»Ja sinä katselit sitä ja hymyilit!» sanoi hän kuin suutuksissaan
Juholle.
»Taisinpa pahoin vääristää», sanoi Juho. »Ainakin mieleni oli kierossa, hyvin kierossa.»
»Vaikea uskoa!»
»Minä kirjoitin teille erään kerran, vaan tuli vastauksenne, ettette ollut saanut kirjeestäni selvää. Arvellen, että asiani oli joku salaisuus Katrille, kehoititte minua kirjoituttamaan jollakin muulla henkilöllä!» Juho hymyili ja jatkoi: »Kirjoituttaamaan jollakin muulla henkilöllä, että surmaan Katrin ja Kallen ja itseni ja pyydän ettette tuomitsisi minua!»
Esteri istahti ja tuijotti Juhoon.
»Herra siunaa! Ja minulla ei ollut vähintäkään aavistusta mistään, silloin kesällä, kun olin kotona.»
»Silloin oli asian tila toinen», sanoi Juho. Paremmat tunteet olivat hiukan voiton puolella ja minä toivoin voivani pelastaa Katrin. Olin hartaasti teitä odottanut kotia tulevaksi saadakseni neuvon apua, mutta te ette ymmärtänytkään sotkuista puhettani.»
Esteri katsoi Juhoon kysyvästi, ja aivan kuin nyt vasta olisi sen huomannut, sanoi hämmästyneenä:
»Mutta nythän sinä puhut aivan selvästi!»
Juho nyökäytti päällään kammariin, ja ennenkuin hän ehti mitään selittää, sanoi Esteri:
»Sinä et ole yksin!»
»En», vastasi Juho hymyillen iloisesti. »Hänenkin nimensä on Esteri.»
Juho meni kammariin. Hetken perästä hän tuli sieltä käsivarrellaan keltakiharainen paitaressu, joka puheli juuri unesta heränneen lapsen omituisella tavalla ja äänellä, mikä on kuin linnun liverrystä. Mutta vieraan huomattuaan lapsi tarttui kantajaansa kaulasta molemmin käsin ja piilotti kiharaisen päänsä kuin jänis.
Esteri riemastuneena huudahti:
»Sinun tyttösi, Juho!» Hän pani kaikki keinonsa liikkeelle ja saikin lapsen viimein houkutelluksi syliinsä. »Herra siunatkoon sinua, kun sinä olet sievä!»
Lapsi hyväilevän vieraan koreavuorisen vaipan povessa kysyi:
»Oletko sinä se hyvä ja kaunis äiti?»
»En kultaseni, en ole äitisi, vaan minä olen sinun ystäväsi aina, aina, aina! Minä käyn sinun luonasi usein.» Ja hän itki ja nauroi hyväillessään lasta.
Juhon kantaessa paitaressunsa takaisin kammariin Esteri säpsähti lapsen silmiä, jotka näki Juhon olan yli. Kallen silmät!
Juho parkaa!
Esterin oli niin vaikea olla, että hän kiirehti kotia.
Kun hän ensi kerran tämän jälkeen tuli mökille, tapasi hän Juhon istumassa kammarissa lynkäpäisillään polviaan vasten, katse lattiassa, eikä hän päätään kohottanut Esterin tullessa. Vanha, vähäkuuloinen nainen, joka oli Juholla emännöitsijänä, vei Esterin tupaan ja kuiskasi:
»Koettakaa sitä raukkaa lohduttaa, se on tuolla tavoin istunut eilisestä illasta.»
»Mitä on tapahtunut?»
»Lapsi on varastettu.»
Esteri ryntäsi takaisin kammariin.
»Juho! Minä toimitan lapsen takaisin. Menen nimismiehen luo, ja sähkösanoma lähimmästä konttorista Hankoon!»
»Ei», sanoi Juho. »Minulla ei ole oikeutta siihen.»
»Totta kai!»
»Lapsi on Kallen.»
Esteri ällistyi. Mutta hetkisen äänettömyyden perästä hän huudahti:
»Ja kuitenkin niin rakastit!»
»En ole niin jalo kuin luulette», sanoi Juho.
Hän nousi, veti kammarin oven kiinni ja istahti ikkunan ääreen, josta katseli ulos. Pitkän äänettömyyden perästä hän sanoi:
»Minä ensin vihasin. Oli paljon vaikeampi estää kättäni kuristamasta lasta kuin sitä ennen iskemästä puukkoani Katrin ja Kallen rintaan ja surmaamasta itseäni.»
»Hyvä Jumala!» kuiskasi Esteri.
»Houkutus oli suuri», puheli Juho, »ajatellessani että yhdellä kourauksella saisin kostetuksi heidät, sillä paitsi sitä, että menettäisivät lapsen, täytyisi heidän tuta osallisuutta minun rikokseeni, ja se painaisi heitä elämäniän.»
»Mikä sinut pelasti, mies raukka?» kysyi Esteri hädän äänellä.
»Se mikä ennenkin: työ. Minä erosin talosta, kun sitä oli siellä vähän, ja rupesin raatamaan tässä mökilläni niin, että ihmiset sanoivat minua hulluksi. Minä usein illoin väsymyksestä nukahdin pöydän ääreen leipäpala suuhun ja milloin mihinkin. Sunnuntait istuin ja kirjoittelin mieleni kuohuja, luin ne sitten ja näin järjettömyyteni. Niin pääsin taas vähitellen tasapainoon. Ja sitten alkoi näkyä päivänkoiton reunaa: uskoi, että Kalle, josta oli tullut uskovainen, ja Katri, joka oli alkanut taas käydä seuroissa, katuvat ja tunnustavat anteeksi pyytäen ja koettaen sovittaa tekonsa.»
»Mutta karkasivatkin!» sanoi Esteri.
»He varmaan pelkäsivät minun tekevän hirmutöitä kuultuani asiat, joita he eivät luulleet minun aavistavankaan», selitti Juho. »Ja kun he tunsivat rakastavansa toisiaan eroamattomasti, niin ei heillä ollut muuta keinoa.»
»Mutta jättivät oman lapsensa!»
»Lapsi oli silloin sairas.»
»Eikö Katri kirjoittanut!»
»Ei, vaan nyt varmaankin kirjoittaa, kun saa lapsensa. Ja ylistää jalouttani.»
»Syystäkin», vakuutti Esteri, kun Juho näytti vaivautuneelta.
»Sitten olisi ollut syytä, jos olisin luovuttanut heille lapsen vapaaehtoisesti. Mutta siihen en olisi päässyt ikinä. Tiesin että Katri ei saa tunnon rauhaa, ennenkuin saa tehdyksi tunnustuksensa minulle ja pyydetyksi anteeksi, ja sitä hän ei uskalla tehdä, ennenkuin saa lapsensa pois. Tämä tieto vaivasi minua kuin painajainen. Mutta lapsi oli kietonut kätensä lujasti minun kaulaani, minä käteni vielä lujemmin hänen ympärilleen. Minusta tuntui mahdottomalta erota siitä. Olihan sillä Katrin tukka, suu, hymy, nauru ja ääni. Ettekö huomannut? Ja minä olin vihannut lasta, minä tahdoin sen saada sovitetuksi. Olin uhannut katkaista sen elämän, minä tahdoin saada hänelle jakaa elämän iloa. Minä aioin kouluttaa häntä. Ja selitin itselleni, että minulla on oikeus pitää hänet. En ollut sanallakaan, en pienimmälläkään teolla osoittanut Katrille epäileväni häntä mistään, enkä sitä että olin huomannut lapsen vieraaksi. Minun vallassani oli muka ollut kaikkien heidän henkensä ja kunniansa. Ja lapsi oli jätetty minulle. Oli jätetty minulle sairaana, minä olin hakenut lääkärin ja niin pelastanut hänet henkiin. Ja minun nimellänihän lapsi on kirkonkirjoissa ja ihmisten tiedossa. Mutta kuitenkin minä pelkäsin aina, kun Katrin isä kävi täällä, että hän tulee vaatimaan lasta, ja kaikkia ihmisiä, että he sanovat: sinullahan on Kallen lapsi.»
Juho oli jonkun aikaa ääneti katsoen Esteriin.
»Minä ilahduin silloin yöllä teidän äkkiarvaamattomasta tulostanne. Olin varma, että saan teistä puoltajan itselleni. Te ihastuneena huudahditte sinun tyttösi, Juho. Ja minun iloni oli mennyttä. Odotin joka silmänräpäys, että sanotte: eihän tämä ole sinun! Ja että te asian oikein kuultuanne huudatte vääryydeksi kiduttaa Katria jokahetkisessä pelontuskassa ja omantunnonvaivoissa. Minä pidin teitä vaarallisempana kaikista, mietiskellen miten saisin teidät estetyksi enää tapaamasta lasta, jonka luona olitte aikonut käydä usein.»
Esteri istui äänettömänä, tietämättä mitä sanoa, ja seurasi säälin katseella Juhoa, joka nousi ja kulki huoneessa sinne tänne kuin jotakin toimien, vaan ei tehnyt muuta kuin otti käteensä minkä esineen milloinkin, katseli sitä vähän aikaa ja laski taas entiselle paikalleen. Yhtäkkiä Juho naurahti omituisesti ja sanoi:
»Minun tekee mieleni juoda itseni humalaan!»
Esteri hämmästyi.
»Minä kun olen nyt aivan yksin maailmassa eikä ole kenestäkään huolta», jatkoi Juho. »Nyt voin pitää iloa, tanssia, rallattaa ja ryypätä.»
»Sinä, Juho, lasket nyt rumaa leikkiä», sanoi Esteri.
»Niin voisi luulla. Mutta totta puhuen kiusaus on niin suuri, että itsekin ihmettelen. Minä en tiedä oikeastaan onko mieleni iloinen vai surullinen ja mitä tahdon. Mutta kai se tästä joksikin muuttuu», arveli Juho, meni tupaan, otti kirveensä, jota alkoi hioa, ja sanoi: »Pane kuuma puuro päälle, määräsi entinenkin lääkäri, olipa tauti mikä tahansa. Niin minäkin itselleni: Tee työtä, Juho.»
Ja mökin pihalla suuri honka alkoi Juhon kirveen iskuista helein äänin soida, kun Esteri lähti kotia.
XVI
Esteri pukeutui yksinkertaisesti ja teki palvelijain töitä halveksimatta edes navettaa.
Forstmestarinna oli vavistuksella odottanut forstmestaria matkoilta ja itkenyt Esterille tekoaan, että hän oli estänyt noudattamasta forstmestarin toivoa ja tahtoa. Esteri oli antanut hänelle täydellisen päästön kaikesta, vakuuttaen panevansa vain omalle tililleen elämänsä kaikkineen alusta loppuun asti ja kestävänsä myrskyn, jota forstmestarinna pelkäsi. Forstmestari tuli kotia, vaan myrsky ei noussutkaan. Mutta se ei rauhoittanut forstmestarinnan mieltä. Myrsky on oleva sitä ankarampi, pelkäsi hän, kun forstmestari oli tyyni eikä puhunut hänelle sanaakaan Esteristä.
Myrsky puhkesi, kauheampi myrsky kuin forstmestarinna oli osannut peljätäkään. Ja se puhkesi aivan aavistamatta eräänä päivänä, kun forstmestari oli tavallista paremmalla tuulella.
Oli vieraana neiti Vange, pauvre honteuse, kainomielinen säätyläisköyhä, jonka elämäntehtävä oli vierailla päivänsä vuoroon kussakin pitäjän säätyläistalossa, virkata pitsiä ja ylistää Jumalaa. Hän alkoi puhella Esteristä, kun forstmestarikin tuli ruokasaliin edeltä päivälliskahville.
»Sehän on hämmästyttävä muutos, mikä on tapahtunut Esterissä», sanoi hän. »Loistavasta salonkinaisesta, niinkuin kuuluu olleen kaupungissa, yksinkertaiseksi talonpoikaistytöksi puvussaan ja halvaksi piiaksi töissään. Ja niin äkkiä tällainen muutos!»
Forstmestarinnaa pelotti, että kahvikupit hänen käsissään kalisivat, ja hän koetti lieventää asiaa, vakuuttamalla että kyllä Esteri siitä vielä tasaantuu, kun herätyksen huumaus menee ohi.
»Mitä uskoa Esteri on?» kysyi neiti Vange.
Forstmestarinna ei sitä tiennyt, sillä Esteri ei ollut hänelle mitään siitä puhunut eikä hän ollut kysynyt.
»Mutta ei vettä vinttaamalla ja navettaa luomalla tulla autuaaksi», sanoi neiti Vange.
Forstmestari purskahti nauramaan ja sanoi:
»Vaan ainoastaan pitsiä virkkaamalla!»
Neiti Vange suuttui, että punastui. Mutta sitten hän alkoi hymyillä ja hymyili kauan ja sitten sanoi:
»Juhohan, teidän entinen renkinne, on ostanut talon. Ei olisi uskonut, että hän on niin varakas.»
Forstmestarinna ilahtuen, että keskustelu näin kääntyi toiseen asiaan, alkoi puhua pulpatella selittäen, että forstmestari oli kehottanut Juhoa ostamaan ja tarjonnut apua. Mutta kesken kaiken forstmestarin kämmen paukahti aivan yhtäkkiä pöytään niin, että neiti Vange ja forstmestarinna hypähtivät säikähdyksissään.
»Esiin kaikki, mitä teillä, neiti Vange, on mielessänne», jyrisi forstmestarin ääni. »Mutkittelematta ja kursailematta!»
Eikä auttanut neiti Vangen herranen-aika, eivätkä vakuutukset Jumalan tietävän, ettei hän ollut Esteristä ajatellut mitään pahaa. Kuin henkensä pelastukseksi täytyi hänen kertoa itkien se, mikä oli hänen mieltään kutkuttanut niin, että oli oikein paha ollut, kun ei ollut tiennyt, miten hän kaikki saisi esille. Ja hän vannoi kaikkea valheeksi uskoneensa ja sanoneensakin. Lapsikin sen ymmärtää, oli hän sanonut kaikille, että mikä pakko on Esterin turvautua ja forstmestarin tyytyä Juhoon! Eemeli Rautiaiselle vain joku pikku virka, niin sillä hyvä. Ja paljonkos se maksaa matka Ruotsiin!
Forstmestarinna istui kalmankalpeana ja silmät kuin olisi kaikki ymmärrys häneltä paennut. Forstmestari hymyili ja sanoi:
»Haeta Esteri tänne.»
Neiti Vange muisti, että lääkäri oli määrännyt hänelle, että hänen pitää kävellä joka päivä muutamia tunteja. Välttämättömästi joka päivä kello 11-1. Nyt kello oli 11 ja 5 minuuttia jo yli! Hän keräsi tavaransa ja lähti.
»Minulla on sinulle puhuttavaa», forstmestari Esterin tultua.
He eivät olleet tähän asti vielä sanaa vaihtaneet. Ensi kerran tavatessaankin olivat äänettöminä toisiaan tervehtineet, kätellen vain ja karttaen toistensa katsetta. Sitten olivat he aina toistensa ohi kulkeneet, niin että harvoin olivat ruokapöytäänkään yhtä aikaa sattuneet. Esteri oli kuitenkin ollut huomaavinaan suopeutta forstmestarin äänettömyydessä ja jonkun muutoksen tapahtuneen hänessä, vaan nyt äkillisen käskyn saatuaan tulla forstmestarin puheille oli Esteri lähtenyt varmassa uskossa, että edessä nyt on se entinen forstmestari ja raivoisa myrsky.
Kun hän astui sisään, olikin siellä se kesäyön ukko, joka seisoi kuin syliinsä sulkeakseen hänet.
Forstmestari istahti ja oli kauan ääneti.
»Suurin ylpeytemme», sanoi hän viimein, »on oma tietomme, ettei meillä ole syytä painaa päätämme alas».
Esteri punastui, korvansa rupesivat suhisemaan, hänen katseensa ei kestänyt isän katsetta, vaan alkoi epävarmasti harhailla.
»Paras puolustuksemme on rehellinen katse», innostui forstmestari, aivan kuin jonkun uuden opin olisi huomannut.
Isän lempeä ääni viilsi Esterin sydäntä, hän vuoroon punastui ja vuoroon kalpeni, ja hän tunsi päänsä väkisinkin painuvan alas.
Hyvä Jumala! Hän ei ollut enää se sama lapsi, joka oli istunut kesäyön ukon sylissä äidin kuvan hymyillessä heille.
»Ovat nostaneet ilkeän juorun», sanoi forstmestari.
Samantekevä olisi Esteristä ollut juoru ja juorut, vaikka kuin ilkeitä sitten olisivat olleetkin.
»Esteri, minkä vuoksi painoit pääsi alas?»
Esteri yritti kohottamaan päätään, vaan se painui takaisin. Katseensa asui lattiassa, mutta silmissään hän näki kesäyönukon, joka häntä katsoi pitkään.
»Esteri, Jumalan nimessä!» kuului sen ukon ääni, »Onko se totta?»
Syntyi äänettömyys, joka tuntui iankaikkisuuden pituiselta. Forstmestari hypähti seisomaan.
»Esteri, katso minuun!»
Kun hän ei saanut Esterin katsetta, sanoi hän kuin vannottaen:
»Äitisi nimessä, katso minuun!»
Esteriä värisytti.
Forstmestari vaipui tuolilleen.
»Onneton!»
Hetkisen kuluttua näki Esteri forstmestarin käden ojennettuna ja sormen tähtäävän hänen sydämeensä.
»Minä sinut kiroon!»
Forstmestarinna, joka oli istunut kokoon luhistuneena kuin odottaen katon putoavan, meni ja painoi kätensä forstmestarin suulle, ja kun tämä vihaisesti tempasi sen pois ja tyrkkäsi hänet luotaan, juoksi hän Esterin luo ja painoi kätensä lujasti Esterin korville.
»Minä kiroon sinut omasta puolestani ja hänen puolestaan, joka sinut synnytti!»
Forstmestarinna lankesi lattialle polvilleen ja liitti kätensä ristiin:
»Laupias, pitkämielinen Jumala, meidän isämme, ole meille armollinen, elä tuomitse meitä syntiemme mukaan, opeta rakkautta meille, jotka olemme rakkaudessa heikkoja…»
»Juuri sen vuoksi, että minä olen häntä rakastanut, on minulla oikeus hänet kirota!» huusi forstmestari keskeyttäen forstmestarinnan rukouksen.
Esteri syöksyi saliin ja riensi juosten forstmestarin työhuoneen ovelle, vaan pysähtyi äkkiä ja nojausi ovenpieltä vasten kalmankalpeana ja silmät ummessa. Hän ei ollut rohjennut tähän asti astua äidin kuvan eteen. Tuntui nyt että se olisi kuitenkin ollut helpompi milloin muulloin tahansa kuin nyt.
Mutta hänen täytyy, hänen täytyy!
Kuin vasten tahtoaan hän sysäsi oven auki ja kädet kasvoilla ryntäsi kammariin.
»Äiti! Sinä et kiroaisi, vaikka rikokseni olisi kuinka suuri hyvänsä! Sinä itkisit, vaan et kiroaisi! Sinä itkisit kauniit silmäsi sokeiksi, vaan huulillasi olisi anteeksi-antamuksen hymy!»
Kun Esteri kohotti aran katseensa seinälle, olikin se tyhjä, eikä äidin kuvaa näkynyt missään.
Hän tapasi itsensä hautuumaalla.
Ainoastaan parille äsken tehdylle haudalle oli syvälle lumeen polkeutunut tienura. Hän lähti kahlomaan äidin haudalle päin tuulenajamien kinosharjanteiden poikki. Mahdotonta, aivan mahdotonta oli hänen päästä sinne, huomasi hän uupuneena noustuaan hangesta muutamalle hautapenkereelle, mistä näki kaukana äidin hautakummun, jonka aitauksen nurkassa kasvavan koivun huurteisilla oksilla välkkyi tähtiä puhtaan sinistä taivasta vasten. Hän kuitenkin vielä yritti, vaan päästyään jonkun matkan hän yhtäkkiä humahti kuin pohjattomaan lumihautaan, jossa ei jalka vastinetta tavannut.
»Turhaa onkin! Sinä, äiti olet siellä, missä on rauha, riemu ja kirkkaus ja missä sinulla ei ole valtaa eikä tahtoa kastaa sormenpäätäsi veteen, lieventääksesi niidenkään tuskia, joita olet rakastanut.»
Hän yritti kääntymään takaisin, vaan hän oli kuin kahleissa, ettei päässyt minnekään päin. Minkä ponnisteli, sen vain hautansa syveni ja lopulta hän raukesi siihen voimattomana. Melkein käden yltämän päässä hänestä oli muuan hautaristi, jota kohden hän oli koettanut pyrkiä, saadakseen siitä kiinni. Se oli vähän kumarruksissa häneen päin, kuin olisi tahtonut puolestaan auttaa häntä minkä voi. Ja se ilmoitti:
»Dässä lebbä Susanna Bulginen ynnä bieni dydäreensä.»
»Olisit äiti, sinäkin, ottanut minut mukaasi. Olisit suudellut minua yhden kerran, kauan, hyvin kauan. Mutta sinä pelkäsit, että Jumala sen sinulle synniksi lukee ja riistää sinulta sen riemun, jota nyt nautit.»
Hän painoi silmänsä kiinni.
»Ei, ei niin. Sinä rakastit minua enemmän kuin itseäsi. Niin on täytynyt olla. Minua olet ajatellut viimeiseen hengenvetoosi saakka, olet iloinnut minun elämästäni, minun, joka sinulta riisti elämän.»
Tuuli, joka juoksutti lunta hänen päälleen, siveli kylmäkiskoisesti hänen kasvojaan ja värisytti häntä. Hän kyyristyi kokoon ja painautui lujemmin hankea vasten.
»Sinä annoit minulle elämän, jo ennalta rukouksissa tasoittaen elämänpolkuni, ja toiveissasi kylväen sen kukkasilla. Ja minä olen saanut nauttia elämän suloa, jota olin janonnut. Minä tahdon elää vielä. Elämä on ihanaa… Minä olen särkenyt onneni, joka minulla oli käsissäni, mutta minulla on vielä sen sirpaleita. Sinä, Lauri, rakastat minua, niinkuin olet rakastanut ennenkin ja enemmän. Sinä ajattelet minua, sinä näet minut, sinä kuulet minun puhuvan, sinä tapaat itsesi minun seurastani, niinkuin minäkin sinun. Minä tahdon elää.»
Hän avasi silmänsä, mutta ne painuivat kiinni eikä hän saanut kättään liikutetuksi.
»Minä tahdon elää.»
Hän repäisi silmänsä auki säikähtyneenä.
»Kuka nauraa?»
Harakka se nauroi.
Esteri rynnistihe. Hän ponnisteli kuin hukkuva pyrkiessään hautaristiä
kohden, vähän väliä koettaen tavoittaa sitä kädellään, vaan turhaan.
Paljonkaan ei puuttunut, mutta tuntui kuin ei hänellä jalkoja olisikaan.
Hän raukesi siihen kerrassaan.
»Tässä olen. Sinulla, Jumala, on tiedossasi kaikki ja tinkimätön tuomiosi on valmis.»
Hän otti huivin päästään kääriäkseen niin, että silmät olisivat suojatut harakalta, joka räkättäen lenteli puusta puuhun hänen ympärillään. Vaan huiskauttaessaan huivista lumen pois, tarttui sen kulma johonkin sälöön ristissä. Hän kiskaisi huivinsa irti, pani mutkalle ja kurkotti pujottaen mutkan ristin päähän. Vähimmälläkin vetämisellä risti kallistui. Ja kun hän pääsi siihen käsin kiinni, kaatui se hänen eteensä sillaksi. Hän heittäytyi ristiä vasten ja itki:
»Hyvä Jumala, kun annoit elämäni jatkua, niin auta minua, ohjaa ja neuvo aina hyvään.»
Päästyään entisille jäljilleen hän kahloi syvässä lumessa kuin uusilla voimilla. Mutta kovalle maantielle tultuaan hän ei tahtonut osata kävellä. Jalkansa hervahtelivat, kohmettuneet pieksukengät liukastivat, että joka toinen askel petti, ja lumisokkareihin jäätyneet helmat pieksivät jalkoja. Hän koetti kiirehtiä, aivan kuin olisi ollut johonkin polttava hoppu.
Anna-Mari, kyökkipiika, oli jäänyt mieli kovin mustana itkemään navettaan heinäkokoon hautautuneena. Tämä oli sinä kesänä, kun Esteri oli kotona, tullut taloon karjakkotytöksi. Nuori kaunis tyttö, isästä ja äidistä ei tietoa koskaan ollutkaan, vaan yhtä iloinen kuin yksinäinen. Laulaen oli työnsä tehnyt ja nauraen resujaan paikannut. Kun hän illoin lehmiä hakiessaan oli huutaa huikahuttanut, oli sitä kuunneltu niinkuin kuunnellaan keväisen käen kukuntaa. Nyt hän oli kyökkipiikana, pukuja luhdin seinä täynnä, sanottiin neitsyeksi ja häntä kosi muuan talokkaan poika. Hän oli ollut vihainen Esterille ja karkottanut hänet kyökistä kieltäen ryhtymästä mihinkään, joka kuului kyökkipiian alalle. Mutta tänään hän oli pihalla yhtäkkiä tarttunut Esterin kainaloon ja nauraen sanonut: »Siitä on kauan kuin minä olen ollut navetassa.» Siellä oli hän langennut polvilleen Esterin eteen: Hyvä, hurskas neiti, oli hän alkanut itkeä. Ja hän oli tunnustanut onnettomuutensa, syntinsä ja häpeänsä, jonka tähän asti oli saanut salatuksi kaikilta ja tahtonut salata ainaiseksi, hinnalla millä hyvänsä, saadakseen talonpojan kostaakseen Jaskalle, nimismiehen rengille, joka nyt oli mennyt kihloihin ja pian vihittiin. Esteri ei ollut ehtinyt sanoa mitään, kun tultiin häntä hakemaan forstmestarin luo. Hän ei ollut oikeastaan osannutkaan mitään sanoa, ei ainakaan lohduttavaa. Mutta nyt hän osaa ja tietää neuvoa: nöyrry. Se on yksinkertainen neuvo, vaan varma ja suloinen!
Esterin matka edistyi hitaasti. Ja hänestä alkoi tuntua, että hän ei jaksa kävellä kotia asti. Hänen pian täytyikin istua tienviereen levähtämään, ja hän toivoi että sattuisi tulemaan joku hevosella ajaja. Mutta ei kuulunut eikä näkynyt ketään. Jonkun ajan kuluttua ilmestyi tienmutkan takaa joku vastaan tuleva jalankulkija, joka näytti olevan herrasmies. Huomion välttämiseksi Esteri päätti nousta kävelemään. Mutta ainoastaan suurella vaivalla pääsi hän jaloilleen. Ne olivat kuin lyijystä. Hänen oli vielä vaikeampi kävellä kuin ennen levähtämistään ja hän tunsi ettei hän jaksa lähimpään taloonkaan asti saadakseen sieltä hevosen. Hän päätti pyytää apua vastaan tulevalta herrasmieheltä. Ei auttanut muu, sen hän tunsi. Ja avun tiedossa hänen voimansa herpoutuivat niin, että hän ei jaksanut enää kävellä, vaan aikoi istahtaa uudelleen tienviereen pyytäen herraa toimittamaan hänelle hevosta. Samassa hän kuuli vihaisia huutoja ja ärjymistä takaansa. Vilkaistessaan olkansa yli, hän näki ihan selkänsä takaa korskuvan hevosen kuin minkähän hirviön, turpa rintaan vedettynä, suu auki ja suuret sieraimet hohtaen hehkuvan punaisina.
»Etkö sinä kuule, akka, tuhma, perkele!»
Äänestä ja murteellisesta ääntämistavasta Esteri tunsi huutajan nimismieheksi, ja hän oli kahden vaiheella, väistyykö hän vai ei. Hän kuitenkin astui tiepuoleen ja sai nimismieheltä vielä kirouksen ja piiskalla pienen napsauksen Jaskalta, joka istui herransa takana pienellä ratsuistuimella. Hän kuuli sitten heidän mainitsevan häntä. Eivätkä pysäyttäneet pyytääkseen anteeksi! Esteri luuli, että herrasmies, joka kaiketikin oli kuullut ja nähnyt kaiken tämän, estää nimismiestä ajamasta edelleen. Mutta herrasmies loikkasi syrjään niin kauas tieltä, että suistui hankeen makuulleen, ja hän sai siihen muutamia vingahtelevia iskuja Jaskan pistokkaasta. Lähemmäksi päästyään huomasi Esteri, ettei se ollutkaan herra, vaan köyhä raukka, joka oli saanut vanhat herrasvaatteet. Ja häntä suututti, että hän sittenkin oli astunut syrjään.
Mies oikaisihe. Se olikin Eemeli Rautiainen.
»Ja te ryömitte nimismiestä syrjään kuin orja, ja otitte hänen renkinsä piiskan-iskut vastaan kuin nöyrä koira!» huudahti Esteri halveksuen.
Rautiainen oikaisihe ja katsoi pitkään Esteriä, sitten nosti juhlallisesti hattuaan ja seisoi paljastetuin päin ryhdiltään kuin ylhäinen herra, vaan puvultaan kuin variksenpelätin. Kaulus oli keltaisenlikainen, rusetti kulunut ja nuutunut, paltto napiton ja nukkavieru, hattu rypistynyt ja siitä riippui rikkonainen vuori, kun hän sitä piti sivulle ojelletussa kädessään.
»Neiti Esteri», lausui Rautiainen ja jatkoi sitten juhlallisesti:
»Suvaitkaa minulle lupa tulla luoksenne edeskantamaan sydämeni tunteet.
Määrätkää aika ja puku.»
Esteri punastui. Hänen verensä kuohahtivat, että hänen teki mieli sivaltaa Rautiaista korvalle. Mutta sitten oli häneltä purskahtaa itku.
Mikä oikeus ja mitä syytä on ihmisillä polkea hänet jalkoihinsa? Kuinka syvälle hänen täytyy nöyrtyä?
Hän lähti astumaan kiireesti. Tietämättään hän juoksikin. Kun hän viimein pysähtyi kävelemään, tunsi hän niin väsyneeksi itsensä, että luuli kuolevansa siihen paikkaan. Edestäpäin kuului kulkusen ääni ja hän koetti pinnistää voimansa elääkseen siihen saakka kun hevonen lähelle saapuisi, mutta maa alkoi pyöriä hänen silmissään, hän kaatui, ja peläten hevosen polkevan hänet jalkoihinsa vyöryi hän tiepuoleen.
»Joudu, Lauri…»
Forstmestarinna huomattuaan Esterin kadonneen, ettei löytänyt häntä mistään, oli säikähtänyt peläten pahinta. Päästyään sen verran hänen jäljilleen, että tiesi Esterin lähteneen maantielle päin, oli hän arvannut hänen lähteneen hautuumaalle. Saamatta sittenkään rauhaa hän, varoen kaikkea hälyä, teki asiaa kirkonkylälle, kauppiaaseen.
»Mennessäsi käy sanomassa Esterille, että hän varokoon ettemme kohtaa toisiamme», antoi forstmestari määräyksen forstmestarinnalle tämän lähtiessä. Ja forstmestari pakeni työhuoneeseensa.
Nyt vasta hän tunsi oikein ja näki, miten hän oli tullut petetyksi, julmasti ja sydämettömästi petetyksi.
Forstmestarin oli vallannut lapsellisen riemastus, kun hän juuri matkoilta tultuaan oli kuullut Esterin saapuneen kotia. Hänen muistoonsa oli johtunut unohtumaton päivä, jolloin Esteri tätä ennen oli kotia palannut. Siinä kun Esteri silloin oli pihaan ajanut, oli forstmestarista tuntunut kuin olisi ilmassa ollut nuoruudenaikainen tuoksu ja päivänpaisteessa muinainen hohde. Esterin suudelmat olivat jääneet tuntumaan hänen huulilleen, ja hänen äänensä oli ollut muistorikas sävel, jota hän ei ollut kuullut kuin kauan, hyvin kauan sitten, jolloin elämä oli unelmia. Ja tätä muistellessa oli forstmestarista tuntunut surullisemmalta kuin koskaan ennen erehdyksensä, että hän oli silloin väkivallalla tahtonut anastaa Esterin sydämen, joka oli ollut hänelle vieras, koettaa kukistaa hänen innostuksensa ja ruhjoa hänen ihanteensa. Hän oli tahtonut hävittää Esteristä kaiken sen, jonka kautta Esteri oli kohonnut muiden yläpuolelle, ja niin paljon yläpuolelle! Tätä Esteriä forstmestari oli odottanut syli ja sydän avoinna, Esteriä semmoisenaan, jonka hän oli karkoittanut luotaan kuuntelemalla sydämensä hiljaista ääntä, jota seuratessaan hän, sitten Esterin kotoa lähdettyä, oli vähitellen saanut uuden elämän ja tuoreen elämänhalun, nähden toisessa valossa kotinsa, virkatoimensa, ympäristönsä ja luonnon. Mutta se ei ollutkaan se Esteri, se nuoruuden virkeä, tuoksuinen tuuli, vaan pyhiinvaeltaja! Forstmestarille oli uskonnollinen tunne-elämä ollut aina outo, hämärä maailma. Esteri oli tuntunut olevan hänestä kauempana kuin koskaan ennen. Mutta kun hän joutui Esterin toverina panettelun alaiseksi, täytti hänen sydämensä omituinen yhteyden tunne. He voivat hymyillen sanoa toisilleen: sellaista ne meistä puhuvat, sinusta ja minusta! Ja kun Esteri oli astunut hänen eteensä, ei hän ollut tahtonut saada irti katsettaan yksinkertaisesti puetusta tytöstä, joka oli hyljännyt loiston, kaiken ulkonaisen kunnian ja arvon, ja astunut avojaloin kiviselle tielle. Forstmestari oli tuntenut uutta viehätystä, mikä oli alkanut kiehtoa hänen mieltään salaperäisen voiman tavoin.
Sitä suurempi oli nyt hänen raivonsa, ja se kasvoi sen mukaan, kuta enemmän hän tätä ajatteli.
Hän ei ollut saanut tarpeeksi sanotuksi Esterille!
Hän lähti vinttikammariin. Avain oli poissa ovelta. Hän koputti. Ei vastausta. Ei toisellakaan kovemmalla kerralla. Hän potkaisi, että oven alimmainen puoli paukahtaen puhkesi ja kahtena lautana kolisten lensi sisään. Itse hän sukelsi aukosta kolmantena. Mutta tapaamatta Esteriä hän lähti kammarista ja paiskasi oven selälleen että se kirposi saranoiltaan ja rymähti lattiaan.
Häntä hävetti, vaan sitten alas tultuaan hänestä se oli kuin olla pitikin. Ei kodin suojaa ja lämmintä sille, joka kotinsa häpäisee!
Kun Esteri tuli vinttiin ja näki kammarinsa oven särjetyksi ja reväistyksi paikoiltaan, hän puristi kätensä nyrkkiin.
»No hyvää päivää, järki! Kuljetaan nyt yhdessä. Lähdemme heti taipaleelle, kaupunkiin. Kuinka paljon luulet tarvittavan siihen, että maailman selkä taipuu! Ja että forstmestari minun tullessani kotia tulee pihalle asti vastaan, aukaisee ovet ja sanoo: Tervetuloa! Siihen riittää yllinkyllin luutnantti! Aivan varmaan. Mutta kun kerran otetaan, niin otetaan täyskapteeni! Eikö niin?»
Hän vaihtoi kuivan puvun päälleen ja tunsi itsensä kykeneväksi lähtemään taipaleelle vielä tänä päivänä.
Mutta Anna-Mari raukka, jonka asiat olivat pahemmin?
Esteri istahti pöydän ääreen lynkäpäisilleen.
Hän oli aikonut antaa Anna-Marille yksinkertaisen, varman ja suloisen neuvon. Mutta se ei olekaan niin yksinkertainen eikä suloinen. Se on raskas taakka, nöyryys. Se on kivikontti selässä. Sen kantamiseen tarvitaan suuret voimat. Ja kuta enemmän nöyrryt, sitä enemmän ihmiset sinua lyövät ja lopuksi ristiinnaulitsevat, vaikka olisit puhdas kuin lumi.
Pöydällä oli kirjelippu Anna-Marilta.
»Hyvä Jumala!» huudahti Esteri. »Niinkö piti päättyä sinun päiväsi?»
Hän heittäytyi sänkyynsä raukeana, että silmät heti painuivat umpeen.
Mikä on tiima elämä? Se on sadantuhannen hevosvoimainen herra Store, hitaasti liikkuva hirviö, hyvin hitaasti, ettei ketään pelota omasta puolestaan, ennenkuin näkee hirviön katseen suunnattuna omaan itseensä. Ja onneton koettaa paeta, juoksee sinne ja tänne ja luulee jo eksyttäneensä herra Storen, kun se yhtäkkiä onkin ihan edessä ja astuu kohti kiiruhtamatta, vaan varmasti. Onneton ehtii vielä pakoon ja yhä uudelleenkin ja on unohuttanut koko vaaran, iloitsee, riemuitsee, tanssii ja laulaa niin kuin muutkin. Mutta samassa hän tuntee kätensä herra Storen rautakourassa ja sen käsivarsi, pettämättömällä rataslaitoksella käypä käsivarsi, alkaa kääriytyä onnettoman vartalon ympäri, hitaasti, hyvin hitaasti. Ja onneton alkaa tuta, kun herra Store puristaa häntä vasten rintaansa lujemmin ja lujemmin, ja onneton tuntee kasvoillaan herra Storen kuuraiset henkäykset ja näkee hänen lähentävän teräksiset huulensa, jotka tarttuvat kiinni kuin rauta pakkasessa… Eikä voi hengittää…
XVII
Kun Esteri heräsi, oli jo ilta. Hänet oli peitetty, vaan huoneesta oli viety kaikki huonekalut ja tavarat. Oli vain sänky, jossa hän makasi, ja yksi tuoli sytytetyn lampun alustana.
Hänestä tuntui olonsa hyvälle ja mielensä keveältä. Hän oli kerran kuvitellen esittänyt täti Smarinille, että täti ostaisi jostakin maalta pienen mökin, jonne asettuisivat yhdessä. Täti olisi heti ollut suostuvainen.
»Nyt me, täti, sen toteutamme! Pidämme yhdessä koulua jonkun talon pirtissä, pienille ja suurille. Ja minä sen lisäksi hoidan piian tehtävät. Ja oma lehmä meillä olla pitää!»
Esteri nauroi kirkkaasti.
»Laurille lähetän leipäjuustoa ja ohrarieskaa, hänen herkkujaan!»
Hän yritti nousemaan, vaan ei päässyt kuin istualleen. Hänen vaivautuneet jalkansa aivan kuin nukkuivat vielä sikeintä unta.
»Entäs nyt, Esteri?» sanoi hän itselleen.
Forstmestarinna tuli aivan kuin olisi pitänyt vahtia, milloin Esteri herää. Hän oli Esterille järjestänyt kammarin alhaalla. Ja sinne vietiin Esteri kantamalla.
Uudessa kammarissa oli hänelle tervetuliaisiksi kirje. Ja se oli konsulinna Holmalta.
»Voi rakkaat ihmiset», lausui Esteri itsekseen luettuaan kirjeen. »Te sanotte vanhentuneenne, paljon teille tapahtuneen, moninaisten muutosten alaisia olleenne. Mutta näytte otaksuvan, että minä en ole samojen lakien alainen kuin muut ihmiset, että minä olen vain 'päivänpaiste', entisine hymyineni ja nauruineni! Ja teistä on yksinkertaisin asia maailmassa, että Lauri tulee noutamaan 'Esterimme'.»
Forstmestarinnan käydessä hänelle hyvää yötä toivottamassa pyysi hän kirjoitusneuvonsa sänkynsä ääreen. Ja maattuaan ja mietittyään nousi hän istumaan sängyssään ja alkoi kirjoitella:
»Rakas Lauri!
Kirjoitan ilman mitään alleviivauksia, mutta yhtä varmasti kuin yksinkertaisesti.
Matkasi tänne on turha yritys. Siis jätä sikseen. Siihen tuumaan et olisi ollenkaan ryhtynytkään, jos olisit asiaa ajatellut. Ei ollut teatteritemppu, kun jo siltakohtauksessamme kieltäysin. Siihen oli ja on syynä: rakastan sinua.
Esteri.»
Hän oli alleviivannut, ja hänen piti kirjoittaa uudelleen ja samalla hän tahtoi tarkemmin selittää. Mutta sanat eivät vastanneet sitä, mitä hän niillä tarkoitti, eivät alleviivattuinakaan. Alleviivausta piti usein selittää, että se ei suinkaan tarkoita sitä, vaan sitä. Arkki oli jo täynnä ja sakeasti alleviivauksia, eikä hän ollut saanut vielä mitään sanotuksi. Hän repi tämänkin ja alkoi kerrassaan alusta kirjoittaakseen aivan avonaisesti ja aivan sen mukaan kuin sydämestä pulppuaa. Se kirje sai sellaisen lopun, että hän viimein kesken kaikkia sieppasi monet monituiset kirjoitetut arkit ja puristi ne käsiensä väliin rutistuksiin.
»Tule, Lauri. Tule, niin kerron kaikki!»
Hän heittäytyi maata ja ummisti silmänsä ajatellakseen, ei niin että hän olisi ajatuksiaan tahtonut johtaa, vaan antautuakseen niiden valtaan, minne vain veivät.
Hän heräsi omaan nauruunsa. He olivat Laurin kanssa juosseet huoneesta huoneeseen, hän edellä paeten kädessä kirje, jota hän ei tahtonut Laurille näyttää. Ja hän sai kauan tapailla, ennen kuin pääsi selville, niissä hän on. Oli jo iso päivä, ruokatarjotin oli tuotu tuolille sängyn ääreen ja kakluunissa oli tuli. Hiin hypähti vuoteeltaan säikähtyneenä.
»Yhden aikaan lähtee posti!»
Hänen taskukellonsa oli pysähtynyt, ja hänet valtasi hätä ja tuska. Hän hypähti ylös ja pukeutui kiireellä kuin pakoon lähteäkseen Lauria ja aivan kuin tämä olisi jo lähtenyt matkalle, ollut jo tulossa ja kulkusen ääni jo kuulunut.
Piikatytöltä, joka tuli pesää kohentelemaan ja rupesi huonetta siivoomaan, sai Esteri tietää, että oli vasta yhdentoista aika, niillä vaiheilla.
Jumalan kiitos!
»Herra Maisteri Lauri Holma!» alkoi hän kirjeensä. Tyhmää! Teatteria!
Valhetta!
»Lauri rakas, rakas, hupsu, hullu! Hyvä ystävä, ollaan järkeviä. Niin on parasta kuin nyt on, ja näin on hyvä. Minulla on ollut onnellisia hetkiä nykyään, onnellisimpia mitä koskaan olen elänyt. Mutta jos tulet, niin on onneni mennyt ja sinun onnesi. Olemme silloin kuin perhoset, jotka lentävät liekkiin ja polttavat siipensä pudoten kiemuroimaan maahan. Minä en kestä, jos tulet, en kestä. Minä sen tiedän. Minua pelotti kohdata sinua silloin kaupungissa, määräsin sen mukaan kohtauspaikan, kylmän ja kolkon, varustin itseni suruharsolla: muista kuolemaasi, syntinen! Mutta en osannut pelätä tarpeeksi. Olin sortua. Viimeisellä silmänräpäyksellä tuli pelastuksen enkeli: se issikka! Ja kuitenkin tulin seuraavana iltana juhlaan! Minut pelasti se, että sieltä kotia tullessani verannan oven suljettuani viskasin reikeliavaimen ikkunasta ulos lumihankeen. Sillä jo sisään tultuani selitin täti Smarinille että olin tullut vain vaihtamaan uudet jalkineet, kun olin menettänyt toisen kenkäni—menetin sen hevosella kotia ajaessani, viskasin kadulle, etten voinut palata juhlaan, jo käskettyäni ajajan kääntyä takaisin: Niin kuin näet, minä olen heikko, hyvin heikko. Usko minua, Lauri rakas, elä tule!»
Esteri lopetti siihen. Hänen oli mahdotonta saada Lauria vakuutetuksi!
Hän väänteli käsiään tuskassa.
»Mikä pelastukseksi, hyvä Jumala, mikä?»
Koputettiin oveen.
Esterin mieleen johtui nimismies, joka oli taas leski. Ja hän pukeutui täyteen loistoonsa lähteäkseen nimismiehen luo eilisen kohtauksen johdosta.
Eemeli Rautiainen!
Hän oli yksinkertaisessa sarkapuvussa, enemmän herran näköinen kuin koskaan ennen. Mutta Esteri vetäytyi tuolin taakse karttaakseen, ettei Rautiainen tulisi kättelemään.
»Meidän kotimme ovat lähimpiä naapureita», sanoi Rautiainen ja vaikeni kuin olisi odottanut vastausta kysymykseen: eikö niin?
Esteri säästi vastaustaan. Naapureita he olivat olleet, vaan vieraita toisilleen, aivan kuin kumpikin heistä olisi asunut eri puolella maapalloa. Herra Rautiainen oli kulkenut hänen huomionsa ohi, niin että ennen eilistä päivää, jos olisi kysytty häneltä Rautiaisesta, ei hän omien tietojensa mukaan olisi voinut sanoa muuta kuin että olen tainnut nähdä hänet: muistaakseni tavallinen talonpoikaisylioppilas, puettu viimeisimmän kuosin mukaan.
»Eilen», jatkoi Rautiainen, »kohtasimme toisemme kolmannen kerran elämässämme».
»Mitä tarkoitatte?» kysyi Esteri hämillään.
»Se on vähällä selitetty, vaikka ei kahdella sanalla. Suvaitsetteko minun istua hetkiseksi? Vakuutan, että kaikki pelkonne on turha, jonka todistaminen onkin asianani.»
Esteri istahti ja osoitti tuolin Rautiaiselle, joka ei kovin pelottavalta näyttänyt lähemmäksikään tultua. Hänen leveä muotonsa näytti lempeältä, ja ainoa mikä vaivasi hänessä, oli toisella poskella punainen juova, kuin vanha arpi, joka raaisti muodon.
»Ensi kerran kohtasimme toisemme», alkoi Rautiainen, »kun minä olin nuori lyseolainen, te pieni tyttö. Olimme silloin koko kesäajan joka sunnuntai yhdessä, milloin metsässä, milloin järvellä, milloin missäkin, te, Juho ja minä. Ja meillä oli suuri salaisuus. Juho oli opettanut teille kirjaimet, minun piti opettaa teitä tavaamaan ja 'kokosanalle', kun Juhon kieli ei siihen pystynyt.»
Esteriä alkoi vieras huvittaa.
»Kun minun sitten piti taas lähteä kouluun», jatkoi Rautiainen, »itkitte te ja—suutelitte minua. Seuraavana kesänä, kun tulin kotia, oli teillä variksenpoika, ettekä välittänyt minusta, vaikka minulla oli tärkätty kaulus ja taskukello.»
He nauroivat molemmat.
Rautiainen jatkoi sitten:
»Toisen kerran kun kohtasimme toisemme, lausuitte halveksivanne taskukelloani. Muistatteko?»
»En, en vähintäkään», vastasi Esteri.
»Nimismiehen luona oltiin juhannusiltana. Olitte tullut kaupungista äsken.»
Esteri pani käden silmilleen. Se oli se kirkas, huikaisevan kirkas juhannus!
»Ei ole minulla koskaan ollut», sanoi Rautiainen, »niin pimeää juhannusta. Unelmani pölähtivät tomuna ilmaan. Huomasin, että oli jo viety teidät, jota varten minä olin ponnistellut katsellen teitä kaukaa. Innostuksestanne väittelyssä, joka siellä syntyi, näin että koko ajan tunsitte selkänne takana seisovan erään ja pitävän käsiä olkapäillänne.»
Esteri nyökäytti päätään.
Rautiainen jatkoi:
»Mutta forstmestari kohotti tunnetun kämmenensä. Teitä uhkasi ukkos-ilma. Ja minä astuin esiin tunnettuine kelloineni.»
Esteri naurahti ja ihmetteli, kun hän ei muistanut ollenkaan.
»Minä siihen aikaan kaikessa koetin saavuttaa täydellistä herrasmaisuutta», selitti Rautiainen. »Mutta se ei ollut niin helppoa muussa kuin puvussa. Minä pelkäsin joka sanaani, joka liikettäni, olin niin arka, että en uskaltanut puolustaa, minkä minä oikeaksi tiesin, en vastustaa väärää, en pienintä pilaa singahuttaa takaisin. Minä jouduin narriksi. Mutta sitten, kun olin 'äitiini', niin kuin suvaittiin sanoa minusta, niin vaati luonto velkansa kaksinkerroin takaisin. Joilta vain muistin saaneeni hyppysellisenkään hienoa suolaa, niille syydin suun täyteen karkeita rakeita. Minä tunsin itseni voittamattomaksi. Silloin juhannusiltana te iskitte minut kumoon. Käskitte minun panna kellon taskuuni ja huomautitte, että siinä on törkeätekoiset viisarit.» Rautiainen naurahti ja lisäsi: »Herraksi pyrkivä talonpoikaisylioppilas, oikein ehta nousukkaan alku, makasi maassa tallukset taivasta kohden!»
Hän kumarsi Esterille ja kiitti siitä. Sitten hän jatkoi:
»Äänettömäksi jouduttuani tuli nimismies urhoollisesti ja käski minun poistua. Ryyppäsin kuitenkin ryyppyni ja söin illallisen päähän asti. En ole sittemmin herraspidoissa käynyt, ja nimismies huvittaa itseään ja muita sillä vahvalla uskolla, että hän se pitää minut shakissa. Aivan kuin ei minulla olisi yhtä vahva nyrkki kuin hänellä tahi en saisi niin pitkäkielistä pistokasta että samalla lyönnillä saisin makkarat nimismiehen ja hänen Jaskansa poskille tai aivan kuin en yhdellä tempauksella saisi kiskaistuksi virkatuolia hänen altaan.»
Esteri katsoa tuijotti punaista juovaa Rautiaisen poskessa, jonka nyt huomasi olevan ruoskanjäljen eilisestä.
»Eilen kun kohtasimme taas», jatkoi Rautiainen, »niin sanoitte minua raukaksi, kun olin ryöminyt nimismiestä syrjään». Naurahtaen lisäsi hän: »Minä olin luullut itseäni filosofiksi, mutta minä innostuin—innostuin liiaksi.»
Hän oli hetken aikaa ääneti.
»Innostuin teidän puolestanne. Te olette kyläläisten hampaissa. Minulle iski päähän ajatus puhdistaa tomu hännystakistani ja esiintyä heidän pidoissaan ja seuroissaan piristellen pikkuisen suolaa. Minun oli saatava suostumus teiltä, että ette ottaisi pahaksenne minun puolustustani. Sitä tarkoitin sanoillani. Te lähditte juoksemaan pakoon.
Ymmärsitte puheeni törkeäksi pilaksi tai suorastaan hävyttömäksi rohkeudeksi.»
Rautiainen nousi.
»Olisin kulkenut sanaa sanomatta ohitsenne», lausui hän, »vaan te alotitte. Olen mielissäni, jos olen saanut teidät vakuutetuksi, että teidän ei tarvitse vähintäkään peljätä, jos toiste sattuu vastaanne maantiellä 'vapaaherra', joksi minua sanotaan. Neitoset täällä nauraa tirskuttavat vasten naamaani, kun kohotan heille hattuani. Olen vain ihmetellyt, etteivät he vielä ole pyytäneet lantin edestä laulamaan. Kai sekin tapahtuu joskus. Ja sen teen heidän huvikseen.»
Hän kumarsi ja lähti.
Kun Rautiainen oli sulkenut oven, yritti Esteri hänen jälkeensä kutsuakseen hänet takaisin, mutta pysähtyi ovelle ja painoi otsansa pihtipielen terävää särmää vasten. Siitä ponnahutti hän äkkiä itsensä pöydän ääreen ja kirjoitti kihlausilmoituksen lähetettäväksi pääkaupungin sanomalehtiin, laittoi valmiiksi kuoreen, ettei kuin sulkea ja viedä postiin. Ja hänestä tuntui kuin olisivat kaikki vaikeudet olleet voitetut. Tyynesti asteli hän naapuriin.
Rautiainen oli vajassa rakentelemassa työrekeä.
»Istutaan vain täällä», sanoi Esteri, kun hämmästynyt Rautiainen alkoi pyydellä häntä sisälle. »Minun asiani on lyhyesti toimitettu.»
Hän istahti reen laidalle Rautiaisen istuessa matalalla pölkyllä toisella puolen rekeä. Ja hetkisen äänettömyyden perästä alkoi Esteri:
»Kukatiesi meidän kummankin elämä olisi aivan toisin, jos ei minulla silloin olisi sattunut olemaan se variksenpoika, etten huomannut sinua. On hyvin uskottavaa. Näyttää väliin siltä kuin elämä olisi vain sattumain leikkiä.»
Hän jäi aivan kuin sitä miettimään ja oli kauan ääneti. Eikä hän voinut enää jatkaa, vaan ojensi ilmoituskirjeensä Rautiaiselle ja nojaten lynkäpäisillään polviaan vasten peitti kasvonsa nenäliinaan itkien äänettömästi.
Rautiainen luettuaan ilmoituksen pisti sen takaisin kuoreen ja istui ääneti. Esteri yhtäkkiä kohotti katseensa häneen ja kysyi:
»Oletko väärin ymmärtänyt?»
Rautiainen nousi, ojensi kihlausilmoituksen Esterille ja sanoi:
»Anteeksi, Esteri, että pyydän sinua itseäsi viemään tämän postiin. Minä rupean hommautumaan kaupunkiin.»
Kun Esteri palasi, näki hän Rautiaisen pihalla hevosen valjastettuna portaitten edessä. Eemeli Rautiainen puuhasi kammarissaan, jonka lattia oli täynnään papereita, hylkykirjoja ja tyhjiä paperossilaatikoita ja kaikellaista kamua. Kaksi kapsäkkiä oli selällään, joihin hän järjesteli vaatteita ja kirjoja. Hän oli lapsellisen iloinen ja puheli lakkaamatta Esterin tultua.
Hän kertoi miten oli useasti ennenkin yrittänyt lähtemään, vaan miten aina oli jäänyt. Milloin oli aikonut Helsinkiin jatkamaan lukujaan, milloin taas kaupunkiin johonkin toimeen tahi virkaan. Mutta aina oli tullut jotakin, joka oli innostuksen sammuttanut. Nyt oli jo kauan ollut aivan lamauksissa kaikki sellaiset tuumat.
»Nyt minä olen valmis uskomaan, että jos minun pitäisi jäädä tähän kammariini vielä huomiseen, niin yöllä kuolisin», sanoi hän. »Ja kuitenkin tuntuu ikävältä erota tästä. Monta hauskaa yötä olen tässä valvonut kirjojen ääressä syksyisten sateitten pieksäessä ikkunoita ja talvisten pakkasten jämäytellessä seiniin. Monta ajatusta ja haaveilua jää tuttuihin naulankantoihin katossa ja kuvioihin seinäpapereissa. Ja monta rekeä olen tehnyt, monta sarkaa kyntänyt, olen kylvänyt, olen niittänyt, olen ojiakin kaivanut, mieleni hyvikkeenä on monta tärkeää asiaa, joiden ratkaisu on minun vaikutustani. Mutta kuitenkin minusta tuntuu kuin olisin päässyt sairashuoneesta ja ottanut pestin merelle.»
Saatuaan kapsäkkinsä kiinni oikaisihe hän ja sanoi:
»On aivan kuin lähtisin Italiaan ja Kreikkaan, vaikka horisontissani ei ole kuin kanslistin paikka lääninhallituksessa.»
Hän puki kiireesti turkit ylleen, pyörähti kantapäillään kuin silmäten vielä pikaisesti ympärilleen, sieppasi kapsäkkinsä ja laittautui rekeen.
Postihevonen ajoi juuri ohi, niin että Rautiainen tuli ihan sen jälkeen. Toisen heleä-ääninen kulkunen ja toisen aisakello sointuivat niin pahasti, että Rautiaisen pihalla lähtöä katsomaan kokoontunut väki nauroi.
XVIII
Forstmestari, vaikka ei paljoa puhunut, oli näinä viime päivinä näyttänyt niin leppyisältä, että fortsmestarinna alkoi odottaa kuin jotain hyvää tapahtuvaksi. Ja kun forstmestari kerran päivällisen jälkeen kuljeksi salissa edestakaisin, yrittäen silloin tällöin viheltämään, mikä oli merkki ja tarkka mittapuu hänen paremmasta mielialastaan, sanoi forstmestarinna yhtäkkiä:
»Minä alan uskoa, ettei koko jutussa ole perää.»
Forstmestari pysähtyi yhtäkkiä ja kätensä hajottaen virkkoi:
»Juho nauroi minulle vasten naamaa ja sanoi: Tuumitaan siitä asiasta sitten, jos joskus maailmassa otan eron entisestä emännästäni. Sitä ennen en pääse uusiin naimisiin!»
Forstmestari käveltyään pyörähti uudelleen forstmestarinnan eteen ja sanoi:
»Minua hävetti enemmän kuin jos Juho olisi sanonut: Herra forstmestari on tyhmempi kuin minun saappaani!»
Hän istahti sohvaan ja otti tuoreen pääkaupungin lehden kuin lukeakseen sitä, mutta hetkisen kuluttua viskasi hän sen pöydälle ja alkoi taas kävellä ja sanoi:
»Mikä oikeastaan on syynä siihen, että Esteri on ja pysyy meille niin vieraana ja me hänelle?»
Forstmestarinna otti sanomalehden ja levitti sen eteensä. Yritettyään lähtemään Esterin luo forstmestari palasi ovelta takaisin. Häntä alkoi pelottaa, että tulee taas joku arvaamaton asia, joka sysää heidät yhä kauemmaksi toisistaan.
»Ja mikä on se kiro, joka estää Esterin ja minun lähestymästä toisiamme?»
Forstmestarinna kohotti ylemmäksi sanomalehteä. Hyvä Jumala, milloin lakkaavat nämä puukonpistot hänen sydämeensä!
Forstmestari karjaisi, että forstmestarinna ehdottomasti säikähti hänen saaneen jonkun taudinkohtauksen ja kaatuneen lattialle. Mutta forstmestari seisoi ja tuijottaen häneen viittasi häntä kohden kuin olisi sanonut: Sinä olet se kiro! Forstmestarinnalta putosi sanomalehti käsistä, jotka hervahtivat riippumaan sivuille.
»Katso! Katso!» huusi forstmestari. »Elä minuun töllistä, vaan katso tuonne.» Ja hän viittasi lattialle. »Etkö näe? Oletko sokea? Kihloissa Esteri Kalm ja Eemeli Rautiainen!»
Tämä merkitsi, että asia oli tosi! Ja forstmestari raivosi enemmän kuin koskaan ennen.
»Ymmärrätkö nyt, mitä Juho nauroi?» sanoi hän forstmestarinnalle. »Et, tietysti et ymmärrä! Mutta minä ymmärrän: hän se on ollut puhemiehenä!»
Forstmestarinnan mielestä ei asia nyt ollut niinkään paha. Rautiainenhan on lukenut mies ja kaikki kehuvat häntä erinomaiseksi lakimieheksi, ja väliin hän on siistinä miehenä viikkokausia jopa kuukausiakin, istuu kirjojen ääressä tai tekee mitä milloinkin. Hän voi siitä vakaantua kokonaan.
»Olethan itsekin hänestä puhunut ja aikonut hänet toimittaa johonkin virkaan», sanoi forstmestarinna lopuksi.
»Kysymys ei ole siitä, onko Rautiainen se tai tämä», sanoi forstmestari. »Vaan kysymys on viikunanlehti-avioliitosta. Esteri koettaa pettää ihmisiä ja Jumalaa! Ja se se minua raivostuttaa. Ja se minua inhottaa.»
»Mikä olisi neuvosi?» kysyi forstmestarinna.
»Parempi kärsiä kuin salata!» sanoi forstmestari. »Mitä merkitsee nauru ja iva? Niistä jotka nauravat toisen onnettomuudelle, voi se, joka makeimmin nauraa, jo huomenna itse olla pitämässä sutta korvista kiinni. Ja sitä, joka toista olkansa yli katsoo, saa huoleti painaa sormellaan ja sanoa: Sinä se olet! Ei kukaan ole mahdollisuuden ulkopuolella. Mutta tuollaiset avioliitot, ulkomaanmatkat ja muut törkeät keinot, ne juuri tekevät hairauksen rikokseksi.»
»Hyvä ystävä, ne ovat viisaita ajatuksia. Mutta kenellä on sitä rohkeutta, jota vaadit Esteriltä?» sanoi forstmestarinna.
»Siinäpä se, että minkä vuoksi hän ei kääntynyt vanhempiensa puoleen, minun puoleeni?» kiivastui forstmestari. »Minkä vuoksi hän ei tullut ja suoraan ja rehellisesti ja avonaisesti sanonut, että niin ja niin, mikä on neuvonne? Olisi luullut, että tällainen asia pakottamalla olisi pakottanut hänet lähestymään, vaan eipäs!»
Forstmestari istahti ja jatkoi:
»Esteri on piikain ja renkien kasvatti, niin kuin hän itse kerran kehui. Niiltä hän hakee apunsa ja lohtunsa. Mitä on nyt tuleva hänestä? Millä voimalla aikoo hän kohottaa itsensä ja kohottaa miehensä? Päätä pyörryttää ajatellessa kaikkia lähellä olevia mahdollisuuksia.»
Hypähtäen äkkiä ylös forstmestari sanoi kuin olisi ehdottomasti auttavan keinon keksinyt:
»Missä on hänen äitinsä kuva?»
Forstmestarinna hämmästyi.
»Esteri kerran sanoi äitinsä kuvan kuiskuttavan hänen korvaansa. Minä vetoan siihen!» selitti forstmestari.
»Mutta, hyvä ystävä, tiedäthän missä asussa se kuva on», sanoi forstmestarinna, joka monastikin oli Esterin vuoksi itkenyt kuvalle sattunutta tapaturmaa.
Sen oli palvelija kerran siivotessaan huoneita pudottanut seinältä. Vammat, jotka se oli saanut, eivät olisi aivan auttamattomia olleet, vaan vallattomat lapset olivat kenenkään huomaamatta päässeet sen kimppuun ja runnelleet pahanpilalle ennen kuin ehdittiin pelastaa. Forstmestarinnalle oli tuottanut alituista tuskaa pelko, milloin Esteri kysyy äitinsä kuvaa, eikä hän ollut rohjennut itse alkaa selittää. Mutta nyt sen näyttäminen Esterille tuntui forstmestarinnan mielestä kuin sanaa puhumatta taluttaisi äitiään kaipaavan ja lohdutusta tarvitsevan lapsen hänen äitinsä ruumiskirstun ääreen. Forstmestarinna vastusti forstmestaria.
»Anna minun nyt toimia häiritsemättäsi», sanoi forstmestari. »Minä tahdon pelastaa lapseni, jota rakastan. Minä rakastan häntä!»
Kun forstmestari sai ripustetuksi kuvan seinälle, peitti forstmestarinna kasvonsa vyöliinaan. Hänen sydämensä sanoi hänelle, ettei tuo kuva ollut itkenyt silmiänsä puhki Esterin hairahduksen vuoksi, vaan raukan äidittömyyttä!
»Se on kuin olisi tätä tilaisuutta varten sattunut» sanoi forstmestari.
»Elä sano niin, elä sano niin», itki forstmestarinna vyöliinansa takaa.
Forstmestari istahti ja hänen äänensä värisi kun hän sanoi:
»Esteri ei välitä minusta. Olen näinä päivinä koettanut muistella ja tarkoin muistella jotakin seikkaa, tapausta, asiaa, tekoa tahi sanaa, joka olisi osottanut Esterin rakkautta tahi edes hellyyttä minua kohtaan. Mutta ei pienintäkään merkkiä. Ja siinä on se kiro.»
Hetken äänettömyyden perästä hän sanoi päättävästi:
»Esterin ja minun välille täytyy tulla täysi selvyys ja avonaiset välit.
Ja sen täytyy tapahtua tällä yrityksellä. Tätä ei saa jatkua!»
Esteri juuri tuli kammariinsa, kun piikatyttö tuli sanomaan, että forstmestari kutsui luokseen.
Sitä oli Esteri arvannut odottaakin. Hän oli pukeutunut somimpaan pukuunsa aikoen esiintyä pää pystyssä. Ja hänellä oli valmiina lyhyt ja selvä vastaus: Minä teen niin kuin minä tahdon. Omantuntoni ja sydämeni asiat ovat minun asioitani, joihin kenelläkään ei ole oikeutta sekaantua.
Jo ennen kuin hän saliin tulikaan, näki hän avonaisesta ovesta vastaisella seinällä olevan kuvan, äidin kuvan. Hän pysähtyi tyrmistyen.
Hän oli arvannut kuvalle sattuneen jonkun tapaturman, kun ei ollut tavannut sitä forstmestarin työhuoneessa. Ja hän oli aikonut kysyä siitä forstmestarinnalta saadakseen sen itselleen, tyytyen jos jäljellä olisi ainoastaan silmät ja otsa. Mutta tällä ei ollut silmiä. Kummankin silmän sijalla oli sormen mentävä reikä ja alla halkeama kuin kyynelura. Suu oli pahasti runneltu. Kuva näytti haikeasti itkevältä, kärsineeltä ja kidutetulta ihmiseltä.
Esteri astui horjuen saliin.
Forstmestari istui puolittain maaten sohvassa sanomalehden takana huomaamatta Esteriä. Forstmestarinna istui pöydän luona kalpeana ja liikkumattomana kuin vahakuva.
Esteri istahti keinutuoliin itkevän äidin kuvan alle ja keikautti itsensä selkäkenoon.
Forstmestarinnasta tuntui kauhealta äänettömyys, niin pitkä kuin iankaikkisuus. Se oli kiduttavan tuskallinen, mutta hän ei jäsentä liikauttanut ja varoi hengitystäänkin, peläten tulevaa räjähdystä, joka kuitenkin kasvoi sitä kamalammaksi hänen mielikuvituksessaan, kuta enemmän äänettömyys kesti.
Esteri sanoi viimein:
»Isä, pankaa pois se sanomalehti.»
Forstmestari hätkähtäen nousi istumaan, ja hänet valtasi hämmästys nähdessään aivan toisen Esterin kuin oli odottanut: Esteri loistavassa, aistikkaassa puvussa, maaten keinutuolissa kädet pään takana, silmät puoliummessa, kaunis kuin lumous.
Forstmestarinna jo hymyili ja oli aivan kuin hän olisi odottanut jotakin ilmestystä. Mutta forstmestarin kulmat kupristuivat, ja katse muuttui tuimaksi.
»Puhutteko te, vai puhunko minä?» kysyi Esteri katsomatta forstmestariin.
»Sitä parempi kun puhut itse. Mutta», forstmestari viittasi kuvaa, »katso ensin äitisi kuvaa. Se itkee! Ei siis petoksia eikä valheita.»
Esteri hypähti seisomaan ja astui isänsä eteen katsoen häntä silmästä silmään.
»Herra forstmestari!» huusi hän luonnottomalla äänellä, joka viilsi korvia. Hän tuijotti forstmestariin hetken aikaa äänettömänä ja sitten sortuneella ja käheällä äänellä ja raskaasti hengittäen jatkoi: »Etten minä kiroaisi kieltänne! Minulla on siihen sama oikeus kuin teilläkin, sillä kiilloitetuissa kengissänne sameat tahrat, joita aina ennen sadattelitte, olivat lapsenne, minun—minun huulteni jälkiä.»
Forstmestari kuin olisi iskun saanut lysähti istumaan sohvaan. Esteri kulki kiihtyneenä edestakaisin. Sitten hän yhtäkkiä kääntyi ja meni forstmestarinnan luo, jolle sanoi tyynesti:
»Aivan suotta te kidutatte itseänne. Te olette jo tarpeeksi saanut haavoja sydämeenne.» Hän saattoi forstmestarinnan salista ja veti ovet kiinni. Istahdettuaan taas keinutuoliin sanoi hän:
»Puhukaa te, mitä teillä on puhuttavaa. Minä kuuntelen.»
Forstmestari oli hetken aikaa ääneti, sitten sanoi:
»Puhutaan kuin isä ja lapsi.»
»Ei, ei!» huudahti Esteri hätäytyen.
Forstmestari hämmästyi.
»Minkä vuoksi ei?»
Esteri pani kädet päänsä taakse ja alkoi puhella matalalla äänellä:
»Siitä olisi seurauksena jotakin vielä pahempaa kuin mitä tähän asti on tapahtunut. Aina on ollut huono seuraus. Muistan erään syysillan, myrskyisen ja pimeän. Siitä on kauan. Olin vielä tyttönen. Te olitte tullut matkoilta. Muiden suudellessa teitä täällä salissa, olin minä hyväilemässä sadetakkianne, ja toisten lasten ollessa ympärillänne, mikä polvellanne, mikä kaulassanne, minä seisoin tuolla oven takana kurkistellen teitä ovenraosta ja kuunnellen ääntänne. Kun kuulin teidän sitten isän-äänellä kysyvän minuakin, niin purskahdin itkemään ja juoksin lastenkammariin piiloutuen sängyn alle. Te haitte minua. Tapasimme illallispöydässä. Kysyitte missä olin ollut. Sanoin olleeni lastenkammarissa—häpesin selittää olleeni siellä sängyn alla. Te kaikkien syyttäessä minua valehtelijaksi ajoitte minut ulos. Erään kerran istuimme tuolla työhuoneessanne keskellä kaunista kesäyötä, minä teidän polvellanne.» Esteri osoitti kuvaa. »Äidin kuva silloin hymyili meille. Seuraavassa näkemässä puhuitte minulle äänellä, joka tuntui hyytävän veren suonissani, ja määräsitte minut täti Smarinille kuin pahantapaisten lasten laitokseen vietäväksi. Muistatte itse kohtauksemme muutamia päiviä sitten. Te olitte kuin syliinne sulkeaksenne minut ja muutaman sekunnin kuluttua jyristen vyörytitte kirouksia päälleni. Samoin kuin minä äsken tähän tulin ja istahdin, oli mieleni herkimmillään, vaan heti olin valmis lennähyttämään kiroukseni. Rakastatte ja minä rakastan. Mutta kun lähestymme toisiamme syleilläksemme ja voimme ehkä syleilläkin, niin samassa sieppaammekin suurimman kiven, minkä löydämme, iskien toisiamme.»
»No mikä on syynä siihen!» kysyi forstmestari.
Esteri oli hetken aikaa ääneti.
»Ruvetessamme syitä tutkimaan», sanoi Esteri, »syntyisi yleinen toistemme syyttäminen. Eikä siitä olisi mitään hyötyä, sillä surulliseksi tosiasiaksi jäisi, että ne syyt eivät ole enää poistettavissa, ei vaikka leikkaisi tahi polttaisi. Pysykäämme siis kaukana toisistamme. Ei sekaannuta sanallakaan toistemme asioihin, vaan puhellaan muuta, mitä hyvänsä, aivan kuin vieraat ihmiset.»
Forstmestarin kämmen putosi pöytään.
»Minua ei sokaista loistavilla puvuilla eikä eksytetä liikuttavilla kertomuksilla!» jyrisi hänen äänensä.
Esteri sai töintuskin pidätetyksi itkunsa.
»Siinä sitä taas ollaan», sanoi hän. »Ymmärrättekö nyt, minkä vuoksi emme voi toisiamme lähelle päästä, emme koskaan!»
»Se on tapahtuva!» sanoi forstmestari päättävästi. »Sitä varten olen sinut kutsuttanut. Ja me lähdemme siitä, että minä kiellän sinua ennen vuotta menemästä naimisiin ja lähtemästä kotoa mihinkään.»
Syntyi äänettömyys. Forstmestari ei halunnut sitä rikkoa, tahtoen antaa lausuttujen sanojensa tehdä täyden vaikutuksen Esteriin.
Forstmestarinna kuultuaan kämmenen paukahduksen ja forstmestarin jyrisevän äänen ei voinut olla sisään tulematta. Hän istahti tuolille ovensuuhun katsellen pelokkaasti toista ja toista.
Esteri painoi kädet silmilleen koettaen tyynnyttää itseään. Hän keikautti keinutuolin selkäkenoon ja katsoen äidin itkevää kuvaa lausui verkalleen ja vakuuttamalla:
»Se, kaikki se, mitä pitäjällä minusta puhutaan, olkoon se sitten mitä hyvänsä, on alusta loppuun valhetta.»
Hän kuuli forstmestarinnan äänekkääseen itkuun laueten huudahtavan: Jumalan kiitos! Mutta Esterin valtasi raivostus, niin että oli hypähtää forstmestarinnan eteen sanoakseen: Kiitittekö Jumalaa, kun minä ennen lapsena vakuutin viattomuuttani teidän syytöksiänne vastaan? Ette, vaan häpäisitte minua isäni ja Jumalan edessä ja synnytitte ja kasvatitte isässäni epäluottamuksen minuun. Nyt kaikki niitämme sitä, mitä te olette kylvänyt! Esteri jo oli ponnahtamaisillaan keinutuolista, vaan hänen edessään seisoi forstmestari viitaten sormellaan.
»Esteri!» jyrisi forstmestarin ääni. »Minä tiedän, että sinä kaupungista tullessasi ajoit ensin Juhon mökille, ennen kuin kotia tulit, ajoit sinne keskellä yötä. Mikä oli se niin kiireellinen asia? Ja mitä merkitsee tämä kummallinen kihlaus?»
Oli aivan kuin joku olisi kuiskannut Esterille käskien hänen sanoa isälle: Te ette ole isä, vaan perkele! Mutta Esteri puristautui kiinni tuoliin, ja katsoi äitinsä kuvaa.
Tule, tule itku, tule!
Se nousi kurkkuun, vaan oli kuin kahden vaiheella. Ja Esteri tunsi sen jo laskeutuvan takaisin, painuvan kuin pohjaan asti, vaan samassa se alkoi nousta ja nousi kiireesti ja kuumana. Ja se paisui noustessaan niin että puristi keuhkoista pois kaiken ilman tahtoen hengen ottaa häneltä, ja koko ruumista kouristi.
Forstmestarinna kietoi hänet syliinsä kuin lapsen ja lohdutteli itse itkien:
»Minä uskon», vakuutti hän, »uskon, uskon, rakas Esteri, minä äitipuoli raukka, joka olen kaikkeen syypää».
»Kun tunnet itsesi syypääksi, niin elä tee itseäsi syypääksi uudelleen!» sanoi forstmestari. »Mene ja jätä elämässämme meidän kerrankaan toisillemme!»
Esteri, kyettyään itkultaan, sanoi:
»Isä, teille jätti minut äitini.»
»Niin on», sanoi forstmestari. »Minä olen laiminlyönyt oikeuteni ja velvollisuuteni. Mutta nyt ryhdyn niihin ja panen kaiken tahtoni, valtani ja voimani.»
Hän meni työhuoneensa ovelle, josta sanoi:
»Minä kirjoitan tämän päivän postissa peruutuksen kihlausilmoitukseen päästäksemme selville vesille.»
Esteri lähti yöllä kotoa. Ajoi kaupunkiin.