PETSAMON RATA

Isänmaallinen unelma

Kirj.

KAPTEENI TERÄS [Jalmari Kara]

Aseensa aamu seppelöi: maan kaiho raitioon kantakaa, ett' elon valtaa heilimöi puutarhan lailla laaja maa!

O. Manninen.

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1921.

Karlsson & Jantunen Osakeyhtiön Kirjapaino.

ENSIMMÄINEN KIRJA

I.

Valtioneuvoston kulkulaitosministeriön toinen esittelijäsihteeri kumartui kuin kumartuikin avaimenreijästä katsomaan kulkulaitosministerin huoneeseen, ja hänen sileiksi ajetuilta, hieman naisellisilta kasvoiltaan kuvastui uteliaisuuden pingotus. Aivan oikein, ministeri toimi kuin kone. Kuten aina kahvin juotuaan hän hetken seisoi akkunasta ulos katsellen, silmissä hiukan hajamielinen ja raskas ilme, toinen käsi housun taskussa, toisessa hammastikku. Nyt hän astui pöydän luo, kopeloi laatikostaan sikarin ollenkaan katsomatta käsiinsä, katkaisi sen kärjen, ei veitsellä eikä purren, vaan omituisen taitavasti kynsillään, otti tulta ja sitten, tietysti, kuten aina ennenkin, istuutui sohvalle hieman selkäkenoon ja tuprutteli lyhyitä sauhuja. Tuon pienen levon hän oli vuosikausia katsonut voivansa suoda itselleen. Hän istui siinä noin kymmenisen minuuttia mietteisiinsä vajonneena, rasvoittumaan pyrkivä vatsa pullollaan, sauhun jollakin tavoin pehmentäessä hänen hiuksiensa ja partansa hopeoituneiden karvain väriä.

Esittelijäsihteeri tiesi, että tämä oli työpäivän ainoa hetki, jona ministeri katkaisi rasittavan ja hermojakuluttavan työnsä ja jolloin saattoi uskaltaa jotakin sellaista kuin hänellä nyt oli mielessä: kysellä jotakin aivan kuin viran ulkopuolella. Hän koputti ovelle ja pyyhkäisi levottomana otsaansa; sitten kuului lyhyt ja hiljainen: sisään.

— Olen saanut esiteltäväkseni erään mielestäni sangen merkillisen anomuksen, joka näyttää vaativan laajan mietinnön ja jonka ratkaisuehdotusta laatiessani varmaankin hyvin usein olen pakotettu etukäteen neuvottelemaan Teidän kanssanne, herra ministeri. Mutta jo suunnitelman teko mietintöä varten näyttää minusta tässä tapauksessa sellaiselta, että se tarvitsee viitoituksianne. Vaikka on ilmeistä, että sekä rautatiehallituksen että maanviljelyshallituksen on annettava asiasta lausuntonsa, saattaa mielestäni olla tarpeellista hankkia lausuntoja niin monelta muulta taholta, että pyytäisin herra ministeriltä ohjeita, vaikka en vielä ole läheskään perehtynyt saati sitten syventynyt asiaan.

— Ja mistä sitten olisi kysymys? sanoi ministeri hiukan haluttomalla ja väsähtäneellä äänellä.

— Tarkoitan Osakeyhtiö Petsamon anomusta saada rakentaa rautatie Rovaniemeltä Petsamon satamaan kaikkine siihen liittyvine, etupäässä maanviljelystä ja vuoriteollisuutta koskevine seikkoineen.

— Mitä koskevine seikkoineen? kysyi ministeri ärtyneesti, kohoutuen nopeasti suorempaan asentoon ja rypistäen kulmiaan.

— Kysymyksessä ei ole todellakaan vähempää kuin rautatien rakentaminen Petsamoon, minkä yhtiö tarjoutuu erinäisillä ehdoilla suorittamaan omalla kustannuksellaan ja luovuttamaan sittemmin maksutta Suomen valtiolle.

Hiukan punaa syöksähti ministerin uurtuneille poskille, ja esittelijä tiesi, että se monesti saattoi olla myrskyn merkki.

— Hyvä herra, mitä hassutuksia te nyt näette hyväksi ladella minulle! Ette kai tarkoita, että valtioneuvostossa ryhdyttäisiin vakavasti käsittelemään jonkun yltiöpään houreita, jotakin mieletöntä anomusta, jonka lähettäminen tänne on ennen kuulumaton teko! Itsehän tietänette, mihin summiin Petsamon radan ylimalkaisinkin kustannusarvio nousee. Ette kai väittäne, että mikään yksityinen tai yhtiö ottaisi sen tehdäkseen ilmaiseksi Suomen valtiolle!

— Herra ministeri, anomus on kuitenkin sitä laatua, ettei sitä voida palauttaa yksinkertaisella epäävällä päätöksellä. Siihen nimittäin liittyy asiakirjoja, karttaluonnoksia, rautatierakennusta, voima-asemia, maanviljelystöitä y.m. koskevia piirustuksia, joiden laatiminen on ollut ainakin satojen tuhansien, mutta kenties miljoonien asia. Saan huomauttaa Teille, herra ministeri, että sama yhtiö pyysi ja sai kaksi vuotta sitten luvan tutkia ja linjoittaa Petsamon radan kulkureitin, silloinkin kokonaan omalla kustannuksellaan.

Syntyi hiljaisuus. Esittelijän tyyni käytös ja varma sanavalmius tuntuivat suuresti tehoavan ministeriin. Pari kolme minuuttia sai sikari itsekseen savuta ja ministerin omituisesti avautuneet silmät näyttivät tuijotuksellaan naulitsevan esittelijän seinään. Ihmeekseen esittelijä huomasi, että hänen esimiehensä oli mitä suurimmassa määrin ällistynyt, tämä samainen kuuluisa kulkulaitosministeri, joka saattoi hiukan hermostua, hiukan suutahtaa, mutta joka ei joutunut sanattomaksi kenenkään edessä eikä mistään hämmästynyt.

Kun äänettömyyttä yhä kesti, alkoi esittelijä menettää henkistä tasapainoansa. Ministerin yhtämittainen ja kummallinen tuijotus vaikutti hänen hermostoonsa niin, että hänen oli vaikeata liikkumatta seisoa alallaan. Kun hän viimeinkin ryhtyi puhumaan, ei hän voinut estää ääntään omituisesti väräjämästä.

— Itse anomus ei ole pitkä, sanoi hän kaivaen paperia salkustaan. Mutta se ei myöskään semmoisenaan pysty tekemään vakuuttavaa vaikutusta. Vasta siihen liittyvien asiakirjojen ja suunnitelmien tarkastelu kykenee antamaan painoa sen yksinkertaisille ja, myönnän kyllä, mielettömiltä tuntuville sanoille.

Ja kumartaen esittelijä ojensi ministerilleen sen merkillisen anomuskirjan, jonka vaikutus sittemmin oli käänteentekevää laatua sangen monille maamme elämänkehityksen haaroille.

Valtioneuvostolle.

Aina siitä asti, jolloin Suomen Tasavallan omistusoikeus n.s. Petsamon maahan Suomen ja Neuvosto-Venäjän välillä tehdyssä rauhansopimuksessa v. 1920 vahvistettiin, on kysymys Etelä-Suomen yhdistämisestä rautatien avulla Petsamon jäämerensatamaan ollut maallemme ja eritoten liike-elämällemme päivänpolttava. Millään taholla ei ole voitu kieltää sitä suurta merkitystä, mikä mainitulla radalla tulisi olemaan, se kun avaisi sekä Atlantille että Siperiaan suuntautuvat kauppatiet ja uuden kulkusuunnan Jäämeren kalastuksen tuotteille, tukisi mitä edullisimmalla tavalla puutavarateollisuuden, vuoritöiden, mutta myöskin maanviljelyksen kehitystä Pohjois-Suomessa ja olisi monella muullakin tavalla siunaukseksi maamme elinkeinoelämälle. Rahataloudellisista syistä ei Valtio ole näihin saakka kuitenkaan voinut ryhtyä rakentamaan mainittua rataa, jonka valmistukseen liittyy huomattavia vaikeuksia ja jonka kannattavuus varsinkin alussa saattaa olla epäilyksenalaista. Kun ei ole vakuuttavia toiveita valtiovarain sellaisesta lisääntymisestä, että mainitun radan rakennustöihin voitaisiin lähitulevaisuudessa ryhtyä, saa Osakeyhtiö Petsamo kunnioittaen anoa, että Valtioneuvosto harkitsisi oikeaksi myöntää yhtiöllemme oikeuden rakentaa Etelä-Suomea ja Petsamon satamaa yhdistävän rautatien seuraavilla ehdoilla:

Yhtiö rakentaa radan kokonaan omalla kustannuksellaan, sitoutuen saattamaan sen käyttökuntoon viiden vuoden kuluessa, laskettuna rakennusluvan myöntämispäivästä.

Kun yhtiön tutkituttama ratalinja melkoisesti poikkeaa niistä suunnitelmista, joita Valtion asettama rautatiekomitea aikaisemmin on esittänyt, saa yhtiö huomauttaa, ettei se radan kulkusuuntaan nähden katso voivansa poiketa suunnitelmistaan; muista seikoista on yhtiö valmis neuvotteluihin Valtion edustajain kanssa.

Niinpian kuin rata on avattu yleiselle liikenteelle, luovuttaa yhtiö sen ilman korvausta, henkilökunta ja liikkuva kalusto mukaan luettuna, Valtion haltuun, sitoutuen samalla korvaamaan Valtiolle kaiken sen tappion, minkä liikenne mainitulla radalla mahdollisesti tuottaa kymmenenä ensimäisenä vuotena radan avaamispäivästä lukien.

Valtio luovuttaa määräajaksi yhtiölle Paatsjoessa, Boris Glebin luona ja kokonaan Suomen alueella sijaitsevan Kolttakosken sekä oikeuden Paatsjoen varrella sijaitseviin malmisuoniin niiden rajojen sisällä, jotka yhtiön tutkijakunta oheellisissa erikoissuunnitelmissa on lähemmin määritellyt ja kartoittanut.

Mikäli Suomen Valtiolla on omistusoikeutta siihen Kemijärvi-Suolijärvi-Simojärven vaiheilla sijaitsevaan 20,000 ha käsittävään maa-alueeseen, mukaan lukien mainitun maa-alueen sisään lankeavan Kemijoen osan koskineen, jonka yhtiön tutkijakunta erikoissuunnitelmissa on tarkemmin rajoittanut ja kartoittanut, luopuu Valtio määräajaksi tästä omistusoikeudestaan yhtiön hyväksi.

Yhtiö sitoutuu lunastamaan Valtiolta päivän käypiin hintoihin ne metsät, jotka se aikoo hakkauttaa yllämainituilla maa-alueilla niiden maanviljelystä ja vuorityötä koskevien tarkoitusperien saavuttamiseksi, jotka erikoissuunnitelmat selittävät. Niitä Valtion metsiä, jotka Petsamon ratalinjan varrelta kaadetaan, ei yhtiö korvaa.

Viiden vuoden kuluttua siitä päivästä lukien, jolloin Petsamon rata on jätetty Valtion haltuun, luovuttaa yhtiö tässä mainitut, Paatsjoen ja Kemijoen varressa sijaitsevat maa-alueet ja kosket kaikkine laitoksineen ilman korvausta Suomen Valtion haltuun ja omaisuudeksi.

Lopuksi pyytää yhtiö kunnioittaen huomauttaa, että se ei tähtää mihinkään liikeyritykseen, joka sille tuottaisi tai saattaisi tuottaa voittoa, vaan on sen tarjousta pidettävä lahjoituksen luontoisena isänmaallisena tekona.

Osakeyhtiö Petsamo. Antti Jäkälä.

Ministeri luki anomuksen kahteen kertaan, erittäin huolellisesti. Hänen ilmeensä osoitti jonkinlaista tuskastumista ja hänen otsallaan vaelsi pilventapaisia varjoja. Vielä senkin jälkeen, kun hän jo oli ojentanut paperin takaisin, seisoi hän kauan aikaa aivan liikkumattomana, katsellen hajamielisen näköisenä ulos ja rummuttaen pöytää hiljaa sormillaan.

— Ja erikoissuunnitelmat? kysyi hän vihdoin.

— Minulla on mukanani vain rataa koskevat selitykset ja piirustukset; maa-alueita käsittelevät suunnitelmat lienee välttämätöntä siirtää maanviljelysministeriöön, vastasi esittelijä, vetäen salkustaan kaksi paksua nidosta, joiden loistelias ulkonainen asu oli omiaan kiinnittämään huomiota puoleensa.

Ministeri selaili pitkän aikaa piirustuksia, syventyen tuon tuostakin johonkin yksityiskohtaan. Esittelijä kuuli hänen mumisevan katkonaisia sanoja, joista korvaan pisti jonkinlaisella tyytyväisyydellä lausuttu "sähkö" ja epäilystä ilmaiseva huudahdus "yksikisko", jota seurasi pään pudistus ja kulmien rypistys.

Vihdoin ministeri sanoi:

— Tässä näkyy suunnitellun rataa yksikiskoiseksi. Mutta entä sitten Rovaniemellä, missä vanha kaksikiskoinen rata alkaa! Onko tarkoitus, että siellä puretaan ja lastataan vaunut toistamiseen!

— Mikäli olen selityksiin tutustunut, näyttävät ne minusta siksi huolellisilta, että en voi uskoa tuollaisen silmiinpistävän seikan jääneen huomioon ottamatta. Piirustuksissa esiintyy omituinen pyöräkonstruktsioni, jonka tarkoituksena lienee saattaa vaunut käyttökelpoisiksi sekä yksi- että kaksikiskoradalla.

Taas syntyi äänettömyys.

— Ja mikä sitten on tämä Osakeyhtiö Petsamo?

— Se perustettiin kaksi vuotta sitten Petsamon ratalinjan tutkimista varten; muista sen puuhista ei minulla tosiaankaan ole tietoa.

— Ja mitä takeita yhtiö esittää?

— Ei kerrassaan mitään.

— Ei mitään! Vaikka on kysymyksessä yritys, jonka kustannukset nousevat huimaaviin summiin!

— Ei. Mutta osakkaina on kyllä maan ensimmäisiä rahamiehiä, esim. J.
V. Laakso, viljelyskone-kuningas.

— No niin, niin tietysti. Yhtiö on ajatellut, että tältä taholta kyllä otetaan sen varallisuussuhteista selvä, aivan niin, aivan niin, saneli ministeri kuin itsekseen. Sitten muisti hän sikarinsa, sytytti sen ja veti pari savua. Yhtäkkiä hän näytti vilkastuvan ja silmiin tuli eloa.

— Olkaa hyvä ja lähettäkää vahtimestari kysymään, voiko maanviljelysministeri ottaa minut puheilleen nyt heti.

Esittelijäsihteeri kumarsi ja meni.

II.

Kun palvelija ilmoitti keskuspoliisin päällikön, nousi kulkulaitosministeri nojatuolistaan ja riensi tulijaa vastaan.

— Kas siinähän te olette, yhtä huolettoman näköisenä kuin koska tahansa, sanoi hän, ojentaen kätensä ja senjälkeen viitaten tuolia.

Poliisipäällikkö oli pitkä, vaalea, vielä melkoisen nuori mies, jonka keikarimainen puku, kalpeat, hienopiirteiset kasvot ja omituisen väsähtäneet vaaleansiniset mantelisilmät tuntuivat pikemmin kuuluvan salonkimiehelle kuin järjestyksen valvojalle.

— Ajatelkaahan, herra ministeri, olen menossa tanssiaisiin! Niin merkilliseltä kuin se kuuluneekin, teen välistä työtäni paremmin liehuessani parkettilattialla mitä suloisimman naisen ritarina kuin valvoessani pohtimassa ratkaisematonta arvoitusta. Mutta minähän kulutan aikaanne joutavuuksilla. Teitä huvittavat tietysti vain Osakeyhtiö Petsamon asiat, ja huvittavia ne kyllä ovatkin, nähdäkseni.

— Ja oletteko niistä nyt täysin selvillä?

— Selvilläkö? En. Täysin selville niistä on luullakseni mahdoton päästä. Mutta yhtä ja toista valaisevaa on minulla tiedossani. Tutkimuksia koskevat asiakirjat ovat tekeillä, jopa valmistumassa, mutta ne ovat ikäviä. Muutamiin seikkoihin nähden olen noudattanut äärimmäistä varovaisuutta, aivan määräyksen mukaisesti. Oletan teidän kuitenkin tällä kertaa haluavan minulta vain suusanallisia tietoja.

— Olisin teille niistä kiitollinen.

— No niin, mutta mistä sitten alottaisimme tämän sotkuisen vyyhden? Huomautan jo etukäteen, että voin antaa ainoastaan vihjeitä, luetella tosiasioita, mutta minä en mene tekemään niiden perusteella johtopäätöksiä enkä sellaisia rohkeita yhdistelmiä, joihin ne saattaisivat antaa aihetta.

— Kuten tiedätte, perustettiin yhtiö kaksi vuotta sitten. Se oli meillä verraten harvinainen n.s. simultaninen osakeyhtiö, jonka osakepääoma oli miljoona markkaa ja osakkaina viisi tunnettua rahamiestä. Sen tarkoitus oli edistää rautatieverkon laajentamista sekä maanviljelyksen ja vuorityön kehitystä Pohjois-Suomessa, toimeenpanemalla tutkimuksia sekä ryhtymällä sellaisiin toimenpiteisiin kuin johtokunta harkitsee parhaaksi. Se tutkitutti Petsamon ratalinjan ja sen tutkijakuntia on liikkunut Lapin vuoristoissa. Saan huomauttaa, että sen tähänastinen toiminta on ollut sitä laatua, että se on tuottanut yhtiölle yksinomaan tappiota.

— Ja sitten, yhtäkkiä, viimevuotinen yhtiökokous lisää yhtiön osakepääoman 300 miljoonaan markkaan — summa, johon maassamme vv. 1900—1910 perustettujen, noin kahden ja puolen tuhannen osakeyhtiön yhteenlaskettu osakepääoma tuskin kohosi. Mutta ei siinä kyllin. Yhtiökokous päätti, että jos yhtiölle annetaan lupa rakentaa anomansa Petsamon rata, niin yhtiön jäsenet luovuttavat tätä tarkoitusta varten vapaaehtoisen lahjoituksen kautta yhden miljardin. Ja sitten! Yhtiöllä ei ollut aina siihen asti, jolloin tuo kuuluisa anomus jätettiin valtioneuvostoon, juuri minkäänlaista kiinteätä omaisuutta. Mutta yhtäkkiä se hankki mitä omituisinten luovutusten ja ostojen kautta jättiläis-omaisuuden. Sen Pohjois-Pohjanmaalla ja Karjalassa sijaitsevien metsien arvo lasketaan noin 200 miljoonaksi; sen omistamien maatilojen summittainen arviointi on 30 miljoonaa. Sen haltuun on oston kautta siirtynyt J. V. Laakson maanviljelyskonepaja Kivikoskella, se omistaa kymmenen valtamerilaivaa, gyroskopi-sähkövaunutehtaan Chicagossa, ja lopuksi, se huomatkaa, suuren spriitehtaan Virossa ja osake-enemmistön eräässä ranskalaisessa väkijuomafirmassa. Lyhyesti sanoen, sen äkkinäinen maailmanvalloitus tuntuu kuuluvan tarun aikaan. Se saa kuitenkin jonkunlaisen käsitettävyyden, kun huomaamme, että ne viisi miestä, jotka ovat perustaneet Oy. Petsamon, ovat jo vuosikausia olleet äskenmainittujen liikeyritysten kanssa tekemisissä ja suuremmalta tai pienemmältä osalta omistaneet nyt yhtiön haltuun siirtyneitä metsiä ja maa-aloja.

— On itsestään selvää, että uteliaisuus kohdistuu viiteen osakkeenomistajaan, jotka eivät vielä koskaan ole päästäneet ainoatakaan Oy. Petsamon osakepaperia markkinoille. Kaikki he ovat teknikkoja, kaikki suunnilleen yhdenikäisiä miehiä. On jo mainittu viljelyskonekuningas J. V. Laakso. On vielä tuoreessa muistissa hänen suorittamansa viljelyskone-keinottelu: tuomalla suuren varaston maanviljelyskoneita Amerikasta ja, kuten epäillään, myömällä ne kolmeen neljään kertaan verrattain pitkällä lähetys-ajalla, hän kykeni pudottamaan maanviljelyskoneiden hinnat noin 30%:lla, jolloin hänen kätyrinsä yhtäkkiä ostivat ne kaikki ja myivät suunnattomalla voitolla Venäjälle. Juttu on äärimmäisen sekava, mutta hänen sanottiin ansainneen noin 40 tai 50 miljoonaa. Mutta sanokaapa, herra ministeri, mistä hän ensin sai rahat! — Toinen herra, pankkiiri Väinö Kaski, on mies, jonka huhutaan taitavalla pörssispekulatsioonilla voittaneen noin 100 miljoonaa. Muistattehan tuon kummallisen tapauksen, jolloin Suomen markan kurssi kolmen viikon aikana vaihtui noin 60 %:lla. Kolmas on yhtiön meriliikkeen päämies kapteeni A. Liir, jonka kerrotaan eräänä kulkukautena temmanneen taivaasta neljä valtamerialusta ja ansainneen samana kulkukautena niiden hinnan kolmeen kertaan. Neljäs on Chicagon vaunutehtaan teknillinen johtaja, insinööri Johansson, ja viides insinööri Antti Jäkälä, mies, "jonka jalat ovat siten muodostuneet, että jäljet jäävät niiden alle", käyttääkseni Kierkegaardin sanoja. Hän on johtokunnan puheenjohtaja ja nähtävästi koko yhtiön sielu.

— Minä tahdon huomauttaa, että kaikki nämä henkilöt ovat arvossapidettyjä kunnian miehiä; kaikki huhut keinotteluista saattavat olla taruja, joka tapauksessa niitä on hyvin vaikea todistaa. Mutta mikä ei ole tarua ja mitä ei ole vaikea näyttää toteen, se on näiden miesten suunnaton omaisuus, joka näyttää olevan tuulesta temmattu. Kaikki he ovat isänmaanrakkaudestaan mainittuja ja yleisö näyttää heitä suuresti suosivan. Ja nyt pyydän teitä panemaan merkille erään pikkuseikan, jonka johdosta itse tehnette johtopäätöksenne, mikäli katsotte olevan syytä sellaisiin: kaikki nämä miehet käyttävät kaulanauhassaan kultaneulaa, jonka päässä on musta, soikea onyx-kivi. Hah, hah, hah! Eikö totta, herra ministeri, kun tällaisen vähäpätöisyyden mainitsee keskellä vakavaa selostusta, ei se milloinkaan jää vaikutusta vaille!

Ministeri hiukan naurahti ja silitti hitaasti partaansa.

— Teiltä ei koskaan puutu huvittavia käänteitä, senhän tiedän jo vanhastaan, huomautti hän kohteliaasti.

Poliisipäällikkö kumarsi kuin ensimmäinen rakastaja ja sytytti savukkeen. Hän näytti perin huolettomalta, mutta hänen poskilleen oli kohonnut punaiset läikät.

— Ja sitten johdatan Teidät iloisiin ylioppilaspiireihin, jos suvaitsette. Mutta en tahtoisi ikävystyttää Teitä äärimmilleen. Aion, luvallanne, kertoa kuin romaanintekijä; asiakirjat tulevat sitä puisempia. Kuvittelemme eteemme huoneen, jossa viisi nuorta ylioppilasta pitää kokousta. Se, joka istuu puheenjohtajan paikalla, puhuu suunnilleen tähän tapaan:

"… Siis näiden toimenpiteiden kautta maamme oli vihdoinkin saanut itsenäisen aseman kansakuntien joukossa. Mutta ei siinä kyllin, selvästi ilmeni, että se oli saava myöskin alueellisen lisäyksen, se oli saava avosataman Jäämeren rannalla. Nyt voimme kysyä, mikä oli tälle uudelle valtiolle kaikkein silmään pistävintä, senjälkeen kuin sen itsenäisyys oli tunnustettu? Ja vastaus kuuluu epäilemättä: rahan tarve. Perustettava armeija vaati ylläpitoonsa suuria summia, maan edustus ulospäin vaati rahaa, mutta kaikkein suurimmassa määrin olisi sitä vaatinut kulkulaitosten ja teiden rakentaminen. On huomattava, että kauppa oli lamassa, teollisuus oli lamassa, tuonti oli vientiä suunnattomasti suurempi ja maa oli köyhä. Sen rikkaudet piilivät ehkä pohjoisissa osissa, metsissä, vaaroissa, tuntureissa, soissa, mutta ne olivat luoksepääsemättömät ja kulkulaitoksia varten ei ollut rahaa. Rahan hankkimiseksi oli tuskin muita keinoja kuin raskaat verot ja tulot väkijuomakaupasta. Suomen eduskunta ratkaisi asian siten, että se lisäsi verotaakan suunnattomaksi ja hyväksyi — kieltolain.

"Onko kummempaa tekoa kuultu! Jos kieltolaki olisi hyväksytty kahtakymmentä vuotta aikaisemmin, tai jos se olisi siirretty kaksikymmentä vuotta eteenpäin, niin miksei, mutta se vahvistettiin juuri silloin, kun maan oli onnistunut katkaista kapalonsa, kun rahan tarve oli kipein. Ja selitys oli aivan yksinkertainen: ellei kansa voinut pysyä pystyssä ilman sellaisia keinoja, jotka olivat omiaan alentamaan sen siveellistä tasoa, niin se sai kaatua. — On siis katsottava, miten tämä kansamme siveellinen taso on kieltolain vaikutuksesta noussut. Ravintoloissa juodaan, mutta ei enää kuten ennen, sivistyneesti ja hienosti, vaan suhdattomasti, terveydelle vaarallisia aineita. Nuoret tytöt sekoittavat väkevää spriitä kahvin sekaan, tekevät 'suutareita', joita entinen jätkä olisi kauhistunut. Maalaisnuoriso särpii pontikkaa. Jokainenhan meistä tietää voivansa tunnin kuluessa hakea vaikka kymmenestä eri paikasta väkijuomia; se on vain rahakysymys. Juominen siis jatkuu entistä paljon raaemmassa muodossa. Tilastomiehet tosin osoittavat sen vähenevän, mutta tilastolla voi osoittaa mitä tahansa. Tulee muistaa, kutka antavat tilastonkerääjille tiedot: kruununpalvelijat, kunnanmiehet, papit, yleensä henkilöt, joiden tehtäviin enemmän tai vähemmän kuuluu kieltolain valvominen; eivät he voi ilmoittaa juoppouden piirissään lisääntyvän, sillä silloin he saavat muistutuksen, kenties eron toimestaan. Ja vaikka väkijuomain käyttö vähenisikin, vastaako se lähimainkaan sitä rappiotilaa, johon kansan moraali on joutunut, silloin kun se ei enää tunnusta lain pyhyyttä. Ei Suomen kansa hyväksy kieltolakia, se ei ilmianna salakauppiaita eikä salapolttajia. Tuomari tosin sakottaa kiinnijoutunutta, mutta on monesti valmis ottamaan illalla sakon saaneen kanssa ryypyn.

"Kieltolain seuraukset ovat siis selvät: Ensinnäkin, se ehkä jossain määrin vähentää juoppoutta, mutta tekee sen entistä paljoa raaemmaksi ja epäterveellisemmäksi. Toiseksi se alentaa kansan moraalista tasoa riistämällä entisen lainkunnioituksen; (mennäpä nyt kerskumaan sorron aikaisesta lain kuuliaisuudesta, — ensimmäinen vastaantuleva humalainen kumoaa väitteet). Kolmanneksi kieltolaki on synnyttänyt kokonaisen hyödyttömän kansanluokan, jonka suuruus on arvaamaton ja jonka elinkeino on lain rikkominen: salakauppiaitten ja salapolttajien luokan. Neljänneksi kieltolaki riistää valtion rahastosta vähintään 500 miljoonaa vuosittain."

— Herra ministeri, tähän tapaan luullakseni ylioppilas puhui. Syntyi ehkä erimielisyyksiä, kiisteltiin ja väiteltiin. Nyt tulee muistaa ajan kohta. Rintamaelämä oli puhaltanut nuorisoon isänmaallista innostusta, joka nyt voittoisan taistelun jälkeen kasvoi suuruuden unelmaksi. Suur-Suomen ajatusta lietsottiin sanomalehdissä; sankarihalut olivat syttyneet. Mutta palatkaamme ylioppilaaseen.

"Toverit! Emme voi ehkä vähentää kansamme juomahalua, kieltolaki on hävittänyt sekä raittiusseurat että raittiusaatteen. Emme ehkä voi saada kansaamme kunnioittamaan kieltolain pyhyyttä; kuinka se oppisi tajuamaan, että ryypyn ottaminen on yhtä suuri rikos kuin hevosenvarkaus! Mutta (ja tässä puhuja alensi ääntään) emmekö voi tehdä mitään hyödyttömän salakauppiasparven pienentämiseksi, ja ennen kaikkea, emmekö voi pelastaa valtiolle noita miljoonia? Toverit, ajatelkaapa sitä."

— Kokoushuoneessa syntyi hiljaisuus. Sitten alkoi kuulua huudahduksia: puhu, selitä, mitä sinä tarkoitat, onko sinulla jokin suunnitelma!

"Jos… Jos liikemieslahjoilla varustettu henkilö tai yhtiö ottaisi järjestääkseen maamme salakaupan. Jos se toiminnallaan kukistaisi kaikki ala-arvoiset 'trokarit'. Jos se levittämällä hyvin organisoitua liikettään tekisi lopun salapolttajista. Jos se hankkimalla hyviä aineita estäisi kaikki ne surulliset kuolemantapaukset ja sairaudet, jotka epäterveelliset ja ala-arvoiset väkijuomat synnyttävät, jos se pelastaisi tulevien sukupolvien terveyden tarjoamalla ihmisille juomia, jotka eivät kärventäisi heidän sisäelimiään turmiolle. Ja jos se ei vähimmälläkään tavalla koettaisi estää valtiovaltaa kieltolain valvontatoiminnassa, niin sanokaapa, mitä vahinkoa se tuottaisi maalle?"

— Kokouksen osanottajat tuijottivat puhujaan ihmetyksestä vaaleina, jäykin, avautunein silmin ja tiheästi hengittäen. Heidän ajatuksensa sekaantuivat, he eivät tahtoneet uskoa korviaan. Mitään tällaista he eivät olleet osanneet uneksiakaan.

"Jos tuo henkilö, jatkoi puhuja kuiskaavalla, kiihkeällä äänellä, jos hän tekisi kaiken oman otsansa uhalla, jos hän ei käyttäisi ansaitsemastaan suunnattomasta voitosta penniäkään omaksi hyväkseen, jos hän kokoaisi tuhansia, satojatuhansia, miljoonia, jos hän vaalisi niitä kuin elämäänsä ja sitten kerran lahjoittaisi ne isänmaalleen, kansalleen, olisiko hänen tekonsa epäsiveellinen teko?"

"Mutta hänhän toimisi vastoin vahvistettua lakia, häneltä puuttuisi pohja, perustus; jokainen hänen askeleensa olisi lain mukaan rangaistava."

"Niin, sen lain mukaan, jonka pyhyyttä Suomen kansa ei tunnusta…
Muistakaa, että jääkärit toimivat vasten lakia: he vapauttivat maan."

"Niin, niin, mutta tämän lain on Suomen kansa itse laatinut ja itse vahvistanut."

"Aivan. Erotus on olemassa… Kuitenkaan, sen toistan, Suomen kansa ei kunnioita omaa laatimaansa lakia, vaan rikkoo sitä."

Hiljaisuus.

"Mutta huomatkaa. Siltä henkilöltä, joka toteuttaisi tämän epämoraalisen suunnitelman, vaadittaisiin kerrassaan harvinaista siveellistä voimaa. Eikö se ole omituista?"

"Mutta myöskin pääomaa, kykyä, suhteita!"

"Ja entäpä, jos pääoma olisi tarjolla! Jos ainakin olisi verrattain helppoa sitä hankkia!"

— — —

Poliisipäällikkö vaikeni ja tuijotti pitkän aikaa hajamielisen näköisenä suoraan eteensä. Ministeri ei häirinnyt häntä. Sitten hän otti taskustaan lompakon ja haki sieltä suljetun kirjekuoren. Revittyään sen auki, hän ikäänkuin epäröiden veti esille repaleisen, kellastuneen paperipalan ja luki omituisen vaikeasti, heikolla äänellä:

lä tavalla, kuin mainitussa kokouksessa päätämme.

10 §.

Kaiken sen kautta, mikä meille on pyhää, me vannomme säilyttävämme ja kartuttavamme tätä pääomaa kuin uhria isänmaalle, älköönkä siitä rahtua langetko omaksi hyv

Hels

Ovelle koputettiin; palvelijatar toi teetä.

Poliisipäällikkö heitti paperin huolimattoman näköisesti pöydälle, mutta vilkaisi kuitenkin omituisen hätäisesti, oliko kirjoituspuoli jäänyt alaspäin.

— Kylläpä teillä on ihanatuoksuista teetä, herra ministeri. Ei mikään virkistä enempää. Minä olenkin ehkä ikävystyttänyt teitä. Olen taas poikennut syrjään, sehän se on ainainen virheeni. No niin, palatkaamme sitten asiaan. Kuulkaahan, minäpä unohdin äsken, että Antti Jäkälällä on siinä onyx-neulassa pieni kultainen ilveksen käpälä, aivan ylimmäisenä. Se on kuin kruunu.

Ministerin huulet liikahtivat kuin jotakin kysyäkseen, mutta nopeasti hän käänsi katseensa maahan ja ryyppäsi lasistaan. Hetken kuluttua hän sanoi:

— Pankaa toki tuo lappu talteen. Poliisipäällikkö ei näyttänyt kuulevankaan.

— Oh! Tuollahan varmaankin on piipputupakkaa, laatikossa?
Sallitteko…?

Ministeri ojensi laatikon kohteliaasti.

— Olkaa hyvä. Mutta onko teillä piippua?… Poliisipäällikkö tuli yhtäkkiä kalpeaksi kuin vaha.

Hänen ystävälliset, raukeat silmänsä muuttuivat pistäviksi ja niiden terät laajenivat. Hän lakkasi hengittämästä ja näytti kuin olisi hän ponnistanut kaiken voimansa sanoessaan käheällä äännellä:

— Ajattelin tehdä siitä palturin.

Ministeri hätkähti. Hän ei liikahtanutkaan eikä nostanut silmiään maasta. Poliisipäällikkö pisti lapun kupariseen tuhkakuppiin ja sytytti sen savukkeellaan vavahtelevin käsin. Sitten maisteli hän teetään kaikessa rauhassa ja jatkoi entiseen keveään tapaansa:

— Nähtävästi minun on kerrottava kaikki, mitä tiedän Antti Jäkälästä. Oletteko muuten koskaan nähnyt häntä? Keskikokoinen, laihakas, mutta kuitenkin tanakalta näyttävä mies, kirkkaat harmaat silmät valtavien otsaluiden alla, pienet tummat viikset, piirteet kulmikkaat ja lujat, ontuu hiukan vasenta jalkaa silloin kun ei tiedä itseään katseltavan. Hän on kotoisin Oulusta, missä isä oli osakkaana eräässä olutpanimossa. Vihdoin kääntyivät asiat niin, että ukko sai panimon yksin haltuunsa, vaikka tosin velkaantui pahanlaisesti. Sitten alkoivat onnettomuudet: ensin huikea takaussumma joutui maksettavaksi, sitten syöksivät velkojat kimppuun. Ja vihdoin teki alkoholikielto ukosta kokonaan lopun. Ajatelkaahan tuollaisen olutpomon osaa, herra ministeri. Kuka hänen huolistaan olisi välittänyt! Hänen kurjuudelleen naurettiin. "Missä ovat ne tuhannet, jotka olet riistänyt meidän lapsiemme ruokarahoista", pilkkasivat perheenäidit. Ukko ei jaksanut, hän laukaisi revolverin suuhunsa.

— Poika, Antti, oli sillävälin tullut ylioppilaaksi ja harjoitti opintoja Teknillisessä Korkeakoulussa. Vapaussota keskeytti hänen lukunsa, mutta teki hänestä reservivänrikin. Kun hän vihdoin oli sotapalveluksesta vapaa, esti isän köyhyys häntä jatkamasta lukujaan. Ja kun sitten sattui tuo isän surullinen kuolemantapaus, näytti epätoivo valtaavan nuorukaisen. Hän liittyi vapaaehtoisena rajavartiojoukkoihin ja vapaaehtoisena hän otti osaa siihen kuuluisaan retkikuntaan, joka tunkeutui Petsamoon. Jos vaivaudutte tutkimaan jääkärimajuri Valleniuksen selontekoa Petsamon retkestä, jota selontekoa säilytetään ulkoministeriön arkistossa, näette hänen nimensä niiden miesten joukossa, jotka onnettomassa Salmijärven taistelussa joutuivat kadoksiin.

— Kului enemmän kuin puoli vuotta, eikä hänestä tiedetty mitään; hänen äitinsä vain kuoli sillä välin, kenties vanhuuttaan, kenties surusta, tai kenties köyhyydestä. Mutta yhtäkkiä Antti Jäkälä ilmestyi Teknilliseen Korkeakouluun kaikessa rauhassa jatkamaan lukujaan. Hänen ympärillään oli seikkailijan sädekehä. Salmijärven taistelussa oli hän saanut kuulan vasempaan jalkaansa, pyrkinyt uuvuksissa pakoon korpea kohti, mutta joutunut bolshevikien vangiksi. Myöhemmin syyskesällä oli hänen kuitenkin onnistunut paeta Kantalahdesta suoraan metsien halki ja monta kovaa koettuaan Suomen rajan poikki Oulankajoelle ja sieltä Kuusamoon.

— Kokemuksistaan hän puhui vastenmielisesti ja vähän. Mutta opinnoissaan hän edistyi mainiosti, oli tavattoman työteliäs ja jonkunmoinen johtotähti toveripiireissään. Hänen päästödiplomiaan tie- ja vesirakennuksen opintosuunnassa seurasi korkein arvosana "oivallinen".

— Sitten alkaa tämän nuoren ja lahjakkaan insinöörin elämässä kummallinen vaellusaika. Hänen ensimmäinen julkinen toimensa oli toisen johtajan toimi Oulangan kuparikaivoksella — hiukan omituinen homma tie- ja vesirakentajalle. Kun Oulangan Kuparikaivos Oy. myi liikkeensä eräälle venäläiselle yhtiölle, matkusti Jäkälä Amerikkaan, jossa harjoitti sähköteknillisiä ja vuoritieteellisiä opinnoita. Täällä hän myöskin meni naimisiin. Hän oli nähtävästi jo opintoaikanaan Helsingissä kiintynyt kortteerirouvansa tyttäreen. Rouva oli köyhä, tyttö elätti itseään ompelemalla. Jäkälä lähetti tytön Amerikkaan, kustantaen hänet joihinkin oppilaitoksiin, joissa hänestä muokattiin amerikkalaisella vauhdilla maailmannainen, tai joka tapauksessa sopiva puoliso insinöörille.

— Tästä lähtien insinööri Jäkälän jäljet häviävät maailman turulle. Hän rakensi Amerikassa yhdessä toverinsa Johanssonin kanssa yksikiskoisen sähköradan, joka herätti melkoista huomiota. Hän suunnitteli insinööri J. V. Laakson maanviljelyskonepajan uuden uutukaiset sähkölaitteet. Hän sai suuren palkinnon ja saksalaisen kunniatohtorin arvonimen niistä tutkimuksista, jotka hän oli tehnyt soveltaessaan vahvavirtatekniikkaan tanskalaisten insinöörien Alfr. Johnsenin ja Knud Rahbekin v. 1917 tekemää keksintöä, jonka mukaan lehtikullalla peitetty litografinen kivi osoitti aivan uudenlaatuisia sähkömagneettisia ominaisuuksia. Hän on hakenut kaikissa maissa patentin kolmelle eri keksinnölle, jotka tuottavat hänelle miljoonia. Hänen nimensä ei ole tuntematon Virossa. Hän on tehnyt korjaustöitä Ruotsissa valtakunnan rajan ja Kirunan välisellä sähköradalla, hän on parantanut Narvikin lumisella radalla, käytännössä olevaa pyörö-lumiauraa. — Lyhyesti sanoen: hän on ollut kaikkialla — eikä missään.

Poliisipäällikkö nousi ja katsoi kelloaan; näytti siltä kuin aikoisi hän lopettaa.

— Mutta, hyvä herra, ettehän toki vielä aio lähteä. Minua suuresti kiinnittää teidän kertomuksenne, sanoi ministeri eräänlaisen pettymyksen kuvastuessa hänen äänestään.

— Herra ministeri, kylläpäs te olette utelias. Te pumppaatte minut yksinkertaisesti kuiviin.

— Istukaahan kuitenkin hetkinen vielä. Teillä on tietoja niin monelta alalta, mutta aina te olette vaatimaton. Se on ihan teeskentelyä. Kuulkaahan, te mainitsitte Oulangan Kaivosyhtiön. Se kiinnitti mieltäni.

— Tuo kaivosyhtiökö? Niinpä tosiaankin, huomatkaahan, ne valtaukset, joilla yhtiö työskenteli, olivat kaikki Antti Jäkälän.

— Jäkälän!

— Saman Jäkälän, joka — karkasi Kantalahdesta, vastasi poliisipäällikkö. Syntyi hiljaisuus.

— Omituisinta, jatkoi poliisipäällikkö kuin itsekseen, omituisinta kuitenkin oli, että yhtiö myi kaivoksensa eräälle venäläiselle yhtiölle. Uusi yhtiö teki koeporauksia monella paikalla ja laajensi kaivosta. Sitten alkoi yhtäkkiä levitä huhu, jonka mukaan yhtiön piti löytää kultaa. Kun huhu oli kasvanut niin voimakkaaksi, että tutkimuksia oli toimeenpantava, oli kaivos täydellisessä lakkotilassa, työt oli lopetettu pari viikkoa sitten ja kaikki oli autiota kuin erämaassa. Mutta mikä ihmeellisempää, tutkijat totesivat selvästi, että kultaa oli saatu ja sitä oli saatu verraten runsaasti. Alettiin etsiä venäläisen yhtiön johtomiehiä; he olivat kaikki Venäjällä. Mutta viikkoa aikaisemmin entinen Oulangan Kaivos-Oy. oli — ostanut kaivoksen takaisin. Vanha yhtiö saattoi päivänselvästi todistaa, ettei sen toimintakautena oltu kultaa löydetty, ei oltu edes tehty kaivauksia kultasuonten seutuvilla. — Kuten tiedätte, saadaan Oulangasta nytkin vielä kultaa, vaikka verrattain vähässä määrin.

— Niin, tuon jutun olen kyllä kuullut ennenkin.

— Siitä nyt näette, ettei minulla enää ole mitään uutta. Muistanette, että se oli Oulangan Kaivosyhtiö, joka antoi maanviljelysinsinööri J. V. Laaksolle korottoman lainan, kun hän lähti Kanadan vehnäkentille tutkimaan amerikalaisia viljelystapoja ja koneita. Sama yhtiö lähetti köyhän Johansson nimisen polyteekkarin amerikkalaiseen sähköteknilliseen opistoon — meikäläisessä korkeakoulussa kuuluu olevan kerrassaan huono laboratorio. Sama yhtiö maksoi…

— Mitä te tarkoitatte? keskeytti ministeri kulmakarvat koholla.

— En enempää kuin sanon, kuului vastaus.

Äkkiä poliisipäällikkö hyppäsi ripeästi tuolilta ja sanoi kokonaan toisella äänellä:

— Ei, mutta kylläpä minä kulutan lörpötyksilläni teidän aikaanne.

Silloin vastasi ministeri verrattomalla, hillityllä sukkeluudella, jota tältä hopeahapsiselta mieheltä tuskin olisi saattanut odottaa:

— Tosiaankin, te myöhästytte minun takiani ensimmäisestä valssista.

Poliisipäällikön hyväntahtoisista silmistä välähti iloinen sädekimppu:

— Sallittehan, että saatan kotiin tyttärenne, herra ministeri?

— Jos se teitä huvittaa, vanha poika, vastasi ministeri hymähtäen.

III.

Kipinästä syttyy metsäpalo; se leviää ensin hiljaa ja tasaisesti, mutta kun tuuli herää, silloin se vasta hulmahtaa täyteen liekkiin.

Oy. Petsamon jutussa oli kieltämättä tuulena J. V. Laakson hyvä-tuuli.

Sanomalehtien uutiset olivat todellakin ensin pieniä kuin kipinät. Porvarislehtien palstoilta kuvastui se sanoaksemme konditsionaalinen ja syrjäänvetääntyvä tyyli, jonka nämä lehdet olivat ottaneet uskonnokseen ja kehittäneet huippuunsa.

Huomiotaherättävä anomus.

Säästyvätkö valtiolta Petsamon radan kustannukset?

Saamiemme tietojen mukaan on Osakeyhtiö Petsamo jättänyt valtioneuvoston kirjaajankonttoriin anomuksen, jossa yhtiö pyytää — ei enempää eikä vähempää kuin lupaa rakennuttaa radan Rovaniemeltä Petsamon Jäämeren satamaan. Yhtiö tarjoutunee, vaikka erinäisillä ehdoilla, suorittamaan itse kaikki radan aiheuttamat kustannukset ja, mikä omituisinta, sitoutunee korvauksetta luovuttamaan radan valtiolle niin pian kuin se on valmistunut.

Mielestämme näyttää tarpeettomalta ratkaiseva kannanotto anomukseen nähden, kunnes asiantuntijat ovat antaneet siitä lausuntonsa ja asianomaiset virastot sen käsitelleet. Merkillepantavana seikkana lienee kuitenkin mainittava, että mikäli luotettavalta taholta olemme kuulleet, Oy Petsamo on äskettäin kohottanut osakepääomansa 300 miljoonaan markkaan ja ollevat osakkaat maan ensimmäisiä rahamiehiä. Näyttäisi siis mielestämme kuin olisi isänmaan etua ja kehitystä harrastavain kansalaisten syytä toivoa, että tämä ihmeellinen anomus, jonka vertaista tuskin löytynee maamme kehityshistoriassa, saattaisi kauan päiväjärjestyksessä olleen Petsamon ratakysymyksen onnelliseen ja liike-elämällemme suotuisaan ratkaisuun.

Suomen Sosiaalidemokraatin äänilaji oli jo kokonaan toinen. Heti otsakkeissa oli tyypillinen leima:

Ensi luokan anomus.

Mikä käryää suurporvariston nenään pohjoisessa?

Se selitti anomuksen paljoa tarkemmin kuin porvarilehdet, sijoittaen sinne tänne sulkeiden välissä olevia huuto- ja kysymysmerkkejä erinomaisella taidolla. Ja sitten se lausui:

— — —

Vielä enemmän kuin itse anomus ihmetyttää meitä anojan loppuhuomautus, joka kaiketi pyytää olla jonkinlainen isänmaallisuuden vakuutus. Meidän on suoraan tunnustettava, että me emme ole koskaan tällaista isänmaallisuutta porvareissa huomanneet. Miten he ovatkin silanneet toimenpiteensä suurisanaisella isänmaallisuuden kullalla, aina on sen alta rumasti irvistänyt itsekkäitä pyyteitä. Mutta kenties Oy Petsamo tahtoo näyttää, että suuryhtiöittemme joukossa, jotka niin verrattomalla taidolla ovat kiertäneet itsensä veroista vapaaksi, on yksi sellainenkin, joka antaa enemmän kuin pyydetään. Miten tahansa, syytä on joka tapauksessa kysyä: mikä käryää pohjoisessa porvarin nokkaan?

Mutta Suomen Työmies ampui heti järeällä tykistöllä. Sekin selosti anomuksen tarkkaan ja hyökkäsi sitten suoraa päätä asian ytimeen, ilman minkäänmoisia turhanpäiväisiä hienosteluja:

Kapitaalin uusi rynnistys.

Silmät auki, proletaarit!

— — —

Kas siinä porvariston uusi loistotemppu, mutta luokkatietoisuuteen heränneitä työläisiä ei sillä petetä! Työläiset, ottakaa huomioon, millä rahalla porvaristo rakentaa tuon ratansa. Se on sen puristanut hikenä teidän ruumiistanne, se on sen takonut teidän lastenne leivästä. Ja kuitenkin se sanoo tekevänsä lahjoituksen isänmaalle! Mutta mitä se lahjoittaa? Teidän tuskanne, terveytenne, teidän lastenne terveyden se heittää kuin pelaaja pöydälle, yhä suuremman voiton toivossa, menettämättä itse mitään. Porvaristo pitää kynsin hampain kiinni yksityisomaisuuden säilyttämisestä. Kuinka se silloin uhraisi mitään valtiolle, yhteiskunnalle, ellei sillä olisi voiton toiveita? Silmät auki, köyhälistö! Sitä rataa pitkin, jonka se rakentaa, se kuljettaa työläiset nääntymään Lapin metsiin, kaivoksiin, tunturien pakkaseen. Se vie teitä tuhansittain erämaahan kuolemaan ja kasvattaa kapitaaliaan. Muistakaa pohjoisia tukkityömaita täisine kämppineen! Mutta herännyt proletariaatti on nouseva puolustamaan oikeuksiaan.

Nämä sanomalehtikirjoitukset, jotka pieneltä osaltaan niin selvästi kuvastivat maamme puolue-elämää, otti yleisö vastaan väsähtäneellä äänettömyydellä. Se ei jaksanut syventyä siihen, mitä anomus sisälsi, ja sitäpaitsi useat pitivät koko juttua pelkkänä humpuukina. Se oli tottunut paljoa jännittävämpiin tapahtumiin, suurkavalluksiin, murhiin, parjauksiin.

Mutta keinottelijat nostivat päätään ja vainusivat ilmaa. Maatilojen, metsien ja koskien ostajia syöksyi pohjoiseen. He pyöriskelivät niiden maa-alueiden ympärillä, joita anomuksessa oli kosketeltu, mutta pahasti heidän nenänsä kärähtivät: yhtiö oli jo ostanut ne tilukset, jotka se oli katsonut tarpeellisiksi, ja ympärillä olevat omistajat olivat suunnattomasti kohottaneet hintoja, joka omisti neliömetrin maata, se ei myönyt sitä enää millään, vaan odotti joka hetki löytävänsä siitä puhdasta kultaa, tai saavansa suonpalasesta miljoonan. Huhu oli ehtinyt pohjan perille ennemmin kuin keinottelijat; uskossaan lujan kansan murtumaton rintama oli heitä vastassa.

Tämä taas vuorostaan antoi jutulle uutta pohjaa. Yhtiö oli ostanut maa-aloja, se oli kiinnittänyt niihin rahaa, siis sillä täytyi olla tosi mielessä. Sanomalehdet vaikenivat, mutta huhu suureni ja sai yhä kummallisempia muotoja. Vihdoin se sai sanomalehtien haastattelijat valtaansa.

Nämä ryntäsivät sankoin parvin yhtiön osakkaiden kimppuun, ja mitä jyrkempää vastarintaa he kohtasivat, sitä innokkaammiksi he tulivat. Pankkiiri Kaski vastaili rahamiehen kohteliaisuudella, ettei hän tiennyt suunnitelmista kerrassaan mitään, ne kun olivat yhtiön teknikkojen laatimat ja johtokunnan tarkastamat, eikä hän kuulunut johtokuntaan. Kapteeni Liir oli onneksi merellä ja insinööri Johansson Chicagossa, uhrina ei ollut enää muita kuin insinööri Jäkälä ja J. V. Laakso. Mutta Jäkälä ei ottanut ketään vastaan ja Laakso puhui pelkkiä hassutuksia.

Silloin neekerit kerrassaan raivostuivat. Joku heistä yritteli runoilla, oli tietävinään enemmän kuin tiesikään, mutta silloin olivat toiset yksimielisinä kiskomassa häntä alas piedestaaliltaan. Sanomalehtien palstoilla alkoi näkyä miltei seisovana otsikkona "Oy. Petsamon juttu", mutta sen alla ei ollut suuria ja yleisö alkoi hermostua.

Jäkälän hotellihuoneistossa, jossa hän tilapäisesti asui, kävi tuon tuostakin nuuskijoita, mutta hän käänsi, kuten sanottu, heidät ovelta. Eräälle hän joutui kerran itse avaamaan oven.

— Saisinko silmänräpäyksen puhutella insinööriä?

— Ei hän ole kotona.

— Mutta tunnenhan minä teidät, herra insinööri! Silloin Jäkälä kohotti suuren harppinsa, joka hänelle oli unohtunut käteen ja joka välähti kuin tikarin terä. Hän tiuskaisi hirveällä äänellä:

— Ja kuitenkin seisotte siinä vielä!

Tunkeilija kääntyi kuin tuulenkela ja syöksyi alas portaita kolme askelta kerrallaan, kaikuvan naurunhohotuksen saattamana.

Kipinästä oli syttynyt tulipalo; mutta silloin tuli luuli, J. V.
Laakson hyvä-tuuli.

J. V. Laakson piirustuskonttorissa oli piirtäjänä muuan teollisuuskoulun käynyt mies, joka oli kommunisti. Mies oli nuori ja perin hiljainen, täydellinen kalpeakasvoinen uneksijatyyppi. Erikoisen lahjakas hän ei ollut, mutta hän oli työteliäs ja hänen piirustuksensa olivat niin viivakauniit ja puhtaat kuin painosta tulleet. Ja J. V. Laakso oli mies, joka osasi käyttää hyväkseen tällaista kykyä ja maksaa kunnollisia palkkoja.

Mutta sitten yllätti J. V. Laakso Suomen Työmiehen neekerin haastattelemasta tätä piirtäjää. Ovensa läpi hän kuuli selvästi:

—… Niin, jos saan mitään tietää. Mutta en minä tiedä mitään.

— Tietysti sitten omalle lehdelle. Ei toki muille, missään tapauksessa.

— No kyllä, kyllä.

Silloin J. V. Laakson ihravatsa alkoi hyllyä, pienet silmät kiiluivat ja siristyivät, ja terve hammasrivistö alkoi kuin mikäkin syöttölaitos rullata sikaria suupielestä toiseen lerpallaan olevan ja aina vähän mustan alahuulen päällä. Hän otti kynän, rullasi vielä hetken aikaa sikaria ja alkoi sitten kirjoittaa.

Kun hän oli saanut tekeleensä valmiiksi, kutsutti hän piirtäjän luokseen.

— Minä olen kuullut, että te olette kommunisti, jyrähti kuin ukkospilvestä paksukarvaisten kulmien rypistyessä.

Mies vastasi aivan suoraan, hiljaisella äänellään:

— Kyllä minä lukeudun siihen puolueeseen. Silloin jysähti J. V.
Laakson lihava nyrkki pöytään.

— Vai sillä tavalla! Te vähäksytte palkkaanne! Te katsotte, että minä imen teidän hikenne ja verenne! Mutta sellaisia miehiä minä en tarvitse, hyvä herra. En jumaliste!

— Ei… eihän se sitä, herra tirehtööri. Ky-kyllä palkkani on hyvä… kovin hyvä.

— Niin minäkin arvelen.

Syntyi hiljaisuus, mutta sitten J. V. Laakso jatkoi:

— Tiedättekö, mikä se paikka on, jossa te teette työtä?

Ei vastausta.

— Se on minun piirustuskonttorini, minun piirustuskonttorini, herra.
Mutta tietäkää, ettei se ole mikään tietotoimisto.

Ei vieläkään vastausta.

— Minä en elätä sanomalehtimiehiä piirustuskonttorissani. Joka ei elä minun työstäni, se saa mennä.

J. V. Laakso piti taiteellisen paussin; sitten hän jatkoi paljoa tyynemmin:

— Minä olen tavannut nuuskijoita luonanne. Jos tahdotte jäädä paikallenne, niin ottakaa tämä, kirjoittakaa se puhtaaksi ja lähettäkää tuolle nuuskijalle nimikirjoituksellanne varustettuna. Sanokaa saaneenne sen vaikka helvetistä, se ei minua liikuta.

Tuskan hiki kihoili miehen otsalta ja käsi vavahteli, kun hän ankaralta isännältään otti paperin ja alkoi sitä lukea. Mutta pian hän rauhoittui, jonkinlainen valo levisi kasvoille ja hän huomautti:

— Eivät he tätä paina, herra tirehtööri.

— Painavatpa tai ei, ette ole siitä vastuussa. Te vain lähetätte sen, ettekä selitä sanaakaan. Työhön!

Mutta piirtäjä erehtyi. Suomen Työmies painoi sepustuksen. Tapahtumalla oli ensinnäkin se seuraus, että piirtäjä erosi puolueesta, jonka arvostelukykyä hänen oli pakko vähäksyä, ja kunnostautui sittemmin loistavalla tavalla Petsamon rata-asiassa. Mutta sillä oli paljon muitakin seurauksia.

Tekele itse, sellaisena kuin sen Suomen Työmies painoi, kuului seuraavasti:

Petsamon ratasuunnitelma.

Luotettavalta taholta saamiemme tietojen mukaan on Oy. Petsamon paljon puhuttu ratasuunnitelma seuraava:

Kuten tunnettua on kaikkien arktisten ratojen suhteen huomattava, että itse rakennustyö jää verrattain vähäpätöiseksi niihin vaikeuksiin verraten, jotka sittemmin esiintyvät, kun rata on suojattava lumelta ja pidettävä selvänä. Tämän huomatakseen tarvitsee vain palauttaa muistiin ne usein vuorokausia kestävät liikenneseisaukset, jotka ovat sattuneet Narvikin radalla, vaikka siellä olosuhteet ovat paljoa suotuisemmat kuin meillä. Tästä syystä on yhtiö suunnitellut Petsamon radan ilmaradaksi, mikä suunnitelma lienee ainoa mahdollinen. Suurin vaikeus on jännitystornien rakentamisessa. Kun aiotaan käyttää dermitoitua peronaali-teräsköyttä, jonka kestävyyskokeet, kuten muistettanee, puolitoista vuotta sitten herättivät koko tieteellisen ja teknillisen maailman hämmästystä, toivoo yhtiö voivansa tehdä jännevälit 20 km. pitkiksi. (Kordillieerien vastavalmistuneella radalla ne ovat kuten tunnettua 12 km.) Kuljetusvoimana on sähkö. Vaunut tehdään Lagrangen menettelytavan mukaan kovennetusta aluminiumi-selluloidista, joten ne saadaan sekä keveiksi että siromuotoisiksi. — Suuria vaikeuksia on esiintynyt ratkaistaessa, miten ilmaradan lastivaunut siirretään ilman uutta purkamista ja lastausta tavallisiin rautatievaunuihin. Yhtiö aikoo tehdä lukuisan määrän lavettia, joiden päälle ilmaradan vaunut ilman muuta lasketaan. Laskeminen tapahtuu insinööri Johanssonin kaksitasoisen liukusillan avulla, jolla Chicagon tehdasradoilla on hyvällä menestyksellä kokeiltu.

Yleisöä nauratti, mutta vielä enemmän nauratti sanomalehtimiehiä. Heitä nauratti niin, että heitä lopulta alkoi säälittää, ja heidän ivansa ei enää ollut ilkeätä, vaan suopean sydämellistä. Uutinen kierteli kaikki maan sanomalehdet, edustaen maailman suurinta ankkaa. Siihen liitettiin erinomaisen vaatimattomia huomautuksia: "Me emme tosin ole koskaan kuulleet Kordillieerien radasta, jonka j.n.e." "Emme ole tilaisuudessa toteamaan, missä määrin Lagrangen kovennettu aluminiumiselluloidi, jota emme tunne, on omiaan j.n.e."

Mutta J. V. Laakso ei osannut pitää suutaan kiinni; yleisö sai kuin saikin tietää, mistä uutinen oli lähtöisin. "Tuulispää", jolleka koko juttu oli mitä oivallisin herkkupala, julkaisi koko sivun kuvan, jossa J. V. Laakso kiiti huimaavassa korkeudessa ja mitä fantastisimmassa vaunussa istuen yli lumipeitteisten tunturien. Kuvassa oli kolme loistokohtaa: J. V. Laakson vatsa, alahuuli ja puolen metrin pituinen sikaari. Ja alhaalla ihmetteli Suomen Työmies jätkän puvussa: "ihminen ei ole mikään rautalangalla kävelijä." Yläotsikkona oli Petsamon rata ja alhaalla: J. V. Laakso kiitää "dermitoitua peronaali-teräsköyttä" pitkin…

Mutta silloin raivostunut ja kostonhaluinen Suomen Työmies löysi onnellisemmat kalavedet. Sen puoluepiiriin kuului henkilöitä, jotka olivat paljon nähneet; kaivosmiehiä, lastaajia, tehtaantyöläisiä. Yhtäkkiä se veti päivänvaloon kokonaisen unohtuneiden tapausten sarjan.

Ensin se teki ärsyttävän kysymyksen:

Mistä on Oy. Petsamo saanut miljoonansa?

Sitten se julkaisi seuraavan palasen:

— — —

"Tahdomme palauttaa yleisön mieleen osia siitä lausunnosta, jonka tullihallituksen pääjohtaja V. Poppius antoi Uuden Suomen haastattelijalle jo v. 1920. (Haastattelu on julkaistu Uuden Suomen numerossa marraskuun 19 p:ltä 1920.)

"Kaikesta päättäen ei salakuljetus täällä, kuten ei osin muuallakaan, ole pelkkää yksityistä yritteliäisyyttä, vaan on muodostettu vankkoja yhtiöitä [harvennus meidän], jotka jakavat voitot ja tappiot.

"Tiheän puhelinverkon, merkkitulien ja laukausten avulla saavat 'liikemiehet' aina väestöltä tiedon, jos vaara uhkaa.

"Suurilla voitoillaan kykenevät salakuljettajat hankkimaan nopeakulkuisia aluksia, joiden kanssa valtion alukset eivät kykene kilpailemaan."

Sen jälkeen se alkoi ladella yksityistapauksia:

Oliko unohdettu Ab. Spritförädling Oy:n juttu? Mainittu yhtiö oli kieltolain takia pakotettu panemaan tehtaansa seisomaan. Mutta jonkun ajan kuluttua sen vuokrasi salaperäinen yhtymä, joka tarvitsi tislauskoneita konsentreerattujen happojen valmistukseen. Tehdas toimi kuukausimääriä erinomaisella menestyksellä, kunnes huhu tiesi kertoa, että tehtaan valmistama happo on mitä oivallisinta pöytäviinaa. Tutkimus pantiin toimeen, pieni, mutta mitättömän pieni viinamäärä takavarikoitiin — mutta salaperäinen yhtymä oli tipotiessään. Ab. Spritförädling Oy. saattoi päivänselvästi osoittaa, että se oli vuokrannut tehtaansa koneineen tarkoitusta varten, joka ei ollut rikollinen. Kieltolain perusteella se siis sai pitää tehtaansa ja tislauskojeensa. — Mutta nyt me kysymme: kuka oli takaamassa salaperäistä kadonnutta yhtymää? Vastaus kuuluu J. V. Laakso.

Entäs Berglundin apteekin juttu! Tutkimukset osoittivat, että noin vuoden ajan oli apteekista myöty väkijuomia aivan vapaasti, kuten vanhanaikaisesta väkijuomakaupasta. Mutta apteekkari oli koko ajan oleskellut ulkomailla ja liikettä hoiti proviisori Lange — mies, jota kauan etsittiin eikä mistään löydetty. Kuka oli tämä proviisori? Pankkiiri Väinö Kasken serkku. Ja missä viipyi apteekkari Berglund? Chicagossa, insinööri Johanssonin vieraana.

Entäs höyrylaiva "Onyx"? Se poikkesi Turun satamaan, mutta sitä ei laskettu maihin, koska saatiin selville, että se oli täynnä virolaista spriitä. Kapteeni tosin päivänselvästi osoitti, että kaikki sprii oli maksettu ja laillisessa järjestyksessä tilattu Tukholmaan, jonne laiva oli matkalla, vaikka se tärkeitten asioiden takia oli poikennut Turkuun. Mutta huhu tietää kertoa, ettei tämä spriilasti koskaan tullut Tukholmaan. Olipa miten tahansa, laivan omisti kapteeni A. Liir ja sprii oli kotoisin virolaisesta tehtaasta, jonka pääosakas oli insinööri Antti Jäkälä.

Me huomautamme, että näissä jutuissa loistaa viisi kirkasta tähteä, viisi nimeä: Oy. Petsamon osakkeenomistajien nimet. Ja me kysymme: Mistä on Oy. Petsamo saanut satalukuiset miljoonansa?

Nousi hirmuinen myrsky. Sanomalehdet vatkasivat asiaa sinne ja tänne. Yhä uusia juttuja keksittiin, omituisia tapahtumia, joihin Petsamo yhtiön osakkaiden nimet olivat sekaantuneet. Mutta kaikki ne olivat yhtä hämäriä, ja puolustajia löytyi yhtä paljon kuin syyttäjiäkin. Kuten meillä kaikki asiat, niin tämäkin tehtiin puoluekysymykseksi. Porvarislehdet koettivat säilyttää maltillisen puolueettomuuden varjon, Sosialidemokraatti ivasi: sen uutiset olivat asiallisia, mutta otsikot puhuivat selvää kieltä. Ja kommunistilehdet ärhentelivät kuin koira suden kimpussa.

Kipinästä oli syttynyt palo; se leveni ensin tasaisesti; mutta sitten sattui siihen tuuli ja se hulmahti täyteen liekkiin; se oli J. V. Laakson hyvä-tuuli.

Ja loppupisteenä oli Sosialidemokraatin kirjoitus:

— — —

Näiden seikkojen johdosta me palautamme lukijakunnan mieleen ne huhut, jotka varsin itsepäisinä liikkuivat maan sanomalehdistössä joitakuita vuosia sitten: Silloinhan väitettiin, että oli olemassa kokonainen liikemiesten yhtymä, joka oli vallannut maassa rehoittavan väkijuomien salakaupan ja tehnyt siitä miljoonia tuottavan afäärin. Se tutkijakunta, joka sosialiministeriön raittiusosaston johdolla määrättiin ottamaan selvää asiasta, ei voinut paljastaa liigan olemassaoloa, mutta ei se saattanut sitä kieltääkään. Me emme tahdo väittää mitään, mutta me kiinnitämme huomiota siihen, että tutkintopöytäkirjoissa hyvin usein toistuvat Oy. Petsamon kuuluisiksi tulleiden osakkaiden nimet.

Mutta me vaadimme ehdottomasti, että asiassa on toimeenpantava tutkimus. Valtio ei ole oikeutettu vastaanottamaan sellaisen yhtiön tarjousta, jonka rahavarat saattavat olla hankitut voimassaolevia lakeja rikkomalla. Sellaista ei tämä kansa koskaan salli tapahtuvan. Pantakoon toimeen perusteellinen tutkimus, se on jyrkkä vaatimuksemme.

Tämän kirjoituksen jälkeen tuli hiljaisuus: sanomalehdissä kierteli vain uutinen, että Oy. Petsamo, joka niin kylmäverisesti tähän asti oli vaiennut, oli nostanut kanteen Suomen Työmiestä vastaan julkisesta häväistyksestä.

Juttu kesti kauan ja pöytäkirjat venyivät hirveän laajoiksi. Mutta muuten se oli yhtiölle loistava: ei ainoatakaan parjausta voitu näyttää toteen, vieläpä osakkaiden kuuluisat keinottelujututkin selvenivät ja esiintyivät toisessa valossa, niissä ei ollut mitään rikollista. Suomen Työmies tuomittiin sakkoihin ja oikeus puhdisti Oy. Petsamon maineen kirkkaaksi kuin aurinko.

Kun päätös jutussa oli annettu, oli se heti luettavana maan kaikissa tunnetuimmissa sanomalehdissä, suurena kokosivun ilmoituksena ja isoilla kirjasimilla painettuna.

Silloin julkinen sana vaikeni.

* * * * *

Mutta sillä aikaa kiertelivät Oy:n erikoissuunnitelmat virastojen ja asiantuntijain tutkittavina. Niitä seurasi yhtiön nimenomainen määräys, jonka mukaan, siihen nähden, että ne sisälsivät suunnitelmia ja laitteita, jotka teknillisesti katsoen olivat kokonaan uusia, ehdottomasti kiellettiin antamasta niistä mitään tietoa julkisuuteen.