— Tahdotko konjakkia? Antti on antanut sitä minulle kylmän varalta.
— Kyllä, kiitos. Ehkä tosiaankin olen sen tarpeessa nyt.
Aune rouva kietoi hänet filttiin hellästi kuin oman poikansa, toimitti tulta pesään ja toi konjakkikarahvin pöydälle.
— Pekka parka, kylläpä olet laihtunutkin.
— Älä sinä nyt hemmottele minua niin kovasti. Ilmankin minua hävettää väsymykseni.
Konjakki meni tavattomasti hänen päähänsä ja nosti punan hänen poskipäilleen. Hänen silmänsä kiiluivat oudosti kuin kuumesairaan. Pitkän aikaa istuivat he aivan ääneti, kuunnellen tulen räiskymistä uunissa, Aune rouvan mieli teki kysellä kuulumisia kaivokselta ja radalta, mutta hän hillitsi itsensä ja antoi Pekan istua mietteissään.
"Kylläpä olin mieletön kun lähdin", ajatteli Pekka moneen kertaan.
Hänen oli vaikea olla. Äänettömyyskin häntä kiusasi.
Siinäpä oli hänen viulunsakin! Harvoin jouti hän sitä nykyään soittamaan. Se oli täällä Aunen luona, joka toisinaan ikävöi sen säveliä. Täälläpä sen paikka olikin; kaivoksella olisi sen ääni kokonaan hukkunut työn pauhuun.
Pekka otti viulunsa ja näppäili sen kieliä. Sitten hän yritti soittaa jotakin, mutta se ei tyydyttänyt häntä ollenkaan. Hän keijahutti kaarta yli kielikon tuskastuneena; ruma epäsointu syntyi; hän laski pois viulun ja huomasi käsiensä vavahtelevan. Pitkän aikaa tuijotteli hän maahan, nieli pari kertaa kuin olisi jotakin kohonnut kurkkuun. Sitten hän pakotti itsensä iloisen näköiseksi ja naurahti:
— Kaikkia sitä tässä vielä yrittää!
Mutta hän ei saanut katsotuksi Auneen, joka tarkasteli häntä osanottavainen ja hämmentynyt ilme kasvoillaan, eikä sanonut mitään.
— — —
Myöhemmin soi puhelin. Insinööri Johanssonia kysyttiin. Hän hoippui vastaamaan.
Insinööri Blom ilmoitti, että vahtimiehistö napisi. Se ei tahtonut nälkäisenä seisoa pakkasessa, kun toiset makasivat. Hän oli pulassa.
— Koettakaa pitää heitä kurissa. Minä tulen niin pian kuin ehdin, vastasi Johansson katkeralla, väsyneellä äänellä.
Mutta silloin syöksyi Aune rouva miltei hänen kaulaansa. Kiihtyneenä hän hyväili hänen hartioitaan ja sanoi yhä uudestaan:
— Sinä et saa lähteä, Pekka! Minä en päästä sinua! Sinähän olet sairas väsymyksestä. En päästä sinua, kuuletko, en vaikka mitä tekisit. Jopa sitten on, elleivät he tule hetkeäkään aikaan ilman sinua!
— Älähän, Aune hyvä. Mentävä minun on kuitenkin. Silloin Aune rouva soitti kiivaasti:
— Halloo. Onko Blom? Teidän on tultava toimeen ilman Johanssonia. Hän on liian uupunut. Olette vastuussa hänen elämästään, ellette nyt jätä häntä rauhaan. Eihän hänkään ole mikään jumala, tottakai voitte tehdä saman kuin hänkin!
— — —
— No niin. Toivon sitä. Koettakaa parhaanne. Hyvästi.
Pekka tyhjensi lasinsa eräänlaisen raivon vallassa. Hän istui maahan tuijottaen ja hänen otsallaan oli pilvi.
— Tuosta en pidä ollenkaan, Aune. Minä lähden kuitenkin. Anna valjastaa hevonen.
Aune rouva vastasi liikutettuna, silmät kosteina.
— Mutta Pekka! Kyytimieskin on jo mennyt torpalleen. Ethän sinä lähde, sinä et saa lähteä! Tottele toki minua. Minä annan laittaa vuoteen sohvalle ja sinä jäät kauniisti nukkumaan. Lähdet aamulla varhain.
Ja Aune rouva istuutui hänen viereensä, otti hänen kätensä, silitti sitä hellästi ja hiljaa. Ja ihan yhtäkkiä Pekka antoi perään, jäi äänettömänä istumaan ja suloinen, lämmin onnen tunne sai hänet valtaansa.
— Kuinka heikko sinä olet, kätesi vavahtelee, puheli Aune hiljaa.
Taas eräänlainen tyytymättömyyden väre ilmaantui Pekan kasvoille.
Taas palautui hänen mieleensä: "miksi lähdinkään, kun tiesin olevani
uupunut". Mutta sitten hän alkoi puhua kiihkeästi ja katkonaisesti.
Varmaankin konjakki oli häneen vaikuttanut.
— Kylläpä nyt säälit minua… Kylläpä käteni on heikko… Mutta sinä et ollenkaan tiedä, mitä merkitset minulle… Mitä osaa näyttelet elämässäni, Amerikasta saakka… Heikko… Mutta olenko viitannut sanallakaan, ilmeelläkään!… Vai luuletko, että on leikkiä hyppiä rinnallasi yhtä jalkaa kuin klovni!… Jaksan minä puristaakin. (Hän puristi Aunen käsiä kapeilla, kuumeisilla sormillaan.) Sinä et päästä minua… Et päästä minua… (Hän kohoutui äkkiä pystympään, veri pakeni poskilta, ja silmät hehkuivat.) Mutta jos minä en nyt päästä sinua… kerran! Jos en päästä sinua, tulkoon vaikka mitä. Vaikka kuolema! Oi Aune!
Hän oli hirveästi kiihoittunut; hänen äänensäkin sai ihan toisen, tukahtuneen sävyn. Odottamattomalla voimalla hän kiskaisi Aune rouvan rintaansa vasten, syleili häntä vavahtelevin käsivarsin, suuteli häntä.
— Kuinka ihana sinä olet, Aune… Kuinka minä rakastan sinua, kuinka rakastan sinua, kähisi hän rajusti huohottaen.
Aune rouva joutui oudon huumauksen valtaan. Hän tunsi hehkuvan huuliparin suutelevan silmiään, suutaan, otsaansa. Hän tunsi niiden kulkevan kuin polttavan virran kaulalleen, povelleen. Suloinen ahdistus salpasi hänen hengityksensä. Hän ummisti silmänsä, ei tiennyt enää ympäristöstään, tunsi vajoavansa kuin maan alle…
Mutta sitten näki hän kuin ilmestyksenä jättiläisen. Antin rautaiset kasvot, Antin järkkymätön tahto, Antin silmien väistymätön kirkkaus uhkasivat häntä kuin kummitus. Kuolon kalpeana kasvoiltaan hän riuhtaisi itsensä irti, seisoi huohottaen kuin teatterinainen ja kirkaisi kuin hengen hädässä yhden ainoan sanan:
— Antti!
Pekka istui kyyryssä, kokoon lysähtäneenä ja tuijotti Aunea pistävin silmin. Sitten, yhtäkkiä, kuvaamattoman, häpeänsekaisen kärsimättömyyden vallassa hän tarttui karahviin, joi monta lasia peräkkäin. Hänen päänsä valahti rinnalle, eikä hän saanut nostetuksi katsettaan.
Mutta Aune rouva riensi huoneeseensa, heittäytyi vuoteelleen, nyyhkyttäen sydämensä pohjasta ja yhä uudestaan toistaen miehensä nimeä.
— Antti, Antti, Antti, Antti!
Hän luuli menehtyvänsä mielipahaan, jonka syytä hän ei ymmärtänyt.
Eipä hän edes ollut loukkaantunut.
Sitten kuului outo rasahdus ja valittava, vingahtava äännähdys. Hän säikähti, syöksyi ovelle. Aikoiko Pekka lähteä? Hän painoi korvansa ovea vasten, mutta ei kuulunut muuta kuin raskasta hengitystä. Mutta avata hän ei uskaltanut.
Hän astui akkunan ääreen ja painoi otsansa ruutua vasten. Kuu loisti; valtavat kinokset kiiluivat timanteissa; metsä nukkui kuin kivettyneenä lumivaippaansa.
Taas omituinen, suloinen ahdistus painoi häntä. Kylläpä Pekka oli sairas tänään… Kuinka toisenlainen hän oli kuin Antti, raju… Vieläkin hänen huuliensa jälki poltti… Yhtäkkiä Aune rouva tuli ajatelleeksi, kuinka nyt olisi, jos hän ei olisi riistäytynyt irti, vaan antautunut siihen hurmioon, joka oli vetänyt häntä kuin syvyyksiin. Lämmin väristys kiiti hänen ruumiinsa läpi ja hän tunsi poskiensa karahtavan punaisiksi.
Kylläpä salissa oli hiljaista. Hän raotti varovasti ovea. Viulu oli matolla kaula katkaistuna; se se siis oli rasahtanut. Pekka nukkui syvässä unessa, pää veltosti rintaa vasten.
Aune rouva haki tyynyn hänen päänsä alle, nosti hänen jalkansa toiselle tuolille ja kietoi filtin hänen ympärilleen. Kylläpä hän nukkui raskaasti… Kuinka punaiset hänen huulensa olivat. Ne olivat kuin zinoberiviiru vahankalpeilla kasvoilla. Aune rouva katseli häntä kauan aikaa. Niin suurestiko Pekka rakasti häntä yhä… Kaunis Pekka oli! Kuinka hänen tummat hiuksensa loistivat ja ikäänkuin lainehtivat alas otsalle… Taas Aune rouvaa lämmitti omituisesti. Kevytmielinen loiste hiipi hänen puoleksi sulkeutuneisiin silmiinsä. Yhtäkkiä hän kumartui ja suuteli keveästi Pekan huulia. Sitten hän riensi kuin pahantekijä omaan huoneeseensa, väänsi oven lukkoon ja painoi sykkivää sydäntään polttavin käsin, silmien auetessa oudon suuriksi ja miettiviksi.
* * * * *
Viidennen päivän iltana, kymmenen aikana, kun myrsky oli jo täydellisesti lakannut, alkoi Nautsisuvannon miehiä saapua Tölleviin. He ajoivat nälästä ja väsymyksestä hoippuvin hevosin, jäsenet kankeina ja huulet sinisinä kylmästä. Heitä tuli kuorma kuorman jälkeen, monen tunnin aikana. Toiset olivat palelluttaneet jalkansa, toiset kätensä, muutamilla oli nenä ja poskipäät aivan valkeina.
Matkalla olivat Latvan muonanhakijat tulleet heitä vastaan. He olivat purkaneet heidän kuormansa, riistäneet ruokavarat, ahmineet vatsansa täydeltä — raaka lihakin oli heille kelvannut — ja käännyttäneet muonanhakijat mukaansa. Toiset olivat koonneet säilykerasioita leipäpalasia ja juustonkimpaleita laukkuihinsa. He olivat toivoneet pääsevänsä junaan, joka Porojärvellä oli jäänyt kinokseen. Mutta siinä he erehtyivät. Juna ja lumiaura oli saatu peräytetyksi takaisin Tölleviin. Silloin ei heidän auttanut muu kuin hevosilla jatkaa matkaa.
Heidän jäljessään ponnistelivat jalkamiehet. Näistä usea uupui tuiskuun, toiset paleltuivat, toiset pääsivät taloihin ja kolttain majoihin. Lukuisia tuli Salmijärvelle saakka, ponnisteltuaan kinoksissa koko tuon 70 kilometriä pitkän matkan.
Edellä kulkevat hevosmiehet poikkesivat niinikään ensin Salmijärven taloihin. Mutta nämä olivat miltei tyhjiä. Jo aikoja sitten Töllevin miehet olivat kiskoneet isänniltä kaiken, mikä suinkin oli otettavissa, niin että nämä kärsivät itsekin nälkää. Mutta hevoset saivat heiniä. Salmijärvelle he eivät kuitenkaan tahtoneet jäädä. Heitä elähytti hätäänjoutuneille ominainen toivo, he luulivat Töllevissä olevan paratiisin. Ja uskollisesti kuin lampaat jälempänä tulevat seurasivat etumaisten esimerkkiä. Kaikki he poikkesivat Salmijärvelle, syöttivät hevosiaan, lämmittelivät ja jatkoivat sitten matkaa. Menettelyynsä oli heillä sitäpaitsi toinenkin syy: heidän reissään oli paleltuneita, jotka huusivat apua, ja lääkäri oli Töllevissä samoin kuin sairasparakitkin.
Hätääntyvä Grönberg oli jo ensimmäisten kuormain saapuessa joutunut suunniltaan. Minne hän majoittaisi nämä miehet, jotka vaativat yösijaa, mistä hän saisi heille ruokaa? Hän käski heitä viemään hevosia talleihin niin paljon kuin oli tilaa ja kehoitti miehiä pysymään tyynesti kämpissä. Mutta hän arvasi, että pakolaisia oli tulviva yhä ja yhä. Hän syöksyi työnjohtajiensa asuntoon; näistä kolme ryypiskeli; silloin hän otti pari vahvaa naukkua ja sortui sitten juomaan koko loppuyöksi.
Mutta silloin Kuusi, J. V. Laakson vanha piirtäjä, osoitti, mitä hän oli miehiään.
— Me tahdomme ruokaa, huusivat pakolaiset.
— Vastahan ryöstitte kuormat tiellä, vastasi hän.
— Ei se riitä, siitä saivat vain muutamat.
— Ruokaa ei ole.
— Sitten me lähdemme Boris Glebiin.
— Menkää, siellä ei ole leivän palaa.
— Mutta me pääsemme Kirkenesiin.
— Ja mitä luulette sieltä lähtevän? Kolttakosken miehet ovat ottaneet kaikki. Ja sentään he ovat nälässä, kuten tekin.
Silloin kauhu valtasi pakolaiset ja he vaikenivat.
Mutta Kuusi osoitti heille tyhjiä varastovajoja. Hän löysi neljä rautakamiinaa eräästä varastosta, hän osoitti miehille lautoja, hän kannatti heiniä ja teetätti makuulavoja. Savua tuli kyllä vajoihin, mutta pakkanen ei päässyt puremaan ja miehet olivat tyytyväisiä. Kunpa vain olisi ollut ruokaa!
Mutta pakolaisia tulvi yhä ja yhä. Vajat täyttyivät, kaikki Töllevin työläisasunnot täyttyivät viimeistä sijaa myöten, yksinpä sairasparakeissakin oli sekaisin terveitä ja sairaita.
— Menkää takaisin Salmijärvelle, karjui Kuusi. Mutta ei, sinne he eivät tahtoneet. Ei hengen uhallakaan olisi saatu heitä eroamaan pääjoukosta.
— Siellä ei ole mitään. Ennen kuolemme tähän, kuin käännymme takaisin pakkaseen.
He tekivät suuria nuotioita pihaan ja värjöttivät siinä, kantaen heiniä lumelle. Mutta kuta pitemmälle yö kului, sitä enemmän synkkä raivo sai heidät valtaansa.
* * * * *
Kello puoli kaksi yöllä kuului jalasten narinaa ja muuan reki pyrki pihaan. Väkeä oli sen tiellä. Susiturkkeihin upotettu mies äännähti jotakin hillitysti, mutta terävästi; ruoska vingahti, musta hevonen, jonka kupeille sakka oli jäätynyt kuin pitsiröyhelys, karkasi kahta jalkaa ja työläiset väistivät kaatuillen kahden puolen. Vasta kun turkkiin kääriytynyt mies nousi reestä, tunnettiin hänet insinööri Jäkäläksi.
— Missä Grönberg? kysyi hän lyhyesti Kuuselta, joka ihmeissään riensi häntä vastaan.
— Hän ei ole sisällä tällä haavaa, kuului epäröivä vastaus.
— Missä sitten?
— Työnjohtajien asunnossa, luullakseni.
— Ettekö tienneet, että olin tulossa?
— Emme ollenkaan.
— Niin, johdot ovat poikki. Kyrön ja Nautsin välillä ei ole ollut yhteyttä koko myrskyn aikana… Hakekaa Grönberg.
Kun Grönberg vavisten ja tukkihumalassa hoippui konttorihuoneeseen, istui Jäkälä pöydän takana kasvot kylmästä pöhöttyneinä, tukka sekaisin ja kiillottomana ja harmaat, terävät silmät sameina ja verestävinä. Grönberg ei uskaltanut nostaa katsettaan maasta.
Seurasi tuokio äänettömyyttä. Terävä ryppy kulmainsa välissä Jäkälä katseli Töllevin varastopäällikköä. Sitten syöksähti tumma puna hänen poskilleen, nyrkki jysähti pöytään ja hän ärjäisi:
— Menkää ulos!
Sitten Jäkälä kutsutti luokseen työnjohtajat ja järjestysmiehet.
Neljännestunnin kuluttua pihamaalla parveilevat työläiset huomasivat, että työnjohtajat riensivät talleihin ja alkoivat valjastaa hevosia. Hetkistä myöhemmin Jäkälä ilmestyi avopäin kirkkaasti valaistuille portaille.
— Pystyyn joka mies! Nyt ne vievät meiltä hevoset, ne perkeleet! Ne ajavat pois ja jättävät meidät tänne, huusi muuan leveäharteinen, tavattoman roteva mies.
Silloin Jäkälä alkoi puhua.
— Siinä on itse pääpiru! sähähti äskeinen mies, ennenkuin hän oli päässyt alkuunkaan, mutta Jäkälä ei ollut sitä kuulevinaan.
— Sensijaan että olisitte pysyneet Nautsissa lämpimissä kämpissänne, te olette syöksyneet tänne kuin mielettömät, alkoi hän selvällä, mutta erittäin rauhallisella äänellä. — En ole ikinä nähnyt epätoverillisempaa joukkoa. Te otitte hevoset ja pelästytitte toverinne. Nyt on heistä kymmeniä, ellei satoja hautaantunut hankeen. Te ryöstitte heille lähetetyt muonavarat. Sieltä, missä teitä ei vaivannut muu kuin alkava nälkä, te raukkamaisesti karkasitte tänne, jossa ei ole mitään.
Silloin karkasi äskeinen roteva mies portaita ylös ja häristi valtavaa nyrkkiään insinööri Jäkälän kasvojen edessä.
— Älä kolita nokkaasi, saatana! Veljeltäni on molemmat jalat polviin asti jäässä. Se on sinun syytäsi!
Katsahtamattakaan kiihkoilijaan insinööri Jäkälä suuntasi kämmensyrjällään hänen leukansa alle salaman nopean djiu-djitsu-lyönnin. Surkeasti uikahtaen mies suistui hankeen ja jäi liikkumattomana makaamaan, mutta insinööri jatkoi keskeyttämättä, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut.
— Kehoitan teitä rauhallisesti kuuntelemaan sanojani. Katsokaa ympärillenne! Niin pian kuin syntyy levottomuutta, alkaa paukkua; enemmän kuin viisikymmentä pistoolia on suunnattuna teihin.
Synkän näköisinä työläiset vilkuivat ympärilleen ja hätkähtivät. Kirkkaassa kuutamossa he huomasivat, että järjestysmiesten ketju oli piirittänyt heidät. Nämä seisoivat liikkumattomina noin viidentoista tai kahdenkymmenen askeleen päässä, joka taholla, vyötäisiin saakka lumessa, revolveri kummassakin kädessä.
Insinööri Jäkälä jatkoi:
— Valjastutan hevosenne. Niillä lähtee osa teistä etsimään tielle uupuneita tovereita. Toisen osan määrään lumiauran matkaan luomaan tietä auki Petsamoon. Kolmas osa jää tänne, mutta käy heti levolle, ainoastaan kamiinan lämmittäjät valvovat. Mutta ennen sitä tutkitaan kaikkien eväslaukut. Tiedän, että niissä on ruokaa, jonka tänne tullessanne ryöstitte. Kaikki se ruoka jaetaan niille, jotka nyt heti lähtevät työhön. Ne, jotka jäävät lepäämään, eivät saa mitään.
Hän oli tarkoituksellisesti kauan aikaa ääneti ja tarkasteli joukkoa terävin silmin. Ei kuulunut hiiskaustakaan, ei jalan muuttoa. Sitten hän jatkoi paljoa ystävällisemmin.
— Ja pysykää aivan levollisina. Jos kärsittekin nyt nälkää, ette silti saa uupua, muuten olette hukassa. Olen vakuutettu siitä, että muonalaivat näinä hetkinä saapuvat Petsamoon. Kun lähdin Rovaniemeltä, olivat ne poikenneet Pohjois-Norjan satamaan odottamaan myrskyn tyyntymistä. Mutta ennenkuin ruokavarat saadaan tänne läpi kinosten, tarvitaan tarmoa ja ponnistusta. Vaadin ehdotonta kuuliaisuutta ja järjestystä ja katson asiakseni ilmoittaa teille, että tottelemattomuutta ei nyt seuraa rangaistus, vaan luoti.
Jo kello kolmen aikana yöllä oli työt saatu järjestykseen. Silloin
Jäkälä soitti Kolttakoskelle. Insinööri Blom vastasi hänelle.
— Haluan puhutella insinööri Johanssonia Jäkälä kysyi.
— Hän ei ole nyt tavattavissa.
— Miksi ei?
— Mikä olisi asiana? Kuka kysyy häntä? kuului kärsimättömästi.
— Insinööri Jäkälä.
— Herra insinööri, hän on Koskilinnassa, rouvanne luona.
— Soittakaa hänelle. Kutsukaa hänet pois. Sanokaa, että minä tahdon puhua hänen kanssaan.
Tuokion kuluttua insinööri Blom soitti uudestaan.
— Palvelija ilmoitti, että rouva nukkuu, herra insinööri.
— Entä sitten? Äänettömyys.
— Entä sitten? toisti Jäkälä.
— Enhän… tuota, enhän minä voinut kysyä insinööri Johanssonia.
— Äsh! Voitteko yhdistää täältä suoraan Koskilinnaan?
— Tuota… se on kyllä erikoisjohto. Olkaa hyvä ja odottakaa, minä katson… Kyllä, minuutin kuluttua. Insinööri Jäkälä odotti.
— Nyt on valmis.
— Halloo! Onko Koskilinna? Mariko se on?… Herättäkää rouva!
— — —
— Sinäkö se olet, Aune?
— Hyvä Jumala, Antti! Mistä sinä soitat?
— Töllevistä.
— Taivas! Sinä olet täällä! Oletko sinä tosiaan täällä? Milloin sinä olet tullut?
— Pari tuntia sitten… Kuule, onko Pekka siellä?
— Pekkako?… Ei, ei hän enää ole. (Ääni kuului kummallisen epävarmana.)
— Koska hän lähti?
— Noin… noin puoli tuntia sitten. Hän oli niin uuvuksissa. Hän nukahti sohvalle… Milloin tulet tänne?
— Heti kun ennätän, Aune. Näkemiin.
Insinööri Jäkälä odotti puoli tuntia; sitten hän soitti
Kolttakoskelle.
— Eikö insinööri Johansson vielä ole tullut?
— Ei, herra insinööri. Hänen on mahdotonta ehtiä niin nopeasti. On tuskin puolta tuntia siitä kun hän soitti täältä hevosen.
Jäkälän kulmakarvat kohosivat. Hän oli ääneti hyvin pitkän aikaa.
Vihdoin hän sanoi:
— Niin, pyytäkääpä häntä heti saavuttuaan soittamaan minulle.
Hän laski hajamielisesti kuulotorven kädestään ja jäi mietteissään tuijottamaan. "Soitti hevosen", ajatteli hän itsekseen. "Mitä ihmettä se Aune sitten höpisi hänen lähdöstään."
* * * * *
Mutta kun Aune rouva yöpuvussaan laski kädestään kuulotorven, horjahti hän kuin juopunut ovelle ja painoi rajusti sykkivää sydäntään. Taivaan Jumala! Hän oli valehdellut! Antille! Mitä varten? Miksei hän yhtä hyvin voinut sanoa, että Pekka oli vielä täällä?
Hän muisti eilisillan kohtausta. Eihän siinä ollut mitään… Hän oli vain… hän oli vain suudellut Pekan huulia… Kuten veljen. Kun ne olivat niin kauniit… Oliko se rikos, joka johti toiseen, valheeseen?
Hän syöksähti uudelleen puhelimen luo. Hän soittaa. Hän peruuttaa. Hän sanoo, että Pekka on vielä täällä… Oi, mutta mitä ajattelee Antti silloin? Hänen mieleensä hiipii epäilys… Antin, joka ei voi unohtaa mitään… Ei, ei hän voi soittaa… Hyvä Jumala! Kuinka hän oli tullut valehdelleeksi äsken… unen horteessa, säikähdyksissään?
Kiireesti hän riensi kammioonsa, heitti viitan ympärilleen ja meni saliin. Siinä nukkui Pekka, aivan samassa asennossa kuin illallakin.
— Pekka! Kuuletko yhtään, Pekka? Antti kysyy sinua.
Insinööri Johansson heräsi ja harhaileva katse kiiti ympäri huoneen.
Nähtävästi hän ei ollenkaan tiennyt missä oli.
— Pekka, Antti kysyy sinua. Hän on Töllevissä. Kuin piiskan iskusta insinööri Johansson karkasi pystyyn ja riensi suoraa päätä puhelimen luo.
Mutta Aune rouva ehätti hänen jälkeensä.
— Et saa soittaa, Pekka! Minä… minä… Voi, minä tulin sanoneeksi
Antille, että olet jo lähtenyt.
Pekka tuijotti häneen kummallisen tylsästi pitkän aikaa. Sitten hän kuitenkin soitti, Aune rouva tuli aivan kalpeaksi ja vapisi kuin haavan lehti, mutta ei saanut sanaa suustaan.
— Halloo! Onko Blom? Heti paikalla hevonen. Hiiliä hännän alle ja kymmenen ruoskaa!
Kas sehän oli entistä Pekkaa! Aune rouva henkäisi helpotuksesta ja yritti hymyillä.
— Minä taisin olla eilen päissäni, Aune, sanoi Pekka syrjään katsoen. Mutta hänen kasvoillaan oli omituinen häpeän ilme.
— Väsyksissä sinä olit.
— Mutta nyt olen kuin uusi mies. Tahdotko, että hyppään ilmavoltin.
Pekka koetti hymyillä kuten ennenkin, mutta kovin se oli väkinäistä. Keskustelu sujui kuitenkin entiseen rattoisaan tapaan siihen asti kuin hevonen tuli.
— Näkemiin, Pekka, Koska tulet?
— En koskaan enää, vastasi Johansson nauraen, mutta hänen naurunsa oli kuin nyyhkytys.
— Tietysti jo tänään. Tai viimeistään huomenna, Antin kanssa.
— En koskaan enää, toisti Johansson, ravistaen moneen kertaan päätään, katsomatta Aune rouvaa silmiin. Sitten hän kääntyi nopeasti ja painalsi juoksujalkaa rekeen.
Kun Johansson oli ehtinyt Kolttakoskelle, soitti hän heti Jäkälälle.
— Naisissako sinä näihin aikoihin? kuului pistävä kysymys.
Johansson loukkaantui tavattomasti; veri syöksyt hänen kasvoilleen.
— Rouvasi luona, joka oli yksin koko myrskyn ajan, vastasi hän arvokkaasti.
— Saman tekevää. Äänettömyys.
— Kuulehan. Myrsky lakkasi kello kuusi eilen illalla. Nyt on kello puoli viisi. Ainakin kymmenen tuntia olet antanut mennä hukkaan.
— Kuinka niin?
— Onhan sinulla toinen pyöröaura? Kivimäellä on toinen.
— Niin on.
— No niin. Miksi et herran nimessä pannut sitä eilen heti liikkeelle? Ainakin tänne Tölleviin asti olisi linja nyt auki. Vai onko sinulla kenties ruokaa siellä?
Johansson tunsi ja tunnusti, kuinka oikeassa Jäkälä taaskin oli. Hän kirosi itsekseen eilistä väsymystään, huolimattomuuttaan, ja vaikeni.
— Siis aura heti radalle! Lapiomiehiä mukaan, muuten ei sekään selviydy leikkauksista. Ja seuraat itse mukana, minä saatan väsyä, kun olen ollut ulkona koko myrskyn ajan. Ja nyt tarvitaan miestä täällä, eikä siellä.
Johanssonin teki mieli sanoa, ettei hänkään ollut aikaansa nukkuen tuhlannut. "Itse olet maannut turkeissasi koko ajan", välähti hänen mieleensä. Mutta samalla hän tajusi, että väärin se oli: ei siinä ilmassa nukuttu.
Hän ei ennättänyt vastata mitään, kun Jäkälä soitti kiinni.
— — —
Mutta Johanssonin viimeinen matka siitä kyllä tuli. Oliko siinä kohtalon sormi, kuten viisaat kahvirouvat sittemmin väittivät, vai oliko siihen syynä harkinnan puute, mikä oli Jäkälän mielipide, se on vaikea sanoa. Harkinnan puute sen vuoksi, että hän määräsi vanhan käyttämättömänä viruneen veturin työntämään auraa.
Juuri Koskilinnaan tekemänsä matkan perusteella (kuinka omituista sekin) hän arveli, ettei pyöröaurakaan yhden veturin voimalla voinut päästä mihinkään. "Myrsky on pieksänyt kinokset koviksi kuin kallio, nyt tarvitaan voimaa, pojat", oli hän sanonut. Ja niin oli auraa työntävän veturin lisäksi laahattu huono rähjä, joka "hengenahdistuksen" takia — käyttääksemme kuljettajain kieltä — jo kuukausia sitten oli jätetty syrjään.
Ja hänellä oli ollut hirveä kiire, kuin kuolema olisi häntä kutsunut.
— Täysi höyry! Neula viivan yli, siekailematta! Niin oli hän käskenyt. (Neulalla hän tarkoitti manometrin osoittajaa, joka liikapaineen vallitessa sivuuttaa asteikkoon merkityn punaisen viivan, sallitun paineen rajan.)
Itse käytti hän moottoria, joka antoi auran pituussuuntaan kulkevalle pyörön akselille liikkeen. Ja terät, jotka ilkeästi suristen ja tuulimyllyn siipiä muistuttaen kieppuivat ympäri hirveällä vauhdilla, heittivät lunta sakeana tuiskuna kymmenien metrien päähän.
Mutta sitten tuli äkkiä pysähdys: kaatunut puhelinpylväs oli hautautunut kinokseen ja jysähti nyt auran pyöriä vasten. Veturien sylintereissä eivät männät päässeet liikahtamaankaan. Höyry, jonka pätsiä muistuttava uuni oli tulistanut, pinnistihe, ponnistihe, etsi ulospääsyä, paisui ylpeänä voimastaan. Varaventtiilit pihisivät. Sitten vanhan veturin kattilalevy repesi. Kuului hirveä, maatajärisyttävä pamaus. Kummankaan veturin koneenkäyttäjistä ja lämmittäjistä ei jäänyt mitään jälelle. Lapiomiehet lensivät taivasta kohden hurjasti pyörien. Sitten oli kaikki hiljaista.
Kun insinööri Johansson neljän tunnin päästä löydettiin, makasi hän tiedottomana kinoksessa, kuudentoista metrin päässä radalta ja hänen vasen reisiluunsa oli taittunut kolmesta kohden. Mutta pienintäkään naarmua ei hänen ihossaan ollut.
* * * * *
Kirisevän kylmänä pakkasaamuna valtava pamaus kuului selvästi
Tölleviin. Viipymättä Jäkälä soitti.
— Blom, kuulitteko sitä?
— Kyllä kuulin.
— Oliko kenttäpuhelin auran matkassa?
— Oli kyllä.
— Mutta kukaan ei ilmoita mitään. Siellä ei nyt ole asiat oikein…
Kuulkaa, ottakaa heti kaikki dresinat ja ajakaa auran luo.
Älkääkä unohtako filttejä, peitteitä, sairaspaareja. Lääkäri ja
sairaanhoitajia mukaan. Täältä käsin yritetään minkä ennätetään.
— Jos vain saisin miehet liikkeelle, he ovat kaikki lakossa.
— Älkää joutavoiko! Kuka nyt olisi lakossa! Onhan teillä aseet, käyttäkää niitä. Asiat ovat nyt sillä mallilla.
Töllevin siipiaura, joka ponnisteli paraikaa Petsamoa kohti, komennettiin heti takaisin ja suunnattiin Kolttakoskelle. Mutta koviksi pakkautuneet kinokset hidastuttivat pahasti sen kulkua. Nälkäiset miehet ponnistelivat niin, että hiki pisartui heidän otsalleen pakkasesta huolimatta, ja Jäkälä kulki kaikkialla kiihoittaen, neuvoen, rohkaisten, haukkuen. Minne tahansa hänen vakavat askeleensa suuntautuivat, siellä näytti uutta voimaa suihkivan miesten suoniin ja lapiot heiluivat uudella nopeudella.
Kun vihdoin päästiin Johanssonin pyöröauran luo, seisoi se tyhjänä kuin outo kummitus; Blom oli jo ennättänyt viedä kaikki haavoittuneet. Yliluonnollisilla ponnistuksilla särkyneet veturit siirrettiin syrjään. Sitten kytkettiin pyöröaura veturiin ja vietiin Tölleviin. Blom soitti.
— Onko paljon kuolleita? kysyi Jäkälä.
— Neljätoista miestä. Mutta on paljon sellaisia, joilta on katkennut jäseniä tai jotka ovat saaneet ruhjevammoja. Kaikkein eniten on pakkanen tehnyt tuhoa.
— Entäs insinööri Johansson?
— Molemmat jalat jäässä, vasen sitäpaitsi katkennut onnettomuudessa.
Pahasti kylmettynyt, mutta kyllä hän toipuu.
— — —
Kymmenen aikana aamulla kuultiin Petsamosta käsin ikäänkuin jättiläishirviön läähätystä. Radalla työskentelevät miehet näkivät lumen sinkoilevan läpinäkymättömänä tuiskuna kymmenien metrien korkeuteen. Sitten sukelsi näkyviin musta, puhkuva kummitus. Se oli insinööri Kivimäen pyöröaura.
Tanakka, kulmikas Kivimäki seisoi aurassa yhtä rauhallisena kuin koska tahansa, viikset ja kulmakarvat paksun jään peitossa.
— Ette ilmoittanut mitään tulostanne. Eikö Teillä ole puhelin matkassa?
— Tuota… Pidin sitä tarpeettomana, vastasi Kivimäki. Hän ei osoittanut minkäänlaista hämmästystä tavatessaan täällä Jäkälän.
— Miksi niin?
— Tuota… kun minulla ei ole ruokaa mukana, niin ajattelin, että se herättäisi ennenaikaista toivoa.
Jäkälän otsa tuli omituisen sileäksi ja hän tarkkasi Kivimäen neliskulmaisia, kirveellä veistettyjä kasvoja.
— Mutta jos nyt laivat tulevat! Lähetetäänkö Petsamosta heti muonaa?
— Juna seisoo valmiina asemalla, lastausta vailla. Otin varastosta ne kaksikymmentä kenttäkeittiötä, jotka siellä olivat ja sijoitin avovaunuihin.
— Minkätähden?
— Ajattelin, tuota, jotta ruokaa kait sitä pitäisi heti olla. Käskin matkalla keittämään valmiiksi sopivaa lientä. Se kun kylmä ruoka olisi liian raakaa nälkäiselle vatsalle.
Jäkälän kirkkaista silmistä loisti eräänlainen hillitty ihailu.
— Se on suomalaisen työtä, sanoi hän vaatimattomasti.
Mutta nuo yksinkertaiset sanat kiertelivät kuukausimääriä työmiesten suussa ja niistä tuli sananparsi. Se oli ainoa tunnustus, minkä Jäkälän oli kuultu koskaan antavan.
Kivimäen pyöröaura suunnattiin Nautsia kohti vereksillä lapiomiehillä varustettuna.
Kello seitsemän illalla, myrskyn oltua kaksikymmentäviisi tuntia tauoksissa, soitettiin Petsamosta, että muonalaivat olivat onnellisesti saapuneet satamaan.
Kello kymmenen aikana särpivät Töllevin miehet ahnaasti lämmintä, virkistävää lientä, jota Kivimäen kokit olivat matkalla keittäneet. Tunnin päästä alkoi ruuan jako Kolttakoskella ja aamuyöstä Nautsissa.
Lumimyrskyn uhkaava kummitus oli voitettu.
* * * * *
Reki pysähtyi sairaalan pihaan, Jäkälä hypähti ylös ja ojensi kätensä vaimolleen. Tämä oli kalpea ja alakuloinen, kauniit silmät olivat turvonneet ja tummien renkaiden ympäröimät. Tyynenä, mutta hiljaisena Jäkälä talutti häntä portaita ylös.
Muuan sairaanhoitajatar tuli avaamaan.
— Kuinka insinööri Johansson voi? kysyi Jäkälä hiljaa.
— Hän nukkuu nyt, kuului vastaus.
— Saammeko nähdä häntä? Koetamme olla niin hiljaa kuin mahdollista.
— Tietysti, herra insinööri.
Hoitajatar avasi oven ja tulijat astuivat Johanssonin pieneen, vaatimattomaan sairashuoneeseen. Pekka itse lepäsi vuoteella tiheästi hengittäen; kuume oli purppuroinut hänen poskensa.
— Onko hän toipumaan päin? kuiskasi Jäkälä.
— Hän on kovassa kuumeessa ja hourii usein, vastasi sisar vältellen.
Aune rouva istui tuolille vuoteen ääreen ja koetti varovasti sairaan hehkuvaa kättä. Jäkälä asettui pään taakse, nojaten uunia vasten.
Hellävaraisesta kosketuksesta huolimatta sairas näytti äkkiä heräävän. Hän avasi kuumeesta loistavat silmänsä, joiden terät olivat tavattomasti laajentuneet ja tuijotti Aune rouvaan. Sitten painoi hän luomensa jälleen umpeen.
— Sinäkö se olet, Aune?… Sinäkö se olet? kuiskasi hän tuskin kuuluvasti. Jäkälää hän ei näyttänyt huomaavan. Sitten oli pitkän aikaa aivan hiljaista.
— En koskaan enää, sanoinhan sen… En koskaan enää, kuului pitkän ajan perästä, vieläkin hiljemmin.
Kyyneleet alkoivat tipahdella suurina pisaroina Aune rouvan silmistä.
Taas sairas vähän raotti silmiään ja eräänlainen hurmio näytti kirkastavan hänen kasvonsa.
— Kuinka olen rakastanut sinua… koko elämäni… Sinua ainoata…
Jospa sen tietäisit!
Mutta sitten levisi heikko hymy hänen huulilleen ja vielä kerran tuli esille jotakin entisestä, iloisesta Pekasta:
— Mutta minä en ole voinut muuta kuin viheltää sen sinulle kuplettilauluina.
Taas kesti tuokion äänettömyyttä.
— Aune… Niin, sinähän se olet… Oi, etkö suutele minua?… Etkö suutele minua?… Niinkuin silloin… eilen… vai koska se oli? Etkö sano minulle jäähyväisiä?…
Vaistomaisesti, silmät kyynelissä, kuolon kalpeana kasvoiltaan ja viiltävän tuskan vallassa Aune rouva vilkaisi mieheensä. Tämä seisoi muuriin nojaten, liikkumattomana, katse syrjään luotuna, tuhkan harmaana. Silloin Aune rouva horjahti ääntä päästämättä pyörtyneenä lattialle.
Taas tuli näkyviin Jäkälän tavaton itsehillintä ja nopea ajatuskyky. Hän ei rientänyt auttamaan vaimoaan, vaan sensijaan pysyi aivan liikkumattomana. Uuniin nojaten hän seisoi vavahtelevin jäsenin, hien pisartuessa valjulle otsalle. Hän näki sairaan vapisevan käden hapuilevan soittokelloa. Hän ajatteli vaimoaan, mutta vielä enemmän hän ajatteli ystäväänsä, monivuotista työtoveriaan, joka nyt taisteli viimeisiään ja jolle hän ei millään ehdolla tahtonut näyttää läsnäoloaan.
Vihdoinkin tuli sisar, joka säikähtyneenä huomasi ensin pyörtyneen rouvan lattialla, sitten kalpean miehen huulille kohoavan sormen. Vasta kun sairas varmasti oli nukkunut, hiipi Jäkälä hiljaa pois.
Kello neljän aikana seuraavana aamuna insinööri Johansson oli kuollut.
VI.
Jäljestäpäin kävi selville, että 84 työmiestä sai surmansa tai joutui kadoksiin lumimyrskyn aikana. Niitä, jotka kylmettymisen tai tapaturman takia jäivät raajarikoiksi, oli luetteloiden mukaan 108. Myrsky oli siis vienyt lähes kaksisataa miestä.
Sanomalehdissä oli tieteellisiä selityksiä myrskystä, joka oli rajuimpia, mitä vuosikymmeniin oli esiintynyt. Sitten niissä kierteli seikkaperäisiä, monen palstan pituisia kuvauksia Petsamon onnettomuuksista. Ne julkaisivat insinööri Johanssonin nekrologin, verraten häntä kaatuneeseen sotilaaseen, joka oli uhrannut elämänsä isänmaalle. Suomen Kuvastossa oli kuvia onnettomuuspaikalta; muuan niistä: "Hankeen uupuneita", esitti kymmenkuntaa puolittain kinoksen peitossa olevaa miestä. (Sittemmin kävi selville, että sama kuva oli maailmansodan aikana julkaistu havainnollistuttamaan talvitaisteluja itäisellä rintamalla.)
Osottautui, että eräissä piireissä haluttiin kernaasti mustata Oy. Petsamon mainetta ja laskea tapahtuneet onnettomuudet laiminlyöntien ja huolimattomuuden syyksi. Oli enemmän kuin luultavaa, että ne yrittäjät, joiden liikevoitolle yhtiön runsas palkanmaksu ja suuripiirteinen toiminta olivat tuottaneet kirveltävän kolauksen, nyt tahtoivat kostaa ilkeämielisillä viittauksillaan. Suomen Työmies ei tietenkään ollut unohtanut häviämäänsä oikeusjuttua. Mutta se ei enää uskaltanut antautua avoimeen taisteluun, se komensi liikkeelle sissijoukkonsa: petitikynäilijät.
"Oi proletaari! Luo silmäsi ylös porvariin, kuten aurinkoon! Porvari on aina suuri ja loistava, vatsaltaan, hengeltään, ulkonaiselta kanssakäymiseltään. Me muistamme porvarin siltä ajalta, jolloin se miekallaan vapahti osan köyhälistöä puutetta kärsimästä, sulki toisen osan hiljaisiin paikkoihin, miettimään palkankoroitusanomusten epäisänmaallisuutta — jolloin se yleensä 'vapautti maan.' Porvarilla oli siihen aikaan paljon kiiltäviä nappeja, mutta siitä kävi ulos haiskahdus, jonka isänmaallisuudesta kansa lausui mielipiteensä, hyväksymällä erään kuuluisan ja porvaria kovasti kiukuttavan lain. Nyt porvari on vaatimattomasti riisunut tähtensä vähemmäksi, mutta se on koonnut itselleen kiiltäviä markkoja, joista käy ulos samainen porvarillinen haiskahdus. (Huom. Porvari ei kärsi kilpailua, se ei pidä siitä, että muut haiskahtavat, siksi se aina soimaa ryssiä). Meillä on hyvä nenä, sen sieraimet värisevät herkästi kuin haavanlehdet. Siksi me jo aikaa sitten sanoimme, miltä meistä porvarin markat haiskahtivat. Mutta porvari pani viskaalinsa meidän niskaamme ja opetti meille hiljaisessa paikassa tiilen päillä kertomataulua. Ja me kun taas ymmärrämme viisastua vahingosta. Siksi me älyämme nyt sanoa, että Töllevin tärkeän varastopaikan päällikkö, Römperiksi mainittu, oli kovasti 'väsynyt' ja pyhimykseksi tai sankariksi korotettu, muistossa autuas vainaja Juhanssonni, palatessaan mieltäkiinnittäviltä kuutamoretkiltään, oli 'uupunut' Heidän levähtäessään koottiin parisataa proletaaria isäinsä tykö, myrskyn soittaessa 'vapausmarssia'. Sellainen vähäpätöisyys ei tietenkään häirinnyt kansan parasta tarkoittavan porvarin lepoa."
Mutta asiallinen tutkimus tuli suotuisampiin tuloksiin. Se totesi, että luonnonvoimat olivat asettuneet yhtiön yrityksille esteeksi, että muonalaivojen uppoaminen ja viivästyminen olivat seikkoja, joille ei kukaan mahtanut mitään ja että onnettomuuden uhrien runsaslukuisuus pääasiallisesti riippui työväen keskuudessa vallalle päässeestä joukkokiihtymyksestä. Merkillistä kyllä ei onnettomuus aiheuttanut edes oikeusjuttua.
Yhtiön työmailla oli sensijaan havaittavissa pysähtymistä ja lamaannusta, joka vaati kuukausia korjautuakseen. Monet työläisistä jättivät kauhun vallassa runsaspalkkaisen työmaan. Mutta vielä useammat lähtivät pois vaimojensa ja äitiensä vaatimuksesta. Kuria ja järjestystä oli vaikea palauttaa ja revolverimiehiä alettiin vihata. "Kyllähän sitä nyt ärhentelette, mutta eipä teissä ollut miestä ehkäisemään nälästä mielettömien miesten pakoa korven kinoksiin, joihin he kuolivat." Niin sanottiin.
Insinööri Antti Jäkälä oli yhtä tyyni ja hillitty kuin ennenkin, mutta hänen tarmonsa näytti vain kasvavan. Yhtä mittaa liikkui hän matkoilla, käväisten vain tuolloin tällöin katsomassa suruun vaipunutta rouvaansa. Oli omituista, hän ei enää näyttänyt juuri ollenkaan nukkuvan ja entinen säntillisyys oli kadonnut hänen yksityiselämästään, mutta ei suinkaan hänen työstään. Kotona ollessaan hän torkahti tunnin tai kaksi työhuoneensa nojatuolissa tai sohvalla — vaimonsa kuunnellessa tuijottavin silmin, käsi kipeällä sydämellä ja lohduttoman epätoivon vallassa oven takana hänen hengitystään. Seuraavana päivänä hän jälleen painui Petsamoon, Kemijärvelle, Rovaniemelle, tai korpeen radalle.
Luonnollisesti Grönberg oli saanut eronsa; hänen sijalleen määrättiin
Kuusi. Insinööri Kivimäki sai Johanssonin entisen aseman ja
vaikutusvallan. Mutta Jäkälä erotti taitavan ja kunnollisen insinööri
Latvankin.
— En tarvitse enää teitä. Teitä ei totella, sanoi Jäkälä lyhyesti.
— Kuitenkin yritin parastani, vastasi Latva värähtävällä äänellä ja huomattavasti vaaleten.
— Epäilettekö, etten minä nyt yritä parastani? huomautti Jäkälä viiltävän hillitysti, ojentaen erotodistuksen.
Latva silmäili sitä äänettömänä; hänen ansionsa olivat siinä saaneet tunnustuksen, joka ei jättänyt toivomisen varaa. Hänen huulensa vavahtelivat hiukan. Sitten hän kumarsi sanaakaan sanomatta ja astui ulos.
* * * * *
Marraskuun 24 p:nä, noin kahdeksan kuukautta lumimyrskyn jälkeen, tunkeili Rovaniemen uudella mutta vasta puolivalmiilla asemalla meluava ja utelias kansanjoukko. Ilma oli kirisevän kylmä ja lunta oli jo vahvasti maassa. Yöllä oli tuiskuttanut ja kinokset peittivät radan.
Mutta pakkanen ei peloittanut sanomalehtimiehiä, eikä valokuvaajia, joista toiset näkyivät tuon tuostakin veivaavan filmikonetta.
Yksikiskoisella radalla, korkean, tanakan kiskon päällä, seisoi merkillinen kummitus. Se oli kuin matalajalkainen, kyömyselkäinen, kiiltävän musta peto, jonka suunnattomat lyhtysilmät tuijottivat tylsinä ja pyöreinä. Moninivelisillä tuntosarvillaan se näytti takertuneen ylhäällä kulkevaan, teräsköyden kannattamaan kuparilankaan, mutta siitä huolimatta se tarvitsi kummallisen muotoiset tukipönkät pysyäkseen pystyssä. Se oli uusi sähköveturi, jonka Liirin laivat olivat pieninä osina kuljettaneet Chicagosta.
Sen edessä seisoi samanlaisten pönkkien varassa vielä suunnattomampi hirviö. Sillä oli silminä kaksi terässiivillä varustettua pyöröä, yksi kummallakin puolen korkeata kiskoa ja aivan lähellä sitä. Pyöröjen takana kiilsi kiskokenkä kuin jättiläistorahammas, valmiina puremaan jäätä. Torahampaan yläpuolella, hiukan sen takana, ammotti punainen putkensuu kuin tulistunut sierain, valmiina syöksemään monen atmosfäärin paineista, tulistettua ilmaa kiskoa vasten, ja sen takana törröttivät mustat harjat, jotka heti paikalla pyyhkivät kiskosta viimeisetkin jäänsirut ja kosteuden. Se oli uusi lumiaura, Jäkälän omaa patenttia.
Nyt hurahti auto kuurasta kimmeltäen asemalle; siitä nousi kaksi miestä: Jäkälä ja J. V. Laakso.
J. V. Laakso puuskutti eteenpäin turkit avoimina; niiden välistä kohosi hänen vatsansa valtavana kumpuna. Sikari, paksu kuin makkara, tuprusi nytkin hänen suupielessään ja tavallisella iloisuudellaan hän nyökkäili väistyvälle, äänettömäksi painuvalle yleisölle. Jäkälä kulki hänen rinnallaan vaatimattomana ja hiljaisena. Moni silmä kiintyi häneen tutkien. Hän näytti laihtuneen ja vanhettuneen, hänen piirteisiinsä oli tullut uurteita ja ne olivat terävöityneet. Hänen silmänsä olivat painuneet, mutta niissä oli erinomaisen kova ja käskevä ilme. Hiuksissa, korvain luona, kiilui kuin hopeaa; ei kuitenkaan voinut erottaa oliko se huurua.
He astuivat veturiin. Valokuvaajilla oli kiirettä. Pari sanomalehtimiestä lähestyi Jäkälää syvään kumartaen ja riiputtaen lakkejaan polvien kohdalla. He pyrkivät mukaan.
— Ei käy, vastasi Jäkälä hiljaa, kuin sivumennen.
Sen he uskoivat enempää yrittämättä.
Sitten alkoivat suuret hyrrät veturin ja auran kupeilla vonkuen pyöriä. Veturin tuntosarvet vavahtelivat ja vihreitä säkeniä räiskyi kosketuskohdassa. Kolmas pieni hyrrä häilähteli alituisesti, taipuisana kuin villikissa. Sitten tukipönkät yhtäkkiä lennähtivät ylös ja kahden pyöränsä varassa hirviöt alkoivat tasaisin, joustavin liikkein hiljaa keinua.
Jäkälä huusi jotakin auran koneenkäyttäjälle. Pyörömoottorit, jotka väänsivät auran pituussuuntaan kulkevia akseleita, hurahtivat käyntiin ja ilkeästi suristen pyöröjen terässiivet alkoivat liikkua. Punainen tulisierain puuskutti aika-ajoin kuumaa hengitystään ja puhdistusharjat pyörivät vimmatusti.
Koneenkäyttäjä väänsi kampia. Kuin piiskan iskusta veturi vavahti ja syöksähti sitten liikkeelle, auran tupruttaessa kinoksia kymmenien metrien korkeuteen. Moniväriset salamat säihkyivät kontaktijohdosta. Sitten kaikki katosi valkean lumikentän hämärtyvään helmaan.
Yleisö seisoi pitkän aikaa kuin kivettyneenä, ääntäkään päästämättä. Sitten alkoivat lakkien ja nenäliinojen heilutukset, ja yhä uudestaan ja uudestaan moniääninen hurraa toistui.
* * * * *
Huhtikuussa, neljää kuukautta myöhemmin, oli yleisöllä uutta ihmeteltävää: silloin koetettiin ensi kertaa uutta vaununvaihtaja-asemaa.
Tämä asema oli noin kuusi- tai seitsemänkymmentä metriä pitkä, kuvioraudoista rakennettu, synkännäköinen häkki, jonka sisällä kiilui mahtavia teräsparruja, suuria sähkökoneita ja hammaspyöriä. Keskellä häkkiä oli kanava, kuten veturitalleissa. Kanavassa kulki kolme kiskoa; siinä etelästä tuleva kaksikiskorata ja pohjoiseen lähtevä yksikiskorata syöksyivät toistensa päälle, niin että kanavassa voi kulkea sekä nelipyöräisiä, että kaksipyöräisiä vaunuja.
Yhtiön uudet vaunut, sekä neli- että kaksipyöräiset, olivat kokonaan erikoista rakennetta. Ne olivat kaksiosaisia. Pyörien päälle oli ensin kiinnitetty silta, joten ne muistuttivat muuttovaunuja. Tämän sillan päälle oli vasta varsinainen vaunu laskettu ja kiinnitetty siihen automaattisesti avautuvilla ja sulkeutuvilla hakalaitteilla. Varsinaisen vaununpohjan ja sillan väliin, kahteen paikkaan, jäi kaksi neliskulmaista, vaunun läpi ulottuvaa reikää, jotka kummallakin sivulla suupuoleltaan suppilomaisesti laajenivat.
Nyt työnsi Kemijärveläinen veturi kanavaan, sen keskimäistä kiskoa pitkin, viisi kuusi kaksipyöräistä vaunua. Tukipönkät painuivat maahan, sitten lennähtivät hakalaitteet auki ja vaunut seisoivat hetken liikkumattomina. Alkoi kuulua kumeata surinaa. Ja vähitellen työntyi kanavan mustan teräskyljen aukoista kiiltäviä, neliskulmaisia teräsparruja esiin. Aluksi ne kurkistivat koloistaan hyvin varovasti kuin vihollista vainuten. Niiden suipossa kuonossa oli pitkä, taipuisa, värähtelevä tuntosarvi kuin etanalla. Tuntosarvet hapuilivat reikien suppiloita vaunujen kyljiltä, työntyivät niihin, saaden vaunurivin rysähtäen liikkumaan. Sitten työntyivät parrut reikiin. Vihdoin kuului napsahdus ja häikäisevän kirkas sininen merkkilamppu syttyi. Se osoitti, että parrujen päät olivat tunkeutuneet vaunujen yläosien alatse ja tarttuneet lujasti kanaalin toisen kyljen syvennyksiin.
Vaunujen tukipönkät kohosivat jälleen, gyroskooppien vauhti kiihtyi, sitten alkoi kanaalin pohja vajota, lastivaunujen jäädessä teräsparrujen varaan. Veturi kiskoi tyhjät pyöräsillat pois, toinen, nelipyöräinen veturi työnsi nelipyöräiset vaunusillat tilalle, kanaalin pohja nousi jälleen, teräsparrut vetäytyivät koloihinsa, kiinnityshaat sulkeutuivat ja yksiraiteisen radan kuormavaunut alkoivat vieriä kaksiraiderataa pitkin.
Näky oli miltei kammottava voimassaan. Suorituksesta otettiin kuvia. Ihmiset ihmettelivät ja hurrasivat. Insinööri Johanssonia, jonka keksintöä laitos oli, kiitettiin maasta taivaaseen.
VII.
Voi Koskilinnan Aune rouvaa!
Siellä linnassaan hän yhä eleli ja yksinään vaali ikäväänsä. Antti oli tosin parikin kertaa kysynyt, eikö hän halunnut muuttaa etelään. Mutta tiesihän hän, että Antti tuskin tarkoitti mitä sanoi — ja ainakin, että hän etelässä olisi vieläkin yksinäisempi kuin täällä. Hän oli jo oppinut rakastamaan tätä tylyä, jylhää luontoa, tätä karua kauneutta. Täällä hän oli ollut niin onnellinen, silloin kun Antti rakasti häntä ja kun hienoluonteinen Pekka Johansson soitteli hänelle viuluaan. Nyt oli Pekka kuollut, ja Antti — niin, Antti ehkä inhosi… Ei ollut muita kuin jäykkä Kivimäki, joka kyllä palveli häntä kuin orja, täytti kaikki hänen oikkunsakin — ehkä herransa käskystä. Mutta sen miehen kasvot olivat kuin graniittia; aina hän muisti vetää esiin teräskellonsa, joka oli tarkka kuin kronometri, ja kysyä horjahtamattoman kohteliaana: "Tuota… mihin mennessä rouva haluaisi?" Ei Aune rouva enää paljoa halunnut, tuskinpa mitään.
Ja Antti! Hän epäili vaimoaan. Hän, joka ei koskaan kiivastunut, eikä loukkaantunut, mutta joka ei myöskään koskaan voinut unohtaa.
Pekan kuolinvuoteella hän oli kuullut, mitä hänen ei olisi pitänyt kuulla. Hän oli sitä miettinyt, valvonut yökaudet ja nyt hän epäili varmaankin sellaista, mitä ei ollutkaan. Mutta hän ei puhunut, ei viitannut sanallakaan, vaan osasi erinomaisella taidolla ehkäistä kaikki ne yritykset alkuunsa, joita onneton Aune rouva teki, voidakseen selittää miehelleen tuon kohtalokkaan tapauksen. "Pekka on vainaja, Aune hyvä. Pienin kunnioitus, minkä olemme velvolliset osoittamaan hänen muistolleen, on äänettömyys. Toivoisin, että voisit tässä suhteessa olla yhtä mieltä kanssani." Niin sanoi Antti, yhtä ystävällisenä aina. Mutta hänen sanojensa, koko hänen olemuksensa pohjalla oli epäilys ja jäinen kylmyys.
Tiesihän Antti, että Pekka oli ollut Koskilinnassa onnettomuusyönä. Mutta siitäkään hän ei antanut Aune rouvan kertoa. — Oi, pelkäsikö, pelkäsikö hän valhetta? Kuten puhelimessa? Tiesikö hän sen puhelinilmoituksen valheeksi?
Mutta Antti ei enää viihtynyt kotona; hän ei koskaan viipynyt Koskilinnassa kuin yhden yön. Hän tuli yhtä rauhallisena kuin ennenkin, suuteli vaimoaan otsalle, kuten ennenkin — mutta viilein huulin. Hän selitteli suunnitelmiaan ja töiden kulkua paljoa laveammin kuin ennen, mutta ei kajonnut heidän perhe-elämäänsä. Ja sitten hän vetäytyi työhuoneeseensa, valvoi aamuyöhön asti, nukahti tuolille, sohvalle. Tai meni hän kaivokselle ja viipyi Kivimäen luona aamuun asti. Aune rouvan luokse hän ei tullut.
Ja Aune rouvaa poltti halu tunnustukseen. Se kaihersi hänen sydäntään kuin sävel soittajan sielua, kuin taiteilijaa aihe. Se kidutti häntä niin, että hän oli nääntyä, mutta ilmaisumahdollisuutta ei ollut.
Hän yritti puhua valheestaan, joka oli sattunut telefoonissa. Mutta hän tiesi jo edeltäkäsin vastauksen.
"Aina sinä pysyt yhtä herkkänä, Aune. Annat joutavuuksien vaivata itseäsi. Tietysti minä ymmärrän, että olit sekaisin sinä yönä ja olet hyvinkin voinut puhua mitä sattui. En minä joutanut kiinnittämään sellaiseen huomiota."
Mutta syvällä, sydämen pohjassa, äänen salaisessa väreessä, silmien verhotussa katseessa, siellä piili se epäilys, se jää, jota Aune rouva toisinaan epäili ivaksi ja joka tuntui sanovan:
"Ei teeskentelyä! Ei lisää valheita."
Tai yritti Aune rouva puhua Pekasta, siitä myrskyn jälkeisestä kuutamoyöstä, jolloin Pekka oli ollut niin väsynyt ja sairas, kohtauksesta kuolinvuoteen ääressä. Mutta se oli yhtä mahdotonta.
"Älä unohda, että hän oli monivuotinen toverini, ainoa ystäväni. Minä en voi ymmärtää, mihin tähtäät, Aune. Ei, ystäväni, ei sanaakaan hänestä. Ei sanaakaan."
Ja senjälkeen Antti ilmoitti, että hänellä oli paljon työtä, vetäytyi huoneeseensa, eikä tullut — oi, ei enää koskaan tullut vaimonsa luo, joka yksinään vaikersi hädässään.
Toisinaan, kun Aune rouva tuskasta menehtymäisillään hiipi Antin työhuoneen ovelle ja levottomana kuunteli paperien rapinaa, askeleita, hengitystä, valtasi hänet kiihkeä halu heittäytyä suoraa päätä miehensä jalkoihin. Hirveässä kuohussa hän halusi tunnustaa kaiken, ei, huutaa, että Pekka oli häntä suudellut, että hän itse oli rikollisesti suudellut Pekkaa, niin, että hän kenties oli sinä hetkenä jollakin tavoin rakastanut Pekkaa. Polvillaan hän halusi rukoilla anteeksi, kyyneltensä läpi vannoa, että Antti siitä huolimatta oli aina merkinnyt hänelle koko elämää. Mutta Antin epäily oli sairaalloisesti tarttunut jo häneenkin. Hän tiesi saavansa lohduttavia sanoja, jotka ystävällisellä tavallaan syyttelivät häntä liikaherkkyydestä, vakuutuksia siitä, että kaikki oli vähäpätöistä, turhaa, niin, kentiespä Antin huulten kosketuksenkin — viileiden, intohimottomien huulten. Mutta samalla hän olisi tuntenut vaistomaisesti sen salaperäisen voiman, sen lahjomattomuuden, jolla Antin sisäinen minä olisi noussut kapinaan, tehden mahdottomaksi sulautumisen. Oi, Antti ei voinut, vaikka ehkä tahtoi! Niin se varmasti olikin, hän ei voinut. Hän, joka ei itse olisi koskaan saattanut horjahtaa… Eihän hän voinut unohtaakaan, vaikka tahtoi.
Ja sitten se viiltävä, jääkuoreen kätketty epäily:
"Näinkö pitkälle katsot voivasi tunnustaa nyt! Pitemmälle kuin puhelimessa."
Ei, viisainta olisi syöksyä hänen jalkoihinsa kuin Mataleena ja valehdella itsensä kurjimmaksi syntiseksi, kertoa hänelle yhdyselämästä, aviorikoksesta, jota ei ole ollut. Ja rukoilla sitten anteeksi. Kenties hän ymmärtäisi, kenties hän sulaisi… Ja vaikkapa sitten tappaisi… Mutta silloin hän ehkä halveksisi, halveksisi sanattomalla, järkkymättömällä tavallaan… Ja hänellä olisi syytä…
Ja hyvä Jumala, milloinkaan ei Aune rouva sitten enää voisi puhdistautua. Silloin heräisi Antin epäilys uudestaan, entistä katkerampana… Oh, mutta mahdottomiahan hän kuvitteli! Kuka nainen voisi koskaan valehdella syyllisyyttä, pettää miestään sellaisella valheella! Mahdotonta, mahdotonta!
Oi, miksei heillä ollut edes lasta, joka yhdistäisi, sovittaisi.
Mutta Aune rouva tahtoi olla kärsivällinen ja antaa ajan kulua. Ja se olikin kulunut; vuosi oli mennyt; kirkas kevät oli taaskin saapunut. Mutta se vuosi oli vienyt hänen kauneutensa — eikä Antti näyttänyt sitä huomaavan, Antti, joka itse kuihtui ja kärsi.
Kuinka omituisesti naiset toisinaan yhdistävät mitättömiä ja vakavia asioita. Aune rouva ompeli miehelleen työtakkia pehmeästä, lämpimästä kankaasta, jota hän somisti vaikeasti valmistettavilla ruusukkeilla. Arvanneeko Antti, kuinka monta kyyneltä, kuoleman ajatusta, mieletöntä haavetta oli syntynyt niiden satojentuhansien neulanpistosten kestäessä, jotka koristeihin oli tuhlattu? Tuosta takista oli Aune rouvalle muodostunut eräänlainen taikakalu, jolle hän purki pettymyksensä, johon liitti toiveensa. Kun takki kerran tulisi valmiiksi, kietoisi hän sen miehensä hartioille. Sellaisena yönä… jonakin sellaisena yönä, jona tämä taaskin jäisi työhuoneeseensa…
Sitä takkia ommellessa kului aika.
Mutta nyt oli kevät joutunut. Tunturipurot lirisivät kimmeltäen. Koski pauhasi raivoonsa särkyvissä vaahdoissa. Oli valoisaa. Ylhäällä tuntureilla hohti lumi tuhansin värein ja huikaisi silmät… Kuinka yksinäisyys sentään saattoi polttaa tällaisessa ympäristössä!
* * * * *
Kuusi viikkoa oli Antti taaskin ollut yhtä päätä matkalla. Kahdesti oli hän soittanut tänä pitkänä aikana, eikä Aune rouva uskaltanut häntä kyselyillään häiritä. Nyt olivat koivut jo hiirenkorvalla ja sääsket alkoivat herätä elämään. Lapin köyhiä kukkia keinui nurmikoilla.
Mutta eräänä päivänä puhelin odottamatta helisi.
— Kuinka voit, Aune? kuului Antin ääni.
— Sinäkö se olet, Antti? Kiitos… hyvin… Mistä soitat?
Aune rouvan sydän sykki niin, ettei hän tahtonut saada ääntään kuuluviin.
— Kyröstä.
— Etkö sitten olekaan Sodankylässä enää?
— En. Kitisen silta on valmis. Ajatteles, toista viikkoa aikaisemmin kuin olin laskenut. Siitä tuli oikein hyvä, luullakseni… Niin, minä olen tulossa kotiin käymään.
Ilon puna syöksähti Aune rouvan kalpeille kasvoille.
— Tervetuloa! Milloin olet täällä?
— Iltapäivällä, kuuden aikoihin.
— Viivytkö… pääsi Aune rouvalta. Antin ääni oli kuulunut niin ystävälliseltä, jopa iloiselta. Mutta kesken sanaa hän pysähtyi, säpsähti ja vaikeni.
Äänettömyyttä kesti hetken.
— Sanoitko jotakin, Aune?
— En… en sanonut. Toivotin vain tervetuloa.
— Näkemiin sitten.
— Näkemiin.
Mutta puhelu oli tartuttanut Aune rouvaan kuin kuumeen. Omin käsin pyyhki hän Antin huoneesta pienimmänkin tomuhiukkasen, järjesti, somisti. Hän toi tuoksuvia koivunvarpuja maljakkoihin; niistähän Antti piti, vaikka hän yleensä ei välittänyt kukista. Ja mitenkä hän pukeutuisi? Hän tahtoi olla kaunis ja viehättävä, mutta juhla-asua ei Antti sietänyt.
Sitten otti hän tekeillä olevan työtakin esille. Kuin kuumeessa suihki neula. Vielä viimeiset ruusukkeet. Nyt se oli saatava valmiiksi… Kuinka mahtavasti koski lauloi! Aune rouva avasi ikkunan ja kuunteli. Hänen rinnassaankin kävi kuin koski… Viipyisikö Antti, vai menisikö hän taas… kuten ennenkin?
Kas niin, siinä oli nyt takki. Liikkumattomana seisten Aune rouva
piteli sitä kauan käsissään. Pari raskasta pisaraa tipahti silmistä.
Sitten välähti mieleen uusi ajatus: hänpä menee Anttia vastaan
Tölleviin… Ja tarmokas toimintahalu valtasi hänet.
Mutta Antti näytti ainoastaan hämmästyneeltä tavatessaan vaimonsa Töllevin asemalla; turhaan etsi Aune rouva ilon välähdystä hänen silmistään. Hän tarjosi kätensä, suuteli keveästi vaimoaan otsalle, vei hänet vaunuun ja riensi sitten vaihtamaan pari sanaa Kuusen kanssa. Senjälkeen hän palasi ja juna lähti liikkeelle.
Vaunussa oli hiljaista, ei kuulunut muuta kuin pyörien vaimentunut jyske. Antti katseli maisemaa pingoittuneen näköisenä: tuntui kuin olisi hänen vaikeata kohdata vaimonsa silmiä. Aune rouva istui alistuneena, nöyränä ja kalpeana, odottaen tuska sydämessä.
— Tosiaankin, minullahan on sinulle tuomisia, sanoi Antti vihdoin kuin keventyneenä. Hän kopeloi matkalaukustaan ohuen paketin, jonka ojensi vaimolleen.
— Mitä siellä on? kysyi tämä, päästellessään lankaa auki.
— Kirja varmaankin!… Oo, Koskenniemen uusi kokoelma! Kuinka olen iloinen. Kiitos, sinulle, Antti, jatkoi hän, ojentaen vavahtelevan kätensä.
Antti siveli sitä hiljaa, mutta Aune rouva huomasi, kuinka väri katosi hänen huuliltaan ja hänen silmiinsä tuli jotakin säikähdyksen tapaista kuin olisi hän nähnyt käärmeen. Tuskasta menehtymäisillään, mutta kaikin voimin hilliten itseään Aune rouva loi katseensa alas ja alkoi hermostuneesti selailla kirjaa. Kansilehdellä ei ollut omistuskirjoitusta, kuten ennen…
— Saathan sen kanssa aikasi kulumaan, Aune? Minun pitäisi käydä kuljettajaa puhuttelemassa, sanoi Antti vihdoin tukahtuneella äänellä.
— Mene sinä vaan, ystäväni, värähti tuskin kuuluva vastaus.
* * * * *
Mutta Koskilinnassa, kun kahvi oli juotu aterian jälkeen, huomautti
Antti yksikantaan:
— Nyt minun täytyy mennä työhöni. Suo anteeksi.
Ja varmoin askelin hän riensi työhuoneeseensa.
Keskiyöhön saakka Aune rouva odotti ahdistavan levottomuuden vallassa, istuen ikkunan ääressä ja tuijottavin silmin katsellen erämaan valkeata yötä. Sitten hän nousi, väänsi käsiään epätoivosta suunniltaan ja hiipi miehensä oven taakse. Ei ääntäkään kuulunut; varmaankin Antti istui ja mietti.
Mutta nyt ei Aune rouva tahtonut antaa ristiriitaisille ajatuksilleen valtaa, hän ei enää tahtonut epäröidä, vaan taistella kalleimmastaan viimeiseen asti. Ponnistaen kaikki voimansa hän koputtamatta syöksyi sisään, horjahti Antin tuolia vasten ja puhkesi siinä kyynelettömään, viiltävään nyyhkytykseen, joka miltei muistutti naurua.
Kun Antti tunsi vaimonsa kiharain riippuvan poskelleen, niin hän vavahti ja yritti väistyä kuin olisi kuuma rauta häntä koskettanut. Mutta tavattomalla voimalla hän hillitsi itsensä, nousi, talutti lempeästi vaimonsa nojatuoliin ja antoi hänen nyyhkiä. Vihdoin hän sanoi:
— Kylläpä sinun on ikävä, Aune… En tahtoisi pahoittaa mieltäsi, mutta kyllä minun täytyy sinua nuhdella. Minulla on hirveästi työtä, melkein enemmän kuin ihminen voi tehdä. Miksi et lähde etelään, missä saisit seuraa ja voisit huvitellakin?
Aune rouva ravisti päätään moneen kertaan kasvot käsien peitossa.
— Eikö sitten ole mitään vapahdusta? vaikersi vihdoin epätoivoinen ääni.
Pitkän aikaa kesti äänettömyyttä.
— Minä en käsitä sinua nyt, sanoi Antti.
— Inhoatko minua sitten niin, ettet voi antaa anteeksi? kuului hiljaa ja katkonaisesti.
Antista tuntui kuin olisi häntä isketty suoraan sydämeen. Hänen rautaiset piirteensä vääntyivät, kummallisia väreitä kiiti hänen kasvoillaan, hänen sormensa koukistuivat ja lihakset pingoittuivat kuin jouset. Kesti hetken, ennenkuin hän ehti taistella itsensä tasapainoon. Mutta hänen äänensä oli kuivan käreä ja se tunkihe kuin maan alta, kun hän vastasi.
— Aune, tuollaiseen sinulla ei ole syytä, eikä oikeuttakaan. Sinä teet minulle vääryyttä. Minä en ole sanallakaan mitään sellaista ilmaissut.
— Oi et, et. Mutta sinä epäilet minua kuitenkin. Älä kiellä sitä.
— Itse sinä myrkytät elämäsi epäilyllä, Aune hyvä. Sinun herkkä mielikuvituksesi johdattaa sinut luulottelujen poluille. Enhän minä ole vaatinut sinua tilille mistään, en tehnyt viittaustakaan…
Silloin Aune rouvan kyyneleet kuivuivat yhtäkkiä.
Hän kohotti päänsä, loi silmänsä mieheensä, nuo silmät, joiden terät hehkuivat yliluonnollisen suurina ja polttavina. Veren tippaa ei ollut hänen kasvoillaan.
— Ei sanaakaan enää, Antti. Ei sanaakaan, kuiskasi hän kiihkeästi.
Kauan aikaa tuijotti hän mieheensä, jonka oli pakko väistää tuota
kummallista katsetta. Hän hengitti tasaisesti ja rauhallisesti.
Sitten hän nousi ja poistui äänettömin askelin.
Mutta Antti istuutui työtuolilleen ajatuksettomana, väsyneenä nojaten päätään kättä vasten ja silmissä raskas tuijotus. Hänen rinnassaan soi kuin haikea laulu…
Miten kauan hän siinä lienee istunut, siitä ei hänellä ollut tietoa.
Hän ikäänkuin havahtui kuultuaan heikon koputuksen ovelleen.
— Sinäkö, Aune? sanoi hän hiljaa.
Aune rouva astui sisään vaikeasti ja hitaasti. Hän oli kuin aave.
Hänen kädessään oli jotakin, viitta, takki.
— En sanonut hyvää yötä äsken… Tahdotko tämän päällesi, on viileää vielä, sanoi hän heikolla, mutta selvällä äänellä.
— Kiitos, Aune. Mutta ei minusta tunnu kylmältä.
Aune rouva seisoi alistuneena ja murtuneena kuin kukka, jonka tuuli on taittanut. Hän näytti yliluonnolliselta olennolta valkeudessaan. Kauan aikaa hänen verettömät huulensa hapuilivat sanoja.
— Olen sen itse ommellut… monena iltana.
Silloin Antin harmaissa silmissä välähti kuin pohjaton sääli ja hermoväreitä liikkui suun vaiheilla. Mutta rauhallisella äänellä hän vastasi:
— Siinä tapauksessa mielelläni. Ojenna se minulle, Aune. Kiitos.
— Hyvää yötä, Antti, toivotti Aune rouva heti kun hänen miehensä oli ottanut takin.
— Hyvää yötä.
Ovi sulkeutui. Antti silmäili takkia. Se oli pehmeä ja lämmin, taidokkaasti ja suurella vaivalla koristeltu. Hän osasi antaa arvoa työlle ja hän aavisti, mikä määrä epätoivoa ja unelmia liittyi noihin turhanpäiväisiin kuvioihin. Nopeasti hän nousi ja syöksähti ovelle. Hänen kovat silmänsä kostuivat. Mutta sitten tuntuivat hänen jalkansa juurtuvan maahan, veri pakkausi sydämeen, hän vapisi kauttaaltaan ja rinta nousi ja laski kuin kaksi kalliolaakkaa.
— En voi, kuiskasi hän käheästi.