XII
Santtu parka! Taas vietiin häneltä Julia! Ensimmäisen valssin hän oli saanut tanssia, vaan heti oli siepattu häneltä Esteri, jota sen jälkeen oli ryöstetty käsistä käsiin. Santtukin oli tehnyt epätoivoisen rynnäkön valloittaakseen hänet takaisin, vaan oli sotkeutunut toisten jalkoihin. Ja jalkoihinsa olivat toiset polkeneet Santun oikeuden päästä Esterin kavaljeerina saattamaan hänet kotia. Hän oli tähän oikeuteensa vedonnut kuin Maaherra lakikirjaan, vaan toiset sen ottivat.
Aamulla oli taas rinta täynnä toivoa. Esteri rakastaa häntä, sen hän oli selvään nähnyt! Ja hän lähti Esterin luo edeltä päivällisen, ostettuaan ja poltettuaan yhden paperossin, että olisi rohkeampi. Nyt hän olisi ollutkin rohkea, tunsi hän sieltä palattuaan, vaan siellä kun oli Perenius! Hän yritti uudelleen jälkeen päivällisen, mutta silloin taas oli Esterin luona Kairenius!
Jos hän milloin sinne meni, niin oli siellä jo joku toinenkin tai heti tuli. Hän päätti viimein ettei hän välitä Esteristä eikä kenestäkään. Mutta sitten haihtui tämä kauhea viha, ja hän päätti kokonaan uhrata itsensä isänmaalle. Ja hän lähti Helsinkiin tietämättä mitä varten, sillä voimaton oikeus ei häntä enää miellyttänyt. Mutta rinnassa paloi saada tehdä jotain suurta, joka hämmästyttäisi koko maailman ja Esterin.
Ei tiennyt Santtu, että oli muuan sielu, joka olisi hänelle yksin suvainnut pääsyn Esterin luo.
Se oli Miina.
Miina olisi Santun suvainnut käydä vaikka kaksi kertaa päivässä. Se ei olisi merkinnyt mitään. Vaan kun alkoi käydä oikeita miehiä, kauniita herroja, että ovikello soi ja soi ja taas soi! Ja neiti Esteriä vietiin ja tuotiin jalkaisin jos hevosellakin. Eivätkä antaneet raukan montakaan yötä viikossa nukkua rauhassa, kun herättivät laulullaan yhä ja taas. Mitähän mahtaisi senaattori oikein tykätä!
Sitä Miinan senaattoria neiti Smarin ei enää uskonut olevan. Sillä jos Esterillä olisi ollut joku lapsuudenystävä hänen sydämensä haltiana, jonka vuoksi olisi Lauri Holman hyljännyt, niin olisi Esterin nykyinen vapaus ollut kevytmielisyyttä. Ja Esteri ei olisi ollut se Esteri, joksi neiti Smarin oli oppinut hänet tuntemaan. Mutta minkä vuoksi Esteri oli hyljännyt Lauri Holman? Ainoaksi selitykseksi jäi, että Lauri Holmalla oli ehkä joku vastenmielisyyttä herättävä puutteellisuus niinkuin hänen sisarellaan, Ellilläkin, joka Santun kertomuksen mukaan oli saanut sulhaseltaan rukkaset, kun tämä huomasi, ettei Ellillä ollutkaan toista korvaa.
Ja silleen jätti neiti Smarin tämän kysymyksen, kun Esterikin näytti kuin olisi kerrassaan kaikesta vapaaksi päässyt, saatuaan tiedon Laurin kihlauksesta.
Esteriä tuotiin ja vietiin kuin käsillä kantaen, nostettiin kaikista ylimmäksi. Neiti Levon oli joutunut syrjään yhdellä iskulla. Jos hän oli välkkynyt tähtenä, niin Esteri loisti aurinkona. Kaikki riippui hänestä, Kansallisteatterin iltamat, rekiretket, hyväntekeväisyysarpajaiset, juhlapäivälliset olivat »hyvin onnistuneet» tahi »aivan onnistumattomat», sen mukaan oliko Esteri Kalm mukana vai ei.
Ihmekö jos neiti Smarin oli mielissään. Ja ihmekö, jos hänen kirjeitään forstmestarinna luki ilolla forstmestarille sanoen:
»Näetkös nyt!»
Ja forstmestari oli shakkimatti.
Neiti Smarin koetti salata minkä voi itseltään, että tämä ei ollut se sama herttainen ja avomielinen Esteri kuin ennen. Tällä oli kaikellaisia oikkuja, ja tämä saattoi vihastua aivan käsittämättömistä syistä. Niinpä kun hän kuuli Esterin soittavan ja meni saliin ihastuksella sanoen, että siitäpä onkin kauan kuin Esteri on soittanut, Esteri suutuksissaan paiskasi pianonkannen kiinni että paukahti ja sanoi:
»Olisitte pitänyt huolen siitä, että piano olisi tullut viritetyksi!»
Mutta kun neiti Smarin toimitti tulemaan virittäjän, niin Esteri palautti tiiman ovelta:
»Ei tarvita!»
Onhan itsekullakin omat kummalliset oikkunsa, selitti itselleen neiti Smarin. Ja kuta oikkuisemmaksi ja kummallisemmaksi Esteri kävi, sitä nöyremmin hän palveli. Ja viimein joutui neiti Smarin siihen, että oikein kaipasi Esterin vihoja, sillä niistä hän sai häneltä sitten korvaukseksi jonkun ystävällisen katseen sanan tai hyväilynkin. Muuta ei Esteriltä enää riittänyt hänelle.
Iltapuhelut neiti Smarinin kammarissa olivat ollutta ja mennyttä, kaukaisia muistoja vain. Neiti Smarin oli toivonut niiden uudistuvan vielä, kun Esteri yhtäkkiä päätti jäädä kesäksi kaupunkiin. Silloin, niin arveli neiti Smarin, ei ole paljon huveja, ja maisterit ja ylioppilaat hajaantuvat kaupungista. Perenius oli toki jo mennyt, joka oli ollut oikein villihenki puuhaamaan rekiretkiä ja suksiretkiä. Mutta neiti Smarin kuitenkin erehtyi laskuissaan. Jos joitakin maistereita meni, niin jääneet olivat sitä innokkaampia, ja uusia voimia tuli sijaan. Ylioppilaatkaan eivät vähentyneet, päinvastoin. Ja jos ei ollutkaan Kansallisseuran iltamia, niin oli ylioppilaitten kesäjuhla ja juhlia jos minkänimisiä, yhtenään ulkokonsertteja, illallisia ja istujaisia Meripaviljongissa, ei ollut tietysti rekiretkiä, vaan oli huviretkiä kaikellaisilla kulkuneuvoilla ja joka ilmansuuntaan.
Mutta Esteristä oli sittenkin tuntunut kuin kaupunki olisi ollut tyhjä ja kuolluksissa, ja kuin olisi elämä alkanut, nyt kun koululaiset tulivat taas takaisin kuin äkkirynnäköllä valloittaen kaupungin, ja toivat kuin virkeäin voimain tuulahduksen mukanaan, mikä herätti muissakin halun oikein jotakin yrittää kesän raukeuden jälestä.
Ester aukaisi pianon kannen.
Hän ei ollut soittanut sen jälkeen ollenkaan kun viime joulun aikana hänen opettajansa lopetti tuntien antamisen. Tämä oli ensin hyvin kehunut Esteriä, ollut usein haltioissaan. Mutta sitten oli tapahtunut käänne, hermostunut opettaja oli raivostunut: Teistä ei tule mitään, turhaan hukkaatte rahanne ja kulutatte minun aikaani! Samahan hänelle olisi ollut, jos hänen aikansa kuluikin, kun siitä rahan sai, jota hän tarvitsi, eikä hänellä ollut mitään syytä sääliä Esterin kukkaroa, vaan hänet valtasi rehellinen suuttumus sen vuoksi, että hän Esteristä oli alussa niin paljon toivonut ja toivo sitten surkeasti petti. Tämä pettymys vaikutti häneen niin valtavasti, että hän oli sanonut lopuksi: Menkää, menkää, te olette tuottanut minulle rahallanne vain surua. Menkää! Esteri otti tämän lohdutuksekseen: hänellä ei olekaan taipumuksia niin kuin oli luultu. Turhaa yrittää siis ja tehdä työtä. Ja mitä siitä sitten olisi, jos olisi taipumuksiakin! Mutta keväällä kerran tuo vääräsivuinen ystävällisen näköinen nainen sattuessaan vastaan, poikkesi toiselta puolen katua tullen tervehtimään ja puhuttelemaan Esteriä, hänen kavaljeeriensa pilaa tehdessä hassusta musikantista. Esteriä hävetti. Nuo silmäykset, joita nainen loi nuoriin herroihin ja sitten häneen, olivat kuin selittävä jatko hänen sanoilleen: Minä sittenkin uskon että teillä olisi suuret lahjat. Esteri oli kirjoittanut forstmestarinnalle, että hän jääkin kesäksi kaupunkiin, huolimatta siitä, että isä on leppynyt, ja että nimismies on mennyt naimisiin. Monta painavaa syytä oli hänellä varman päätöksen tekemiseen, että hän kesällä ottaa takaisin menetetyn ajan, ilahuttaa opettajansa, täti Smarinin, isän ja forstmestarinnan ja itsensä, ja muuttaa koko elämänsä. Sillä mitä oli tämä hänen elämänsä? Miten toista olisi olla tuollaisena vääräsivuisena, kallellapäin kulkevana naisena, joka kuitenkin osasi, ja jolla oli, josta hän nautti ja innostui.
Mutta kesä oli ollut liian kuuma! Kaikki ihmiset olivat sanoneet, että oli liian kuuma, ei jaksanut tehdä mitään.
Nyt syksyllä ei ollut kuuma. Hän istahti pianotuolille ja alkoi katsella nuotteja. Vaan ujostutti alkaa. Täti tulee tietysti heti naurusuin sisään ja sanoo: No mikäs nyt, kun Esteri soittaa?
Kärrynjyrinä kuului hermostuttavan kovasti kadulta, ja ikkunasta veti. Esteri nousi ja meni täti Smarinille sanomaan, että piano pitäisi saada muutetuksi pois salista.
»Sinulle tulee paljon vieraita?» kysyi neiti Smarin.
»Minulla on siis tädin mielestä käynyt liiaksi vieraita?» sanoi Esteri ja lähti pois.
Hän tiesi ettei täti sitä tarkoittanut. Vaan hän oli kuitenkin tyytyväinen että oli suuttunut ja lähtenyt ulos kävelemään. Oli kuin hän olisi saanut jonkun vaikean asian vielä siirretyksi tuonnemmaksi.
Se vaikea asia siirtyi aina tuonnemmaksi, vaan sitä vaikeammaksi se tuli. Ja viimein tuntui kaikki mahdottomalta.
Miten hän ilkeää mennä kotia? Isä sanoo, että no Esteri, soitahan nyt, että kuullaan. Ei hän lähde kotia. Jos ilkeäisikin mennä, niin mitä hän siellä tekisi? Juhokin olisi kysymyksineen ja neuvoineen, että tee työtä. Ja mitä työtä se pianonsoitto on? Tee mitä työtä tahansa, kirjoitti muka Juho! Ei suinkaan hän voi ruveta navettaa luomaan ja vettä kantamaan. Ei Juho raukka ymmärrä!—Mutta mihin hän lähtee? Ei suinkaan hän täällä koko ikäänsä voi olla. Eikä hänen haluta olla! Hän lähtisi vaikka heti, kun vain tietäisi, mihin. Minkä vuoksi hän ei lähtenyt Helsinkiin! Niin todella, minkä vuoksi? Mitäs ne nyt olivat konsulinna Holma ja Elli! Ihmisiä ei kummempia, ja hän piti heitä jumalina. Ja sitten Lauri? Yhtä kauniina ja kauniimpia, yhtä hyviä ja parempiakin on montakin. Ja Lauri kihlaa ja purkaa ja taas kihlaa ja purkaa, niinkuin nauravat hänen toverinsa.
Mutta se olikin puukon pisto omaan rintaan.
Uh! Kaikki Pereniukset ja Kaireniukset ja muut! Uh! Sellaista roskaa! Kyllä hän on huono! Voi hyvä Jumala! Mitähän sanoisi Juho, kun tietäisi kaikki? Mihin mennä ja mitä tehdä?
Esteri oli pukeutunut konserttiin, johon jo olisi pitänyt mennäkin. Hän jätti sikseen ja meni tädin kammariin.
Neiti Smarin punastui kuin nuori tyttö. Tätä hän oli odottanut, niin hartaasti odottanut, kauan ja turhaan. Hän oli muistellut miten sydäntä lämmitti, kun Esteri aina illoin tuli hänen luokseen, otti silmälasit häneltä ja katsoi häntä hyvin läheltä silmiin hymyillen. Ja vaikka usein istuivat pitkät ajat ääneti, hän tehden käsityötään, Esteri maaten lepotuolissa, joka oli hänen ainainen paikkansa, kädet pään takana ja silmät puristettuina umpeen, joka oli merkki, että nyt hän ei halunnut puhella, vaan tahtoo olla omissa mietteissään, niin näinkin oli neiti Smarinista tuntunut kuin olisivat puhelleet paljon ja kaikesta huolimatta iloinneet elämästä. Ja kun Esteri oli sanonut avomielisellä äänellään »täti», niin oli tuntunut aivan kuin hän olisi sanonut: äiti.
Esteri ei nyt sanonut mitään. Meni suoraan istumaan, ei lepotuoliin, vaan keinutuoliin, jonka keikautti niin selälleen kuin se suinkin meni.
Neiti Smarin ei nähnyt Esterin kasvoja, niin ettei tiennyt olivatko silmät ummessa vai auki. Kaiken varalta hän oli ääneti, vaikka olisi nyt mielellään halunnut puhella. Ja hän siinä itsekseen ihmetteli, minkä vuoksi Esteri noin istui ja minkä vuoksi ei ollutkaan mennyt konserttiin vaikka oli pukeutunut.
Esteri sanoi viimein: »Minä menen naimisiin herra Storen kanssa.»
»Herra Storen kanssa naimisiin!» huudahti neiti Smarin ponnahtaen seisomaan.
Hän tunsi herra Storea sen, minkä oli häntä kadulla nähnyt ja mitä
Esteri oli häntä kuvannut.
Store oli suuri, komea mies, mutta hän oli Esterissä aina herättänyt kammoa. Hänen jokainen liikkeensä oli hidas, hyvin hidas, vaan varma. Ja omituisin liike oli, kun hän pyyhkäisi tukkaansa takaraivolta otsalle ja otsalta takaisin takaraivolle. Sen hän teki säännöllisesti kuin kellon mukaan, Esteri luuli että ihan sekunnilleen. Kun käsi alkoi kohota hitaasti, niin näytti, ettei mikään voima sitä voi keskeyttää kulussaan. Esteri uskoi sitä katsoessaan, että vaikka mieheltä itse miekalla silpaistaisiin kaula poikki, niin että pää vyöryisi lattialle, runko vielä seisoisi ja käsi edelleen kulkisi kulkuaan, kohoaisi siihen korkeuteen, jossa pää oli ollut, tekisi kaaren edestakaisin kuin ennenkin takaraivolta otsalle, siitä palaisi takaisin saman kaaren ja sitten laskeutuisi hitaasti sivulle niinkuin oli määrä ollut ennenkuin pää lyötiin pois. Tavallisesti näki hänen seisovan, muu liikkumatta kuin tuo käsi, liikkumaton pää käänettynä samaan suuntaan kuin liikkumattomat silmät. Kun jonkun ajan perästä katsahti häneen uudelleen, niin oli pää ja silmät toisaalle. Mutta ei koskaan nähnyt sitä hetkeä, milloin Store päänsä käänsi. Aina kun Esteri näki Storen silmät häneen suunattuna, niin tyrmistyi hän. Ja kun Store lähti astumaan häntä kohti, niin hän oli parkaista. Jumalan kiitos, että Store kulki niin hitaasti, että ehti häntä pakoon.
Kun kerran neiti Smarinin ja Esterin ollessa yhdessä kävelemässä Store oli tullut kadulla heitä vastaan, niin Esteri oli tarttunut neiti Smarinia käsikoukkuun, pyörähyttänyt hänet takaisin, melkein juosten, kuljettanut toiselle kadulle, ja siellä tarpeeksi turvallisen välimatkan päähän päästyä sanonut:
»Hän on minusta kuin hyvin suuri jättiläiskäärme, joka yhtäkkiä voi kääriytyä ympärille ja sitten hitaasti ja auttamattomasti puristaa kuoliaaksi.»
Esteri naimisiin Storen kanssa! Neiti Smarin koetti kuin äkkirynnäköllä päästä siihen vakaumukseen, että tämä on leikkiä, tahi että se on kaikessa tapauksessa mahdotonta, mutta oli kuin hänen ympärilleen olisi kääriytynyt jättiläiskäärme, joka pusersi, että neiti Smarin tunsi tukehtuvansa.
Miina tuli ilmoittamaan, että salissa odottaa herra.
Neiti Smarin tarttui kourin rintaansa. Hyvä Jumala! Eikö mitään pelastusta?
Esteri hypähti ja ärjäisi Miinalle:
»Ajakaa pellolle!»
Neiti Smarin hengitti. Ja hän lähti itse toimittamaan asiaa, pelkäämättä mokomaa jättiläiskäärmettä. Mutta hän palasi takaisin ilahtuneena kuin olisi salissa ollutkin Pyhä Yrjänä, Lohikäärmeen tappaja.
»Se onkin herra Perenius», sanoi hän.
Esteri hypähti ylös.
»Mutta minähän sanoin, että ajakaa pellolle!»
Neiti Smarin taas kalpeni.
Esteri istahti keinutuoliinsa ja keikautti sen selälleen.
»Mitä minä sanon hänelle?» kysyi neiti Smarin toivonkipinän sytyttyä, että Esteri kuitenkin suostuu vastaanottamaan tuon kauniin nuorukaisen, joka oli taas ilmaantunut oltuaan poissa ison aikaa. Ja neiti Smarinin toivo kasvoi, kun Esteri oli ääneti. Hän lausui viimein valmiit sanat neiti Smarinin suuhun:
»Esteri voipi hyvin ja käskee sanoa terveisiä, että hän mielellään tahtoisi kerran nähdä koko joukon ympärillään, ja että Perenius, homman poika, puuhaisi sitä varten päivälliset Meripaviljongiin, suuret eropäivälliset.»
Esteri nauroi lyhyen kuivan naurun, jota neiti Smarin ei ollut hänellä koskaan ennen kuullut. Se oli omituista hahatusta, kuin olisi hän vain matkinut jotakin toista, vaan ei omasta halustaan nauranut.
Mikä on tämä Esteri?
Neiti Smarin katsoi häntä pitkään, ja salissa käytyään toimittamassa Pereniuksen pois hän istahti, kirkasti silmälasinsa ja saatuaan ne silmilleen sanoi päättävällä äänellä:
»Rakastatko sinä Storea?»
Esteri keikautti keinutuolin silmälleen, istui kuin uhaten neiti
Smarinia ja tuimalla äänellä sanoi:
»Mutta tehän olette kerrassaan höperö! Ja minä olen pitänyt teitä viisaana!»
Neiti Smarinin kirkkaat silmälasit tyynesti tuijottivat Esteriin, vaikka niiden takana punareunaiset silmät räpyttivät tiheästi.
»Mitä te tuijotatte?» jatkoi Esteri kuin ärsytettynä. »Onko teidän niin vaikea käsittää sitä, että minä en voi rakastaa heistä ketään!»
Hän nousi seisomaan ja katsoi neiti Smariniin, haluten sanoa: Sillä yksi ainoa on ollut, ja on oleva, jota minä rakastan!
Neiti Smarin talutti Esterin lepotuolin luo ja sanoi:
»Istu tuohon, lapseni.»
Ja siinä kun Esteri heittäysi lepotuoliin, hän oli itkun vallassa.
Neiti Smarin istahti tavalliselle paikalleen pöydän ääreen. Nyt kun hän oli Esterin saanut kerran näin lähelle, tahtoi hän saada hänet kokonaan vedetyksi ja puristetuksi sydäntänsä vasten. Kun Esterin itku oli tyyntynyt, sanoi neiti Smarin:
»Sinä rakastit Lauria?»
Vastausta hän ei saanut, eikä sitä tarvinnutkaan saada. Asia oli selvä.
Ja neiti Smarin jatkoi:
»Minkä vuoksi sinä sitten hänet hylkäsit?»
Esteri hypähti ylös, iski jalkansa lattiaan ja kädet nyrkeiksi puristettuina seisoi ja tuimin katsein tuijotti neiti Smarinin silmälaseihin. Oli aivan kuin hän olisi jo avannut suunsa sanoakseen jotakin, vaan lähti samassa kävelemään huoneessa, astui pari kertaa edestakaisin, meni neiti Smarinin luo, otti hänen silmiltään silmälasit, jotka viskasi pöydälle, istahti lepotuoliin ja sanoi:
»Lauri oli tyhmä.»
Esteri heittäytyi makaavaan asentoon, pani kädet päänsä taakse ja, niinkuin ennen, kun halusi äänettömyyttä, painoi silmänsä umpeen.
Mutta neiti Smarin löi nyrkin pöytään ja huusi:
»Harakka!»
Se oli neiti Levon. Ei tiennyt neiti Smarin, kuka tämän nimen oli keksinyt, vaan se nyt hänen mielestään hyvin sopi, kun hän muisti miten neiti Levon viime kesänä kulki Lauri Holman kanssa kadulla ja nauraa räkätti. Mutta sitten neiti Smarin löi kädet otsaansa:
»Voi minua onnetonta!»
Hän lankesi Esterin jalkoihin, kiemuroi siinä voivotellen kuin taudintuskissa.
XIII
Esteri ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että Lauri murhakirjeeseensä oli saanut syrjästä yllytyksen. Olihan Laurin käsiin suoraan Esterin käsistä tullut Juhon kirje, joka sopi rakkaudenkirjeeksi »rumalta—ja tietysti jalolta!—prinssiltä». Vasta nyt, kun kuuli neiti Smarinin käyneen huoliaan puhumassa pastuurska Levonille, ja neiti Levonin olleen vieraan Holmalla, selvisi Esterille, että Juhon kirjehän olikin vain vähäpätöinen asiakirja muihin seikkoihin verraten jolla Lauri oli todistanut hänet Laura Sorvoksi.
Jos olisi osannut tätä aavistaa! Miten ei johtunut mieleen silloinkaan, kun harakka nauroi ilkeästi hänen juostessaan metsässä järveen päästäkseen!
»Nyt minä kirjoitan Laurille!» huudahti Esteri.
»Olisit kirjoittanut heille silloin», sanoi neiti Smarin.
»Herran nimessä!» sanoi Esteri. »Mitä minä olisin osannut heille kirjoittaa? Ja miten olisi täti Holma yhtäkkiä syyttänyt minua valehtelemisesta tai vaikka varastamisestakin, niin mitä minä olisin osannut sanoa? Kun forstmestarinna ennen minulle näytti nisuleipää, josta oli pala haukattu, ja syytti minua, niin oli minulla rohkeutta ja röyhkeyttä puolustaa itseäni. Mutta kun kuulee syytöksen sen suusta, jota rakastaa ja kunnioittaa, niin äänettömänä laskee päänsä alas ja antautuu epätoivon kyyneliin. Vaan jos olisin tiennyt, että tässä muilla oli osansa, niin olisin huutanut: valhe!»
Esteri lähti kiireesti kammariinsa. Mutta salissa hän pysähtyi keskilattialle, kuin olisi siinä ollut oveton seinä edessä, ja hän heittäytyi salin sohvalle.
Mitä se merkitsi? Sehän oli ollutta ja mennyttä aikoja sitten. Silloin oli toisin, toisin nyt. Voi hyvä Jumala! Jos olisikin sellaisena pysynyt. Mutta kenen syy?
Hän nousi ja meni ja istahti kirjoituspöytänsä ääreen. Vaan ennen kuin kastoi kynänsä, viskasi hän sen menemään, että se pöydältä kirposi lattialle.
Lauri on Pariisissa. Siellä on kesä ja ruusut kukkivat. Tämä on hänelle vain vähäpätöinen idylli korkeitten kinosten keskeltä. On vain pieni tapaus keltanokka-ylioppilaan ajoilta, pieni kädenpuristus, jonka muistaa korkeintaan silloin kun kuulee harakan nauravan, ja nauraa sille itsekin!
»Mutta minä myös tahdon nauraa!» sanoi Esteri ääneen.
Kun hän palasi neiti Smarinin kammariin, istahti hän keinutuoliin, äänettömänä, uhka mielessä.
Neiti Levon oli kihloissa Santun kanssa. Santtu oli Helsingissä kulkenut ja miettinyt, miten hän hämmästyttäisi koko maailman ja Esterin. Yhdessä viikossa hän oli kirjoittanut paksun runovihkon, vaan ei ollut saanut kustantajaa. Pöllöjä ne kustantajat! Eivät ymmärtäneet tosi runoutta. Yksi ainoa oli ollut vähän viisaampi, joka oli sanonut, että huonompia julkaistaan, vaan silloin pitää olla tunnettu nimi. Tunnettu nimi! Kun Santtu juuri siihen pyrki. Sitten Santtu nähdessään Ida Aalbergin oli keksinyt, että ensimmäiseksi rakastajaksi teatteriin. Sehän oli hänen alansa! Vaan onnettomuushan oli Santun osa elämässä. Hän oli sattunut menemään tirehtöörin puheille ja juuri kun tällä oli hirveä kiire. Santtuun katsomatta oli hän sanonut, että teatterissa on jo liiaksikin naisia. Synkkämielisenä saavuttuaan kotikaupunkiinsa hän vihdoin tapasi Julian, neiti Levonin, joka myös oli joutunut harhailemaan yksinään. He olivat kihloihin tulleet niin, ettei kumpikaan heistä tiennyt, milloin se oikein oli tapahtunut, kertoi Santtu kaikille onnestaan.
Esteristä tuntui ilkeälle, että mieleen oli vilahtanutkaan jotakin sellaista, että saattaisi aikaan sydämentuskan näille rakastaville. Jos olisi joku parempikin ollut kuin Santtu, niin ei sittenkään!
Mutta! Herra Alfred Levon! Aristokraatti kiireestä kantapäähän. Äitinsä
ylpeys. Sisarensa Jumala. Sitten koko naisväen ihannekuva miehestä.
Kihloissa Esteri Kalmin kanssa. Silloin sopii nauraa pastuurskalle,
Harakalle ja—Laurille. Paras todistus kumoamaan hänen syytöksensä!
Herra Levonia Esteri ei ollut tavannut sitten kuin tuolla rekiretkellä, jossa Lauri ja herra Levon väittelivät. Silloin oli herra Levon tahtonut anastaa hänet väkisin Laurilta. Ja tunsihan Esteri nyt valtansa tanssisalissa ja kaikkialla herrain seurassa. Herra Levon oli ilmoittanut avaavansa täällä asianajotoimiston piakkoin, häntä odotettiin kaupunkiin. Esteri asettui odottamaan kuin hämähäkki. Tämähän oli jotakin uutta, vähän vaihtelua yksitoikkoiseksi käyneeseen elämään.
He tapasivat toisensa Kansallisseuran iltamissa. Esterillä oli ollut tieto hänen tulostaan, ja suuremmalla mielenkiinnolla kuin koskaan ennen oli hän nyt lähtenyt iltamaan. Mutta oli vähän nolostuttavaa ollut, kun pettyikin laskuissaan.
Herra Levon ei tanssinut ollenkaan eikä näyttänyt välittävän Esteristä sen vertaa, että olisi edes katsonut. Hän oli aivan kuin ei olisi tuntenut eikä Esteriä huomannut toisia paremmaksi. Esteri oli kiihdyksissään.
Sitten loppupuolella iltamaa muutamalla tanssinväliajalla tuli herra
Levon tervehtimään ja puhelemaan Esterinkin kanssa.
»Te ette tanssi, olen huomannut», sanoi Esteri.
»Minä olen siihen jo liian vanha», vastasi herra Levon. »Se ei minua huvita enää.»
Esteri joutui sanattomaksi. Herra Levon oli sanonut sen, mitä Esteri oli ajatellut itsestään. Häntä ei tanssi ollut aikoihinkaan enää huvittanut, päinvastoin. Ja hänestä usein oli tuntunut, että hän on jo vanha, aivan liian vanha. Uh, kun se oli tuntunut pahalta ja pelottavalta. Ja hän oli kadehtinut nuorempia.
»Siitä on jo kauan, kun me olemme viimeksi tavanneet toisemme», sanoi herra Levon.
»Ei sitten kuin siellä muutamalla rekiretkellä», sanoi Esteri.
»Aivan niin. Ja siitä on jo kolmatta vuotta», muisteli herra Levon.
»Niin se aika kuluu.»
»Herranen aika! Onko siitä niin kauan? huudahti Esteri aivan ehdottomasti ja aivan kuin pikapikaa muisteli, mitä hän sen aikaa on tehnyt.
»Ei kiitos, ei, minä en enää jaksa», sanoi hän herralle, joka tuli pyytämään häntä juuri alkavaan tanssiin. Mutta kun hän silmäsi herra Levoniin, niin suututti häntä, että oli kieltäytynyt. Herra Levon saattoi luulla, että hän hänen vuokseen ei enää tanssinut. Tämä hermostuttava tunne hävisi heidän jatkaessaan keskustelua.
Herra Levon oli kokonaan muuttunut entisestään. Silloinen kulttuurin ihailija ja taitavasanainen puolustaja ja ylistäjä nyt yhtä taidokkain sanoin esitti ihan vastakkaista kantaa.
»Katsokaa nyt täälläkin ympärillenne», johtui herra Levon esimerkiksi ottamaan. »Ihmiset teeskentelevät toisilleen, nauravat ja hymyilevät ilman aikojaan, valehtelevat kohteliaisuudesta. Me herrat hännystakeissa olemme suuria narreja, naiset alastomin hartioin vielä suurempia.»
Esteri katsoi häntä pitkään.
Herra Levon sanoi:
»Te aiotte kysyä: mutta minkä vuoksi te, herra Levon, sitten olette täällä? Vastaus: sen vuoksi, että olen sivistynyt, se on: minä annan niin sanotun sivistyksen valjastaa itseni, niin kuin hevonen antautuu isäntänsä valjastettavaksi, ja sivistys ajaa minua, niin kuin isäntä ajaa hevostaan markkinoille.»
He innostuivat keskustelussaan, väittelivätkin, mutta niin kuin väittelivät ne, joitten ajatuksilla yleinen suunta on sama.
Esteristä tuntui kuin hän, istuttuaan ummehtuneessa huoneessa, olisi saanut hengittää muutaman siemauksen raitista ilmaa.
Kun he tapasivat toisen kerran, niin alkoi heti keskustelu heidän välillään kuin jatkuen siitä, mihin olivat lopettaneet. Ja missä koolla oltiin, tapausivat he aina yhteen.
Herra Levonin mielipiteet olivat Esteristä vähän liian radikaaliset, vaan sitä suurempi viehätys niillä oli kaiken hengettömyyden jälkeen. Sillä hengettömyyttä itse asiassa oli ollut Pereniuksen sanoissa kuohuva isänmaallisuus, Kaireniuksen ruikuttava pessimismi, Väänäsen ihanteellinen utumaailma, puhumattakaan muista. Ikävystyttäviä herroja aina kuohuvine rakkaudentunnustuksineen kielin ja katsein ja kädenpuristuksin! Herra Levonille oli kaikki se vierasta. Ja mitä Esteri ennen oli huomannut hänen katseessaan kuin pelottavaa, oli kadonnut, niin kuin hänen koivunlatvainen kumarruksensakin. Hän oli kuin itse tyyneys, joka liikkeessään ja sanoissaan. Oli oikein nautinto nähdä hänen sytyttävän ja polttavan paperossinsa: jokainen liike oli kuin olisi tarkin huomio ollut siihen kiinnitetty, vaan se kaikki kuitenkin tapahtui aivan kuin hänen tietämättään.
Esteri oli aikonut jo toukokuun lopussa lähteä maalle kotia, vaan oli sitten vielä tädin pyynnöstä siirtänyt lähtöänsä viikon ja sitten toisenkin. Ei hänellä ollut kiirettä, niin kuin täti sanoikin, eikä hän niin kovin halunnutkaan lähteä, vaan hänestä oli hyvin rauhatonta olonsa.
»Huomenna minä jätän hauskan kaupunkini», sanoi Esteri ollessaan herra
Levonin ja joittenkin toisten kanssa Meripaviljongissa.
»Siitä ei tule mitään!» huudahtivat toiset ja alkoivat selittää, että pian ovat suuret arpajaiset ja ne ja ne juhlat ja kaikin puolin niin hauska kesä tulossa.
»Sen helpompi on minun lähteä, kun tiedän teille jäävän hauskuutta», sanoi Esteri.
Herra Levon ei puhunut sanaakaan, loi vain häneen tyynen katseensa, aivan kuin jotakin sanoakseen, vaan samalla kuin olisikin ajatellut jotakin aivan toista asiaa.
Esteri oli vielä arpajaisissa.
Hän oli suureksi iloksi tädilleen sanonut olevansa syksyyn asti, vaan yhtäkkiä hän lähtikin johonkin maalle, kotiopettajaksi.
Sinne kirjoitteli neiti Smarin ahkerasti hänelle saamatta vastausta. Se ihmetytti lopuksi ja hän pyysi pyytämällä Esterin vastaamaan edes muutamalla rivillä. Pari riviä hän saikin, vaan siihen taas loppui. Syksyllä forstmestarinna kirjoitti sisarelleen ja pyysi häneltä tarkempia tietoja Esteristä, joka oli hyvin niukoilla sanoilla ilmoittanut vain missä hän on ja pyytänyt rahoja.
»Herra siunaa!» Neiti Smarin hätäytyi kerrassaan. Mutta vasta hän hätäytyi, kun Miina kerran tuli kotia ja takoi nyrkkiä pöytään ison aikaa eikä sittenkään saanut sanaa suustaan, vaan purskahti itkemään ihan huutaen. Mutta saatuaan Miinan suusta vihdoin kuulla, mistä oli kysymys, neiti Smarin istui tyynesti pöytänsä ääreen kirjoittamaan Esterille.
»Rakas lapseni!» alkoi hän ja jatkoi, että se on äiti, joka nyt puhuu. Ja hän määräsi, että Esterin täytyy heti tulla tänne kaupunkiin. Mutta jos hän ei voi tai tahdo, niin hän tulee Esterin luo ja sitten puhutaan ja neuvotellaan ja päätetään asioista. »Minä en sinua jätä, muista se. Et niin onnettomaksi voi tulla, sinua ei niin voida häväistä, etkä sinä sitä häpeää tee, vaikka sitten miten olisi, että minä sinusta luopuisin. En odota kirjettäsi, vaan jos et kolmen päivän kuluttua ole täällä, niin lähden luoksesi. Ja sinä tottelet nyt minua!»
Vastaukseksi neiti Smarin sai itsensä Esterin.
Ja koko päivän iltamyöhäiseen asti oli yhtämittaista maanjäristystä. Kaikkialla kolisi ja paukkui, kaatuili ja putoili, missä vain Miina liikkui. Neiti Smarin itsekseen vuodatti ilon kyyneliä ja väliin meni Miinan luo, jonka kanssa vastakkain takoivat nyrkkiä pöytään vuoronperään huudahtaen:
»Eivätkö ihmiset ole kelvottomia!»
Esteri heti ryhtyi kiireeseen ompelutyöhön. Kansallisseurassa oli seuraavana päivänä naamiaiset. Hän valmistautui esiintyäkseen siellä vedenneitona!
Hämmästys oli suuri, kun Esteri astui saliin. Hän tuli, näki ja voitti. Kauniimpi ja kateellinen sukupuoli sihisi ja suhisi, ja näytti että vahvempi sukupuoli olisi ollut valmis suutelemaan Esterin kenkää, jos hän vain olisi sormensa päällä viitannut. Hän kulki kuin tarkastusta pitäen ja poistui.
Sali jäi kuin tyhjilleen, seinämillä tyhmistyneitä ihmisiä. Viimein herrain joukossa nousi ihastuksen sorina, naisten joukossa raivoisa paheksumisen myrsky, ja tanssimusiikki soi hukkaan.
Seuraavana päivänä puhui koko kaupunki Esteri Kalmista. Mitä sitten puhuttiinkin, vaan se oli nyt nähty, että se, mikä oli varmana pidetty, olikin ollut valhetta.
»Se oli oikein!» sanoi neiti Smarin.
Esteri makasi sohvalla silmällään ja itki.
Miina tuli ilmoittamaan herra Levonin.
Esteri nousi kiihkeänä. Mutta istahti sitten tyynesti ja sanoi neiti
Smarinille:
»En ota vastaan. Tästä lähtien en ketään, olkoon minkänimellinen hyvänsä.»
Ja tästä lähtien Esteri istui päivät pianon ääressä, illat neiti Smarinin kammarissa. Hän istui avoimin silmin, vaan puhui vähän, tuskin enempää kuin sen, minkä neiti Smarin kysyi.
Eikä hän ajatellut mitään, ei tahtonutkaan ajatella. Jos jotakin mieleen pyrki, tukahdutti hän se pianon ääressä. Oli kuin elämä olisi kulkeva näin hautaan asti, samaa suoraa linjaa.
Niin heidän istuessaan eräänä iltana neiti Smarinin kammarissa Miina toi kirjeen Esterille ilmoittaen että kirjeen tuoja odottaa vastausta. Katsahtamattakaan osoitetta Esteri ojensi kirjeen neiti Smarinille.
»Avatkaa.»
Neiti Smarin pikimmältään silmättyään kirjettä punastui ja hänen kätensä alkoivat täristä.
Esteri katsoi häntä jonkun aikaa ja huudahti:
»Lauri Holma?»
»Niin. Hän on kaupungissa ja pyytää saada tavata sinua.»
»Ei tule vastausta», sanoi Esteri Miinalle. Mutta kun tämä jo oli menossa, huusi Esteri hänet takaisin.
Istuttuaan lepotuolissa hyvän aikaa kädet pään takana ja avoimin silmin hän nousi ja kirjoitti Lauri Holman kirjeeseen.
»Huomis-iltana kello 9 sillalla.»
Mutta vastauksen mentyä valtasi hänet tuska ja hätä. Hän syöksyi kammariinsa, jossa vuoroin kulki kiireesti edestakaisin, vuoroin heittäytyi maata tai istumaan väännellen käsiään.
»Hyvä Jumala! Hyvä Jumala! Mahdotonta! Aivan mahdotonta! Minä en voi tavata häntä!»
Hän kirjoitti kirjelipun ja soitti Miinaa tulemaan. Mutta kun Miina seisoi hänen edessään, hän repi kirjeen ja sanoi Miinalle:
»Menkää ostamaan mustaa harsoa, suruharsoa, hyvin tiheää, tiheintä mitä on.»
Miinan mentyä Esteri heittäytyi maata hervottomana ja kyyneleet juoksivat ominvaltoinsa.
Nyt oli tapahtunut se, jota hän oli koko ajan odottanut, ensin toivoen sitten peläten.
Nyt! Miksei vuosi sitten? Tai puoli? Tai muutamia kuukausia sitten?
Mitä on tämä elämä?
XIV
Holma asteli edestakaisin sillalla, lumi narskui hänen jalkainsa alla ja siltapalkit paukahtelivat silloin tällöin.
Teräskylmältä taivaalta paistoi täysikuu. Lumipeittoisesta kaupungista kohosi kohmettunut savu kankeannäköisinä patsaina kuulakkaan pakkasilmaan, jossa ne latvoillaan liittyivät liikkumattomaksi laeksi kaupungin päälle. Meri nuoren jään peittämänä lepäsi kuoleman tyynenä. Koski lumisten rantojensa välissä näytti elottomalta kuin olisi juoksunsa pysäyttänyt, ja huokui huurua ilmaan kuin puhaltaen viimeisen henkensä. Metsä sen takana oli kuin taivaanrannalle poimuteltu musta vaate.
Ei näkynyt liikkuvaa olentoa, ei kuulunut elävää ääntä. Tuntui kuin olisi hän yksinään jäätyneessä maailmassa kohmettuakseen vähitellen.
Minkävuoksi Esteri oli määrännyt tämän paikan heidän kohtaukselleen? ihmetteli hän. Näin yksinäisen kolkon! Tämä oli aivan vieras heidän muistoilleen.
Mutta kun hän pysähtyi ja nojaten kaidepuuta vasten katseli kaihoiseen kuutamoon, niin heräsivät muistot, tulivat hänen mieleensä hänen tietämättään, niin kuin olivat tulleet vuosien vieriessä joka päivä, tiesi minkä johdosta milloinkin, vierailla seuduillakin yhtäkkiä ja omin valtoinsa. Kuinka monta kertaa hän olikaan mielessään sulkenut Esterin syliinsä sanoen: »Rakkautta janoan. Muuta en pyydä. Älä puhu, katso minuun!» Yhtä monta kertaa hän oli hänet sysäissyt luotaan. »Sinä ummistat silmäsi ja tarjoat suusi suudeltavaksi. Mene, hekumoitsija!» Kesken kaikkea hän viime talvena oli lähtenyt ulkomailta matkustaakseen suoraa päätä Esterin luo ja oli päässyt ohi Helsingin, mutta noussutkin sitten ensimmäiseen vastaantulevaan junaan. Sen jälkeen oli tehnyt samanlaisia yrityksiä. Ja nyt oli hän päässyt perille sitouduttuaan puhujaksi joutavanpäiväiseen juhlaan!
Holma ponnahutti itsensä sillan kaidepuusta kuin olisi sitä sysännyt luotaan ja yritti lähteä kävelemään, vaan hänen edessään oli suruharsolla hunnutettu nainen, jota hän peräytyi kuin olisi se ollut koskesta noussut musta aave.
Aave nauroi. Ja se nauru oli kuin olisi keskelle tyyntä kirkasta ulappaa yhtäkkiä kohonnut kangastus kaukaisista kaihotuista onnenmaista.
Holma yritti tarttumaan ojennettuun käteen, vaan nauru samassa katkesi kuin kesken, loppui särkyneellä säveleellä, ja oli kuin kaikki olisi kadonnut sysimustaan pimeyteen.
Hän astui kohti aavetta kuin uhaten.
Esteri tulee peitetyin kasvoin! Tulee nauraen, kun tietää naurunsa olevan hurmaavan. Tulee valehdellen. Mutta hän vaatii hänet ankaralle tilille. Ei, vaan hän kiduttaa häntä, kiduttaa kuoliaaksi!
Holma sanoi:
»Tuletko jonkun omaisesi hautajaisista?»
»En, vaan hautajaisiin», oli vastaus.
Syntyi äänettömyys. Esteri kulki penkin kohdalle ja istui siihen pää kumarassa.
»Puhu», sanoi Holma, sen sijaan että itse oli aikonut puhua.
»Minä puhun», kuului hunnun takaa, vaan seurasi vielä hetken aikaa äänettömyys. Sitten viskaten hunnun silmiltään hän pystypäin katsoi Holmaa.
»Esteri!» huudahti Holma, aivan kuin ei olisi tiennyt ja tuntenut häntä jo ennemmin. Hän ojensi molemmat kätensä kuin tervehtiäkseen.
Esteri istui liikahtamatta kädet puuhkiossa, katsoi yhä silmää räpäyttämättä ja sanoi:
»Minä kiitän teitä.»
»Minkä vuoksi teitittelet?»
»No olettehan jo maisteri.»
Holma kohautti olkapäitään ja levitti kätensä.
»Niin», sanoi siihen Esteri. »Ei se ole niinkään järjetöntä, päinvastoin.»
»Se merkitsee, että tahdot pitää minut kaukana itsestäsi?»
»Se merkitsee, että me olemme kaukana toisistamme minun tahtomattanikin. Me olemme vain kuin kaukaisia omaisia niille, joita me ennen olimme. He ovat olleet ja menneet. Ja me, me saattakaamme kunnialla hautaan nuo lapsukaiset, jotka elivät vain yhden talven.»
Tornikello soi yhdeksää kumealla äänellään harvatahtisesti kuin hautakello. Sen vaiettua Esteri jatkoi:
»Yhden ainoan talven, pimeän kylmän talven, joka kuitenkin oli kirkkaampi kuin mikään kevät, lämpöisempi kuin mikään kesä. Kauan, kauan sitten.»
»Esteri! tahdon kuulla suustasi yhden sanan.»
»Minä sanon kaikki, mitä minulla on teille sanottavaa», keskeytti Esteri, ja hänen äänensä oli niin varma, että Holma vaikeni ja seisoi kuin tuomiotaan odottaen.
»Istukaa!» sanoi Esteri osoittaen paikan Holmalle ja sitten jatkoi: »Minä koetan olla mahdollisimman lyhytsanainen. Jätän erikseen kumoamatta jutun rakkaasta rengistäni. Se oli niin hyvin perusteltu ja todistettu syytös, että se kelpaisi aiheeksi jännittävään komediaan.»
Holman käsiliikkeiden johdosta sanoi Esteri:
»Huomatkaa, maisteri Holma, että nyt ei ole puhumassa lapsi raukka. Hän otti sen traagillisesti, hyvin traagillisesti.»
Esteri oli hetken aikaa ääneti ja sanoi sitten:
»Silmätysten ollessa hän olisi nauranut!»
»Nauranut?»
»Hän nauroi ensin lukiessaan tuota surmankirjettä. Mutta hänen naurunsa katkesi, kun kirjeessä sanoit, että olit saanut vakuutetuksi äitisi ja sisaresi.»
Holma yritti tekemään huomautuksen, vaan Esteri otti häneltä sananvuoron:
»Ei ole kysymystäkään epäritarillisuudesta. Pitää heitä tietämättöminä olisi ollut kauheaa kiduttamista, sillä niin he minua rakastivat. Äitisi oli rakastanut minua lapsenaan, sisaresi sisarenaan, sanoit kirjeessäsi. Minua onnellista, jos olisivatkin ainoastaan rakastaneet, vaan he minua jumaloivat! Ei voi selittää, ainoastaan tuntea, mitä äidittömälle oli sellainen äiti, sisarettomalle sellainen sisar. Lapsiraukalle oli helpoin asia maailmassa kääntää heille itsensä nurin, niinkuin käännetään tasku tarkkaan puhdistaissa. Ja kuitenkin hän sisimmässään vapisi heidän edessään. Heidän pieninkin huono ajatuksensa hänestä olisi ollut myllynkivi hänen kaulaansa.»
»Esteri!» huudahti Holma nousten äkkiä seisomaan. »Mitä oletkaan saanut kärsiä!»
»Istukaa, maisteri Holma!» huudahti Esteri käskevästi ja jatkoi sitten kylmällä äänellä: »Mikä on kärsitty, se on kärsitty. En ole tullut puhumaan siitä.»
Hän vaikeni, ja kun hän taas alkoi puhua, oli hänen äänensä kuiskaavan hiljainen kuin itsekseen, katse käännettynä pois Holmasta.
»Mitä varten olen tullut? Otaksuin teidän pyytäneen saada kohdata minua aivan muuta varten, kuin mitä ensimmäiset myrkylliset sananne ja hyinen äänenne ilmaisi.»
»Anteeksi, Esteri.»
»Luulin teidän tahtovan tavata minua koettaaksemme—jos ei muuten, niin miten kuten—liittää yhteen katkenneen onnemme päät.—Istukaa, istukaa!» sanoi Esteri kesken kaikkea ja laski kätensä penkille, niin kauas kuin ylti, pakottaen siten Holman istumaan ulohtaalle. Hän jatkoi sitten.
»Tehdessänne tiliä itsenne kanssa siitä, mitä on mielessänne liikkunut jo tällä vähällä aikaa, minkä olemme vastatusten olleet, huomaatte että haaveilut ovat haaveiluja.»
»Sano vain, oletko rakastanut ja rakastatko minua!»
Esteri oli hetken aikaa ääneti.
»Tuntuu ehkä proosalliselta», sanoi hän, »kun vertaan rakkauttani variksenpoikaan, joka minulla oli kerran lapsuudessani elättinä. Me rakastimme toisiamme, variksenpoika ja minä. Sen luota navetasta minut väkivallalla aina noudettiin nukkumaankin, ja kerran kätkeysimme yhdessä navetan ylisille heinien alle. Sitten siltä katkesi jalka. Auttamaton onnettomuus. Variksenpoika sylissä, halonkapula kädessä astuin metsään, asetin rakastettuni pään kivelle. Muistan sen katseen vieläkin. Minä itkin tuskasta ja löin halolla päähän.»
Holma tuskin kertomusta kuulikaan, hän kiihkeästi sanoi:
»Minkä vuoksi et vastaa suoraan?»
»Olen velvollinen vastaamaan kysymykseesi, olenko rakastanut. Minä olen velvollinen sen vuoksi, että olin lempesi esine siihen aikaan, jolloin sinun silmissäsi taivas oli niin runollisen sininen ja maailma helmeilevä ja mielesi kuin lähteensilmä. Ja minä kerron, käännän itseni nurin, niin kuin tuo lapsi äidillesi ja sisarellesi ennen. Hän ei kuitenkaan koskaan saanut heille ilmaistuksi kauheaa tuskaansa siitä, ettei tuntenut rakastavansa sinua.»
Holma hypähti penkiltä ja nosti pystyyn kätensä:
»Siis totta!»
Esteri aivan kuin mitään huomaamatta jatkoi tyynesti:
»Hän oli orpotyttö kotoa lähtenyt, salaa suudellen isänsä kalosseja, kulki ypö yksinään pimeätä aavikkoa tietämättä mihin mennä. Yhtäkkiä tulee kaunis prinssi ja kantaa hänet häikäisevän onnen linnaan. Sanotaan, että kun nälistyneelle annetaan yhtäkkiä runsaasti ruokaa, hän kuolee. Kunpa orpotyttö olisi edes kuollut! Muistanet tuon pimeän syysillan »maailman lopussa» ja sieltä palattuamme? Minun muistossani se on sekaisin sitten seuranneen tautivuoteen houreiden kanssa. Mutta näen selvästi tytön, joka vapisten valvoi yönsä ja odotti varmasti kuolevansa ennen aamua. Aamu valkeni ja alkoivat tuskalliset, toivotonta pelkoa ja raivoavaa riemua vaihtelevat hetket, päivät, yöt. En uskaltanut liikkua kammaristani kuin kouluun, kiertäen ja kiiruhtaen kuin varas pelätessäni että sinä vastaan satut. Sinä viimein lähetit luokseni herttaisen sisaresi noutamaan minut äitisi luo. Minä olin kuin pieni kerjäläistyttö, joka talossa vietiin pöytään korkean leipäpinkan ja suuren piimähaarikon ääreen, hän rupesi sydämestään itkemään: en jaksa syödä kaikkea! Minullekin oli yli voimieni. En jaksanut mielestäni sinua rakastaa niin kuin olisin tahtonut. Minä hekumoitsin hyväilyistäsi ja suudelmistasi painaen silmäni umpeen ja kuvittelin sinua niin onnettomaksi, niin rumaksi, ettei kukaan muu sinua voisi rakastaa kuin minä. Ja minä tunsin ääretöntä onnea. Mutta istuessani kammarissani valokuvasi ääressä, oli mieleni synkkä, omatuntoni kuin tuo musta huutava koski tuossa ja suudelmasi polttivat huuliani vihansalamoina. Tuntui kuin olisi ollut syvä tyrmä valmiina auki rikokseni rangaistukseksi. Ja kuitenkin heti kun teille tulin, tai näin sinut, olin valmis uudistamaan rikokseni. Minä olin onnellinen nähdessäni sinut rumempana jonkun kauniimman rinnalla tai neuvottomana, tai hämilläsi, tai suutuksissa tai milloin olit vaarassa joutua naurettavaksi liikkeissäsi tai häviölle väittelyssä.»
»Mutta sehän oli rakkautta! Puhdasta, jaloa suurta!» syyti Holma sanoja suustaan ja kiivastuneella äänellä, kuin olisi väittänyt Esteriä vastaan.
»Hän piti sitä rikollisena», jatkoi Esteri. »Ja hän riensi maalle kotiaan kuin nunnaksi luostariin. Mutta lapsiraukka tuli kotia tyhjyyden tunne sielussaan. Ei värähtämäänkään saanut hänen sydäntään isän odottamaton rakkaus, jonka puutteessa hän oli sairastanut poskien kalpeutta ja huulien hymyttömyyttä hamasta lapsuudestaan. Ei ihmetyttänyt äitipuolen osoittama tavaton kunnioitus, ei kenenkään ilo ilahuttanut, ei liikuttanut mieltä kenenkään suru, ei kärsityt vääryydet. Hän oli kuin kuollut kaikelle. Mutta pieni, sinun aatteitasi halveksiva sana herätti hänet, ja hän oli valmis taistelemaan kaikkia vastaan ja kaiken uhalla. Hän tunsi rakastavansa ja rakastaneensa. Ja hän itki ilosta.»
»Esteri! Sinä rakastat minua vieläkin!»
Esteri oli ääneti, kiersi käsiään puuhkiossa.
»Minä olen tehnyt tilini teille», sanoi hän viimein ja yritti nousemaan lähteäkseen.
Samassa Holma oli hänen edessään polvillaan, tarttuen hänen käsiinsä.
»Esteri! minä olen nyt onneton Rumaprinssi, onneton ja ruma, Esteri!
Katso minuun! Katso!»
Esteri hypähti seisomaan, astui syrjään ja nostaen kätensä pystyyn, kuin varoen Holman enää tarttumasta niihin, hän parkaisi.
»Lauri!»
Hänen äänessään oli hätä ja tuska, kuin olisi hän ollut tukehtumaisillaan.
Holma nousija lähestyi rukoillen:
»Esteri! Katso vain minuun!»
»Maisteri Holma!» huusi Esteri suuttuneella äänellä, ryhti uhkaavana. Mutta kuultuaan kulkusen kilinää jonkun matkan päässä ja huomattuaan että se oli kaupunkiin päin tuleva tyhjä ajuri, sanoi Esteri muuttuneella äänellä: »Huomatkaa, että on kulkijoita.»
Hän pysäytti ajurin käskien odottaa.
Vetäen suruharson silmilleen hän lähestyi Holmaa ja sanoi: »Niin on täytetty viimeinen rakkaudentyö: on luotu hautakumpu.»
Esteri ojensi kätensä, vaan Lauri Holma seisoi jäykkänä liikahtamatta.
Peräytyen ajurin luo Esteri tarttui toisella kädellään reenlaitaan.
»Hyvästi, Lauri! Hyvästi!» sai hän sanotuksi, istahti rekeen ja ärjäisi ajurille: »Anna mennä!»
Hevonen karkasi pystyyn työntäen rekeä taaksepäin, vaan saatuaan taas etusensa maahan repäisi sen jälkeensä vinhaa vauhtia. Kulkuset rämisivät soinnuttomasti ja Esterin suruharso liehui kuin musta lippu kalmanvärisessä kuutamossa.
Holma seisoi kuin siihen jäätynyt. Mutta yhtäkkiä hän kirposi irti, astuen yhden askeleen eteensä, kohotti kättään ja sanoi:
»Mene!»
Esteri oli puhunut rakkaudestaan, puhunut paljonkin. Mutta missä oli se katse? Sitä ei ollut! Huonoa näyttelemistä! Teatterihaamu!
Hän lähti kiireesti astumaan kaupunkiin suutuksissaan itselleen.
Kaiken tämän hän olisi voinut arvata edeltäpäin! Hän oli lähtenyt hakemaan viimetalvista lunta, tai paremminkin katsomaan kauan sitten nähtyä unta. Keltanokka-ylioppilaan ajoilta pieni idylli, ja sen hän on suurentanut koko elämänsä ehdoksi. Lähtee suotta aikojaan tuhrimaan pienen seikkailun kauniin muiston. Siihen pitää todella olla niin hupsu kuin hän!
Hän unohti hupsuutensa, kun hän seuraavana iltana näki juhlassa Esterin valkoisessa juhlapuvussa, ja hän seisoi ja katsoi uutta aavetta.
Tuoko itsetietoinen ruhtinatar on se tyttö, joka oli huima lapsellisuudessaan kuin välitön hämmästyttävän vakavissa mietelmissään? Tuoko välinpitämättömästi tanssiva, mutta jokaisen liikkeensä tietävä daami, joka hymyilee vain hymyilläkseen ja silloin tällöin nauraa lyhyen kuivan naurun, on se hiihtävä metsänkeijukainen, jonka hän tapasi metsätiellä ruskotuksen seasta ja jonka nauru oli kuin kevät? Nuoko kädet olivat kiertyneet hänen kaulaansa ja nuoko huulet olivat olleet tukehduttaa hänet? Ja nuoko silmät…? Niissä täytyy olla se katse! Se ei ollut harhanäky! Ja minä tahdon nähdä sen vielä kerran!
Hän seisoi syrjäisellä asemallaan ja vahti niitä silmiä. Mutta hän ei saanut niistä katsetta minkäänlaista. Esteri kyllä usein katsoi häneen päin, vaan milloin johonkin ylemmäksi milloin johonkin sivuille tahi toiselle.
Nyt hän tiesi mitä varten Esterillä oli huntu: peitti sen taakse katseensa!
Holma odotti uuden tanssin alkamista mennäkseen pyytämään Esteriä ja saadakseen niin hänet valloitetuksi herroilta, joita tanssin väliajan oli lauma hänen ympärillään. Alettiinkin soittaa jenkkaa ja Esteri heti vietiin, vaan Holma odotti ensimäistä tilaisuutta. Se tulikin, mutta hänen lähestyessään Esteri nousi ja sanoi:
»Maisteri Holma. Suvaitkaa minun esittää teille ystäväni. Neiti Lehtinen ja maisteri Holma.»
Neiti Lehtinen, vasta tyttökoulun piiristä päässyt neitonen, oli yhtä hämmästynyt ja iloinen aivan odottamattomasta ystävyydestä kuin uudesta tuttavuudestaan ja nosti punastuen kätensä tuon miehen olkapäälle, jonka runonsäkeitä hän oli usein siteerannut ystävättäriensä muistokirjoihin ja saanut takaisin jonkun omaansakin. Mutta Holma seisoi nolona kuin kuorman eteen valjastettu hevonen ja odotti onnettomana tanssin tahtia.
Esteri seisoi syrjässä.
Hän ei tiennyt missä oli, ei nähnyt muuta kuin Laurin.
Onneni! Iloni! Sieluni, henkeni, elämäni! Minun kaikkeni!
Lauri silmäsi taakseen ja hän näki sen katseen! Senkö katseen? Ei tämä oli ihanampi!
Tahdista välittämättä Holma ryntäsi tanssiin tulisella kiireellä, neiti
Lehtinen rinnallaan painaen kuin kivikuorma.
»Herra Holma, tämä on jenkkaa.»
»Niin, jenkkaa.»
»Mutta te tanssitte polkkaa!»
»Anteeksi», pyysi Holma pysähtyen ja yritti uudelleen, mutta ei päässyt tahtiin.
»Anteeksi, minä en osaa jenkkaa», ja hän saattoi neiti Lehtisen paikoilleen kumarrellen hänelle kymmenenkin kertaa silmäillen ympärilleen.
Esteri oli kadonnut, eikä häntä löytynyt mistään.
Kun hän seuraavana päivänä yritti tapaamaan häntä, ilmoitettiin, että
Esteri oli matkustanut.
XV
Esteri teki taivalta kuin karkulainen.
Kievarissa hän viipyi vain sen aikaa, minkä hevosta kiireellä valjastettiin. Ja kun hän istahti rekeen, sanoi hän kyytimiehelle: Saat juomarahoja, aja!
Viimeisessä kievarissa isäntä, pitkä mies, avojaloin ja sarkatakki vähän yöpuvun peitteenä, tuli ja katsoi Esteriä yhdellä silmällään.
»Taitaa olla hengenkiireellinen asia? sanoi hän.
»Ei kuulu kehenkään!» vastasi ynseästi Esteri, joka luuli että isäntä ivaa tekee. »Valjastakaa vain pian hevonen.»
»Niinpä vain, niinpä vain», sanoi pitkä mies lempeällä äänellä ja selitti kuin olisi anteeksi pyytänyt, että nuori isäntä on hevosmarkkinoilla, rengit yöjuoksussa ja kyytimieheksi yölliselle taipaleelle oli vain pieni pojanressu, hevoset olivat olleet kovalla ajolla, niin että jos ei olisi ollut hengenkiireellinen asia, olisi hän kehoittanut vierasta jäämään yöksi.
Mahdotonta! Mahdotonta! Esterillä oli hätä.
»Kai ryökkynä—vai rouvako lienee tämä kaunis vieras—malttaa kuitenkin odottaa sen aikaa, että hevonen apatetaan?»
Sillä aikaa kuin hevosta apatettiin, tavoitti Esterin se, jota oli pakoon lähtenyt ja joka oli häntä takaa-ajanut: halu saada vielä tavata Lauria.
He olivat tavanneet toisiaan niin, että eivät olleet kättä puristaneet!
Ja niin olivat eronneetkin. Aivan kuin olisivat toisiaan vihanneet!
Sillä tavoin eronneet ijäksi. Sehän oli julmaa! Kauheaa!
Hänen pitää saada tavata Lauria vielä kerran. Yhden oikean kerran!
Esteri heittäytyi kievarin korkeaksi tehdylle sängylle vajoten sen pehmeään syliin.
Hän lankeaa Laurin jalkoihin. Hän ei sano mitään. Hän vain katsoo Lauriin silmissä kyyneleet ja Lauri ymmärtää kaikki. Ymmärtää, miten hän on rakastanut ja rakastaa, kärsinyt ja kärsii. Lauri näkee hänen sisimmän tuskansa, nostaa hänet ylös ja sanoo … ei, Laurikaan ei sano mitään, vaan suutelee häntä, ja sitten he eroavat.
Kun isäntä tuli sisään, näki hän sängystä vain hervottomasti riippuvan käden.
»Siellä olisi hevonen valjaissa.»
Esteri ei vastannut.
Hän jää yöksi. Ja aamulla lähtee takaisin. Sanoo, että on unohuttanut tärkeän asian. Hänen täytyy lähteä takaisin. Hänen täytyy. Täytyy!
»On tainnut rouva jo nukahtaa?»
Hän lähtee aamulla varhain. Illalla hän on kaupungissa!
»Silmät ovat kuitenkin auki.»
»Siellä pyryää? eikö niin?» kysyi Esteri hiljaisella äänellä ja liikuttamatta muuta kuin huuliaan.
»Pyryäähän siellä», vastasi myönnytellen isäntä.
»Ja pyryää kovasti. Eikä niin?»
»Pyryääpä, pyryääpä. Ja rouva näyttää kovin väsyneeltä. Ja vasten sydänyötä on ikävä ajaa, lähtisitte aamulla varhain päivän koittoa vasten», puheli isäntä.
»Päivän koittoa vasten? Ei, ei! Minä en voi!» sanoi Esteri hätäillen, nousi ja pukeutui tulisella kiireellä. Rynnätessään ulos hän vielä vakuutti isännälle! »Minun täytyy lähteä yösydäntä vasten!»
Kun hevonen lähti liikkeelle nytkäyttäen rekeä, tuntui Esteristä kuin olisi maa revennyt reen kannaksista kaupunkiin asti.
Nyt he eivät tapaa toisiaan enää koskaan. Ei koskaan!
Maantielle tullessa hevonen oman halunsa mukaan tahtoi kääntyä lyhyemmälle taipaleelle kaupunkiin päin, ja teki väkinäistä pojalle, joka voimainsa perästä koetti sitä kiskoa toisaalle.
Esterin sydän löi, vaan hän tarttui ohjakseen ja veti hevosen turvan aisan päähän kiinni.
»Lyö nyt ruoskalla!» käski hän poikaa hätäytyneen äänellä.
Hevosen oli pakko totella, ja Lauri Holma jäi selän taakse, sinne kauas levenevän maanhalkeaman toiselle puolen, jossa oli päivänkoitto. Esteri nojasi reen selkämystä vasten, kyyristyi turkkeihinsa ja ajoi taas sitä pitkää pimeää kujaa, jota oli kaupungista ajanut, kohti sydänyötä.
Lumi ilkeästi urisi reenjalaksissa, reki kallisteli ja keikkui kuin vene aallokossa, kulkunen länkipäissä puuskapäisesti rämähteli ja pyry peitti kaikki ympärillä.
Kyytipoika jonkun aikaa karjui, nyki suitsista ja huiskutti ruoskaa hätistellessään hevosta. Sitten hän nukahti kesken kaikkea, heräsi ja innostui virkatehtäväänsä muistaen että oli varottava hevosta kääntymästä myllytielle ja sitten siellä lähempänä toista kievaria Takasalon talvitielle. Mutta uni voitti virka-innon, vaikka koetti sitä rekilaululla ylläpitää. Ja hän vain ravautti vähäksi aikaa silmiään ja nykäisi veltosti suitsista, kun hänet riipaistiin uuninpankolta alas tahi suuri voileipä putosi kädestä tahi kun yritti putoamaan seljästä viedessään hevosta laitumelle… Isäntä karjaisi: Kas niin, nyt se kääntyi myllytielle. Enkös minä sitä sanonut! Poikaressu repäisi silmänsä auki ja alkoi katsella eteen ja taakse ja kummallekin kupeelle. Hevonen kulki tyyntä kulkuaan, vaan pojalla ei ollut aavistustakaan oliko se myllylle menossa vai Takasalolle, vai oliko ollut vielä kumpaakaan tienhaaraa. Ei näkynyt mitään, josta merkkiä olisi saanut.
»Hyvin on ilma sakea», huusi hän kyydittävälleen kuin tältä jotakin turvaa ja toivoa saadakseen. »Tuntuu kuin ei koko maailmassa olisi mitään muuta kuin me kaksi, hevoskoni kolmantena.»
»Niinpä melkein, pieni ystäväni», vastasi Esteri, joka oli alkanut arvella itsekseen, että kohta pitäisi alkaa tulla kotitalon seudut ja kysyi: »Tiedätkö sinä Roukiota?»
»Jaa niin Roukiota? Jaa niin kyllä minä en oikein taida sitä tietää», sanoi poika. »Onko se lähellä kievaria?»
Esteri selitti.
»Jaa niin järven rannalla!» sanoi poika iloisella äänellä kuultuaan että Roukio on järven rannalla. »Se taitaa olla lähellä sitä hevoskilparataa?»
Esteri ei tiennyt hevoskilparadasta mitään.
»On siellä järvellä hevoskilparata», vakuutti poika ja selitti toimessa, että heidän nuori-isäntä oli saanut kolmannen palkinnon tammallaan, jolla oli nyt lähtenyt kilpailemaan etelään. Ja tälläkin hevosella oli nuori-isäntä ruunain kilpailussa siepannut viisimarkkaa pois kuin ei mitään! Puolellatoista sekunnilla oli ollut riita kymmenenmarkan palkinnosta. »Kai siitä kilparadalta pääsee Roukioonkin», arveli varmasti poika lopuksi.
»Voi päästä, mutta mitäs me kilparadan kautta menisimme?» sanoi Esteri.
»Jaa niin kilparadanko kautta? Sen vieritse kulkee talvitie
Takasalolle», selitti poika toimessa.
»Uneksitko sinä?» sanoi Esteri.
Poika pillahti itkemään.
»Tämä taitaakin olla meidän myllytie!»
Esterillä ei ollut enempää tietoa kuin pojallakaan siitä, missä he olivat. Hän nauroi, että raikui.
»Ei mitään hätää. Mene vällyjen alle ja nuku rauhassa!» käski hän poikaa, otti ohjakset ja käänsi takaisin.
»So hevonen!»
Hevonen tunsi, että ohjakset olivat nyt eri käsissä, ja pelolla odottaen pistokkaan vihaisia sivalluksia lautasilleen alkoi ryntäillä puoleen ja toiseen osoittaen haluavansa panna parhaan taitonsa ja ymmärryksensä.
So hevonen!
Kulkunen lauloi kiihkeästi, lumi luikuvien jalaksien alla ehti vain natisemaan. Poika vetäytyi rekipeitteen alle ja pian oli olevinaan lämpöisellä pankolla.
Esteri yhä vain kiiruhti hevosta.
Se pitkä sydänyön kuja oli selän takana ja edessä oli monituulinen kaupunki.
»Minä olen huomenillalla kaupungissa. Ja minun pitää olla!»
So hevonen!
»Minä tahdon saada sinua rakastaa. Minä tahdon, ja minun täytyy saada rakastaa. Minä en elä muuten. Minä tulen ja olen orjasi, minä olen mikä hyvänsä, kun vain saan olla lähelläsi, nähdä sinua ja sanoa sinulle: rakastan, rakastan, rakastan!»
So hevonen!
»Minä kuristan sinut käsivarsillani ja tukehdutan sinut suudelmillani!»
So hevonen!
»Käyköön miten käy ja menköön miten menee, mutta minä tulen. Minun elämäni ilman sinua on tyhjyys!»
So hevonen.
»Minä tyydyn yhteen iloiseen ja onnelliseen päivään, yhteen tuntiinkin.
Ja viskaa sitten minut luotasi!»
Pyryn seasta alkoi vilkkua tuli, ja Esteri värisi ja vapisi kuin olisi jo kaupunki ollut edessä.
Hevonen juoksi pärskyttäen sieraimiaan. Sitten se yhtäkkiä hiljensi kulkuaan ja pysähtyi hirnua höräyttäen hiljalleen.
Esteri kallistihe katsomaan ja näki hevosen edessä miehen.
»Kuka se on?»
»Esteri—ryökkynä!» kuului vastaus.
»Juho!» huudahti Esteri. »Herran nimessä, missä minä olen?»
Hevonen katsoi taakseen rekeen, että minkänäköinen oikeastaan on se kiihkeäkätinen ajaja, joka oli keskeyttänyt hänen kulkunsa Takasalolle entiseen hyvään kotiin ja ruvennut kierrättämään kilparataa kuin hurja humalainen!
Siksi oli Juhokin kuullessaan kulkusenäänen kiertävän kilparadalla mökkinsä edustalla.
Esteri värisi että hampaat kalisivat.
»Minulla on kylmä», sanoi hän. »Vie minut mökillesi lämmittelemään.
Menen kotia, kun päivä valkenee.»
»Kotia, kun päivä valkenee», lausui itsekseen Esteri istuessaan Juhon lämpöisessä tuvassa rätisevän takkatulen ääressä, jonka Juho oli ensi töikseen virittänyt lähtien sitten toimittamaan hevosen talliin ja pojan lämpöiseen saunaan maata. »Milloin minulle päivä valkenee? Ja missä on koti?»
Sen pimeän kujan päässä oli vain pimeäikkunainen talo, aina päivätön ja ilman kuutamoakin. Ja pimeästä ikkunasta tuijotti haamu, joka sanottiin olleen hänen äitinsä.
Kaikki on mennyttä. Kaikki!
Juho lohduttaisi: Huomenna paistaa päivä tahi ylihuomenna, viimeistään viikon päästä.
»Ei paista minulle enää koskaan, sillä se on mahdottomuus.»
Jumala on taivaassa, sanoisi Katri.
»Niin on sinulle, sinä puhdas sielu, joka siellä sievässä kammarissasi nukut ja näet autuaan kirkkaita unia. Jumala suokoon teille, niinkuin varmaan suokin aina päivänpaisteen, sillä te olette sen ansainneet.»
Esteri, punasilkkivuorinen vaippansa hartioilla ja säteilevä hohtokivisormus sormessa istui kuin mierolainen rikkaitten takkatulen ääressä, kiitollisena että sai sen ääressä lämmitellä.
»Nyt varmaankin maistuu hyvä kahvi, eikö niin?» sanoi Juho sisään tultuaan ja alkoi itse puuhata kuin paraskin emäntä.
Häntä tuskin Juhoksi tunsikaan. Hän puhui sujuvasti, laski leikkiä ja nauroi. Hänen leikkinsä oli niin hyvänsuuntaista ja naurunsa niin sydämellistä, että Esterillä kohosi kurkkuun mieltäkeventäviä itkuntyönnähdyksiä.
»Saisipa soman sadun», sanoi Juho kun he olivat istahtaneet pöydän ääreen kahvia juomaan. »Prinsessa mökissä.»
»Sinä puhut niin kovasti, että Katri herää suotta aikojaan!» varoitti
Esteri.
Juho oli pitkän aikaa ääneti. Vihdoin viimein hän sanoi:
»Katrihan on Amerikassa.»
Esteri hytkähti tuolillaan, silmäsi vuoroon Juhoa, vuoroon kammarin ovea.
»Ollut jo pari vuotta.»
Pitäen aavistustaan mahdottomana Esteri kysyi kuin muun asian vuoksi:
»Onko Kalle vielä forstmestarilla renkinä?»
»Ei.»
»Amerikassa?»
»Niin.»
Esteri ummisti silmänsä ja kääntyi sitten katsomaan ikkunasta ulos, jossa jo päivä alkoi valjeta.
Hempeä Katri, tuo vieno-ääninen olento, jonka katse oli kuin karitsan ja sydän kuin haavanlehti! Ja Juho, jolle yksikin kyynel Katrin silmissä, silloin kun tämä oli risainen karjapiika, tuotti tuskaa ja hätää, oli nyt kuin olisi onni häntä kohdannut. Uh tätä maailmaa! Ei ole mitään totta eikä mitään kaunista, ei rakkautta ei jaloutta kuin kirjoissa. Sinä olet voittanut, Alfred Levon! Minä sen sinulle myönnän, kun tavataan. Myönnän, että ihmiset ovat narreja, jotka pettävät itseään ja muita, ja suurimpia narreja ovat runoilijat, jotka valehtelevat valituin sanoin. Ei ole luottamista heihin, ei keneenkään, ei itseensäkään. Elämässä on niinkuin on markkinoilla: osta, myy ja vaihda, vaan pidä puolesi. Sinä olit oikeassa, Alfred Levon. Me kohtaamme vielä toisemme.
Esteri naputti sormia pöytään päättävästi ja sitten nousi kävelemään, ryhti kuin ruhtinattarella.
Hän ei ollut tähän asti pitänyt puoliaan, vaan tästä lähtien. Markkinoille tekemään joku edullinen kauppa, niin edullinen kuin suinkin!
»Toinen kuppi!» sanoi Juho laskettuaan kahvia.
Esteri istahti pöydän ääreen, omituinen hymy suupielissä ja kielellä tulossa kysymys: sinä, Juho, taidat nyt katsella jotakin talontyttöä! Mutta katsoessaan Juhoa silmiin haihtui koko ajatus mielestä.
Hän oli koko ajan peläten odottanut, että Juho alkaa puhua äidistä, ja sen vuoksi karttanut katsahtamastakaan Juhoa. Ja hän nyt hämmästyi Juhon katsetta. Siinä ei ollut sitä arkuutta, joka aina ennen oli Esterissä herättänyt sääliä, vaan se oli varma, avonainen, järkevä ja melkein iloinen. Nuo pyöreät, harmajat silmät näyttivät nyt kauniilta.
Aivan kuin itsekseen sanoi Esteri:
»Minä en ymmärrä sitä Katria!»
»Hän rakasti Kallea», sanoi Juho niin tyynesti ja sävyisästi, että
Esteri kerrassaan kiihtyi, nousi uudelleen kävelemään.