MUNKKILAULUA JA LUSIKKAKAUPPOJA. — SYNTINYPPYLÖÖTÄ JA VÄÄRINKÄSITYKSIÄ.
Aterian kunniaksi pistouvas luasterin esimiäs meille harvinaasta pöytämusiikkia. Esti kuuluu sivuhuanehesta piäntä krapinaa ja rykimistä, mutta samas kans rupes kuulumhan nii mahtavaa köörilaulua ku urvuulla olis pelattu ja paasilla kovaa painettu. Me hämmästyymmä n’otta jäimmä suu auki kuuntelhon ennenkö hoksasimma lyärä suupellit kiinni ja panna kaffelin pöyrälle. Kyll'oli nii komjaa laulua jotten muista koskaa kuulleheni. S’oli luasterin munkkikööri ku lauloo. Ensimmääne laulu oli juhlalline onnentoivotuslaulu, johna toistuu monaasti sanat jotta »monet pitkät onnen vuaret». Kun s’oli laulettu nousi luasterin esimiäs juhlallisesti ylhä ja ilmootti, jotta se oli omistettu valtakunnan korkiimman hallitusmiähen, prisitäntin, kunniaksi. Kööri lauloo sitte viälä meille piänemmille herroolle monia kaunihia katolisia kirkkolauluja. Kaikesta kuuli jotta n’oli aiva erityysesti harjaantunehia köörilaulajia. Niin soittuuvat äänet varmasti ja sopusuhtaasesti yhtehe jotta se pani niinku konehella vai olis veisattu ja eri knapiista paineltu. Emmäkä m’ollu uskua silmiämmä ku näimmä sitte jotta koko kööris ei ollu eneet ku kolome miästä, jokka lauloovat ja sellaasen äänen päästivät.
Ku pöyrästä nousthin, lahjootti esimiäs meille jokahittelle muistoksi Petsamon luasterista kaks kaunista puulusikkaa, johk’oli maalattu poronkuvia ja muistokirjootus. Niitä vualeskeloovat munkit ja myyvät luasteris kävijöölle muistoksi. Sattuu nii mukavasti, jotta m'olimma jo ennen luasterihin tulua ostanhet Parkkinan kyläs Munsterhjelmin puarista jokahinen justhin samallaasia lusikoota ittellemmä kuurella markalla kappalehen. Tuumasimma vai, ku koriasti kiitimmä, jotta eipähän tua lisä pahoota ja pistimmä lusikat plakkarihi.
Ku sitte lährethin esimiähen huanehesta pihalle vähä kattelemhan ympäristyäki, nii porstuas hairas yks munkki mua takinhännästä kiinni ja pyyti tulemhän koppihihnsa. Ja huamasin mä jotta yks munkki kiikkuu Hermanninki hännäs ja vouvas sitä joukkohonsa, mutta Hermanni hairas häntänsä vähä äkkiää pois.
Minä kumminkin menin sen munkin koppihi kattomhan ja kuulemhan, mitä sill' olis asiaa. Munkki otti pöyrältä heti koko kourallisen samallaasia puulusikoota ja rupes kovasti kauppaamhan mulle. Seittämän markkaa pyyti kappalehesta. Mä siappasin kans ne esimiähen lusikat plakkarista ja sanoon jotta:
— Eikhän nämä lusikkapuut jo rupia mulle piisaamhan? M’oon tähän asti plaannu vellikupilla hyvin aina yhrelläki lusikalla pärjätä, mutta ku mä nyt rupian huitoomhan kahrella, nii eikhän tuata jo näilläki pualehensa tuu, ku toisella koolii klimppiä pohjasta ja toisella litkoo liäntä.
Ku äijä meni vähä noloonnäkööseksi, nii pistin sille kympin kourahan ja lährin. Mutt'en keriinny saamhan viälä ovia reiruhu perähäni kiinni, ku oli jo toinen hännästä kinnaamas ja lusikkaansa näyttämäs. Silloo mä sanoon jotta:
— Tairattaki olla kaikki yksiä lusikkamestaria! —
Ja hairasin häntäni pois niinku Hermanniki. Kovasti tuntuuvat olevan persoja rahan perähän. Sain sitte jäliistäpäi kuulla, jotta yks luasterin munkki oli kerraasti myyny yhrelle kolttaäijälle viinaakin ja ottanu limunaatipullollisesta 700 markkaa. Siitä tullu siihen ajatuksehen, jott'ei ne tairakkaa olla nii mailmasta pois ja syvis uskonnollisis funteeringiis ku pitääs.
— Mikäs se tua tuala on? — kysyyn yhreltä munkilta pihalla, ku siinä vähäs matkas näkyy ympyriääne mäki ja sen päällä korkia puuristi.
Sanoo olevan yhren pyhän munkin tekemä multakappeli. Lährettihin kattomhan oikee joukolla ja haastettihin munkkia tulemhan näyttämhän. Siin’oli 5—6 meeterin korkuune ympyriääne multakukkula, jonka päälle meni portahat ja mäen pääll'oli maahan kaivettu montto, jonka keskeltä nousi se suuri hirsistä tehty venälääsmallinen risti. Ryssän ristis on kaks poikkipuuta, toinen niinku meirän ristis ja toinen pantuna vinoottaan sen ala. Ristin juurell'oli kaks mukavaa istumapenkkiä, johk’oli hyvä täjätä ittensä istumhan ja pistää savuuksi. Siält'oli kaunis näky ympärinsä. Istuttihin siinä, paistateltihin päivää ja poltettihin munkin kertojes liikuttavan tarinan tämän multakappelimäen synnystä. Näin se kertoo:
— Yks munkki nimeltä Pahoomi on syntijensä sovitukseksi tämän kappelin rakentanu. Tällä paikalla oli maa yhtä tasaasta ku tuas ympärillä ennenku pyhä Pahoomi alootti tyänsä. Se suaritti kaikki uskonnonharjootukset ja tyät luasteris niinku muukki munkit, mutta öisin ja lepohetkinänsä se rakenti tätä kappelia. Kaiken tämän maan, joka täs mäes on, on se säkillä kantanu tualta nevalta ja mettästä. Ja siihen meni siltä kokonaasta 30 vuatta. Tuala mäen alla on sen kaivama piäni rukousmaja ja siälä pyhä Pahoomi vanhana ukkona viätti elämänsä loppuvuaret rukouksis. Minä muistan hyvin Pahoomin, eikä siit’oo ku neljättä vuatta sitte ku se kuali —
— Mitä kauhiaa syntiä se munkki oli sitte tehny? — kysyy se meirän fröökynämmä liikutettuna.
— Se oli tehny suuren synnin, rikkonu munkkilupauksensa. Se oli tunnustanu luasterin esimiähelle, jotta s’oli nähny kerraasti kaunihin naisen ja rakastunu siihe — kertoo munkki.
Ku se meirän fröökynä kuuli sen, nii veret tuli silmhin, n’otta nästyykin nurkalla piti pyhkiä.
Mutta mä tykkäsin jotta sen munkki-junkkarin silmät nauroo ja suupiälestä pakkas vethön suanta. Sitä varte painoon toisen silmäni kiinni, kattoon toisella munkin nauravhan silmhän ja kysyyn jotta:
— Aa paapa, kuinka se oikee oli sen Pahoomin synnin laita? Jos sen Pahoomi-paapan sellaasen synnin tähre piti tällääsen mäen rakentaa, nii mä luulen jotta näitä mäkiä pitääs olla täälä vähä eri lailla — — -Vai taitaa se tua isoo vuari tuala jojen toisella pualella olla koko luasterin yhteene syntinyppylä — —
Koitti se pullikoora vastahan, mutta mä sanoon jotta:
— Jaa jaa ihmine se on vain munkkiki ja kova paikka se selipaatti.
— Stotakoi? — kysyy munkki silmät pyöriääsnä.
— Ettäkös te elä selipaatis?
— Nietu brat, kakoi tut seilipaatti? Ei minä elä seili-paatis, minä asu tuala luasteritalos.
Meirän meni meiningit aiva sekaasinsa. Mutta ku sitte kysyyn suaraha jotta:
— No onkos sulla paapakulta sitte akka? — nii levjähän veti suuta ja tykkäs jotta:
— Niatu maatuski!
Ja huakaasi raskahasti. Tiätäähän sen.
Kun oli luasterin paikat kaikki katteltu, hyvästelty ja kiitelty kärestä pitään ystävällisyyrestä ja viarahanvaraasuuresta, josta kumminki näkyvääseksi merkiksi jätimmä joka miäs mikä suuremman mikä piänemmän kärpännahaan luasterin kassahan, niinku hyvä tapa vaatii, nii oltihin valmihit taas nousemhan puulinjaalikärryylle ja lähtemhän takaasi Parkkinan kylhän, johna Munsterhjelmi oli lämmittäny meille kylän ainuan suamalaasen saunan, john’oli ihanaa vihtua päivän pölyt krupistansa.
Siälä saunanlavalla kerrothin mukava juttu yhrestä tuhannen markan kyytistä, jok’oli tapahtunu menny kesänä. Rajavartioston miähet olivat tehnehet huvimatkan ja pikamarssin kasarmiltansa luasterille ja tullehet tuan matkan täysis varustehis juasten yhres tunnis ja 50 minuutis. Meiltä meni luasterin hevoosilla yli kolme tiimaa.
Yhren upseerin ja sotamiähen välill'oli tullu sitte kinaa siitä, kuinka pian sen luasterin välin oikee kulkoo. Ja silloo oli sotamiäs uhaannu vetää herra upseerin pikkukärryyllä kahres tiimas luasterista kasarmille. Ku upseeri vänkäs vastahan, nii lopuksi löivät tuhannen markan veron ja koitettihin.
Kumpahankin päähän pantihin kellonkattojat, upseeri istuu käsikärryylle ja sotamiäs hairas aisoosta kiinni. Merkki annettihin ja nii lähti sotamiäs viärä hyppööttämhä upseeria kärryyllä jotta harjakset soittuu. Sitä menua oli kattornas ihmisiä pitkin tiän vartta ja pualimatkas oli sotamiäs jo ennenku tiimaakaa oli kulunu.
Ja vauhti aina vai petras.
Upseeri rupes jo räknäämhän vetorahaa, ku samas yhres ylämäjes kolahti kärrynpyärä kivhen n’otta kärryt hajos siihen paikkahan, upseeri pyllähti ojahan ja sotamiäs hoksas vasta aikaan päästä, jottei sill'oo ku tyhjät aisat peräsnänsä.
Kaikki olivat myäntänhet jotta sotamiäs olis veron rennosti voittanu, jos ei kärryt olsi hajonnehet. Kärryjen särkymisen tähre sovittiin veto sitte sillä lailla, jotta toinen sai kunnian ja toinen pitää rahansa.
KALASTAJASAARENNOLLA.
Kolme voorokautta m'olimma kattellehet ja tutkineet Petsamon vuanon perukas yhres rypähäs olevia Parkkinan, Näsykän ja Alaluasterin kyliä, jokka yhthensä muarostaavat tulevan Petsamon kaupungin. Neljännen päivän aamuna koottihin sitte taas kimpsut ja kampsut yhtehe ja marssittihin Parkkinan kylän laivasillalle, johk’ oli kokoontunu paljo kylän väkiä kattomhan retkikunnan lähtyä. Astuttiin pikkuusehe moottorivenheshe, heilutettiin kättä hyvästiksi ja kiitokseksi ja ajaa hurahutettihin parin kilomeetrin pääs vuanolla orottavhan Suami laivhan, jolla suunnattihin matka Kalastajasaarennolle. Laskuveren tähre ei höyrylaiva päässy Parkkinan kylän rantahan asti.
Muutoon niill’ on siälä Petsamos käytännös paljo sellaasia murresanoja, jostei tavalline suamalaane käsitä hölynpölyä, jos ei kysele, mitä se nierkittöö. Mitäs luuletta, jotta sanat »ulli» ja »hiaruva» merkittöövät? — Ulli tarkoottaa nousuveren aikaa ja hiaruva laskuvettä. Ne on norjankiälestä laihnattuja ja vähä petrattuja sanoja. Ulli tuloo norjalaasesta sanasta fullvand, täysvesi; hiaruva sanasta fjärvand, kaukovesi.
Ku Pummangis Rekinan taloon emäntä kysyy multa, ku mä popsiin rasvas paistettua herkullista pallasta jotta:
— Taitaa olla hurrikas ruaka? — nii »hurrit» tuli heti mun miälhen, mutta mitää en käsittäny.
Tuumasin vai jotta:
— No ei tämä ny kovi hurtilta maistu — —
Nyt ei emäntä voorostansa käsittäny mua. Kysyy hetken päästä jotta:
— Oottakos sitä ennen syäny?
— Kurriako?
— Tätä pallas-kalaa!
— En oo syäny kumpiakaa, en hurria enkä pallasta.
— No mutta siiloonhan se on hurrikas ruaka! — penäs emäntä.
Ku aikansa oli tulkattu, nii ymmärrin, jotta hurrikas merkittöö samaa ku »ensikertaane». Hurrikas ruaka on sama ku ruaka, jota ensikertaa maistaa. Ja meirän puales merkittöö »hurri» ruattalaasta!
Matkhan lährös oli vuanolla ruma ja tuuline sää. Tuntuu jo etukäthen häjyltä vattanpohjas ku ajatteli, jotta kuinkhan siälä aavalla merellä oikee keikuttaakaa, ku täälä vuanolla jo näin paiskii. Oli vähä sumuaki, jotta meitä maalaasmiähiä oikee peljätti, mikä voihkina täs taas tulookaa. Sen tähre oltihin hiljaasia ja totisennäköösiä. Mikä veti sualivyätänsä kolme reikää kireemmä, mikä söi pulveria, kuka ittiänsä muutoon troppas. Mutta kaikill’ oli sama meininki, jottei tulsi kovi merikipiäksi. Hyvä konsti kuuluu olevan se, ku panoo ittensä heti laivhan tulles maata aiva suaraha kannelle eli soffalle, makaa hiljaa ja ottaa yhren kiintiän paikan, esimerkiksi laivanmaston huipun, johka tuijottaa. Yks meirän joukosta koitti sitäki konstia, muttei se auttanu. Ja mä luulen, jotta sitä pikemmin merikipiäksi tuloo, mitä pahemmin sitä pelkää ja ajatteloo. Konjakki pitääs olla hyvää merikipua vasthan, mutta mistäs sitä ottaa kialtolakimaas!
Me olimma jo valmihia uhraamhan Jäämeren jumalille heti ku vuanon suulle päästhän. Kaulat pitkällä orotimma. Mutta suuri oli hämmästys ja ilo, ku vuannosta tultaes aavalle merelle siälä paistooki ihana aurinko ja meri makas aiva tyynehenä. Usee kuulemma sattuuki nii, jotta ku vuanos käyy lakkapäälainehet, nii Jäämeri on rasvatyyni.
Siitä matkasta, jota nii pelkäsimmä tuliki mitä ihanin huvimatka peilikirkkahalla rannattomalla ulapalla auringon helottaas ku heinäkuun poutapäivänä.
Matka kulki vuanon suusta pohjoosehe Kalastajasaarennolle, joka seki on meikälääselle merkilline nähtävyys. Kalastajasaarento on 48 kilometriä pitkä ja 25 km leviä niämisaari, jonka yhristää mantereesehe vai kilometriä leviä kannas. Sen poikki kalastajat vetäävät välistä venehensä, ku eivät viitti kiärtää saaren ympäri. — Suamen ja Venäjän raja kulkoo tämän saaren halki nii, jotta puali kannasta ja vähempi puali saarta kuuluu Suamelle. Venäjän pualelle on jääny monta suamalaasta kylää; niistä suurin on nimeltä Muatka. Kaikki Kalastajasaarennon asukkahat ovat puhtahia suamalaasia. Ne on siirtynhet Pohjoos-Suamesta, Kuusamosta ja Kittilästä. Niimpä Pummangin Rekinan taloon vanha isäntäki sanoo lähtenehensä kotopitäjästä Kittilästä »nöyrinä vuasina»; se on suurina nälkävuosina 1860-luvulla. Se on sattuva sana »nöyrä vuasi.» —
Kalastajasaarento on aiva toisellaasta luantonsa pualesta ku Petsamon ympäristöt. Saari nousoo ku matala limppu merestä ja on aivan puutoon. Siälä kasvaa vain ruahua, varpuja ja kanervaa. Saaren rannat on toisinpaikoon suaraa ja äkkijyrkästi halkeellehia korkeeta kallioota, jotta mereltä näyttää ku tultaas Viaporin fästinkihi.
Saaren länsipualella, joka meille kuuluu, on syvä lahti, jota sanothan Pummangin vuanoksi ja sen rannalla sijaattoo satakunta henkiä käsittävä Pummangin kylä. Petsamosta tulija hämmästyy, ku näköö täälä oikee ihmismoosia taloja, eikä sellaasia piäniä kurjia töniä ku varsinaases Petsamos. Pummangis on monta suurta suamalaasmallista talua, jokk’on sisustettu samhan laihi ku taloonpoikaasasumukset yleensä pohjoos-Suames. Parhaat taloot on Rekina ja Pesonen. Joitaki tupia oli tekemäpualis. Niihin oli saatu värkkipuita soran aikana Petsamon erustalla haasirikkoontunehista ja saksalaasten sukellusvenehien upottamista puulaivoosta. Mutta näki siälä viälä pari turpehista ja maasta pykättyä vanhan ajan multamajaakin, joonka seinät ja katto kasvoo heinää, koreeta kissinkelloja ja keltakukkia n’otta n'oli oikee kaunihia kattella.
Kylän ihmisekki oli näöltänsä ja käytökseltänsä toisellaasia ku Petsamos. Pummankilaaset, samoon ku muukki Kalasaarennon asukkahat, ovat tarmokasta ja toimeliasta väkiä, ja sitä varte ne ovakki aika hyväs toimhentulos. Niill’ oli siälä kirjoja taloos, tilaavat sanomalehtiä ja seuraavat muunkin mailman menua. Ja sitä ei voi sanua Petsamon alkuasukkaasta.
Kalastajasaarennolla pistää silmhän suuri puhtaus kaikkialla. Siäl’ on aika lailla paljo lehmiäki, ja on niillä kesääsin hyvä lehmänvalli saarella. Me käyymmä kattornas Pummangis paris navetas, jokk’oli niin pestyjä ja puhtahia, jotta valkoone puu vai loisti joka paikasta. Ja Rekinan taloon navetas oli oikee matokki laattias! Ei niitä tiätystikää lehmiä varte piretä, jokk’on kesällä aina ulkona. Mutta sille meirän fröökynälle me tuphan tulles narrasimma jotta:
—- Lehmäkki oli nii kilttiä ja hyvin kasvatettuja jotta pyhkiivät sorkkansa hakoohi ennenku navethan menövät jotteivät tuhraasi mattoja!
Sen se meirän helsinkilääsfröökynä melkee uskoo, mutta ku mä koitin viälä vähä petrata jotta:
— No en oo kummempaa ennen nähny, ku kaikki lehmät istuuvat parres oikee olkitukun päällä, jotteivät likaasi parttansa —
— Mitäh, istuuvakko lehmät olkitukulla? — imehteli se helsinkilääsfröökynä.
— No oikee istuuvat ku rippikouluflikat korjasti häntä pipparas — — haikaalin mä.
Mutta sitä s’ ei enää uskonu ku tiuskaasi takaasi jotta:
— Fyi teitä ku koitatta narrata mua!
Siälä Rekinan taloos tarjottihin meille päivällistä peräkamaris, john’ oli huanekalut ja mööpelit nii fiinit ja komiat, jottei Kyröönmaas oo mones parhaaskaa puntitaloos. Ja ruaka panthin pöythän oikee monilla eri veittillä ja kaffeliilla kanelinparkki- ja sinappikupiilla ku parahis hotellipaikoos. Ei puuttunu taloos mitää, ei tavaroosta eikä kohtelusta. Kovasti haastettihin yätä olemhan, mutta ei passannu, ku oli matka muresna. Olis ollu hauska koittaa maata yhren yän haahkanuntuvaasella patjalla ja silkkitäkin alla, joka sekin on samoolla höyhenillä topattu. Pummankilaaset on mainehes siitä, jotta niill’ on viarahillensa tarjota haahkanuntuvaaset sänkyvaattehet ja silkkitäkit. Haahkanuntuva-patjooll’ ei makaakkaa ku kaikiista suurimmista herroosta vai knupit. Olkia, ryrinpäitä ja vippuja saavat tavalliset ihmiset tukkia pussihi lonkkansa pehmikkeheksi, eikä eres kaikkia morsiamiakaa höyhenpolsteriilla makuuteta. Ja jos makuutethan, nii silloonki vai kuallehen kukon ja kanan höyhenillä. Haahkanhöyhenpolsteriilla kannattaa maannuskella vai raharötkälehien ja Pummangin kalastajaan, jokka itte kokuaavat haahka-linnun höyheniä läheesiltä Lintusaarilta, johna niitä pesii suuret parvet.
Pummangista ajoomma laivalla vuanon poikki Kervannon kylhän, jok’on Puumangin kylää justhin vastapäätä toisella pualella lahtia. Kervannon erustall’ on muutoon Petsamon paras lohenkalastuspaikka. Täältä lähretimmä Suami laivan kiärtämhän saaren ympäri Kalastajasaarennon pohjooskärkehe, Vaitolahren kylhän, johka itte lährimmä oikaasemhan kolmen kilomeeterin levyysen kannaksen poikki jalkapatikas. Ja yhtaikaa olimma perillä.
Vaitolahren kylä sijaattoo pohjoosehen aukeevan lahren perukas. Valtakunnan raja jakaa kylän ja lahren kahtia. Ku rajaa käythin, oli siinä kova krapina. Paikall’ oli kaks turskia jääkäriupseeria ja niillä 60 yhtä hurjaa sotilasta ja yks konekivääri. Tämä joukko tahtoo rajaa siirrettäväksi kauemmas ja vaatii ryssiä heti lähtemhän kylästä. Ryssät putiivat kans nyrkkiänsä ja näyttivät pyssyjänsä. Toivat piänen sotalaivankin lahrelle häthän, mutta suanialaaset käskivät 7 tunnin sisällä lähtemhän eli paukkuu. Ja tappelu siit’ olis tullukki, jos ei Helsingistä keriinny hallituksesta ankara käsky jotta:
— Ei saa poijat!
— Piti antaa perähän! — kirrasti sama upseeri viäläki hampahia, ku ei silloo saanu laittaa parempaa rajaa.
Vaitolahti on muutoon Petsamon suurin kalastuspaikka. Parhaasehen kalastusaikhan kokoontuu sinne tuhatkin kalastajaa yhtaikaa. Vaitolahren läntisen niämennenäs on meirän pualella pikkuune loistomajakka, nimeltä Nurmensätti. Ja kaikkihin uloommaasella niämenkärjellä makaa lameellansa korkialla maalla suuri höyrylaivan hylky, jonka Jäämeren aallot on heittäny kuivalle maalle. Ryssänpualeeses niämes on toinen samallaane suuren venälääsen postihöyrylaivan hylky. Laivan kapteeni kuuluu pöhnäs ajanehen täyttä höyryä suaraa maalle, jotta tohjoksi meni koko laivan noukka. Paikkakuntalaaset ovat sitte hoirellehet loppua n’otta niist'ei oo enää jälellä muuta riitingit.
LINTUSAARILLA.
Petsamon kaikkihin miälenkiintoosin ja nähtävin paikka on niinsanotut Lintusaaret elikkä Heinäsaaret niinku niiren viraallinen nimi on. Nimi sanothan tullehen siitä, jotta näillä kahrella saarella kasvaa vahvasti heinää. Mutta ei s’oo heinä, josta nämä saaret on kuuluusia ja merkillisiä, vaa linnuustansa, joita siäl’on kymmeniätuhansia. Sitä varte oliski asiallisempaa ja oikee nimittää saaria Lintusaariksi. Ja nii mä teenkin.
Lintusaaret sijaattoovat Petsamon vuanon suusta suaraa pohjoosehen 17 kilometrin pääs, Pummangin vuanon kobralla Jääineres. Kolme tiimaa kesti ajaa laivalla Petsamosta. Saaria on kaks, suuret pohjoosempana ja piänet siitä pyssynhollin pääs etelämpänä. N’oon verrattaan piäniä pinta-alaltansa. Suuret taitaa olla tuskin kilometriä kanttihinsa. Saaret on nii matalia, jotta korkeen kunnas kohuaa vai aluun toistakymmentä metriä merenpinnasta. Yhtäkää puuta ei kummallakaa saarella kasva, vain matalaa kanervikkoa, muuramenvarpuja ja monellaasia koreeta kukkia. Keskikesän aikhan kuuluu saaret olevan yhtä kukkaaskenttää ylt'yleensä. Monet putkikasvit ovat parhaana kukinta-aikana nii vehmahia, jotta miästä rinthan. Ja monia harvinaasia ja kaunihia kukkia siälä kasvaa sellaasiaki, jottei mualla näjekkää. »Trollius europeuski» on toista kyynärää korkia ja kukka kämmenen kokoonen ja kaunis ku ruusu. En totisesti olsi tiänny sen nimiäkää, mutta rookasimma siälä saarella kaks tiäremiästä, joista toine oli kasvistutkija ja lyysionkoulun opettaja itte Ape Rantaniemi Turuusta, ja se seliitti meille saaren kasvullisuuren perinpohjin. Se toinen oli »lintumaisteri» E. Merikallio, joka oli oikee kuukausikaupalla siälä tutkimas lintuja ja niiren elämää. Meirän ei trengänny muuta ku kattella, kuunnella ja imehrellä lintu- ja kukkamailman moninaisuutta.
Lintusaarilla kasvaa suunnattomat määrät muuramia, jokk’on paljo suurempia ku meirän puales. Muuramen kukkima-aikana, ja me satuummaki justhin silloo saarille, oli siälä koko maanpinta yhtenä valkoosena muuramenkukkana. Kukat on paljo suurempia ku mualla Suames, n’otta ei s’oo imes, jos marjakki on pualta suurempia ku tavalliset. Muuramia noukithan näiltä saarilta parahina vuasina lähes kymmenentuhatta kilua. Ja nii erinomaasen hyvänmakuusia ne on, jotta niitä on satoja vuasia viäty suurimpana herkkuna Venäjän hovihin keisarien ja suuriruhtinasten popsittavaksi.
Mutta enempi ku kukat ja marjat ihmetyttää matkustajaa nährä sitä lintupaljoutta ja sitä mekastusta, jota linnut näillä saarilla pitäävät. Jo saaria lähestyjes näköö saarten yläpualella ilman kuhisevan täynnänsä kaikellaasia merilintuja. Niitä lentelöö siälä ku hyttyysparvia kesäiltaasin, aivan mustana. Se lintumaisteri seliitti, jotta siäl’on tavattu yli viiskymmentä eri lajia lintua, mutta tavallisesti niitä oleskeloo siälä kolmattakymmentä eri sorttia. Siin’ on monenlaasia lokkia, tiiroja, merimettoja, sorssia, allia, lunnia, haahkoja, räiskiä ja mithän kaikki ovakkaa. Monet olivat mullekki nii outoja, jotten muista uneskaa nähneheni. Ja pikkulintuja oli hyttyysestä nyrkinkokoosihi asti. Eikä ne linnut ollehet kovin arkojakaa, parin-kolmen sylen päästä sai kattella.
Keskellä suurempaa saarta on pikkuune sisäjärvi, jonka pinta oli aiva kihisten täynnä kaikenkokoosia ja näköösiä lintuja. Siinä meni sorssamamma soutaan erellä ja pikkuuset poikaaset noukkapystys peräs. Valkoosia, suuria lokkia kehuskeli siinä mahtavina ku ankkapoijut. Tuskin viittiivät päätänsä kääntää eres kattomhan meitä pitkämatkaasia reissaavaasia ja kansanerustajia, jokka olimma tullehet imehtelemhän. Ja ympärillä ilmas pitivät allit ja tiirat ja mithän kirkujia olivat sellaasta krääkymistä ja kirrastusta, jotta korvia porotti. Se lammikko siinä saaren keskellä näytti olevan linnuulla oikee Kirvun kylpylaitos. Ja riivatunmoosta mekastusta tämä lintuherrasväki siinä keskenänsä piti. Siinä ne soutelivat ja paistattivat päivää ku ainaki joutilhat. Toisia oli trusapäis yhres ja huutivat ja rähisivät ku parahat politiikkamiähet kansankokouksis. Tappelujaki syntyy ja silloo menthin peräkanaa jotta vesi vai firras.
Kaikkihin pahin rähisijä on kumminki se lintu, jota sanothan räiskäksi. Ja aika präiskä se näytti olovanki. S'oon suurenlaasen variksen kokoone, mutta vaalianruskia ja haukanmalline lennossansa. Räiskä on oikia lurjus muiren lintujen joukos, hävitöön roisto. Oikia polseviikki-komisarjus! Itte s’ei viitti eres omaa ruakaansakkaa pyyrystää. Se teköö sillä lailla, jotta se lentelöö ylhäällä ilmas ja katteloo pää vääräs ku jokin toine lintu onnistuu sieppaamhan kalan merestä. Ja silloo se lentää sen niskhan ku talanpii, fläiskii sitä siivillä ympäri korvia, knoppii niskhan ja pitää sellaasta rähinää n’otta toisen on pakko aukaasta suunsa, manata vastahan ja purottaa kala suustansa. Sitä se räiskä-präiskä vai meinaaki ja pitää tarkasti varansa, koska kala tipahtaa toisen noukasta. Silloo se suhauttaa peräs ja nyppää lennosta kalan kiinni ku häkää vai. Piänemmät linnut, joilta se sillä lailla ryästää saalihin suusta kirrastaavat tiätysti kamalasti. Välistä ne hakoovat sukulaasia apuhu ja käyvät oikee joukolla räiskän kimppuhu ja silloon on eri meteli ilmas. Jonkin höyhenen ne saavakki räiskältä irti revityksi, mutta tavallisesti se pitää hyvin pualensa, ku s’oon suureet ja hyvä lentäjä.
S’oon sellaane roisto, jotta se ryästää ja syä suihinsa toisten lintujen munakki, ku vai pesän löytää. Se lentelöö ilmas ja vaanii, mihnä näkis linnuttoman pesän ja ku huamaa, nii tuloo ku salasmaa taivahalta, hakkaa munat rikki ja pistelöö poskehensa.
Ja on se sellaane poika, jotta käy ihmisenki kimppuhu, jos sattuu sen omalle pesälle tulemhän. Se lentelöö kiärtään ja kaartaan ihmisen ympärillä ja ku ei huamaakkaa, nii truiskaa seljän takaa ihmisen niskahan ja sivaltaa nii ympäri korvia siivillä jotta hattu lentää. Jos se onnistuu, nii aika rähäkän päästää ilmas ja nauraa krakottaa jotta vihaksi pistää. Ja on sillä sellaasiaki hävittömiä konstia, jotta justhin pään päällä lentelöö ja purotteloo niskhan mitä rookaa. Tuli siinä siunanneheksi, jotta on se hyvä asia, ku ei lehmät lennä.
Satuumma löytämhän yhren räiskän pesän ja kokeelimma, mitä konstia se teköö. Kun menthin pesälle päi, niin monta kertaa truivas takaapäi pään ylitte jotta korvat suhahti. Asettuu sitte jonki sylen päähän mättähälle, mutta poispäi sialta, mihnä pesä oli. Siinä se röyhisti rintaa, haukkua räkätti ja huitoo siivillä. Ja oikee oli ku s’olis trossannu jotta:
— Tulkaas tänne jos tohritta’ Saatta nii päi pläsiä, jotta tiärättäki!
Ja ku meni likemmäs, nii sitä kovemman melun se vai piti ja hyppii vähä kauemmas, mutta aina vai haastoo tulemhan peräsnänsä jotta, tuus totisesti tänne!
Oli se nii vetkales lintu ja rento poika, jotta oikee huvitti kattella sen metkuja.
Linnut on siälä ottanhet ittellensä lajinsa mukhan kukin oman aluehen, johna ne asustaavat. Tiiroolla on oma paikkansa, samoon alliilla ja lunniilla. Lunni on hauskannäkööne lintu. Sen selkä on silkkimusta, vattanalusta vaalia ja isoo noukka loistavan punaane ku ainaki juapoolla. Ne elää suuris parvis, ovat kropiltansa nii lihavia ja rasvaasia, jotteivät pääse ku aiva matalalta lentämhän. Hyvän matkaa saavat mennä räpäköörä vettä pitki ennenkö saavat perän ylhä. Lunnit pesiivät syvälle maan alle, johka ne kaivaavat pitkiä käytäviä. Yhrellä paikkaa onkin saarella joka askelehella maanpinta aivan täynnä lunnien pesäreikiä. Ja sinne ei räiskäpoijan ookkaa väärtti nenäänsä pistää, tarttuu pian truutustansa kiinni ja saa nii silmillensä jotta muistaaki.
Haahka-lintu pesii avonaaselle maalle varpujen sekhan ja ku s’oon färiltänsä aiva ympäristön näkööne, nii on sitä vaikia maasta eroottaa. Haahka purottaa pesänsä pehmikkeheksi suuren joukon hianoja höyheniä, joita sitte ihmiset ja Petsamon luasterin munkit kulkoovat kokuamas. Luasteri on rakennuttanu lintusaarelle piänen tuvan, johna yks munkki asuu kaiken kesää kooten haahkan untuvia ja muuramia. Ja kovasti kelpaa ihmisillekki näiren merilintujen suuret munat, joita ottaavat talthen ja syäävät. Haahkan muna on nuan kaks kertaa kanan munan kokoone ja sanoovat sen maistuvan oikee hyvältä. Ja sen roistolinnun, präiskän, munakin on niin suuri, jottei muuta einestä miäs tarvitte ku sellaasen pistää poskehensa.
Ennen vanhaan kulkivat ihmiset likiltä ja kaukaa kokuamas saarilta suuret määrät linnunmunia, joita käyttivät ravinnoksensa ja pistelöövät makupaloona viäläki varkahin suuhunsa ku vai paikalle sattuu. Samoon ne höyheniä korjates harjoottivat sellaasta hävitystä lintumailmas, jotta saaret on nyt Suamen valtion toimesta rauhootettu ja munien keruu kiälletty. Petsamon munkiille on annettu lupa koota saarilta höyheniä, mutta sellaasista pesistä vai, jokka jo ovat jäänehet tyhjille. Munkkiäijä kulkookin siälä kaiket päivät ettimäs haahkanpesiä ja merkittöö sen piänellä kepillä viälä ku lintu makaa pesäs. Ja houkutus on monaasti nii suuri, jottei saata äijä-parka aina hillitä himoansa, vaa sivaltaa silloo tällöö jonkin suuren munankin murkinaksi.
Lintusaarilla pitää rajavartiosto kaiken kesää kahta rajasotilasta vahtina, jokka kakistaavat munavarkahat pois. Varkahia pakkaa kuulemma käymhän saarilla useen. Sotilahilla on oma piäni tupa käytettävänä saarella ja kissinpäiviä näyttivät viättävän. Saavat kalastella, kokkaroora ja maannuskella niinku tykkäävät. Vaikka yksinääseltä mahtaa tuntua pitkän päälle. Lintujen kirjavat parvet ja ainaane mekastus tuattaa kumminki vaihtelua. Mutta matkalaane, joka sinne vain hetkeksi saattaa pysähtyä, ei tahro millää malttaa saarelta lähtiä, niin paljo on siälä merkillistä nähtävää.
Aikoonansa puhuttihin sanomalehris kovasti siitä, jotta näillä Lintusaarilla olis suunnattomat määrät apulannaksi sopivaa linnunlantaa, jota pitääs kuljettaa pellonhöysteeksi. Kuinka sen asian kans oikee on, sit’ei osannu kukaa siäläkää sanua. Ei oo viälä tutkittu, mutta saattaa hyvinkin olla nii, jotta koko saaret on yhtä ja samaa ainetta. Sotilahat eivät ainakaa ollehet havaannehet saarilla mitää erikoosia varastoja. Taitaa olla vai puheeta. Vaikka toiselta pualelta jää imehtelemhän, jotta mihkä ne lintujen vuasisataaset ponnistukset ovat sitte hävinnehet?
Lintusaarilta lährettihin kotimatkalle, joka tehtihin Norjan kautta. Ilma oli mitä aurinkoosin ja Jäämeri rasvatyyni. Kirkkahalla ilmalla näkyy Norjan korkia kallioone ranta selvästi Lintusaarille, vaikka matkaa on n. 60 kilometriä. Suomi laivalla otettihin kurssi suaraa meren yli Vuoreijan (Vardö) kaupunkiin, joka on Lintusaaria vastapäätä. Jos oli tulomatkalla pahoon laivaa heitelly, nii sitä ihanamman muatonsa näytti matkamiähille ny Jäämeri. Auringon paahtees, tuhansien lintujen lennelles ympärillä ja iloosten pyäriäästen pulikoores laivan kuphella jätti tämä merimatka iloosen, päivänpaisteesen muiston Jäämerestä, jot'ei hevillä unohra.
MATKA NORJAN YMPÄRI.
Laivamatka Lintusaarilta Norjan pualelle Vuoreijan kaupunkiin kesti 4 ja 1/2 tuntia. Vuareija on Jäämeren rannan vilkkahin kalakaupunki. Asukkahia siäl’ on n. 4000 henkiä, joista viitisen sataa on suamalaasia. Itte kaupunki on kolkonnäkööne ja väkevä kalanhaju, joka joka paikasta pistää nenhän, teköö sen vastenmiäliseksi. Tääl’ on suuria kalamakasiinia, kuivaamoja ja kalanpäitä ja matoja rannat täynnä. Tuhannet kalalokit kirkuuvat satamas, noukkien merestä kalanperkooksia, jokka makasiinien rantalaituriilta nakathan suaraa merehen. Kun Vuareijasta vuasittaan lähretethän mailmalle 27 miljoonaa kilua kalaa, nii tiätää sen jotta siitä tuloo jo rääsyjäki eri lailla. Kolmannes kalasta menöö kuulemma perkooksina takaasi merehen. Meikäläästä miästä kummastutti enite tämän kaukaasen pikkukaupungin mahtavat, miljoonia Norjan kruunuja maksanhet, suuremmooset satamalaitokset, jokka sulkoovat kaupungin sataman monen metrin korkuusilla kivistä rakennetuulla aallonmurtajilla Jäämeren myrskyyltä. Kuuluuvat rakennetun valtion kustannuksella. Kaupungin paras hotelli on tiätysti »Grand Hotel», johna kaikki käy kovasti enklantilaasehe mallihi. Ruakakin tarjoollahan lämminruaka esti ja näperrökset peräs, mutta sitä pukinjuustua min’ en saattanu syörä. Jos oli hyvää, nii kyllä maksooki, kaino päivälline n. 6 Norjan kruunua. Huanes samoon 6 Nkr. Suamen markkoja meni silloo kutakuinki 7 aina yhtehe Norjan kruunuhun. Yks herroosta prässäytti kruttaantunhet pöksynsä ja lasku oli 10 kruunua, 70 markkaa! Pakkas sitä vähä manoottamhan, muttei passannu housujakaa kräätärille jättää.
Vuareijas oli Neuvosto-Venäjällä kauppavaltuuskunta, joka asusti samas hotellis ja hissas aina päiväksi punaasen vallankumouslippunsa flakutankoho. Valtuuskuntahan kuuluu 7—8 henkiä ja viättivät ne aikaansa pääasias ryyppäämällä. Erelliskesänä oli tämän toimiston porvarillistunu komissari kyllästyny koko hommaha, pistäny lafkan rahat plakkarihi ja puikkinu muille maille. Toimistolla oli omat urkkijakki.
Sattuu nii mukavasti, jotta seisoskelin yhren kauppapuarin klasilla kattelemas tavaroota, ku siihen parin sylen päähän tuli kaks miästä, jokka juttelivat ryssää keskenänsä. Koristin korviani, jotta ompas se mukavaa rookata täälä viarahalla maalla vanhoja iivanootaki. Toine miäs kertoo toiselle henkihapatuksis jotta:
— Aamulla tuli tänne Petsamosta aika kasa suamalaasia herroja.
Ja mistähän oliki saarni haravihinsa, mutta tarkasti se kertoo koko meirän reisumma, ja tiäsi koska lährethänki. Kun lopetti raporttinsa, nii en saattanu olla tokaasemata joukkoho jotta:
— Tak totsno! (Justhin nii).
Kovasti jäivät silmät tapilla kattomhan, ku lährin kävelemhän.
Matkustus Norjan rannikolla on kovin hyvin järjestetty siälä kaukana Jäämeren äärelläki. Kuus kertaa viikos kiärtää rannikkua suuret nopiakulkuuset ja erinomaasen loistavasti sisustetut höyrylaivat, joita tavallisesti niniitethän vain »hurtigruuteniksi» (pikahöyrylaivooksi). Ne lähtöövät etelä-Norjasta ja kulkoovat pitkin rannikkua Norkapin ympäri Vesisaaren kaupunkihin asti. Viikon kestää joka laivalta se matka. Nämä laivat omistaa Nordenfjelske yhtiö, joka saa valtiolta vuatuusta apua liikentehen ylläpirosta 8 milj. kruunua. Näillä hurtigruten-laivoolla pääsöö kerrassa mukavasti matkustamhan Petsamhon. Lippu Vuareijasta Lödingeniin maksaa 70 kruunua ja hyttipoijalle 5 kruunua lisää. Lödingenistä Narviikihin, josta lähtöö rautatie Tornioho, maksaa paikallislaivalla 7:60 kr. Päivälline laivas oli 5:50 ja viiniheela 10—12. Salongit on hianosti sisustettuja ja hytit piäniä pehmoosia poksia, n’otta matkustaminen näis laivoos on sulaa nautintoa. Vuareijasta Narviikihin kestää matka kaks ja puali voorokautta. Hurtigruten-laivat on, samalla kun ne välittäävät päivittäästä paikallisliikettä, postilaivoja, jokka poikkeevat matkan varrella kaikis kaupungiis ja suuremmis kylis.
Ku pikkupoikana istuun kansakoulun penkillä ja kättelin seinällä Euroopan karttaa, nii mä tykkäsin, jotta Skantinaavian niämimaa muistutti elävästi merhen paiskattua kissinraatua ja pohjoos-Norjan nipukka oli katinhäntä. Sitä katinhäntää olin nyt kiärtämäs. Kaikkia sitä joutuu ihminen koluamhan. — —
Norjan rannikko siälä kaukana pohjooses, — johna kansakoulukartoos on tavallisesti suuri reikä, — on paljasta parin-kolmen saran metrin korkuusta kolkkaa kalliota. Toisin paikoon kohuaa rannalla korkeeta lumihuippuusia tunturiaki, joonka huipuulta loistaa heinäkuun päivänpaisteheski ikuune lumi. Vasta etelämpänä Atlannin meren pualella tuloo iloosemmat ja kaunihimmat näköalat, johna näköö vuanon rannoolla lehtipuita ja vehriääsiä niittyjä, hauskoja asumuksia ja taustana yli puolentoista tuhannenki metrin korkuusia vuarenhuippuja. Korkeen tunturi tällä välill'on Tromsöön kaupungin paikkeella Jäggevarre, jok' on 1915 metriä korkia.
Matkan varrella poikettihin m.m. Hoimingsvaagin kauppalas, joka sijaattoo Magerön saarella. Tämän saaren pohjoosin niämi on se kuuluusa Nordkap, Euroopan pohjoosin kärki. Nordkap ei oo sen kummemman näkööne ku monet muukkaa niänaennenät siälä pohjooses. S’oon 300 m korkia äkkijyrkkä kallioranta, joka pistää merehen. — Euroopan manterehen pohjoosin kärki on Nordkyn, joka sivuutettihin jo ennen Honningsvaagihin tulua.
Honningsvaagin kalastajakylä on siitä huamattava, jotta siälä on lähes pualet asukkahista suamalaasia. Jonkin kilometrin pääs siitä pohjoosehe on Kjelviikin kylä, jok’ on melkee aiva suamalaane paikkakunta.. Puhuttelin monia henkilöötä ja kaikki ne puhuuvat suamia, vaikkaki toisten kiäles kuuli outoja norjalaasia laihnasanoja.
Honningsvaagin rannas seisoo suuri joukko kylänmiähiä, jokka ihastellen kattelivat mun roimia suamalaasia piaksusaappahiani. Ne heräättiväkki suurta huamiota, kunniootusta ja arvonantua pitkin koko matkaa. Viimmee tuli yks joukosta puhumahan ja kysyy selvällä suamenkiälellä jotta:
— Tairatta olla Suamesta kotoosi, ku on nuan komiat piaksusaappahat?
Siitä se juttu sitte aikoo ja miästä kokoontuu ympärille ku merenmutaa. Kovasti niiren teki miäli mun kotoosia suamalaasia piaksusaappahiani. Olsivat maksanhet paljoki, jos öisin jaloostani vetäny. Ei oo siälä sellaasta suutaria, joka pystyys nikkaroomhan oikian reirun suamalaasen piaksusaappahan, valittelivat miähet.
Ja ku näkivät mun kuphellani kiikkuvan kauhavalaasen tuppipuukoon, nii itku silmihi pakkas. Kotomaa muistuu miälhen — —
Pualenpäivän matkaa etelämpänä on sitte Hammerfestin kaupunki, john’ on n. 3,000 asukasta ja niistä satakunta suamalaasta. Hammerfesti on Euroopan pohjoosin kaupunki, jok’ on sille siitä syystä suureksi kunniaksi lujettava. Mutta varsinaasen mainehen sille kumminkin tuattaa se seikka, jotta kaupungin palomestarina on suamalaane miäs nimeltä Holma, johka mull' oli tilaasuus laivalla tutustua. S’oon norjansyntyysiä, mutta puhuu puhrasta suamia. — Itte kaupunki oli siisti ja hauskannäkööne.
Päivänmatkan pääs etelämpänä tultihin pohjoos-Norjan suurimpahan kaupunkiin Tromsööhin, john’ on n. 10,000 asukasta. Täski kaupungis asustaa joitaki kymmeniä suamalaasia. Kaupungin ympäristö on luantonsa pualesta jylhänmahtavaa. Korkiat tunturit kohuaavat joka pualelta, mutta rintehet loivenoovat vehriääsiksi niityyksi, johna kulkoo jo karjaa laituumella.
Tromsööstä etelähän päin käyvät näköalat yhä leppoosemmiksi, asumukset lisääntyyvät ja kasvullisuus vehmastuu. Kulkureitti käy soukkien salmien välistä ja ympärillä nousoovat mahtavat vuaret pilvien tasalle, joiden yläpualelta loistaa lumihohtooset tunturien huiput. Lödingenistä, johna oli muutettava piänempähän laivahan päästäksensä rautatiän päähän Narviikis, alkaa matkan kaunihimmat maisemat Ofotenvuonon perukkahan, john’on Narviikin kaupunki. Päivä sattuu olemhan aurinkoone ja lämmin n’otta vuano esiintyy meille koko loistossansa.
Eivät norjalaaset syyttä suatta ylistele vuanojen kauneutta, sen myäntää viaraski, jok’on saanu kerran siälä matkustaa ja nährä niitä kesääses kukkeures.
NORJAN SUOMALAASTEN OLOOSTA.
Sanothan, jottei ihmine opi ennen omaansa tuntemhan, arvostamhan ja hyvänä pitämhän ennenku on sen menettäny. Se mit’ on, ja jota saa jokapäivä hyväksensä käyttää, tuloo ihmiselle nii tavalliseksi ja luannolliseksi, jotta vasta sitte, kun on sen karottanu, ymmärtääki antaa arvua omallensa.
Isänmaa, mitä se on meille tavallisille ihmisille? Koria sana, jota kuuloo useen juhlapuhujien paukuttavan. Kyllähän me ymmärrämmä, mitä sillä meinathan, mutta mitä se oikee on ja mitä se merkittöö, sit’ ei käsitä ihmine ennenkun saa sen kokia oikee krupisnansa. S’oon kattokaas sillä lailla, jotta isänmaansa oppii ihmine tuntemhan vasta ulkomailla, toisten ihmisten isänmaas.
Mitä varte hyppäävät Etelä-Pohjanmaan miähet toistakinkymmentä kertaa
Atlannin rapakon ylitte? Miksei n’oo siälä, ku sinne nii kovasti vetää
ja ku siäl’ on kuulemma nii paljo pareet olla ku täälä köyhäs ja kylmäs
Suames?
Mitä varte Venäjälle paennehet punikit, jokka rivolla suulla vannoovat, jotta isänmaa on roskaa ja herraan kenkkuulemisia, jolla tyäväkiä koitethan kuljettaa porvarien talutusnuaras, mitä varte ne samat miähet pyytävät armua ja menisivät linnahanki istumhan, ku saisivat vai tulla takaasi tähän kurjahan maahan?
Se on isänmaa ku vetää! — Ei oo hyvä siälä, ei oo hyvä täälä, mutta loppu on kumminki se, jotta paree siltäki täälä ku siälä viarahalla maalla, vaikka siälä hyväkin ja pareekin olis.
Se on isänmaanrakkaus, kotomaan ikävä, jonka ihmine tuntoo krupisnansakki, — mutta vasta sitte kun sen on karottanu. Onnettomia ne, joonka pitää jättää kotomaansa.
Siälä kaukana Jäämeren rannalla Norjan pualella asustaa nuan 10,000 suamalaasta. Tarkkaa tiatua niiren luvusta ei oo, ku ne asuuvat hajallansa ja ovat paljolta sekaantunhet lappalaasihin ja norjalaasihi ja monet ovat jo menettänhet oman kiälensäkki. Nuan sata vuatta sitte olivat Pohjoos-Norjan eli Ruijan rannat niinku senpualen suamalaaset rannikkoa nimittäävät, melkeen asumattomia. Silloon alkoo suamalaasten siirtyminen sinne Pohjoos-Suamesta ja Pohjoos-Ruattista eli Länsi-Pohjasta niinku taas Ruattin suamalaaset maatansa kuttuuvat.
Suamalaanen on merkillinen korpien ja erämairen asuttaja. Se on hiljallensa siirtyny aina vai kauvemmas kolkkohon ja kylmähän Pohjolahan, raivannu viljelykselle viimmeesiä mettän perukoota, pystyttäny multamajansa Jäämerenki autioolle rantakalliolle, sinne, johk’ ei muut oo uskaltanu. Kun sen elämä sitte on pääsny alkuhun ja viaraskin nähny, jotta siäläki on elämän mahrollisuuksia ja tyätäki jo tehty, silloo on suamalaasten asumasijoolle pian kans ilmestyny viaras virkaherrakin lukohon lakia ja laskemhan veroja. Niin on käyny Ruattis ja samoon Norjas. Norjahan veti suamalaasia Jäämeren kalarikkaus ja saivakkin ne asua siälä melkeen huamaamattomina siihen asti, ku norjalaaset havaattivat suamalaasten kalastuksen siälä tuattoosaksi ja ottivat heti isäntävallalla ja varoollansa sen haltuhunsa. Siitä alkoo Jäämeren suurkalastus ja samalla suamalaasten norjalaastuttaminen, jota on sittemmisin tehty johronmukaasesti ja tuloksellisesti jo kymmeniä vuasia. Viimmeesenä vuasikymmenenä on tämä käännytystyä ollu erikoosen määrätiatoosta ja tehokasta. Kerrottihin jotta viälä kymmenkunta vuatta sitte opetettuiin siälä täälä norjalaasis kansakouluus uskontua ja vähä muitaki aineeta suameksi, mutta nyt s’oon aivan loppu. Kaikki opetus käy vai norjankiälellä, ymmärtäkhöt suamalaaset lapset jos tykkäävät. Samoon on kaikki virkamiähet ja viraalliset asiat vain norjaksi. Papit saarnaavat ja tuamarit tuamittoovat vai norjankiälellä. Paitti tätä kiälikomentua harjootethan siälä suamalaasten kääntämistä norjalaasiksi talourellisella politiikalla, joka tuattaakin tarkootettua tulosta. Valtio uhraa vuasittaan suuria summia kouiuopeluksehen, rakentaa hyviä kouluja, niihin oppilaskotia ja ruakaloota, johna köyhän suamalaasväestön lapset saavat paitti vapaan koulunkäynnin, ruaan ja verhat. Samoon rakentaa valtio vuasittaan yhä uusia teitä, ja siitä saavat paikkakuntalaaset hyvää ansiota. Valtio kustantaa sairaaloota ja tarjuaa halpaa lääkärinhoitua. Monia talourellisia yrityksiä kannattaa valtio suurilla summilla. Vuanna 1922 käytti Norjan valtio lähes 40 miljoonaa kruunua, se on Suamen rahas nuan 250 miljoonaa markkaa, tämän rajaseutunsa kaikin pualisiksi talourelliseksi kohottamiseksi ja valtakunnalliseksi lujittamiseksi. Uhrattujen varojen korkua ei orotettakkaa vuasikymmenihin. Kaikella tällä koittaa Norja tehrä asukkaillensa elämän ja toimhentulon paremmaksi, jotta ne lujemmin kiintyysivät maahan ja viaraantuusivat kiälestänsä ja miälestänsä. Se onkin helppoa kun rajan takana, Suamen pualella, ei mitään tällääsiä etuuksia oo tarjolla. Pohjoos-Norjas toimii m.m. yks yhristys, joka valtion varoolla eroottaa 20—30 hehtaarin suuruusia viljelystiloja, rakentaa asumukset, tallit ja navetat valmihiksi ja panoo sulalle maataki jonkin hehtaarin — ja sitte luavuttaa halukkahille yksityysille sellaasenansa koko hoiron. Ei siinä kysytä alkajalta rahoja, ei muuta ku halua ja ehto, jotta raivaa vissin määrän lisää maata joka vuasi. Tilan parantaminen laskethan kualetukseksi pääomalle ja muutaman vuaren perästä saa miäs sen iki omaksensa ilman äyrin lunastusta. Yhristyksen toimesta erootethan ja rakennethan näitä uutisviljelyksiä kymmenittään joka vuasi. Tätä tiätä pyrkii Norja luamhan kiintiän ja oloohinsa tyytyvääsen kanta-asutuksen, tiätysti norjalaasen, mutta kelpaa suamalaanenki ku rupiaa uskolliseksi alammaaseksi.
Suamalaasten uusia siirtymisiä ei Norjan pualelle enää haluta. On täysi tyä entistenkin jurtikkaan sulattamises. Suamalaaset siälä ovat vähävaraasia kalastajia ja tavallisia tyämiähiä, jokka ovat tiätysti suuresti riippuvaasia norjalaasista tyänantajistansa. Köyhän pitää olla nöyrää, sanoo sananlasku ja se pitää katkerasti paikkansa. Sentähren joutuuvakki suamalaaset opettelemhan käskijänsä kiältä ja koittavat sitä puhua tyäpaikoosnansa. Mutta kun omas olosnansa ovat, nii suameksi puhet kääntyy. Näin on laita varsinki vanhemman polven, mutta nuaremmat, jok’ovat norjalaasta koulua käynhet, rupiaavat unohtamhan — —. Kaikki erut seuraavat norjan kiältä ja karsahat kattehet ja huanot paikat suamia puhuvaa. Kun ei oo suamalaasia kouluja, sanomalehtiä, eikä juuri mitää muutakaa suamenkiälistä kirjallisuutta, nii voi helposti ymmärtää, jotta vaikiaa on nousevan suamalaasen polven säilyttää äirinkiälensä sellaases ympäristös.
Suamalaasten keskuspaikka Pohjoos-Norjas on Vesisaaren kaupunki, jonka norjalaane nimi on Vadsö. Täs kaupungis on parituhatta asukasta ja niistä pualet puhtahia suamalaasia. Lisäksi on nuan kolmannes suamalaas-norjalaas-lappalaasta sekaverta, joka ymmärtää ja paljolta puhuukin suamia. Koko kylästä löytää tuskin kourallista nii ummikkonorjalaasta, jok’ ei tulisi suameksikin toimhen. Kaupungilla kuuloo suamia enempi ku Helsingis tai mones muus Suamen kaupungis. Vesisaares perusti jo vuanna 1877 suamalaanen ylioppilas J.G. Cajan Norjan suamalaasia varten sanomalehren nimeltä »Ruijan Suamalainen Lehti». Se ilmestyy kuiteenkin vai puali vuatta ja kerrothan, jotta sen oli pakko lakata norjalaasten painostuksesta ja vainosta. Nykyjään siälä ilmestyy pari norjalaasta lehtiä, joista toinen on turkinpunaanen kommunisti ja sen toimittajana istuu norjan syntyynen suamalaanen, jok’ on muuttanu suamalaasen nimensäkki norjalaaseksi. Miäs puhuu purkista suamia. Muutoon on mainittava, jotta Pohjoos-Norjan tyäväestö on aivan suurimmalta osalta tulenkiukkuusia kommunistia, ja niiren sanomalehret haukkuuvat ja räkättäävät sellaasia törkeyksiä ja kourahantuntuvia valehia Suamesta ja suamalaasesta kansasta, jotta nämä meirän omat kotooset päästäsekaantunhet ovat pikkuusia valkoosia villakoiria niihin verrattuna, jokka karjuuvat ku mettäsiat. Sillä lailla nämäkin väärän lavan huusaajat koittaavat katkoja Norjan suamalaasten sitehiä kotomaahan ja hävääsemällä Suamen maata ja kansaa viaroottaa suamalaasia omasta kansallisuuresta. Ja sitä varte ei vallanpitäjät kattokaa tarphelliseksi suhrittaa eli tukkia niiren suuta.
Ja kuitenkin kaikitenkin elää suamenkiäli kaikesta yrmimisestä hualimata sitkiästi polvesta polvehen Ruijan suamalaasten keskuures. Tämä johtuu pääasiallisesti uskonnosta. Norjan suamalaaset samoonkun Ruattin suamalaaset, ovat lestaatiolaasia elikkä hihkuria niinku meirän puales sanothan. Niillä on omat saarnamiähensä niis paikoos, johna suamalaasia asuu ja saarnoosnansa käyttävät ne vai suamenkiältä. Samat saarnamiähet kiärtäävät Suames, Ruattis ja Norjas ja yhteesiä suuria uskontojuhlia pirethän kesän mittahan eri paikoos ollenkaan kattomata valtakunnan rajoja. Lestaatiolaasten suurjuhlihi kokoontuu uskovaasia Suamen pualelleki Norjan kaukaasimmilta perukoolta asti.
Sattumalta tapasin matkalla norjansyntyysen saarnamiähen, joka teki tarkoon selvää suamalaasten asumasijoosta Norjas. Se oli saarnamatkalla nykkin Tromsöön eteläpualella, johna suamalaasia asuu hajallansa Lofoteinkin kalastajasaarilla. Kesällä 1922 pirettihin Hammerfestis suuret heräätysjuhlat, johka otti osaa tuhansihin nouseva suamalaasjoukko. Saarnamiähiä oli monia Suamestakin mukana. Hän mainitti, jotta suamenkiältä pirethän lestaatiolaasten keskuures ikääskun ainuana oikiana kiälenä, jolla tätä ankaraa uskontua sopii saarnata. Monet norjalaasekki, jokka ovat uskohon liittynhet, ovat opetellehet suamia vain uskonnon takia. Se seikka, että suamalaaset Norjas samoon ku Ruattis ovat omaa uskoansa, onkin se luja panssari, joka suajaa niitä sortumasta epäkansallisuutehen. Se on se kova pähkinä, jota ei Ruattin eikä Norjan hallitukset saa rikkipurruksi. Ja sen sisällä säilyy suamalaanen syrän, miäli ja kiäli.
SÄHKÖJUNALLA RUATTIN POIKKI. — RUATTIN SUAMALAASTEN OLOOSTA.
Laivamatkamma »katinhännän» ympäri päättyy piänehen Narviikin kaupunkihin kaunihin Ofoten vuanon perukkahan. Siältä alkaa rautatiä kiipimhän Skantinaavian niämimaan selkärangan, Köölin vuariston, poikki yli tunturien Pohjanlahren rantaa kohre, tullen Ruattin pualelle Bodenin linnootuskaupungis, josta kääntyy sitte pohjoosehen ja huippaa Karungin kautta Haaparannalle ja siitä korkian sillan ylitte meirän Torniohon. Tämä matka on 607 km ja tiketti maksaa toises luakas 61:80 Norjan kruunua. Juna lähtöö Narviikista illalla klo 6 ja seuraavana päivänä pualenpäivän aijoos ollahan Tornios.
Narviiki on pikkuune ja uusi kaupunki, joh’on n. 7,000 asukasta. S’oon syntyny vasta poikkiraran rakentamisen jälkhen, joka valmistuu v. 1903. Piänestä kyläpahaasesta on vähäs aijas pullahtanu kaupunki, joll’on ny tärkiä merkitys, sillä sen kautta kuljettaa Ruatti Kiirunavaarasta ja Jellivaarasta vuasittaan miljoonia tonnia rautamalmia ulkomaille. Narviikin satarnas on mahtavat malminlastoolaitokset. Junat lykkäävät malmivaunut korkeelle kaarisilloolle, joiren alle uivat suuret kuljetuslaivat. Siältä telinehiltä kuulaastahan vaunut suaraa lastiruumihin. Monta junaa on päivittään matkalla erestakaasi kuljettaan rautamalmia.
Narviikin-Bodenin raralla kulkoovat junat sähöön voimalla. Veturi on samannäkööne ku raitiotiän veturi: nuukkoo-vaunu, jonka katoll’ on rautapömpeli ja se harraa raran päällä kulkevaa sähköjohtoa pitkin, josta se ottaa voiman. Veivistä miäs vai kääntelöö ja Armiirua poltteloo!
Jaa, että taira tiätääkkää, jotta parhat tupakit n’oon Ruattis ja Norjaski Pietarsaaren Trempärin tehthan paperossit. Trempärill’ oli ennen omat tehtahat Ruattis ja Norjas ja teki siälä Armiirua ja Fenniaa niinku täälä Suameski. Nyt s’oon nämä tehtahansa myyny, mutta Armiirua ja Fenniaa koitethan siälä värkätä ja myyrä viälä niinku ennenkin. Oikee tuntuu mukavalta nährä Norjan pualella vanhan tutun Armiiron paperossilooran, jonka kyljes seisoo präntättynä selvällä suamenkiälellä jotta: »Ph. Strenkperk Osakeyhtiö Piatarsaari» — niinku oikees Suamen paperossiis! Ja Ruattin pualen Fennia-paperossilooran kannella komeeloo samallaane Suamen vaakuna, leijona miakka kouras, ku täälä kotomaaski. Saavat siinä Puns-Juunssonit kattella kylliksensä Suamen leijonaa! Mutta vaikka onkin kuari sama, nii ero on tupakiis ja suuri. Kessuulta ne maistuuvat suamalaasen suus ja vähä tärkiää ottaa ruattalaane ja norjalaane oikian Fennian ja Armiiron, jok’ on Suames tehty. Paras tupakki s’oon meillä kumminkin, eikä ne Ruattin ja Norjan Trempärit piisaa kyyttipoijiksi meirän Trempärille.
Junamatka Narviikista tunturien poikki on suuremmoone nähtävyys. Rata alkaa kohta asemalta lähties nousemhan korkiaa tunturin kuvesta ylhäppäi. Jo muutaman kilometrin pääs ollahan jyrkän kallion rintehellä, josta huimaa päätä kattella alas laaksohon. Aina vai kapuaa juna kiärtään kaartaan korkiammalle. Jokilaaksos näköö allansa vehriääsiä niittyjä ja karjaa laituumella. Taloot näyttäävät piäniltä leikkituvilta ja ympärillä kohuaa korkeeta lumihuippuusia tunturia. Monin paikoon kulkoo rata niin äkkijyrkkää kallion kuvesta jottei tee miäli paljo alhappäi kattellakkaa. Lumivyäryjen varalta on mones kohtaa rakennettu pitkältä lautakatosta raran ylitte. Ja tuhkatihijähän puskoo juna suaraa kallion sisälle läpi tunnelien, joit’ on tällä matkalla kuutisenkymmentä, niistä toiset hyvinki pitkiä. Nuan parinkymmenen kilomeeterin pääs Narviikin kaupungista on jo Norjan ja Ruattin välinen raja-asema, nimeltä Riksgränsen. Se on 520 metriä yli merenpinnan. Siin’ on tulliasema ja passien tarkastus eres. Ja ravintola-asema, johna meitä pakkas pahoon manoottamhan, ku huanonpualeesesta ateriasta, josta toisen pualen kerkes härintuskin pistää poskehensa, kiskothin yli 40 markkaa. Kaffiklutusta piti kupista maksaa kuivan korpun kans, jonka mä pyyrin lahjoottaa takaasi, 7:50 mk!
Meirän helsinkilääsfröökynämmäki, joka ihasteli tullehensa »muuterlantihin», sanoo selvällä suamenkiälellä jotta:
— Kyllä se oli hävitöntä kuinka ne nylke! — Ja otti nii pahaksensa, jotta tingilläki puhuu koko matkan Ruattin pualella vai suamia.
Mutta heti ku Tornioho päästihin, nii jo pisti taas venskaksi.
Riksgränseniltä alkaa rata kulkemhan hiljoollensa alhappäi. Maisemat ovat alkupäästä ykstoikkoosen karuja ja kallioosia, vai korkeeta paljahia tunturia näkyy siälä täälä. Mitää viljelystä, asutusta, ei eres mettiä näjy. Kaikki on kolkkua ja kuallutta. Tällä välillä näkyy junahan Ruattin korkeen vuorikin, Kebnekaise, jok’ on 2133 meeteriä korkia ja lumihuippunne. Vähitellen tullahan alemmas ihmisten ilmoolle ja maisemakki elostuuvat. Niin tullahan sitten luannonkauneurestansa ylistetyn Tornionjärven rantahan, Abiskojoen asemalle, jok’on Ruattis Lapinmatkaalijooren pääpaikka. Siäl’ on suuria turistihotellia ja tavallisesti paljo matkaalijoota, jokka retkeelöövät tunturille ja viättäävät kesää Lapis. Abiskon seurut on rauhootettu luonnonpuistoksi. — Kumpahan meiränkin Lapis pian päästääsihin junalla Inarin järvelle asti, nii olis meilläki mainio paikka, mihkä ohjata matkaalijaliikennettä.
Abiskosta ei oo enää pitkä matka Ruattin kuuluusille malmikentille Kiirunavaarahan ja Jellivaarahan, jokka muarostaavat Ruattin kansallisrikkauren. On laskettu, jotta näis rautamalmivuaris on nuan 1,000 miljoonaa eli yks miljaarti tonnia malmia. Sitä kestää louhia satoja vuasia. Ja rautapitoosuus on 60—70 pros. Kiirunavaaran ja sen viäreesen Luassavaaran malmivarat on kolme kertaa nii suuret ku Jellivaaran. Nämä malmikentät ovat kuulunhet ennen paikkakunnan supisuamalaaselle taloonpoikaasväjestölle, jolta n’oon aikoonansa pikkurahoolla ostettu. Rahat on sitte menny ja entiset omistajat ja niiren jälkelääset saavat nyt olla kiitollisia, jos saavat tyätä tavallisina mainariina isiensä mailla. Sinne on tulvannu niin paljo ruattalaasta väkiä, jotta suamaalaaset ovat hukkunhet niiren sekhan; mutta tapaa siälä viälä nykki paljolta suamalaasia. Louhokset omistaa suuryhtiö nimeltä Grängesberg-Oxelösund. Asukkahia on Kiirunavaaras n. 10,000 ja Jellivaaras 7,500. Nämä kaivoskaupungit on kasarmimaasia ja kolkonnäköösiä.
Bodenihin tullahan klo puali 8 aamulla ja pitää siälä orottaa kaks tiimaa ennenku pääsöö jatkamhan matkaa tavallisella höyryjunalla pohjoosehe päi Haaparannalle. Boden on Ruattin lujin linnootus, johna fästinkiä on porattu kalliooren sisälle. Viarasmaalaasia ei päästetä Bodenin asemalta ollenkaa kaupungille kattelemhan. Pitää istua vai asemalla ja hörppiä sitä tyyristä kaffia. Asukkahia kuuluu siälä olevan pualiviirettä tuhatta.
Ajattelimma, jotta paras on kiven kiärtää, jos sattuu tulohon sille pualelle meirän poijille asiaa.
Bodenista Haaparannalle on maisemat aivan kotoosen suamalaasia. Harmaat larot, riihet ja taloonpoikaaset asumukset, samoon kun koko luanto on kun Oulun seuruulla. Ja ihmiset kans suurimmalta osalta suamiapuhuvia. Viarahan miähen asumuksen tuntoo suamalaane jo päältäpäi. Kun junas matkustaa, kuuloo Länsi-Pohjas aina suamiakin puhuttavan vaunuus, vaikka konehtöörit ja fiinimmät ihmiset pakkaavat kattelemhan karsahasti. Monella asemalla huamasin suamalaasten kansanmiästen hämmästynhen kattehen ja iloosen pilkahroksen silmis, ku kuulivat ja näkivät sellaasen krakikaulaasen ja isoomahaasen herrakasan juttelovan keskenänsä rohkiasti ja selvästi suamenkiältä. Se oli imes ja iloone asia, joka vissisti pani miähet miättimhän.
Puhuttelin matkan varrella useeta Ruattin suamalaasia ja nii kuuluu olovan, jotta penkinala on siälä suamalaasen kansan oma kiäli julistettu. Virkamiähet, opettajat, papit, tuamarit, hantesmannit, lukkarit, väkkärit ja kaikki pikkuusimmakki virkaknupit ovat rutiruattalaasia ja kaikis asioosnansa käyttäävät vai ruattinkiältä. Ei eres junalippua saa suomenkiälellä, vaikka lipunmyyjä ymmärtääski. Tiätää sen, jotta s’oon hikinen paikka ku umpisuamalaasen pitää rippikouluski tankata katkismuksensa ruattiksi, jost’ ei ymmärrä hölynpölyä. Joka kesä kuljetethan pualipakolla suamalaasten lapsia etelä-Ruattis valtakunnan kiältä oppimas.
Sillä lailla se Ruatti huseeraa suamenkielisiä kansalaasiansa kohtahan, mutta meiltä se vaatii nyrkki pystys, jotta täälä pitääs ruattalaasten saara pröystäällä ja halveksua valtakunnan kiältä niinku ne itte tahtoovat.
Pohjoos-Ruattis asuu suamalaasta kantaväjestöä yhtenääsellä aluehella yhtehensä nuan 30,000 henkiä. On kokonaasia pitäjehiä, johna suamalaaset ovat suurena enemmistönä. Mutta suamalaasilla ei Ruattis oo minkäänlaasia kiälellisiä oikeuksia. Meillä Suames on sen sijahan tehty sellaane typeryys, jotta oikee kansaanliiton takuulla on myännetty parillekymmenelle tuhannelle rähisevälle, sotaväkhen kelpaamattomalle ja ittensä elättämättömälle ahvenanmaalaaselle vakuutus, jotta suamenkiältä ei tulla opettamhan Ahvenanmaan kouluus, jos ei ne itte vaari! — Ja samallaasta »kulttuuri-autonomiaa» kirrastaavat Ruattin suasiollisella avulla nämä meirän maan muukki ruattalaaset.
Suamalaasten pitääs käyrä kattelemas ja ottamas oppia kansallisuus- ja kiälipolitiikasta Länsi-Pohjas ja nourattaa samaa taktiikkaa.
Niinpä onkin nyt tultu Petsamon matkalta takaasi Suamen pualelle Torniohon. Sinne jäi Haaparannan pnalelle rautatiäsillankorvahan Ruattin pualen panssaritornien tykinsuut uhkaamhan yhtä piäntä harmaata mummanmökkiä Suamen pualella. Mutta Ahvenanmaan varustukset käyy Ruatti aikanansa meiltä räjähyttämäs — —
Niin oli tultu takaasi Tornioho kotomaan kamaralle pitkältä hauskalta Petsamon matkalta. Niin paljo uutta ja miälenkiintoosta se matka tarjos, jotta siitä olis piisannu kriivaroomista vaikka viis vuatta, mutta ajattelen jott'on paras lopettaa, jotta jäis vähä toisillekki sanomista.
RAUTATIE PETSAMHON.
Kyllä se nii o, arvoosa Suamen kansa, jotta rautatiä sinne Petsamhon on rakennettava!
Siihe käsityksehe tuli meistä Petsamon matkalaasista joka tuffa, jokka siälä käyymmä itte paikan päällä kattomas. Ja sitä miält'on kaikki muukki, jokka siäl’on käynhet.
Matkaa Rovaniämeltä Petsamhon on nuan 500 kilometriä. Yleensä luullahan, jotta maat siälä pohjooses on kauhiasti korkeeta ja vuarista, mutta s’oon erehrys. Jos että usko, nii menkää kattomhan, nii näjettä, jotta se on koko lailla tasaasta. Onhan siälä tunturiakin, mutteihän sitä nyt tarvitte olla nii hullu, jotta rupiaa pykäämhän rautatiätä aina kaikista korkiamman vuaren ylitte. Sopii sitä vähä kaartaakki. Vasta siälä kaukana Inarin järven eteläpualella kulkoo pitkä vähä korkieet harjanne nimeltä Saariselkä lännestä ithän, mutta siinäkin tunturien välis on syviä laaksoja, jotta kyllä siitä voi helposti raran rakentaas. Eikä sitä Petsamon rataa tarvittisi rakentaakkaa nii kauhian perinpohjaasesti ja tyyrihisti ku meillä ratoja yleensä pykäthän. Tehtääs ensi häthän niinku Amerikas, köykääsesti vai ja nopiasti.
Jokku ovat sanonehet, ku Petsamon rarasta puhutahan, jotta sinnehän ne hukkuus lumehen koko junat. — Mutta s’oon päätööntä puhesta! Ei siälä Lapis oo lunta talvisin paljo sen eneet ku täälä muallakaa Suames. Ja pitäähän tääläki ajaa silloo tällöö lumiauraa, ja on niitä junia tarttunu lumhen kiinni etelä-Suameski, eikä siit' oo suurtakaa meteliä piretty.
Ku rautateitä ruvettihin Suames ensisti rakentamhan, nii ei silloo kukaa uskonu, ei eres itte Nelmannikaa, jotta junat pääsis talvella Helsingistä Hämhenlinnahankaan asti. Mutta kas vai ku kulkoovakki ny nii kauas ku rautatiet’ on pykättu — Rovaniämelle asti, kesät talvet. Ja voivat aivan hyvi kulkia Petsamhonki asti, ku sinne vai rautatiä rakennethan.
— S’ ei kannata! — sanothan. Mutta kuka tietää! Entäs sitte, jos se kannattaaski?
— No silloo se tiätysti pykäthän! — Eikös nii?
— Tuata tuata — — sanoovat epäälijät.
Ja pian tokaasoovat jotta:
— Mitä tuanaasia me sillä Petsamon raralla oikee tekisimmä? Mitä siit’ olis hyätyä?
Mä koitan seliittää.
Ensiksi on asian laita sillä lailla, jotta vissihin pualet valtion mettist’ on siälä Lapis. Siäl’ on kymmeniä miljoonia sellaasia tukkipuita, jokka täälä alamais ja ulkomaille myitynä maksaasivat ainakin 100 markkaa kappales. Räknäkkääs ny, eikö siitä tulsi vähä ruakottomasti rahaa valtiolle, sille samalle kauhialle veronimijälle, joka meitä ny yrittää nylkiä aiva kuivihi veroollansa. Mutta sinne ne miljoonat punaaset hongat nyt ja vasta lahoovat pystyhyn ja maahan, kun niit’ ei kannata lähtiä mihkää kuljettamhan. Se vähä mitä niitä ny on myyty, on niistä saatu joku kymmenen penniä rungolta. Eikä tahro kenenkään kannattaa silläkää ruveta niitä poiskuljettamhan. Mutta jos rata sinne tulis, nii nousis mettän arvo ja tuatto saroolla miljoonilla. Ja se koituus koko kansan eruksi. Jo yksin tukkiratana pitääs rautatien Lapin halki kannattaa, kun polttoaineskin junihin saataasihin aivan raran äärestä ilman.
Toinen asia!
Lapis on kaikellaasia metallimalmia suunnattomat määrät. Siäl’ on samallaasia rautamalmivuaria ku Ruattin pualella Kiirunavaaras ja Jellivaaras, josta ruattalaasten on kannattani! rakentaa sähkörata läpi Köölin vuaristoon Atlannin rannalle Norjahan. Se rata on maksanu hirveetä summia, sillä tiä on puhkaastu kuurellakymmenellä tunnelilla läpi vuarten. Meil’ on siälä Lapis Suamen tulevaisuus. Siältä löytyy viälä Suamen kansalle se runolaulajaan aavistelema Sampo, oikia rahamylly, nim. suunnattomat rautakaivokset. Mutta ennenku niihin päästähän käsiksi ja ennenku mitään muuta voitahan saara aikahan Lapis ja Perä-Pohjolas pitää sinne saara rautatiä.
Ja kolmas asia!
Petsamon rata aukaasis Suamelle Jäämeren loppumattomat kalarikkauret. Siäl’ on kalaa, suurta ja rasvaasta Jäämeren kalaa, niin paljo ku viittithän vain merestä vetää. Mutta nyt ei oo mahrollisuutta kuljettaa sitä siältä tänne alamaihin, johna ihmiset valittaavat elämistä ja varsinki syämistä tyyrihiksi. Jos olis rata Petsamhon, nii kolmes päiväs tulis siältä kalajunat Helsinkihi asti. Kyllä Jäämeres kalaa piisaas Suamen kansan purtavaksi! Eikä paljo maksaasi. Nyt on Petsamon kalaa mahrotoonta tänne kuljettaa, ku pitää tuara laivalla Norjan ympäri, ja se kestää kolme-neljä viikkua. Kuljetus tuloo niin tyyrihiksi, jottei kannata.
Mutta heti ku saataasihin rata lähtis kolme suurta ja kovaa tavaraa sitä Petsamon rataa rullaamahan, niinittään puu, rauta ja kala. Kaikki hyviä ja hyäryllisiä!
Ja raran joukos följääs muutaki hyvää ja hyäryllistä. Kun Petsamhon olis rata rakennettu, nii silloon rupiaas heti muukin elämä siälä virkuamahan. Raran vartehen asettuus monellaasia yrittäjiä ja eläjiä. Silloon alkaas Lapis karjanhoitoki kannattamhan. Nyt ei siälä piretä lehmiä muuta kun omaa tarvesta varte, sentähre jotta, mihkäs siältä rupiaa voita kuljettamhan satojen kilometrien päähän? Ei kannata, ku matkalla pitää syärä voipyttynsä evähinä. Mutta jos kulkis rata Lapin halki, silloon passaas jo kasvattaa karjaaki, sillä siäl’ on hyvät ja uskomattoman laajat heinämaat.
Sitte neljäs ja kaikiista suurin asia!!
Ja se on Petsamon raran strateekinen eli sotilaallinen merkitys.
Ajatelkaas, mihkä tilaha me joutuusimma, jos tulis sota Ruattin kans.
Ruatti sulkis Juutinrauman salmet ja me olsimma pussin peräs.
Kaikki tuanti ja viänti toppaas siihe paikkaha. Ulkomailt'ei saataasi mitää. — Taikka jo sekin seikka panis meirät huutavahan hätähän, jos Ruattin ja Tanskan välit menis poikki eli jokin muu valtakunta tukkis laivastollansa salmet. Silloo ei Suamenkaan laivat pääsisi kulkohon Juutinraumasta. Elikkä jos ryssä rupiaas meitä ahristamhan, ja Ruatti tiätysti tahtoos taas heti »auttaa» Ahvenanmaata, laskis sinne »suajelusjoukkoja», ja samalla ottaas suajeluksehensa ja omaksensa koko saariston niinku se on jo kerran yrittäny. Kiristyskeinona se käyttääs tiätysti salmiansa, joonka kautta Suamen laivakulku käy ulkomaille. Ruattin salmet on meille ainaane rotankillerö ja nyt ainua kulkureitti. Mutta hyvis aijoos ja kaiken varalta pitää Suamen varata ittellensä henkireikä Petsamon kautta väljille vesille. Härän ja ahristuksen aikana olis meillä siälä koskaan jäätymätöön hyvä ja syvä satama turvaases paikas, jot’ei kumpikaan krannin poika pystyysi tukkimhan. Petsamon kautta olis Suamella aina yhteys ulkomairen kans ja kuljetustiä merta myäre turvattu. Sitä tiätä voirahan Suamehen aina tuara elintarpehia ja varustuksia. — Mutta kun ei oo rautatietä sinne, niin nyt on tämä Suamen ainua henkireikä muuhun mailmaha soran syttyjes tukus, ja me pussinperäs naapurien armoolla. Viisas miäs ja ethenpäi pyrkivä kansa ajatteloo etukäthen.
— Mitä se rata Petsamhon sitten maksaa? — kysythän.
— Sanothan ny miljoona ja kilometri. Siis nuan 500 miljoonaa.
500 miljoonaa, s’oon pikkuraha, se! Ei s’oo ku yks neljännes valtion yhren vuaren massikasta. Sotalaitos maksaa meille joka vuasi kutakuinkin yhtä paljo ku se Petsamon rata tulis maksamhan ikiaijooksi. Ja Petsamon rata jäis sarooksi vuasiksi auttamhan ja palvelemhan Suamen kansaa.
Rautateitä yleensä rakennethan pitkäaikaasilla ulkomaalaasilla lainoolla, joista maksethan koroot ja kualetukset kymmenien vuasien kulues, n’otta rataki rupiaa sinä aikana itte tuattamhan ja lopuuksi maksaa itte ittensä. Jos nyt otetaas Petsamon rataa varten 500 miljoonan ulkomaalaanen laina, nii siitä menis nuan 50 miljoonaa korkua vuares. Ja mit’ on 50 miljoonaa nykyysin valtion massikas? Ei mitään! Sellaasia pikku summia tuhraa ukko-valtio tänä aikana mihkä rookaa. S’oon ku marja karhun vattas! — Mutta sillä rahalla me saisimma rautatiän Petsamhon!
Se on mun luja uskoni, jotta ei kulu miähen ikää, ennenku Suamen kansa on tulin asian käsittämään ja rakentanu raran Lapin halki Jäämeren rantahan. Sen raran tarphellisuus tullahan kyllä huamaamahan, mutta nyt viäl’ ei asiaa ymmärretä, kun ei tunneta Lappia, eikä niitä mahrollisuuksia, jokka rata aukaasoo, kun tiä tuloo Jäämerelle. Yhrellä iskulla on silloon Suami ottava Jäämeren kalastuksen ja kaupan haltuhunsa. Ja sitä pelkää Norja ku kualemaa. Huippuvuarill’ on kivihiiliä, Jäämeres kalaa ja rasvaa loppumattomihin, Siperian tuattehet ja kauppa voi rahan keskittää Suamen Petsamhon.
Juna kulkoo nopiammin kun laiva. Me voisimma vallata Jäämeren kaupan juuri tällä raralla ja myyrä Norjallekki tavaraa, sensijahan että nyt ja aina ereskinpäi niin kauan ku rataa ei oo, koko Lappi ja Jäämeren rannikko ostaa tavaransa Norjasta.
Kaikellaasia piäniä raranpätkiä sitä rakennethan ja tuhrithan satoja miljoonia piäntä paikallisliikettä palvelemhan, niinku Turun—Uurenkaupungin rata ja monta muuta. Mutta eikö Suamen kansa ymmärrä, vai eikö se uskalla lyärä yhtä suurta ja kauaskantavaa iskua, Petsamon rataa, joka aukaasis meille oman tiän muuhun mailmahan ja antaas meille Sammon, joka jauhaas maalle rahaa Lapin aartehista. Silloon vasta pääsöö päivä paistamhan Pohjolasta.