Ja pitkän ajan kuluttua hän toisti:
— En voi.
Sitten hän heitti viitan luotaan kuin olisi se ollut inhoittava eläin ja seisoi kauan aikaa liikkumattomana.
— Sinä, Aune… ja Pekka. Te molemmat… ainoat, joita maailmassa rakastin, äännähti hän itsekseen.
VIII.
Petsamosta Tölleviin johtava väliaikainen rata teki Tunturijärven paikkeilla lähes neljä kilometriä pitkän mutkan, koukertaen siitä huolimatta kuin pääsypaikkaa etsivä vuoripuro. Koko matka Petsamosta Tölleviin oli äärimmäisen vaikea. Leikkauksia, täyttämisiä, vuoren syrjään kaivettuja osia oli tuhka tiheässä, mutta Tunturijärvellä oli edessä tunturi, jonka läpi oli porattava 840 metriä pitkä tunneli.
Kaartamalla pitkän matkan ja sinne tänne pujottelemalla oli väliaikainen rata kuin ihmeen kautta löytänyt tiensä; ei näet tahdottu ruveta tunnelitöihin, ennenkuin Kolttakosken voima-asema oli valmis ja sähköjohdot kunnossa, koska laskettiin koneporauksen käyvän neljä tai viisi kertaa nopeammin kuin käsiporauksen.
Mutta nyt olivat työt paraikaa käynnissä.
Tunnelin hevosenkengän muotoisen läpileikkauskuvion alapäähän kaivettiin ensin neliönmuotoinen reikä melkoisen syvälle ja tunnelin laskettua suuntakäyrää seuraten. Sitten puhkaistiin pystysuora kolo, joka ulottui läpileikkauskuvion holvimaiseen kattoon saakka, käännyttiin takaisin ja tehtiin ensinkaivetun reiän päälle yhdensuuntainen ja suunnilleen samansuuruinen käytävä. Mutta aikoja ennen oli jo alimmaiseen käytävään sijoitettu työraiteet, joita pitkin sähkölläkäyvät kivivaunut jyrisivät. Ylimpää käytävää laajennettiin, niin että se vähitellen käsitti koko tunnelin holvimaisen yläosan. Suupuolelta puhkaistiin molempien käytävien välinen maa, aukkoa laajennettiin läpileikkauskuvion suoriin sivuseiniin saakka, tunnelitelineet ja holvauskaavat pystytettiin ja betoni valettiin. Oli ahdasta, kiirettä, kuumaa. Sähköporat kirkuivat, valonheijastajat loistivat, suuret ventilaattorit imivät suristen räjähdyskaasuja ja raskasta ilmaa vuoren uumenista, kumeat louhintaräjähdykset panivat maan vapisemaan. Ja kaikessa tässä melussa hääräili hikinen työläisjoukko muistuttaen pesäänsä pyrkivää muurahaisparvea.
Saapuessaan tunnelityömaalle oli Jäkälällä ja Kivimäellä tarkoituksena viipyä siellä vain muutamia tunteja; he olivat matkalla Petsamoon. Mutta silloin ilmoitti tunnelintyötä johtava insinööri, että tunturi oli syvemmältä mitä lujinta kallioa.
— Toistakymmentä metriä on itäisessä päässä nyt jo porattu mitä lujimpaan kiveen, josta turhaan olen etsinyt säröjä ja rikkinäisyyksiä. Varmasti voidaan betonimuuraus siellä jättää pois ja työ edistyy monta vertaa nopeammin.
Silloin insinöörit jäivät tutkimaan asiaa ja viipyivät kolme päivää.
Ihmeellistä. Näiden kolmen päivän kuluessa tunkeutui jylhän vuoren sisään, joka muutama vuosi sitten oli vielä ollut autio ja asumaton, kaksi koko ihmiskunnan intressejä koskevaa tiedonantoa, kaksi sähkösanomaa:
Toinen oli Lontoon maailmannäyttelystä:
"Kovateräs Petsamo saanut kultamitalin.
Liir."
Toinen Kemijärveltä:
"Yksikiskorataa tänään koeteltu Sodankylään asti.
Laakso."
* * * * *
Petsamossa Jäkälä kutsui kaikki insinöörit ja työnjohtajat koolle. Tyynellä, terävällä ja asiallisella tavallaan hän osoitteli tehtyjä virheitä, lausui kirpeitä arvosteluja leväperäisyydestä ja antoi ohjeita. Hänen edessään oli suuri pinkka satamapiirustuksia ja laskelmia, joista hän tuon tuostakin kiinnitti kappaleen seinälle, selittääkseen suunnittelijan tarkoitusperiä.
Juoksupoika ilmoitti, että häntä kutsuttiin puhelimeen.
— Mistä kysytään?
— Kolttakoskelta, herra insinööri.
Kun hän palasi, oli hän väsähtäneen ja kalpean näköinen, mutta jatkoi esitystään entiseen tapaan.
Kun kokous oli päättynyt, huomautti satamainsinööri:
— Mitä! Aikooko herra insinööri heti lähteä? Tokihan edes ruokaa hiukan?
— Onhan veturi valmiina? kysyi Jäkälä vältellen.
— On kyllä. Mutta minä pyydän…
— En voi viipyä. Vaimoni on hukkunut, vastasi Jäkälä vaikeasti ja hiljaa, katsoen syrjään.
Silloin sivummalla seisoneen Kivimäen graniittinaama ensi kertaa osoitti ällistystä. Hänen huulensa raottuivat hiukan ja pienet silmät rävähtivät pari kertaa. Sitten hän otti Jäkälän pienen matkalaukun ja kantoi sen sanaakaan sanomatta veturiin.
* * * * *
— Niin, Blom, kuinka hänet löydettiin? Jäkälä kysyi.
Muutamat poikaset huomasivat. Virta oli tuonut hänet matalikolle, miltei rantaan, kosken alapuolella.
— Ja milloin hän oli lähtenyt kotoa?
— Noin kolme tuntia aikaisemmin.
— Ei kukaan nähnyt… Ei ole epäilyjä? Blom pudisti päätään ja viivytteli.
— Teille on kirje pöydällä, sanoi hän vihdoin. Jäkälä nyökkäsi ja astui biiliin.
Hän nousi Koskilinnan portaita epäröiden, raskain askelin. Synkkä ahdistus ikäänkuin puristi häntä. Äänetön, hätääntyneen näköinen palvelija oli häntä vastassa, mutta hän viittasi kädellään ja palvelija poistui.
Lääkäri oli käynyt ja vainaja oli yksin, hän tiesi sen. Hän laski jo kätensä avaimelle, mutta peräytyi, seisoi pitkän aikaa liikkumattomana ja meni sitten omaan huoneeseensa.
Siinähän oli kirje, Aunen hennolla, pienellä käsialalla kirjoitettu. Hän avasi sen hitaasti ja epäröiden, tukahuttavan ahdistuksen vallassa.
Rakas Antti.
Käteni vapisee, kun kirjoitan Sinulle tätä viimeistä tervehdystäni. Oi, epätoivo on kietoutunut ympärilleni kuin musta sumu; minä hapuilen kuin vuoren vinkalossa, jonne ei päivä pääse ja josta ulospääsyä ei ole. Vaikka kuinka koetan hillitä itseäni, niin ajatukseni sekaantuvat, enkä saa esille sitä mitä tahtoisin. Kuinka olenkaan pohtinut, kirjoitanko ollenkaan, vai olenko kirjoittamatta. Jos olisin voimakas, jos rakkauteni olisi vailla itsekkyyttä, niin vaikenisin, sillä uskon, että Sinulle olisi keveämpää niin. Mutta minä en jaksa, en voi olla puhdistautumatta… tai ei, ei, suo minulle anteeksi, en minä voi puhdistautua, mutta minä luulen, että sinä epäilet minua vieläkin syyllisemmäksi.
Minä kerron sinulle kaikki. Sinä iltana, myrskyiltana, tiedäthän, Pekka tuli luokseni, minä toin hänet luokseni ja hän oli väsynyt ja sairas. Hän olisi mennyt, mutta minä en päästänyt häntä. Ja silloin hän kuin huumauksissa sanoi rakastaneensa minua jo kauan, Amerikan ajoilta saakka ja hän suuteli minua. Olin Amerikassa huomannut jotain sellaista ja minä tunnustan senkin, että aavistelin Pekassa vielä elävän jotakin siltä ajalta, mutta en minä tietänyt, että se oli niin suurta. Enkä minä voinut häntä vastustaa. Oi Antti, voitko koskaan sitä ymmärtää, minut valtasi kuin lumous, syvyys veti minua, mutta kuitenkin minä jaksoin riistäytyä irti. Minä menin huoneeseeni ja jätin hänet, mutta palasin kuitenkin ja näin, että hän oli vaipunut uneen. Silloin minä suutelin häntä, niin hiljaa, ettei hän herännyt. Se oli kevytmielisyyttä, sääliä, hyvä Jumala, en edes ymmärrä sitä… jos tahdot Antti, niin sanon, että ehkä sinä hetkenä jollakin lailla rakastin häntä. Oi, en tahdo, enkä voi mitenkään itseäni puolustaa. Minä lankean eteesi polvilleni, minä itken kyyneleeni kuiviin ja rukoilen sinulta anteeksi tätä rikostani… Etkö sitten tahdo sitä unohtaa?
Ja nyt olen sanonut kaikki. Antti, sinun täytyy uskoa kuolevaa.
Kun minä mietin näitä asioita, niin epätoivo painaa minut maan tomuun. Mutta sinun suuri, hillitty rakkautesi on minulle selvinnyt. Väliin, unelmissani, se ottaa minut kuin siivilleen, se nostaa minut kuin väkevä ja kuuma tuuli ja kantaa minut pois… Ennen, kun tunsin heikkouteni ja vähäpätöisyyteni, minä aina luulin, ettet koskaan minusta oikein välittänyt. Nyt en enää luule niin… oi, mutta nyt olen ainiaaksi menettänyt rakkautesi. Oliko sinun sydämesi niin puhdas, oliko sielusi niin suuri ja voimakas, että se rikos, josta kerroin, on liika raskas anteeksiannettavaksi? Minä olin kuin aurinko sinulle, mutta se pimeni, sinä menetit uskosi sen valoon, se järkytti sinut sisimpää myöten, etkä enää koskaan voi saada uskoasi takaisin. Saanenko minä sinua ymmärtämään mitä tarkoitan? Minä muistan koulusta, lapsuuteni varhaisilta vuosilta, kuinka ihmettelin, kun opettaja selitti, että Jumalan vanhurskaudelle on pieni synti samanlainen kauhistus kuin suurikin. Onko minun rikokseni sinun rakkaudellesi sellainen kauhistus, joka ei koskaan haihdu, sillä sinä olet minun jumalani, minun kaikkeni? Oi, jos niin on, silloin toivon, ettei ikuista elämää olekaan, vaan että maadun tomuksi, jonka tuuli puhaltaa pois.
Mutta väliin minä ajattelen toisella tavoin, minä yritän tarttua oljenkorteen kuin hukkuva. Silloin minusta tuntuu, että sinä voisit antaa anteeksi tämän minun rikokseni, mutta että sinä epäilet paljoa pahempaa — tunnenhan minä sinun pohjattoman epäilysi. Kuinka monesti olenkaan halunnut tunnustaa sinulle kaiken ja pyytää anteeksi, olenhan minä tehnyt heikkoja yrityksiäkin, mutta sinä olet ne torjunut. Mutta paljoa enemmän kuin sinun väistämishalusi on oma epäuskoni vienyt minulta sanat. Oi, en saisi sinua vakuutetuksi, sinä et uskoisi minua, Antti, sinä et uskoisi minua! Sinä kuuntelisit minua rauhallisella tavallasi. Sinä sanoisit: "turhia, älä ota sitä noin raskaasti, Aune. Unohdetaan jo tämä asia." Mutta sinun äänesi salainen värähdys, sinun katseesi, kaikki sinussa paljastaisi sen epäilyn, joka jäisi sydämesi sisimpään. Sinun syvin olemuksesi pysyisi minulle suljettuna, kuten nytkin, sinä kyllä ehkä tahtoisit minua lähestyä, mutta et voisi, fyysillisestikin sinulle olisi mahdotonta ottaa minua syliisi. Ah, minä tiedän, että se kylmyys, se jää, joka piilee sinussa niin syvällä, että sitä on vaikea huomatakin, ei sula koskaan, eikä minulla ole mitään toivoa. — Toisinaan, kun tätä ajattelen, sinä kauhistutat minua. Sinä olet kuin tunturi, jonka rinteille varjot lankeavat, kun aurinko on painunut. Sinun jäinen kylmyytesi, joka on sekä voimasi että virheesi, saa minut vapisemaan.
Näethän, rakas, kuinka epätoivo minut saartaa: Joko oli rikokseni sinänsä niin suuri, että se tappoi sinun rakkautesi, tai sitten sinun epäilysi tekee sen niin suureksi, enkä minä voi tuota epäilyä poistaa. Mutta nyt sinä uskot minua, eikö totta, uskothan sinä omaa vaimoasi kuoleman kynnyksellä? Kuinka olen siitä onnellinen! Älä ajattele, että syytän sinua. Minä siunaan sinua! Minä kiitän sinua jokaisesta hetkestä, jonka olen saanut kanssasi elää, jokaisesta muistosta, jokaisesta tuskastakin. Sillä minä olen elänyt vain sinun kauttasi. Ja minä rukoilen sinua: älä ole paha itsellesi, älä syytä itseäsi. Minähän yksin olen rikollinen!
Rakas Antti, annatko minulle anteeksi? Annatko minulle anteeksi, koska sinua rakastan, koska tuohon pyyntöön sisältyy kaikki toivoni, kaikki rukoukseni. Onko tulevaista elämää? Siihenkin olen menettänyt uskoni tässä epätoivon yössä. Mutta jos on, jos kerran tulen vastaasi valkeana ja pienenä, jos astun eteesi yhtä mitättömänä kuin tähänkin asti, oi, avaatko silloin sylisi, Antti, painatko minut rintaasi vasten, oletko unohtanut ja antanut anteeksi?…
Jää hyvästi, sinä kalleimpani maailmassa.
Aune.
IX.
Kesällä, neljäntenä vuotena, sanomalehdet tiesivät kertoa, että
Petsamon rata oli valmistunut.
Se avattiin ensin muutamaksi viikoksi väliaikaiselle liikenteelle.
Sen henkilökunta, aikataulut ja tariffit järjesteltiin.
Taaskin sanomalehdet sisälsivät palstoittain kuvauksia tämän jättiläistyön vaiheista. Yhtiön merkillisestä anomuksesta lähtien ne selostivat johtohenkilöiden elämänvaiheita, työtapoja, radalla sattuneita onnettomuuksia. Niissä oli kuvia eri asemilta, Kemijärven viljelyksiltä, voimalaitoksilta, Kolttakosken kaivoksilta.
Sitten ne ilmoittivat, että radan juhlallinen luovutus valtiolle sekä vihkiminen tulisivat tapahtumaan syyskuun 1 päivänä.
* * * * *
Vihkimispäivänä vilisi Rovaniemen suurella asemalla kirjavanaan kansaa, joka odotti etelästä tulevaa vihkimisjunaa. Järjestysvalta oli köysillä sulkenut asemasillan yleisöltä. Kapea köysikuja johti sillalta aseman avaralle pihalle, päätyen lipuilla koristeltuun neliöön, missä juhlamenojen piti tapahtua.
Köynnökset kiersivät raskaissa laskoksissa koko aseman. Ne peittivät miltei kokonaan sen kunniaportin, josta neliönmuotoiselle vihkimäpaikalle oli astuttava, ne verhosivat kuin katos avaran lavan, jonka päällä upeili kultaa kimmeltävä Suomen vaakuna kahden liehuvan lipun välissä. Kaikkialla näkyi lippuja, naisten kirjavia pukuja, ja ilman täytti värähtelevä, sekava hälinä, joka vuoroin kiihtyi ja hiljeni. Tuolla seisoi Rovaniemen vartiopataljoonan kunniavahti järjestyneenä, tuolla kimmelsivät soittokunnan torvet auringon kirkkaassa paisteessa, tuolla pyöri sanomalehtimiesten parvi, tuolla valokuvaajat ja elävien kuvien ottajat asettelivat koneitaan. Suuret kukkakimput käsissä vastaanottajanaiset liihoittelivat hermostuneina sinne tänne asemasillalla ja poliisilla oli täysi työ ehkäistessään uteliasta yleisöä tunkeutumasta yli aitausten.
Nyt kuului kimakka vihellys, sitten puhkiva veturi syöksähti näkyviin ja ihmismeren yli huokui kuin maininki sekava humina:
— Juna tulee! Juna tulee!
Kunniavahti komennettiin asentoon, soittokunta viritti Maamme-laulun, kansanjoukko sulloutui niin tiheään, että tuskin kukaan pääsi liikahtamaan, ja pidätti hengitystään. Kaikki tahtoivat nähdä junan.
Junasta astui presidentti, maaherra, piispa, ministereitä, loistopukuisia kenraaleja, jotka tervehtivät yleisöä tuhatäänisten hurraahuutojen kaikuessa.
Osakeyhtiö Petsamon edustajat, Jäkälä, Laakso, Liir ja Kaski, jotka junan saapuessa asemalle olivat ilmestyneet asemahuoneesta, astuivat kunniavieraita vastaan. Tervehdyksiä, juhlallisia kumarruksia, kukkien ojentelua, hymyä! Sitten lähti loistava kulkue astumaan köysikujaa pitkin vihkimispaikalle.
Kaksi miestä nousi koristetulle lavalle, toiselta puolen kookas, arvokkaan ja kunnioitettavan näköinen presidentti, toiselta puolen Antti Jäkälä, Osakeyhtiö Petsamon edustaja. Syntyi täydellinen hiljaisuus. Yleisö tarkasteli kuin ihmetellen Jäkälää, hänen vartaloaan, joka viime aikoina oli ikäänkuin painunut, hänen ennen niin kirkkaitten ja kylmien silmiensä synkkäsävyistä hehkua, hänen nopeasti harventunutta ja harmaantunutta tukkaansa, hänen laihtuneita kasvojaan ja käskevää suutaan, jonka ympärille katkeruus oli painanut leimansa. Sitten Jäkälä alkoi puhua hillityllä, mutta erittäin kantavalla äänellä:
Herra Presidentti.
Teille, Suomen valtion päämiehelle, on minulla, Osakeyhtiö Petsamon valtuuttamana, kunnia ojentaa Petsamon rataa koskeva luovutuskirja, joka on laadittu Suomen valtion ja Osakeyhtiö Petsamon välillä tehdyn sopimuksen perusteella ja joka kuuluu seuraavasti.
Jäkälä luki luovutuskirjan, joka oli mahdollisimman lyhyt, kuiva ja asiallinen. Sitten ojensi hän sen syvään kumartaen presidentille.
Nyt alkoi presidentti puhua.
Lyhyesti ja sattuvasti hän kuvaili vihittävänä olevan radan suurta merkitystä isänmaalle. Sitten hän osoitti, millä suopeudella kaitselmus oli johdattanut pientä Suomen kansaa, niin että se nyt kärsimysten ja nöyryytysten kiirastulen läpi kuljettuaan oli paisumassa suureksi ja voimakkaaksi, samalla kuin se oli tullut vapaaksi ja itsenäiseksi. Hän tahtoi kiittää tästä kaikesta kaitselmusta. Mutta kiittäessään ei hän suinkaan unohtanut, mitä Suomen omat pojat ja tyttäret olivat tehneet isänmaansa eteen. Ei mikään maa voinut ylpeillä siitä, että sen edestä olisi annettu sydänverta urhoollisemmalla ja alttiimmalla mielellä. Tämä kansa ihaili ja kunnioittikin sankareitaan, se piti heidän muistoaan pyhänä. Se ihannoi heitä siinä määrin, että isänmaallisuuden käsite miltei liiankin usein kytkettiin sotakenttien yhteyteen. Kuitenkin oli jo suuri runoilijamme, kuvatessaan maaherra Vibéliusta, osoittanut, että rauhan töissäkin tarvitaan miehuullisuutta ja isänmaallisuutta. Juuri tällaisesta isänmaallisuudesta antoi Osakeyhtiö Petsamon jättiläistyö, jättiläislahjoitus vakuuden. Ei ollut minkään kansakunnan historiassa tekoa, jonka suuruus olisi tähän verrattavissa.
Sitten presidentti otti esille loistavat Valkoisen Ruusun kunniamerkit ja kääntyi yhtiön osakkaiden puoleen.
— Hyvät herrat! Valtion päämiehenä saan minä lausua Teille isänmaan kiitoksen. Olkaa vakuutetut, että siihen yhtyy koko Suomen kansa yhtenä miehenä. Sallikaa minun jakaa teille nämä ritarimerkit, korkeimpana kunnianosoituksena, mitä isänmaa voi antaa uskollisille pojilleen.
Kunniamerkkejä kiinnitettäessä yleisö tarkasteli henkeä pidättäen niiden saajia. Jäkälän kasvot verhosi kuin usva; hänen silmissään oli kaukainen ilme, niinkuin hän ei olisi kuullut mitään. J. V. Laakso näytti täsmälleen siltä kuin olisi hän halunnut sytyttää sikarin. Liir seisoi hieman hajasäärin kuin laivan kannella ja liikutteli leukojaan kuin olisi hän purrut mälliä. Pankkiiri Kasken hienostunut naama oli kylmä ja ilmeetön, kuten maailmanmiehen ainakin.
— Hyvät herrat, valtion päämiehenä olen nyt täyttänyt mieluisan tehtäväni. Mutta yksityisenä ihmisenä, tämän juhlivan kansanjoukon nähden, minä tahdon kumartaa teidän edessänne. Ottakaa vastaan syvimmän kunnioitukseni vakuutus.
Yleisö hämmästyi presidentin viimeisiä sanoja; sen valtasi mielenliikutuksen huumaus; useat naiset nyyhkyttivät. Sitten tapahtui jotakin omituista. Ei seurannut fanfaareja, eikä meluavia hurraahuutoja. Sensijaan alkoi torvisoittokunta soittaa Maamme-laulua. Lakit lensivät päästä; kukaan ei hievahtanutkaan; vallitsi kuolon hiljaisuus; vain pääskyset kiertoilivat korkealla kirkkaan taivaan alla.
Keskuspoliisin päällikkö, joka ei antanut minkään tapauksen saattaa itseään tasapainosta, kuiskasi hiljaa kulkulaitosministerin korvaan:
— Huomaatteko onyx-neulat? Ne kiinnittävät mieltäni paljoa enemmän kuin Valkoisen Ruusun merkit.
Ministeri tarkasteli yhtiön miehiä. Jäkälän neulassa, yläpäässä, kiilui pieni kultainen pilkku kuin kruunu; se oli kultainen ilveksen käpälä.
— — —
Sitten toimitti piispa vihkimisen kiitos- ja rukousmenoineen. Yleisö kuunteli sitä avopäin ja liikkumattomana, mutta mielenliikutus katosi ja rauhallinen tasapaino palasi.
Sitten mentiin juhla-aterialle. Presidentti seurueineen söi toisen luokan odotussalissa. Mieliala oli hilpeä, lasketeltiin sukkeluuksia. Paistiin päästyä pidettiin suuri puhe isänmaalle ja kilistettiin.
— Huh, marjamehua! huudahti J. V. Laakso kesken kaiken niin äänekkäästi, että Kaski nyhkäisi häntä kylkeen.
Osakeyhtiö Petsamolle pidettiin suoranaisia ylistyssaarnoja, mutta
Jäkälä ei vastannut kuin yksinkertaisella kiitoksella.
Vihdoin presidentti loistavine seurueineen astui junaan. Tasapainohyrrät alkoivat vonkua. Sähköjohdoista räiskähti kipunoita ja valtavien, yhä toistuvien hurraahuutojen kaikuessa veturi syöksyi asemalta.
Kemijärvellä juhlallinen vastaanotto uudistui.
Laakso näytteli voima-asemaa, sahalaitosta, meijeriä, jonka suurenmoisuus hämmästytti juhlavieraita, navettarakennuksiaan, korjauspajaansa. Hän kuljetti neljällä autolla vieraita läpi suunnattomien viljelysmaiden, näytti heille sähkövinttureita, jotka teräsköysillä kiskoivat leikkuu- ja sitomiskoneita, kylvökoneita, kummallisia, yhtenä jousikeränä liikkuvia maanmuokkauskoneita, suojyriä, auroja ja oja-auroja. Hän näytti polttoturvetehdastaan ja valtavia turvevarastojaan. Ja tunnin päästä juna oli jälleen liikkeessä pohjoista kohti.
Kemijoen suuri silta, Pyhätunturi loistavissa, purppuraisissa väreissä, Sodankylä ja Kitisen silta, Kyrö, Nautsisuvanto, Töllevi! Kaikilla asemilla oli juhlivaa yleisöä. Milloin pauhasivat soittokunnat, milloin värähteli yksinkertainen ja liikuttava laulu, joka turhaan ponnisteli puhtauteen. Köynnöksiä, lippuja, hurraahuutoja!
Mutta paljoa enemmän juhlavieraitten mieltä kiinnitti Lapin jylhä luonto, tunturit, jotka aaltoilivat milloin synkeinä, harmaan alastomina, milloin vihertävissä tai sinipunervissa väreissä, rämeet, jotka herättivät alakuloisuutta ja jotka hiipivä syksy oli muuttanut sitä punaisemmiksi, mitä ylemmäs pohjoista kohti tultiin.
Jäkälä sai tehdä selkoa paikannimistä, luetella tuntureita, järviä ja koskia perätysten. Koko ajan presidentti keskusteli hänen kanssaan.
Tölleviin saavuttaessa oli ilta jo ehtinyt niin pitkälle, että rautakaivoksen tarkastus päätettiin jättää paluumatkalle. Jäkälä ilmoitti, ettei hän voinut hyvin ja halusi jäädä Tölleviin, ottaakseen seuraavana päivänä palaavat vieraat vastaan. Hän liehutti nenäliinaansa hämärtyvällä asemalla, kun juna lähti Petsamoa kohti.
Petsamon asema oli häikäisevän kirkkaasti valaistu. Suuret valonheittäjät viskoivat oranssinvärisiä, vihertäviä ja punaisia valokartioita kaikkialle. Ja joka paikassa häälyi lippuja, suurten varastohuoneiden katolla, laitureilla, vieläpä työväen asunnoissakin. Petsamon rajavartioston kunniavahti seisoi asemalla; suuri, miltei yksinomaan työläisistä koottu kuoro lauloi Maamme-laulun. Toisinaan valonheittäjien sädekimput kääntyivät vuonolle, valaisten etäälle sen raskaita, lyijynkarvaisia aaltoja, jotka kimmelsivät synkästi. Suuret valtamerihöyryt seisoivat satamassa liikkumattomina, mutta kirkkaasti valaistuina; niiden mastot ja paksut savupiiput kuvastuivat mustina vihertävää, pakastuvaa taivasta vasten.
Presidentti jakeli kaikkialle ystävällisiä tervehdyksiä. Sitten koko loistava seurue nousi vaunuihin, ruoskat singahtivat ja hevoset kiitivät kohti maaherran asuntoa.
— — —
Mutta Töllevissä Jäkälä astui väsyneenä autoonsa. Viileä iltatuuli hiveli hänen otsaansa ja hän hengitti syvään sen raikasta tuoksua. Koskilinna oli pimeä, vain palvelijain huoneesta tuikki valoa. Hän nousi portaat ja soitti.
Ilmeisesti palvelija hämmästyi isäntänsä odottamatonta paluuta.
— Haluaako insinööri jotakin, ruokaa tai teetä? kysyi hän arasti.
— En halua, vastasi Jäkälä heittäessään pois päällystakkia.
Sitten hän meni huoneeseensa, mutta ei vääntänyt valoa, vaan seisoi pitkän aikaa aivan hiljaa. Äänettömin askelin hän astui vaimonsa kammioon, sulki oven ja istuutui nojatuoliin.
Kosken humu kuului selvästi. Tunturipengermäin päällä taivas hohti ensin kullanvärisenä, sitten punaisena, vihreänä ja keltaisena kuin spektri, sitten värit sammuivat ja sinisenharmaa varjo hiipi yli tunturin.
Kun aamu sarasti, istui Jäkälä yhä samalla paikalla yhtä liikkumattomana.
* * * * *
Taas alkoivat haastattelijat kiusata yhtiön miehiä. He tahtoivat numerotietoja, selityksiä siitä, kuinka rata-ajatus oli syntynyt ja kuinka se oli kypsytetty, jos jotakin. Parikin kustannusyhtiötä tarjoili Jäkälälle huikeita summia, jos hän kirjoittaisi muistelmateoksen, mutta Jäkälä ei suostunut. Alituiset pyynnöt häntä kuitenkin nähtävästi kiusasivat, koska hän lopuksi lupasi Uudelle Suomelle pari kivijalkakirjoitusta.
Heti paikalla uutiset kiertelivät maan sanomalehdissä: Jäkälä luvannut Petsamon ratahankkeita selittäviä kirjoitelmia.
Mutta nämä kirjoitukset tuottivat yleisölle suurta pettymystä. Ne olivat miltei puhtaasti teknillisiä; Jäkälä selosti sattuneita vaikeuksia ja eräitä virheitä, joita vastedes oli varottava. Samalla hän huomautti, ettei yhtiön työ läheskään vielä ollut valmiina. Ainoastaan rata oli luovutettu valtiolle, Kemijärven viljelykset ja Kolttakosken rautatehtaat eivät vielä olleet lopullisessa kunnossa. Hän esitti senjälkeen numerotietoja viljatuotannon vuotuisesta lisääntymisestä Kemijärvellä ja vertaili louhintatuloksia Kolttakoskella norjalaisten kaivosten tuloksiin.
Mutta silloinkin, kun yhtiö saattoi luovuttaa nämä laitoksensa valtiolle, oli suunnaton määrä työtä jäljellä. Oli keskitettävä kaikki voimat siihen, että rata Kemijärveltä Kajaaniin saatiin niin pian kuin mahdollista tekeille. Vasta silloin kun maan halki kulkisi tällainen valtarata, olisi tulos tyydyttävä. Nythän ei tarvinnut muuta kuin hyökkäys läntisestä naapurimaasta, jonka kanssa Ahvenanmaan kysymyksen ajoilta saakka välit olivat pysyneet kyllin kireinä, niin koko Petsamon rata oli aivan merkityksetön. Eihän ollut sen helpompaa ja tähdellisempää tehtävää viholliselle kuin katkaista tämä rata Kemin ja Rovaniemen välillä.
Lopuksi hän tahtoi viitata siihen kiitollisuuteen, jota yhtiölle koko Suomen kansan taholta oli niin runsain käsin jaettu. Ei yhtiön osakkailla ollut sellaista voimaa, että tuo kiitollisuus olisi ollut heille yhdentekevää; vielä vähemmin he tahtoivat teeskennellä vaatimattomuutta, että he eivät muka sitä ansaitsisi. Yhtiö oli ponnistellut, hän oli valmis sanomaan senkin, että tuo ponnistelu oli väliin uuvuttanut. Herkin mielin yhtiö otti vastaan yleisön kiitokset. Se tarvitsi niitä, se joi niistä uutta voimaa kuin raikkaasta lähteestä.
Mutta ei yhtiö myöskään halunnut mitään suuruuden gloriaa. Ne miehet, jotka vuosisatain kuluessa olivat jääneet sotatanterille, kutistuneet kuokkaansa, nääntyneet työhönsä, ja ne, jotka tätä rataa rakennettaessa olivat menettäneet henkensä, ne miehet olivat tehneet enemmän. Mutta eivät hekään olleet mitään uhranneet. "Sillä se, joka antaa henkensä isänmaan edestä, ei uhraa mitään, vaan täyttää ainoastaan velvollisuutensa", hän sanoi.
"Yksilön henki on mitätön", hän kirjoitti. "Maan ahtaassa piirissä on kaikki pientä ja matalaa. On vain yksi korkea käsite, yksi suuri sana: se on isänmaa."
"Henkilökohtaisesti on kaikki toivoni siinä, että Petsamon rata huojentaisi elinehtoja Suomessa. Huojentaisi niitä senvuoksi, että kansalaiset voisivat opettaa lapsiansa rakastamaan tätä ihmeellistä maata yhtä palavasti kuin isänsäkin, mutta suuremmalla ja puhtaammalla sydämellä."