IV.
Rouva Aune Jäkälä istui akkunansa ääressä käsin poskeen, kyynärpäin pöytään nojaten ja tuijotti liikkumatta ulos. Vaikka hänen profiilinsa ei ollut puhdas, oli hänen asennossaan, hänen vaalean tukkansa maljan muotoisessa kampauksessa, hänen herkän suunsa jaloissa ääriviivoissa ja hänen kauniin kätensä kaaressa jotakin niin plastillista, että hän muistutti veistokuvaa. Hänen tummansinisten silmiensä uneksivassa tuijotuksessa ja nuorten, kapeitten kasvojen ilmeessä oli niin raskas surumielisyys, että hän siinä liikkumattomana istuessaan oli kuin personoitunut melankolia.
Näköala, joka hänen eteensä avartui, oli alakuloinen: pala harmaata seinää, kattoja, jonkun puun lehdettömiä ritvoja, jotka hiljaa häälyivät hämärtyvän illan tuulessa.
Hänen rintaansa kaihersi niin kipeä ja alkusyistään tiedoton kaipaus, että se tuotti hänelle miltei ruumiillista tuskaa ja kohotti kosteuden hänen silmiinsä. Eikä hän kuitenkaan tietänyt, mitä kaipasi.
Mun polttaa sydäntäin,
mua unettaa, oon raukea,
oon kuolon uupunut,
kuin oisin juonut valmun hunajaa
tai katkoyrtin mettä maistellut.
Taaskin hän toisti hiljaa näitä Keatsin satakielelle kirjoittaman oodin ihania sanoja. Hän tunsi sydämensä janoavan tämän ihmeellisen runon suloista ikävää, ja etsiessään kokoelmaa pöytänsä alahyllyltä hän ulkomuististaan jatkoi:
Oi, maljan viiniä ken mulle tois,
maan mullan tuoksuvaista, viileää,
joss' auringon ja ajan kaiho ois
ja laulun, tanssin, lemmen ikävää…
Kuumeisin käsin selaili hän lehtiä ja joi, joi kuin huumaantunut noita taivaallisia säkeitä:
Oi malja täysi maiden lämpöisten,
jonk' elon kirkas neste punertais,
jok' yltä läikkyis kuplin kuohuvin,
nyt joisin pohjaan sen, —
maan harhat unhottuis ja katoais
sun kanssas tumman metsän kätköihin.
Pois luokses paeta ma tahtoisin
en Bakkus-kulkueessa, pantterein,
vaan runon siivin kuulumattomin,
joit' avuks' vartoo tylsä aatoksein.
Nyt luonas jo! Yö hiljaa hengittää,
kuu, kuningatar, tähtisaatossaan
tuoll' liikkuu, yhtä loistavainen ain,
vaan tääll' on himmeää,
miss' sammalteiden tummaan vihantaan
yön tuuli kevein huulin koskee vain.
Sa kuolematon oot, oot ikuinen!
Ei kehnot sukupolvet tallanneet
sua, jonka ääntä ajan ammoisen
on keisarit ja orjat kuunnelleet;
tuon laulus loihtuisan jo kuulla voi
Ruut suruinen, kun kotiin itkien
hän seisoi vainioilla vieraan maan,
ja sama laulu soi,
miss' aallot teiltä meren kuohujen
toi eksyneen taas rantaan rauhaisaan.
Toi eksyneen! Nuo sanat kutsuu pois
mun luotas elämäni köyhyyteen!
Kuink' onnen kultaa mielikuvat ois,
ei pettää voi ne peikon-taruineen.
Jää hyvästi! Jo virtes vaikertaa,
ja raukee laaksoon, virtaan hiljaiseen
ja kankahalle, viimein vaieten
pois kukkuloiden taa.
On laannut soitto. Mitä itse teen?
Kaikk' unta vaan? Sen näinkö valvoen?
Hänen silmiinsä kihosi kyyneleitä, niin ettei hän lopulta enää nähnytkään mitään. Hän sulki kirjan, painoi vaalean päänsä käsivarttaan vasten ja nyyhkytti hiljaa, sydämensä pohjasta, omituisen, suloisen ikävän hurmiossa.
"Mutta minähän olen mieletön, mieletön! Eihän minulta puutu mitään", kuiskaili hän itsekseen, ravistaen päätään, kyynelten noruessa pitkäripsisten luomien alta.
Mikään ei häntä tosiaan vaivannutkaan; kaikki oli vain herkän mielen tilapäistä ailahtelua, Hän kuivasi nenäliinalla kasvojaan ja hengitti hiukan hajuveden raikasta tuoksua. Sitten hän jo rauhoittuikin ja mielikuvitus alkoi levitellä kultaista kudelmaansa.
Hän tuli ajatelleeksi, minkälaista olisi rakastaa tuollaista runoilijaa, kuunnella häntä, hoitaa, lohduttaa, vaalia kuin lastaan ja koettaa ymmärtää? Palvella hänen oikkujaan kuin orjatar ja kuunnella, oi kuunnella hänen sydämensä ihmeellisiä säveliä. Hänen mieleensä johtui, että Pekka Johansson oli miltei sellainen: kuinka hän väliin tuli kalpeaksi ja sai kyyneleet silmiinsä soittaessaan viulua! Mutta ei, ei hän kuitenkaan ollut sellainen, seuraavana hetkenä oli hän aika veitikka, niin… Ei hänestä kai oikein ollut tukea naiselle… Tukea! Oliko kestään runoilijasta sellaista tukea… puhuttiinhan niin paljon.
Huomaamattaan hän tuli vilkaisseeksi ovelle. Sen takana istui Antti. Hän aivan näki hänet: kumartuneena yli piirustusten, harppi, laskutikku, ties mikä kädessä, mittaamassa, laskemassa, tarkastamassa… Hänen piirteensä miltei kovenivat. Niin, Antti, hänestä oli tukea, hän oli kuin vuori, hän kiersi käsivartensa kuin rautarenkaan vyötäisille… Kuinka se joskus saattoi huumata, mutta joskus pelottaa, ahdistaa… vain joskus… Oi, mutta sellainen runoilija! Joka kuohahtaisi, joka nousisi puolustamaan naista ja syöksyisi vaikka kuolemaan, epäröimättä, voimiaan arvioimatta!… Ja sitten hoitaa häntä, kun hän olisi sortunut epätoivoisessa taistelussa, ihailla häntä, lohduttaa… rakastaa.
Etteikö Antti olisi valmis kuolemaan hänen tähtensä! Kyllä, varmasti. Mutta hän seisoisi siinä niinkuin ei ymmärtäisi mitään, niinkuin ei vaaraa olisikaan, vaikka luoti otsaa uhkaisi. Ja sillävälin hän arvioisi, ajattelisi, keksisi mahdollisuuksia, suunnittelisi pääsyä pälkähästä, aivojensa kaikella voimalla. Ja kun kaikki olisi ohi: sitten ei kiitosta, ei hyväilyä, ei sanaakaan, niitä hän ei haluaisi. "Aune, luulen, että kadotin tulitikkuni siinä leikissä. Olet hyvä, jos sytytät piippuni."
Aune rouva naurahti omaa mielijohdettaan. Mutta sitten hän säikähti. Minkälaisia ajatuksia hänellä oli Antista! Eikö hän rakastanutkaan miestään?… Oi kyllä, kyllä… kyllä. Hetkeäkään hän ei tahtoisi elää, jos Antti kuolisi… Mutta siellä hän vain laski, laski ja suunnitteli.
Taas nousi kosteus hänen silmiinsä ja hänen kaitaiset kasvonsa näyttivät hämärässä niin hennoilta ja surullisilta. Hän tuijotti oveen pitkän aikaa ajattelematta mitään; sitten hän nousi ja raotti sitä hiukan.
— Kuule… sanoi hän hiljaa.
Ei vastausta. Antti istui piirustuksen yli kumartuneena ja rouva tiesi, ettei hän kuullut.
— Antti!
Nimen lausuminen tehosi aina; insinööri Jäkälä nosti päätään ja kääntyi ovea kohti. Hänen harmaat silmänsä olivat kirkkaat, mutta poskilla paloi kuume.
— Niin, mitä sitten?
Silloin Aune rouva tuli neuvottomaksi; ei hän ollut ajatellut, mitä sitten sanoisi. Hän hapuili hetken.
— Minä ajattelin… Emmekö lähtisi hiukan ulos?
— Nytkö? Ja minne?
— Jonnekin, minne tahansa, kävelemään. Insinööri Jäkälä ei voinut estää ääneensä pääsemästä eräänlaista kärsimättömyyden vivahdusta.
— Minulla on kiireellistä työtä, Aune.
Silloin rouvan katse harhaili kuin apua etsien ympäri huonetta ja pysähtyi maahan.
— Niin, niin, tiedänhän minä. En minä oikeastaan tahtonutkaan. Minä… minä vaan halusin… sanoa sinulle jotakin. Älä häiriinny, hän sanoi heikolla, värähtelevällä äänellä.
Insinööri katsoi häneen äänettömänä, kauan aikaa. Sitten levisi hymy hänen huulilleen ja silmiin tuli ystävällinen ilme.
— Ikävässäkö sinä taas olet, Aune?
Rouva ravisti päätään moneen kertaan, kasvoilla väkinäinen hymy ja kaikin voimin taistellen esiinpyrkiviä kyyneleitä vastaan.
— Istuin vaan hämärässä, yksin. Mutta nyt väännän valoa, sanoi hän hätäisesti, poistuen, ja hiljaa sulkien oven jälkeensä.
Lamppua hän ei kuitenkaan sytyttänyt, vaan istuutui sohvalle silmät auenneina miettivään tuijotukseen. Hänen mieleensä johtui heidän rakkauselämänsä alkuvaiheet, niiltä ajoin, jolloin hän asui äitinsä kanssa ja ompeli. Heillä oli kaksi kamaria ja keittiö, mutta toisen kamarin he vuokrasivat aina ylioppilaille; ja niin joutui se eräänä syksynä Antti Jäkälän asunnoksi.
Hän oli kokonaan toisenlainen kuin kaikki edelliset, säännöllinen, työteliäs ja hiljainen. Hänen kirjansa ja paperinsa olivat aina erinomaisessa järjestyksessä; milloinkaan ei pöydälle jäänyt konseptia tai pahaista paperipalaa, joka olisi kertonut, mitä hän puuhaili, mitä tilapäisesti oli hänen mielessään; toiset ylioppilaathan usein olivat kirjoitelleet arkin täyteen laulunpätkiä, numeroita, hyvin usein pelkkää omaa nimeään. Samoin oli tupakka-asian laita. Vaikka Jäkälä poltti ahkerasti piippua, ei lattialla ollut koskaan tuhkaa, ei vahingossakaan tulitikun pätkää, eikä hänellä kuitenkaan ollut kuin yksi pieni tuhkakuppi. Hän oli määrännyt aamukahvin tuotavaksi puoli kahdeksalta, mutta ei kertaakaan sattunut, ettei hän jo silloin olisi ollut täysin puettuna. Ja kuun viimeisenä päivänä hän säännöllisesti ojensi suljetun kirjekuoren. "Neiti on hyvä ja antaa tämän äidilleen, en tahdo häntä näin varhain häiritä." Kuoressa oli vuokraraha.
Aune rouva muisti, kuinka hänet jo alusta alkaen oli vallannut pelonsekainen kunnioitus tätä vuokralaista kohtaan, niin että oli ollut vaikeata viedä hänelle aamukahvia tai yleensä mennä hänen huoneeseensa. Ja kun hän sitten oli huomannut ylioppilaan kirkkaiden silmien toisinaan tutkivasti, toisinaan hieman veitikkamaisesti viipyvän itsessään, oli veri syöksähtänyt kuumana poskille ja hänen oli ollut pakko pitää katseensa maassa. Se oli sanomattomasti harmittanut: "Mokomakin mykkä, joka oli säännöllinen kuin seinäkello."
Sitten eräänä iltana oli ylioppilaalle tullut vieraita. Ja ihme! Tämä pyytää kuumaa vettä, laseja, sokeria; alkoivat juoda totia. Mutta kuinka hiljaa he olivat, hiljaista naurua, lauluakin, mutta kovin aikaisin vieraat lähtivät. Kun hän oli mennyt hakemaan laseja ja valmistamaan vuodetta, istui ylioppilas posket hehkuvina ja tuijotti häneen koko ajan. "Oletteko hyvä ja pyydätte äidiltänne anteeksi, neiti. Taisimme häiritä. Oli syntymäpäiväni." Millätavoin he olisivat häirinneet! Mutta silloin oli ylioppilas tullut aivan hänen viereensä ja hymyillyt omituisesti. "Ettekö ollenkaan halua minua onnitella?" Neuvottomana oli hän ojentanut kätensä ja ylioppilas oli pitänyt sitä hiukan liian kauan ja katsonut niin, että se vieläkin huumasi häntä.
Sitten oli Jäkälä toisinaan vienyt hänet konsertteihin. "Sallitteko, rouva, että vien neidin konserttiin?" Hän olisi mieluummin käynyt teatterissa, mutta Jäkälä ei pitänyt näytelmätaiteesta, vaan rakasti musiikkia. Ja musiikki teki hänet totiseksi ja vielä harvasanaisemmaksi.
Ja niin tapahtui ratkaisu: Kun he eräänä iltana palasivat konsertista, tuli pimeissä portaissa pari humalaista miestä heitä vastaan. Vaistomaisesti hän silloin tarttui ylioppilaan käsivarteen. "Olisiko teidän turvallista siinä?" kysyi tämä, kun he jo olivat ehtineet miltei ovelle. Ja ennenkuin hän oikein tajusi, mitä kysymys tarkoittikaan, kiertyi ylioppilaan käsi hänen vyötäisilleen. Se kiertyi kuin rautavanne, niin että sen salaperäinen voima huumasi hänet, ja kun ylioppilas suuteli häntä, ei hänellä ollut kykyä vähääkään estellä, eikä hän tahtonutkaan.
Ne olivat onnellisia aikoja, mutta sitten alkoivat vaikeudet. Hänen piti Amerikkaan. "Toivon voivani kohottaa sinut verrattain hyvään yhteiskunnalliseen asemaan, enkä tahdo, että tunnet itsesi siinä vieraaksi." Se oli Antin tahto, joka aina määräsi, joka teki hänet sanomattoman onnelliseksi, mutta joka samalla tuotti hänelle levottomuutta ja ahdistusta. Hän, neulojatyttö, Amerikkaan! Mutta äiti oli aina Antin puolella, vaikka haikein mielin luopui tyttärestään. Kylläpä hän oli saanut kestää vaikeuksia vieraassa maassa, niellä monta karvasta palaa ja alituisesti olla ikävässä. Varmaankin hän olisi kuollut, ellei olisi ollut Pekka Johanssonia, joka samaan aikaan opiskeli amerikkalaisessa teknillisessä korkeakoulussa. Niin, Pekka! Hän oli kokonaan toisenlainen kuin Antti, nauroi, lörpötteli, hassutteli. Ja kuinka hän soitti viulua! Väkisin kyyneleet nousivat silmiin, kun hän soitti kotimaan lauluja.
Aune rouva muisti, että Pekka kerran oli vähällä suudella häntä. Mutta kuin näkymättömänä Antin tahto oli ollut läsnä, sitonut, velvoittanut, pakoittanut. Kuolon kalpeana hän oli irroittanut Pekan kädet, työntänyt hänet pois. Ja sitten oli Pekka vähän ryypiskellyt, tehnyt työtä ja ryypiskellyt — ja hassutellut taas kuin ennenkin, viulu vain joskus ikäänkuin puhui.
Aune tuli ajatelleeksi, minkälaista olisi ollut, jos hän silloin ei olisi työntänyt pois Pekkaa. Sitten hän säpsähti. Hyvä Jumala, mitä johtuikin hänen mieleensä! Hänkö olisi luopunut Antista, Antista! Ei koskaan, ei kuoleman uhallakaan!… Mutta Antti oli aina työssä. He kulkivat kaupungista kaupunkiin, maasta maahan, hotellista hotelliin ja hän oli niin yksin. Antilla oli työnsä, mutta hänellä, mitä hän olisi osannut tehdä? Toisinaan oli niin kuolettavan ikävää… Eikä heillä ollut lasta… Miksi Jumala ei antanut heille lasta?
Äitikin oli kuollut hänen ollessaan ulkomailla. Äiti parka. Kylläpä hänen oli ollut yksinäistä… Aune rouva tunsi taas kyynelten kohoavan silmiinsä… Olisiko ehkä ollut onnellisempaa, jos hän olisi pysynyt neulojatyttönä, jos… jos Anttia ei olisi ollutkaan? Eläisikö äiti ehkä vielä?
Äkkiä hänet valtasi omituinen mielijohde: mitä, jos hän menisi katsomaan entistä kotiaan, heidän entisiä huoneitaan. Ketä mahtoi nyt asua niissä? Kenties puutetta-kärsiviä. Mutta senpä hän tekeekin, hän menee sinne aivan vieraana, sanoo jonkun tekosyyn, antaa pienen lahjan heille.
Hän väänsi valoa ja pukeutui. Hetken aikaa hän tuijotti ajatuksissaan
Antin oveen. Mutta eipäs. Mitä hän siitä Antille kertomaan, tuskin
Antti siitä olisi oikein hyvilläänkään.
Mutta ei hänellä ollut mitään iloa käynnistään. Porraskäytävässä oli hän joutunut niin suuren mielenliikutuksen valtaan, että hänen oli täytynyt itkeä; kylläpä hän tänään oli herkkä ja huonolla päällä. Ja kun hän silmät punertavina astui sisään, oli hänet heti tunnettu. Huoneistossa asui muuan koneenkäyttäjä, jonka vaimo ihmeissään tarjosi "rouva Jäkälälle" tuolia. Äärimmäisen hämillään Aune rouva selitteli jotakin, otti pienen, rohkean pojan syliinsä, leperteli hetken jonninjoutavaa ja poistui sitten kiireesti, silmät kosteina, työntäen pienokaisen käteen tukun seteleitä.
Niin, tähän oli Antti hänet saattanut! Hän ei voinut ottaa enää askeltakaan uteliaitten silmien häntä seuraamatta. "Suomen kuvalehti", "Maailma", "Otava", kaikki ne julkaisivat hänen kuviaan. "Insinööri Jäkälä rouvineen aamiaisella hotellin ruokasalissa", "Insinööri Antti Jäkälän rouva astumassa raitiotievaunuun". Se oli sanomalehtireportterien työtä: kun Antti ei ottanut heitä vastaan, niin he näppäilivät salaa valokuvia. Mutta sellaisen huomion esineenä hän ei ollenkaan tahtonut olla!
Rouva Jäkälä kulki perin hitaasti ja mietteissään. Kun hän oli ehtinyt Bulevardille, tunsi hän mielihyvää, että katu oli miltei tyhjänä ihmisistä, ja ehdittyään kirkkopuistoon, missä juhlalliset, lumiset puut seisoivat liikkumattomina, hänen mielensä rauhoittui. Mutta hiljainen puisto sinisine varjoineen herätti hänessä jälleen ikävän. Minne hän menisi? Kotiin…? Siellä oli Antti, joka laiminlöi hänet niin kokonaan näihin aikoihin. Mutta mitä, jos hän lähtisi teatteriin! Mikä kappale siellä mahtoikaan olla menossa? Heti hän ajatteli pukuaan. Mutta se ei ollut sopimaton, eikähän nyt ollut ensi-iltakaan. Hän innostui ja kiihdytti askeleitaan. Hänpä soittaa Antille. Mutta sitten hänen päänsä jälleen painui: eihän Antti välittänyt teatterista ja hänellä oli työtä… Konserttiin Antti ehkä olisi lähtenyt, mutta teatteriin, ei… Oli oikeastaan omituista se Antin kiintymys musiikkiin. Aune rouvan mieleen johtui, kuinka Antti toisinaan lähti konsertista kesken pois, kuultuaan kappaleen, joka oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen. Hän ei tahtonut enää sekoittaa tuota vaikutelmaa, vaan lähti, ja oli sitten pitkän aikaa kuin toisessa maailmassa, kuin musiikin lumoissa. Kuinka usein hän miltei pahastui Pekka Johanssonille ja katsoi häneen ääneti ja ihmeissään, kun tämä, soitettuaan viulullaan jonkun ihanan kappaleen, heti saattoi naureskella, lasketella jonninjoutavuuksia tai vingahuttaa kiperän polkan yhteen menoon, ikäänkuin haihduttaakseen omaa liikutustaan.
Ihmisvilinä Ylioppilastalon kulmauksessa tuskastutti Aune rouvaa ja hän kääntyi menemään pitkin Heikinkatua. Hän kulki niin ajatuksissaan, että heräsi vasta kun huomasi olevansa asematorilla. Yleisöä meni teatteriin… Hän sai äkkinäisen päähänpiston: hänpä menee sinne ypöyksin. Kellä siihen olisi mitään sanottavaa! Hän ei lähde kotiin istumaan!
Ensimmäisellä väliajalla hän teki sen virheen, että lähti käytävään kävelemään. Ihmiset tunsivat hänet ja tarkastelivat häntä nenäkkäällä tavallaan. Täällä oli rouvia, joille hän aikoinaan oli ommellut pukuja, ja he muistivat hänet siltä ajalta ja suuntasivat häneen katseen, joka etsi hänestä virheitä. Jos hänen luonteensa olisi ollut toisenlainen, olisi hän nauttinut kaikesta tästä, ehkäpä pöyhkeillyt, mutta nyt se vain tuskastutti häntä ja hänen hermonsa kärsivät uskomattomasti. Kylläpä ne nyt ihmettelivät, miksi hän oli yksin. Kun tulikin tultua! Kylläpä tänään oli onneton päivä.
Toisilla väliajoilla ei hän enää liikkunut paikoiltaan, mutta hänen mielialansa oli pilalla, eikä näytelmäkään ollenkaan ollut hänen makuunsa eikä voinut häntä kiinnittää. Pois lähdettäessä hän ei pitänyt kiirettä, vaan antoi ihmisten rynnätä pukujaan noutamaan ja jättäytyi jälkeen. Kun tulikin tultua! Missähän Anttikin luuli hänen oikein olevan?… Hän hymähti hiukan katkerasti: jos Antti ensinkään oli huomannut hänen poissaoloaan…? Niin no, illallisen takia ehkä…
Kun hän pani päällystakkia ylleen, riensi muuan keski-ikäinen herra erittäin kohteliaasti häntä auttamaan. "Saanko auttaa, rouva?" Käytävässä ei enää ollut kuin muutamia harvoja ihmisiä.
"Minä tunsin teidät ulkomuodosta, rouva Jäkälä. Sallitteko, että sanon nimeni, tukkukauppias X; tässä on vaimoni." Aune rouva ojensi kätensä hämillään.
"Huomaan teidän olevan yksin. Ollaanko teitä ehkä ulkona vastassa?"
"Ei… ei olla", sammalsi Aune rouva punan syöksyessä kasvoille.
"Olemme iloisia, jos suvaitsette, että viemme teidät kotiin autolla."
Rouva Jäkälää tuskastutti. Kylläpä tämä oli ihmeellistä. Mutta ei hän osannut kieltäytyäkään; hän kiitti yksinkertaisesti ja seurasi kuin talutusnuorasta.
Ja sitten matkalla:
"Miehenne on ehkä matkoilla, vai kuinka?"
"Ei, hän tekee työtä", pääsi Aune rouvalta kuin epätoivon purkaus ja hänen äänensäkin petti. Seuraavana hetkenä hän katui sanojaan ja pureskeli huuliaan miltei veriin asti. Minkätähden hän ei valehdellut? Miksi näiden vierasten tarvitsi tietää mitään? Nyt he tietysti alkavat häneltä udella kuin sanomalehtinuuskijat… Minkä ihmeen tautta hän oli heidän kanssaan lähtenytkään?
Hotellin ovenvartia kumarsi syvään ja kunnioittavasti, kun Aune rouva nopeasti, ikäänkuin jonkinlaisen hermostuksen vallassa, mutta liihoittelevan keveästi riensi portaita ylös. Puhelin kilisi; Antti kuului jotakin vastaavan; siellähän hän siis istui työssään kiinni, entisellä sijallaan. Aune rouva riipaisi päällystakin yltään ja astui miehensä huoneeseen, mutta tämä ei näyttänyt häntä huomaavankaan.
— Antti!
— Jaa, kuului lyhyt vastaus ja insinööri Jäkälä käänsi työstä hehkuvat kasvonsa vaimoaan kohti.
— Terveisiä teatterista, Olin siellä yksin, sanoi Aune rouva hillityllä, väräjävällä katkeruudella.
Insinööri Jäkälä näytti jollaintavoin hämmästyvän ja vilkaisi hätäisesti kelloansa.
— Onko kello niin paljon jo? Aune, oletko ystävällinen ja soitat teetä; on ehkä myöhäistä syödä illallista enää, mutisi hän tyytymättömänä ja kääntyi sitten työhönsä.
— Olin siellä yksin, kuten täälläkin, kuten aina… Antti, sinä kasvatit neulojatytöstä itsellesi vaimon. Sitäkö varten, että… että saat kokonaan laiminlyödä hänet?
Se tuli esiin katkonaisesti ja vaikeasti ja äänessä värisi katkeruus.
Mutta insinööri Jäkälä istui jo selin, kumartuneena piirustuksen yli ja tarkkaavaisesti siirtäen laskutikun kieltä edes takaisin. Hän merkitsi numeron paperille ja kysyi sitten hajamielisesti:
— Niin mitä sinä sanoit, kultaseni?
Mutta nähtävästi hän ei odottanutkaan vastausta, sillä seuraavana hetkenä hän jo kirjoitti paperille jotakin.
Syntyi hiljaisuus. Aune rouvan silmät kävivät hehkuviksi ja niiden terät laajenivat. Hänen povensa aaltosi kuin meri, yhä tiheämmin, yhä valtavammin; hänen kasvonsa kalpenivat ja herkät sieraimet värähtelivät.
Yhtäkkiä syöksähti hän kuin raivossa miehensä työpöydän ääreen, tempasi hänen edestään piirustuksen ja repi sen kuumeesta vapisevin käsin niin pieniksi kappaleiksi kuin suinkin jaksoi. Kaikella voimallaan hän paiskasi palaset pöydälle, niin että osa niistä singahti insinöörin kasvoille ja syöksyi sitten ulos, paiskaten oven kiinni jälkeensä.
Äärimmilleen hämmästyneenä insinööri Jäkälä jäi tuolilleen istumaan. Hänen kulmakarvansa kohosivat, hänen silmissään oli miltei tyhmännäköinen tuijotus ja suu avautui puoleksi. Pitkän aikaa viipyi hän aivan liikkumattomana, mutta nousi sitten ja meni vaimonsa huoneeseen.
Aune rouva oli mennyt makuukamariin ja makasi suullaan vuoteella, kasvot painettuina tyynyyn, täysissä vaatteissaan ja ankarasti nyyhkyttäen.
Jäkälä istuutui tuolille hänen viereensä, laski kätensä hänen hiuksilleen ja kysyi hiljaa:
— Aune, mikä sinun on?
Nyyhkytykset lakkasivat, mutta vastausta ei kuulunut? Hiljaisuutta kesti pitkän aikaa.
— Olenko minä loukannut sinua, Aune?
Se tuli vieläkin hiljaisemmin ja Jäkälä hyväili vaimonsa olkapäätä, kuljettaen kättään hermostuneesti edestakaisin, sormien toisinaan puristuessa suonenvedon tapaisesti.
Silloin alkoivat nyyhkytykset uudestaan.
— Sinä et enää vähääkään välitä minusta, Antti. Minä seuraan sinua kuin painajainen, kuin kiusanhenki, joka sinun on majoitettava, josta sinun on pidettävä huolta, mutta joka vain häiritsee työtäsi… Mutta mitä varten sinä sitten otitkaan minut, Antti…? Lähetä minut sitten pois, se on parempi… Parempi, koska et rakasta minua… et enää rakasta minua, Antti.
Ja sitten jatkuivat sydämen pohjasta tulevat nyyhkytykset hiljaisuuden vallitessa. Jäkälä nosti pois kätensä rouvansa olkapäältä ja kääntyi sivuttain, tuijottaen verhoamatta jääneestä akkunasta ulos pimeyteen.
— En ehkä osaa rakastaa sinua niinkuin tahtoisit, Aune… Vaikka kyllä rakastan sinua.
Se sanottiin tukahtuneella äänellä, jonka alla tuntui kuuma tulivuori hehkuvan. Heti paikalla Aune rouva lakkasi nyyhkyttämästä. Hän nosti päätään ja katsoi mieheensä. Tämä istui raskaasti hengittäen ja niin kalpeana, ettei veren tippaa ollut hänen kasvoillaan.
Ahdistavassa tuskassa Aune rouva hypähti vuoteelta, heittäytyi maahan miehensä jalkoihin, syleili kaikella voimallaan hänen polviaan ja itki, itki kuin mieletön.
— Anna anteeksi, Antti, anna minulle anteeksi. Minä turmelen elämäsi… Kaiken rauhan minä riistän sinulta… Mutta minä rakastan sinua, Antti, voi kuinka minä rakastan sinua.
Vavahtelevin käsin Jäkälä hyväili vaimonsa vaaleata päätä.
— Kun voisit vähän rauhoittua, Aune… Kylläpä minä olen pahoittanut mielesi, tahtomattani, ihan tahtomattani… tiedäthän.
— Voi, minähän se, minähän se revin sinun suunnitelmasi. Vaikka tiesin, että olit pannut siihen monen viikon työn.
— Kyllä se korjaantuu, kyllä se siitä korjaantuu. Kunhan vain voisit hiukan rauhoittua.
— Minä olin niin hermostunut. Minä kerron sinulle…
— Nousehan, Aune. Riisuudu ja käy vuoteelle. Sitten kerrot, kun vähän rauhoitut.
Ja Jäkälä nosti maasta vaimonsa, painaen hänet hellästi vuoteelle istumaan ja kumartuen ottamaan kenkiä hänen jaloistaan. Rouva antoi sen tapahtua katsoen miestään anteeksipyytävin, kuivunein silmin, suloisen onnentunteen virratessa sydämeen.
Ja kun vihdoin Anttikin oli ehtinyt sänkyyn, silloin hiipi Aune rouva hänen luokseen, suuteli lukemattomat kerrat hänen rintaansa, suutaan, silmiään, kertoen ikävästään ja surustaan, pyytäen anteeksi yhä uudestaan ja uudestaan ja itkien onnesta ja suloisesta tuskasta. "Tällainen hupakko minä olen, ei minusta ole sinulle." "Oi, älä välitä, vaikka itken. Olen niin onnellinen, kun saan rakastaa sinua." Sellaisia lauseita toisti hän moneen kertaan, painaen päätään Antin rintaa vasten ja väliin kuunnellen äänettömänä hänen sydämensä voimakkaita lyöntejä.
Antti makasi aivan hiljaa, hyväillen kädellään vaimonsa hiuksia. Kun Aune vihdoin nukahti, nosti hän varovasti vaimonsa pään rintansa päältä tyynylle ja katseli kauan aikaa hänen kaitaisia, hentoja kasvojaan. Kelmeä lyhdynvalo tunkeusi verhottomasta akkunasta huoneeseen; sen himmeässä loisteessa kimmelsi kyynel pitkäripsisen, sulkeutuneen luomen raossa.
* * * * *
Yöllä Aune rouva heräsi. Mutta missä oli Antti? Hän väänsi valoa ja katsoi kelloa. Se oli puoli viisi jo. Sitten kuuli hän pehmeitä, hitaita askeleita, edestakaisin, edestakaisin. Hän hiipi ovelle ja painoi korvansa sitä vasten sydämen sykkiessä levottomasti. Oi, saattoihan hän sen jo arvata. Antti ei voinut nukkua. Päiviä, viikkoja, kuukausia pysyisi eilinen kohtaus hänen mielessään ja hän miettisi sitä, joka puolelta, yhä ja yhä, lukemattomien itsesyytösten tulviessa mieleen. Ja sitten ei sanaakaan, ei viittaustakaan.
Aunen teki mieli uudestaan syöksyä hänen jalkoihinsa, rukoilla häntä unohtamaan, itkeä uudestaan hänen rinnallaan. Mutta hän tiesi, ettei se auttaisi mitään. "Kylläpä sinä olet herkkä luulottelemaan, Aune. En minä ajattele mitään sellaista." Siihen tapaan olisi hänen miehensä vastannut. Mutta hänen silmissään, hänen äänessään olisi kuitenkin piillyt alistunut suru ja alakuloisuus.
"En koskaan, en koskaan enää näytä hänelle ikävääni, vaikka siihen nääntyisin. En koskaan enää tuota hänelle tätä tuskaa", ajatteli Aune rouva itsekseen. Sitten hän kiiruhti vuoteeseensa, veti peitteen päänsä yli ja nyyhkytti hiljaa.
V.
Senjälkeen kuin Oy. Petsamon ja Suomen Työmiehen välinen oikeusjuttu oli päättynyt, oli sanomalehdissä esiintynyt verrattain vähäisiä tietoja Petsamon ratahankkeista. Yleisön mielenkiinto asiaa kohtaan ei kuitenkaan suinkaan ollut vähentynyt. Sitä todistivat ne lukuisat kyselyt ja tiedustelut, jotka aivan syrjässä-olevien henkilöiden taholta tehtiin kulkulaitosministeriön esittelijälle sinä tunnin kestävänä vastaanottoaikana, joka esittelijäsihteerillä päivittäin oli.
Vihdoin koitti hetki, jona kysymys esiintyi siinä esityslistassa, joka kahta päivää ennen asian käsittelyä jaetaan valtioneuvoston jäsenille.
On tuskin kiellettävissä, että valtioneuvoston jäsenienkin kasvoilta kuvastui eräänlainen jännitys, tai ainakin harras vakavuus, kun he kokoontuivat istuntosaliin ja asettuivat haan muotoisen pöydän ympärille, sijoittuen keskellä istuvan pääministerin kahden puolen, virkaikäjärjestyksessä. Ensinnä esille joutuvat asiat käsiteltiin pingoittuneella lyhytsanaisuudella ja päätökset seurasivat nopeasti toinen toistaan. Kun pääministeri vihdoin luki esityslistasta Petsamon kysymyksen, astui kulkulaitosministeriön esittelijä ylimääräisen kopistin seuraamana sisään ja pysähtyi esittelijälle varatun pöydän ääreen.
Ensin hän luki itse anomuksen, lausuen sen johdosta muutaman sanan ja siirtyi sitten yksityiskohtaisiin suunnitteluihin.
Mitä ensinnäkin tuli yhtiön valitseman ratalinjan suuntaan, niin se poikkesi melkoisesti siitä suunnitelmasta, jonka hallituksen asettama rautatiekomitea aikaisemmin oli tehnyt. Se ei nimittäin kulkenut suoraan Rovaniemeltä Sodankylään ja siitä Kyröön, kuten komitea oli ajatellut, vaan lähti ensin, Kemijoen kulkusuuntaa seuraten, Rovaniemeltä Kemijärven lounaispuolella olevaan Kemijoen mutkaan ja teki siinä äkkikäännöksen suoraan Sodankylää kohti. Yhtiö oli valinnut tämän suunnan senvuoksi, että se oli suunnitellut radan sähköradaksi ja että sen toinen voima-asema tulisi sijaitsemaan juuri Keminjoen mutkassa, jonka tähden kaikissa tapauksissa olisi välttämätöntä rakentaa rata mainitun mutkan ja Rovaniemen välille. Mutta valitsemaansa suuntaa yhtiö puolusti monella muullakin tavalla. Mitä ensinnäkin tuli Kemijoen mutka-Sodankylä rataosaan, niin oli huomattava, että se yhtiön linjaa käyttäen tuli kulkemaan aivan läheltä Pyhätunturin rikasta rauta-aluetta. Vielä tärkeämpää oli kuitenkin ottaa huomioon se sisämaan rata, joka vastaisuudessa tulisi yhdistämään Kemijärven ja Kajaanin. Rautatiekomitea oli tosin suunnitellut sen kulkemaan suuntaa Kajaani-Suomussalmi-Taivalkoski-Kuusamo-Oulangan kuparialue-Kemijärvi. Suorittamiensa tutkimuksien perusteella oli yhtiö kuitenkin sitä mieltä, että tämän radan luonnollisin kulkuväylä oli Suomussalmelta lähdettäessä suoraan Taivalkosken kautta Kemijoen mutkaan. Kuusamo, Oulangan kupari-alue ja Kuolajärvi oli tähän rataan yhdistettävä haararadoilla. Oli otettava huomioon, että ehdotuksen tekijä itse omisti Oulangan kuparikaivokset.
Yhtiön tarkoituksena oli saada aikaan maan keskitse kulkeva valtarata, joka strateegisessa suhteessa oli erittäin tärkeä. Oli näet huomattava, että rata Petsamo—Rovaniemi—Oulu voitiin lännestä suuntautuvan hyökkäyksen sattuessa hyvin helposti katkaista Rovaniemen ja Kemin välisellä linjalla. Se nimittäin kulki Kemijoen länsirantaa, ja oli huomioonotettava, että Kemijoki oli länttä vastaan ensimmäinen vankka puolustuslinja.
Esittelijä luki senjälkeen ne kohdat rautatiehallituksen ja erinäisten asiantuntijain lausunnoista, jotka koskivat yhtiön valitseman ratalinjan suuntaa ja viittasi lopuksi siihen seikkaan, että yhtiö anomuksessaan nimenomaan huomautti, ettei se voinut myöntyä tekemään muutoksia radan suuntaan nähden.
Sitten esittelijä siirtyi itse ratasuunnitelmaan. Oli tarkoitus tehdä yksikiskoinen sähkörata, siten, että radan kummassakin päässä olisi voima-asema. Toinen voima-asema oli suunniteltu Paatsjoessa sijaitsevaan, 30,000 hevosvoimaa kehittävään Kolttakoskeen, toinen Kemijoen mutkaan. Yhtiö aikoi mahtavilla patolaitoksilla kerätä Kemijoen mutkan lukuisten koskien voiman, joista koskista ensikädessä oli mainittava Kuukkanen, Juukoski, Pisiö ja Pirttikoski, ja rakentaa noin 50,000 hevosvoimaa kehittävän voimalaitoksen. Tämän laitoksen voimaa oli kylläkin tarkoitus käyttää toteuttamaan yhtiön muitakin suunnitelmia, joista myöhemmin oli tuleva puhe. Valittu virtasysteemi oli yksivaihevirta 20,000 voltin jännityksellä, jolla m.m. Preussissa oli kokeiltu hyvällä tuloksella ja jonka esim. Sveitsin hallitus oli hyväksynyt käytettäväksi Sveitsin valtion rautateillä. (Kuten tunnettua, aiottiin Sveitsin radat lähitulevaisuudessa muuttaa sähköradoiksi, vaikka siellä jännitys oli valittu 5,000 volttia matalammaksi kuin yhtiön suunnitelmissa.) Tämän 20,000 voltin virran aikoi yhtiö johtaa kuhunkin veturiin kahdella pantografinivelillä varustetulla ottokojeella suoraan johtolangasta. Mutta se ei tulisi käyttämään yksifaasikoneita kuten Sveitsi ja Saksa olivat suunnitelleet, vaan aikoi muuttaa virran vaihekääntäjällä kolmivaiheiseksi — tapa, jota jo vuosia sitten Westinghouse yhtiö oli käyttänyt Norfolk-Western radalla Amerikassa. Ennenkuin virta johdettiin moottoreihin, muunnettiin se veturissa sijaitsevilla transformaattoreilla 350 volttiseksi.
Suurinta erimielisyyttä oli herättänyt se seikka, että yhtiö oli suunnitellut ratansa yksikiskoiseksi. Oli kuitenkin muistettava, että gyroskooppivaunujen luotettavaisuus voitiin viimeaikaisen nopean kehityksen perusteella katsoa täysin taatuksi. Niinpä oli Amerikka siinä suunnitelmassa, joka tarkoitti Chicago—Milwaukee—St. Paulin tasavirtaradan laajennusta ja uudistusta, hyväksynyt yksikisko-systeemin käytäntöön otettavaksi ja pääasiassa juuri Chicagon gyroskooppivaunuyhtiön ehdotuksen nojalla — saman yhtiön, joka oli suunnitellut Petsamonkin radan. Sitäpaitsi oli selvästi osoitettu, että yksikiskorata oli paljoa helpommin suojattavissa lumimyrskyiltä ja pidettävissä puhtaana kuin tavallinen kaksikiskoinen rautatie.
Esittelijä luki jälleen laajoja lausuntoja, joissa asiaa oli käsitelty monelta puolelta. Sitten hän kosketteli muutamalla sanalla niitä maa-alueita, joita yhtiö oli vaatinut valtiolta. Oli pantava merkille, että yhtiö olisi voinut tavallista valtaustietä saada Paatsjoen varrelta haluamansa alueet haltuunsa. Kun se kuitenkin aikoi 10 vuoden kuluttua luovuttaa alueen takaisin valtiolle, oli se luopunut tästä menetelmästä. Se aikoi perustaa rautakaivoksen Suomen puoleiselle rannalle, vastapäätä norjalaista kaivosta ja käyttää hyväkseen Kolttakosken voimalaitoksen kehittämää sähkövoimaa. Ne himokkaat pyyteet, jotka Norjalla olivat olleet Boris Glebin alueeseen nähden, silloin kun Petsamon luovutus Suomelle oli ollut ratkaisuvaiheessaan, olivat viitanneet siihen, että Suomenkin puolella oli olemassa malmisuonia, ja yhtiön tutkijakunta olikin niitä löytänyt, verrattain supistetulla alueella kyllä, mutta sitä rikkaampia.
Se 20,000 ha käsittävä maa-alue, jonka yhtiö halusi Kemijoen mutkasta, oli tarkoitettu käytettäväksi maanviljelykseen. Yhtiö oli ostanut kaikki ne alueet, jotka tämän valtavan palstan rajojen sisällä kuuluivat yksityisille. Siitä huolimatta se kymmenen vuoden perästä tapahtuvassa luovutuksessa oli valmis jättämään valtion haltuun koko palstan semmoisenaan, ilman minkäänmoisia korvausvaatimuksia. Se aikoi käyttää maanmuokkaukseen Kemijoen voimalaitoksen suunnatonta tehomäärää. Sen suoviljelystä koskevat suunnitelmat olivat saaneet maanviljelyshallituksen lausunnossa varsin kiittävän arvostelun, eikä varmaankaan voitaisi kieltää sitä tavatonta esimerkillistä vaikutusta, mikä tällaisella jättiläisviljelyksellä tulisi olemaan koko maan, mutta varsinkin Pohjois-Suomen maanviljelijöihin nähden — se toteuttaisi ne unelmat, joita agrikulttuuria harrastavissa piireissä Suomen suot olivat aina herättäneet ja joita valtio muutamin paikoin, esim. Pelson suunnattomalla suolla, oli koettanut saada toteutetuiksi, vaikka ylen hitaasti.
Lopuksi tahtoi esittelijä kiinnittää huomiota yhtiön tarumaiseen omaisuuteen. Niin hämmästyttävä ja ensi näkemältä mahdottomalta tuntuva kuin yhtiön anomus olikin, sai se kuitenkin kokonaan toisen luonteen, kun otettiin huomioon yhtiön varallisuus, josta se kykeni esittämään täysin luotettavat takeet. Oli ilmeisesti kysymyksessä suurisuuntainen lahjoitus isänmaalle, lahjoitus, joka haki vertaistaan kaikkien aikojen ja kaikkien kansakuntien historiassa. Sentähden oli syrjäytettävä ne muodolliset ja lakiopilliset seikat, joihin muutamissa lausunnoissa oli kiinnitetty huomiota. Sentähden esittelijä myöskin toivoi, että valtioneuvosto asettuisi yhtiötä puoltavalle kannalle, esittäessään asian presidentin ja eduskunnan ratkaistavaksi.
Esittelijän puhe oli kestänyt noin puolitoista tuntia ja valtioneuvoston jäsenet olivat kuunnelleet häntä niin kärsivällisesti ja hiljaa kuin lapset satua jättiläisistä. Esittelijä ei ollut lukenut mietintöään papereista, vaan puhunut vapaasti, ja niin kuivia asiatietoja kuin hänellä olikin ollut kerrottavanaan, oli hänen äänestään, hänen hehkuvilta kasvoiltaan ja loistavista silmistään kuvastunut sellainen nuorekas innostus, joka väkisinkin oli temmannut mukaansa kylmään harkintaan tottuneet ministerit.
Tämän jälkeen lausui mielipiteensä kulkulaitosministeri, joka kuivakiskoisella tavallaan toi esille muutamia näkökohtia ja pääasiallisesti yhtyi esittelijään; sitten maanviljelysministeri, joka selitteli verraten laajasti yhtiön maanviljelystä koskevia suunnitelmia, painostaen yhtiön suorittamien tutkimustöiden huolellisuutta ja suunnitelmien uudenaikaista etevyyttä. Kauppa- ja teollisuusministeri tarkasteli asiaa siltä puolelta, voisiko yhtiön salaiseksi tarkoitusperäksi mitenkään ajatella rohkeata liikeyritystä, mutta tuli esittämiensä tosiasioiden perusteella siihen lopputulokseen, ettei voinut tosiaankaan olla muu kysymyksessä kuin ihmeteltävä, suurisuuntainen lahjoitus.
Oikeusministerin lausunto oli erittäin mielenkiintoinen. Kieltämättä anomus antoi ratkaistavaksi vaikeita juriidisia probleemeja, joista hyvin useat olivat sellaisia, ettei niille ollut mitään prejudikaattia olemassa. Valtion maa-alueiden luovuttaminen, tai paremmin vuokraaminen, herätti omituisia lainopillisia kysymyksiä, joista ministeri kehitteli muutamia valtioneuvoston jäsenten kuultaviksi. Mutta samalla hän ratkaisi ne yhtiölle eduksi erinomaisella, leikillisyyteen vivahtavalla terävyydellä. Lopuksi hän huomautti, että kun ilmeisesti oli kysymys mitä suurisuuntaisimmasta ja hyvää tarkoittavimmasta lahjoituksesta, ei hänen nähdäkseen ollut olemassa mitään sellaisia lainopillisia seikkoja, jotka olisivat pakoittaneet epäämään yhtiön anomuksen. Missä lain kirjaimen mukaisella tulkinnalla oli vastustava luonne, siinä oli otettava huomioon, että nyt oli kysymyksessä isänmaan ja yhteiskunnan parasta tarkoittava teko, jonka toteutumista jokaisen kansalaisen oli velvollisuus auttaa ja tukea.
Harvinaisen yksimielisesti valtioneuvosto päätti esittää presidentin ja eduskunnan hyväksyttäväksi ehdotuksen, jonka mukaan hallitus, asettuen puoltamaan Oy. Petsamon anomusta, toivoi eduskunnalta sellaisia valtuuksia, joita yksityiskohtaisten sopimusten teko anojan kanssa edellytti.
* * * * *
Istuntosalin oven ulkopuolella oli valtioneuvoston tietotoimiston edustaja sillävälin rauhattomana kävellyt edestakaisin. Kun esittelijäsihteeri asian päätyttyä astui ulos, rinta omituisesta riemusta tulvillaan ja kasvot hehkuvina, huudahti hän ensimmäiseksi yhden ainoan sanan:
— Läpi!
Silloin tietotoimiston edustaja hetkeäkään viivyttelemättä riensi puhelimeen ja soitti.
— Halloo. Onko hotelli X.?
— On kyllä.
— Insinööri Jäkälälle, pyydän.
— Yhdistän.
— Onko insinööri Jäkälä?
— On.
— Tämä on valtioneuvoston tietotoimistosta. Tämän päivän täysi-istunnossa on valtioneuvosto yksimielisesti asettunut Oy. Petsamon anomukseen nähden puoltavalle kannalle.
— Kiitän ilmoituksesta, kuului kuiva vastaus. Nuori tietotoimiston edustaja tunsi hiukan nolostuvansa, eikä hetkeen osannut sanoa mitään. Sitten soitti hän puhelimen kiinni hyvästiä sanomatta.
VI.
Koputuksen kuultuaan insinööri Jäkälä avasi ovensa. Hotellin palvelija ojensi käyntikortin. Insinööri vilkaisi siihen.
— Tehkää hyvin ja kutsukaa vieras sisään. Insinööri meni vaimonsa huoneeseen.
— Aune. Kulkulaitosministeri tulee meitä tapaamaan. Toimitathan, että meille tarjotaan jotakin.
Aune rouva heitti pois kirjan, jota oli lukenut.
— Tunnetko hänet ennestään, Antti?
— En tunne. Arvattavasti hän tulee anomuksen johdosta.
* * * * *
— Enhän minä häiritse teitä, insinööri Jäkälä? Tulen aivan yksityisenä ihmisenä, virkatoimeni ulkopuolella. Vieläpä uteliaisuudesta, suoraan sanoen, sanoi ministeri tervehtiessään sillä kuivakiskoisella leikillisyydellä, joka hänelle toisinaan oli ominaista.
— Joka tapauksessa minulle suuri kunnia, vastasi Jäkälä kumartaen ja osoittaen kohteliaalla liikkeellä tuolia.
— Edustamanne yhtiön merkillinen anomus on niin kiinteässä yhteydessä niiden seikkojen kanssa, joita minun virkatoimeni tätä nykyä koskee, että minä sain halun nähdä sitä miestä, joka on yhtiön johdossa.
— Olen kokonaan käytettävissänne, herra ministeri.
— Olittehan eilen eduskunnassa, kun asianne lähetettiin valiokuntaan?
— En. En ollut. Vaimoni kyllä kertoi yrittäneensä, mutta ihmisiä oli ollut niin paljon, ettei hän ollut saanut tilaa.
— Parvekkeet olivat tosiaankin pakaten täynnä. Mutta keskustelu jäi sangen vähään. Pääministerin lausunnon tuntenette sanomalehdistä, mahdollisesti myöskin kommunisteihin lukeutuvan Koivun puheen — mikäli olette lukenut sosialistisia lehtiä. Minä en voi olla vakuutettu, uskoiko hän itsekään sanoihinsa. Tietenkin epäilyä siitä, että koko hanke on aito porvarillinen liikeyritys, suorastaan keinottelua. Ilkeitä viittauksia siihen, ettei porvarien taholta ennen ole osoitettu tällaista uhraamishalua yhteiskunnan hyväksi, ja todistelukoe, jonka piti näyttää, että tällä keinoin, jättämällä asia yksityisten yrittäjien haltuun, rakennettiin Petsamon rata kokonaan työläisten kustannuksella, porvaristo vain vähensi verojaan.
— Sehän on luonnollista, vastasi Jäkälä hymyillen. Vaikka olisimme tahtoneet rakentaa tuhat uutta työväentaloa, niin sen puolueen miehet eivät sittenkään olisi tekoamme hyväksyneet.
— Mutta kyllä kokoomuslainen P. antoikin hänelle takaisin. Johtomotiivina näytti olevan: itsestään paha lain lukee. Jos porvarit olivat pyrkineet saamaan suuria liikevoittoja, niin olkoon, ei hän tahtonut tässä tilaisuudessa sitä kumota. Mutta varmasti oli porvariston taholla aina esiintynyt voimakas halu auttaa yhteiskuntaa ja isänmaata. Kokonaisia omaisuuksia oli porvariston taholta lahjoitettu yleishyödyllisiin tarkoituksiin, vieläpä tarkoituksiin, jotka yksinomaan tähtäsivät juuri köyhän kansan hyvinvoinnin kohottamiseen. Milloin maailmassa sosialistit olivat edes yrittäneetkään sellaista? Vaikka heidän oppinsa kulmakivinä oli vapaus, veljeys ja tasa-arvo, vaikka he halusivat yhteiskunnallistuttaa mahdolliset ja mahdottomat asiat, niin milloin oli nähty heidän uhraavan ropoakaan muuhun kuin mitä itsekkäinten puoluepyyteiden perilleviemiseen. Heidän oli mahdoton osoittaa ainoatakaan tekoa, jolloin he olisivat unohtaneet omat etunsa isänmaan yhteisen hyvän vuoksi. Oli häpeä ja oli rikos kansalaisvelvollisuuksia vastaan, että sellaiset henkilöt rohkenivat kylvää myrkyllistä epäilyään nyt, kun oli kysymyksessä teko, jonka suuruus ja jalous kävi kokonaan yli heidän matalamielisen käsityskykynsä. — Kieltämättä puhuja, ollakseen valtioviisaana pidetty edusmies, jossain määrin liikaa innostui, mutta ilo oli kuulla hänen kuohuvaa esitystään. Muitta mutkitta asia lähetettiin valiokuntaan ja sitä voi pitää jo nyt ratkaistuna.
— Olisikin ihmeellistä, jos sen kaltainen anomus, kuin nyt kyseessä oleva, hyljättäisiin. Eikö totta, herra ministeri?
— Kyllä, kyllä varmasti.
Syntyi hetken hiljaisuus. Ministeri tarkasteli mielenkiinnolla Jäkälän hieman karkeita kasvoja, hänen lujaa suutaan, hänen kirkkaita, harmaita silmiään ja sanoi sitten.
— Mutta sanokaapa minulle, insinööri Jäkälä, onko teillä kysymyksessä liikeyritys vai ei? Kuten tiedätte, asiaanne voi jo pitää täysin ratkaistuna, joten ilmoituksenne ei vaikuta sinne eikä tänne. Kysyn pelkästä uteliaisuudesta.
— Liikeyrityskö? Kuinka se olisi mahdollista?
— Voisihan ajatella tutkijakuntainne löytäneen jotakin hyvin kallisarvoista, hopeaa, kuparia, kenties kultaa, niin että kuljetustien rakentaminen, vaikkapa silläkin suurenmoisella tavalla kuin nyt on kysymyksessä, jäisi vähäiseksi sivuasiaksi.
— Ei, asian laita ei ole niin. Puhun nyt teille aivan yksityishenkilönä, minäkin puolestani. Kyllä yhtiön ainoana tarkoitusperänä on tehdä selvä lahjoitus isänmaalle.
— Merkillistä… merkillistä, mutisi ministeri puoliääneen.
Jäkälä tuntui vähän lämpenevän.
— Mutta sanokaahan minulle, herra ministeri, luuletteko, että Petsamon ratahankkeista olisi tullut yhtään mitään neljään viiteenkymmeneen vuoteen ilman yhtiön väliintuloa?
— Ehkäpä ei. Valtion rahavarat ovat huonot.
— Kerrassaan huonot. Koko sisäpolitiikka on omituisesti kääntynyt idealistiseen suuntaan — varmaankin yksikamarijärjestelmän ja yleisen yhtäläisen äänioikeuden seurauksia. Tuolle suunnalle on rahakysymys toisarvoinen, etten sanoisi alentava.
— Idealistiseen suuntaan! Mitä te sillä tarkoitatte?
— Mutta ajatelkaahan, herra ministeri, koko viimeaikaista lainsäädäntöämme. Maa ei vielä ollut päässyt kapaloistaan eikä saavuttanut itsenäisyyttään, kun se asettui mitä radikaalisimpien uudistajien etunenään, niin, suorastaan tarjoutui koekaniiniksi. Ensinnä työväenlainsäädännön uudistus! Suomi ei sinne päinkään ollut teollisuusmaa, mutta ensimmäisten joukossa se hyväksyi kahdeksan tunnin työaikalain, ulottaen sen koskemaan niin laajaa elinkeino-yritysten alaa, ettei koko maailmassa vertaa. Ja kuitenkin on laki vain suurteollisuuslaki. Eihän voi rinnastaa kahta sellaista työntekijää kuin esimerkiksi amerikalaisen Ford-biilitehtaan työmies ja tavallinen meikäläinen viilaaja. Edellinen seisoo kahden kuljetussillan risteyksessä, toinen silta kuljettaa biilin rungon, toinen pyörän ja mies ei tee muuta kuin pistää pyörän akselitappiin, yhä ja yhä, päivästä päivään, viikosta viikkoon. Hän on ilmeisesti koneeksi muuttunut ihminen, jonka työ on ihmisarvolle alentavaa, tylsistyttävää ja jolle kahdeksan tunnin työaika on liiankin pitkä. Viilaaja meikäläisessä pikkuverstaassa sitävastoin tekee tänään lukkoa, huomenna korjaa moottoria, ylihuomenna dynamoa; hänen työnsä vaatii älyä, hän saattaa tuntea työn iloa ja hänen aikansa livahtaa huomaamatta. No niin, kahdeksan tunnin työaikalakihan onkin aiheuttanut yhä toistuvan, yhä jatkuvan poikkeusmyönnytysten sekasorron, josta ei kukaan ole täysin selvillä ja työläiset itse ovat ensimmäisinä valmiit sitä rikkomaan. — Sitten seurasi kuuluisat elintarve- ja säännöstelylait, mutta tilapäisinä ne kyllä jollain tavoin puolustavat paikkaansa. Ja lopuksi kaiken huippu: kieltolaki.
— Te ette kannata kieltolakia? kysyi ministeri luoden insinööriin terävän silmäyksen. Hänen katseensa sattui Jäkälän kaulanauhaan. Siinä loisti himmeästi musta, soikea onyx neula ja sen yläpäässä pieni kultainen pilkku; kultainen ilveksen käpälä, niinhän poliisipäällikkö oli sanonut.
— Kannattavatko hallitusmiehet sitä, herra ministeri?
— Suoraan sanoen eivät. Yksityisinä ihmisinä he eivät — joitakuita poikkeuksia lukuunottamatta — sitä hyväksy. Mutta virkamiehinä heitä tietysti sitoo voimassaoleva laki.
— Siinäpä se. Käytännöllisellä järjellä varustetun ihmisen on vaikeata hyväksyä sitä lakia. Sehän lienee syntynyt siten, että ensin joku puolue otti sen vaalivaltikseen ja sitten toiset puolueet perässä — kunnes Suomen eduskunta antoi sille siunauksensa. Tällaista käytännöllisyyden ja terveen järjen puutettahan juuri nimittäisin idealistiseksi suunnaksi maamme sisäpolitiikassa!
Syntyi jälleen hiljaisuus.
— Muuten, niin teidän yhtiöllännehän oli ikävyyksiä samaisen kieltolain takia… Mutta sanokaapa, insinööri Jäkälä, sanokaapa aivan näin kahden kesken, yksityiselle miehelle, joka niinikään ei kuulu kieltolain kannattajiin: oliko noissa huhuissa rahtuakaan perää, oliko niillä mitään pohjaa?
— Uskotteko tekin mokomiin taruihin? kysyi Jäkälä omituisesti hymyillen.
Ministeri viivytti vastaustaan.
— En… enpä juuri… Mutta kerran minä näin erään sitoumuksen… oikeastaan kymmenennen pykälän eräästä valalla vahvistetusta sitoumuksesta. Se oli vanha paperi… mielenkiintoinen paperi. Sanottiin eräiden ylioppilasten… No niin, varmaankin se kaikki oli joutavaa…
Kaksi terävää katsetta risteili kuin säilän terät ja hiljaisuutta kesti kauan aikaa.
— Sellaista paperia olisi huvittava tarkastaa, sanoi Jäkälä vihdoin, muuttuneella äänellä. — Kenties juuri tuommoisesta on etsittävä alkusyy niihin parjauksiin, jotka ovat tulleet yhtiön osaksi, mutta joista oikeus kaikeksi onneksi on voinut sen kokonaan puhdistaa.
Silloin ministeri huomautti kuivalla sukkeluudellaan:
— Ajatelkaahan, poliisipäällikkö teki siitä hajamielisyydessään palturin.
Jäkälä hämmästyi niin, ettei hän muistanut salata ilmettään.
— Minkä teki?
— Palturin… samaisesta puheenaolleesta paperista… Juuri sama mies, joka kerran sanoi minulle, ettei mikään tee niin yllättävää vaikutusta kuin tyhjänpäiväisen asian mainitseminen keskellä vakavaa keskustelua.
Jäkälä katsoi ministeriin pitkän aikaa kirkkailla harmailla silmillään. Sitten hän hymyili ystävällisesti:
— Kylläpä teillä on omaperäinen tapa laskea leikkiä, herra ministeri.
— Niinkö arvelette? Mutta minä kulutan suotta aikaanne, jota itsellänikin on niukalti. Kiitän teitä ystävällisyydestänne. Oli mielenkiintoista tutustua teihin, varsinkin kun on varmaa, että suuren työnne aikana joudumme vielä kosketuksiin.
— Olette erinomaisen ystävällinen. Teillä on kiire? Minä olisin pitänyt erinomaisena kunniana saada esittää teidät vaimolleni, mutta en suinkaan halua riistää aikaanne. Toistan vakuutukseni, että olen kokonaan käytettävissänne, jos, niinkuin rohkenen olettaa, haluatte läheltä seurata rakennustöitämme.
Silloin iäkäs, hopeahiuksinen ministeri vastasi äänellä, jota hänen uurtuneitten kasvojensa verraton ilme tuki:
— Naisten takia ei mikään aika ole hukkaan mennyttä. Olen onnellinen, jos rouva Jäkälä haluaa ottaa minut vastaan.
Insinööri Jäkälä avasi oven ja kumarsi kunnioittavasti ministerille.