden liittoja.
[4] Ihmiset silloin katsoivat katuvarren seinäpuolta kunniallisemmaksi.
[5] Sepän.
[6] Bruce oli jo epätoivoissaan päättänyt luopua turhista taisteluistaan Englantia vastaan, joka oli Skotlannin allensa kukistanut. Mutta nähtyänsä kuinka hämähäkki, monta kertaa turhaan yritettyänsä, viimein kuitenkin sai kiivetyksi ylös heinää myöten, sai hän uutta rohkeutta ja vapautti maansa.
[7] Englantilaisten.
[8] Vuorelaisten haukkumanimi.
[9] Vuorelaisilla oli aina ruudulliset vaatekankaat.
[10] Rukous Neitsyt Maarian puoleen.
[11] Heimokunnassa.
[12] Rahan, jossa oli lampaan kuva.
[13] Crispinus oli suutarein suojeluspyhä.
[14] Skotlannin Vuorelaisten nimet tavallisesti alkavat tavulla Mac ja heidän heimolaistensa Irlantilaisten nimet O:lla.
[15] Vuorelaiset eivät pitäneet silloin pöksyjä.
[16] Douglas-suvun yleiseen tunnettu vaakuna.
[17] Vuorelaisten puku.
[18] Drommondiksi sanottiin silloin Skotlannin yhtä aluksen lajia, ja Drummond taas oli mahtava suku siellä. Heikki laski leikkiä, ollen ne sekoittavinaan.
[19] Pikku sivukappeli, johon kirkon pannaan julistetut päästettiin jumalanpalveluksen aikana, koska heillä ei ollut lupa itse kirkkoon tulla.
[20] Brandaneiksi sanottiin Bute-saaren asukkaita, jotka olivat Stuart-suvun yksityisiä alustalaisia.
[21] Vuorelaiset käyttivät arpakapulana ristiinsidottuja palavia puita.
[22] Romalaisilla lemmen jumalatar sekä sodan jumala.
[23] Talonpojat olivat nousseet herraansa vastaan.
[24] Englantilaisten.
[25] Ulkopuolella aviota.
[26] Siksi sanottiin vieraat miehet kahdentaisteluissa, sen vuoksi kun heillä oli valkoiset sauvat kädessä.
[27] Hän on voimakkaalla kädellään pitävä leikkiään Englannin puutarhoissa.
[28] Neuvoskunta.
[29] Tätä koetusta luultiin luotettavaksi totuuden ilmoittamiseksi ja käytettiin todistuskeinona vielä lopulla 17:ttä vuosisataa.
[30] Taavetti II:n kaunis jalkavaimo.
[31] Sananlasku ritarin sukunimestä sillä charter merkitsee karttaa eli etuuskirjaa.
[32] Ballough gaelin kielellä joenniska.
[33] Piti kulkea kolme kertaa myöten päivää s.o. oikeasta vasemmalle ruumiin ympäri.
[34] Vanhaa, Skotlannin soista löytyvää, pihkaisuutensa vuoksi soihduksi erittäin kelpaavaa puuta.
[35] Englantilaiset.
[36] Paikka, missä Douglas ennen oli saanut suuren voiton Englantilaisista.
[37] S.o. "Parempi olla ulkona kuin kamarissa".
[38] Skotlantilaisilla oli siniset lakit.
[39] Jo tuli viimeinen päivä.
[40] Houghman-stairs, missä Vuorelaisia kerran pahasti teloitettiin.
End of Project Gutenberg's Perth'in kaupungin kaunotar, by Walter Scott