XIX
He istuivat neiti Smarinin kammarissa niinkuin ennenkin, Esteri äänettömänä lepotuolissa ja neiti Smarin pöydän ääressä, ompelus joutilaissa käsissään. Esteri oli ottanut häneltä silmälasit, mikä oli merkki että hän aikoi puhella omista asioistaan. Neiti Smarin odotti. Ja odotus oli tuskallista.
Hän ei ollut Esteriä onnitellut kihlauksen johdosta, vaan oli sen karttanut äänettömyydellä aivan kuin olisi ollut tietämätön koko asiasta. Hän oli hämmästynyt ja ilahtunutkin nähdessään ilmoituksen sanomalehdessä. Kun hän oli uutisen ilmoittanut Miinalle, oli tämä ollut talon kaataa. Siinä silmänräpäyksessä, kuin olisi se hänen päähänsä pyssyllä ammuttu, oli Miina muistanut, että no just Eemeli ja just Rautiainen oli se neiti Esterin lapsuuden ystävä ja se josta voi tulla vaikka senaattori, just se, jonka puolesta Miina oli niin monta kyyneltä vuodattanut ja niin monta rukousta rukoillut! Mutta pastuurska Levon, joka oli tavannut neiti Smarinin kadulla ja pysähtynyt puhuttelemaan Esterin kihlauksen johdosta, oli arvellut, että se on törkeää pilantekoa, jonka on toimeenpannut joku ilkimys, joku Esterin monista entisistä ihailijoista. Äänestä oli neiti Smarin kuitenkin kuullut, että pastuurska itse uskoi asian todeksi ja tahtoi uskoa, vaan käytti tätä muotoa saadakseen sanotuksi, että hänen poikansa tietojen mukaan herra Rautiainen ei ollut vähääkään vastannut niitä toiveita, joita hänestä oli ollut nuorena ylioppilaana, vaan oli joutunut huningolle. Sitä pastuurska Levonin ääntä, sitä myrkyllistä, vahingon-iloista ääntä! Neiti Smarin oli töintuskin saanut hillityksi itsensä, ettei paiskannut pastuurska Levonia korvalle. Mutta sitten hän oli ottanut aivan yhtä myrkyllisen äänen ja sanonut, että hän olisi hyvin pahoillaan, jos kihlaus olisi tosi, sen vuoksi että hänen uskoakseen se olisi ankara isku herra pormestari Levonille! Neiti Smarinilla ei ollut tähän vastaukseen sen enempää aihetta kuin että hän johonkin aikaan oli ollut huomaavinaan herra Levonin ja Esterin välillä lähemmät suhteet kuin tavallisilla tuttavilla ja itse toivonut avioliittoa—kuin kostoksi pastuurska Levonille, jonka puhuttiin odottavan miniää jostakin kaukaa ja korkealta. Tyydytetyllä mielellä hän oli eronnut pastuurska Levonista, tästä ainaisesta pahankellon soittajasta, luottaen siihen, että Esteri tietää mitä hän tekee. Mutta kun sitten oli tullut Esteri alakuloisena ja riutuneen näköisenä, että tuskin tunsi häntä, oli neiti Smarinin vallannut suru ja murhe.
Esteri sanoi viimein:
»Täti.»
»Puhu lapseni.»
Esteri ojensi konsulinna Holman kirjeen. Neiti Smarin sen luettuaan katsoi pitkään Esteriä. Esteri sanoi:
»Meidän, Laurin ja minun, kotipihlajassamme olisi raakkunut varis:
Alfred Levon.»
Neiti Smarin tyrmistyi. Sitten hänen leukansa painuivat rinnalle ja kädet lepäsivät hervottomina helmassa. Mutta yhtäkkiä hän kohotti päänsä, pisti silmälasit silmilleen ja sanoi kuin tuima tuomari:
»Lauri Holma itse on syypää kaikkeen. Sellainen mies! Meni uskomaan, mitä joku typerä, viheliäinen neiti Smarin oli lörpötellyt jollekin toiselle kelvottomalle akalle, rupesi kuuntelemaan, mitä harakka lauloi hänen rakastetustaan, jätti vuosiksi rakastettunsa epätoivoon. Hän oli rikkonut ja he kaikki enemmän sinua kohtaan kuin sinä heitä. He ovat sinulle etkä sinä heille velkaa. Minä tiedän miten olet kärsinyt. Minä kirjoitan heille. Taikka minä lähden itse heidän luokseen ja selitän.» Neiti Smarin nousi seisomaan kuin heti sillä silmänräpäyksellä pannakseen aikomuksensa toimeen.
»Olen käskenyt Rautiaisen tänne ja esittänyt että menisimme heti naimisiin», sanoi Esteri.
Ovikello soi.
Neiti Smarin purskahti itkemään.
Miina syöksyi kammariin ja kuiskasi kähisten kuin olisi jonkun aaveen nähnyt:
»Neiti Esterin sulhanen.»
Neiti Smarin kalpeni ja tuijotti Esteriin, joka oli punastunut ja näytti rauhattomalta.
Miina kuiskasi yhä ja oli aivan kuin itkuun laukeamassa:
»Minä olen nähnyt hänen kasvonsa unissani.»
»Sinä et mene hänen kanssaan naimisiin», sanoi neiti Smarin Esterille.
»Oho! Vai niin!» huudahti Miina sellaisella äänellä kuin hänellä olisi ollut kaikki valta määrätä. »Työlästä on potkia tutkainta vastaan, sillä Jumala on tämän asian jo maailman alusta määrännyt näin.»
Neiti Smarin katsoi pitkään Miinaa.
»Minä olen nähnyt hänet unissani tämän herran», sanoi Miina aivan kuin tämä seikka, joka hänestä oli juuri ihmeellisintä kaikista, olisi todistanut että näin oli määrätty tapahtuvaksi. Ja mikä olisi ettei neiti Esteri menisi ja saisi mennä naimisiin tämän herran kanssa? Miina alkoi neiti Smarinille kuvailla vierasta, ja hänen äänensä kohosi kohoamistaan. Sellainen kuin herran pitää olla! Ei räätälin tekemä, vaan oikea ihminen ja mies. Ja Miina lähti kyökkiin uhaten laittaa kahvit niin hienosti ja komeasti ettei koskaan ennen!
Neiti Smarin jäi seisomaan hämmästyneenä ja ristissä käsin. Ehkä Jumala todella olikin kaikki johtanut näin. Ehkä Rautiainen onkin se oikea mies. Ehkä Esteri tuleekin Rautiaisen kanssa onnelliseksi, onnellisemmaksi kuin koskaan olisi tullut epäluuloisen Lauri Holman kanssa.
»Menkää te, täti, sinne», pyysi Esteri. »Minun on laitettava vähän tukkaani.»
Siinä ei ollut mitään laitettavaa, vaan hän purki tukkansa ja laitteli sitä uudelleen ja uudelleen. Kun hän viimein yritti lähtemään saliin, pysähtyi hän oven taakse. Hän kuuli neiti Smarinin ja Rautiaisen puhelevan vilkkaasti ja nauravankin. Mutta hänellä ei ollut rohkeutta avata ovea.
Hän alkoi kulkea rauhattomana edestakaisin ja pysähtyi ikkunan ääreen katselemaan ulos kadulle kiinnittäen huomionsa pienimpiinkin seikkoihin.
Toisella puolen katua olevan kauppapuodin edustalla seisoi pieni, laiha hevonen, pää alhaalla aivan kuin olisi hävennyt suurta, uutta, komeaa työrekeä, joka sillä oli perässään. Kauppapuodista tuli jauhosäkki kulkien kahdella jalalla. Jauhosäkki pani maata rekeen ja silloin irtautui siltä jalat ja jalkojen päällä oli hyvin leveä ihmisen ruumis kuin monta pystössä olevaa jauhosäkkiä. Minkähän näköinen tuo kummitus on edestäpäin! Se seisoi liikkumatta, selin. Sen luo tuli puodista nainen. Missä hän oli nähnyt tuon naisen? Missä ihmeessä? Ei jaksanut muistaa. Nainen istui ajamaan hevosta, pystyssä olevat jauhosäkit asettuivat jalkoineen rekeen naisen taakse. Silloin näki hän kummituksen kasvot ja muisti kaikki.
Laura Sorvo ja hänen prinssinsä!
Hän ei enää inhonnut Laura Sorvoa. Päinvastoin. Hän ymmärsi niin hyvin nyt. Laura Sorvo oli tahtonut tehdä jonkun onnelliseksi—niin hänkin tahtoi.
Esteri astui saliin.
Täti Smarin heti huudahti hänelle.
»Mutta kuule, Esteri! Herra Rautiainen ja minä olemme vanhoja tuttuja siltä ajalta, kun hän oli koulussa. Hän kävi usein minun poikaini luona.»
Ja aivan kuin se olisi ollut hyvin suuren ilon aihe syleili neiti Smarin Esteriä ja sitten meni suoraa päätä Rautiaisen luo kätellen niin sydämellisen hartaasti ja pitkään, että olisi luullut hänen tahtovan vallata Rautiaisen itselleen kokonaan. He jatkoivat keskustelua kuin välittämättä Esteristä joka oli vetäytynyt istumaan sohvaan.
»Ihme», sanoi neiti Smarin Rautiaiselle, »etten minä jo ennen nimistä muistanut».
Rautiainen selitti, että hänellä kouluaikana oli käypänä nimenä »insinööri». Sen hän oli saanut siitä, että hän yhteen aikaan oli rakennellut kaikenlaisia koneita salaisuudessa miettien ikiliikkujaa. Ja hänet oli haettu insinööriksi Miinan maanjäristyksiin, kun oli tahdottu saada aikaan joku oikein juhlallinen rymäys. Heidän sitten puhellessaan entisistä ajoista ja niistä, jotka siihen aikaan olivat neiti Smarinin luona asuneet, ja muista yhteisistä tuttavista sukelsi esiin milloin yksi milloin toinen Esterillekin tuttu. Kairenius ja Perenius ja moni muu kävi kuin näyttämöllä. Rautiainen parilla kolmella sanalla kuvasi heidät niin tarkoi, että Esterille selvisi heistä monta hänelle ennen käsittämätöntä seikkaa. Liikkuessaan huoneessa sinne tänne oli Rautiainen saanut hyllypöydältä käsiinsä jonkun pienen korukantisen kirjan, jota hän käänteli käsissään ikäänkuin jotain tapaamalta tavattua esinettä, mitä hyvänsä, hyppysiensä ratoksi. Esteri huomasi että kirja oli Lauri Holman runokokoelma, vasta kun Rautiainen kääntyi yhtäkkiä häneen ja sanoi:
»Tässä on kaksi kaunista runoa. Toinen on 'Katse' ja toinen 'Kun hän nauroi'. Minä luin tämän jossakin julkaisussa jo monta vuotta sitten.»
Syntyi äänettömyys.
»Lauri Holma oli hiljattain matkalla täällä. Sanomalehdestä huomasin, että hän oli jossakin juhlantapaisessa juhlapuhujana», sanoi Rautiainen ja aivan kuin luonnollisinta asiaa ainakin kysyi hän Esteriltä: »Tietysti tapasitte toisianne?»
»Tapasimme», vastasi Esteri.
Neiti Smarin nousi ja yritti lähtemään, vaan Esteri pidätti ja sanoi
Rautiaiselle, että he voivat aivan vapaasti puhella tädin läsnäollessa.
»Mitä sanot esitykseeni, että menisimme naimisiin?» kysyi hän sitten.
Rautiainen oli ääneti, aivan niinkuin silloin kun Esteri oli hänelle ojentanut kihlausilmoituksen.
»Jos sinua arveluttaa taloudellinen puoli, niin huomautan, että minä tyydyn aivan yksinkertaiseen ja vaatimattomaan elämään. Ja sitä tahdonkin.»
Rautiainen pysyi ääneti, katse lattiassa, ja rypisti otsaansa.
Neiti Smarin katsoi Esteriin kuin kysyen: Mitä tämä merkitsee?
Äänettömyydestä ei tuntunut loppua tulevankaan.
Esteri alkoi tuimin katsein silmäillä Rautiaista ja kohotti ryhtinsä. Mutta sitten oli hän purskahtaa halveksivaan nauruun. Hän ymmärsi mitä varten Rautiainen oli rauhattomasti hypistellyt Lauri Holman runokokoelmaa, ja mitä Rautiainen oli tarkoittanut ruvetessaan puhumaan Lauri Holmasta. Rautiainen aikoo vaatia selityksiä häneltä. Mene jo! Hän nousi ja sanoi:
»On viisainta ja parasta, että me kumarramme toisillemme ja eroamme!»
»Kunpa olisimmekin aina selvillä siitä», vastasi Rautiainen, »mikä elämässämme on viisainta ja parasta. Valitettavasti on se meidän usein vaikea ratkaista, ja tavallisesti valitsemme sen käden, jossa on erehdys.»
»Minä vapautan teidät kaikista anteeksipyytelemisistä», sanoi Esteri.
»Isäni aikoi peruuttaa kihlausilmoituksen. Niin saatte takaisin nimenne.
Minä kiitän lainasta.»
Miina purjehti sisään juhlallisesti paras pukunsa yllään ja niin kammattuna ja laiteltuna, että oikein. Mutta muut eivät huolineet kahvista kuin vieras, joka hymyillen otti.
»Niinkuin näette, en minä aio poistua», sanoi Rautiainen Miinan mentyä. »Ja jos te poistutte, niin minä suvaitsen istua ja odottaa niin kauan että teidän alkaa lopulta käydä sääliksi ja sanotte: Sehän siellä istuessaan ja odottaessaan kuolee nälkään, mennään kuuntelemaan, mitä sillä on sanottavaa.»
Hän siirtyi lähemmäksi neiti Smarinia ja Esteriä.
»Sinä Esteri näytät olevan hyvin väsynyt», sanoi hän, »sen näen, kuulen ja osaan arvatakin».
Jumala siunatkoon tuota miestä! ajatteli neiti Smarin, joka juuri oli istunut nieleksien vuoroon itkun, vuoroon vihastuksen puuskia.
»Minä todellakin lainasin sinulle nimeni», alkoi Rautiainen. »Siitä yritin sinulle äsken selittämään, vaan sinä ehätit väliin.»
Hetkisen aikaa ääneti oltuaan hän jatkoi:
»Kun me, Esteri, tapasimme silloin maantiellä, niin sinä lähdit juoksemaan pakoon. Seuraavana päivänä, kun tulin luoksesi kumartamaan anteeksi lauseitani, jotka sinä olit väärin ymmärtänyt, vetäydyit sinä mahdollisimman pitkän välimatkan päähän ja asetuit seisomaan tuolin taakse. Tuskin oli puolta tuntia kulunut, kun tulit minua kosimaan mukanasi valmiiksi kirjoitettu ja rahoilla varustettu kihlausilmoitus lähetettäväksi saman päivän postissa pääkaupungin lehtiin.»
Rautiainen kääntyi neiti Smariniin ja sanoi hänelle leikillisesti:
»Niin olen minä vastustamattoman hurmaava, varustettuna yliluonnollisella voimalla kuin paras keltanokkaluutnantti. Mutta minulla ei ole hänen lujaa uskoaan.»
Hän puhui taas Esterille:
»Sinä osoitit ilahduttavaa luottamusta minuun, mutta tekosi oli säälittävän epätoivoinen ponnistus. Me olimme liian outoja ystävinä keskustelemaan asiastasi, joka pakon voimalla painoi sinua. Ei ollut muuta neuvoa kuin ruveta kihloihin väliaikaisesti.»
»Minä vakuutan, etten tarkoittanut mitään väliaikaista!» sanoi Esteri.
Rautiainen purskahti nauramaan sydämellisen makeasti ja sanoi:
»Mitäs jos en uskoisi? Sinä todistaisit sillä, että olethan esittänyt naimisiinmenoa. Minä voisin sanoa: en usko sittenkään! Ja niin edespäin loppumattomiin. Luulisi, että olet syntynyt, kasvanut ja kaiken ikäsi elänyt aina epäuskoisten Tuomaitten parissa. Ei mitään vakuutteluja, vaan puheellaan yksinkertaisesti luottamuksella ja ymmärtämällä toisiamme. Minä tarkoitin väliaikaista kihlausta, minä.»
Hän kääntyi neiti Smariniin.
»Sopiiko sapattina nostaa härkää kaivosta?» sanoi hän. »Tyttöraukka oli menettänyt kaiken tasapainonsa. Hänen täytyi saada aikaa, rauhassa kootakseen itsensä, että sitten voisi tyynesti harkita mikä on viisainta ja parasta tahi ainakin viisaampaa kuin syöstä naimisiin kenen kanssa tahansa. Minä lainasin nimeni, ettei hän tekisi vielä suurempaa tyhmyyttä.»
Neiti Smarin sai äkillisen ja ankaran nuhakohtauksen ja hän ylisti että herra Rautiainen oli tehnyt jalosti ja kauniisti ja pyyteli anteeksi, että hän oli jo pahaakin ajatellut herra Rautiaisesta.
»Ei se mitään», sanoi Rautiainen, »kunhan vain aina lopuksi hyvä tulee. Uskon että nyt suopealla mielellä suotte minulle tämän kupillisen kahvia, joka tarjottiin ilman leivoksia, ilman kermaa, ilman sokuria, jolloin tietysti lusikkakin on tarpeeton.»
»Herra jesta sitä Miinaa!» huudahti neiti Smarin lyöden käsiään yhteen ja riensi kyökkiin.
Neiti Smarinin mentyä jatkoi Rautiainen:
»Pahin pelkoni oli herra nimismies. Hän ei olisi tarvinnut kuin jonkun pienen viittauksen sinulta, ja siihen sinulla olisi tarpeeksi ollut aihetta kohtauksenne johdosta maantiellä.»
Esteri vavahti ja ojensi kätensä Rautiaiselle.
Rautiainen kumarsi vain.
»Minä en kuitenkaan ole ollut niin jalo kuin olen tähän asti itseni kuvaillut. Minä jouduin kiusaukseen eikä minussa ollut miestä sitä vastustamaan.»
Esteri katsoi hämmästyneenä Rautiaista.
»Mitä voikaan ihmissydämessä itää ja kasvaa äkkiä. Kaikki se, minkä luulee jo upottaneensa ja kuolettaneensa ja se minkä luulee jo kuoleutuneen yhtäkkiä virkoaa eloon. Minä antauduin vaaralliseen leikkiin. Minä olen polttanut itseni.»
Hän hymähti ja jatkoi:
»Minulle oli rakkaus ja sellaiset unelmat muka jo aikoja sitten ohimennyt kanta. Siitä tiedosta oli ylpeä tavatessamme maantiellä ja sitten käydessäni sinun luonasi. Ja minä muka hymyilin mielessäni, kun sinä tulit minun luokseni. Kun sinä asiasi esitettyäsi hämmästyit vaitioloani ja kysyit, olitko erehtynyt minun suhteeni, olin minä vakuutettu että valehtelen, kun sanoin: et. Mutta kuitenkin samassa silmänräpäyksessä teen sellaisen teon, että lähetän sinut viemään kihlausilmoitusta postiin.»
»Ymmärsin», sanoi Esteri, »että tahdoit säilyttää vapauteni viimeiseen asti».
»Päinvastoin», sanoi Rautiainen. »Jos olisit käskenyt minun toimittaa sen niin se olisi jäänyt taskuuni.»
Hän laski Lauri Holman runokokoelman kädestään Esterin syliin.
»Ja sinä olisit ollut vapaa niin minusta kuin Lauri Holmasta. Hän, jos en laskuissani ole erehtynyt, oli aikeissa tulla sinne maalle?»
Rautiaisen kysyvään katseeseen Esteri vastasi nyökäyttämällä päätään.
»Te olitte jo tavanneet toisianne ensi kerran sen jälkeen kuin te vuosia sitten olitte istuneet punaruusutarhassa kertoen toisillenne kauniita satuja. Toisella kohtauksellanne ei olisi ollut sitä sähköistä jännitystä. Elämässä ei eletä samaa kahta kertaa.»
Rautiainen nousi.
»Minä olin sinulle kirjoittamassa sinne maalle, kun sain kirjelippusi. Minä olin kovien taistelujen perästä voittanut itseni, mutta luettuani kirjeesi tunsin, että olin turhaan taisteluni taistellut. Suurilla ponnistuksilla olen päässyt nyt tähän asti.»
»Aiotko lähteä?» huudahti Esteri, kun Rautiainen kumarsi.
»Minä olen jo puhunut liikaakin. Tunnen, että kuta enemmän puhun, sitä enemmän järkeni sekautuu. Minun sydämenrauhani vuoksi olisi ollut viisainta ja parasta että olisimme äsken, niinkuin sinä esitit, eronneet vain kumartaen toisillemme.»
Hän ojensi kätensä Esterille sanoen:
»Voimme kuitenkin nyt kätellä. Ensi kerran eläessämme.»
Esteri katsoi pitkään Rautiaista aivan kuin olisi kysynyt: Ensi kerranko kättelemme eläissämme. Hän punastui. Istuessaan Rautiaisen kammarissa siellä maalla Rautiaisen puuhautuessa kaupunkiin oli hän pelolla odottanut Rautiaisen hyväilyjä jäähyväishetkellä ja ollut sitten hyvillään, kun Rautiainen oli unohuttanut edes sanoa hyvästiä. Samaten hän oli ollut tyytyväinen, kun hän oli päässyt äsken saliin, niin ettei Rautiainen ollut häntä kätellytkään. Nyt häntä halutti ojentaa molemmat kätensä, vaan häntä ujostutti. Ojentamatta toistakaan hän kääntyi ja meni ikkunan luo. Siinä seistessään hän kuuli täti Smarinin äänen ja Miinan kahvitarjottimen räminän.
Rautiainen kieltäytyi ottamasta kahvia vastustaen kaikkia neiti Smarinin houkutuksia ja lopuksi sanoi päättävästi:
»Minä nyt lähden.»
Esteristä tuntui kuin jäisi hän yksin tyhjään maailmaan. Hän kääntyi silmät kyynelissä.
Rautiainen riensi Esterin luo, tarttui hänen molempiin käsiinsä ja sanoi:
»Minä en lähdekään!»
Miina, jonka laitoksista taaskaan ei kukaan ollut huolinut, palasi takaisin silmät taakseen vieraaseen. Hän oli ovella menossa, kun hän yhtäkkiä viskasi käsistään komeat laitoksensa toiseen huoneeseen, ja palasi takaisin lyöden kätensä yhteen.
»Sehän on itse insinööri!» huudahti hän ja pillahti itkemään koettaen huutamalla saada sanat suustaan:
»Herra siunatkoon teitä ja antakoon teille pitkän iän, että näkisitte lastenne lapset.
XX
He asuivat aivan kaupungin laidassa matalassa talossa, jossa oli kaksi pientä kammaria ja kyökki.
Esteri istui ikkunan ääressä, johon näkyi ketoja ja peltoja ja niiden takana metsä.
Oliko hän ollut täällä jo kuukausia? Eikö hän ollut jo vuosia ollut?
Eikö ollut vasta ensimmäistä päivää?
Silloin kun olivat papin luota tänne tulleet, oli huoneessa ollut talvinen hämärä ja ikkunan edessä korkea kinos. Usein hän oli yksin ollessaan unohtunut istumaan katse kinoksen reunan ylitse talviselle taivaalle kadonneena ja ajatukset karkuteillä. Ja kun ovikello oli soinut, jota juuri oli odottanut, oli hän vavahtanut ja kuin kysynyt itseltään: Missä minä olen? Hän oli paennut kammariinsa ja sieltä kuunnellut, kun tulija kysyi: Mitäs kuuluu? Mutta kun Rautiainen oli tullut kammariin ja puristanut hänen kättään lujalla kourallaan, oli tuntunut turvalliselta ja oli haluttanut ojentaa hänelle molemmat kätensä.
Nyt paistoi päivä korkealta, ikkunaan näkyi ketoja ja peltoja ja niiden takana metsä.
Omassa kodissa!
Kun päivänpaisteisessa talossa tyynen lahden pohjukassa, ja korkearintaisen niemen takaa kuuluu tuulen kohina ja meren pauhu. Siellä hän oli kuin peräsimettömässä purressa ajelehtinut. Ihme ettei hän ollut hukkunut!
Hän riensi kammariinsa, nosti helmastaan pienet ompeluksensa sängyn päälle ja painoi niihin kasvonsa, mutta hän ei itkenyt.
Ovikello soi.
Hän kokosi pienet tavaransa helmaansa ja meni istumaan pienelle tuolille sängyn taakse piiloon.
Sieltä kuuntelee hän. Mitäs kuuluu? Kiitoksia, hyvä herra, rouva on kotona, terve ja iloinen. Rautiainen tulee kammariin. Eihän rouva ole kotona! Hän ei tule piilostaan siltä, ennenkuin Rautiainen hänet löytää ja kantaa hänet sylissään pois. Mutta sehän olisi lapsellista! Olkoon, mutta hän tahtoo niin. Ja kun Rautiainen ottaa hänet syliinsä, niin hän kietoo kätensä hänen kaulaansa. Hän tahtoo päästä lähelle, oikein lähelle ja tuta olevansa oikein täydellisessä turvassa, niin että hän voi nauraa. Oo, kuinka hän haluaisi nauraa! Nauraa niin, ettei hän koskaan ennen ole niin nauranut.
Esteri nousi äkkiä seisomaan kalmankalpeana muistamatta ompeluksiaan, jotka hänen helmastaan putosivat lattialle.
Se ei ollutkaan Rautiaisen ääni! Eikähän nyt vielä ollutkaan se aika.
Miina toi nimikortin: Pormestari Alfred Levon!
»Sanokaa», käski Esteri Miinaa, »että herra Rautiainen on tavattavissa puolen tunnin päästä».
»Rouvaa se kysyikin.»
»Käskekää istumaan!» sanoi Esteri yhtäkkiä ja tuimalla äänellä, viskaten vihaisesti nimikortin lattialle.
Hiin järjesti pukunsa ja katsoi pieneen kuvastimeen, joka oli piirongin päällä. Mutta samassa hän sieppasi kuvastimen ja iski sen uuninkylkeen murskaksi. Ja hän astui ehdottomasti etuhuoneeseen.
Levon huudahti:
»Oo, kuinka olet ihastuttava!»
»Ja sinä vihastuttava!» vastasi Esteri.
»Toivon, ettet peruuta sanaasi», sanoi Levon.
»Peruutan», vastasi Esteri. »Olet iljettävä!»
»Suvaitsetko minun istahtaa hetkiseksi?»
»Kernaasti, jos et ole vedolle arka!» sanoi Esteri ja avasi molemmat ikkunat. »Sinä näytät niin rintatautiselta.»
Esteri istahti syrjempään, mutta nousi äkkiä ja siirtyi toiselle puolen, sillä häntä vaivasi Levonin ohimolla lähellä silmää pieni punertava luoma, jota oudon silmä ei olisi huomannutkaan. Mutta istuttuaan toiselle puolen alkoi Esteriä vaivata vielä enemmän. Hänen mieleensä kuvasti, että se luoma oli suuri ja hyvin punainen.
Syntyi hetkiseksi aikaa äänettömyys. Esteri oli suutuksissa itseensä, että hiin oli kiihtynyt. Levonin kanssa puhellessa piti olla tyyni ja varovainen, tiesi hän, muuten saa ansan kaulaansa omista sanoistaan. Hän päätti, että hän Levonin nolaa.
»Olisi minulle suuri apu ja huojennus», sanoi hän, »jos olisit asiasi, joka sinulla on minulle, puhunut miehelleni. Pyydän, käänny hänen puoleensa, minä olen siitä sinulle varsin kiitollinen.»
»Minä tulin pyytämään apua», sanoi Levon.
»Ohoo! Kun herra pormestari näin matalasta majasta tulee apua pyytämään, niin voi olla varma ettei ole kysymys kassanvajauksista.»
»Niistä juuri.»
»Vai niin. Sinä vain annat valjastaa itseäs yhä edelleen. Onko jo revolveri taskussa?»
»On.»
»Olisi hauska nähdä!»
Levon näytti.
»Totisesti. Alanpa melkein luulla, että sinuun voi luottaa», sanoi
Esteri halveksivasti. »No miten voisin sinua auttaa?»
»Sen olet jo tehnyt.»
»Mitä tarkoitat?»
»Salaisuutesi ei ole enää minun yksinäni, ja miehesi on v.t. viskaali.»
»Raukka!» huudahti Esteri. »Minunko pitäisi olla ilmiantajasi?»
»Samaan tehtävään pyysit äsken sinä puolestasi minua.»
Esterin täytyi väistää Levonin katsetta.
»Sinä, Esteri, teit väärin minua kohtaan, jättäessäsi minut», sanoi
Levon.
»Kuka se jätti? Minäkö vai sinä?» sanoi Esteri. »Sinä aloit puhua velvollisuudestasi mennä naimisiin minun kanssani.»
»Sinä katosit, ei kukaan tiennyt mihin», sanoi Levon.
»Olisit kysellyt kiviltä ja kannoilta, olisit etsinyt, kunnes olisit löytänyt minut syrjäiseltä paikalta, yksinäisestä mökistä, jossa olin kauheassa tuskassa.»
»Mutta palattuasi et laskenut minua puheillesi, vaikka pyrin», sanoi
Levon.
»Sinä pyrit sitten, kun minä olin tullut ja toreilla ja kaduilla puolialastomana osoittanut, ettei sinulla ole mitään velvollisuuksia minua kohtaan.»
»Mutta sinulla oli minua kohtaan», sanoi Levon. »Minä olin, käyttääkseni äskeistä sanaasi rintatautinen, hyvin sairas. Sinä olit ottanut minut parantaaksesi. Sinä olit kuin kainalosta väkivallalla nostanut minut jaloilleni ja sitten jätit minut yksin kaatumaan pääni kiveen. Ainoa lääkkeeni oli sinun voimasi ja rohkeutesi. Ja minusta lopulta olisi tullut terve, tosin hitaasti, vaan varmasti.»
Syntyi hiljaisuus.
Esterille muistui mieleen, kun he olivat purjehdusretkellä kaukaiseen saareen meren ulapalla. He kumpikin loistoon, kunniaan, imarteluihin ja elämän turhuuteen kyllästyneinä olivat kuvanneet itselleen uuden elämän ja puhtaan onnen, tuulen suhistessa aution saaren puissa, läikän loiskiessa rantaa vasten ja auringon laskiessa mereen. Levonen katse oli ollut niin rehellinen ja nöyrä, ja hän oli ollut kaunis niinkuin nytkin.
»Eikö ole sinulla mitään keinoa?» kysyi Esteri aivan tietämättään.
»Rikas avioliitto?» sanoi Levon. »Sitäkö tarkoitat? Mitä se auttaisi?
Maksaisin kaikki, entäs sitten?»
»Minä en tiedä», sanoi Esteri.
»Sinä tiedät», sanoi Levon, tuli ja polvistui Esterin eteen. Hän oli avuttoman näköinen, hänen rukoileva katseensa lapsellisen avonainen. Esteristä tuntui aivan kuin joku olisi pakottanut hänet ojentamaan kätensä Levonille. Mutta samassa hän hypähti istualtaan ja kysyi:
»Sinunko kanssasi Amerikkaan?»
»Niin».
»Valehtelet!» huudahti Esteri sysäten Levonia jalallaan, niin että tämä horjahti. »Tulit liian lähelle, että aloit ketulle haista!»
Levon nousi.
»Minua ilahuttaa», sanoi hän. »Pelkäsin tullessani, että olet välinpitämätön minusta.»
»Elä ilahuta itseäsi väärillä laskuilla! Minä jo tunnen sinut.»
»Minä myös sinut», sanoi Levon katsoen Esteriin, aivan kuin olisi kysynyt: Eikö kaksi kertaa kaksi ole neljä? »Sinä rakastit Lauri Holmaa yli kaiken. Lähdit häntä pakoon ja kiiruhdit kihloihin ja naimisiin Rautiaisen kanssa, joka oli rappiolle joutunut herrasmies.»
»Yläpuolella sinun aina!» sanoi Esteri.
»Siinäpä se onkin onnettomuutesi», sanoi Levon. »Minun mielestäni hän on yläpuolella Lauri Holmankin—miehekseen.»
Esteri katsoi pitkään Levonia, ivasiko hän vai oliko hän lukenut hänen sisimmät tunteensa, joita hän ei ollut uskaltanut itselleen selittää.
»Erehdynkö laskiessani», jatkoi Levon, »että sinä et ole päässyt niin lähelle Rautiaista kuin tahtoisit, et ole voinut kietoa käsiäsi hänen kaulaansa, et ole voinut nauraa onnenkirkasta nauruasi? Et ole voinut vaikka sydämestäsi olet halunnut.»
»Mefisto!» huudahti Esteri.
»Joka omaksi kukistamisekseni tulin tuomaan aseet sinun käsiisi», vastasi Levon, »ja huomasin että voin olla sinulle pelastukseksi».
Levon kumarsi.
»Muista minua!»
Esteri jäi seisomaan ja hän katsoi kauhulla, kun Levon meni ikkunan ohi kiirehtimättä, aivan kuin olisi ollut vain huvikseen kävelemässä, astui hitaasti, hyvin hitaasti ja päätään kääntämättä kuin herra Store.
Muista minua!
Esteri vaipui istumaan eikä tiennyt, missä hän oli.
Ovikello soi.
»Mitä kuuluu?»
»Kiitoksia, hyvä herra, rouva on kotona, iloinen ja terve», vastasi
Miina totuttuun tapaansa.
Rautiainen tuli peräkammariin.
»Eihän hän ole kotona», lausui hän itsekseen ihmeissään. Aina hän tähän aikaan kotia tullessaan oli tavannut Esterin kammarissa, seisomassa kuin olisi odottanut häntä. Ja Rautiainen, aivan kuin ei olisi uskonut todeksi tätä, katseli ympärilleen. Hänen silmänsä sattuivat kuvastimen sirpaleet lattialla, ja niiden seassa oli nimikortti.
»Mitä tämä on? Alfred Levon!»
Esteri makasi lattialla sängyn takana.
Rautiainen syöksyi hänen tykönsä, nosti hänet käsivarsilleen kuin pienen lapsen ja istutti syliinsä.
»Esteri! Esteri! Aukaise silmäsi ja katso minuun. Aukaise silmäsi.»
Esteri makasi hervottomana hänen sylissään, kalpeana ja silmät ummessa.
Hän nosti Esterin kädet kaulalleen.
»Aukaise silmäsi ja katso minuun. Kas niin. Nyt tulee hyvä. Ei ole enää mitään hätää, eihän!»
»Anna minun olla vielä näin vähän aikaa», sanoi Esteri. »Minä kerron sitten sinulle kaikki.»
»Ei sinun tarvitse kertoa», sanoi Rautiainen. »Emme voi koskaan täydellisesti selittää itseämme toisillemme. Tekoihimme ja koko elämäämme vaikuttavat monet erilaiset asiat yhtäaikaa ja usein valtavasti ja ratkaisevasti pieni, mitätön niin sanoakseni mikroskoopillinen seikka. Toistemme ymmärtämiseen tarvitsemme pitkät, hienon hienot ja herkät tuntosarvet.»
»Minkä vuoksi olet ollut niin kaukana minusta?» sanoi Esteri.
»Olemme nyt sitä lähempänä», vastasi Rautiainen.
»Ja nyt minun pitää kuolla», sanoi Esteri ja purskahti itkemään.
XXI
Tyttö, niinkuin Esteri oli toivonutkin.
»Minä olen onnellinen», lausui hän väsyneellä äänellä ojennettuaan kätensä Rautiaiselle. »Minä en sittenkään ole koskaan päässyt niin lähelle kuin olen tahtonut. On ollut aina jotakin, joka on erottanut. Nyt on, joka meidät yhdistää aivan, aivan, aivan lähelle. Eikö niin? Minä aina tuon hänet sinulle, sinun hypiteltäväksesi, sinun polvellesi, ja hän juoksee sinua vastaan ja hänestä tulee minulle uusi nuoruus, puhdas ja kirkas ja onnellinen. Eikö niin?»
»Niin, niin, ystäväni», sanoi Rautiainen. »Mutta sinä et saa puhella nyt niin paljon. Se on sinulta kielletty.»
»Hän on terve ja kaunis, eikö niin? Hänellä on kaunis leuka ja kaunis hiusmarto niin kuin sinulla ja kirkkaanvalkoiset, puhtaat ohimot, eikö niin?»
Rautiainen tuli peräkammariin.
»Kultaseni, eihän pikkuraukasta vielä tiedä kenen hänellä on mikin. Ja sinun täytyy olla nyt ääneti. Meidän on toteltava lääkäriä. Lupaa nyt minulle, että olet tottelevainen sillä aikaa kuin minä olen poissa.»
»Vaan enkö minä saa häntä nähdä? Pikimmältään vain. Tuo sinä hänet tänne, kanna käsissäsi ja näytä.»
»Tottele nyt minua, Esteri. Lääkäri on sanonut, että sinä olet heikko ja sinun pitää levätä rauhallisesti.»
»Mutta hän on minun lapseni ja minulla on oikeus saada nähdä hänet», huudahti Esteri. »Tuo hänet tänne, minä vaadin!»
Rautiainen laski kätensä Esterin otsalle rauhoittavasti ja sanoi:
»Nyt ei puhuta sanaakaan enää. Sinä olet minun suuri lapseni, se on nyt ja aina tärkeintä kaikista, ja minä vaadin tottelevaisuutta nyt.»
»Anna minulle kätesi», sanoi Esteri. »Sinä olet minun isäni, äitini, veljeni, ystäväni. Minä en kaipaa koskaan ketään, kun sinä olet lähellä. Enkä pelkää mitään. Miten olimme ennen niin outoja?»
»Hyvä ystävä». sanoi Rautiainen pyytävästi.
»Yksi lause vain enää. Sinä olet niin kaunis, ja minä olen sinun suuri lapsesi ja saan sinulle palkituksi kaikki ja sinulla on nyt kaksi lasta ja sinä ja tuo ilkeä neiti ja paholaislääkäri olette tyhmiä ja julmia, kun ette näytä minulle minun lastani ja anna minun puhella ja nauraa.»
»Esteri!»
»Anna minulle toinenkin kätesi», pyysi Esteri ja painoi sitten silmänsä kiinni.
Kun hän heräsi, oli Rautiainen poissa.
»Missä mieheni on?» kysyi Esteri neidiltä, joka häntä hoiti.
»Tietysti virastossaan», vastasi neiti.
»Missä lapsi?»
»Toisessa huoneessa, vaunussa nukkua tuuhottaa», sanoi neiti ja alkoi puhella niin, ettei Esteri saanut sanan vuoroa. Ja mitä hän puhui? Lörpötteli kaikkea, joutavia seikkoja, tuulta ja taivasta! Aivan kuin se olisi ollut jotakin hyvin harvinaista ja merkillistä, että on täysi syksy, puut varistaneet lehtensä ja pian tulossa talvi. Neiti oli aivan mahdoton. Ja hän oli aivan kuin vähäkuuloinenkin, että ei vastannut siihen, mitä häneltä kysyi, tahi jos vastasikin, niin vastasi aivan hassusti. Mutta silloin hän kyllä kuuli, kun täti Smarin oli käymässä ja Esteri tältä kyseli lapsesta. Täti Smarin ei ehtinyt koskaan vastata Esterin kysymykseen, ennen kuin neidillä oli joku sukkeluus sanottavana. Mutta mikä ilo ja onni, kun neidin piti mennä pistäytymään kotonaan viideksi minuutiksi, ja siksi aikaa tuli Miina istumaan toveriksi.
»Onko se pieni Miinan mielestä kaunis?» kysyi Esteri.
»Kaunis, kaunis! Kaunis kuin äitinsäkin», sanoi Miina.
»Minkälaiset silmät?»
»Suuret, kauniit, kirkkaat silmät.»
»Minkälaiset sillä on ohimot?»
Miina pyörähti selin ja teki eleitä, aivan kuin olisi joku häntä korvasta nipistänyt.
»Minkälaiset ohimot?» uudisti Esteri.
»Nehän sillä ovatkin kauniit», alkoi Miina yhä selin ollen puuhaavinaan jotakin.
Esteri oli ääneti. Hetken kuluttua sanoi hän:
»Miina! käykääpä minulle hakemassa lasi oikein raitista vettä.»
Kun Miina palasi kyökistä vesilasi kädessä, näki hän lapsenvaunun yli kumarruksissaan valkoisen haamun. Hän silmänräpäyksen ajaksi muuttui liikkumattomaksi kauhun ja säikähdyksen patsaaksi, vaan sitten viskasi lasin kädestään syösten vaunun luo. Siihen kun hän ehti paikalle, oli vaunu kumossa, rouva makasi lattialla lapsi vieressä hervottomalla käsivarrella, kuolleilta näyttäen kumpikin.
Miina nosti vaunut pystyyn, nosti hengettömän lapsen sinne, tempasi rouvan käsivarsilleen ja kantoi hänet sänkyynsä.
Samassa tuli neiti.
»Mitä on tapahtunut?»
»No minä onneton, joka olen niin kömpelö, minä kaadoin lapsen vaunut ja rouva säikähti.»
Rautiainen, joka oli haettu heti kotia, tutki sitten kahden kesken, miten Miina oli kaatanut vaunut. Ja Miina selitti ja näytti hyvin toimessa aivan kuin kunnioikseen. Ja lopuksi rupesi itkemään ja sanoi:
»Minkä vuoksi ei herra voi uskoa minua?»
Herra sanoi uskovansa.
Yötä päivää Rautiainen istui hourivan sairaan vuoteen ääressä, ja milloin poistui vähäksi aikaa levähtämään, uudisti hän määräyksensä, että jos sairas näyttää hetkisenkään tulevan tajuunsa, on hänet heti kutsuttava. Mutta sitä hetkeä ei näyttänyt tulevan, sairas vuoroon houraili rajusti, vuoroon makasi raukeana kuin kuollut. Lääkäri käydessään pudisti aina arveluttavammin päätään, kunnes viimein julisti varmasti tuomionsa. Oli vain hetken kysymys enää.
»Tunnetko minua?» kysyi neiti Smarin kerran, kun oli vuorostaan istumassa sairasvuoteen ääressä ja näki Esterin katsovan häntä pitkään.
»Tunnen toki», vastasi Esteri. »Ottakaa pois silmälasit.»
»Sinä tunnet», ilahtui neiti Smarin, viskasi silmälasinsa tietämättä mihin.
»Äiti», sanoi Esteri.
»En, rakkaani», selitti neiti Smarin. »Olen vain sinun täti raukkasi.»
Esteri hymähti ja sanoi:
»Ei olla nyt niin virallisia.»
Hän ojensi kätensä.
»Rukoilkaa minun puolestani», sanoi hän puristaen lujasti neiti Smarinin kättä. »Rukoilkaa!»
Hän karkasi istualleen.
»Rukoilkaa, että näen hänet.»
Kun neiti Smarin sai hänet makuulleen ja rauhoittumaan, alkoi hän itkeä.
»Minä surmasin hänet, ettei hänen tarvitsisi kärsiä. Panin pään kivelle ja löin halolla päähän. Ja se katsoi niin luottavasti minuun.»
Hetken aikaa levättyään rauhallisesti Esteri avasi taas silmänsä ja kysyi:
»Onko Lauri kotona?»
Neiti Smarin oli ääneti.
Esteri huiskautti kädellään, aivan kuin olisi jotakin karkoittanut silmiensä edestä.
»Ettekö ymmärrä, täti?»
»Tarkoitatko Eemeliä?»
»Tietysti.»
Neiti Smarin kutsui Rautiaisen.
»Tunnetko?» kysyi Rautiainen.
»Tunnen, tunnen, tunnen.»
Rautiainen viittasi neiti Smarinin poistumaan.
»Minä olen nähnyt sinut vuoteeni ääressä, vaan minua on alinomaa viety ja kuljetettu, että minulla ei ole ollut rauhaa puhella sinun kanssasi. Ja aina kun sinä olit poissa, tuli herra Store. Ethän mene nyt enää pois?»
»En mene, en», sanoi Rautiainen ja otti Esterin molemmista käsistä.
»Olemme nyt kahden.»
Esteri painoi silmänsä kiinni, aivan kuin olisi nukkunut. Mutta yhtäkkiä hän ne avasi ja sanoi:
»Kuule, elä sano forstmestarille, että pienellä raukalla on punainen ohimo.—Missä sinä olet? Missä on minun mieheni?»
»Tässä minä olen, hyvä ystäväni, tässä minä olen», sanoi Rautiainen puristaen sairaan käsiä.
»Niin, siinähän sinä olet», sanoi Esteri hymyillen. »Onko se meidän pikku raukka minun äitini tykönä?»
»On.»
»Minä suutelin sitä raukkaa.—Kuule, käske mennä pois tuon herra Storen.
Hänellä ei ole minun kanssani mitään tekemistä. Minä olen puhunut
Jumalan kanssa. Jumala sanoi, että tyhmästi teit Esteri ja että sinä
Esteri raukka olet elämässäsi tehnyt vain paljaita tyhmyyksiä. Mutta hän
nauroi. Totisesti hän nauroi!»
Esteri nousi istumaan ja väitti:
»Sinä et usko että Jumala nauroi, mutta hän nauroi!»
»Uskon, uskon», vakuutti Rautiainen rauhoittaen hourivaa ja laski hänet makuulleen.
Esteri vaipui uneen. Iltapäivällä odotettiin lopun tulevan. Hän vielä avasi silmänsä ja katseli ympärillä olevia ja kysyi:
»Kuka puhui Juhosta?»
Ei ollut kukaan puhunut.
Hän käski täti Smarinin ja Miinan tulla lähemmäksi ja Rautiaisen ottaa hänen molemmat kätensä.
»Nyt ruskottaa. Näettekö? Ruskottaa niin kauniisti. Ja näin loppuu satu Esteristä, jota te niin vilpittömästi ja niin paljon olette rakastaneet.»
Hän nauroi kirkkaasti.
* * * * *
Lauri Holma, maatilanomistaja ja innokas jäsen koolla olevilla maamiespäivillä, luopui puheenvuorostaan ja jätti puolestaan sikseen tärkeän kysymyksen kuultuaan hautauskellojen alkavan soida.
Hän kiersi hautuumaalle pienen syrjäportin kautta, joka vinkui pahasti saranoissaan, kulki varpaillaan hautapaikan läheisyyteen pysähtyen muutaman puun suojaan.
Joukko haudan ympärillä oli pieni. Hän tunsi heidät kaikki, Rautiaisen, neiti Smarinin, Miinan, kunnallislautakunnan esimiehen Juho Anttosen, joka myös oli maamiespäivillä, ja vanhan valkotukkaisen, kumaraharteisen herran hän arvasi Esteri-vainajan isäksi.
Aivan kuin sekin olisi ollut liikaa, että hän näin syrjästä katseli, alkoi sataa sakeasti suuria lumihiuteita peittäen hänen näkyvistään haudan seudun ja joukon sen ympärillä. Hän kuuli vain lukkarin laulun ja papin luvut ja sitten mullan kumun arkkua vasten, kun hautaa alettiin luoda umpeen.
Kun hän viimein hiipi haudalle, oli korkeaksi luotu hautakumpu valkoisen lumen peitossa, kaikki jäljet ummessa, ja ympärillä syvä hiljaisuus.
Hän otti puukkonsa, katkaisi muutamasta kuusesta lehvän ja astui kummun ääreen.
»Muut muistot haihtuu, katoaa,
yks säilyy yksinään…»
Joku nauroi.
Hän katseli hurjistuneena ympärilleen ja keksi naurajan puusta.
Harakka!
Hän viskasi sitä puukollaan. Se nauroi yhä makeammin, räkätti hirveästi. Kooten multakokkareita alkoi hän viskellä sitä ja lähti ajamaan sitä jäljestä.
Kun hän palasi haudalle, oli siinä kukkalaite, suuri ja loistokas. Hän potkaisi sitä niin että se katosi korkealle sakeaan ilmaan, mistä sitten värikkäitä kukkia laskeutui suurten valkoisten lumiperhosten mukana haudalle ja sen ympärille.
Kaukaa kuului harakan nauru.
Häneltä putosi kuusenlehvä kädestä, ja maahan tuijottaen hän lähti astumaan haudalta, vaan kuuli jostakin äänen.
»Auta minua.»
Hän pysähtyi katselemaan ympärilleen.
»Auta minua.»
Muutaman puun juurella sen runkoa vasten nojaten istui Alfred Levon, keskellä otsaa punainen reikä, josta valui veri pitkin nenänvartta.
»Aa, sinä!» huudahti Holma. »Sinäkö kurja raukka se olit?»
»Kurja olen ollut ja raukka, olen ja aina pysyn», sanoi Levon. »Mutta et sinäkään mikään sankari ole ollut.»
Holman tukemana Alfred Levon kulki hoippuen kaupunkiin.