TOINEN KIRJA

I.

Talvikuukaudet Oy. Petsamo käytti valmistelutöihin.

Se palkkasi suuren miesjoukon ja rakennutti uskomattomalla nopeudella suunnattomat varastohuoneet Rovaniemelle. Se ei välittänyt pakkasesta eikä lumesta, sen tarkoituskin oli vain tilapäisesti suojata rakennustöihin tarvittavat tavarat. Karihaara, Kuusiluoto, Röyttä ja Rovaniemen sahat valmistivat sille lautoja, ja ihmiset saivat nähdä pitkien parakkien kohoavan kuin taikavoimasta.

Se tilasi ratapölkkyjä, kiskoja, profiilirautoja, sementtiä. Taalintehdas, Fiskars, Värtsilä, Oy. Lokomo ja monet muut saivat siltä kiireellisiä tilauksia. Tampereen kattohuopatehdas valmisti sille kattohuopaa ja Puuvilla ja Rautateollisuus Oy. oli saanut tehdäkseen sen seitsemän 10,000 hevosvoiman Francis-turpiinia.

Sillä aikaa kaatoi kaksisataa miestä Kemijärvellä metsää ja ajoi tukkeja Kemijoen rantaan. He olivat karaistuneita, raakoja poikia, jotka Kemi ja Uleå-yhtiöiden pohjoisilla metsätyömailla olivat tottuneet ankariin elintapoihin. He söivät amerikan-läskiä ja viettivät yönsä tilapäisesti kyhätyissä, täisissä kämpissä, joko lavoilla maaten tai pelaten korttia avonaisten takkojen hohteessa. Mutta päivisin heidän sahansa sihisivät ja kirveensä ja petkeleensä heiluivat ja yhtiön pomomiehet kiihoittivat heitä raa'alla karjunnallaan.

Yhtiön kymmenen valtamerilaivaa kiikkui Atlantilla kuljettaen rakennustarpeita ja muonaa. Ne toivat valtavia pinkkoja onttoja, amerikkalaisia sementtilevyjä Petsamon vuonon rannalle työväen asuntoja varten.

Ylhäällä Jäämeren rannalla yhtiö olikin kohdannut vaikeuksia. Turhaan oli se pyytänyt Norjan mahtimiehiltä lupaa kuljettaa tarveaineensa Kirkenesiin ja sieltä norjalaista kaivosrataa pitkin ylemmäs Paatsjokivarteen. Norjalaiset olivat katkeria ja kateellisia. Koko Petsamon luovutus Suomelle oli heille ollut vastenmielistä, hehän olivat niin voimallisesti himoinneet haltuunsa Paatsjoki-laaksoa. Nyt he seurasivat mustin mielin suomalaisten rakennuspuuhia, joita he eivät ainakaan tahtoneet auttaa. Se vielä olisi puuttunut! Entä kuinka oli heitä kohdeltu, kun he aikoinaan olivat yrittäneet pystyttää voimalaitoksen Jäniskoskeen? Venäjän hallitus ei ollut antanut siihen lupaa, ei millään ehdolla. (Muuten, tämä oli J. V. Laakson mielestä ryssän ainoa viisas teko.) Mutta he olivat saaneet kaivoksensa kuntoon kuitenkin, vieläpä sulkeneet sen hyväpalkkaiset työmaat itäisiltä naapureiltaan täydellisesti. Ja nyt rohjettiin toivoa heiltä apua!

Yhtiö ei pyytänyt kahta kertaa. Se muutti suunnitelmaa. Se valitsi lähtökohdaksi Petsamon vuonon ja päätti tehdä ensin tilapäisen kaksikiskoradan Petsamon vuonosta Salmijärven pohjoispäähän, Töllevin paikkeille, ja siitä ylös Kolttakoskelle. Tätä rataa pitkin se aikoi kuljettaa tarveaineet Kolttakosken voimalaitosta ja kaivosta varten, ja vasta sitten, kun sähkövoima oli saatavissa, se muuttaisi radan yksikiskoiseksi.

Tämä kaikki alkoi ensin varsin hiljaa ja tasaisesti. Vain tavaravarastojen jatkuvasta suurentumisesta yleisö saattoi huomata, että nyt oli tekeillä jotakin, joka ei suinkaan ollut mitään "nappipeliä", kuten jätkät sanoivat.

Mutta sitten julkinaulattiin yhtiön ilmoitusplakaatit, joiden sisältö samanaikaisesti kierteli ilmoituksena maan sanomalehdissä. Yläosan täytti kummallinen, petoeläintä muistuttava veturin kuva loimuavine lyhtysilmineen, sähkökipinöitä ja fosforitulta syöksevine sieraimineen. Se lepäsi yhden kiskon varassa kuin kyyristynyt peto, valmiina syöksymään eteenpäin, murskaamaan ja tallaamaan.

Ja sitten:

10,000 työmiestä.

Kymmenentuhatta työmiestä otettiin heti Oy. Petsamon palvelukseen! Seurasi palkkatariffi. Yhtiön palkat olivat Rovaniemi—Kemijärven linjalla noin 40 %, mutta ylhäällä Paatsjoki—Petsamon alueella 60-70 % paremmat kuin minkään muun työnantajan tarjoamat. Sitten ilmoitettiin yhtiön pestauskonttorit, joita oli kaikkialla, pohjoisessa ja etelässä, idässä ja lännessä, ympäri maata. Lopussa oli erikoishuomautus suurin kirjaimin:

Huomatkaa työläiset! Se rata, jonka rakennustyöhön teitä nyt kutsutaan, ei ole muuta kuin tie omaan onneenne. Mitä pikemmin se valmistuu, sitä pikemmin avaa se uusia mahdollisuuksia yrittäjille. Mutta sitä suuremmaksi kasvaa myöskin työväestön kysyntä, sitä korkeammalle kohoo palkkataso. Yhtiö vaatii teiltä ankaraa työtä ja ehdotonta kuuliaisuutta. Mutta se maksaa teille hyvin, eikä se tahdo hyötyä työstänne, joka kokonaan tulee isänmaan ja oman onnenne hyväksi.

Ja miestä alkoi virrata. Tuli vilkkaita, hoikkia karjalaisia, viekkaita, laiskanpulskeita savolaisia, jotka "hoastaa lotistivat" leveätä murrettaan, hitaita, juroja, härkäharteisia hämäläisiä, mutta eniten tuli ylpeitä, synkkäsilmäisiä pohjalaisia, jotka astuskelivat itsetietoisina kuin olisi "mies syöty ja toinen menossa".

Ja yhtiön päällysmiehet kirjoittivat heidät luetteloihin, jakoivat heidät eri työmaille, karjuivat, huusivat, järjestelivät.

Heti Rovaniemelle jäi suuri osa. Siellä, lukuunottamatta alituista tarveaineiden vastaanottoa, jakoa ja lähetystä, rakennettiin rautatiesiltaa Kemijoen yli. Siellä liikkuivat insinöörit mittauskojeineen, kivimiehet porasivat ja räjäyttelivät punaisten merkkilippujensa luona, kitisevät vintturit ja nostokoneet heiluttivat ilmassa suunnattomia profiilirautoja ja kiviä, niittauskoneet sihisivät ja hehkuivat. Ja vesihirviöitä muistuttavat sukeltajat, kummallisine silmineen, pukuineen ja hengitysletkuineen laskeutuivat virran aaltoihin, jotka ikäänkuin pelon ja ihmetyksen vallassa sulkivat heidät asumattomilta tuntureilta periytyneeseen hiljaisuuteensa.

Kemijärven metsänkaatajia lisättiin. Tuhansia hehtaareja käsittäviä aukeita alkoi syntyä, tarkoin noudattaen yhtiön viljelyssuunnitelmia. Patolaitoksia varten tehtiin jättiläismäisiä raivaustöitä jokivarressa. Kaikkialla hääri yhtiön maanmittareita ja kivimiehiä.

Suurin osa työmiehistä hävisi korpiin. Heitä virtasi kaikkialle, telefoonimiehinä, metsänkaatajina, ajomiehinä, linjan raivaajina. Työn pauhu, kuume ja hälinä oli täyttänyt koko Pohjolan.

II.

Kesällä työt järjestettiin kolmeen vuoroon ja työväkeä lisättiin yhä ja yhä.

Mutta kaikkialle kerääntyi kuin taikavoimasta A. Liirin onttoja sementtilevyjä, joita yhtiön laivat kuljettivat Amerikasta Petsamoon ja Kemiin. Niitä ladottiin vaunuihin kuin kivilaattoja, ne olivat keveitä ja käytännöllisiä. Tuossa tuokiossa pantiin niistä työväenasunnot kasaan ja nämä asunnot olivat hyviä, helposti puhdistettavia ja hauskan näköisiä. Sitäpaitsi niitä voitiin mukavasti siirtää.

Työmiesten elämä oli järjestetty sotilaalliseen tapaan. Yhtiö piti huolen heidän ruuastaan, hankki keittiöt, kenttäkeittiöt, kokit, osti vuoteet, sänkyvaatteet, yleensä kaikki, mitä välttämättä tarvittiin. Mutta samalla se vaati ankaraa puhtautta ja järjestystä. Oli palkatuita järjestysmiehiä, jotka eivät tehneet muuta kuin kulkivat työväen asunnoissa katsomassa, olivatko kaikki paikat asianmukaisessa kunnossa. Huolimattomia sakotettiin ankarasti ja sakkorahat lankesivat sairasapukassan hyväksi. Oli selvää, ettei yhtiö sallinut työmiestensä tuoda lapsiaan ja vaimojaan näihin asuntoihin. Asunnot eivät olleet siten laaditutkaan, että se olisi ollut mahdollista. Ne muistuttivat parakkeja, joissa asui kymmenkunta työmiestä kussakin, toisissa enemmänkin.

Kemijärvelle, Petsamoon, Kolttakoskelle ja Töllevin varastopaikalle syntyi näistä asunnoista kokonaisia kyliä, milteipä kaupunkeja. Niissä oli erinomaisesti järjestetyt sidehuoneet ja sairaalat, saunat, kirjastot ja lukusalit. Sunnuntaisin yhtiön palkkaamat luennoitsijat pitivät esitelmiä, mutta ne eivät puhuneet puolueasioista, eivätkä ihanteista, vaan pelkästään käytännöllistä elämää ja ammattityötä koskevista seikoista. Pakollisissa iltakouluissa, joihin vapaavuorossa olevien oli mentävä, opetettiin laskentoa, kirjoitusta ja ammattiaineita.

Pohjois-Suomen lentojätkät kiroilivat ja ravistelivat takkuisia päitään. Mutta yhtiön järjestysmiehet, jotka kulkivat kaksi revolveria vyöllä joka paikassa, ottivat heiltä kortit pois ja panivat heidät paikkaamaan takkejaan ja housujaan. Järjestys oli niin ankara, etteivät miehet saaneet ruokaa, ennenkuin olivat erityiselle valvojalle näyttäneet, että kädet olivat puhtaat.

Ja työväkeä yhä vain lisättiin.

* * * * *

Työhuoneessaan Rovaniemellä istui insinööri Jäkälä aamusta iltaan, melkeinpä yötkin, alituisessa touhussa. Hänen silmänsä olivat yhtä kirkkaat kuin ennenkin, hänen poskillaan oli usein kuumeen punaa, mutta hän ei väsynyt koskaan, eikä hän näyttänyt kiihtyvän koskaan. Yhtämittaa tuli sähkösanomia, yhtämittaa pärisi puhelin, mutta hänen hermonsa kestivät hyvin, eipä hän näyttänyt edes erityisemmin kiirehtivän.

Nyt tuli Aune rouva hänen työhuoneeseensa. Rouva ei sanonut mitään, ei koettanutkaan puhutella työn yli kumartunutta miestään, otti vain hellävaroen, mutta varmasti kynän hänen kädestään, nosti käsivarresta hänet seisomaan ja sanoi:

— Aamiainen on pöydässä, Antti.

Oli koomillista nähdä, kuinka insinööri ensin, niin kauan kuin hänen ajatuksensa olivat työssä kiinni, vaistomaisesti koetti taistella häntä vastaan. Hänen kulmansa rypistyivät hieman ja eräänlainen kärsimättömyyden ilme levisi hänen kasvoilleen. Mutta sitten hän vilkaisi vaimoonsa ja alistui heti kuin lapsi.

Tällä kertaa ei rouvalla kuitenkaan ollut onnea. Juuri kun hän oli saamassa miehensä ulos ovesta, ilmaantui lähettipoika toiselle ovelle ja ilmoitti, että kolme herraa tahtoi tavata insinööriä.

— Keitä he ovat? kysyi Jäkälä.

— Työnantajien edustajia Oulusta.

— Pyydä heitä sisään.

— Mutta ruoka ensin, Antti! Voivathan he odottaa.

— Ei. En voi antaa heidän odottaa. Tulen aivan heti, Aune. En luule, että heillä on paljoa sanomista.

Silloin Aune rouva tiesi, että oli joutunut alakynteen, eikä yrittänytkään horjuttaa miehensä päätöstä.

Mutta työnantajien edustajat esittivät asian, joka ei suinkaan ollut vähäinen. Se oli kokonainen syyte- ja valituskirjelmä.

Oliko Petsamo Oy. ollenkaan selvillä siitä, että se oli tukehuttamaisillaan koko Pohjois-Suomen teollisuuden? Ei tarvinnut muuta kuin tarkastaa esim. puuteollisuutta. Yhtiön ratasuunnitelma oli ensinnäkin kohottanut metsien hinnat kuulumattomiin maan pohjoisilla seuduilla. Yhtiön käyttämä suunnaton työntekijäin määrä sai aikaan puutteen työväestä. Mutta ei siinä kyllin. Ilman pakkoa yhtiö oli ruvennut maksamaan niin hyviä palkkoja, että se oli saattaa työnantajat epätoivoon. Samanlaisia, vieläpä parempia palkkoja vaadittiin nyt heiltä. Työväestö muutti pois heidän palveluksestaan, se ei enää ollut tyytyväinen asunto-oloihinsa, se vaati niin suurisuuntaisia ruokailu-, puku- ja pesuhuoneita, ettei sellaisia voitu laittaa. Ja aina se viittasi esimerkillisesti Oy. Petsamoon, joka kuitenkin työskenteli korvessa. Mutta se ei ottanut huomioon, ettei heillä, työnantajilla, ollut Oy. Petsamon miljaardeja.

— Mihin oikeastaan tahdotte tulla? kysyi insinööri Jäkälä lyhyesti.

— Tahdomme osoittaa, että yhtiönne, joka väittää toimivansa maan etuja silmälläpitäen, kuitenkin tappaa pienemmät teollisuuden harjoittajat aito trustimaisella tavalla.

— Tarkoitatteko siis, että yhtiön olisi lopetettava rakennustyönsä?

— Emme suinkaan! Ei tietenkään! Mutta yhtiö voisi palkkaukseen nähden noudattaa meidän taksaamme. Ja yhtiö voisi jättää kokeilematta sen nähdäksemme kommunistisen työjärjestelmän, jonka se nyt on omaksunut suunnattomaksi tappioksi itselleen ja meidän tuhoksemme. Se ei kuitenkaan muuta vaikuta kuin tyytymättömyyttä työväen luokassa.

— Onko vielä jotakin? kysyi insinööri jäätävän kylmästi.

Silloin vieraat vaikenivat ja syntyi hiljaisuus.

— Luulen tuntevani yhtiöittenne aseman, alkoi Jäkälä. Viimeisten vuosien aikana ne ovat lisänneet osakepääomaansa miljoonilla ja perustaneet miljoonia käsittäviä vararahastoja. Siitä huolimatta on osakkaille jaettu niin suuria voitto-osuuksia, että se ei julkisuudessa ole käynyt muuten laatuun kuin lisä-osakkeita lahjoittamalla. Oy. Petsamon työt saattavat mahdollisesti aiheuttaa sen, että vararahastoja ei niin suunnattomasti nyt kartuteta ja että voitto-osuudet pienenevät. Mutta vasta kun tilikirjoillanne todistatte kärsineenne tappioita, vasta silloin panen painoa sanoillenne. Petsamo-yhtiö, rakentaessaan Petsamon radan, ei tarkoita ainoastaan tehdä palvelusta isänmaalle ja avata teille tietä uusien voittojen saamiseksi, vaan se tahtoo samalla osoittaa, miten työtä on tehtävä ja työväkeä kohdeltava, jotta se kommunistinen kummitus, jota näytätte pelkäävän, katoaisi työväestön keskuudesta.

Ja lopuksi huomautti hän ivallisesti:

— Yhtiön työ on tilapäinen, se kestää vain vähän aikaa. Jos se nyt pienentää voittojanne, niin käyttäkää vararahastojanne, sitä vartenhan ne ovat olemassa. Kun rata on valmis ja rakennustyöväestö vapautuu, silloin syntyy työn puutetta. Ottakaa silloin takaisin niin monikertaisesti kuin omatuntonne oikeaksi harkitsee.

* * * * *

Rouva Jäkälän kasvoille levisi valo ja hänen siniset silmänsä ihan tuhlasivat säteitä kun Antti astui huoneeseen.

— Pianpa sinä tulitkin.

Jäkälä katsoi tutkivasti vaimoonsa.

— Joko sinä ehdit pahastua minuun?

— En tällä kertaa. Mutta tiedä se, ettei käy laatuun tuolla tavoin syödä sanaansa. Niin. Sinä olet antanut minulle ylivallan ruoka-asioissa ja minä tahdon sen säilyttää. Sinun on yksinkertaisesti tultava silloin kun noudan sinut, enkä minä hyväksy sellaisia verukkeita kuin tänään. Kun en voi sille mitään, että työskentelet itsesi kuoliaaksi, niin ainakin pidän huolen siitä, että syöt säännöllisesti, etkä unohda sitä. En tahdo nähdä sinun huonontuvan.

— Minäpä pelkään, Aune, että syöttäisit minut kuoliaaksi. Mutta itsesi sinä lyöt laimin. Sinä olet laihtunut Rovaniemellä.

Rouva Jäkälän hennot kasvot olivat tosiaankin menettäneet jotakin. Niiden ilme oli usein alakuloinen ja painunut, mutta urhoollisesti hän koetti näyttää tyytyväiseltä.

— Sanopa minulle, Aune, etkö ikävöi täällä? Sinä olet niin herkkä sellaiselle, kysyi Antti yhtäkkiä.

Aune rouva loi hämmästystä ilmaisevat silmänsä mieheensä. Kylläpä Antti nyt oli hyvällä tuulella. Tällainen osanotto oli niin harvinaista, että omituinen hellyys kuohutti Aune rouvan sydäntä ja pani hänen äänensä liikutuksesta väräjämään.

— Ikäväkö?… Ei. Niin no, joskus, vähäisen. Täällä on niin paljon työmiehiä ja aina melua… Mutta vähäisen vaan, Antti.

— Haluaisitko ehkä muuttaa majaa?

Säikähtyneenä Aune rouva katsoi mieheensä; hänen kasvonsakin ihan kalpenivat.

— Mutta tahdotko sitten kokonaan lähettää minut pois?

Aune rouva taisteli kaikin voimin, mutta sittenkin kohosi kosteus hänen silmiinsä ja kurkussa tuntui karvaalle. Ja Antti nauroi oikein hohottamalla. Sellaista ei Aune rouva ollut nähnyt kuukausi- kenties vuosimääriin. Kostuneitten ripsiensä alta rouva katseli häneen ihmeissään. Mutta tuo nauru tarttui, se sai väkisinkin suun hymyyn ja jollakin tavoin häpeissään Aune rouva sanoi:

— Mitä sinä naurat?… Ilkeä olet. Tahdot kiusata minua.

Mutta Antin silmissä säteili yhä nauru.

— Tiedätkö, Pekka Johansson on tullut.

— Amerikasta?

— Niin, Amerikasta tietenkin. Hän on Kolttakoskella. Hän johtaa töitä koko pohjoisella rataosalla.

— Pekkako? Voi, sehän on hauskaa… Kolttakoskella… Mutta sittenhän on yhdentekevää, vaikka hän olisi pysynyt Amerikassa. Yhtä kaukanahan hän on Lapissa.

— Siihenpä juuri tahdoin tulla. Katsohan, asiat järjestyvät nyt vähän toisin kuin tähän asti. Rovaniemelle tulee insinööri Aaltonen, Kemijärvellä on Laakso, Kolttakoskella Johansson, Petsamossa Kivimäki, Töllevin varastopaikalla Grönberg. Suurin piirtein katsoen Laakso hoitaa eteläpuolta, Johansson pohjoista osaa. Liir pitää huolta meriliikenteestä, Kaski raha-asioista, joten vähitellen minä jään aivan toimettomaksi. Saan olla joka paikassa, enkä missään, toisin sanoen alituisesti matkoilla. Lapissa on kaunista, etkä ole käynyt siellä. Tulen olemaan siellä yhtä paljon, tai kenties enemmän kuin Rovaniemellä. Etkö halua muuttaa kesäksi Kolttakoskelle? Pekka soittaa sinulle viulua ja hassuttelee sinut iloiseksi ja minä tulen olemaan siellä hyvin usein.

— Mutta eihän siellä ole asuntoakaan!

— On siellä, vastasi Jäkälä hiljaisella tavallaan.

— Mutta sehän ei ole hullumpaa. Kun vain olet siellä usein ja kauan.

III.

Tulvaveden aikana yhtiön laivat kuljettivat lakkaamatta tavaraa
Kemijokea pitkin.

Milloin oli lastina pienempiä profiilirautoja johtopylväitä varten, milloin kuparilankaa ja suuria korkeajännitysisolaattoreita. Sitten vietiin ensimmäinen valmistunut turpiini, jonka valtavaa johtopyörää, omituisesti taivutettuja siipiä ja hirmuisen suuria imuputken osia yleisö ihmetteli. Sitten seurasi öljykatkaisijoita, transformaattoreja, valtavia yksivaihe-generaattoreja, kojetauluja, joiden marmori välähteli, mittauskojeita, reostaatteja, jos jotakin. Sitten alkoivat laivat kuljettaa maanviljelyskoneita, oja-auroja, suunnattoman painavia suojyriä, äkeitä, leikkuukoneita ja kokonaisia vuoria teräsköyttä.

Sillävälin valmistui Rovaniemen silta. Sen kaaret pingottuivat komeina ja odottamattoman sirotekoisina. Vesi solisi hiljaa sen kivestä ja betonista tehtyä keskustukea vasten.

* * * * *

J. V. Laakso vilkaisi sikarinsa takaa puolittain äkäisesti ovelle, jota hänen mielestään koputettiin sikamaisen rohkeasti.

— Jaa, esille vaan! hän huudahti. Hän oli muuten paitahihasillaan, kaulus auki ja puhkui siitä huolimatta kuin veturi.

Mutta kovasti hän ällistyi, kun Jäkälä astui sisään. Ketterästi kuin koulupoika hän hypähti tuoliltaan, ojensi jo pöydän luona kätensä ja riensi tulijaa vastaan.

— Terve! Joko sinä nyt olet täällä? En minä jaksanut seista rannalla laivaa odottamassa, ilmankin sulaa tähän helteeseen.

— Tyhjää. Mutta kylläpä täällä jo alkaa olla komean näköistä.
Voima-asema on sentään luonnossa kokonaan toista kuin paperilla.

— Tahdotko suuhusi jotakin, ruokaa, juomaa, sikarin?

— En.

— No sitten mennään.

Siinä seisoi Pirttikosken voima-asema tosiaankin, mahtavana, uutena, komeana. Se oli siihen ilmestynyt kuin taivaasta pudonneena lyhyemmässä ajassa kuin rakentajat olivat itsekään toivoneet. Sen tulevasta neljästä turpiinista ei tosin ollut muuta kuin yksi paikoillaan, eikä sekään voinut kehittää kuin 8000 hevosvoimaa. Patolaitteet eivät näet vielä läheskään olleet valmiit, tämä turpiini kävi yksinomaan Pirttikosken voimalla ja se oli aivan väliaikaisesti sijoitettu.

— Kuinka kauan sinä eilen käytit tätä? kysyi Jäkälä heidän astuessaan suureen generaattorihuoneeseen.

— Noin nelisen tuntia… Pesonen, hoi! Pesonen!

— Täällä, herra tirehtööri.

— Ann' hurrata:

Kuului, kun vesi kohisten syöksyi turpiiniin. Öljykatkaisija suljettiin, faasilamput syttyivät, ampére- ja volttimittarien viisarit värähtelivät, generaattorit surisivat ja suuri transformaattori ulvoi. Jäkälä tarkasteli generaattorin harjoja, jotka kipinöivät hiukan, ja huusi jotakin Laaksolle, joka seisoi kojetaulun ääressä. Sitten he menivät akkumulaattorihuoneeseen, korkeajännityskoppiin, he tarkastivat juurta jaksain koko laitoksen.

— Niin se pörisee kuin mamma-vainaan rukki, sanoi Laakso, pyyhkien ainaista sikarin-mustaa riippuvasta alahuulestaan.

He jättivät aseman ja menivät korjauspajaan, valimoon, puusepänverstaaseen. Lamput paloivat kaikkialla ja he koettelivat sorvien, höyläkoneitten, sirkkelisahain ja porakoneitten toimintaa. Sitten he tarkastivat rakenteilla olevan meijerin, loivat pikaisen silmäyksen sivummalla sijaitsevaan navetta- ja tallirakennukseen, tervehtivät kirjanpitäjiä ja konttoristeja, kävivät heidän uusissa ajanmukaisissa asunnoissaan ja nyökyttelivät tuhansille työmiehille, jotka kunnioittaen nostelivat hattujaan.

Sitten heille tuotiin ratsut. Uskomattomalla keveydellä ihravatsainen
Laakso hypähti selkään.

— Sinä se olet kuin kiinnikasvanut siihen satulaasi, huomautti
Jäkälä.

— Amerikan muistoja. Vanha cowboy, kuului vastaus.

He tulivat viljelyksille, jotka aukenivat silmänkantamattomiin, mutta kaikki oli vasta alullaan. Siellä pisti heti silmään Laakson hirmuiset vintturirivit. Ne olivat painaneet kuin petoeläimet kyntensä syvälle maahan, ne seisoivat horjumattomina ankkuriensa varassa ja kuitenkin oli niitä verrattain helppo siirtää paikasta toiseen. Ei tarvinnut muuta kuin vääntää virta moottoriin, silloin alkoi vintturin köysikela kitistä ja pyöriä, kiskoen ahnaasti kiiltävää teräsköyttä vatsansa ympäri. Ja köyden toisessa päässä kulki aura, jyrä, ojakone, mikä milloinkin, myllertäen maata kauheilla terillään. Tuolla kiskoi vintturi ylös monijuurisia kantoja, jotka ponnahtivat maasta kuin satalonkeroinen hirviö, jääden rikotuin, katkennein jäsenin kellettämään. Ja kaikkialla työmiehiä, aina vain työmiehiä, jotka hikisinä ja maan mustaamina ahersivat heinäkuun auringon alla.

J. V. Laakso nauroi heille ja laski leikkiä. Toisille hän kirosi ja ärjyi; väliin hän heitteli heille sikareja, mutta uhkasi hirttää heidät, jos he polttavat ne työaikana. Mutta tämä kaikki tapahtui vain sivumennen, ohi ajaessa, he eivät vielä olleet tulleet sinne, mihin J. V. Laakso tahtoi heidät johtaa ja missä hänellä oli Jäkälälle jotakin näytettävää.

— Sinulla on merkillinen kyky tulla toimeen työmiesten kanssa, sanoi Jäkälä. — Suomalainen mies ei niinkään hevillä siedä tuollaista haukkumista.

— Ei siedä! Sepä saakelia! Mutta kun minä haukkuessani olen oikeassa, niin heidän on se siedettävä. Muuten mars.

Mutta siinäpä jo ponnistelikin J. V. Laakson ylpeys suoperäisellä maalla. The gopher plow, salaojitus-aura! Se oli kuin suunnaton koukkuun taivutettu teräskäsivarsi, joka jännityksestä vapisevan teräsköyden pakottamana teki taivalta. Sen terä leikkasi maahan halkeaman ja upotti teräksisen taltan noin metrin syvälle multaan. Taltta viilsi maata syvällä ja salassa ja sen perässä kulki teräksinen, sokeritopanmuotoinen keila, joka jätti jälkeensä pyöreän torven syvälle maan sisään, mutta maan päällä ilmaisi torven olemassaolon vain naarmumainen viillos.

— Annapa aukaista tuota, että saan katsoa, huomautti Jäkälä.

Lapiomiehet kaivoivat viilloksen auki kahdesta kohden ja insinööri
Jäkälä kumartui katsomaan ojaa.

— Sen seinät ihan kiiltävät, niin kireät ne näyttävät olevan.
Luuletko sen kestävän kauan?

— Ei minulla ole tarkkoja kokemuksia, kuinka kauan se pysyy auki. Mutta jos se täyttyy, niin lasketaan uusi. Tämä kulkee nelisen kilometriä tunnissa, niin että kyllä ehtii.

Ja yhtäkkiä J. V. Laakso itse hyppäsi auran istuimelle ja tarttui ohjauspyörään.

— Hei siellä! Täysi virta päälle; niinhän tämä liikkuu kuin kemijärveläisen hevoskaakin vetämänä!

Silloin teräksinen vetoköysi alkoi väristä kuin viulun kieli ja Laakson lempilapsi, the gopher plow kiirehti vaivaloista kulkuaan, seuraten nöyrästi kuin orja herransa tahtoa.

Jäkälä nousi ratsulle ja tarkasteli satalukuista karjalaumaa, joka etäämpänä vaelsi laitumella.

* * * * *

Viljelykseltä palattuaan he ratsastivat tarkastamaan patotöitä. Kaikki oli vielä yhtenä ainoana kaaoksena. Puita, kantoja, porattuja kiviä, kokonaisia vuoria kaivettua maata, sitten rautakasoja, tyhjiä sementtitynnyreitä, pelkkää rojua. Töitä johti insinööri Perttula, nuori ja terävä, mutta hiukan kokematon mies, joka yhtiön rahoilla oli tehnyt tutkimusmatkan ulkomaille.

Mutta Jäkälä ei ollenkaan ollut tyytyväinen. Hän kulki miltei kiihtyneenä paikasta paikkaan, hänen kulmansa olivat rypyssä ja pahaenteinen puna kohosi hänen kasvoilleen. Sitten kutsui hän insinööri Perttulan ja Laakson sivummalle ja haukkui heidät, kuivalla, asiallisella, pistävällä tavallaan. Ja koko ajan hän etupäässä syytti Laaksoa, ylivalvojaa, vaikka tämä ei suuriakaan ymmärtänyt koko patohommista. Laakso kuljetti sikaria hyllymäisen alahuulensa päällä suupielestä toiseen ja sieti, sieti ihmeen kauan, mulkoillen onnettomana seisovaan Perttulaan. Mutta vihdoin hän sähähti Jäkälälle, ollenkaan välittämättä Perttulasta:

— Sinä olet sika! Minun syynikö tämä on!

Silloin Jäkälän silmät räiskähtivät.

— Herra, puhun yhtiön ylijohtajana, enkä siedä vastustusta.

Laakson iloiset silmät rävähtivät pari kertaa, huuli valahti vieläkin alemmas ja vaieten hän katsoi maahan.

— Korjatkaa virheet ensi kerraksi. Ei hutilustyötä, muistakaa se. Hyvästi, sanoi Jäkälä Perttulalle, joka kumarsi syvään ja niin sydämeensä saakka pahoillaan, että se selvästi kuvastui hänen kasvoistaan.

Laakso oli ääneti koko paluumatkan, kunnes Jäkälä huomautti:

— Pidä silmällä patoa. Perttula on terävä, mutta liian hyvänahkainen. Urakkamiehet pettävät häntä.

* * * * *

Jäkälä palasi ratalinjaa pitkin Rovaniemelle. Kemijärven puoleinen pääkin oli jo aukaistu ja ojitettu, mutta valmis rata alkoi vasta noin puolen matkan paikkeilla.

Siellä toimi vimmatulla vauhdilla Bycurus hiekankauhomiskone. Ryskyen se käänsi jättiläiskäsivartensa, laski ahnaan, teräshampaisen kitansa hiekkaan, kahmaisi sen täyteen, nousi puhkuen ja kitisten ja tyhjensi sen hiekkavaunuun. —

Täällä olivat myöskin johtopylväät jo pystyssä. Ne seisoivat 80 metrin päässä toisistaan, vuorotellen tien keskiviivan kummallakin puolella. Niiden välille oli pingotettu kireä kannatusköysi, johon varsinainen kontaktilanka oli kiinnitetty piipronssi-kannattimilla. Valkeat, lähes puolen metrin korkuiset porsliinieristäjät säihkyivät kauniisti auringon helteisessä valossa.

Työmiehiä hääräili täälläkin kuin muurahaisia ja johtajien huudot kajahtelivat vaaroista. Tuolla vedettiin hiekkaa, tuolla purettiin impregnoituja ratapölkkyjä, täällä kiinnitettiin korkeita, omituisenmallisia kiskoja peräkkäin, niin että keskellä rataa näytti kulkevan kuin metallivirta.

Insinööri Jäkälä otti dresinan. Se oli epävakainen, räjähdysmoottorilla käypä laitos, jonka gyroskooppihyrrät vonkuivat ilkeästi, eivätkä kuitenkaan näyttäneet takaavan laitokselle varmaa tasapainotilaa. Mutta Jäkälä istui itse ohjaajan paikalle. Kun kone lähti liikkeelle, avasi hän venttiilihanat selkosen selälleen. Vaistomaisesti kuljettajapoika tarttui istuimeensa, kun vauhti kasvamistaan kasvoi.

— Täydessä vauhdissa se ei heilahtele niin pahasti, huomautti Jäkälä hänelle, avaten takkinsa vilpoiselle tuulelle.

IV.

Koskilinna, insinööri Jäkälän huvilarakennus, sijaitsi Paatsjokivarressa, Jäniskosken rannalla, noin 7 kilometrin päässä varsinaiselta kaivosalueelta. Se oli todellakin viihdyttävä, mukavat huoneet suljettuina aistikkaan ulkokuoren sisään, ja paikka, jossa se sijaitsi, oli luonnonihana. Kolttakoskelta, voimalaitoksen luota, missä insinööri Johanssonilla oli asunto, oli rakennettu erinomainen tie huvilalle, ja rouvan käytettävänä oli pieni auto.

Niin kauan kuin Jäkälä oli viipynyt pohjoisessa, oli täällä ollut erittäin hauskaa. Jäkälä tosin möyri yhtenään kaivoksella tarkastamassa porauksia, ja yökaudet he saattoivat Pekka Johanssonin kanssa istua hapoilta käryävässä huoneessa tutkimassa malminpalasia, vertaamassa, kokeilemassa, arvioimassa, ja he saivat toisinaan Aune-rouvankin innostumaan. Hän oli selvillä ammattiasioista kuin tiedemies ainakin, hän tiesi, että suomalainen malmi, magnetiitti, jota ennen oli luultu niin köyhäksi, oli syvemmällä rikasta, rikkaampaa kuin Norjan 35-37 prosenttinen, melkein yhtä rikasta kuin Ruotsin kuuluisilla rauta-alueilla. Tosinaan hän taas kuuli Pekan noituvan ja sadattelevan, kun monen päivän etsintä oli tuonut esille harmaakivensekaista köyhää "moskaa", joka oli moneen kertaan puhdistettava, ennenkuin sen saattoi työntää masuuniin.

Mutta toisinaan ottivat insinöörit hänet mukaansa, kun he lähtivät linjoille. He voitelivat hänet pikiöljyllä, upottivat sääskenhuppuun ja nauroivat, kun hän taisteli ja tuskaili sääskien käsissä, tai valitti pikiöljyn vastenmielistä hajua. Siellä heiluivat kuokat ja lapiot, hietavaunut kitisivät, nostojuntat jymähtelivät, ja hehkuvan auringon paahteessa jännittyivät puolialastomain miesten käsivarsi-lihakset sitkeinä ja kovina kuin teräsjouset. Kaikki nämä raa'at miehet tuntuivat saavan kuin tulta suoniinsa, kun he näkivät Jäkälän. Heidän toimintansa kiihtyi, heidän puheensa lakkasi ja kun he kuulivat hänen äänensä, jonka kovaa sointua Aune rouva ihmetteli, niin he näyttivät vavahtavan.

Suurella leikkauksella hän kuuli Antin kiroilevan poraajille. Vesiperäisillä mailla hän laitatti salaojia ratavallin alle ja huusi kuin mieletön nähdessään miesten jättävän suuria kiviä valliin, hiekan alle. Ja samassa hän saattoi kääntyä vaimoonsa päin ja huomauttaa hiljaisella, ystävällisellä tavallaan:

"Katsos, Aune, ne laajenevat pakkasessa ja koko ratavalli kopristuu ja kohoaa, kuten maantie roudan aikana."

Ja työmiesten oudosti välkkyvissä silmissä Aune rouva toisinaan huomasi ilmeen, joka teki hänet levottomaksi ja miltei puistatti häntä. Niistä silmistä kiilui erämaan yksinäisyys ja villiys, mutta myöskin jotakin muuta, ikäänkuin hivuttavaa nälkää.

Toisinaan hän sai nähdä mitä ihanimpia seutuja, varsinkin etelässä, Paatsjokivarressa, missä Galgamoaivi ja Kaskamoaivi kohosivat kirkkaiden vuorijärvien partailta ja synkän äänettöminä, sumuhuntujen, väriloistoisten rusojen tai pilvien verhoamina vallitsivat erämaan nukkuvaa maailmaa.

Mutta sitten Antti matkusti etelään, jossa hän aikoi viipyä vähintään neljä viikkoa. Tuli yksinäistä ja ikävää. Pekka Johansson kyllä soitteli viuluaan, mutta hän oli työssä kiinni, niin kiinni, että unen puute oli painanut leimansa hänen kasvoilleen. Ja Aune rouva kuljeskeli Boris Glebin autiossa lappalaiskylässä, jonka asukkaat olivat menneet vuonolle kalastamaan, kierteli Pekan kanssa kaivoksella, keskusteli miesten kanssa ja pillahti joskus yksinäisinä öinä, kun ikuisen auringon hurmaava valo herätti hänen kaipuunsa, itkuun kuin koulutyttö.

* * * * *

Mutta nyt oli Antti tulossa.

Puhelin soi. Pekka ilmoitti, että Antti oli jo Männikkökoskella ja arveli ajan sopivaksi lähteä häntä vastaan. Antti oli nimittäin tullut venetietä Kyröstä Inaria ja Paatsjokea pitkin.

Muutaman minuutin kuluttua hurahti hän pyörällään Koskilinnan pihaan, hypähti askeleella portaat ja syöksyi sisään. Hän heitti lakkinsa tuolille, haroi kapeilla, kauniilla soittajansormillaan ruskeata, aaltoilevaa tukkaansa ja hänen siniset silmänsä loistivat ilosta, kun hän ojensi rouvalle kätensä.

— Kylläpä sinä olet tänään säteilevä, Aune rouva. Ja pikiöljy on painanut kasvosi ruskeiksi kuin kreolittaren.

— Mitä minun pitää ottaa mukaan, Pekka? Sano se, äläkä lörpöttele.

— Mukaanko? Ei mitään. Ilmankin sinussa on liikaa Antille.

Insinööri Jäkälän moottoriveneellä he laskettivat yli pitkän, ihanan Töllevijärven. Kun virta alkoi jälleen tulla vuolaaksi, laskivat he rantaan ja matkasivat jalkaisin Saarikoskelle, missä heidän oli määrä odottaa. Aikaa oli runsaasti. Pekka tiesi kolttain majan ja he lähtivät sinne.

Maja oli perin kurja, uuni litteäkivestä muurattu ja sen alaosa oli puusta, ikkuna nenäliinan kokoinen, leveät penkit seinillä ja pöytärähjä lattialla; vuoteita ei ollut ja vaatteet sekä alkeelliset taloustavarat olivat hujan hajan penkeillä. Vanha akka, jonka keltaiset kasvot olivat niin rypyissä kuin kuivettunut sieni, istui uunin luona kahvia keittäen ja imien käyrävartista piippua. Penkillä istui nuori, puhdasvärinen, leveänenäinen ja töröhuulinen tyttö, jonka korkea, kampaa muistuttava kansallispäähine pisti heti silmään. Suomea eivät koltat ymmärtäneet. Pekka sai kuitenkin heidät käsittämään, että vieraat tahtoivat kahvia. Ja sitten hän polvistui lappalaisneidon eteen, pani käden sydämelleen ja lausui kuin ensimmäinen rakastaja:

Sua lemmin, niinkuin illan kaste kukkaa vienosti helteen jälkeen. Sua lemmin, niinkuin laiva lempii merta ja meri myrskyä mi myllertääpi sen olemukset pohjaan asti…

— Mutta Pekka, oletko mieletön! huudahti Aune rouva ihmeissään. Lappalaistytölle ei puolestaan ollenkaan näyttänyt olevan vastenmielistä tämän ruskeatukkaisen, kauniskasvoisen herran esitys, jonka sisällön hän arvasi silmistä, mutta jonka leikillisyyttä hän ei täysin ymmärtänyt.

Sitten tuli Antti. He näkivät soutajien kiskovan korkeakeulaista venettä yli Saarikosken veneenvetotaipaleen. Tämä taipale oli kosken saareen, metsän sisään aukaistu linja, joka oli pyöreitä puita täynnä veneen kuljetuksen helpottamiseksi; koski itse oli näet siksi voimakas, ettei sitä käynyt laskeminen. Antti astuskeli vetäjien jäljessä pitkävartisissa lapikkaissaan ja miettiväisen näköisenä. Sitten työnnettiin vene jälleen vesille ja matkaa jatkettiin — kunnes huuto ja nenäliinan heilutus rannalta kiinnitti matkaajien huomion.

— Oliko matka hurmaava, Antti? Varmaankin siellä oli hyvin kaunista, huusi Aune rouva jo kaukaa. Näytti kuin olisi häntä haluttanut syöksyä veteen.

— Kaunistako?… Se kesti niin kauan… Männikkökoskeen tulisi vasta hyvä voimalaitos, Pekka, vastasi Jäkälä astuessaan rannalle.

Hän tervehti ihan yksinkertaisesti, ilman lämpöä, vaikka Aune rouvan kasvot olivat liikutuksesta kalpeat.

— Tästähän pääsemme kai hyvin Töllevin varastoasemalle? kysyi hän
Johanssonilta.

Silloin Aune rouva ei jaksanut hillitä itseään, vaan heittäytyi miehensä rintaa vasten:

— Nytkö heti! Eihän, Antti. Iltakin jo tulee. Ehdithän sinne huomenna.

Hän puhui hellällä, hiljaisella äänellä, joka värähteli omituisesti ja hieroi poskeaan miehensä rintaa vasten, kostuneet silmät maahan luotuina. Johansson pyörähti kuin tuulenkela, kumartui noukkimaan juolukoita ja vihelteli kuin aika poika. Jäkälä rävähytti silmiään; hänen kasvoilleen tuli nolostunut ilme ja häntä näytti harmittavan, että oli tehnyt itsensä syypääksi tahdittomuuteen.

— Ajattelin vain käväistä siellä. Mutta mennään vaan kotiin, ehdinpähän sittemmin.

Aune rouva kyllä tiesi nuo "käväisemiset"; ne kestivät toisinaan pari kolme vuorokautta. Hän huokasi helpotuksesta ja vaikeni.

* * * * *

Antti sanoi nyt tulleensa kesälomalle.

Mutta mikään loma se ei ollut. Hän pysyi kyllä viikon ajan Koskilinnassa, mutta istui alinomaa työnsä ääressä, kirjoitti kirjeitä, lähetti telefonogrammeja, tai viipyi kaivoksella insinööri Johanssonin seurassa. Viikon kuluttua hän lähti Petsamon vuonolle ja otti kuin ottikin rouvansa mukaan.

Petsamossa kiintyi huomio heti uuteen asemaan, joka oli miltei valmis, sinne tänne risteilevine kuparijohtoineen, pylväsmetsineen, loistavine valkoisine isolaattoreineen. Satamaa laitettiin kokonaan uuteen kuntoon. Ja töitä johti neliskulmainen, rokonarpinen Kivimäki, jota saattoi luulla mykäksi, siksi harvoin hän sanoi mitään. Mutta työmiehet, he näyttivät ymmärtävän hänen tarkoituksensa sanoittakin.

Kaikkialla näkyi suuria varastovajoja, joissa oli koneita, rakennustarpeita, kuparilankaa, ruokavaroja. Ja vuonon rannalla saattoi jo nyt havaita tulevan satamakaupungin alun. Siellä vilisi kansaa satalukuisena; oli kauppiaita, työmiehiä, kalastajia, keinottelijoita, jos jotakin.

Petsamon maaherra kunnioitti insinööri Jäkälää kutsumalla hänet ja Aune rouvan vieraisille. Jäkälä meni, söi aterian, vastaili uteliaihin kysymyksiin vältellen, sitten hänellä oli kiire Kivimäen kanssa linjoille. Mutta maaherratar ja Aune rouva kiintyivät ensi näkemältä toisiinsa; olivathan he molemmat naisia, jotka miesten toimiala oli yhtäkkiä syössyt Lapin erämaihin ja joille kummallekaan ikävä ei ollut vierasta.

He tekivät maaherran seurassa moottorimatkan Heinäsaariin, joiden ihmeelliset kaislarannat olivat maan kuulut. Siellä oli lintuja joka suunnalla, joka ikisessä paikassa, haahkoja, räiskiä, merimetsoja, sorsia, alleja. Ja maa oli keltaisenaan muuraimia, suuria, erikoisen herkullisia. Ja maaherra selitti heille, mikä rikkaus piili saarilla, kunhan ennätettiin lainsäädännöllistä tietä estää lintujen mieletön surmaaminen.

Antti viipyi Petsamossa kaksi viikkoa. Sitten palasi hän Koskilinnaan, työskenteli siellä jonkun aikaa ja lähti jälleen etelään.

V.

Työ edistyi jättiläisaskelin.

Nyt oli rataosa Petsamo—Boris Gleb väliaikaisessa käyttökunnossa. Petsamon satamasta lähtien se kulki Knjashuhan järven eteläpuolitse Tunturijärven ja Kuivajärven ohi Töllevin varastopaikalle, mistä haararata kääntyi Kolttakoskelle, pääradan jatkuessa lounaiseen käsin, Paatsjokivartta ylös. Pienikokoiset, mutta voimakkaat veturit kiskoivat yötä päivää tällä kapearaiteisella radalla tarveaineita ja ruokavaroja Kolttakoskelle.

Niinpian kuin Kolttakosken suuri voimalaitos oli kunnossa, saivat työt rautakaivoksella uutta vauhtia. Voimakkaat sähköporakoneet pureutuivat kirkuen malmisuoniin. Sinistä ja vihertävää tulta räiskyvät, sähköllä käyvät kaivosveturit kuljettivat kapeilla raiteilla jyriseviä malmivaunuja. Malminjauhatuslaitokset pauhasivat ja kumisivat koskea voimakkaammin, malmiseparaattorit jyrisivät, masuunikaasun kuumentamat pasutusuunit hehkuivat. Jättiläismäiset sähkömasuunit, jotka olivat samantapaista, mutta paljon parannettua rakennetta kuin Norlannissa v. 1906 oli otettu käytäntöön, syöksivät laskuaukoistaan häikäisevän, sokaisevan metallivirran, jonka valossa ihmisten kasvot näyttivät aavemaisilta ja kurjilta. Lasimainen, vihertävä kuona valui kuin tulivuoren kraatterista, ja uunin jättiläismäinen, hehkuva kita nieli ahnaasti malmia ja hiiliä.

Sitten alkoivat työt valimossa. Hehkuvana kuin aurinko sula rauta virtasi hiekkamuotteihin tai erikokoisiin kokilleihin suurista sangoista, joita valimoranat siirtelivät sinne tänne ja hikiset, nääntymäisillään olevat miehet ohjasivat. Ja rakennustöitä jatkettiin yhä; konevasaroita jättiläismäisine järkäleineen pystytettiin, suuria valssauskoneita asetettiin paikoilleen ja veturit kuljettivat Kjellin- ja Héroult-uuneja teräksen valmistusta varten.

Ja kihisevän työläismeren keskellä hääräili solakka, tummatukkainen ja sinisilmäinen Johansson, huutaen ja noituen heikolla äänellään, aina iloisena, leikkisänä, sanavalmiina, aina virkeänä, vaikka hänen kasvonsa olivat rasituksesta käyneet laihoiksi ja vanhan näköisiksi.

Mutta Norjan puolella, Paatsjoen vastarannalla, siellä seurasivat synkkäsilmäiset miehet kateudesta äänettöminä tätä nopeata kehitystä. Katkerina he ajattelivat, että näin voisi olla nyt heidänkin kaivoksellaan, elleivät kirotut ryssät olisi kieltäneet heiltä oikeuksia koskiin. Nyt heidän oli lähetettävä louhimansa malmi raakana Kirkenesin satamaan, kuljetettavaksi toisille työmaille, pelkistämistä ja jalostamista varten.

* * * * *

Aluksi seurasi yhtiön suurta yritystä erinomainen menestys. Työt onnistuivat ja ne joutuivat nopeasti, nopeammin kuin oli odotettu. Mutta kun vastoinkäymiset alkoivat, olivat ne kylläkin vaikeat.

Rataosan Rovaniemi—Kemijärvi valmistuttua Jäkälä työnsi suuren vapautuneen työläisjoukon osittain linjalle Kemijärvi—Sodankylä, mutta suuremmaksi osaksi linjalle Töllevi—Kyrö, koska tarveaineiden hankinta pohjoista tietä osottautui helpommaksi. Turhaan Johansson kirkui telefooniin:

— Eihän täällä asunnotkaan riitä! Sinä teet minusta hullun, Antti.

Jäkälä kysyi tyynellä tavallaan:

— Kuinka niin?

— Luuletko tätä ihmisen kestävän! Täällä on kylmäkin kuin ryssän helvetissä.

— Joutavuuksia. Täysi höyry päälle vaan.

— Tulepas itse minun housuihini, sähähti Johansson.

— Haluaisitko vaihtaa paikkaa, Pekka? kysyi Jäkälä nauraen ja soitti kiinni vastausta odottamatta.

Työväestön lisääminen sai aikaan häiriöitä muonan kuljetuksessa. Kapteeni Liirin laivat tulivat liian harvoin, oli pakko käyttää hätävarastoja. Johansson huomautti siitä aikoinaan ja Jäkälä lupasi lisätä vauhtia.

Mutta sitten, helmikuun 8 päivänä sattui onnettomuus. Jäämerellä liikkui tavattomasti ajojäitä, jotka yleensäkin haittasivat kulkua pimeän talven aikana. Kaksi Liirin muonalaivaa, jotka kulkivat rinnakkain kuin sisaruspari, joutui kokonaisen jäävuorimeren keskelle. Toinen meni pohjaan kuin kivi, veipä vielä kaksi miestäkin mennessään, toinen sai vuodon ja pelastui hädin tuskin läheiseen norjalaiseen satamaan.

Insinööri Kivimäen neliskulmainen naama venähti suorakaiteeksi, mutta hän vaikeni; Grönberg, Töllevin varastoaseman päällikkö, säikähti ja veivasi puhelinta puoli päivää; kumpikin oli jo tähän mennessä arveluttavasta käyttänyt hätämuonavarastojaan.

Jäkälän määräys oli lyhyt, hillitty ja täsmällinen:

— Vähentäkää annoksia. Tarkka kontrolli, ettei ruokaa tuhlata. Puolentoista, mutta viimeistään kahden viikon kuluttua saapuvat uudet laivat Petsamoon.

Ja Johanssonille hän soitti Rovaniemeltä:

— Ota Kirkenesistä, minkä irti saat. Norjalaisten kaivosrata saa palvella sinua.

— Niiltä ei kyllä heru sillin päätäkään. Yksistään kateudenkin takia.

— Täytyy herua.

Kymmenen päivää kului, eikä laivoja saapunut. Työmiehet alkoivat käydä tyytymättömiksi ja epämääräinen, aavistuksen tapainen pelko sai toisia valtaansa. Mutta järjestysmiehet, jotka revolverit vyöllä ja katse tiukkana kulkivat kämpästä kämppään, katkaisivat siihen paikkaan kaikki valitusyritykset, ja tyytymättömien murina hiljeni uhkaavaksi äänettömyydeksi.

Johansson sai kuin saikin hankituksi Kirkenesistä muonavaroja, jotka jotenkuten riittivät Boris Glebin kaivoksen työväestölle. Töllevin varastosta jaettiin vain ratamiehille, jotka tähän aikaan olivat Nautsi-suvannolla, lähellä sitä paikkaa, missä entisaikaan Suomen, Norjan ja Venäjän rajat yhtyivät. Mutta norjalaiset selittivät, ettei heillä ollut itselläänkään mitään liikaa ja antoivat selvästi ymmärtää, minkälaiseksi armontyöksi he katsoivat muonavarojen luovutuksen.

Insinööri Kivimäki ei ollut puhunut sanaakaan, mutta ilmoitti yhtäkkiä lyhyesti, että se juna, mikä nyt oli tulossa Tölleviin, toi viimeiset muonavarat, mitkä hän katsoi voivansa varastostaan lähettää. Grönberg ahdisti häntä turhaan ja liioitteli hätäänsä; Kivimäki oli järkkymätön.

Helmikuun 18 ja 19 päivinä satoi lunta. Sitä satoi uskomattomasti, suurina, raskaina höytyvinä, jotka peittivät kymmeniä senttiä paksuun vaippaansa koko maailman. Mutta ilma pysyi kireänlaisena, lumi oli kovin keveää ja aurat pyyhkivät sen radalta ilman vaivaa. Sitten taivas kävi vihertäväksi ja korkeaksi ja pakkanen kiristyi. Mutta 21 p:nä se laski jälleen ja yhtäkkiä puhkesi hirmuinen lumimyrsky. Taivaasta sitä ei tullut, mutta tuuli oli niin raju, että se kaatoi metsän puita kuin ruokoja ja ajoi hienoa lumijauhoa valtaviin kinoksiin. Tämä lumijauho ruoski kasvoja sellaisella voimalla, että tuntui kuin olisi tuhat neulankärkeä painettu ihoon ja tuuli oli niin raju, että sitä vastaan saattoi nojautua aivan viistoon. Työnteko Nautsisuvannolla keskeytyi luonnon pakosta ja miehet sulkeutuivat kämppiinsä; kaivoksella se sensijaan jatkui entiseen tapaan.

Jo toisena myrskypäivänä Jäkälä sai Norjasta sähkösanoman. Muonalaivat olivat poikenneet norjalaiseen satamaan. Ne eivät mitenkään uskaltaneet Jäämerelle, joka oli täynnä suuria ajojäitä ja ärjyviä kuohuja.

Puhelinlinjat olivat poikki, Jäkälä ei enää päässyt Johanssonin ja Kivimäen yhteyteen. Mutta Kyröön asti hän pääsi. Hän käski viemään eteenpäin määräyksen, että ruoka-annoksia oli äärimmilleen supistettava ja kuria kovennettava. Itse hän lupasi tulla "ylös" niin pian kuin mahdollista.

Häntä kiellettiin lähtemästä.

— Ette mitenkään nyt pääse, varottivat asiantuntijat.

— Täytyy päästä, kuului vastaus.

Puhelimitse hän järjesti kyydit, veti sudennahkaturkkinsa ylleen ja ajoi sitten yötä päivää, revolverilla uhaten kyyditsijöitään, syöden ja nukkuen reessä.

* * * * *

Lumimyrsky kesti taukoamatta neljä päivää, viidentenä se yltyi, jos mahdollista, vieläkin rajummaksi ja sitten, yöllä, se äkkiä lakkasi.

Heti se katkaisi puhelinlinjat. (Seikka, joka sittemmin vaikutti sen, että korkeajännitysjohdon teräksisiä kannatinköysiä lujennettiin.) Merkillistä kyllä yhteys säilyi viimeksi pisimmällä matkalla, Nautsisuvannon ja Töllevin välillä. Sillä linjalla se katkesi vasta toisena päivänä.

Insinööri Johansson valitsi viisitoista hyvää hiihtäjää ja ajoi heidät Kolttakoski—Töllevin välille korjaamaan puhelinjohtoa. Se osottautui kuitenkin varsin vaikeaksi tällaisessa jumalan ilmassa. Lanka oli maassa pitkiä matkoja ja monesta paikasta, suuret puut olivat kaatuessaan taittaneet pylväitäkin. Pahinta haittaa teki kuitenkin pimeys ja kylmyys. Mutta yöllä, toista myrskypäivää vasten, linja oli kuin olikin hetkisen kunnossa.

Johanssonin muonanhakumiehet palasivat Norjan puolelta puolikuolleina kylmästä ja vaatteet ja parta paksun jääkerroksen peitossa. Heidän kuormissaan oli ruokaa tuskin päiväksikään. Norjalaiset eivät voineet hädänkään nimessä ruveta elättämään "kokonaista kansakuntaa", heillä alkoi olla puute itselläänkin.

Juuri silloin telefoonimiehet ilmoittivat, että linja oli kunnossa.
Johansson soitti.

— Halloo. Onko Grönberg?

— Minä juuri.

— Onko teillä yhteyttä muuanne?

— On Nautsiin. Petsamon lanka on poikki.

— Ja mitä kuuluu Nautsiin?

— Työt on täytynyt keskeyttää ilman takia. Kaikki ruoka lopussa. Insinööri Latva on sulkenut miehet kämppiin ja pannut vartiat pitämään huolta siitä, että he eivät pääse laumoittumaan. Kaikki on rauhallista, mutta mieliala alkaa painua.

— Oletteko lähettänyt ruokaa sinne?

— Millä keinoin, herran nimessä? Luuletteko junan nyt pääsevän kymmentä metriä! Ja varastot ovat lopussa.

— Kuulkaa. Te lähetätte heti paikalla kerrassaan kaikki jäännökset, mitä varastoista on olemassa, Nautsiin. Juuri siellä on hätä käsissä, tottakai sen ymmärrätte! Lumiaura kenties vielä jaksaa puhdistaa radan, mutta myöhemmin se kyllä ei siihen enää pysty. Pankaa auraan kolmekymmentä lapiomiestä ja juna heti perään.

— Mutta jos se ei sittenkään käy?

— Pankaa sitten kaikki hevosenne liikkeelle, mutta ruokaa on lähetettävä Nautsiin, kuulitteko.

— Mutta mitä me sitten itse syömme, jos myrsky kestää?

— Onkikaa Töllevistä ahvenia… Prrr.

Grönberg oli heikonlainen, hätääntyvä mies, mutta hänellä oli apunaan piirtäjä Kuusi, sama mies, joka aikoinaan oli ollut J. V. Laakson konttorissa ja kuulunut kommunisteihin. Tämän hiljainen käytöstapa muuttui kokonaan myrskyn aikana, ääni tunkeusi terävänä kuin piiskan isku läpi vonkuvan tuiskun ja pakoitti vastahakoiset miehet tottelemaan. Lumiaura syöksyi radalle veturin läähättäessä. Sitä seurasi lyhyt, toisen veturin kiskoma juna, jossa oli ruokaa kahdeksi päiväksi Nautsin miehistölle.

Mutta kun Grönberg yritti soittaa insinööri Latvalle, että juna oli tulossa, oli linja poikki.

* * * * *

Epäilemättä insinööri Latva vaistosi oikein, sulkiessaan työttömät miehet kämppiin.

— Pysykää siellä, pojat, ja maatkaa, maatkaa itsenne sulaksi kuin Myllykylän mustalaiset. Ja pitäkää kämpät lämpiminä. Hätää ei ole ollenkaan, huusi hän hyvätuulisena kierrellessään leirialueella.

Ainahan löytyi rikkaalla mielikuvituksella varustettuja henkilöitä, jotka toimettomuuden vaikutuksesta liioittelivat vaaraa ja kylvivät ympärilleen levottomuutta, kiihoittaen toisia mielettömiin hankkeisiin. Laumoittuminen oli ensi kädessä ehkäistävä. Järjestysmiehet kulkivat revolverit vyöllä valvomassa, että määräyksiä noudatettiin.

Toinen myrskypäivä kului hitaasti. Kun puhelinyhteys oli katkennut, ei ollut muuta tehtävää kuin odottaa.

Kolmantena päivänä lähetettiin kaksikymmentä linjamiestä tarpeellisine työkaluineen ja kenkäpuhelimella varustettuina Tölleviä kohti. Iltapäivällä nämä ilmoittivat Niilijärveltä, että johto oli siellä maassa varsin pitkältä ja poikki monesta kohden, mutta että he saisivat sen korjatuksi jonkun tunnin kuluessa. Mutta mikä tärkeämpää, he olivat yhteydessä junan kanssa, joka vuorokausi sitten oli lähetetty Töllevistä, mutta jäänyt auttamattomasti kiinni Porojärven eteläpuolelle noin 50 kilometrin päähän Nautsisuvannolta. Junassa oli kenttäpuhelin, mutta yhteys Tölleviin oli poikki.

Insinööri Latva lähetti kaksikymmentä hevosmiestä lapioilla ja kangilla varustettuina Porojärveä kohti. Ei saanut hätäillä. Kuormat pieniä ja keveitä. Matkaan!

Mutta neljännen päivän iltaan mennessä eivät he vielä olleet palanneet. Hiipivä nälkä ahdisti odottajia, se kävi yhä kiusaavammaksi, yhä enemmän se alkoi herättää pelkoa ja levottomuutta.

Turhaan hyvätuulinen Latva kehuskeli:

— Ei hätääkään, pojat. Ihminen kestää syömättä neljäkymmentä vuorokautta, irlantilainen Mac Swiney kesti yli seitsemänkymmentä. Me saamme ruokaa jo muutaman tunnin kuluttua.

Annokset olivat niin mitättömiä, että ne kiihoittivat, eivätkä suinkaan tyydyttäneet. Useiden järjestysmiestenkin mieli masentui, ja laumoittuminen, jota Latva oli yrittänyt estää, alkoi siten, että miehet vaeltelivat kämpästä kämppään, tärkeällä asialla, katsomassa veljeään, sukulaistaan, lainaamassa kirjaa.

Illalla palasivat linjamiehet. He eivät olleet saaneet linjaa kuntoon; kun he korjasivat sen yhdestä kohden, niin myrsky katkaisi sen toisaalta. Mutta he olivat olleet Töllevinkin kanssa yhteydessä kenttäpuhelimellaan. He tiesivät, että junassa oli verrattain vähäinen ruokavarasto ja että Töllevistä ei ollut enempää odottamista.

Silloin alkoivat tyytymättömien ajatukset saada varman suunnan. Jos kerran juna oli jäänyt kiinni Nautsiin yrittäessään, jäisi se kiinni myöskin Petsamon ja Töllevin välillä. Vaikka siis laivoja tulisikin Petsamoon, ei tänne asti saataisi ruokaa mitenkään kulkemaan. Ei ainakaan myrskyn kestäessä, ja jumala ties kuinka kauan sitä jatkuisi. Ja entä myrskyn loputtua! Kestäisi varmaankin viikon, ennenkuin rata saataisiin selväksi.

Ei, kyllä oli mieletöntä jäädä tänne kuolemaan. Miksei lähdetä pois, Tölleviin ja sieltä Norjan puolelle? Oltaisiinhan silloin lähempänä varastoja. Norjassa kyllä olisi muonaa.

— Saakaapa nähdä, hevosmiehet eivät palaa. Kylläpä he olisivat hulluja! He tietävät, ettei Töllevistä heru enempää. He syövät vatsansa täyteen ja painavat Norjaa kohti. Mutta me jäämme tänne kuolemaan.

Niin tyytymättömät uhosivat.

Silloin syntyi salahanke. Oli mahdotonta sanoa, kuka oli sen alkuunpanija. Se tuntui liihoittelevan ilmassa ja iskeytyi samaan aikaan varmaankin sataan päähän.

Mutta sen kypsymisen huomasi kyllä. Miehet eivät enää pysyneet kämpissä. He seisoskelivat ryhmissä jutellen keskenään, välittämättä tuiskusta, jonka pahimmalta raivolta kämppien nurkat heitä suojelivat. Toiset järjestysmiehet olivat niin masentuneina itsekin, että he suhtautuivat kaikkeen välinpitämättömästi. Toiset koettivat ärhennellä, mutta se ei paljoa auttanut. Pitihän miesten toki päästä ulos! Tokihan sai käydä kuulemassa, joko hevosmiehet olivat palanneet!

Vihdoin eräässä kämpässä syntyi riita järjestysmiehen ja erään kookkaan, mustakulmaisen jätkän välillä. Järjestysmies komenteli ja vaati miehiä täyttämään tehtävänsä; silloin jätkä murahti:

— Älä jumalauta jeessustele!

— Suu kiinni!

— Pidä itse, saatana, taikka annan pään kätehesi, karjasi jätkä odottamattoman raivon vallassa ja lyödä jysäytti nyrkillään järjestysmiestä vasten naamaa. Tämä sieppasi revolverin, laukaisi kerran kattoon ja alkoi ärjyä.

Mutta silloin olivat hänessä kiinni kymmenet kädet. Vai vielä tässä ihmisiä ampumaan! Ilmankin oli nälällä kiusattu henkitoreisiin!

Järjestysmies heitettiin kämpästä ulos. Mutta laukaus oli kuulunut läpi tuulen ulvonnan. Miehiä kasaantui suureen ryhmään. Järjestysmiehet eivät enää voineet heitä hallita ja Latva kielsi jyrkästi ampumasta.

— Malttakaahan pojat. Revolverimiehet kyllä tappavat meidät, kun ruoka käy niin vähiin, ettei heille itselleenkään enää riitä. Lähdetään pois. Olette mielettömiä, jos jäätte tänne kuolemaan, huusivat kiihottajat.

Yhtäkkiä syöksyi lauma miehiä tallirivien luo. Toiset seurasivat esimerkkiä. Nälkäiset hevoset valjastettiin tulisella kiireellä. Miehiä heittäytyi rekiin. Paikoista tapeltiin verissä päin, viuhuvan tuiskun ja tuulen keskellä.

— Ette saa ampua! kuului Latvan voimakas ääni. — Jos olisi päivä, niin sitten, mutta nyt on yö, he lähtevät kuitenkin, syöksyvät metsiin ja kuolevat sinne, jos hätyytätte heitä. Ette voi pimeässä pitää järjestystä.

Mutta leirialue oli laaja, kämppiä oli vielä kilometrinkin päässä.
Laukaukset pamahtelivat, kuului huutoa ja uikutusta. Tuuli ulvoi.
Lumi ruoski kasvoja. Pillastuneita hevosia syöksyi tietä pitkin
kiskoen perässään rekiä, joissa ihmiset yhä tappelivat paikoista.

Mutta ne, jotka eivät olleet mahtuneet rekiin, taikka putoilleet tielle taistellessaan, ne tulivat mielettömiksi kauhusta. He luulivat jääneensä yksin erämaahan, lumen ja tuiskun keskelle kuolemaan. Mistä he enää saisivat ruokaa, kuka heistä pitäisi huolta? Toiset olivat kaikki lähteneet.

Silmittöminä kauhusta he ponnistelivat hevosmiesten jälkeen, ensin yksitellen, harvassa jonossa, sitten matkan varrella ryhmittyen viisi-kuusimiehisiin joukkoihin. Leirialueelle ei jäänyt muita kuin insinöörejä, työnjohtajia, lääkäreitä ja sairaanhoitajia.

Melu hälveni vähitellen. Kuului vain tuulen synkkä ulvonta.

* * * * *

Kolttakosken kaivoksilla työt jatkuivat säännöllisesti.

— Älkää huoliko heittäytyä toimettomiksi, pojat, koetti Johansson innostaa työmiehiään. — Ettehän te kuitenkaan mahda mitään. Mutta ikävä teidän tulee ja enemmän nälkä, jos rupeatte vetelehtimään. Vannon, että kaikki, mitä hyväksenne voidaan tehdä, se myöskin tehdään.

Mutta Johansson itse ei saanut ollenkaan nukkua näinä vaikeina aikoina. Yhtä mittaa juoksi hänen luonaan insinöörejä ja työnjohtajia. Työmiehet alkoivat olla tyytymättömiä ja nurista. Hänen piti olla joka paikassa rohkaisemassa, kiihoittamassa, laskettelemassa sukkeluuksia, näyttämässä iloista naamaa. Vuoteeseen hän ei yrittänytkään mennä, vaan torkkui työhuoneensa sohvalla, milloin ei ryypiskellyt väkevää teetä unensa poistamiseksi.

Milloin vaan telefoonijohto oli kunnossa, soitti rouva Jäkälä hänelle monta kertaa päivässä, kutsui Koskilinnaan ja kyseli kuulumisia. Mutta Johansson ei voinut muuta kuin rohkaista häntä ja lähettää miehiä linjalle korjaamaan puhelinlankoja, jotka myrsky yhä uudestaan ja uudestaan viskasi maahan. Siinä sai nyt Aune rouva itsepäisyydestään! Olisi mennyt etelään, kuten Antti oli ehdottanut. Täällä oli muka viihtyisämpää, hänelle, hennolle naiselle! Talvi oli ihana ja erämaan rauha lumoava! No niin, mutta nyt hän sai nähdä millaista se talven ihanuus oli… Vaikka Johansson kiitti tietysti sydämestään, että oli saanut tänne yksinäisyyteen sellaisen seuratoverin.

Turhaan Johansson yritti Norjan puolelta lisää muonavaroja. Jäämeri oli sellaisessa raivossa, että norjalaiset käsittivät omienkin muonalaivojensa viipyvän ja alkoivat jo katua, että olivat antaneet senkään vertaa. Työ sujui kuitenkin keskeytymättä neljä päivää; viidentenä, viimeisenä myrskypäivänä miehet lopettivat työnsä ja nurina muuttui uhkaavaksi.

Taajoja työläisparvia liikkui levottomina tuiskussa. Johansson kutsutti heidät koolle suojaiseen paikkaan, voima-aseman avaraan pihaan.

— Mitä te nyt aiotte? Miksi jätitte työnne? hän kysyi.

— Kuinka me olisimme jaksaneet nälkäisinä työskennellä!

— No niin, sen voin ymmärtää. Mutta miksi ette sitten makaa kämpissänne kaikessa rauhassa? Miksi liikutte tuiskussa? Tiedättehän, että ihminen kylmässä kuluttaa paljon enemmän ravintoa kuin lämpimässä.

— Me lähdemme Norjaan.

— Ja entä sitten! Tiedättehän, että olen kuljettanut nenänne eteen kaiken, mitä sieltä lähtee.

— No ei sitä Petsamostakaan käsin lähde. Jos johonkin ruokaa tulee, niin tulee sitä Kirkenesiin. Ja me tahdomme olla siellä silloin.

— Kerjäämässäkö norjalaisilta? Ei se käy laatuun, pojat. Minähän tuotan tänne jokaisen palukan, mikä sieltä liikenee. Pysykää toki alallanne. Johan te teette naurunalaisiksi ennen kaikkea itsenne, kansallisuutenne, suomalaisten maineen, joka kiittää teitä maailman kärsivällisimmäksi kansaksi. Te teette järjestyksen pidon Kolttakosken kaivoksilla norjalaisten ivan esineeksi. Tähän asti ovat he katselleet menestystämme viheriäisinä kateudesta. Ajatelkaa, mitä he sanovat, jos te satalukuisina menette kerjäämään yösijaa heidän kämpistään ja taloistaan ja ruokaa heidän kupeistaan. Muistakaa, pojat, että isämme ovat tämän maan edestä uhranneet verensä ja henkensä ja kärsineet paljon kovempaa vilua ja nälkää kuin teistä kukaan. Ja tämäkin työ, jota nyt teemme, tarkoittaa isänmaan onnea. Sekin vaatii kestävyyttä, tarmoa, kärsivällisyyttä… Ei, veikkoset! Te menette kauniisti kämppiinne ja panette maata. Katsokaapa minun vatsaani. (Hän aukaisi lyhyet turkkinsa, veti vatsansa sisään ja puristi tavattoman hoikan ruumiinsa miltei kämmeniensä väliin.) Se on niin selkärangassa kiinni, ettei sitä saa irti kalasopallakaan. Luuletteko, että syön enempää kuin tekään. Mutta oletteko nähneet naamaani surkeana? Kas niin, kämppiin pojat! Mitä hyväksenne tehdä voidaan, se tehdään.

Niin suuri vaikutus oli tällä miehellä ja niin työmiesten suosima hän oli, että häntä nytkin toteltiin. Sekavaa murinaa tosin kuului, mutta joukko hajaantui kuitenkin ja miehet astuskelivat härkäpäisellä hitaudella asuntoihinsa.

Insinööri itse oli niin uupunut, että hän pakostakin heittäysi puusohvalleen, kun jännitys oli ohi. Mutta ei ollut aikaa levähtää. Masuuneja ei voinut jättää ilman muuta kylmenemään, sähkölaitos vaati hoitajansa, jos mieli saada valoa, kaivoksella oli järjestämistä ja miehiä oli lähetettävä korjaamaan puhelinjohtoa, jonka tänään ihan mielettömänä raivonnut myrsky oli taaskin katkaissut.

Hän jakeli käskyjä insinööreilleen ja työnjohtajilleen. Hän keräsi vapaaehtoisia sellaisiin töihin, joita ei mitenkään voitu keskeyttää. Hän juoksi voima-asemalla, kierteli kaivoksella, tarkasti valimot, rautasulattimot, teräsuunit. Hän tunsi askeltensa horjuvan ja päätään oudosti pakottavan, mutta hän puri hampaitaan ja jatkoi työtään.

Kuuden aikana alkoi myrsky heikentyä. Se lakkasi nopeasti. Jo seitsemältä oli taivas sees, pakkanen kiristyi kiristymistään ja kuu loisti kirkkaana, heittäen sinertäviä varjojaan aaltoilevien tunturipengermäin notkoihin.

Johansson koetti soittaa Tölleviin, mutta ei päässyt; linjamiehet eivät vielä olleet ehtineet korjata johtoa. Sitten hän lysähti tuolille lopen uupuneena. Hän hieroi kirveltäviä, verestäviä silmiään ja mietti vielä kerran, mitä voisi tehdä. Mutta muuta ei ollut tehtävissä kuin odottaa. "No, musta Pekka, luulenpa hitto soikoon, että nyt voit nukahtaa kerrankin", mutisi hän itsekseen. Samalla hän tunsi olevansa omituisesti hyvillään siitä, että kuitenkin oli saanut työläiset tottelemaan.

Silloin kulkuset kulahtivat; kuului jalaksen narinaa; joku ajoi pihaan.

Johansson raotti uutimia. Kuun kirkkaassa hohteessa hän tunsi Aune rouvan ja heti hänen väsymyksensä oli kuin pois pyyhkäisty. Avopäin hän syöksyi portaille.

— Mutta oletko mieletön, Aune! Kuinka sinä olet päässyt tänne?
Hevosesi on varmaankin sukeltanut hangessa.

— Tie on paremmassa kunnossa kuin luuletkaan, se on niin metsän sisällä. Tietysti kinoksia. Mutta myrsky on pusertanut ne niin lujiksi, ettei hevonen kovinkaan vajoa. Puolessatoista tunnissa ajoimme koko matkan. Olihan se kaksi kertaa kauemmin kuin tavallisesti. Mutta voi, kuinka siellä oli ihanaa, kuinka metsä oli kaunis!… Mitä sinulle kuuluu, Pekka?

— Unettomia öitä kuin ensi kertaa rakastuneelle. Vähän modernia väsymystä. Ja huono omatunto.

— Omatunto? Miksi niin?

— Ritarillisuuden puutteesta esimieheni rouvaa kohtaan. Olen jättänyt hänet rajumyrskylle alttiiksi.

— Jonka korjaat heti, niin. Sinä istut rekeen ja tulet meille.
Tahdotko?

— Tahdonko! Luulen, että se on väärä sana ja huonoa kieltäkin.
Minä en tahdo muuta kuin pihvin, joka on suurempi kuin kesähattusi.
Pelkäänpä tosiaan, että olen liika väsyksissä.

— Mutta nuku, hyvä ystävä. Nuku reessä turkeissasi, nuku sohvalla sillä aikaa kuin katan pöydän. Ja nuku vaikka syödessäsi, minä en aio sanallakaan sinua häiritä. Mutta mukaan sinun täytyy tulla, jos suinkin joudat. Sinä laiminlyöt itsesi ihan liikaa.

Johansson mietti hetkisen; hänellä ei todellakaan ollut nyt erikoista kiirettä; ensi kertaa pitkästä aikaa. Hän ilmoitti insinööri Blomille matkastaan ja määräsi hänet sijaisekseen. Sitten sukelsi hän valtaviin turkkeihinsa ja oli tuossa tuokiossa Aune rouvan vieressä.

— Pekka, mitenkä luulet Antin nyt voivan? Missä hän ollee? Mitä miettinee?

— Hänkö? Istuu tietysti Rovaniemellä ja lisää puita pesään. Ja miettii piippu hampaissa, mitä tyhmyyksiä me täällä teemme.

— Mutta jos hän on lähtenyt tänne.

— Eihän toki. Luonnon voimille ei edes hänkään mitään mahda.

— Hänkään. Sinä sanoit sen niin omituisesti. Sinäkin tunnustat hänen voimansa.

— Tunnustan kyllä.

Syntyi hiljaisuus. Aune rouva katseli tunturia, joka mahtavana, kuun kirkkaasti valaisemana piirtyi tummaa taivasta vasten kuin hiljaisen erämaan mykkä valtias. Sitten hän sanoi hiljaisella, värähtävällä äänellä:

— Niin, Antti… Hän on kuin tuo tunturi, lumen, jään ja kiven peittämä… Mutta syvällä, ihan sisimmässä on tulta ja kultaa…

Pekka loi häneen omituisen syrjäsilmäyksen, mutta vaikeni. He vaikenivat molemmat kauan aikaa. Vihdoin Aune rouva sanoi:

— Ei, nyt en häiritse sinua enää. Saat nukkua. Kun he saapuivat perille, heräsi Pekka tosiaankin jonkunlaisesta horroksesta. Hänen päänsä oli raskas ja puistatukset kiitivät läpi ruumiin; varmaankin hän oli kaivoksella vilustunut.

— Kylläpä olet kurjan näköinen, Pekka. Silmäsi verestävät ja ihan vapiset. Minäpä tuon filtin ympärillesi, sanoi Aune rouva istuttaessaan Pekan mukavaan korituoliin.

— Ei minun kuitenkaan olisi pitänyt lähteä, vastasi toinen harvinaisen masennuksissa.