Poika oli vähällä ruveta itkemään pelosta, mutta aurinko oli nyt taivaalla kullankeltaisena ja iloisena ja antoi rohkeutta koko maailmalle. "Ei maksa vaivaa, Niilo Holgerinpoika, olla mistään hädissään ja levoton niin kauan kuin minä olen olemassa", sanoi aurinko.
Hanhileikki
Maanantaina maaliskuun 21. p:nä.
Kaikki pysyi metsässä muuttumattomana melkein niin kauan kuin hanhi tarvitsi syödäkseen aamiaista, mutta juuri silloin kun aamu oli muuttumassa puolipäiväksi, tuli yksinäinen villihanhi lentäen tiheän oksakaton alla. Hän kulki haparoiden runkojen ja oksien välissä ja lensi hyvin hiljaa. Niin pian kuin huomasi hänet Smirre kettu jätti paikkansa pikkupyökin alla ja hiipi häntä vastaan. Hanhi ei paennut kettua, vaan lensi sangen lähelle häntä. Smirre teki korkean hyppäyksen hänen jälkeensä, mutta ei osunut, ja hanhi lensi edelleen järvelle päin.
Ei kestänyt kauan, ennen kuin uusi hanhi läheni lentäen. Hän tuli samaa tietä kuin ensimmäinen ja lensi vielä matalammalla ja vielä hitaammin. Hänkin hipaisi Smirre kettua, ja kettu hyppäsi niin korkealle hänen jälkeensä, että korvat koskivat hänen jalkoihinsa, mutta lintu pääsi menemään vahingotta ja livahti kuin varjo järvelle päin.
Kului hetkinen ja taas tuli hanhi. Hän lensi vielä alempana ja vieläkin hitaammin, ja hänen näytti olevan vielä vaikeampi päästä puiden runkojen lomitse. Smirre teki mahtavan hyppäyksen, ja puuttui vain hiuskarvan verta, ettei lentäjä joutunut kiinni, mutta tämäkin hanhi pelastui.
Heti tämän kadottua tuli neljäs hanhi. Vaikka hän lensi niin hitaasti ja huonosti, että Smirre katsoi voivansa saada hänet ilman mitään erityistä vaivaa, hän pelkäsi nyt epäonnistuvansa ja aikoi antaa hänen lentää ohi ahdistamatta. Mutta tulija lensi samaa tietä kuin muut, ja juuri kun hän oli tullut Smirren kohdalle, laskeusi hän niin alas, että kettu viehättyi hyppäämään hänenkin jälkeensä. Hän ylettyi niin korkealle, että kosketti lintua käpälällään, mutta tämä heittihe syrjään ja pelasti henkensä.
Ennen kuin Smirre oli läähättänyt tarpeekseen, näkyi kolme hanhea rivissä. Ne lensivät niinkuin muutkin, ja Smirre teki hyppäyksen heidän kaikkien jälkeen, mutta hänen ei onnistunut saada kiinni heistä ainoatakaan.
Sitten tuli viisi hanhea, mutta ne lensivät paremmin kuin edelliset, ja vaikka nekin näyttivät koettavan houkutella Smirreä hyppäämään, hän voitti kuitenkin tällä kertaa kiusauksen.
Jokseenkin pitkän ajan kuluttua tuli muuan yksinään. Se oli kolmastoista. Se oli yksin, ja se oli niin vanha, että oli aivan harmaa, eikä hänellä ollut ainoatakaan mustaa juovaa ruumiissaan. Hän ei näyttänyt oikein voivan käyttää toista siipeään ja lensi surkean huonosti ja vinosti, niin että melkein hipoi maata. Smirre ei ainoastaan tehnyt korkeaa hyppäystä hänen jälkeensä, vaan seurasi häntä juosten ja hyppien järvelle saakka, mutta ei hän tälläkään kerralla saanut mitään palkkaa vaivoistaan.
Kun neljästoista hanhi tuli, hän näytti hyvin kauniilta, sentähden että hän oli valkoinen, ja tumma metsä välkkyi valkealle, kun hän heilutti suuria siipiään. Kun Smirre näki hänet, hän ponnisti kaikki voimansa ja hyppäsi puoliväliin oksakattoa, mutta valkoinen meni ohi yhtä vahingoittumattomana kuin muutkin.
Nyt oli vähän aikaa hiljaista pyökkien alla. Näytti siltä kuin koko hanhiparvi olisi mennyt ohi.
Yht'äkkiä Smirre muisti vankinsa ja katsahti nuoreen pyökkipuuhun. Hän ei ollut joutanut häntä ajattelemaan sen jälkeen kun oli keksinyt ensimmäisen hanhen. Niinkuin oli odotettavissa, oli poika mennyt tiposen tiehensä.
Mutta Smirrellä ei ollut aikaa ajatella peukaloista, sillä nyt tuli ensimmäinen hanhi takaisin järveltä ja lensi niinkuin ennenkin hiljaa eteenpäin oksakaton alla. Huonosta onnestaan huolimatta Smirre oli iloinen, että hanhi tuli takaisin, ja hyökkäsi hänen jälkeensä pitkään hypähtäen. Mutta hänellä oli ollut liian kiire, eikä hän ollut ehtinyt laskea laukkaansa, vaan sattui syrjään hanhesta.
Tämän hanhen jälkeen tuli vielä yksi ja sitten kolmas, neljäs, viides, kunnes kierros päättyi vanhaan jäänharmaaseen ja suureen valkoiseen. Ne lensivät kaikki hiljaa ja matalalla. Juuri liidellessään Smirre ketun yli ne laskeutuivat aivan kuin olisivat kutsuneet häntä heitä ottamaan. Ja Smirre ajoi heitä ja teki hyppyjä, jotka olivat monta metriä korkeita, mutta ei kyennyt saamaan heistä ainoatakaan kynsiinsä.
Tämä oli kauhein päivä Smirren elämässä. Hanhet lensivät lentämistään hänen päänsä päällitse, tulivat ja menivät, tulivat ja menivät. Suuria ihania hanhia, jotka olivat syöneet itsensä lihaviksi Saksan pelloilla ja aroilla, leijaili koko päivän metsän läpi niin lähitse häntä, että hän monta kertaa kosketti heitä, mutta ei saanut tyydyttää nälkäänsä ainoallakaan heistä.
Talvi oli tuskin mennyt, ja Smirre muisti päiviä ja öitä, jolloin hänen oli täytynyt harhailla toimettomana, sillä ei ollut mitään riistaa pyydettävänä, kun muuttolinnut olivat poissa ja rotat piileksivät jäätyneen maanpinnan alla ja kanat oli salvattu huoneisiin. Mutta talven pitkä nälkä oli ollut helpompi kestää kuin tämän päivän pettymys.
Smirre ei ollut enää nuori kettu. Hänellä oli monta kertaa ollut koirat kintereillään ja hän oli kuullut kuulain vinkuvan korvissaan. Hän oli maannut piilossa syvällä pesässään, kun mäyräkoirat olivat olleet käytävissä hänet löytämäisillään. Mutta kaikki hätä, minkä Smirre oli tuntenut ajon aikana, ei ollut mitään siihen verrattuna, mitä hän tunsi joka kerta kun hänen ei onnistunut saada kiinni villihanhea.
Aamulla leikin alkaessa oli Smirre ollut niin korea, että hanhet hämmästyivät hänet nähdessään. Smirre rakasti komeutta ja hänen turkkinsa oli kiiltävän punainen, rinta valkoinen, nenä musta ja häntä tuuhea kuin töyhtö. Kauneinta oli Smirressä kuitenkin hänen liikkeittensä joustavuus ja hänen silmiensä loisto. Mutta kun tuli tämän päivän ilta, riippui Smirren turkki takkuisena, hän oli hiestä likomärkä, silmät olivat sameat, kieli roikkui pitkällä hänen läähättävästä kurkustaan ja suusta valui vaahtoa.
Koko iltapäivän oli Smirre niin uupunut, että houraili. Hän näki vain lentäviä hanhia silmissään. Hän teki hyppäyksiä auringon kuvajaisia vastaan, joita näki maassa, ja muuatta nokkosperhosta kohti, joka liian varhain oli päässyt kotelostaan.
Villihanhet lensivät lentämistään uupumatta. He kiusasivat Smirreä koko päivän. Ei heidän sydämensä heltynyt siitä, että Smirre oli aivan menehtynyt, mielipuoli. He jatkoivat säälimättä, vaikka ymmärsivät, että hän tuskin näkikään heitä, että hän vain hyppeli heidän varjojensa jälkeen.
Vasta sitten kun Smirre kettu vaipui lehtikasan päälle aivan voimattomana ja väsyneenä, melkein henkensä heittämäisillään, he lakkasivat häntä pilkkaamasta.
"Nyt sinä tiedät, kettu, kuinka käy sen, joka uskaltaa käydä Akka Kebnekaiselaiseen kiinni", he huusivat silloin hänen korvaansa, ja sen sanottuaan he jättivät hänet rauhaan.
VILLILINTUJEN ELÄMÄÄ
Övedsklosterin luona
Tiistaina maaliskuun 28., keskiviikkona maaliskuun 29. p:nä.
Ensimmäisinä päivinä, jotka poika vietti villihanhien seurassa, hän oli aivan kuin huumautunut. Oli niinkuin hän nyt vasta olisi käsittänyt, kuinka kauheaa oli se, mitä hänelle oli tapahtunut. Hän tunsi semmoista surua siitä, että hänet oli loihdittu, ja semmoista koti-ikävää ja semmoista kiukkua siitä, että hänen täytyi elää yhtä köyhästi ja kurjasti kuin kesyttömän eläimen, että hän melkein oli mennä järjiltään. Onnettomuus oli kokonaan vallannut hänet, hän ei huomannut juuri mitään siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui, hän kulki kuin horroksissa.
Myöhemmin, tätä aikaa ajatellessaan, hänen oli vaikea muistaa, kuinka päivät olivat kuluneet ja mitä hän oli toimittanut. Osan hän muisti, mutta osa oli kuin joutunut kadoksiin. Hän muisti, että hanhet eivät olleet jatkaneet matkaansa heti, vaan pysähtyneet Vombsjön luo koko viikoksi saatuaan tietää, että maassa oli ollut pitkä ja kova talvi tänä vuonna; he pelkäsivät, että järvet ja virrat olisivat jäässä pohjoisempana.
Mikäli hän voi muistaa, ei koskaan enää ollut puhetta siitä, että hänen ja hanhikukon olisi pitänyt jättää villihanhet, vaan kettuseikkailun jälkeen pidettiin itsestään selvänä, että he seuraisivat mukana Lappiin. Hän luuli myöskin muistavansa, että villihanhet ikäänkuin arkailivat ja ujostelivat häntä eivätkä tahtoneet puhua hänen kanssaan. Suuri kesy hanhi sitä vastoin liittyi häneen hyvin läheisesti. Hän auttoi poikaa kaikessa ja muuttui hänelle välttämättömäksi ystäväksi.
Poika muisteli myöskin, että villihanhet joka aamu lensivät yli Övedsklosterin herraskartanon, joka oli ihanassa puistossa järven itäpuolella ja näytti hyvin komealta suurine linnoineen ja kauneine, kivellä laskettuine linnanpihoineen, joita matalat muurit ja paviljongit ympäröivät, ja siellä oli hieno vanhanaikainen puutarha leikattuine pensasaitoineen ja katettuine lehtikujineen, lampia, vesisuihkuja, ihania puita ja suoriksi leikattuja ruohomattoja, joiden reunat olivat kirjavinaan kevätkukkia.
Kun villihanhet lensivät herraskartanon yli aamulla ani varhain, ei siellä vielä ollut ketään liikkeellä. Otettuaan siitä tarkan selon he laskeutuivat koirankoppia kohti ja huusivat: "Mikä koppipahanen se tuo on? Mikä koppipahanen se tuo on?"
Heti tuli kahlekoira ulos kopista, ja vihoissaan ja raivoissaan se haukkui ilmaan.
"Sanotteko tätä kopiksi, te maankulkijat? Ettekö näe, että tämä on korkea kivilinna? Ettekö näe, kuinka kauniit seinät tässä on, ettekö näe, kuinka monta ikkunaa ja kuinka monta suurta porttia ja kuinka komea pengermä, vou, vou, vou? Sanotteko tätä kopiksi, te? Ettekö näe taloa, ettekö näe puutarhaa, ettekö kasvihuoneita, ettekö marmorikuvia? Sanotteko tätä kopiksi, te? Ettekö näe puistoa, jossa on sekä pyökkimetsää että pähkinäpensaita ja lehtoniittyjä ja tammilehtoja ja kuusimetsää ja eläintarha, joka on täynnä kauriita, vou, vou, vou? Sanotteko tätä kopiksi, te? Oletteko nähneet koppeja, joilla on ympärillään niin monta ulkohuonetta, että ne muodostaisivat kokonaisen kylän? Kai te tiedätte montakin koppia, joilla on oma kirkko ja oma pappila ja jotka hallitsevat sekä herraskartanoita että talonpoikaistaloja ja arentitaloja ja torppia, vou, vou, vou? Sanotteko tätä kopiksi, te? Tähän koppiin kuuluu suurin maatila Skoonessa, te sen kerjäläiset. Ette voi sieltä pilven palteelta nähdä kaistalettakaan maata, joka ei kuuluisi tähän koppiin, vou, vou, vou!"
Kaiken tämän koira sai huudetuksi yhdessä hengenvedossa, ja hanhet lensivät edestakaisin kartanon yllä ja kuuntelivat häntä, kunnes hänen täytyi vetää henkeä, mutta silloin he huusivat: "Mistä sinä noin suutut? Emmehän me kysyneet linnaa, kysyimme vain sinun koirankoppiasi."
Tämän kaiken poika muisti, sillä se uudistui samalla tavalla joka aamu, niin kauan kuin hanhet viipyivät Vombsjön tienoilla.
Hän muisti myös villihanhien näinä päivinä eläneen sillä tavalla, että he ensin söivät pari tuntia heinän juurta suurilla vainioilla herraskartanon takana. Sitten he leikkivät jonkin aikaa, ja puolen päivän aikaan he lensivät joelle lepäämään. Iltapäivän he viettivät melkein samalla tavalla. Ensin parin tunnin syönti, sitten leikki ja kylpyjä vedessä jään reunalla auringon laskuun saakka, jolloin he heti asettuivat levolle.
Mutta mitä hän itse teki sillä aikaa kun hanhet söivät ja leikkivät, sitä hänen oli vaikeampi muistaa. Hän muisti hämärästi harhailleensa Övedsklosterin puistossa ja etsineensä pähkinöitä, joita hänen oli ollut hyvin vaikea löytää. Hän muisti myös, että häntä pelotti olla yksin, ja sentähden hän istui pitkät hetket valkean hanhikukon selässä.
Oli hän muistavinaan sitäkin, että villihanhet koettivat opettaa hanhikukkoa lentämään, uimaan ja juoksemaan ja tekemään paljon muuta, kuten löytämään tietä, tuntemaan kasveja ja eläimiä, antamaan houkuttelu- ja varoitusääniä.
Sitten oli hanhikukko koettanut antaa pojalle ainakin niin paljon opistaan, että poika saisi selkoa kaikista vihamiehistä, joita hänen tulisi varoa. Sillä sen hän muistakoon, että hänellä, joka oli niin pieni, oli vihollisia kaikkialla. Kun hän meni metsään, piti hänen varoa kettua ja näätää, kun tuli järven rantaan, tuli hänen muistaa saukkoja; jos hän istui kiviaidalla, älköön unohtako kärppää, joka voi pujahtaa esiin pienimmästäkin kolosta, ja jos hän aikoi panna maata lehtikekoon, tuli hänen ensin tarkastaa, ettei kyykäärme nukkunut talviuntaan samassa keossa. Niin pian kuin tuli aukealle vainiolle, hänen oli pidettävä silmällä haukkaa, joka liiteli pilvissä. Pähkinäpensastossa hän voi joutua kanahaukan saaliiksi, harakoita ja variksia oli kaikkialla, ja heihin ei hänen pitänyt liiaksi luottaa, ja niin pian kuin alkoi hämärtää, hänen oli parasta pitää korvat avoinna ja kuulostaa suuria huuhkaimia, jotka lentävät niin äänettömästi, että voivat päästä ihan lähelle, ennen kuin hän heidät huomaisi.
Kun poika kuuli, että oli niin paljon niitä, jotka väijyivät hänen henkeään, hän arveli, ettei saisi henkeään pitää. Ei hän juuri niin erittäin pelännyt kuolemaa, mutta ei hän olisi tahtonut tulla syödyksi, ja sentähden hän kysyi hanhikukolta, mitä hän voisi tehdä säilyäkseen petoeläimiltä. Ja hanhikukko oli kysynyt villihanhilta ja nämä olivat vastanneet, että pojan pitäisi koettaa asettua hyvälle kannalle metsien ja vainioiden pikkuväen kanssa, orava- ja jäniskansan, Sirkkujen ja tiaisten ja tikkojen ja kiurujen kanssa. Jos hän pääsisi heidän ystäväkseen, niin he voisivat varottaa häntä vaaroista, hankkia hänelle piilopaikkoja, ja suurimmassa hädässä he voisivat liittyä yhteen häntä puolustamaan.
Poika ymmärsi nyt, ettei häntä voisi mikään pelastaa, koska pikkueläimet eivät olleet hänelle suosiollisia. Ne näkyivät kaikki karttavan häntä, ja eräänä päivänä, kun hän pyysi Sirleltä, oravalta, pähkinää, sanoi tämä hänelle suoraan vasten silmiä: "Älä sinä ollenkaan odota apua meikäläisiltä. Etkö luule meidän hyvin tietävän, että sinä olet Niilo hanhipoika, joka viime vuonna revit pääskyjen pesiä, särjit kottaraisten pönttöjä, heittelit variksen poikia savikuoppaan, pyydystelit rastaita rihmoilla ja panit oravat häkkiin? Auta vain itseäsi niin hyvin kuin voit ja ole iloinen, ettemme me liity sinua vastaan ja aja sinua takaisin kotiisi."
Tämä oli semmoinen vastaus, jota poika ennen maailmassa ollessaan Niilo hanhipoika ei olisi jättänyt rankaisematta, mutta nyt hän oli surusta niin tylsistynyt, ettei voinut edes suuttua. Saivat kai olla auttamatta häntä, jos eivät tahtoneet auttaa. Sama se, kuinka hänen kävisi. Eihän hän voinut joutua pahempaankaan kuin se, mikä hänelle jo oli tapahtunut.
Tästä epätoivon horrostilasta herätti pojan seikkailu, johon hän joutui
Vitskövlessä.
Vitskövle
Torstaina maaliskuun 24. p:nä.
Kaksi vuorokautta olivat hanhet saaneet olla rauhassa Smirre ketulta. Mutta kun he torstaiaamuna tulivat vainioille, hän oli heitä väijymässä ja ahdisteli heitä pellolta toiselle, niin etteivät he saaneet lainkaan ruokarauhaa. Kun Akka huomasi, ettei hän aikonut jättää heitä rauhaan, hän teki reippaan päätöksen ja kohosi ilmaan ja lensi parvensa seuraamana useita peninkulmia pois, yli Färin kihlakunnan tasankojen ja Linderödsoosin katajamäkien. He eivät laskeutuneet maahan ennen kuin Vitskövlen seudulla.
He eivät olleet kaukana Itämerestä, ja pellolla, johon hanhet olivat laskeutuneet, oli maa hiedan sekaista, niinkuin se tavallisesti on meren rannalla. Näytti siltä kuin näillä seuduin olisi ennen ollut liikkuvaa lentohiekkaa, jota oli pitänyt sitoa, sillä useilla tahoilla näkyi istutettuja petäjämetsiä.
Kun hanhet olivat syöneet vähän aikaa, tuli muutamia lapsia käyden pellon pientarella. Se hanhi, joka seisoi vartioimassa, heittihe heti lentoon läiskyvin siivin, jotta koko parvi kuulisi vaaran uhkaavan. Kaikki muut hanhet lähtivät lentoon, mutta valkoinen käveli rauhallisesti maassa. Nähdessään toisten pakenevan hän nosti päätään ja huusi heidän jälkeensä: "Eihän teidän tarvitse lentää noita pakoon. Nehän ovat vain lapsia."
Poika istui juuri mättäällä metsän reunassa ja murenteli rikki männyn kerkkää saadakseen käsiinsä siemeniä. Lapset olivat häntä niin lähellä, ettei hän uskaltanut juosta pellon yli valkoisen luo. Hän piilottautui nopeasti suuren kuivan ohdakelehden alle ja päästi samassa varoitushuudon.
Mutta onnettomuudeksi oli nyt hanhikukko saanut päähänsä, että hänen täytyi joka tilaisuudessa villihanhille näyttää olevansa heitä rohkeampi, eikä hän nyt tahtonut ottaa varoitusta varteen. Pojan sanomattomaksi kauhuksi hän yhä vain käveli pellolla eikä edes katsonut, minne lapset menivät.
Lapset kääntyivät kuitenkin tieltä, oikaisivat pellon yli ja lähestyivät hanhikukkoa. Kun tämä vihdoinkin nosti päänsä, he olivat häntä ihan lähellä, ja nyt hän hämmästyi ja sekaantui niin, että unohti osaavansa lentää ja lähti pakenemaan juosten. Lapset seurasivat perässä, ajoivat hänet ojaan ja ottivat hänet siinä kiinni. Muuan suuri poika pisti hänet kainaloonsa ja kantoi hänet pois.
Kaiken tämän Peukaloinen näki piilotellessaan ohdakkeen lehden alla, ja ensi innossaan hän aikoi juosta lasten perään ja ottaa heiltä hanhen. Mutta sitten hän muisti, kuinka pieni ja voimaton hän oli, ja hän heittihe sen sijaan mättäälle pitkäkseen ja itki.
Hän kuuli, kuinka hanhikukko huusi häntä: "Peukaloinen, tule ja auta minua! Peukaloinen, tule ja auta minua!" Mutta tämän kuullessaan poika alkoi nauraa epätoivoissaan. Hänpä vasta oli mies ketään auttamaan, hän. Ei, nyt hän ymmärsi heti, että hanhikukko oli mennyttä kalua.
Hän ei ollut tiennyt ennen kuin nyt vasta, kuinka paljon hän rakasti hanhikukkoa. Suru siitä, että hän nyt oli kadottanut ystävänsä, oli niin suuri, että se sai hänet voittamaan suuren velttoutensa ja välinpitämättömyytensä, ja hän hyppäsi yht'äkkiä ylös ja alkoi juosta lasten jälkeen. "Enhän minä voi auttaa hanhikukkoa", hän ajatteli, "mutta minä tahdon ainakin nähdä, mitä ne sille tekevät."
Lapset olivat hyvän matkaa edellä, mutta pojan oli helppo pitää heitä silmällä, kunnes tuli notkopaikkaan, jossa kevätpuronen kohisi. Se ei ollut suuren suuri eikä mahtava, mutta kuitenkin hänen täytyi kotvan aikaa juosta sen reunaa pitkin, ennen kuin hän löysi paikan, josta pääsi hyppäämään yli.
Kun hän tuli ylös notkosta, olivat lapset kadonneet. Hän voi kuitenkin nähdä heidän askelensa kaitaisella polulla, joka vei metsään, ja hän alkoi kulkea sitä.
Mutta pian hän tuli tienristeykseen, ja tässä lienevät lapset eronneet, sillä siitä lähti jälkiä kahdelle taholle. Nyt poika taas joutui surusta epätoivoon.
Mutta samassa hän näki kanervamättäällä pienen valkoisen höyhenen. Hän ymmärsi heti, että hanhi oli heittänyt sen tiepuoleen näyttääkseen hänelle, mihin suuntaan häntä oli kannettu, ja poika jatkoi kulkuaan. Hän seurasi sitten lapsia halki koko metsän. Martti hanhikukkoa hän ei nähnyt, mutta missä hän vain olisi voinut erehtyä tiestä, siinä oli valkoinen höyhen johtamassa häntä oikeaan.
Poika kulki urhoollisesti, vaikka nuo höyhenet veivät häntä yhä vaarallisemmille teille. Ne veivät hänet pois metsästä, jossa hänellä kuitenkin oli ollut hiukan suojaa, yli muutamain peltojen ja viimein läpi herraskartanon puistokujan. Käytävän päässä näkyi punaisesta tiilestä tehtyjä päätyjä ja torneja; ne oli koristettu valkoisilla reunoilla ja koristeilla, ja poika ymmärsi, että se oli herraskartano. "Varmaankin ovat lapset kantaneet hanhen herraskartanoon", hän ajatteli, "ja myyneet sen sinne. Ja jos niin on, niin minä kai saatan kääntyä takaisin, sillä silloin on Martti hanhikukko jo teurastettu. Voi minua raukkaa, millaisia ystäviä minulla on: milloin tahansa ne saattavat joutua teurastettaviksi ja syötäviksi!" Mutta hän ei voinut tyytyä saamatta täyttä selkoa, ja hän juoksi eteenpäin yhä innokkaammin. Oli toki onni, ettei häntä vastaan tullut ainoatakaan ihmistä. Hän sai juosta suoraan eteenpäin tarvitsematta piiloutua.
Herraskartano, johon hän tuli, oli komea vanhanaikainen rakennus, ja siinä oli neljä huoneriviä, jotka ympäröivät linnanpihaa. Voi kyllä ymmärtää, että poika rakasti hanhikukkoa, sillä hän juoksi aina suurelle pihalle saakka, vaikkei hän mitään pelännyt niin kuin ihmisten käsiin joutumista. Mutta kun hän tuli syvän porttiholvin luo, joka vei linnanpihalle, hän pysähtyi. Edemmäksi hän ei sittenkään uskaltanut, ja hän koetti kiireimmiten miettiä, mitä hänen nyt olisi tehtävä saadakseen selkoa siitä, kuinka hanhikukon oli käynyt.
Mutta ennen kuin poika oli ehtinyt tehdä mitään päätöstä, hän kuuli askelia takanaan, ja kun hän kääntyi, hän näki ison joukon ihmisiä tulevan käytävää pitkin. Hän pujahti nopeasti vesitynnyrin taakse, joka sattui olemaan porttiholvin luona, ja piiloutui.
Tulijoita oli parisenkymmentä kansanopiston oppilasta, jotka olivat retkeilemässä. Heillä oli opettaja mukanaan, ja kun he olivat tulleet porttiholvin alle, pyysi opettaja heitä odottamaan sillä aikaa kun hän menisi kysymään, saisivatko he katsella vanhaa Vitskövlen linnaa.
Oppilailla oli kuuma ja jano, niinkuin he olisivat tehneet pitkän matkan. Yhtä heistä janotti niin, että hän meni vesitynnyrin luo ja kumartui juomaan. Hänen kaulassaan riippui peltinen kasvisäiliö, ja se oli kai tiellä, koska hän nakkasi sen maahan. Silloin sen kansi aukeni, niin että voi nähdä, että siinä oli muutamia kevään kukkia.
Kasvisäiliö putosi ihan pojan eteen, ja hän älysi heti, että tässä oli mainio tilaisuus päästä linnaan ja saada tietää, minne hanhikukko oli joutunut. Hänestä tuntui, ettei hän koskaan ennen ollut tehnyt mitään niin uhkarohkeaa, mutta ei ollut aikaa epäilyihin ja neuvotteluihin. Hän pujahti pian kasvisäiliöön ja piiloutui niin hyvin kuin taisi vuokkojen ja leskenlehtien alle.
Tuskin hän oli piilossa, kun oppilas otti maasta kasvisäiliönsä, ripusti sen olalleen ja paiskasi kannen kiinni.
Opettaja palasi nyt takaisin ja sanoi oppilaille, että he olivat saaneet luvan mennä linnaan. Aluksi hän ei kuitenkaan vienyt heitä linnan pihaa edemmäksi. Hän pysähtyi siihen ja alkoi puhua heille tästä vanhasta rakennuksesta.
Hän muistutti oppilaitaan siitä, että ensimmäiset ihmiset, joita oli asunut tässä maassa, olivat saaneet asua kallioluolissa ja maakuopissa, nahkateltoissa ja risumajoissa ja että oli kulunut pitkä aika ennen kuin he olivat oppineet rakentamaan huoneita puiden rungosta. Ja sitten, kuinka kauan he olivatkaan saaneet tehdä työtä ja ahertaa, ennen kuin he yksihuoneisesta puupirtistä olivat kehittyneet rakentamaan linnaa, jossa oli sata huonetta, niinkuin Vitskövlessä.
Kolmesataa viisikymmentä vuotta sitten rakensivat rikkaat ja mahtavat itselleen tämmöisiä linnoja, jatkoi hän sitten. Näkyi kyllä, että Vitskövle oli rakennettu aikana, jolloin sota ja ryövärit tekivät elämän turvattomaksi Skoonessa. Sen ympärillä oli vedellä täytetty vallihauta, jonka yli ennen vanhaan johti nostosilta. Porttiholvin päällä oli vielä tänäkin päivänä vahtitorni, linnan sivuja pitkin kulki vartiokäytäviä ja kulmissa oli lujia torneja, joiden seinät olivat metrin paksuisia. Ei tämä linna kuitenkaan ollut rakennettu kaikkein hurjimpana sota-aikana, vaan oli Jens Bracke, joka sen rakensi, pitänyt huolta siitä, että siitä tuli komea ja siro talo. Jos he saisivat nähdä suuren ja lujatekoisen Glimmingenin kivilinnan, joka oli rakennettu vain miespolvea aikaisemmin, he pian huomaisivat, että Jens Holgerinpoika Ufstrand, joka oli sen rakentaja, ei ollut välittänyt muusta kuin sen suureksi ja lujaksi rakentamisesta, vähääkään välittämättä kauneudesta tai mukavuudesta. Mutta jos he taas näkisivät semmoisia linnoja kuin Marsvinsholm ja Snogeholm ja Övedskloster, jotka olivat syntyneet joitakin vuosisatoja myöhemmin kuin Vitskövle, niin he huomaisivat, että ajat silloin olivat käyneet rauhallisemmiksi, sillä ne herrat, jotka olivat rakentaneet nämä paikat, eivät olleet varustaneet niitä linnoituksilla, vaan olivat yksinomaan koettaneet saada itselleen suuria ja komeita asuntoja.
Opettaja puhui pitkään ja perusteellisesti, ja alussa oli poika sangen kärsimätön piilossaan. Mutta sitten hän tuli ajatelleeksi jotakin, jota hän ei ollut ennen ymmärtänyt: että näet ensimmäisillä ihmisillä, jotka olivat tässä maassa asuneet, ei ollut paljon parempi olla kuin hänelläkään. Ei ollut heillä asuinsijoja eikä ollut heillä muuta ruokaa kuin mitä voivat löytää metsästä ja järvistä, eikä heidän ollut paljoa helpompi suoriutua karhuista ja villihäristä ja suurista nälkäisistä susilaumoista kuin hänen pelastua kettujen ja kärppien kynsistä. Mutta he olivat siitä kuitenkin suoriutuneet, koska ihmiset ovat semmoisia, että he voivat tulla toimeen kaikenlaisissa oloissa. Eikä hänen siis pitänyt unohtaa, että hänkin oli ihminen, hänkin, vaikka olikin pieni.
Lopuksi opettaja ja oppilaat menivät linnaan ja nyt poika taas tuli ajatelleeksi hanhea ja toivoi saavansa tilaisuuden hiipiä kasvisäiliöstä. Mutta oppilas kantoi sitä olallaan ja pojan täytyi seurata kaikkien huoneiden läpi.
Siitä tuli pitkä kävely. Opettaja pysähtyi vähän väliä selittämään ja opettamaan.
Eräässä huoneessa oli vanha takka, ja opettaja pysähtyi sen eteen puhuakseen erilaisista tulisijoista, joita ihmiset olivat käyttäneet. Ensimmäinen tulisija oli ollut keskellä tuvan lattiaa sijaitseva kivipaasi ja katossa oleva savureikä, joka päästi sisään sekä sadetta että tuulta, toinen oli ollut suuri muurattu savutorveton uuni, ja se oli kyllä tehnyt tuvan lämpimäksi, mutta päästänyt savua ja häkää. Siihen aikaan kun Vitskövle rakennettiin olivat ihmiset juuri alkaneet käyttää avotakkoja, joissa oli avara savutorvi, mutta jotka myöskin antoivat enimmän lämpimän mennä savun mukana ilmaan.
Opettajan tätä kertoessa alkoi poika ajatella, ettei hänen tilansa aina tarvitsisi olla niin huono kuin se nyt oli. Kyllä hän voisi valmistaa itselleen tuvan johonkin yksinäiseen paikkaan, eikä hänen olisi mahdotonta saada käsiinsä muutamia tulitikkuja tulentekoa varten, ja työkaluja ja aseita hän tekisi itse itselleen. Olisi oikein hauskaa panna toimeen kaikkea omin päin ja itse ajatella kaikkea.
Seuraavassa huoneessa opettaja pysähtyi vanhan sängyn eteen, jonka yllä oli korkea katos ja ympärillä komeat uutimet. Ja hän alkoi heti puhua entisaikain sängyistä ja makuupaikoista, mutta nyt poika taas muisti hanhen, jonka siiven alla hän oli nukkunut joka yö, ja hänelle tuli niin paha mieli, että hän oli valmis aukaisemaan kasvisäiliön kannen ja juoksemaan tiehensä.
Opettaja ei pitänyt kiirettä. Tullessaan huoneeseen, jossa oli kullatusta nahasta tehdyt seinäverhot, hän puhui siitä, kuinka ihmiset alkuajoista lähtien olivat peittäneet seinänsä, ja tullessaan vanhan perhemuotokuvan luo hän kertoi vaatteiden monista vaiheista, ja juhlasaleissa hän kertoi entisaikain elintavoista. Pojan mielestä oli elämä ollut hirveän epämukavaa ja vaikeaa ja tukalaa ennen vanhaan. Oli oikein lohdullista sitä kuunnella. Hän kyllä osaisi järjestää olonsa paremmin kuin vanhat olivat osanneet. Ensin kai hän menisi Lappiin, niin että saisi nähdä maan ja tuumia, mihin olisi paras asettua. Sitten hän voisi ruveta tekemään työtä ja hankkimaan semmoista, jota ihminen tarvitsee elääkseen.
Lopuksi opettaja puhui myös hiukan niistä monista kunnon miehistä ja naisista, jotka olivat asuneet linnassa, vanhojen Brahe- ja Barnekov-sukujen jäsenistä, Kristian Barnekovista, joka oli antanut kuninkaalle hevosensa keskellä pakoa, Margareta Aschebergista, joka oli ollut naimisissa Kjell Barnekovin kanssa ja leskenä hallinnut kartanoa ja koko seutua 53 vuotta, pankinomistaja Hagermannista, joka oli ollut torpanpoika Vitskövlestä ja tullut niin rikkaaksi, että oli ostanut koko kartanon, ja Stjärnsvärdeistä, jotka olivat hankkineet Skoonen kansalle paremmat aurat, niin että voitiin luopua vanhoista puu-aurain kummituksista, joita kuusi härkää tuskin oli saanut hievahtamaan.
Kaikkea tätä poika kuunteli maaten pitkällään kasvisäiliössä, ja hän teki lupauksia. Jos hän vain löytäisi hanhikukon, niin ei hän enää viitsisi surra onnettomuuttaan, vaan koettaisi elää sitä elämää, joka oli tullut hänen osakseen. Ihmisten oli ollut vaikea elää kaikkina aikoina, hän kuuli opettajan kertovan. Hänellä, peukaloisella, oli tuskin sen pahempi kuin monella muullakaan.
Lopuksi opettaja meni takaisin linnanpihalle, ja siellä hän puhui oppilailleen, kuinka pitkällinen työ ihmiskunnalla oli ollut hankkiessaan itselleen työkaluja ja aseita, huonekaluja ja koristeita. Hän sanoi, että semmoinen vanha linna kuin Vitskövle oli kuin peninkulmapatsas tiellä. Siitä voi nähdä, kuinka pitkälle ihmiset olivat ehtineet kolmesataa viisikymmentä vuotta sitten, ja sitten sopi itse päätellä, oliko sen jälkeen menty eteen- vai taaksepäin.
Mutta tästä puheesta ei poika paljoakaan kuullut, sillä oppilasta, joka häntä kantoi, oli taas alkanut janottaa ja hän pujahti keittiöön pyytääkseen vettä juodakseen. Poika koetti tietysti etsiä silmillään hanhikukkoa. Kannessa oli rako, jonka läpi voi katsoa. Innoissaan hän silloin painoi kantta niin kovasti, että se rämähti auki. Kasvisäiliöiden kannethan aina aukeilevat, eikä oppilas ajatellut asiaa sen enempää, painoi vain kannen takaisin kiinni, mutta silloin keittäjätär kysyi, oliko hänellä käärme säiliössään.
"Ei, minulla on vain muutamia kasveja", vastasi oppilas. — "Kyllä siinä oli jotakin, joka liikahti", sanoi keittäjätär. Oppilas avasi silloin kannen näyttääkseen keittäjättärelle, että hän oli erehtynyt. "Katsokaa nyt itse —."
Mutta edemmäksi hän ei ehtinyt, sillä nyt poika ei enää uskaltanut viipyä kauemmin paikallaan, vaan oli yhdellä hyppäyksellä lattialla ja syöksyi ulos. Piiat ja oppilaat ehtivät tuskin nähdä, mikä oikein juoksi, mutta he riensivät kuitenkin perässä.
Opettaja seisoi vielä puhumassa, kun kova huuto keskeytti hänet. "Ottakaa se kiinni, ottakaa se kiinni!" huusivat ne, jotka tulivat keittiöstä, ja kaikki nuoret miehet hyökkäsivät Peukaloisen jälkeen, joka livisti tiehensä nopeammin kuin rotta. He koettivat ehtiä ennen häntä portille, mutta ei ollut helppo saada kiinni semmoista, joka oli niin pieni, ja hän pääsi onnellisesti ulos.
Nyt ei poika uskaltanut juosta suoraan avonaista käytävää myöten, vaan kääntyi toiselle taholle. Ei hän juuri tiennyt minnepäin juoksi. Hän oli puutarhassa ja hän tuli takapihalle ja hän juoksi ohi monen suuren rakennuksen. Koko ajan ihmiset ajoivat häntä takaa huutaen ja nauraen. Hänestä näytti, että ne tulivat häntä lähemmäksi, ja hän alkoi katsella paikkaa, johon voisi piiloutua. Hän juoksi juuri pienen työmiehen tuvan ohi, kun kuuli hanhen kaakatusta ja näki valkoisen höyhenen rappusilla. Siellä, siellä se nyt oli hanhikukko! Hän oli ollut väärillä jäljillä. Eikä poika enää ajatellut piikoja eikä oppilaita, jotka häntä ajoivat, vaan kiipesi rappusia myöten eteiseen. Edemmäksi hän ei voinut päästä, sillä tuvan ovi oli kiinni. Hän kuuli, kuinka hanhikukko huusi ja valitti siellä sisällä, mutta hän ei ymmärtänyt, kuinka saisi oven auki. Hänen takaa-ajajansa tulivat yhä lähemmäksi ja sisällä tuvassa huusi hanhi yhä surkeammin. Tässä äärimmäisessä hädässään poika viimein rohkaisi mielensä ja kolkutti oveen minkä suinkin jaksoi.
Lapsi tuli ja avasi oven, ja poika näki huoneeseen. Keskellä lattiaa istui nainen ja piteli kiinni hanhikukkoa leikatakseen hänen kynähöyhenensä. Ne olivat hänen lapsiaan, jotka olivat löytäneet hanhikukon, eikä hän tahtonut tehdä sille mitään pahaa. Hän aikoi päästää linnun omien hanhiensa joukkoon, kunhan vain oli saanut leikatuksi sen siivet, niin ettei se pääsisi lentämään tiehensä. Mutta suurempaa onnettomuutta tuskin voisi tapahtua hanhikukolle, ja hän huusi ja vaikeroi minkä jaksoi.
Ja onni oli, ettei nainen ollut alkanut leikkuutaan aikaisemmin. Nyt oli vain kaksi kynää katkaistu, kun ovi aukeni ja pieni peukaloinen seisoi kynnyksellä. Mutta semmoista miestä ei vaimo ollut koskaan nähnyt. Hän ei voinut muuta luulla kuin että se oli itse Hyvä-Haltija, ja hän pudotti sakset, löi kämmeniään yhteen ja unohti pitää kiinni hanhikukkoa.
Niin pian kuin hanhikukko tunsi olevansa vapaa, hän juoksi ovelle. Hän ei joutanut pysähtymään, mutta ohi mennessään hän tarttui poikaa kaulukseen ja otti hänet mukaansa. Ja portailla hän levitti siipensä ja lensi ilmaan. Hän teki samalla kauniin kaaren kaulallaan ja asetti pojan sileäuntuvaiseen selkäänsä.
Ja niin noustiin ilmaan, ja koko Vitskövle seisoi ja töllisteli heidän jälkeensä.
Talonpoikaistalossa
Lauantaina maaliskuun 26. p:nä.
Juuri niinä päivinä sattui Skoonessa tapaus, josta puhuttiin paljon ja joka tuli sanomalehtiinkin, mutta jota monet ovat luulleet saduksi sentähden, etteivät ole osanneet sitä selittää.
Sattui nimittäin niin, että naarasorava oli saatu kiinni Övedsklosterin puistosta pähkinäpensaasta ja viety talonpoikaistaloon, joka oli siinä lähellä. Koko talonväki, sekä vanhat että nuoret, ihastuivat tuohon pieneen kauniiseen eläimeen, jolla oli niin suuri häntä, niin älykkäät, uteliaat silmät ja niin pienet somat jalat. He aikoivat huvitteleida katselemalla sen vikkeliä liikkeitä, sen sievää tapaa kuoria pähkinöitä ja sen hauskoja leikkejä. He laittoivat sille heti kuntoon vanhan oravahäkin, jossa oli pieni vihreäksi maalattu huone ja rautalankapyörä. Pientä huonetta, jossa oli ovi ja ikkuna, orava saisi käyttää sekä ruoka- että makuuhuoneenaan, ja sentähden he panivat siihen lehtivuoteen ja kupin maitoa ja muutamia pähkinöitä. Rautalankapyörää hän saisi käyttää leikkitupanaan, jossa voisi juosta ja kiivetä ja pyörähdellä. Ihmiset luulivat asettaneensa kaikki hyvin orava-emon olla ja elellä ja kummastelivat, kun hän ei näyttänyt viihtyvän. Hän vain istui murheellisena ja ärtyisenä kammionsa nurkassa, ja tuon tuostakin pääsi häneltä vihlaiseva valitushuuto. Hän ei maistanut ruokaa eikä pyörähdellyt pyörän sisässä yhtä ainoata kertaa. "Se johtuu vain siitä, että se pelkää", sanoi talonpoikaistalon väki. "Kunhan perehtyy, niin kyllä se huomenna sekä syö että leikkii."
Tapahtui sitten niin, että talon naiset juuri valmistivat pitoja, ja juuri sinä päivänä, jona orava oli otettu kiinni, oli heillä leivontapäivä. Ja oliko nyt tapahtunut jokin onnettomuus, niin että taikinat eivät tahtoneet nousta, vai olivatko he muuten olleet hitaita, joka tapauksessa heidän täytyi tehdä työtä vielä kauan pimeän tulon jälkeen.
Oli tietysti hirveätä touhua ja kiirettä keittiössä, eikä siellä suinkaan ollut ketään, joka olisi joutanut katsomaan, miten oravan laita oli. Mutta talossa oli vanha emäntä, joka oli liian vanha ollakseen leipomassa. Sen hän kyllä itsekin ymmärsi, mutta hän ei kuitenkaan olisi malttanut olla poissakaan. Hän tunsi olevansa suruinen, ja sentähden hän ei mennyt maata, vaan istui ikkunassa ja katseli ulos. Keittiössä olivat he lämpimän tähden avanneet ikkunan ja siitä tulvi kirkasta valoa pihalle. Se oli umpipiha ja se valkeni niin, että mummo voi rähdä raot ja reiät vastapäätä olevan seinän rappauksessa. Hän näki myös oravan häkin, joka riippui juuri siinä, mihin valo sattui kirkkaimmin, ja hän huomasi, kuinka orava koko yön juoksi kammiostaan pyörään ja pyörästä kammioon levähtämättä hetkeäkään. Eläin oli hänen mielestään merkillisen rauhaton, mutta hän ajatteli tietysti, että tuo räikeä valo piti sitä hereillä.
Tallin ja navetan välissä oli tässä talossa leveä, katettu portti, ja se oli siinä niin, että valo sattui siihenkin. Ja kun oli kulunut yötä vähän, niin vanha mummo näki, että porttiholvista tuli hiljaa ja varovasti hiipien pihamaalle pieni peukaloinen, joka ei ollut kämmentä korkeampi, mutta kulki puukengissä ja nahkahousuissa niinkuin muukin työmies. Vanha mummo ymmärsi heti, että se oli haltija eikä pelästynyt vähääkään. Hän oli aina kuullut, että semmoinen oleskeli tässä talossa, vaikkei hän koskaan ennen ollut sitä nähnyt, ja haltijahan tuo aina onnea tullessaan missä näyttäytyykin.
Niin pian kuin oli tullut kivellä lasketulle pihalle haltija juoksi suoraan oravan häkin luo, ja kun se riippui niin korkealla, ettei hän voinut siihen ulottua, hän meni liiteriin ja toi sieltä kepin, asetti sen häkkiä vasten ja kiipesi sitten ylös samalla tavalla kuin merimies kiipeää köysistössä. Päästyään häkille hän pudisti pienen vihreän huoneen ovea, niinkuin olisi tahtonut avata sen, mutta vanha mummo istui rauhallisena, sillä hän tiesi, että lapset olivat panneet munalukon ovelle peläten, että naapurin pojat koettaisivat varastaa oravan. Mummo näki, että kun haltija ei voinut saada ovea auki, tuli orava rautalankapyörään. Siinä se ja haltija keskustelivat pitkään. Ja kun haltija oli kuullut kaiken, mitä vangitulla eläimellä oli hänelle sanottavaa, hän luisui keppiä myöten alas ja juoksi portista ulos.
Eukko luuli, ettei hän näkisi haltijaa enää tänä iltana, mutta jäi kuitenkin istumaan ikkunaan. Hetken kuluttua haltija tuli takaisin. Hänen oli niin kiire, että näytti kuin eivät jalat olisi koskettaneetkaan maata, ja oravan häkille hän riensi. Eukko näki hänet selvästi pitkänäköisillä silmillään, ja hän näki senkin, että miekkosella oli jotakin käsissään, mutta mitä se oli, sitä hän ei voinut ymmärtää. Sen, mitä hän kantoi vasemmassa kädessään, hän asetti maahan, mutta sen, mikä oli oikeassa kädessä, hän otti mukaansa häkkiin. Sinne päästyään hän potkaisi puukengällään pienen ikkunan rikki ja säretyn ruudun läpi hän antoi oravalle sen, mikä hänellä oli kädessään. Sitten hän luisui taas alas, otti ylös sen, minkä oli jättänyt maahan, ja kiipesi senkin kanssa häkkiin. Sen tehtyään hän livisti vielä kerran tiehensä semmoista vauhtia, että mummo tuskin voi seurata häntä silmillään.
Mutta nyt ei muori enää malttanut istua tuvassa, vaan meni hyvin hiljaa pihalle ja asettui varjoon odottamaan haltijaa. Ja oli siinä vielä toinenkin, joka oli huomannut haltijan ja tullut uteliaaksi. Se oli kissa. Hän tuli hiljaa hiipien ja pysähtyi seinän viereen juuri pari askelta kirkkaimman valojuovan ulkopuolelle.
He seisoivat ja odottivat hyvän aikaa kylmässä maaliskuun yössä, ja mummo alkoi jo miettiä sisäänmenoa, kun pieni peukaloinen tulla laahusti vielä kerran. Nyt niinkuin aikaisemminkin hänellä oli kantamus kummassakin kädessä ja se, mitä hän kantoi, piipitti ja potki. Ja nyt selvisi mummolle jotakin. Hän ymmärsi, että haltija oli juossut lehmihakaan ja tuonut orava-emon pojat ja että hän nyt kantoi niitä sen luokse, etteivät ne kuolisi nälkään.
Vanha muori seisoi hiljaa ettei häiritsisi, eikä haltijakaan näyttänyt häntä huomanneen. Se aikoi juuri laskea toisen pojan maahan voidakseen kantaa toisen häkkiin, kun se näki kissan viheriäisten silmien säkenöivän ihan vieressään. Hän jäi seisomaan ihan neuvottomana oravanpoikanen kummassakin kädessä.
Hän pyörähti ympäri, katsoi kaikille tahoille ja huomasi nyt vanhan mummon. Silloin hän ei enempää arvellut, vaan meni ja ojensi toisen oravanpojan hänelle.
Eikä vanha muori tahtonut pettää hänen luottamustaan, vaan kumartui alas ja otti poikasen ja seisoi ja piti sitä, kunnes haltija oli vienyt toisen häkkiin ja tuli ja haki sen, jonka oli mummolle uskonut.
Kun talonväki seuraavana aamuna kokoontui aamiaiselle, oli mummon mahdotonta olla kertomatta, mitä hän oli nähnyt edellisenä yönä. Ja kaikki tietysti nauroivat hänelle ja sanoivat, että hän oli vain nähnyt unta. Ei oravilla näin varhain keväällä ole poikia. Mutta hän oli varma asiastaan ja pyysi, että he menisivät katsomaan oravan häkkiä, ja he menivätkin. Ja siinä makasi lehtivuoteella neljä pientä puolialastonta ja puolisokeaa oravanpoikaa, jotka olivat ainakin parin päivän vanhat.
Kun talon isäntä sen näki, hän sanoi: "Olkoon nyt sen asian miten tahansa, mutta se on varma, että me tässä talossa olemme käyttäytyneet niin, että saamme hävetä sekä eläimiä että ihmisiä." Ja sen sanottuaan hän poimi oravan ja kaikki sen pojat häkistä ja pani ne vanhan mummon esiliinaan. "Vie ne nyt lehmihakaan", hän sanoi, "ja anna niiden saada takaisin vapautensa."
Tämä tapaus se oli, josta puhuttiin niin paljon ja joka tuli sanomalehtiinkin, mutta jota useimmat eivät tahtoneet uskoa siksi, etteivät he voineet sitä selittää. Mutta jos yksi ainoakin niistä ihmisistä, jotka näinä päivinä vaelsivat Övedsklosterin puiston läpi, olisi ymmärtänyt lintujen kieltä, hänen olisi ollut helppo ratkaista arvoitus, sillä ei ollut koko puistossa sitä pensasta, jossa peipot eivät olisi visertäneet siitä, kuinka julmat ryövärit olivat vieneet Sirle oravan vaimon pois hänen pienten poikainsa luota ja kuinka Niilo hanhipoika oli uskaltanut mennä ihmisten ilmoille ja kantaa pienet oravalapset äitinsä luo.
"Kukapa on nyt niin juhlittu Övedsklosterin puistossa", he lauloivat, "kuin Peukaloinen, hän, jota kaikki pelkäsivät siihen aikaan, kun hän oli Niilo hanhipoika? Sirle orava antaa hänelle pähkinöitä, köyhät jänikset leikkivät hänen edessään, kauriit ottavat hänet selkäänsä ja pakenevat hänen kanssaan, kun Smirre kettu lähestyy, tiaiset varottavat häntä varpushaukalta, ja sirkut ja leivot laulavat hänen urotyöstään."
IV
GLIMMINGEHUS
Mustia rottia ja harmaita rottia
Lounaisessa Skoonessa, lähellä meren rantaa, on vanha linna, jonka nimi on Glimmingehus. Se on korkea, suuri ja luja kivirakennus, joka näkyy peninkulmamääriä tasangon yli. Se ei ole kuin nelikerroksinen, mutta kuitenkin niin valtava, että tavallinen, samalla pihalla seisova asuinhuone on niinkuin pieni lasten leikkimökki sen rinnalla.
Suuressa kivilinnassa on niin paksut ulkoseinät ja väliseinät ja kattoholvit, että sen sisässä tuskin on tilaa millekään muulle kuin noille paksuille muureille. Porraskäytävät ovat ahtaat, eteiset pienet ja huoneita vähän. Jotta seinät pysyisivät lujina, on vain pieni määrä ikkunoita tehty yläkertoihin ja alakerroissa ei ole ollenkaan ikkunoita, ainoastaan aukkoja. Entisinä sota-aikoina olivat ihmiset yhtä iloissaan saadessaan sulkeutua tuommoiseen vahvaan ja mahtavaan rakennukseen kuin me nyt olemme kömpiessämme turkin sisään paukkuvassa pakkasessa, mutta kun hyvä rauhan aika taas tuli, he eivät enää tahtoneet asua vanhan linnan pimeissä ja kylmissä kivisaleissa. He olivat jo aikoja sitten hylänneet suuren Glimmingehusin ja muuttaneet asuntoihin, jotka ovat semmoisia, että valo ja ilma voi päästä niihin.
Siihen aikaan kun Niilo Holgerinpoika kierteli maailmaa villihanhien seurassa, ei siis ollut ihmisiä Glimmingehusissa, mutta silti ei sieltä puuttunut asukkaita. Katolla asui haikarapari suuressa pesässä, ullakolla eleli pari kissapöllöä, salakäytävissä riippui yökköjä, keittiön uunissa asui vanha kissa, ja alhaalla kellarissa oli parisataa vanhaa mustaa rottaa.
Muut eläimet eivät juuri anna suurta arvoa rotille, mutta Glimmingehusin mustat rotat olivat poikkeuksena. Heistä puhuttiin aina kunnioittavasti, sentähden että he olivat osoittaneet suurta urhoollisuutta taistellessaan vihollisiaan vastaan ja suurta kestävyyttä niissä onnettomuuksissa, jotka olivat heidän kansaansa kohdanneet. He kuuluivat näet rottakansaan, joka kerran oli ollut hyvin lukuisa ja mahtava, mutta joka nyt oli kuolemassa sukupuuttoon. Monet monituiset vuodet olivat mustat rotat omistaneet Skoonen ja koko maan. Niitä oli ollut jok'ainoassa kellarissa, jok'ainoalla ullakolla, kaikissa ladoissa ja riihissä, aitoissa ja leipomoissa, navetoissa ja talleissa, kirkoissa ja linnoissa, polttimoissa ja myllyissä, jokaisessa ihmisten rakentamassa huoneessa, mutta nyt ne oli karkotettu ja melkein hävitetty sukupuuttoon. Ainoastaan muutamassa vanhassa ja yksinäisessä paikassa voi niitä vielä tavata joitakin harvoja, eikä niitä ollut missään niin paljon kuin Glimmingehusissa.
Kun jokin eläinkansa kuolee, niin on siihen useimmiten syynä jokin ihmisten toimenpide, mutta niin ei tällä kertaa ollut laita. Ihmiset olivat kyllä taistelleet mustia rottia vastaan, mutta eivät olleet voineet tehdä heille mitään huomattavampaa vahinkoa. Heidän voittajansa oli heidän omaa sukuaan oleva eläinkansa, jota sanotaan harmaiksi rotiksi.
Nämä rotat eivät olleet asuneet maassa ikimuistoisista ajoista saakka, niinkuin mustat rotat. He polveutuivat parista köyhästä siirtolaisesta, jotka sata vuotta sitten olivat nousseet maihin Malmössä eräästä lyypekkiläisestä laivasta. He olivat kodittomia, nälkiintyneitä raukkoja, jotka pysyttelivät satamassa, uiskennellen siltapaalujen välissä ja syöden veteen viskattuja jätteitä. He eivät kertaakaan uskaltaneet mennä kaupunkiin, jonka mustat rotat omistivat.
Mutta vähitellen, kun olivat lisääntyneet, harmaat rotat rohkaisivat mielensä ja lähtivät kaupunkiin. Ensi aluksi he muuttivat muutamiin autioihin ja purettavaksi tuomittuihin rakennuksiin, jotka mustat rotat olivat hylänneet. He hakivat ruokansa katuojista ja rikkaläjistä ja tyytyivät kaikkeen siihen roskaan, josta mustat rotat eivät välittäneet. He olivat sitkeitä, tyytyväisiä ja pelottomia ja muutamien vuosien kuluessa he olivat tulleet niin mahtaviksi, että ryhtyivät karkottamaan mustia rottia Malmöstä. He ottivat heiltä ullakot, kellarit ja tavara-aitat, tappoivat heitä nälällä ja purivat heitä kuoliaiksi, sillä he eivät ollenkaan pelänneet taistelua.
Ja kun Malmö oli valloitettu, he lähtivät pienissä ja suurissa laumoissa valloittamaan koko maata. On aivan mahdotonta ymmärtää, miksi mustat rotat eivät kokoontuneet suureen yhteiseen sotalaumaan ja tuhonneet harmaita rottia silloin kun näitä oli vielä vähän. Mutta mustat olivat kai niin varmat vallastaan, etteivät he uskoneet voivansa joutua häviölle. He elivät rauhassa tiluksillaan, ja sillä aikaa harmaat rotat ottivat heiltä talon talon, kylän kylän ja kaupungin kaupungin perästä. Heitä tapettiin nälällä, heitä tungettiin pois, heitä hävitettiin. Skoonessa he eivät olleet voineet pysytellä missään muualla kuin Glimmingehusissa.
Tuossa vanhassa kivitalossa oli niin vahvat muurit, ja niiden läpi kulki vain niin harvoja rotankäytäviä, että mustat rotat olivat onnistuneet säilyttämään ne ja estämään harmaita rottia tunkeutumasta sisään. Vuosi vuoden, yö yön jälkeen oli taistelua kestänyt hyökkääjäin ja puolustajain välillä, mutta mustat rotat olivat pitäneet uskollisesti vartiota ja osoittaneet taistelussaan mitä suurinta kuoleman halveksumista, ja vanhan linnan avulla he olivat aina päässeet voitolle.
On myönnettävä, että niin kauan kuin mustat rotat olivat olleet vallassa, olivat kaikki muut elävät olennot halveksineet heitä yhtä paljon kuin harmaita rottia nyt halveksittiin, ja syystä kyllä. He olivat hyökänneet vankiraukkojen kimppuun ja kiduttaneet heitä, he olivat syöneet ruumiita parhaina herkkuinaan, varastaneet viimeisen nauriin köyhän kellarista, purreet jalkoja poikki nukkuvilta hanhilta, ryöstäneet munia ja poikia kanoilta ja tehneet tuhannen tuhatta ilkityötä. Mutta kun he olivat joutuneet onnettomuuteen, näytti kaikki olevan unohdettua eikä kukaan voinut olla ihailematta suvun viimeisiä jäseniä, jotka olivat jaksaneet niin kauan vastustaa harmaita rottia.
Harmaat rotat, jotka asuivat Glimmingehusissa, jatkoivat taistelua ja koettivat käyttää jokaista sopivaa tilaisuutta saadakseen linnan haltuunsa. Olisi luullut heidän antavan mustain rottain pienen lauman rauhassa omistaa Glimmingehusin, koska he itse olivat saaneet haltuunsa koko muun maan, mutta se ei suinkaan pistänyt heidän päähänsä. Heidän oli tapana sanoa, että heidän kunnia-asianaan oli kerran kukistaa mustat rotat, mutta ne, jotka tunsivat mustat rotat, tiesivät kyllä oikean syyn, nimittäin sen, että ihmiset käyttivät Glimmingehusia jyvämakasiinina, ja sentähden harmaat eivät voineet rauhoittua, ennen kuin olisivat sen valloittaneet.
Haikara
Maanantaina maaliskuun 28. pnä.
Varhain eräänä aamuna heräsivät villihanhet, jotka nukkuivat Vombsjön jäällä, siihen että kuulivat ilmasta kovia huutoja: "Kurkluu! Kurkluu!" huudettiin siellä. "Kurki tervehtii Akkaa, villihanhea ja hänen laumaansa. Huomenna on suuret kurkitanssit Kullabergin vuorella."
Akka ojensi heti kaulansa ja vastasi: "Terveisiä ja kiitoksia!
Terveisiä ja kiitoksia!"
Sitten kurjet lensivät edelleen, mutta villihanhet kuulivat vielä kauan, miten he huusivat joka pellon, joka metsäkummun kohdalla: "Kurki tervehtää! Huomenna on suuret kurkitanssit Kullabergin vuorella." Villihanhet ilostuivat kovin tämän sanoman kuultuaan. "Sinulla on onni matkassasi", he sanoivat valkoiselle hanhikukolle, "kun saat olla mukana suurissa kurkitansseissa." — "Onko sitten niin ihmeellistä nähdä kurkien tanssivan?" kysyi hanhikukko. "Se on jotakin, jota et ole edes unissasi nähnyt", vastasivat villihanhet.
"Täytyy nyt miettiä, mihin me huomenna panemme Peukaloisen, niin ettei hänelle tapahdu mitään onnettomuutta, sillä aikaa kun me matkustamme Kullabergiin", sanoi Akka. "Ei Peukaloisen tarvitse olla yksin", sanoi hanhikukko. "Jos eivät kurjet salli hänenkin nähdä tanssiaan, niin jään minä hänen luokseen." — "Ei kukaan ihminen ole vielä saanut olla läsnä eläinten kokouksessa Kullabergissa", sanoi Akka, "enkä minä uskalla ottaa Peukaloista mukaani sinne. Mutta me voimme puhua asiasta päivemmällä. Nyt meidän ensin täytyy ajatella aamiaistamme."
Samassa Akka antoi lähtömerkin. Tänäkin päivänä hän Smirre ketun tähden haki ruokapaikkansa kaukaa eikä laskeutunut maahan ennen kuin vetelille niityille vähän matkaa eteläänpäin Glimmingehusista.
Koko sen päivän poika istui pienen lammikon reunalla ja puhalteli ruohopilleihin. Hän ei puhunut sanaakaan hanhikukolle eikä muillekaan. Hän ei ollut oikein mielissään siitä, ettei saisi nähdä kurkitanssia, ja hän mietti, miten saisi Akan taivutetuksi ottamaan hänet mukaan.
Hän kyllä ymmärsi, että vaikka Akka antoikin hänen seurata mukana, ei hän eivätkä muutkaan villihanhet häntä voineet oikein sietää. He eivät tunteneet luottamusta häneen. He olivat kai hekin kuulleet puhuttavan Niilo hanhipojan ilkeydestä, ja he kai ajattelivat, että hän ehkä ilmaisisi ihmisille, missä eläimillä oli kokouspaikkansa.
"Minun täytyy sanoa Akalle ja muille, etten minä heitä koskaan petä", hän ajatteli, mutta tunti tunnin perästä kului, eikä hän saanut päätetyksi, kuinka asettaisi sanansa.
Toisella puolella sitä vetelää niittymaata, missä hanhet söivät aamiaistaan, oli leveä kiviaita. Ja tapahtui nyt, että kun poika illemmällä kohotti päätään puhuaksensa Akan kanssa, sattuivat hänen silmänsä aitaan. Häneltä pääsi pieni huudahdus ja kaikki hanhet kohottivat päänsä ja alkoivat tuijottaa samaan suuntaan kuin hänkin. Ensi katsauksella näytti heistä samoin kuin pojastakin siltä kuin kaikki harmaat mukulakivet, joista aita oli rakennettu, olisivat saaneet jalat alleen ja alkaneet juosta, mutta pian he näkivät, että siinä olikin rottalauma, joka juoksi sitä pitkin. Ne liikkuivat hyvin nopeasti ja juoksivat kyljikkäin, rivi rivissä kiinni, ja niitä oli niin paljon, että ne pitkän aikaa peittivät koko aidan.
Poika oli pelännyt rottia jo silloin kun oli ollut suuri, voimakas ihminen. Miten hän sitten pelkäsikään nyt, kun oli niin pieni, että kaksi tai kolme niistä olisi kyennyt hänet voittamaan! Hänen selkäpiitään karmi hänen seisoessaan ja katsellessaan niitä.
Mutta oli ihmeellistä, että hanhilla näkyi olevan sama inho rottia kohtaan kuin hänelläkin. He eivät puhutelleet niitä, ja kun ne olivat menneet ohi, he pudistivat itseään niinkuin olisivat saaneet liejua höyheniensä väliin.
"Noin paljon harmaita rottia liikkeellä", sanoi Yksi Vassejaurilainen, "se ei tiedä hyvää."
Nyt poika aikoi käyttää tilaisuutta sanoakseen Akalle, kuinka suuresti hänen teki mieli seurata mukana Kullabergiin, mutta siitä hänet esti suuri lintu, joka yht'äkkiä laskeutui hanhien keskelle.
Kun näki tämän linnun, olisi voinut luulla, että hän oli lainannut ruumiin, kaulan ja pään pieneltä valkealta hanhelta, mutta kaiken sen lisäksi hän oli hankkinut itselleen suuret mustat siivet, pitkät, punaiset jalat ja pitkän, paksun nokan, joka oli liian suuri pienelle päälle ja painoi sitä alas, niin että hänen ulkonäköönsä oli tullut jotakin surullista.
Akka pani kohta siivenpeittäjän paikoilleen ja niiasi monet monituiset kerrat kaulallaan mennessään haikaraa vastaan. Hän ei ollut erittäin kummastellut sitä, että näki hänet Skoonessa näin varhain keväällä, sillä hän tiesi, että haikarakukkojen on tapana lentää sinne hyvissä ajoin katsomaan, onko pesä talvella vahingoittunut; ja vasta sitten tulevat naarashaikarat lentäen Itämeren yli. Mutta se Akkaa kummastutti, että haikara tuli hänen puheilleen, koskapa haikarat mieluimmin seurustelevat vain omien heimolaistensa kanssa.
"Ei kai liene pesälle mitään vahinkoa tapahtunut, herra Ermenrich?" sanoi Akka.
Osoittautui todeksi nytkin, että haikara harvoin voi avata nokkaansa valittamatta. Sen, mitä haikara sanoi, teki vielä surkeammaksi se, ettei hän tahtonut saada sanoja suustaan. Hän seisoi pitkän aikaa ja loksutti nokallaan ja puhui sitten käheällä ja heikolla äänellä. Hän valitteli kaikenmoista: pesän, joka oli Glimmingehusin harjalla, olivat talvimyrskyt aivan hävittäneet, eikä hän löytänyt ruokaa mistään. Ihmiset olivat anastamaisillaan kaiken hänen omaisuutensa. Ne ojittivat hänen nevansa ja viljelivät hänen suonsa. Hän aikoi muuttaa pois koko Skoonesta eikä milloinkaan tulla takaisin.
Haikaran valitellessa vaivojaan ei Akka, villihanhi, jolla ei missään ollut turvaa eikä suojaa, voinut olla itsekseen ajattelematta: "Jos minun tilani olisi niin hyvä kuin teidän, herra Ermenrich, niin enpä viitsisi noin valitella. Te olette pysynyt vapaana ja villinä lintuna, ja kuitenkin olette niin hyvissä väleissä ihmisten kanssa, ettei kukaan teitä ammu eikä varasta munia pesästänne." Mutta kaikesta tästä ei hän mitään virkkanut haikaralle, sanoihan vain, ettei hän uskonut haikaran tahtovan muuttaa pois talosta, jossa haikaroita oli asunut aina siitä pitäen kun se oli rakennettu.
Silloin haikara nopeasti kysyi, olivatko hanhet nähneet harmaita rottia, jotka olivat matkalla Glimmingehusiin, ja kun Akka sanoi nähneensä ne ilkiöt, alkoi haikara kertoa hänelle urhoollisista mustista rotista, jotka niin monen vuoden aikana olivat puolustaneet linnaa. "Mutta ensi yönä tulee Glimmingehus joutumaan harmaiden rottien valtaan", sanoi haikara huoaten.
"Miksi juuri ensi yönä, herra Ermenrich?" kysyi Akka.
"Sentähden", sanoi haikara, "että melkein kaikki mustat rotat eilen illalla lähtivät Kullabergiin, luottaen siihen, että kaikki muutkin eläimet rientäisivät sinne. Mutta te näette, että harmaat rotat ovat jääneetkin kotiin ja kokoontuvat nyt tunkeutuakseen ensi yönä linnaan, nyt, kun sen vartiona on vain pieni joukko vanhoja raukkoja, jotka eivät ole jaksaneet seurata Kullabergiin muiden mukana. Ne saavuttavat kyllä tarkoituksensa, mutta nyt olen minä elänyt niin monta vuotta naapurisovussa mustien rottien kanssa, ettei minua miellytä ruveta seurustelemaan heidän vihamiestensä kanssa."
Akka ymmärsi nyt, mikä haikaralla oli mielessä; se oli niin suuttunut harmaiden rottien menettelystä, että oli hakenut hänet käsiinsä saadakseen kannella heistä hänelle. Mutta haikarain tavan mukaan ei hän varmaankaan ollut tehnyt mitään estääkseen onnettomuutta tapahtumasta. "Oletteko lähettänyt sanan mustille rotille, herra Ermenrich?" kysyi Akka. "En ole", vastasi haikara, "sillä ei se mitään hyödyttäisi. Ennen kuin he ehtivät takaisin, on linna valloitettu." — "Älkää olko siitä niin varma, herra Ermenrich", sanoi Akka. "Minä luulen tuntevani erään vanhan villihanhen, joka mielellään tahtoisi estää semmoisia ilkitöitä tapahtumasta."
Kun Akka tämän sanoi, nosti haikara päätään ja katsahti ylpeästi häneen. Eikähän sitä sovi kummastella, sillä vanhalla Akalla ei ollut kynsiä eikä nokkaa, jotka olisivat taisteluun kelvanneet. Ja päälle päätteeksi hän oli päivälintu, joka pimeän tultua vaipui auttamattomasti uneen, kun taas rotat taistelivat juuri yön aikana.
Mutta Akka oli nähtävästi päättänyt auttaa mustia rottia. Hän kutsui esille Yksi Vassijaurelaisen ja käski hänen viedä hanhet Vombsjön rannalle, ja kun hanhet narisivat vastaan, hän sanoi käskevästi: "Luulen olevan parasta meille kaikille, että tottelette minua. Minun täytyy lentää tuohon suureen kivitaloon, ja jos te seuraatte minua, niin näkee talonväki meidät aivan varmaan ja ampuu meidät. Ainoastaan Peukaloisen minä otan mukaani. Hän voi olla minulle suureksi hyödyksi, sillä hänellä on hyvät silmät ja hän voi pysyä valveilla yölläkin."
Kun poika kuuli tämän, hän ilostui kyllä siitä, että Akka suvaitsi ottaa hänet avukseen, mutta toiselta puolen hänestä oli kauheaa taistella rottia vastaan, ja hän astui esiin sanoakseen Akalle, ettei hän uskaltanut seurata häntä.
Mutta samassa kun poika tuli näkyviin, alkoi haikara liikkua. Tähän asti hän oli, niinkuin haikarain on tapana, seisonut pää alaspäin, nokka painettuna kaulaa vasten. Mutta nyt alkoi hänen kurkussaan kurista, niinkuin hän olisi nauranut. Hän laski nuolennopeasti nokkansa alas, tarttui poikaan ja heitti pari metriä ilmaan. Tämän taitotempun hän teki seitsemän kertaa peräkkäin, vaikka poika kirkui ja parkui ja hanhet huusivat: "Mitä teette, herra Ermenrich? Eihän se ole mikään sammakko! Eihän se ole mikään sammakko! Sehän on ihminen, herra Ermenrich."
Viimein haikara asetti pojan maahan ihan vahingoittumattomana. Sen tehtyään hän sanoi Akalle: "Minä lennän nyt takaisin Glimmingehusiin, Akka muori. Kaikki, jotka siellä asuvat, olivat hyvin huolissaan, kun minä lähdin. Te voitte olla varmat siitä, että he ilostuvat suuresti, kun minä kerron heille, että Akka, villihanhi, ja Peukaloinen, ihmisnaskali, tulevat heitä pelastamaan."
Sen sanottuaan haikara oikaisi kaulansa ja levitti siipensä ja tuikaisi menemään kuin nuoli, kun se lähtee tiukasti jännitetystä jousesta. Akka ymmärsi toisen pilkkaavan häntä, mutta ei ollut milläänkään. Hän odotti, kunnes poika oli löytänyt puukenkänsä, jotka haikara oli pudistanut hänen jaloistaan, sitten hän asetti hänet selkäänsä ja seurasi haikaraa. Eikä poika puolestaan vastustellut eikä sanonut sanaakaan siitä, että häntä pelotti. Hän oli vihainen haikaralle ja tahtoi näyttää tälle, ettei ansainnut hänen halveksimistaan.
Pari minuuttia sen jälkeen oli Akka haikaran pesässä Glimmingehusin katolla. Se oli suuri ja komea pesä. Sen alustana oli pyörä, jonka päällä oli useita kerroksia cksia ja turpeita. Pesä oli niin vanha, että monet pensaat ja heinät olivat siihen juurtuneet, ja kun haikaramuori hautoi muniaan keskellä pesää olevassa kuopassa, oli hänellä silmäinsä iloksi ihana näköala yli suuren osan Skoonen maata, sekä myöskin ruusunkukkia ja kattolaukkoja katseltavanaan.
Sekä poika että Akka saattoivat heti nähdä, että täällä tapahtui jotakin, joka käänsi ylösalaisin kaiken vanhan järjestyksen. Haikaran pesän reunalla istui nimittäin kaksi kissapöllöä, vanha harmaajuovainen kissa ja tusina iänikuisia rottia, joilla oli liian pitkiksi kasvaneet hampaat ja vettä tihkuvat silmät. Tuommoisia eläimiä ei juuri muuten saada nähdä rauhallisessa seurustelussa.
Ei kukaan heistä kääntynyt katsomaan Akkaa tai lausumaan häntä tervetulleeksi. He eivät muuta kuin tuijottivat pitkiä harmaita viivoja kohti, joita vilahteli siellä täällä talvenpaljailla pelloilla.
Kaikki mustat rotat olivat vaiti. Heistä voi nähdä, että he olivat suuresti epätoivoissaan ja että he hyvin tiesivät, etteivät voisi puolustaa omaa henkeään eikä linnaa. Molemmat pöllöt istuivat ja mulkoilivat suurilla silmillään, vääntelivät silmärenkaitaan ja puhuivat terävällä äänellä harmaiden rottien suuresta julmuudesta ja että heidän noiden ilkitöiden tähden pitänee muuttaa pois pesästään, sillä he olivat kuulleet, etteivät ne säästäneet munia eivätkä untuvapoikasia. Vanha juovikas kissa oli varma siitä, että rotat purisivat hänet kuoliaaksi, kun ne niin suurella joukolla tunkeutuisivat linnaan, ja hän riiteli lakkaamatta mustille rotille: "Kuinka saatoitte olla niin typeriä, että annoitte parhaiden sotilaittenne lähteä pois?" hän sanoi. "Kuinka voitte luottaa harmaihin rottiin? Se on aivan anteeksiantamatonta."
Ei ainoakaan noista kahdestatoista mustasta rotasta vastannut sanaakaan, mutta surustaan huolimatta ei haikara voinut olla tekemättä kiusaa kissalle. "Älähän hätäile, Maunu kotikissa", sanoi hän. "Etkö näe, että Akka muori ja Peukaloinen ovat tulleet pelastamaan linnaa? Saat olla varma siitä, että he onnistuvat. Nyt minun täytyy nukkua ja minä voin tehdä sen huoletta. Huomenna kun herään ei varmaankaan ole ainoatakaan harmaata rottaa Glimmingehusissa."
Pojan olisi tehnyt kovasti mieli tyrkätä haikara maahan siitä, mihin se nyt asettui nukkumaan pesän äärimmäiselle reunalle, toinen jalka ylös vedettynä, mutta Akka ei näyttänyt ollenkaan vihaiselta. Sen sijaan hän sanoi tyytyväisellä äänellä: "Olisivat huonosti asiat, jos ei semmoinen, joka on niin vanha kuin minä, voisi selviytyä pahemmastakin pulasta kuin tämä. Jos vain Pöllöukko ja pöllöakka, jotka voivat pysyä valveilla koko yön, tahtovat lähteä viemään minulta viestiä, niin iuulen, että kaikki käy hyvin."
Kissapöllöt suostuivat ja Akka pyysi nyt, että pöllöukko menisi etsimään pois lähteneitä mustia rottia ja kehoittaisi heitä heti kiiruhtamaan kotiin. Pöllöakan hän lähetti tornipöllö Flammean luo, joka asui Lundin tuomiokirkossa, ja antoi hänelle niin salaisen tehtävän, että Akka vain kuiskaten uskalsi sen hänelle ilmaista.
Rotanpyytäjä
Oli puoliyön aika, kun harmaat rotat pitkän etsimisen jälkeen onnistuivat löytämään kellarin luukun, joka oli avoinna. Se oli sangen ylhäällä seinässä, mutta rotat asettuivat toistensa olkapäille, eikä kestänyt kauan ennen kuin rohkein heistä oli luukussa, valmiina tunkeutumaan Glimmingehusiin, jonka muurien ulkopuolella niin moni hänen esi-isistään oli kaatunut.
Harmaa rotta istui hetken aikaa hiljaa luukussa ja odotti hyökkäystä. Puolustajain pääjoukko oli tosin poissa, mutta hän otaksui, että ne mustat rotat, jotka olivat jääneet linnaan, eivät antautuisi ilman taistelua. Pamppailevin sydämin hän kuunteli pienintäkin ääntä, mutta kaikki oli hiljaista. Silloin rottien johtaja rohkaisi mielensä ja hyppäsi pilkkopimeään kellariin.
Toinen rotta toisensa perästä seurasi johtajaa. Kaikki he pysyttelivät hyvin hiljaa ja kaikki odottivat väijytystä mustien rottain puolelta. Vasta sitten kun heitä oli tunkeutunut kellariin niin paljon, ettei lattialle enää enempää mahtunut, he uskalsivat mennä edemmäksi.
Vaikkeivät he koskaan ennen olleet käyneet rakennuksessa, ei heidän ollut vaikea löytää tietä. He saivat hyvin pian selville ne muurien käytävät, joita myöten mustat rotat olivat kulkeneet yläkertoihin. Ennen kuin alkoivat kiivetä näitä ahtaita ja jyrkkiä polkuja he kuuntelivat hyvin tarkasti. He olivat paljoa enemmän peloissaan siitä, että mustat rotat tällä tavoin pysyivät poissa kuin jos he olisivat kohdanneet heidät avoimessa taistelussa. He voivat tuskin uskoa onneaan, kun pääsivät ensimmäiseen kerrokseen aivan vahingotta.
Heti sisään tultuaan harmaat rotat tunsivat viljan hajun tuoksahtavan vastaansa. Viljaa säilytettiin siellä suurissa hinkaloissa. Mutta ei ollut heidän vielä aika ruveta nauttimaan voittonsa hedelmiä. He tarkastelivat ensin mitä huolellisimmin noita synkkiä, alastomia huoneita. He juoksivat uuniin, joka oli keskellä lattiaa vanhassa linnan keittiössä, ja he olivat vähällä syöksyä kaivoon sisemmässä huoneessa. Jok'ainoan kaitaisimmankin valoaukon he tarkastivat, mutta eivät vieläkään löytäneet yhtään mustaa rottaa. Kun tämä kerros oli kokonaan heidän vallassaan, he ryhtyivät yhtä varovaisesti tarkastamaan seuraavaa. Taas täytyi heidän uskaltautua vaivalloiseen ja vaaralliseen muurien läpi suoritettavaan kiipeämiseen, samalla kun he tuskallisesti ja henkeään pidätellen odottivat, että vihollinen karkaisi heidän kimppuunsa. Ja vaikka heitä houkutteli mitä ihanin jyvähinkaloiden haju, he pakottautuivat mitä parhaimmassa järjestyksessä tarkastamaan muinaisten sotilaiden pilarien tukemaa asuintupaa, heidän kivipöytäänsä ja uuniaan, syviä ikkunakomeroita ja lattiassa olevaa reikää, joka entisinä aikoina oli tehty siihen sitä varten, että siitä voitaisiin kaataa kiehuvaa pikeä sisään tunkeutuvan vihollisen päälle.
Yhä vain pysyivät mustat rotat näkymättömissä. Harmaat hiipivät kolmanteen kerrokseen, jossa oli linnan herran suuri juhlasali, yhtä autio ja alaston kuin kaikki muutkin vanhan talon huoneet, ja he kiipesivät lopulta aina ylimpäänkin kerrokseen, joka oli vain yksi ainoa suuri kolkko huone. Ainoa paikka, jota he eivät tulleet tarkastaneeksi, oli katolla oleva suuri haikaran pesä, jossa juuri samaan aikaan pöllöakka herätti Akan ja ilmoitti hänelle, että Flammea tornipöllö oli suostunut hänen pyyntöönsä ja lähettänyt hänelle sen, mitä hän oli pyytänyt.
Vasta kun harmaat rotat näin tunnollisesti olivat tarkastaneet koko linnan, he rauhoittuivat. He ymmärsivät, että mustat rotat olivat paenneet eivätkä aikoneet tehdä vastarintaa, ja he juoksivat kevein sydämin jyvähinkaloihin.
Mutta tuskin harmaat rotat olivat nielleet ensimmäiset vehnänjyvät, kun alhaalta pihalta linnan edustalta kuului pienen kimeän pillin terävä vihellys. Harmaat rotat kohottivat päätään jyvähinkaloista, kuulostivat levottomasti, juoksivat pari askelta kuin olisivat aikoneet jättää hinkalon, mutta kääntyivät takaisin ja alkoivat syödä uudelleen.
Taas kuului pillin kimakka läpitunkeva ääni, ja nyt tapahtui jotakin ihmeellistä. Yksi rotta, kaksi rottaa, niin, kokonainen lauma rottia lakkasi syömästä, hyppäsi pois hinkalosta ja riensi suorinta tietä kellariin päästäkseen pois talosta. Vielä oli kuitenkin monta rottaa jäljellä. He ajattelivat sitä vaivaa, mikä heillä oli valloittaessaan Glimmingehusia, eivätkä tahtoneet sitä jättää. Mutta pillin sävelet kuuluivat vielä kerran heidän korviinsa ja heidän täytyi seurata niitä. He hyppäsivät kuin hulluina hinkaloista, laskivat mäkeä läpi muurin reikien ja myllertelivät toistensa yli kiirehtiessään ulos.
Keskellä pihamaata seisoi pieni Peukaloinen pilliä puhaltaen. Hänen ympärillään oli kokonainen piiri rottia, jotka hämmästyneinä ja hurmautuneina kuuntelivat häntä, ja uusia tuli joka hetki. Kerran hän otti pillin huuliltaan ainoastaan sekunniksi voidakseen näyttää pitkää nenää rotille, ja silloin näytti siltä kuin olisi rotilla ollut halu heittäytyä hänen päälleen ja purra hänet kuoliaaksi, mutta niin pian kuin hän puhalsi, he olivat taas hänen vallassaan.
Kun Peukaloinen oli soittanut kaikki rotat ulos Glimmingehusista, hän alkoi hiljaa astella pihalta maantielle, ja kaikki harmaat rotat seurasivat häntä siksi, että tuon pillin sävelet soivat niin suloisesti heidän korvissaan, että heidän oli mahdotonta niitä vastustaa.
Peukaloinen kulki heidän edellään ja houkutteli heitä kanssaan Vallbyn tielle. Hän kuljetti heitä kaikenmoisia kiertoteitä läpi pensaiden ja alas ojiin, ja minne hän meni, sinne täytyi heidän seurata häntä. Hän soitteli lakkaamatta pilliään, joka näytti olevan tehty eläimen sarvesta, vaikka sarvi oli niin pieni, ettei ole meidän päivinämme mitään elävää, jonka otsasta se olisi voitu lohkaista. Ei kukaan tiennyt sitäkään, kuka sen oli valmistanut. Mutta Flammea, tornipöllö, oli löytänyt sen eräästä komerosta Lundin tuomiokirkon tornista, ja hän oli näyttänyt sitä Batakille, korpille, ja he olivat molemmat tuumineet, että se oli juuri semmoinen sarvi, joita ennen maailmassa valmistivat ne, jotka tahtoivat saada valtaansa hiiret ja rotat. Mutta korppi oli Akan ystävä ja häneltä Akka oli saanut tietää, että Flammealla oli semmoinen aarre.
Ja totta oli, etteivät rotat voineet vastustaa pilliä, poika kulki heidän edellään ja soitti niin kauan kuin tähdet näkyivät taivaalla, ja koko ajan rotat seurasivat häntä. Hän soitti aamun koitteessa, hän soitteli päivän noustessa ja yhä seurasi häntä harmaiden rottien ääretön lauma, ja hän houkutteli heitä yhä kauemmas Glimmingehusin suurista jauhohinkaloista.