SOKRATES: Sinähän olet suurella innolla tutkinut itse Tisista. Sanokoon siis Tisias meille tämänkin, tarkoittaako hän todennäköisellä mitään muuta kuin sitä, miksi suuri yleisö sen käsittää.
PHAIDROS: Mitäpä muuta sitten?
SOKRATES: Hän on siis esittänyt seuraavan tapauksen, jonka hän — kuten näyttää — on keksinyt viisaaksi ja samalla taiteen sääntöjen mukaiseksi: Jos joku heikko, mutta miehekäs mies on antanut selkään väkevälle, mutta pelkurimaiselle miehelle ja ryöstänyt häneltä vaipan tai jotakin muuta, ja siitä viedään oikeuteen, ei kummankaan tule sanoa totuutta, vaan tuon pelkurin pitää sanoa, ettei tuo miehekäs mies yksin ole pehmittänyt häntä, toisen taas näyttää toteen, että he olivat kahdenkesken, mutta erikoisesti käyttää tätä kysymystä: mitenkä minä, joka olen tällainen, olisin voinut käydä käsiksi tuollaiseen? Tämä taas ei ole tunnustava omaa huonouttaan, vaan ryhtyessään jotakin muuta valehtelemaan hän piankin tarjoaisi vastapuolelle vastatodistuksen käteen. Ja muissakin tapauksissa on taiteenmukaisella puheella suunnilleen samat säännöt. Eikö olekin, Phaidros?
PHAIDROS: On tietysti.
SOKRATES: Oi voi, kylläpä on kamalasti salattu se taide, jonka Tisias on keksinyt tai kuka hän nyt onkin ja keneltä hän lieneekään saanut nimensä. Mutta, hyvä ystävä, onko meidän sanottava hänelle näin vai eikö?
PHAIDROS: Mitenkä?
SOKRATES: Jo kauan sitten, ennen sinunkin tuloasi, Tisias, olemme sattumalta lausuneet, että todennäköisyys valtaa alaa suuressa yleisössä totuuden kaltaisuuden takia. Mutta yhtäläisyyksiä juuri äsken tarkastellessamme huomasimme me, että se, joka tuntee totuuden, kaikkialla osaa ne parhaiten keksiä. Niinpä siis, jos sinulla on jotakin muuta sanottavaa puhetaidosta, kuuntelisimme sitä kyllä, jollei, tulemme uskomaan sitä, mitä äsken olemme tarkastelleet: että jollei joku ole erikseen lajitellut kuulijoitten luonteita eikä ole kykenevä jakamaan oliota lajeihin tai yhdistämään jokaista yksityisoliota yhden käsitteen alle, ei hänestä koskaan ole tuleva puhujana taiteilijaa, mikäli se on ihmiselle mahdollista. Tätä hän ei milloinkaan ole saavuttava ilman suurta ponnistusta, jota järkevän ei tule kestää sitä varten, että voisi puhua ja toimia ihmisten parissa, vaan sen takia, että voisi puhua sellaista, joka miellyttää jumalia, ja kaikessa toimia niin paljon kuin mahdollista heidän mielikseen. Sillä eihän toki tule, Tisias — niin sanovat meitä viisaammat — järkimiehen pyrkiä miellyttämään kanssaorjiaan — siinä sivussa se voi tapahtua — vaan hyviä ja hyvistä syntyisin olevia herroja. Senpätakia älä ihmettele, jos kiertotie on pitkä, sillä sitä on kuljettava suurten asioitten takia, ei sen vuoksi kuin sinä luulet. Mutta jos joku haluaa, on tämäkin, kuten puheemme osoittaa, parhaiten saavutettavissa mainittua tietä.
PHAIDROS: Minusta näyttää tämä olevan erinomaisesti puhuttu, Sokrates, jos vain joku kykenisi tähän.
SOKRATES: Sille, joka käy käsiksi kauniiseen, on kaunista myöskin kokea, mitä hyvänsä hän sattuukin kokemaan.
PHAIDROS: Onpa hyvinkin.
SOKRATES: Riittäköön nyt se, mitä on sanottu puhumisen taiteesta ja epätaiteellisuudesta.
PHAIDROS: Se riittää kyllä.
SOKRATES: Esitys siitä, mikä on soveliasta ja mikä sopimatonta kirjoittamisessa, missä määrin sen käyttäminen on paikallaan ja missä sopimatonta, on vielä jälellä. Eikö niin?
PHAIDROS: Kyllä.
SOKRATES: Tiedätkö sinä siis, millä tavoin sinä puhumisen alalla sanoin tai töin enimmin voit miellyttää jumalia?
PHAIDROS: En suinkaan. Entä sinä?
SOKRATES: Kyllä osaan kertoa entisajan ihmisistä polveutuvan tarinan; totuuden tietävät vain he itse. Mutta jos me itse voisimme sen löytää, niin vieläkö pitäisimme lukua ihmisten mielipiteistä?
PHAIDROS: Naurettava kysymys! Mutta kerro, mitä väität kuulleesi!
SOKRATES: Olen siis kuullut,[74] että Naukratiin lähellä Egyptissä eli muuan sikäläisistä vanhoista jumalista, jolle on pyhitetty lintukin, jota he kutsuvat Ibikseksi. Itse jumalan nimi oli Theuth. Tämä on ensinnä keksinyt luvun ja laskutaidon, mittausopin ja tähtitieteen, edelleen lauta- ja kuutiopelit ja niin myös kirjaimet. Koko Egyptin kuninkaana taas oli silloin Thamus ylimaassa suuressa kaupungissa, jota helleenit kutsuvat Egyptin Thebaiksi kuten he kutsuvat jumalaa Ammoniksi. Tämän luo tuli Theuth, näytteli taitojaan ja sanoi, että niitä piti jakaa muille egyptiläisille. Hän kysyi silloin, mitä hyötyä kustakin oli ja toisen esitellessä, hän milloin moitti, milloin kiitti sen mukaan kuin Theuth näytti puhuvan oikein tai väärin. Ja Thamuksen sanotaan kustakin taidosta lausuneen kumpaankin suuntaan laajoja arvosteluja, joita kävisi liian pitkäksi tarkoin esittää. Mutta kun hän oli kirjainten kohdalla, sanoi Theuth: "Tämä oppi, oi kuningas, tekee egyptiläiset viisaammiksi ja muistiltaan paremmiksi, sillä se on keksitty apukeinoksi muistille ja viisaudelle." Tämä vastasi:
"Taitavin Theuth! Toiset kykenevät synnyttämään sitä, mitä taitoihin kuuluu, toiset taas arvostelemaan, miten suuri osuus hyötyä, ja miten suuri vahinkoa siitä koituu niille, jotka joutuvat sitä käyttämään. Niinpä sinä, kirjainten isä, olet kiintymyksestä niihin esittänyt aivan päinvastaista kuin ne aikaansaavat. Sillä niiden sieluissa, jotka oppivat tämän taidon, se synnyttää unhoitusta siitä syystä, että he laiminlyövät muistia, koska he luottaen kirjoitukseen palauttavat asioita mieleensä ulkoapäin vieraitten merkkien vaikutuksesta, ei sisältäpäin omasta itsestään. Et siis ole keksinyt apuneuvoa muistille, vaan mieleenpalauttamiselle. Ja vain rikkiviisauden toimitat opetuslapsille, et todellista viisautta. Sillä ilman opetusta paljon kuultuaan luulevat he olevansa monitietoisia, vaikka he enimmältä osalta ovat tietämättömiä ja ikäviä seurustelussa, tultuaan rikkiviisaiksi sen sijaan että olisivat tulleet viisaiksi."
PHAIDROS: Hyvä Sokrates, helposti sepität sinä egyptiläisiä ja minkämaisia tarinoita vain tahdot.
SOKRATES: Toiset ovat sanoneet, hyvä ystävä, että dodonalaisen Zeun pyhätössä olevan tammen sanat ovat olleet ensimäiset ennussanat. Silloiset ihmiset, he kun eivät olleet niin viisaita kuin te nuoret, tyytyivät yksinkertaisuudessaan kuuntelemaan tammea ja paatta, jos ne vain puhuivat totta. Mutta sinusta kenties on eroa siinä, kuka puhuja on ja mistä kotoisin. Sillä sinä et pidä vain sitä silmällä, onko asianlaita niin vaiko toisin.
PHAIDROS: Syystä moitit minua, ja minusta näyttää kirjainten laita olevan niin kuin thebalainen sanoi.
SOKRATES: Se joka siis luulee kirjaimissa jättävänsä jälkeensä jonkun taideopin ja se joka on ottanut sen vastaan siinä uskossa, että kirjaimista on lähtevä jotakin selkeätä ja varmaa, se lienee jokseenkin yksinkertainen eikä itse asiassa käsitä Ammonin ennustusta, arvellessaan, että kirjoitetuilla puheilla olisi jotain enempää tehtävää, kuin muistuttaa sitä, joka tuntee ne asiat, mistä ne on kirjoitettu.
PHAIDROS: Aivan oikein.
SOKRATES: Sillä kirjoituksella on, Phaidros, seuraava vika ja se on todellakin siinä maalaustaiteen kaltainen. Sillä senkin tuotteet seisovat aivan kuin elävinä, mutta jos niiltä jotakin kysyy, ovat ne juhlallisen hiljaa. Samalla tavalla on puheitten laita. Sillä luulisipa niitten puhuvan jotakin ymmärtäen, mutta jos kysyy jotakin puhutusta haluten saada siitä selvemmän käsityksen, niin ilmaisevat ne aina vain yhtä ja samaa. Ja jokainen puhe, kun se kerran on kirjoitettu, vierii kaikkialle, yhtä hyvin niiden luo, jotka sitä ymmärtävät, kuin niiden luo, joille se ei lainkaan sovellu, eikä ymmärrä, keille sen tulee puhua, keille ei. Jos sitä taas loukataan ja syyttömästi parjataan, tarvitsee se aina isänsä apua. Sillä itse se ei kykene puolustautumaan eikä auttamaan itseään.
PHAIDROS: Tässäkin puhut aivan oikein.
SOKRATES: Mutta mitä tuumit? Tarkastammeko toista puhetta, joka on edellisen täysi veli, millä tavoin se syntyy, ja kuinka paljoa paremmaksi ja kykenevämmäksi tätä se kehittyy?
PHAIDROS: Mitä puhetta sitten ja millä tavoin syntyvää tarkoitat?
SOKRATES: Sitä, joka ymmärryksellä piirretään oppivan sieluun, joka kykenee puolustamaan itseänsä, ja tietää, keille tulee puhua ja keiden seurassa olla vaiti.
PHAIDROS: Sitä tarkoitat tietävän elävää ja sielukasta puhetta, jonka varjokuvaksi täydellä syyllä voisi kirjoitettua kutsua.
SOKRATES: Aivan niin. Mutta sano minulle seuraavaa: Kylväisikö järkevä maanviljelijä ne siemenet, joista hän erikoisesti pitäisi huolta ja toivoisi saavansa satoa, täydellä todella kesällä Adoniin[75] yrttitarhoihin ja iloitsisi nähdessään niiden kahdeksassa päivässä kehittyvän täyteen mittaan, vai tekisikö hän näin huvin vuoksi ja juhlan takia, kun hän ylipäätään niin tekisi? Eikö hän päinvastoin kylväisi, maanviljelystaidon sääntöjä noudattaen niitä siemeniä, joiden takia hän oli nähnyt paljon vaivaa, sopivaan maahan ja olisi tyytyväinen, jos se, minkä hän on kylvänyt, kypsyisi kahdeksantena kuukautena?
PHAIDROS: Niin hän varmaankin tulisi tekemään, Sokrates, tämän tosissaan, tuon taas, kuten sanot, muuten vain.
SOKRATES: Pitääkö meidän nyt väittää, että sillä, jolla on tietoa oikeasta, kauniista ja hyvästä, on vähemmän järkeä omiin siemeniinsä nähden kuin maanviljelijällä?
PHAIDROS: Ei mitenkään.
SOKRATES: Tosissaan hän siis ei niitä piirrä musteeseen ja kylvä niitä ruokokynää myöten puheitten mukana, jotka ovat kykenemättömät sanalla itseään auttamaan ja kykenemättömiä opettamaan totuutta.
PHAIDROS: Ei todennäköisesti ainakaan.
SOKRATES: Ei varmastikaan, vaan kirjaintarhoihin hän on — kuten näyttää — kylvävä ja piirtävä huvin vuoksi, kun hän piirtää, ja hän kokoaa itsellensä varastoon muistiinpanoja huonomuistista vanhuutta varten, siltä varalta, että hän siihen ehtii, ja hän on iloitseva nähdessään hentojen tainten kasvavan. Ja kun muut nauttivat muista huvituksista, kostutellen itseään juomingeissa ja muissa tilaisuuksissa, jotka ovat näille läheistä sukua, silloin hän, kuten näyttää, näitten huvitusten asemasta huvittelee siten kuten olen kertonut.
PHAIDROS: Sinä kuvaat ihanaa ajanvietettä alhaisen ohella, Sokrates, sen ajanvietettä, joka kykenee leikkimään sanoilla kertoillen oikeamielisyydestä ja muusta, mistä sinä puhut.
SOKRATES: Niin on, rakas Phaidros. Mutta paljon kauniimpaa on luullakseni näiden asiain harrastaminen, kun noudattamalla dialektista taidetta, sittenkuin on tavannut sopivan sielun, istuttaa ja kylvää ymmärryksellä puheita, jotka kykenevät auttamaan itseänsä ja istuttajaansa ja jotka eivät ole hedelmättömiä, vaan omaavat siemenen, josta muut puheet muissa mielissä puhkeavat ja kykenevät tekemään tämän ikuisesti kuolemattomaksi ja tekemään sen omistajan niin onnelliseksi kuin ihmiselle vain on mahdollista.
PHAIDROS: Tämä, jota nyt puhut, on vielä paljoa kauniimpaa.
SOKRATES: Nyt voimme jo ratkaista tuon äskeisen kysymyksen, kun olemme päässeet tästä yksimielisyyteen.
PHAIDROS: Minkä sitten?
SOKRATES: Sen, jota me oikeastaan halusimme nähdä, vaikka sitten olemme tulleet tähän, nimittäin että tutkisimme Lysiaaseen puheitten kirjoittamisesta kohdistettua moitetta ja itse puheita, joita kirjoitettiin joko noudattaen tai noudattamatta taiteen sääntöjä. Mutta mikä on taiteellista, mikä ei, näyttää minusta olevan riittävästi selvitetty.
PHAIDROS: Siltä tuntui. Mutta muistuta minua vielä uudestaan, miten se selvitettiin.
SOKRATES: Ennenkuin joku tuntee jokaisen asian todellisen laadun, josta puhuu tai kirjoittaa, ja pystyy sitä kokonaisuutena siitä itsestään määrittelemään, ja määrittelyn jälkeen kykenee jaoittamaan sitä alalajeihin jakamattomuuteen asti ja ennenkuin hän samalla tavoin tarkasteltuaan sielun luonnetta on keksinyt jokaiselle luonteelle sopivan ilmaisutavan, ja siten kokoonpannut ja yksityiskohtia myöten muovaillut puheensa, että hän monisäikeiselle sielulle tarjoaa monisäikeisiä mutta sopusuhtaisia puheita, yksinkertaiselle taas yksinkertaisia — ennen ei ole mahdollista niin taiteenmukaisesti kuin asian luonteeseen nähden on mahdollista ryhtyä käsittelemään puheitten luonnetta, olkoon kysymys sitten opettamisesta tai mielipiteeseensä taivuttamisesta, kuten koko edellinen tutkistelumme on osoittanut.
PHAIDROS: Aivan sillä tavoin suunnilleen asianlaita minustakin näyttää olevan.
SOKRATES: Mitä taas tulee siihen, onko kaunista vai häpeällistä pitää tai kirjoittaa puheita, ja missä olosuhteissa tapahtuvana sitä syyllä voisi moittia tai olla moittimatta, se on selvitetty juuri äsken lausutussa.
PHAIDROS: Missä sitten?
SOKRATES: Sanottiin että, jos Lysias tai joku muu milloinkaan on kirjoittanut tai tulee kirjoittamaan joko yksityisissä tai valtion asioissa, sommitellen lakiehdotuksia tai kirjoittaen valtiollisen kirjoituksen siinä uskossa, että siinä vallitsee suuri varmuus ja selvyys, siinä tapauksessa koituu häpeää kirjoittajalle, joko sen hänelle joku sanoo tai ei. Sillä täydellinen tietämättömyys oikeasta ja väärästä ja pahasta ja hyvästä ei voi olla olematta todella häpeällistä, ei, vaikka koko rahvas sitä kiittäisi.
PHAIDROS: Ei tietystikään.
SOKRATES: Mutta se, joka on sitä mieltä, että kirjoitetussa puheessa jokaisesta asiasta täytyy paljon olla leikkiä, ja ettei milloinkaan ole mitään runomittaista tai suorasanaista puhetta kirjoitettu tai puhuttu, joka ansaitsisi vakavaa harrastusta — kuten rapsodien esitykset, jotka esitettiin ilman tutkiskelua ja opetusta vain ihmisten voittamiseksi — vaan että todellisuudessa parhaat niistä ovat olleet niiden muistuttamiseksi, jotka jo tietävät asiat; että ainoastaan opettavissa ja opetuksen takia esitetyissä ja todella sieluun piirretyissä oikeutta, kauneutta ja hyvyyttä koskevissa puheissa on selkeyttä, täydellisyyttä ja harrastuksen arvoista; että tulee sanoa tällaisten puheitten olevan oikeita poikiaan, ensinnä sitä joka on asianomaisessa itsessään ja hänen keksimänään hänessä asuu, sitten niitä tämän jälkeläisiä ja veljiä, joita mahdollisesti on istutettu muihin ja muitten ihmisten sieluihin kunkin ansion mukaan — se joka niin ajattelee ja joka ei puutu muihin puheisiin, tämä näyttää olevan sellainen mies, millaiseksi minä ja sinä toivoisimme tulevamme.
PHAIDROS: Aivan niin minä tahdon ja toivon kuin sinä puhut.
SOKRATES: Kylliksi olkoon jo laskettu leikkiä puheista. Ja kun sinä menet Lysiaan luo, niin ilmoita hänelle, että me laskeuduttuamme nymfien lähteelle ja lepopaikalle kuulimme puheita, jotka käskivät sanoa Lysiaalle ja muille, jotka mahdollisesti sepittävät puheita, Homerokselle ja muille, jotka sepittävät runoutta joko semmoisenaan tai laulamalla esitettäväksi, ja kolmanneksi Solonille ja jokaiselle, joka valtion asioissa on kirjoittanut kirjoituksia nimittäen niitä laeiksi, että jos hän on sepittänyt näitä, tuntien asian todellisen olemuksen ja kyeten auttamaan niitä tarkemmin käsittelemällä sitä, mistä on kirjoittanut, ja puhumalla itse kykenee osoittamaan, sen mitä on kirjoittanut, vähäarvoiseksi, tällaista miestä ei tule nimittää tätä kirjoitettua sanaa tarkoittavalla nimellä, vaan sellaisella, joka tarkoittaa sitä, mitä hän on vakavasti harrastanut.
PHAIDROS: Mitä nimiä sinä siis annat hänelle?
SOKRATES: Kutsua häntä viisaaksi näyttää minusta olevan liian paljon ja soveltuvan vain jumalalle. Mutta nimi viisauden ystävä (filosofi) tai jokin sentapainen soveltunee ja kuulunee hänelle paremmin.
PHAIDROS: Se ei ole lainkaan poissa paikaltaan.
SOKRATES: Sitä taas, jolla ei ole mitään arvokkaampaa kuin se, minkä hän pitkän aikaa sinne tänne vääntelemällä, yhteensovittamalla ja poispyyhkimällä on sommitellut tai kirjoittanut, sitä oikeudenmukaisesti voit kutsua runoilijaksi tai puheitten sepittäjäksi tai lakienkirjoittajaksi.
PHAIDROS: Kuinkas muuten?
SOKRATES: Ilmoita tämä nyt ystävällesi!
PHAIDROS: Entäs miten sinä olet tekevä? Sillä eihän tule sivuuttaa sinun ystävääsi.
SOKRATES: Ketä sitten?
PHAIDROS: Kaunista Isokratesta.[76] Mitä sinä tulet hänelle ilmoittamaan, Sokrates. Mitä me sanomme hänen olevan?
SOKRATES: Isokrates on vielä nuori, Phaidros. Mutta aion kuitenkin sanoa, mitä hänestä aavistan.
PHAIDROS: Mitä sitten?
SOKRATES: Hän näyttää luonnonlahjoiltaan olevan parempi kuin että häntä ja Lysiaan tyyliin kulkevia puheita voisi rinnastaa, ja hänen luonteensa on jalompaa yhdistelmää, niin ettei olisi lainkaan ihmeellistä, jos hän, iän varttuessa, puheissa, joita hän nyt harrastaa, paljon voittaisi muut, jotka milloinkaan ovat puhetaitoa harrastaneet, kuin lapset, ja jos häntä, siinä tapauksessa ettei tämä häntä tyydytä, ajaisi jumalallisempi into suurempiin tehtäviin. Sillä luonnostaan on miehen sielussa jotakin pyrkimystä viisauteen. Tämän tervehdyksen vien minä näiltä jumalilta Isokrateelle, lemmikilleni, vie sinä nuo toiset Lysiaalle, sinun lemmikillesi!
PHAIDROS: Niin on tapahtuva. Mutta lähtekäämme, koska hellekin on helpottanut!
SOKRATES: Eikö ole sopivaa, ennenkuin lähdemme, rukoilla näitä jumalia?
PHAIDROS: Miksei.
SOKRATES: Oi rakas Pan ja kaikki muut jumalat, jotka olette täällä! Antakaa minulle sisäistä kauneutta ja antakaa sen, mikä minussa on ulkonaista, olla sopusoinnussa sisäisen olemukseni kanssa! Rikas olkoon minusta viisas! Mutta kultaa olkoon minulla sellainen määrä, jota ei voisi kantaa eikä kuljettaa muu kuin kohtuullinen mies.[77] Vieläkö rukoilemme jotakin muuta, Phaidros? Minä puolestani olen näet kylliksi rukoillut.
PHAIDROS: Rukoile tätä minunkin puolestani! Sillä yhteistä on ystävien omaisuus.
SOKRATES: Lähtekäämme!
SELITYKSIÄ.
[1] Lysias, aikansa kuuluisimpia puhujia, syntyi v. 445 Ateenassa, minne hänen isänsä, kilpitehtailija Kephalos, oli Syrakusasta siirtynyt. Vuodet 429-412 nautti hän Etelä-Italiassa olevassa Thurioin kaupungissa kuuluisan reetori Tisiaan opetusta. Ateenaan palattuaan hoiti hän yhdessä veljensä, Phaidroksessakin mainitun Polemarkhoksen, kanssa isänsä Peiraieuksessa olevaa tehdasta. Kolmenkymmenen tyrannin päästyä Ateenassa valtaan joutuivat veljekset vainon alaisiksi. Polemarkhos menetti henkensä ja Lysias pelastui töin tuskin Megaraan, mistä päin hän innokkaasti otti osaa kansanvallan palauttamista tarkoittaviin suunnitelmiin. Kun nämä onnistuivat, koetti Thrasybulos, kumouksen johtaja, hankkia Lysiaalle Ateenan kansalaisoikeuksia yrityksessään kuitenkaan onnistumatta. L. kuoli v. 380. Lysiaan puhujamaineelle laski perustan se puhe, jonka hän v. 403 piti veljensä murhaajaa vastaan. Sittemmin Lysias toimi etupäässä logographina (nimitys tarkoitti silloin asianajajaa, aikaisemmin kronikoitsijaa). Hänen nimellään kulkevista puheista piti antiikin tutkimus autenttisena. Se puhe, joka esitetään Phaidroksessa, on luultavasti jonkin hänen todella pitämänsä puheen mukailu. Muuten on 34 puhetta häneltä kokonansa säilynyt. — Vaikkakin Lysiaalta puuttuu ajatusten syvyyttä, on hän kuitenkin yleensä parempi sitä kuvaa, jonka Phaidros-dialogi hänestä antaa. Varsinkin on huomattava hänen kykynsä luonnehtia niitä henkilöitä, jotka hän esittää puhuvina oikeuden edessä sekä hänen esitystapansa yksinkertaisuus, koruttomuus ja selkeys. Myöhempi n.s. attikalainen puhetaidon suunta, joka tavoitteli näitä ominaisuuksia, piti häntä suuressa arvossa. Hänen tyylinsä roomalaisista jäljittelijöistä mainittakoon erikoisesti C. Iulius Caesar. Vrt. muuten johdantoa.
[2] Akumenos ja myöhemmin mainittu Eryximakhos, joka esiintyy Symposion-dialogissa, olivat tunnetuita lääkäreitä. E. mainitaan myös Protagoras-dialogissa.
[3] Kilparadat, joilla varsinaiset nuorukaisten juoksuharjoitukset ja -kilpailut tapahtuivat, olivat samalla iäkkäämpien ihmisten tavallisia kävelypaikkoja.
[4] Epikrates, luultavasti joku senaikuisia demagoogeja.
[5] Morykhos on mahdollisesti sama henkilö, jota vanha attikalainen komedia ivaa tunnettuna elostelijana.
[6] Olympolaisen Zeun temppeli oli kaupungin kaakkoisosassa. Vanhin temppelirakennus, joka mahdollisesti ei edes valmistunut, on Peisistratoksen ajoilta. Myöhemmin alkoi kuningas Antiokhos IV Epiphanes rakennuttaa paikalle suuremmoista temppeliä, jonka rakennustyön vasta keisari Hadrianus saattoi päätökseen.
[7] Pindaroksen sanoja. Viittaus I:n Isthmolaisen oodin 2-3 sakeisiin.
[8] Megaraan asti, jonne Ateenasta oli n. 4 penikulmaa.
[9] Herodikos on kai sama henkilö, jonka Protagoras-dialogissa sanotaan olevan syntyisin Megarasta. Epävarmaa on, onko Valtiossa mainittu voimistelunopettaja sama mies.
[10] … haltioitumistoverin. Alkuteksti edellyttäisi oikeastaan käännöstä: toverin koryhanttihurmiossa, johonka alkuaan phrygialaisen jumalattaren Kybelen palvelijat, tämän seuralaisia, korybantteja, jäljitellen pyrkivät pääsemään.
[11] Ilisos, pieni joki Ateenan eteläpuolella.
[12] Boreas, pohjatuulen jumala, oli tarun mukaan ryöstänyt attikalaisen kuninkaan Erekhtheun tyttären, Oreithyian Ilisoksen rannalta. Tarua ovat käsitelleet tragediassaan Oreithyia sekä Aiskhylos että Sophokles. Pharmakeia oli nimenä eräällä najadilla ja hänen Ilisoksen luona olevalla lähteellään. Lause "tai Areiopagokselta… eikä täältä" on mahdollisesti myöhempi lisäys. Itse tarun yhteydessä saa Platon tilaisuuden esittää kantansa siitä kuivan ratsionalistisesta, allegorisoivasta myyttien selitystavasta, jota viisaat, s.o. sofistit harjoittivat. Vaikka häntä ei suinkaan kansanuskonto tyydyttänyt, ei hän voinut yhtyä niihin, jotka näin pyrkivät tuhoamaan jumalat kokonaan.
[13] Kentaurit kuvaa myöhempi taide olennoiksi, joilla oli yläruumis ihmisen-, mutta varsinainen vartalo hevosenkaltainen. Aikaisemman käsityksen mukaan heillä oli ihmisruumiiseen yhtynyt puolikas hevosruumista. Heidän luontonsa oli villi ja hillitön.
[14] Khimaira Typhonin tytär (kts. alemma) oli tulta syöksevä hirviö, edestä jalopeura, keskeltä vuohi ja takaa käärme, joka asui Lykiassa, minkä vulkaanisen luonnon personifikatio hän oli. Hänet tappoi tarun Korinthokseen sijoittama Bellerephon (B. alkuaan merijumala) ihmeratsultaan Pegasokselta. Sittemmin Pegasos esti kavioniskullaan Muusain laulusta hurmautuneen Helikon vuoren kohoamasta taivaaseen ja synnytti Hippokrenen (Hevoslähteen). Runoilijain palvelukseen on vasta myöhempi aika sijoittanut Pegasoksen.
[15] Kuulu delphoilainen kirjoitus, "gnothi seauton, tunne itsesi", on lähtökohta Sokrateella hänen pyrkimyksessään todelliseen tietoon olevaisesta.
[16] Typhon, satapäinen, tulisilmäinen hirviö, joka nousi vimmattuun taisteluun Zeuta ja muita jumalia vastaan Kilikiassa, jonka maan onkaloihin tai Etnan alle hän hävittyään suistui ja sieltä synnytti maata sulattavaa kuumuutta, tuulispäitä y. m. s. luonnonilmiöitä. Hän kuten Khimairakin on siis vulkaanisten ilmiöitten porsonifikatio.
[17] Akheloos, Kreikan suurin joki, virtojen kuningas, jonka kultti oli yleinen koko Kreikassa. Tuttu on hänen taistelunsa Herakleen kanssa Deianeiran omistamisesta.
[18] Yhdeksän arkhonttia, Ateenan korkeimmat hallitusmiehet, jotka valittiin vuodeksi kerrallaan. Plutarkhoksen mukaan he astuessaan virkaansa vannoivat julkisen valan, jossa lupasivat olla valtion laeille kuuliaisia ja pysyä lahjomattomina sekä sitoutuivat siinä tapauksessa, että valansa rikkoisivat, Apollonin oraakkelitemppeliin pystyttämään oman luonnollista kokoa olevan kultaisen kuvansa rangaistukseksi itselleen ja varoitukseksi muille.
[19] Kypselidien vihkilahja oli muuan arkku, jota säilytettiin Heran temppelissä ja josta vielä kreikkalainen taidehistorioitsija Pausanias 2:sella vuos. j.Kr. esittää seikkaperäisen kuvauksen. Tässä arkussa oli muka Kypselos, josta myöhemmin tuli Korinthin hallitsija (657-629 e.Kr.), pelastunut sukulaistensa vainolta, jonka alaiseksi hän oli joutunut, kun oli ennustettu, että hän kukistaisi nämä, jotka silloin pitivät valtaa Korinthissa. Todennäköisesti vihkilahja on Kypseloksen poikain teettämä ja Heralle vihkimä ja sellaisena Platonkin sen esittää.
[20] Huvinäytelmänkirjoittajain kömpelöä keinoa käyttäisi Phaidros, jos hän toistaisi ne sanat, joita Sokrates oli hänestä käyttänyt, ennenkuin hän rupesi puhumaan. Keinon kömpelyys oli siinä, että syytetty henkilö viskasi saman syytöksen jotenkin samoin sanoin vastustajaan.
[21] Sokrates peittää silmänsä, jottei Phaidros huomaisi, puhuuko hän leikillään vai tosissaan. Tällä Platon ehkä myös tahtoo osoittaa, ettei Sokrates esitä omia (eikä hänenkään, Platonin) mielipiteitä.
[22] Sokrates johtaa leikillään runotarten epiteetin, ligeiai Ligyes nimestä, kenties jäljitellen sofistien etymologisia selityksiä. Nämähän varsinaisesti perustivat kielitieteellisen tutkimuksen, joka kuitenkin muodostui perin epäkriitilliseksi ja epämetodiseksi. Erittäinkin oli niin laita äänne- ja muoto-opin. — Ligureista (Ligyes), jotka asuivat Pohjois-Italiassa, kerrotaan, ettei edes taisteluissa koko joukko yht'aikaa tapellut, vaan osa jäi syrjään laululla kiihottaakseen taistelevia.
[23] raskaasti raskauttavat — raskaudesta — rakkaus. Olen koettanut käännöksessä saada ilmi sen etymologisen sanaleikin, joka on sanoissa erromenos (voimakkaasti) rhostheisa (voimistuneena) ap'autés tés rhomes (itse voimasta, itse voimasanasta) (se on saanut nimen) eros (rakkaus). Yleensä näyttää sopivien vastineitten keksiminen tällaisille leikillisille etymologioille tai sanaleikeille miltei mahdottomalta, ja on niitten valitettavasti käännöksessä täytynyt jäädä pois. — Vrt. muuten edellistä selitystä.
[24] Liuskan pudottua toisella tavalla. Sanat tarkoittavat poikien kesken yleistä leikkiä, missä osanottajat jakaantuivat kahteen puolueeseen, joitten keskelle asettui eräs pojista ja heitteli ilmaan liuskaa, joka toiselta puolen oli valkoinen, toiselta musta. Siitä, mikä väri liuskan pudottua maahan jäi päällepäin, riippui, kumpi puolueista sai lähteä pakoon ja kumpi ajaa takaa. Jos liuska putosi toisella tavoin kuin ennen, vaihtuivat osat, ja takaa-ajajasta tuli pakeneva.
[25] "Kuin sudet lampaita…", säe on mahdollisesti Platonin itse sepittämä. Tähän kohdistuu Sokrateen hiukan myöhemmin tekemä leikillinen huomautus, että hän jo lausuu heksametrejä eikä enää dithyrambeja. Dithyrambi oli Dionysioksen palveluksessa esitetty juhlalaulu, jota khoori lauloi tanssien ja usein huilun säestyksellä. Ateenassa kehittyi dithyrambi myöhemmin säerakenteeltaan yhä vapaammaksi ja itse sävelmä tuli pääasiaksi. Dithyrambin sävy oli yleensä haltioitunut ja intohimoinen. Sokrateen jumalallinen innoitus oli siis häviämässä ja vaihtumassa rauhalliseen eepilliseen tunnelmaan, t.s. hänen oli jo aika lopettaa puheensa.
[26] Thebalainen Simmias on yksi keskustelijoista Phaidon-dialogissa. Hän oli Krotonista Etelä-Italiasta kotoisin olevan pythagoralaisen filosofin, Philolaoksen oppilas. Kriton-dialogissa mainitaan Simmiaan hankkineen riittävän rahamäärän, millä voitaisiin lahjoa vartiat ja siten auttaa Sokrates Kritonin suunnitelman mukaan pakenemaan vankilasta. Diogenes Laertios, 3:nnen vuosis. alussa j.Kr. elänyt kreikkalainen filosofianhistorioitsija mainitsee hänen kirjoittaneen 23 dialogia.
[27] haltiani. Tunnettua on, miten Sokrates usein ikäänkuin pysähtyi kuuntelemaan sitä omituista sisäistä ääntä, jota hän kutsui daimonionikseen, haltiakseen. Puhe daimonionista perustui siihen yleiseen uskoon, että jokaisella ihmisellä oli oma daimoninsa. Kukaan ei kuitenkaan ollut siihen sellaisessa suhteessa kuin Sokrates ja se tapa, millä hän daimonionistaan puhui, aiheutti sen, että häntä syytettiin m.m. siitä, että hän daimonuskollaan oli häpäissyt jumalia.
[28] Ibykos (n. 550) oli kotoisin Ala-Italian Rhegionista, mistä hän siirtyi Samokseen kasvattamaan sen tulevaa hallitsijaa Polykratesta, jonka hovissa hän sittemmin eli. I:n khoorilauluilla oli usein vahvasti eroottinen luonne, mutta käsittelivät ne myös puhtaasti eepillisiä aiheita Stesikhoroksen (kts. edemmä) tapaan, jota I. runoteknillisestikin on lähellä. — Tuttu on tarina I:n kuolemasta: Pari rosvoa murhasi hänet. Mutta parvi kurkia sattui olemaa lähellä ja nämä nähdessään myöhemmin Korinthissa rosvot antoivat ilmi itsensä puhumalla Ibykoksen kurjista. Aihetta on Schiller käsitellyt tunnetussa runossaan "Die Kraniche des Ibykos".
[29] Stesikhoros (n. 640-555) oli kotoisin Sisilian Himerasta, mistä hänen täytyi paeta hirmuhallitsija Phalariin vihaa toiseen Sisilian kaupunkiin Katanaan. Nimensä "khoorinjärjestäjä" hänen kerrotaan saaneen khoorien järjestämisestä ja harjoittamisesta. S:n päämerkitys on siinä, että hän khoorilyriikkaan onnellisesti yhdisti eepillisiä aiheita (troialais-, thebalais- ja Heraklestarustosta), vakiinnutti sen jäsentelyn ja kehitti erikoisen lyyrillisen tyylin. — Taru kertoo että Helena, jota S. oli eräässä laulussaan moittinut karkeasti vikapääksi Troian sotaan, oli sokaissut hänen silmänsä, mutta antanut tälle näkönsä jälleen, kun hän oli sepittänyt Palinodian, peruutuslaulun. Tämä taru sopii sikäli S:n runoilijaluonteeseen, että hän itsenäisesti käsitteli aiheitansa ja ikäänkuin sulatti ne uudestaan. S. näyttää käsitelleen myyttejä korkeammalta siveelliseltä ja uskonnolliselta kannalta kuin ne esitetään Homeroksella, ja siksi Platon ilmeisesti asettaa hänet Homeroksen yläpuolelle.
[30] Platon on nähtävästi tarkoituksella asettanut kummankin, sekä Phaidroksen että Stesikhoroksen, täydelliset nimet vastakkain. Vastakohta kuulun runoilijan ja intoilija-tyhjäntoimittajan välillä jo sinänsä vaikuttaa. Eräs Platonin selittäjä, Ast, on ollut löytävinään nimien merkityksissä vastakohtia. Se tapa, millä hän tulkitsee nimet, tuntuu kuitenkin mielivaltaiselta. — Muuten kannattaa panna merkille, että Platon ulkonaisestikin on tahtonut osoittaa, että se metafysiikka, joka myytissä esiintyy, ei sisällä Sokrateen omia ajatuksia, nimittäin antaessaan Sokrateen saada puheensa Stesikhorokselta. Näin hän muuallakin menettelee: esim. Symposionissa on Sokrateen ylistyslaulu Erokselle ja Eroksesta muka saatu papitar Diotimalta.
[31] Ei ole tosi se puhe. Puhe alkaa samoilla sanoilla kuin Palinodia.
[32] Monivivahteinen verbi sophronein esiintyy tässä mainesthai (olla hullu) sanan vastakohtana. Käännökset "olla mieleltään terve", "olla tervejärkinen", "ajatella terveesti", lienevät tällöin paikallaan, samoinkuin adjektiivin sophron vastineena "mieleltään terve, tervejälkinen" ja substantiivin sophrosyne, "mielen terveys, tervejärkisyys". Samalla tavoin on sanat tulkittu jo aikaisemmin käännöksessä.
[33] Delphoin naisprofeetta, kuulu Pythia.
[34] Dodonan oraakkelipaikka oli hyvin vanha. Historiallisena aikana siellä palveltiin Zeuta ja tämän puolisoa Dionea. Ennustus luettiin pyhän tammen huminasta.
[35] Sokrateen antamat selitykset manike ja mantiké sanojen suhteesta ovat tilaisuutta varten sepitetyt ja niitä kenties ei ole otettava vakavalta kannalta, yhtävähän kuin oioonistiké sanan johtamista tekaistusta oionistike'sta, johon sisällytetään tekstissä mainitut sanat oi-sis (arvelu), nus (järki) ja historia (tutkimus, tieto). Platon lienee itsekin ollut tietoinen siitä, että oioonistiké johtuu sanasta oioonistes (linnuista ennustaja) ja tämä taas puolestaan sanasta oioonós (petolintu, jota ennustaessa tarkattiin).
[36] Samansuuntainen todistus sielun kuolemattomuudesta esiintyy Cicerolla (Tusc. disput. 1, 23, 53). Vrt. johdantoa.
[37] Siivekkään. Alkutekstissä esiintyvä sana ei näytä joka kohdassa tarkoittavan siipiä, vaan toisissa paikoin sitä käytettäneen sulista. Siitä johtuu sanojen vaihtelu käännöksessä.
[38] Hestia jää lieden jumalattarena jumalien asuntoon.
[39] … on heillä ravintona pelkkä arvelu. Arvelu on Platonilla alempi tietolaji, jolla ideamaailmaa ei voi käsittää.
[40] Adrasteia on kenties alkuaan sama jumaluusolento kuin phrygialainen Kybele. Myöhemmin hänet yhdistettiin Nemesikseen ja Tykhehen ja näin hän esiintyy välttämättömyyden ja oikeudenmukaisen rangaistuksen ja palkinnon jumalattarena.
[41] Platon vertaa tässä pyrkimystä päästä ideamaailman yhteyteen salamenoihin. Saman vertauksen esittää Diotima Sokrateen suun kautta Symposionissa.
[42] Yhtähyvin kuin Platon johtaa sanaa himeros (kaiho) sanasta mére (osat) voinee käännöksessä asettaa kaiho sanan yhteyteen kaikkoovat sanan. Etymologia on luonnollisesti aivan väärä.
[43] Homerideiksi kutsuttiin Homeroksen laulujen harrastajia, joko esittäjiä, tulkitsijoita tai jäljittelijöitä. Heidän tililleen panee Platon säkeet, jotka kenties ovat hänen improvisoimiaan. Käännökseni poikkeaa luultavasti kaikista muista käännöksistä. Nähdäkseni on toinen säe "uskallettu" itse Pteros-nimen takia, joka on tilapäinen rohkea muodostus pteron (siipi, sulka) sanasta. Säe ei ole runomitallisesti hyvä, koska Pteros-sanan edellä oleva de on luettava lyhyeksi, vaikka konsonanttiyhtymä pt seuraa. Mitään enempää ei tästä kohdasta käsittääkseni pidä etsiä.
[44] kuten Bakkhottaret. Bakkhotarten, Bakkhoksen, Dionysioksen papitarten mainitaan Platonin Ionissa (534) haltioituneessa tilassa ammentavan virroista mettä ja maitoa.
[45] ikäänkuin rajanuoran luota. Kuva on otettu kilpa-ajoista.
[46] Ganymedes, troialainen kuninkaan poika, jonka Zeus teki lemmikikseen ja kotkan hahmossa vei jumalien luo, joiden juomanlaskijaksi hän G:n teki.
[47] Sanat kuten se, joka on toiselta saanut silmätaudin perustuvat käsitykseen, että se, joka katsoi jonkun sairaisiin silmiin, siten tartutti itseensä tämän sairauden.
[48] … ovat he voittaneet yhden kolmesta todella olympialaisesta ottelusta. Olympialaisissa painiotteluissa julistettiin painija voittajaksi vasta kolmesti heitettyään vastustajansa maahan. Kolme kertaa piti filosofin vaeltaa nuhteettomasti täällä maailmassa, jotta hänen sielunsa jälleen pääsisi takaisin jumalien luo.
[49] Polemarkhos. Vrt. johdantoa.
[50] Sen hyökkäyksen, jonka Phaidros mainitsee erään Ateenan valtiomiehistä tehneen Lysiasta vastaan, on arveltu tarkoittavan ateenalaisen puhujan ja puoluejohtajan Arkhinoksen puhetta, jossa hän v. 403 jyrkästi vastusti ehdotusta kansalaisoikeuksien myöntämisestä Lysiaalle, ja tätä seikkaa on käytetty sen otaksuman tukena, että Phaidros kuuluu Platonin varhaisimpaan tuotantoon. Vaikka myöntäisikin mahdolliseksi otaksuman viittauksesta Arkhinoksen puheeseen, ei silti tarvitse katsoa tämän todistavan dialogin itsensä näihin aikoihin ilmestyneen.
[51] Sinä et huomaa … suloista mutkaa. Olen seurannut Heindorffin lukutapaa, jonka mukaan tekstissä seuraavat erittäin vaikeasti tulkittavat sanat ovat myöhempi interpolatio ja siis pyyhittävät.
[52] Neuvosto on hyväksi nähnyt j.n.e. Näin tavallisesti alkavat neuvoston tai kansan päätökset.
[53] Se (sirkkojen suku) ei synnyttyään tarvitse yhtään ruokaa. Vanhan kreikkalaisen sadun mukaan eivät sirkat tarvinneet mitään ravintoa, vaan elivät pelkästään kasteesta.
[54] Terpsikhora oli tanssin ja khoorilaulun, Erato rakkauslaulun, Kalliope eepillisen runouden ja Urania tähtitieteen runotar.
[55] … jotka kunnioittavat sitä muusillisen taidon alaa, joka kuuluu heille. Filosofiakin kuului runotarten hallitsemiin taiteisiin.
[56] Ei tosiaankaan tule olla hyljätty se sana. Nestorin sanat Iliadissa. II 361.
[57] Todellista puhetaitoa j.n.e. Sanat ovat todennäköisesti myöhempi lisäys.
[58] Leikillään esittää Sokrates Troian sodan sankarit Nestorin ja Odysseun muka retoriikan teoreetikoiksi. Heihin rinnastetaan sitten sofistit Gorgias, Thrasymakhos ja Theodoros, Nestoriin Gorgias, koska hänen kerrotaan eläneen 108 vuoden ikäiseksi. — Gorgias, joka oli kotoisin Sisilian Leontinoista ja sieltä erään lähetystön mukana saapunut Ateenaan, oli vanhemmista sofisteista kuuluisimpia. Puhujana ja uuden opetuksen jakajana hänellä oli nuorison keskuudessa tavaton menestys. Filosofina G. kielsi kaiken tiedon ja ylipäänsä kaiken olevaisen. Hänen oppinsa ydin on: ei mitään ole olemassa; jos olisikin jotakin, ei siitä voisi saada tietoa; jos tietoa taas voisi saada, ei sitä voisi muille välittää. Gorgiaan edustamaa suuntaa on Platon pahasti ruoskinut samannimisessä dialogissaan (se on ilmestynyt suomeksikin, Kaarlo Forsmanin kääntämänä). Thrasymakhos, sofisti ja retoriikan teoreetikko, esiintyy Valtio-dialogissa yhtenä keskustelijoista. Hän oli kotoisin Khalkedonista. Hänen taiteestaan antaa m.m. Cicero kiittävän arvostelun. Theodoros, Byzantionista kotoisin oleva reetiori, saa vähän myöhemmin Sokrateelta epiteetin sana-Daidalos.
[59] Palamedes oli kreikkalaisten neuvonantaja Troian sodassa, jonka Odysseus lopuksi joko itse surmasi tai syytöksillään sai sotajoukon surmaamaan. Häntä pidettiin kirjainten, lukujen, tähtitieteen, kirjoitettujen lakien ja muittenkin hyödyllisten taitojen keksijänä.
Elealainen Palamedes oli Zenon (miehuusikä n. 460), joka terävissä päätelmissä puolusti elealaisen filosofikoulun oppeja, jotka kielsivät moneuden, paikallisuuden ja ajallisuuden ja kaiken liikunnon, lukien ne vain pettävän aistinhavainnon piiriin. Zenonin syllogismeista on ehkä kuuluisin "Akhilleus ja kilpikonna": Akhilleus ei voi saavuttaa kilpikonnaa, jos sillä on etumatka. Zenon on, kuten Aristoteles häntä nimittää, dialektiikan isä.
[60] Midas tarunomainen phrygialainen kuningas, kuuluisa ennen kaikkea rikkaudestaan. Hautakirjoituksen säkeet synnyttävät selvän ajatuksen, luettakoon ne missä järjestyksessä tahansa.
[61] Sana-Daidalos on jokseenkin samaa kuin sanataituri. Nimen jälkiosana on attikalaiseen tarustopiiriin kuuluvan kaiken taidetyön myytillisen edustajan tunnettu nimi. Tästä yhteydestä ja seuraavasta saamme jonkinlaisen käsityksen niistä taidekeinoista, jotka senaikuinen sofistinen retoriikka synnytti.
[62] Euenos sofisti oli tunnettu myös elegikkona.
[63] Tisias (tai kenties on oikeammin luettava Teisias) Sisiliasta, oli vanhimpia reetoreita ja m.m. Gorgiaan, Lysiaan ja Isokrateen opettaja.
[64] Prodikos, Kios saarelta kotoisin oleva sofisti, jossa syvälliseen, vakavaan luonteeseen yhtyi suuri tutkimusinto. Platonin ivallisista viittauksista tiedämme hänen harrastaneen synonymiikkaa. Kansanuskontoon nähden hän asettui arvostelevalle kannalle selittäen luonnonilmiöitten ensinnä ihmisten tajunnassa jumaloituneen. Toiset jumalat hän taas käsitti alkuaan kuuluisiksi sankareiksi. Elämänkatsomukseltaan hän oli pessimisti. Ihmisen parhaan lohdutuksen hän näki työssä, ja työn sankari Herakles tuli hänen mieliheroksekseen. Prodikoksen ylistyspuhe Herakleen kunniaksi sisälsi tunnetun episodin "Herakles tienhaarassa".
[65] Hippias, joka oli kotoisin Eliista, oli laajatietoinen ja monipuolinen sofisti, joka maksua vastaan harjoitti reetorin tointa useissa Kreikan kaupungeissa. Platonin molemmissa hänestä nimensä saaneissa dialogeissa (n.s. Hippias minor ja Hippias maior) hän joutuu epäedulliseen valoon sekä mielipiteittensä hataruuden että turhamaisuutensa vuoksi.
[66] Elean muukalainen on Zenon.
[67] Polos oli kotoisin Sisilian Akragas- (lat. Agrigentum) kaupungista, Gorgiaan ja muuten tuntemattoman Likymnoioksen oppilas.
[68] Protagoras, syntynyt Abderassa n. 485, oli Gorgiaan ohella vanhemmista sofisteista kuuluisin, Perikleen ystävä. Hänen harrastuksensa kohdistui inhimillisen elämänpiirin eri aloihin. Häntä vastaan nostetun syytöksen johdosta hän pakeni 416 Sisiliaan. Hänen filosofisista opeistaan tärkeimpiä ovat ensiksi se, että jumalista ei voida mitään tietää, ei edes ovatko he olemassa, ja toiseksi se tietoteoreettinen kanta, joka sisältyy tunnettuun lauseeseen: ihminen on kaikkien asioitten mitta. Tämä kanta kävi vaaralliseksi, kun myöhemmät sofistit sovelluttivat sen eetilliselle alalle. Reetorina hän erikoisesti harrasti puhdaskielisyyttä. Protagoraan persoonasta antaa Platon samannimisessä dialogissa erinomaisen elävän, iroonisesti piirretyn kuvan, Theaitetos dialogissa hän varsinaisesti hyökkää hänen oppinsa kimppuun.
[69] Khalkedonilainen, ylempänä mainittu Thrasymakhos.
[70] Eivät he kuitenkaan raa'asti häntä haukkuisi. Hieno huomautus Phaidrokselle, joka juuri edellä on käyttänyt sellaisia voimakkaita sanontatapoja kuin "hän on hullu", "hän ei ymmärrä koko taidosta mitään". Näillä sanoilla on Platon kenties myös lausunut ajatuksensa eri suuntien välillä käydyn polemiikin useinkin sopimattomasta sävystä.
[71] Adrastos oli tarunomainen Argoksen kuningas, yksi johtajista kuuluisalla seitsemän (ruhtinaan) sotaretkellä Theebaa vastaan. Platon kutsuu häntä hunajaapuhuvaksi, mesikieleksi (meligerys) luultavasti erään Tyrtaioksen säkeen mukaan, jossa Adrastoksella on samaa merkitsevä epiteetti meilikhógerys. Adrastosta itseään ei Platon kuitenkaan tässä tarkoita, vaan käyttää hänen nimeään — vrt. edellä esim. rinnastusta Nestor-Gorgias jostakin senaikuisesta puhujasta, kenties, kuten on arveltu, Antiphonista, Thukydideen opettajasta, joka puhujana oli erittiin kuuluisa. Edustaen ylimyspuolueen oikeinta siipeä hän oli yksi johtavimpia miehiä Ateenassa v. 411 toimeenpannussa valtiomuodon muutoksessa. Kun vähän sen jälkeen kansanvaltainen puolue taas pääsi aseman herraksi, tuomittiin Antiphon kuolemaan ja mestattiin.
[72] Anaxagoras, syntyi n. 500 Klazomenaissa, lähellä Smyrnaa, ja muutti n. 463 Ateenaan. Hän toi sinne ensimäisenä filosofian ja hänen asemansa oli sen henkisessä elämässä erittäin keskeinen. Useat etevimmät miehet, m.m. Perikles ja Euripides, olivat hänen läheisiä ystäviään. Perikleen vastustajat syyttivät häntä kuitenkin jumalattomuudesta ja hänen oli jätettävä Ateena. Vähässä-Aasiassa hän kuoli 428. A:n filosofisen käsityksen mukaan ei ole syntymistä eikä häviämistä, vaan ainoastaan sekoittumista ja eroamista. Erilaisia perusaineita on äärettömän paljon. Liikkeelle paneva voima on järki, nus, joka kuitenkaan ei myöhemmin vaikuta mitään kehitykseen. Varsinainen idealisti ei A. siis ole ja nus-käsite itsekin on materialistinen. Nus on näet vain hienointa ja puhtainta ainetta. —
[73] Asklepiadit, joitten nimi johtuu lääketaidon jumalasta, Asklepioksesta, olivat Kos saaren kuuluisaa lääkärisukua. Heihin kuuluva Hippokrates (n. 460-372) oli syvällinen ja perinpohjainen tutkijaluonne ja lienee pidettävä lääketieteellisen tutkimuksen varsinaisena alkuunpanijana. Hippokrateen nimellä on säilynyt suuri joukko teoksia, jotka kuitenkin suureksi osaksi ovat toista alkuperää. Phaidroksessa mainitun Hippokrateen metodin perusteella on myöskin yritetty ratkaista kysymystä teosten oikeaperäisyydestä — kuitenkin vähin ja epävarmoin tuloksin.
[74] Olen siis kuullut… Koko tarina on nähtävästi tilaisuutta varten vapaasti muodostettu. Kuten monessa kohden muuallakin on tässäkin täytynyt luopua yrityksestä siirtää alkutekstin sanaleikkejä suomenkieleen.
[75] Adonis, jonka palvelus kenties on itämaista alkuperää, oli etelämaalaisen kukkean, mutta nopeasti lakastuvan luonnon personifikatio, ihana nuorukainen, jota Aphrodite rakasti ja hänen jouduttuaan väkivaltaisen kuoleman uhriksi — Areen lähettämä metsäkarju tappoi hänet eräällä metsästysretkellä — kiihkeästi suri. Hänen muistojuhlissaan esitettiin hautajaismenoja ja hänen ruumistaan esittävän puunuken ympärille istutettiin ruukkuihin siemeniä, jotka keinotekoisen lämmön vaikutuksesta nopeasti versoivat yrteiksi, mutta yhtä nopeasti lakastuivat.
[76] Isokrates (436-338) syntyi Ateenassa. Nautti etevimpien sofistien, m.m. Gorgiaan ja Prodikoksen opetusta. Hän ei julkisena puhujana esiintynyt, vaan hänen toimintansa rajoittui opettamiseen ja puheitten kirjoittamiseen. Isokrates oli moraalisesti korkeammalla kannalla kuin sofistit ja opetustoimintaansa, jonka päämäärä oli filosofia — ei kuitenkaan sokratelaisessa eikä platonilaisessa mielessä, vaan suunnilleen yleissivistystä tarkoittavaksi käsitettynä — hän piti samalla siveellisesti kasvattavana. I:n puheista useat olivat poliittisia luonteeltaan ja niissä hän ajoi yleishelleenisen kokoomuksen asiaa ja sotaa vanhaa vihollista, Persiaa vastaan. Erään näistä puheistaan hän osoitti Makedonian kuninkaalle Philippokselle. Oikean puhujan oli Isokrateen mielestä oltava proosaa käyttävä runoilija. Hänen tyylivaistonsa on erittäin herkkä ja tyylikeinojen käyttelyssä hän on mitä huolellisin. Hänen tyylinsä vaikutus on ollut varsin suuri, vieläpä Platoniinkin, joka I:n tavoin myöhemmissä dialogeissa välttää hiatuksia. I:ta on aivan viime aikoina alettu arvioida hyvinkin korkealle ja hänen poliittisille mielipiteilleen antaa esim. sellainen tutkija kuin Ed. Meyer Vanhanajan historiassaan suurta tunnustusta. Vrt. muuten johdantoa.
[77] Mutta kultaa olkoon minulla sellainen määrä, jota ei voisi kantaa eikä kuljettaa muu kuin kohtuullinen mies. Sanojen ajatus on vähän hämärä ja tekstiä ovat muutamat arvelleet turmeltuneeksi. Ajatus tuntuu olevan se, että Sokrateen rukoilema kultamäärä on samaa kuin kullan puute.