»Äitini otsan ja silmät…»
V
Toisen kerran tullessaan Holmalta Esteri syöksyi neiti Smarinin kaulaan.
»Hän pitää minusta, rakastaa minua!»
Sen neiti Smarin sittemmin sai omin silmin nähdä, kun Esterin sairastuessa konsulinna Holma kävi hänen luonaan. Hänen mentyään neiti Smarin suu hymyssä ja silmät vesissä sanoi Esterille:
»Sinulla on nyt äiti!»
Esteri kohosi vuoteellaan istumaan ja sanoi pelästyneenä:
»Mitähän jos joskus, kun minä menen Holmalle, täti Holma itse tulisi avaamaan minulle ovea, sanoisi 'mene pois!' ja painaisi oven kiinni!»
»Herra siunaa, miten sellaista mieleesi johtuukaan!»
Esteri laskeutui maata ja painoi silmänsä umpeen. Mutta kun hän ne avasi, norahti kyyneliä ohimoille.
»Te erehdyitte lohdutellessanne minua ja käskiessänne lääkärin vakuttamalla vakuuttaa, ettei tautini ole ollenkaan vaarallista, sillä juuri sitä itkin. Minä sydämeni pohjasta toivoin kuolevani. Ehkä se olisi sittenkin onnellisinta ollut.»
Neiti Smarin meni kammariinsa ja itki:
Mikä isku Esterille, jos Laurin tunteet eivät kestäisi. Armahda Jumala!
Aivan kuin tätä peläten hän sitten aina tuskallisella jännityksellä odotteli Esteriä Holmalta ja pani huolekseen pienimmätkin seikat. Levottomaksi sai hänet huomionsa, ettei Esteri koskaan puhunut Laurista. Unen ja viimeisenkin rauhan vei häneltä viimein »vanhan ja nuorten akademikkojen rekiretki». Siitä puhuttiin kaikkialla ja pukuja laiteltiin, vaan Esteri oli aivan kuin ei olisi asiasta tiennyt mitään, vaikka Lauri Holma oli hommamiehenä. Neiti Smarin odotti päivästä toiseen uskaltamatta kysyä, teetätti Esterille uuden puvun tekosyillä ja koetti pönkittää horjuvaa toivoaan vielä rekiretken edellisenä iltana, jolloin Esteri oli Holmalla käymässä.
Tapansa mukaan Esteri sieltä palattuaan tuli suoraapäätä neiti Smarinin kammariin, vaan oli pitkät minuutit sanaa sanomatta, maaten lepotuolilla kädet pään takana. Neiti Smarinista oli tuskallista, ja arvellen, että Esteri halusi hänelle puhella asiasta, vaan oli vaikea alkaa, rupesi hän johtamaan keskustelua siihen. Aivan kuin ei olisi sitä itse hyvin tiennyt Ellin jokapäiväisistä käynneistä Esterin luona tämän sairastaessa, kysyi hän ensimmäisekseen:
»Elli taitaa paljon pitää sinusta?»
»Jumaloipi» sanoi Esteri ja vääntelihe.
»Ihme, ettei hän ole vielä kihloissa?
Pitkäveteisesti ja hiljaisella äänellä Esteri sanoi:
»Hänen rakastettunsa on hänet hyljännyt.»
»Epäkelpo!» huudahti neiti Smarin sellaisella kiivaudella kuin olisi tahtonut syöstä mokoman kimppuun, ja katsoi minkä vaikutuksen se tekee Esteriin.
Esteri painoi kädet kasvoilleen.
»Ken lieneekin, mutta mitätön mies, sanon minä!» Ja neiti Smarin sanoi paljon muuta tuomiten ankarasti sellaisen ja kaikki sellaiset—kaikki!—joitten tunteet eivät ole vakavia ja kestäviä. »Elli tietysti rakastaa häntä vielä?»
Esteri myöntävästi nyökäytti verkalleen päätään.
»Niin niin, ja kärsii!» ymmärsi neiti Smarin, kiihtyi ja teki äkkirynnäkön. Pistäen silmälasit silmilleen, toinen käsi puuskassa, toinen pöydällä hän katsoi Esteriä kuin että: no nyt meidän sopii puhua siitäkin, ja hän sanoi:
»Mutta kuulehan sinä. Entäs Lauri?»
Esteri punastui. Hän katsoi neiti Smarinia suoraan silmiin kuin apua anoen ja sanoi:
»Minkä vuoksi minä en Lauria rakasta? Hyvä Jumala, minkä vuoksi!»
»Sinä et Lauria rakasta!» Neiti Smarin huusi, ja hänen äänensä mutkitteli.
Sitten syntyi hiljaisuus.
Esteri istui lynkäpäisillään pöytää vasten, nyrkit ohimoilla. Hän vavahti säikähdyksestä, kun yhtäkkiä johtui mieleen, että täti Holma on varmaan sen huomannutkin. Puristaen päätään hän veti henkeä kuin kovaa tuskaa kärsien.
Miten hän ei ollut ennen tullut sitä ajatelleeksi? Hän ei voinut mennä enää Holmalle. Ei, ei, ei! Mieluummin hän vaipuisi maanrakoon…
Neiti Smarin ompeli ompelustaan kädet täristen, kuuli kadulta hälinää kuin olisi ollut tulipalo ja kellon naksuttavan kiireesti ja kovasti.
Esteri painoi päänsä pöytään. Mutta hetken kuluttua hän hypähti seisomaan.
»Minä tahdon rakastaa! Minä tahdon!»
Hän istahti kirjoituspöydän ääreen kirjoittamaan Laurille kirjelipun ja ilmoitti täti Smarinille, että hän lähtee huomenna rekiretkelle.
Laurin häntä rekiretkelle pyydellessä oli Esteri lähtönsä välttämättömäksi ehdoksi asettanut sen, että Ellikin lähtee. Mutta kun hän, heidän tultuaan maataloon, minne retkeläiset kokoontuivat, odottamattaan näki Ellin, hämmästyi hän sanattomaksi.
»Kun Lauri sai kirjeesi syntyi minussa vastustamaton halu tänne, minulle hankittiin kavaljeeri, ja niin olen tässä sinun suureksi hämmästykseksesi, niinkuin näen, ja sinun tueksesi ja turvakseksesi, niinkuin vaatimukseksesi kuului», selitti Elli nauraen.
Esteri tunsi suunsa olevan teeskennellyssä hymyssä, ja kun Lauri, jolla oli puuhia heti alkavan ohjelman vuoksi, jätti heidät kahden kesken, punastui hän Ellin katsetta, ja hänet valtasi omituinen hätäilevä tunne. Tuntui turvalliselta, kun heidän luokseen tuli neiti Levon, joka aina ennen oli hänestä muistuttanut havukkaa ja jota hän suorastaan oli pelännyt. Tämä riensi riemulla ja jo kaukaa ja äänekkäästi lausui äärettömän ilonsa nähdessään neiti Holman pitkistä ajoista, ja otti hänet haltuunsa molemmin käsin unohuttaen Esterin silkkisen selkänsä taakse, jonka suojassa Esteri hiipi pois.
Elli hakemalla haettuaan löysi hänet sitten muutamasta pienestä syrjäisestä kammarista, jonne oli ahdettu liikoja huonekaluja. Ja kun neiti Levon, joka Elliä yhä seurasi kuin varjo, kysyi Esteriltä, mitä hän piti herra Holman runoista, oli hän kuin puusta pudonnut.
»Kumpi teitä enemmän miellytti, 'Hänen katseensa' vai 'Kun hän nauroi?» Ja vastausta odottamatta neiti Levon hehkuvalla innostuksella alkoi selittää, että hän oli äärettömän ihastunut molempiin. »Hänen katseensa» oli ihana runo, ihana runo! Vertaukset olivat kauniita ja lennokkaita ja vaikuttavasti oli kuvattu nuorukaisen tulinen halu vielä kerran nähdä tuo tuhansien tähtien lento. Ja sitten runo »Kun hän nauroi». Mikä rohkea loppu! Tuolla puolen haudan ilo olisi puutteellinen, jollei hän kuulisi hänen nauruaan, mutta tuska tenhoton sitä muistellessaan, ainoan kerran sen kuultuaan.
»Sinä et ollut kuulemassa Laurin runoja?» kysyi Elli, kun he Esterin kanssa olivat päässeet kahden kesken.
Esteri katsoi Elliä silmiin vastaamatta. Hän odotti että Elli kysyy: »Rakastatko sinä Lauria?» Ja hänen mielensä teki langeta Ellin eteen polvilleen.
»Esteri, miten kaunis sinä olet!» huudahti Elli. »Sinun katseesi! Sinun katseesi!»
Esteri riensi pois kuin pakoon, haki Laurin ja tarttui häneen.
»Ole minun kanssani, olethan, hyvä Lauri!»
Sen jälkeen hän ei huomannut Elliä ennen kuin illallisen aikana, jolloin näki hänet toisessa päässä pöytää, vaan unohti pian hänen läsnäolonsa kiintyessään seuraamaan väittelyä, joka oli kehittymässä Laurin ja herra Levonin välillä.
Herra Levon, josta Esteri oli kuullut usein puhuttavan, oli varhaisesta syksystä ollut poissa paikkakunnalta ja saapunut kotia juuri tänään, parhaiksi, että oli saanut frakin ylleen ja tullut tänne. Ja hänen tulonsa oli, niinkuin joku nainen oli sanaksi keksinyt, paras numero illan ohjelmassa. Neitoset keskenään taputtivat käsiään ja rouvat muuttuivat hymyksi.
Päinvastoin kuin sisarensa, herra Levon oli vaalea. Hänen muotonsa oli kapea, piirteet hienot, silmät hymyilevät. Vartalonsa oli solakka ja ryhdikäs, kumarruksensa kuin koivun tuulessa. Aina kun Esteri siirsi katseensa hänestä Lauriin, näytti Lauri oudolta, toisennäköiseltä kuin ennen, hipiä karkealta, otsa liian korkealta. Eikä Esteri ennen ollut huomannut, että Laurin jalat olivat vähän väärät.
Heidän väittelyään seurattiin yleisellä huomiolla, suosio herra Levonin puolella. Hän oli tyyni ja hymyilevä, puhui sujuvasti, monijaksoisin ja taidokkaasti rakennetuin lausein ja hyvin väritetyllä äänenpainoilla, ja hänen ilmeensä ja liikkeensä, joita hän käytti säästäen, tekivät aina pettämättömästi vaikutuksen.
»Me ikävystytämme arvoisaa seuraa», sanoi herra Levon, »ja sen vuoksi minä puolestani lopetan tämän hyödyttömän keskustelumme, hyödyttömän sen vuoksi, että kaikki ne kauniit ja ylevät sanat, joilla herra Holma tässä on tulkinnut rajatonta ihastustaan niin sanottuun 'kansaan' ja 'kansan pyhään tahtoon', eivät saa minua luopumaan arvossa ja kunniassa pitämästä kulttuuria, jota herra Holma on koettanut meille uskottaa halveksivansa—mitä me emme kuitenkaan usko, koska herra Holma ei ole vielä päässyt edes siihen saakka, että olisi luopunut, ja uskallamme epäillä ettei herra Holma koskaan luovukaan käyttämästä näitä!» Puhuja kauniilla kädenliikkeellä nosti nähtäväksi veitsen ja kahvelin.
Naiset taputtivat käsiään kiihkeästi.
Holma kohosi seisomaan painaltaen rystysensä pöytään, vaan aivan kuin peruuttaen mitä oli aikonut sanoa, astui hän askeleen taaksepäin ojentaen vartalonsa, siitä siirtyi askeleen sivulle pannen kädet selkänsä taakse tyynen näköisenä, mutta taas astui kiihkeänä pöydän ääreen, vaan jäi yhä sanattomaksi, ja lopuksi sukasi molemmin kourin tukkaansa, joka siitä nousi pystyssä törröttämään, levitti sitten kätensä ja jäi seisomaan yhteen kohti epätoivoisen näköisenä.
Esteri ojensi Laurille kätensä ja nauroi.
Hänen katsahtaessaan ympärilleen, oli kuin kaikki ihmiset olisivat olleet häneen tuijottavia vahakuvia, palvelijatarkin, joka oli ovella menossa kädessä pinkka lautasia seisoi kuin Lotin vaimo katse taaksepäin.
Esteri luuli Laurille huudahtaneensa:
»Minun ruma prinssini!»
Aamulla heti noustuaan Esteri sai Elliltä kirjeen hän aukaisi sen repäisten, mutta luettuaan jonkun matkaa ojensi sen neiti Smarinille ja istahti pöytänsä ääreen jossa kauniissa kehyksissä oli Laurin valokuva.
Neiti Smarin tarttui kirjeeseen vapisevin käsin kuin pahaa aavistavaan sähkösanomaan. Pastuurska Levon, jonka hän oli jo aamusella tavannut, oli tyttärensä kertomuksen mukaan antanut viittauksia, että rekiretkellä oli tapahtunut suuri skandaali: Esteri oli keimaillut ja nauranut niin, että neiti Holma häveten veljensä puolesta oli lähtenyt pois kesken illan: Mutta kirje oli alusta loppuun rajatonta ihastusta! Elli käski Esterin heille tullessa pitää varansa, ettei hän Esteriä tukehduta. Senhän olisi voinut tehdä helposti eilen illalla rekiretkellä kuullessaan Esterin hurmaavan nauru. Mutta oli sen verran jäänyt hänelle järkeä, että pääsi itseltään karkuun. Onnellinen Lauri, joka oli löytänyt semmoisen aarteen, minkä runsaista rikkauksista he oppivat joka päivä tuntemaan aina jonkun uuden. He kaikki odottavat näkevänsä pian Esterin, heidän aina kaivatun auringonpaisteensa.
»Sinä et lukenut tätä!» huudahti neiti Smarin.
»Voi hyvä Jumala!» huudahti Esteri sillä äänellä kuin että täti Smarininkin olisi pitänyt ymmärtää: »Minä olen onnettomin ihminen maailmassa!» Rutistaen Ellin kirjeen yhdellä kourauksella hän sanoi uhkaavasti: »Minä menen karkuun, menen johonkin korpeen. Elänpä siellä tai kuolen, olen paljon onnellisempi.»
Neiti Smarin lysähti istumaan kuin olisi jalat alta lyöty.
»Itkekää tekin minun kurjan puolesta», sanoi Esteri heittäytyen neiti
Smarinin eteen polvilleen. »Itkekää minun kurjan puolesta, joka en
ymmärrä onneani! Voi jos minä jotenkin ymmärtäisin. Selittäkää minulle!»
Hän tarttui neiti Smarinia käsistä puristaen suonenvetoisesti.
»Selittäkää minulle, että minä ymmärtäisin!»
»Sinä ehkä rakastat jotakin toista!» sai neiti Smarin sanotuksi itkultaan.
»Jotakin toista!»
Esteri sanoi sen niin paheksuvalla äänellä, että neiti Smarinin itku tyrehtyi siihen paikkaan, ja viskaten täti Smarinin kädet käsistään Esteri katsoi häneen niin tuomitsevasti, että neiti Smarin häpesi sanojaan. Laura Sorvo rumine renkineen ja Juho, jotka olivat kauhun kuvina tulleet hänen silmiinsä, katosivat äkkiä kuin kummitukset valossa.
»Minä onneton olen kai jotenkin kieroon kasvanut raukka. Eikö niin, täti?»
Neiti Smarin vavahti kuin olisi piston saanut ja alkoi hätäillen vakuuttaa:
»Et rakkaani, et».
»Minä olen. Minä olen. Minä itse tiedän, ja te tiedätte. Ja te kuulitte, kun isä minulle jääkylmästi hyvästiä jättäessään käski minun opetella oikeaksi ihmiseksi. Voi rakas täti, ohjatkaa minua, ojentakaa, neuvokaa ja opettakaa minua.»
Neiti Smarin istui hartiat syvälle kumarassa kuin luhistavan painon alla ja tuijotti äänettömänä Esteriin, joka itkien oli painanut päänsä hänen syliinsä.
Tuohon äidittömään, orpoon tyttö raukkaan hän oli tarttunut kiinni kylmällä sydämellä kuin vanginkuljettaja. Tunnotonta julmuutta! Oli temmannut hänet toisaalle suunnatulta tieltään lyöden rintaansa ylpeänä tiedostaan ja taidostaan. Pöyhkeilevää typeryyttä! Kaikkivaltias Jumala! Käännä se tuon viattoman hyväksi.
Esteri pukeutui mustiin ja lähti Holmalle valiten ajan, jolloin tiesi Laurin olevan poissa kotoa. Hän lähti tyynenä ja päättäväisenä. Hänen tuli ja täytyi avonaisesti tunnustaa täti Holmalle ja Ellille, että hän ei ansaitse heidän rakkauttaan. Mutta tultuaan eteiseen hän pysähtyi. Mielensä kouhuili kuin olisi hänet sieltä karkotettu saamatta heille sanotuksi, miten hän rakastaa ja voi rakastaa. Sen he voisivat nähdä, jos Lauri olisi onneton, kaikkien hylkäämä, ruma, niin ruma, että he itsekin kauhistuisivat.
Hän juoksi ylös rappusia. Soitti ovikelloa ja sanoi avaamaan tulleelle palvelijalle, että hän käy nuoren herran kammarissa kirjoittamassa kirjelipun.
»Sukkajalka ritari! Jonkun matkaa kaupungista pohjoiselta maantieltä eroaa kaunis metsätie. Sitä kaunista metsätietä huomenna 8 aamusella Esteri-neito hiihtää Ruman prinssin linnalle.
Prinssi oli jo syntyessään niin ruma, että kuningas kauhistui ja kuningatar surusta kuoli. Kun kutsuttiin tietäjät, niin neuvoivat nämä kuningasta antamaan prinssin surmalle, sillä hänestä oli tuleva onneton, kun kukaan ei häntä rakastaisi. Prinssi annettiin syöjättärelle, joka vei hänet synkkään korpeen, mihin ei päivä koskaan paistanut. Siellä oli onneton prinssi raukka elänyt ja kärsimyksissään joka vuosi vanhentunut sata vuotta.
Mutta oli orpo tyttö. Hän lähti ypö yksin yli pimeän aavikon, joka oli täynnä mättäitä, välissä pohjaton kuilu, ja jossa jättiläis-yököt lensivät hänen päänsä päällä suhisten ja kylmähenkinen raivotar soitti manalan yksikielistä kannelta. Hän tuli siihen pimeään metsään. Ja kun hän ja prinssi katsahtivat toisiaan silmiin, niin syöjättären luola siinä päivättömässä korvessa muuttui säteileväksi linnaksi, joka ruskotuksena taivaalle hohti, ja prinssi nuoreni ja hänestä tuli niin kaunis kuin sen tytön rakkaus oli suuri. Sen tytön rakkaus on niin suuri, ettei siinä linnassa koskaan yötä ole.—Kello 8 aamulla!»
Kello 8 aamulla Lauri sillä kauniilla metsätiellä tapasi huikaisevasta ruskotuksesta Esterin, joka nauroi, osoittaen ruskotusta kuin omaansa, painoi silmänsä umpeen ja tarjosi suunsa suudeltavaksi.
»Hiihdetään niin kauas, että eksymme ijäksi!»
Ja he hiihtivät poikki harjanteitten, yli aavikoiden, läpi punaisten varvukoiden ja keltaisten petäjikköjen. Lumi heidän sommissaan hopea-usvana pölähteli ja tukassa ja hartioilla kultahiuteina välkkyi.
VI
Kun he pysähtyivät äänettömään korpikuusikkoon, eivät he tienneet suuntiakaan, missä he ovat. Mutta lumen alla nukkuvain naavaisten kuusten juurelle piiloutuneena oli pieni mökki. Se oli kuin kinokseen tehty, että näkyi vain ikkuna ja ovi ja musta savutorvi.
Luulivat sitä autioksi. Vaan eteiseen tultuaan kuulivat sisällä naisen puhelevan kuin hellästi hyväillen jotakin. Sisään astuessaan hämmästyivät he nuoren naisen kauneutta. Hän istui ruokkimassa lasta, leperrellen sille. Avonainen puku, hajallinen tukka ja hänen hämmästyksensä vieraat huomattuaan antoivat hänelle villiytyneen näön. Mutta kun hän vietyään ja peitettyään lapsen nuorassa katosta riippuvaan pärevasuun ja selin järjestettyään pukuaan kääntyi vieraisiin päin, oli hänen hienopiirteisillä kasvoillaan ja hymyilevässä katseessaan ylimyksellinen tyyneys.
Naisen poistuttua huoneesta puuhaamaan vieraille juomista, jota nämä pyysivät, Lauri ojenteli käsiään.
Mikä halpa mökki metsän kätkössä! Mikä ihanuus mökin kätkössä!
Suurenmoista! Sadunomaista!
Esteri jatkoi ääni väristen:
»Täällä kinoksessa, repaleisena, entistä maailmaa ympärillään ainoastaan muutamia kirjoja ja marmorinen Kristus!»
Lauri levitti silmänsä ja katsoi pitkään Esteriä.
»Sinä luulet, ettei hän ole talonpoikainen?»
»Ei varmaan!»
Savunhajuisessa tuvassa ei ollut sisustusta muuta kuin sänky, pari tuolia ja matala kaappikulu. Mutta sen päällä oli erittäin kaunis kuvastin, jonka paksut hiotut särmät sateenkaaren väreillä hohtivat, mustassa loukossa nurkkalaudalla korukantisia kirjoja keskellään ylpeä valokuva-albumi ja niiden yläpuolella toisella laudalla Thorwaldsenin Kristus.
»Tämähän on kuin satua!» huudahti Lauri, kun kotia hiihtäessään pysähtyivät vielä katsomaan taakseen mäelle, jossa kuusten lumiset latvat kirkkaina paistoivat ja mökistä savu kultaviiruna taivalle kiersi.
Kun he hiihtivät sinne helluntaina, jolloin ihana nainen oli heitä kutsunut tulemaan, oli pyry-ilma, ja heitä vastaan tuli mies ilmestyen yhtäkkiä heidän eteensä sakeassa tuiskussa. Lyhyt, mutta kahden levyinen, pää suuri, otsa kuin lauta, nenä latuskainen ja silmät pienet. Ehdottomasti säpsähti häntä, vaan heräsi häntä kohtaan syvä sääli, kun hän suurikouraisella kädellä lakkia raapaisten teki hyvänpäivän suu leveässä naurussa ja kahloi edelleen syvää lunta kadoten pian pyryn sekaan.
»Ruma prinssi!» sanoi Lauri kuin tosissaan.
Ruman prinssin töppöskenkäin suuret jäljet, joihin tuuli kiireellä juoksutti lunta täytteeksi, johtivat mökille.
He katsoivat toisiaan hämmästyneinä. Esteriä vavisutti, että luuli polviensa pettävän. Hänen oli halu kääntyä takaisin, vaan sisältä ryntäsi heitä vastaanottamaan maalaistyttö, pystynenä, puolukkaposki, joka niiata tupsautti syvään kummallekin vieraalle erikseen, pieksi ja puhdisti heidät lumesta kovakouraisesti ja ujostelemattomalla rohkeudella ja avasi oven tupaan.
Vieraat hämmästyivät mykiksi. Tupa oli kuin talonpoikaisruhtinaallinen sali, pienen pientä kokoa, kalleuksia täyteen ahdettu. Kauniit korukantiset kirjat, jotka viime kerralla olivat kirkuneet mustassa loukossa, nyt päivänpaisteisesti hymyilivät koruompeleisella liinalla peitetyllä pienellä pöydällä, ja marmorinen Kristus seisoi vaatimattomana levitetyin käsin antaen siunauksensa.
Mökin nainen oli melkein pöyhkeilevän komeassa talonpoikaispuvussa, perin vanhaa kunnianarvoisaa kuosia. Se oli hänen kauneudelleen eduksi yhtä vähän kuin ohimoille sileäksi kammattu tukka, joka teki hänet vanhan näköiseksi, vaan näin oli hän kunnioitusta herättävä emäntänuorikko. Hänen käytöksensä oli vakavaa, arvokasta, melkein juhlallisen jäykkää. Äänensä oli yksitoikkoisen tyyni, puheensa hidasta aivan kuin olisi tarkoin harkinnut jokaisen sanansa, mutta se tuntui nerokkaalta ja mieltäkiinnittävältä.
Kuin tavallista asiaa ja sivumennen mainitsi emäntä, että heiltä oli nykyisin palanut talo.
»Talo palanut!» huudahti Lauri osanotolla.
Hänen miehensä mielestä, sanoi emäntä, ei se ollut mikään vahinko. Rakennukset olivat olleet niin ahtaat ja vanhat, itse maakin kun oli vain pieni, pahasen torpan arvoinen. He olivat sen ostaneet syksyllä tullessaan kotipuolestaan tänne kauas kuin lintupari oudoille seuduille pesänsijaa etsien.
Ja vähitellen vieraat saivat tietää, että emännän miehen isä oli mahtava rustitilallinen, joka oli jyrkästi vastustanut nuorten avioliittoa, vastaten näiden rukoilevaan pyyntöön kirouksella, vaimonsa itkuun ojentamalla revolverin omaa rintaansa kohti. Pojan äiti oli salaa toimittanut nuorille varoja käskien heidän paeta, kunnes isän mieli lauhtuisi.
Pistäytyessään katsomaan palvelijainsa puuhia emäntä antoi vierailleen katseltavaksi komean valokuva-albumin. Siinä oli ensimäisenä kerjäläistytön kuva—emäntä tyttösenä.
Kerjäläistyttö! Ihana kuin lumous!
Vastaisella sivulla oli haaveksivakatseisen nuorukaisen kuva omistettu tietysti kerjäläistytölle sitaatilla: »Sanoiksi kiel' on köyhä, henki heikko, niin sua lemmin ettei rajaa, määrää!»
»Tämä on isäntä?» kysyi Lauri nuorukaisen kuvaa emännältä tämän sisään palattua. »Tuo on vain eräs raukka, hupsu hullu»! sanoi emäntä silmätessään osoitettua kuvaa ja nauroi.
Hän nauroi niin omituisesti, että Esteri ei tiennyt inhottiko häntä emäntä vai säälitti. Häntä vaivasi niin, että hän ei voinut enää häneen katsoa. Ja Laurin alkaessa innokkaasti puhella emännän kanssa Esteri selaili valokuva-albumia, jossa oli suurimmaksi osaksi herrasväkeä ja enimmäkseen herroja. Hän oli syventynyt uudelleen katsomaan kerjäläistyttöä ja säälittävää nuorukaista, kun hänet herätti emännän nauru, joka oli tosin naurua, vaan vaikutti kuin itku. Mutta sitä vilkkautta emännän sanoissa, sitä vaihtelevaisuutta hänen äänessään! Olisi voinut luulla jonkun aivan uuden ihmisen tulleen huoneeseen. Esteri ei voinut olla päätään kääntämättä.
Lauri oli seisomassa ja kaikesta nähden korkeimman innostuksen vallassa ylistäessään maalaiselämän ihanuutta.
»Te olette varmaan runoilija!» lausui emäntä. Ja kun Lauri näytti joutuvan hämilleen, emäntä laskien kätensä kirjojen päälle, jatkoi: »Minä rakastan runoilijoita! He värittävät elämän niin kuin aurinko harmajan usvan pilviksi.»
Esteri katsoi silmät suurena. Arvokkaan jäykkää emäntää ei ollut jäljellä kuin puku, joka koettaessaan noudattaa vilkkaita ja sujuvia liikkeitä näytti hassunkuriselta. Tukka oli irtautunut sileydestään, poskilla oli hohtoisa puna ja silmissä säihkyvä katse.
Esteri hiipi ulos rauhoittuakseen.
Pienen eteisen toisella puolen olevan suojan ovi oli auki. Siellä väikkyi sankka savupilvi, jota tuprutti maaperäisellä lattialla kivien lomassa palava nuotio. Savupilven alla hääri kyykkysillään piikatyttö, joka vieraan huomattuaan oikaisihe ja kysyi:
»Miten siellä täti jaksaa?»
Jo siitä touhusta, jolla hän oli puhdistanut heitä lumesta, ja hirveästä ryminästä, jota oli pitänyt tuodessaan kahvia, olisi voinut aavistaa, kuka hänen tätinsä oli. Mutta nyt kun hän seisoi pää savupilvessä, kädet vatsalla, oli hän olkapäitään myöten kuin ilmeinen Miina itse.
Miinan sisaren tytär sanoi olevansa, ja olisi ollut hyvin halukas puhelemaan, vaan Esterin huomion valtasi lapsen ääni, joka kuului jostakin huoneessa.
Esteri lähti savupilven alla kyyrysillään ääntä kohden kulkemaan ja saapui perälle seinävierelle, jossa lapsen lepertely kuului risaisen turkin sisältä.
»Herran terttu!»
Avattuaan turkkia hän ammahti takaisin.
Lauta-otsa ja latuskainen nenä niinkuin miehellä, joka oli vastaan tullut!
Hän seisoi eteisessä kuin säikähtynyt ja yritti kysymään, että ei suinkaan se ole emännän lapsi, vaan sisältä kuului emännän itkuinen nauru. Esteri sanoi voivansa pahoin, hyppäsi suksilleen, hiihti taakseen katsomatta ja kiireellä. Tuntui kuin olisi jälessä juossut se mies suurilla töppöskengillään tavoitellen häntä pitkillä käsillään, ja emännän nauru kaikui korvissa. Kotipihalle tultua hän viskasi sompasauvansa kuin ijäksi niistä luopuakseen ja potkaisi suksensa menemään niin, että toinen sinkosi seinää vasten kärkensä poikki. Lumessa yltäpäältä meni hän neiti Smarinin kammariin, jossa Miina oli. Mutta häntä nyt alkoi epäilyttää, että hän oli jotenkin erehtynyt. Ja hän ehti ajatella kymmeniä mahdollisuuksia. Häntä hävetti äkillisyytensä ja hän kyseli Miinalta ja selitti kauneimmiten.
Miina oli tyhmännäköinen, silmät suurina ja päätään kallistellen hän vain kuunteli. Ja lopuksi hän meni ja avasi oven eteiseen ja äkäisesti sylkäisi:
»Tphyi! Jeesus siunatkoon!»
Hän lähestyi Esteriä pelästyneen näköisenä ja hiljaisella vaan kauhistuneella äänellä sanoi:
»Teitä ovat menninkäiset kuljetelleet!» Ja Miina vakuutti, että hän tuntee ne seudut tarkoin, vaan ei siellä ole mitään sellaista, ja hänen sisarensa tytär on kauniisti kotimökillään äitinsä luona, joka on leski ja sairas.
Neiti Smarin alkoi kummastella.
»Niin», sanoi Miina hyvillään aivan kuin olisi saanut neiti Smarinista puoltajan Esteriä vastaan, joka oli Miinan puhetta menninkäisistä loruksi sanonut. »Pahat henget ovat lähempänä kuin luullaankaan, neiti Esteri. Ne voivat ottaa minkä hahmon hyvänsä, ovat auliita palvelemaan pahansuopia ihmisiä ja tuottamaan kiroja viattomille. Mutta kun saa heidän kironsa vältetyksi, niin ne kääntyvät onneksi, ja se onkin kirkas onni!»
Siihen Miina sanoi tarvittavan ainoastaan jumalansanaa ja suolaa. Ja hän lähti touhulla paukauttaen oven kiinni että ikkunat helisivät, mutta samassa hän repäisi sen auki sellaisella voimalla, että lukonkahva jäi kouraan.
»Nyt minä pääsin selville!» huusi hän. »Sehän on ollut Taavetin rouva!» ja Miina istahti nauramaan lyöden käsiä polviinsa.
Neiti Smarin ja Esteri kummastuneina katsoivat vuoroon toisiaan vuoroin Miinaa ymmärtämättä mitä siinä oli naurettavaa. Miina viimein sai sanotuksi:
»Kaikki on ollut valetta!»
»Hän valehteleeko? huudahti Esteri.
»Kaikki on ollut valetta!» vakuutti Miina selittäen että komeus mökissä oli ollut sieltä täältä siksi päivää, vanhanaikainen puku jostakin haalittu, talonpoikainen käytös tehtyä, sanalla sanoen kaikki on vain ollut olevinaan! »Hän syöttää valhetta itsekullekin sen mukaan kuin kukin sietää. Minulle hän alussa uskotti, ja minä hurskaasti uskoin, että hänen miehensä on kreivi. Ja se oli niin liikuttava juttu, että minä itkin!»
»Mikä ihminen se on?» kysyi neiti Smarin uteliaana.
»Muistaneeko neiti Smarin sitä enää—se on sama, kun minä en jaksa muistaa nimiä! Eikö neiti Smarin muista? Sitä joka ampui itsensä?»
»En.»
»Neiti Smarin ei tainnut olla vielä silloin täällä. No olkoon nimi mikä hyvänsä», sanoi Miina ja alkoi kertoa, että tämä Taavetin rouva on oikeitten ihmisten lapsi ja vähän niinkuin parempain ihmisten lapsi, mutta joutui kasvavana äitipuolelle, joka oli sellainen puolivillainen ja toimeen tulematon herkuttelija. Kun siihen miehensä palkka ei riittänyt, niin panttasi ja möi kullat, hopeat, silkit ja mitä irti sai talosta, asiamiehenä lapsi raukka. Kun talo oli tyhjä, otti hän velkaa, mistä sai kaikenlaisilla valeuksilla, jotka valmisti lapsen suuhun. Ja kun ei saanut enää velkaa, niin puki kauniin tytön risaiseksi kerjäläiseksi opettaen hänet kertomaan sydäntä särkeviä juttuja. Niin eräänä päivänä, kun ei ollut leipäpalaa talossa, ei puita huoneita lämmittämään, toimitti hän tytön kerjuulle eväänä jutunalkua, että isä on kuollut, äiti makaa sairaana ja tarvitsisi lääkkeitä. Tytöllä oli tullessaan hyvät saaliit. Ja keittiö oli sakeana rasvankäryä rouvan paistaessa itselleen lettuja kermaan tehdystä ja munalla höystetystä taikinasta, kun tultiin ilmoittamaan, että hänen miehensä oli ampunut itsensä.
»Herra siunaa!» päivitteli neiti Smarin.
»Sitten muuan herra ja rouva, hyvin rikkaita kuulemma, ottivat kasvatikseen tytön»—
»Laura Sorvo!» huudahti neiti Smarin.
»No Sorvo! Justiin!» sanoi Miina. »Ja Laurahan se on tämä. Mutta nykyään sanotaan häntä vain rouvaksi ja kauniiksi rouvaksi ja Taavetin rouvaksi ja Ruman Taavetin rouvaksi.»
»Se on hänen miehensä vain renkimies!» selitti neiti Smarin Esterille.
»Renkimies!» huudahti Miina. »Taavetti ei ole ikinä renkinä ollut! Siihen hän ei pystyisi. Kuokkamies hän on, ja kuokkii kuin kone: aamulla syö ja alkaa, iskee lakkaamatta iltaan asti, jolloin vasta syö toisen kerran. Mutta muuta ei osaa, ei kerrassaan mitään muuta. Rouva se itse siinä mökillä on tehnyt korjaustyötkin heiluen kirveenvarressa kuin mies.»
»Hyvä Jumala sentään!» sanoi neiti Smarin, jonka sydäntä alkoi sääli ahdistaa, ja hän selitti Esterille miten hyvillä päivillä Laura Sorvo oli ollut kapteeni Hanellin kasvattityttärenä.
»Sellaisilla päivillä», sanoi Miina, »ettei muuta kuin painaa nastaa, niin oli puolessa tunnissa kaikki valmiina, vaikka olisi halunnut lähteä Jerusalemiin!»
»Tietysti hänellä on ollut parempiakin tarjolla!» arveli neiti Smarin.
»Sen osaa arvatakin! Mutta mihin hän jonkun paremman kanssa olisi joutunut? Olisi valehdellut onnettomaksi toisen ja itsensä ja monet muut samaan nippuriin!» arveli Miina.
»Mutta, Herran nimessä, eikö hän olisi voinut olla valehtelematta, jos tahtoi!» sanoi neiti Smarin kauhulla.
Sitä oli Miinakin sanonut Taavetin rouvalle, ja tämä oli itkenyt ja kertonut itsestään niin kuin juoppo selvillään itkee ja pahoo. Hän oli kerran kasvatusvanhemmiltaan pyytänyt jouluksi kuvastimen ja Kristuksen kuvan, kieltäen heitä mitään muuta antamasta. Ne saatuaan hän oli jouluyön istunut osaksi kuvastimen edessä soimaten ja häväisten itseään, sitten Kristuksen kuvan edessä polvillaan rukoillut. Mutta mitäs! Joulupäivänä, kun hän luki sanomalehtiä kasvatus-äidilleen, joka oli heikkosilmäinen ja ahnas sanomalehti-uutisille, hän oli omasta päästään lukenut niin kauhean murhajutun, että rouva-raiska oli tullut pahoin sairaaksi. Uudelleen oli soimannut itseään, uudelleen rukoillut. Mutta ei apua! Ei! Ja lopuksi hän rakastetulleen—joka oli ollut miellyttävä ja oikein kelpo nuorukainen, ja rakastunut häneen kuin hullu—hän oli kirjoittanut, että hän ottaakin toisen, muutaman prinssin.
»Se prinssi», jatkoi Miina, »oli tämä Taavetti!»
»Saduksikin kauheaa!» sanoi neiti Smarin.
Esteri meni kammariinsa, pukeutui kiireellä ja lähti Holmalle.
Lauri ei ollut vielä tullut. Konsulinna oli yksin kotona. Hän sulki
Esterin syliinsä.
»Vihdoin tulet», sanoi hän. »Minä olen odottanut sinua hymyinesi ja toivon, minäkin, saavani kuulla sinun nauravan!»
Eteisen ovikello soi. Esteri riistäytyi irti ja juoksi eteiseen. Konsulinna kuuli hänen nauravan. Se oli kirkasta onnea, autereisen väräjävää! Hän kyynelsilmin riensi eteiseen.
Siellä ovensuussa seisoi luminen vanhus, satavuotias, jolle Jurtikka ärisi irvillä hampain ja harja pystyssä.
Esteri syöksyi ukolle syliksi, joka sanoi:
»Varohan toki pukuasi!»
Äänestä konsulinna tunsi omaksi pojakseen lumiukon, jonka syliin Esteri väkisten tunkeutui huudahtaen ihastuksella:
»Suutele minua!»
Kotia tultuaan Esteri istahti pöydän ääreen Laurin valokuvaa tuijottamaan, puristaen nyrkeillä ohimoitaan.
»Minä en sinua sittenkään rakasta. Hyvä Jumala, minkä vuoksi en? Minkä vuoksi? Se on vain petosta, kauheaa petosta!»
Joka kerta kun hän kävi Holmalla, lähti hän vakavalla aikomuksella heille, tunnustaa niin kuin oli heille tunnustanut kaiken muunkin, mitä itsestään tiesi pahaa: että hän on raaka, esimerkiksi oli forstmestarinnalle polkenut jalkaa ja kironnut, että hän on pahasydäminen, oli vannonut ettei forstmestarinnalle ikinä lepy, että hän on ilkeä ja julma, oli kuvitellut neiti Smarinia suureksi sammakoksi, jonka paholainen oli luonut Jumalan seisoessa selin ja katsahtaessa taakseen silloin kun paholainen teki pieniä punareunaisia silmiä, joten niistä tulikin niin lempeät, että paholaisen täytyi peittää ne suurilla silmälaseilla, ja niin edespäin hirveän paljon syntejä! Tämä oli kuitenkin kaikista kauhein. Siellä hymyili ja nauroi, kotona tuijotti ja itki.
»Hyvä Jumala! Mikä minut perii? Mikä perii minut!»
Tuli kesä ja eronpäivä. Silloin hänen tietysti oli puhdistettava omatuntonsa. Silloin sen piti tapahtua. Piti tapahtua! Mutta Holmalle tultua heti alussa hänellä syntyi Laurin kanssa kiivas kilpajuoksu huoneesta huoneeseen, kunnes nauraen pysähtyi äkkiä, painoi silmänsä umpeen ja tarjosi suunsa. Ja palasi sieltä kukkien huumaavassa tuoksussa ja sydämessä tuska. Hän oli mielestään huonompi, paljon huonompi kuin Laura Sorvo, jota hän oli sydämessään inhonnut niin, ettei hänestä puhunut eikä suvainnut Laurinkaan puhua.
Koputettiin ovea. Lauri astui sisään, tuli tuomaan muutaman kirjan, jonka Esteri oli pyytänyt lainaksi, vaan unohuttanut.
Esteri ummessa silmin syöksyi vastaan, painoi kukitetun rintansa vasten Laurin rintaa, kietoi kätensä hänen kaulaansa aivan kuin ei koskaan irtautuakseen.
»Sinä kuristat minut! Sinä kuristat syleilylläsi!» Laurilla oli todellinen hätä.
»Ja minä tukehdutan sinut suudelmillani!» huudahti Esteri.
Laurin mentyä Esteri istui tuijottaen lattiaan ja kädet riippuen hervottomina sivuilla.
»Neiti Esteri! Jumala auttaa ja kaikki parhaaksi kääntää.»
Se oli Miina. Hän oli tullut hiipien varpaillaan toinen käsi vyöliinan alla, jossa oli kirje. Mitään määräyksiä ei ollut enää aikoihin ollut kirjeistä. Mutta tämän oli tuonut taas Rautiaisen isäntä.
»Jumala teitä siunatkoon kumpaakin, neiti Esteriä ja—».
Eemelin nimeä ei Miina muistanutkaan. Ja jos olisi muistanutkin, niin tuskin olisi ehtinyt sitä saada suustaan ennen itkun ratkeamista. Läkähytellen koettaessaan hillitä ääntä hän kulki vyöliina korvissa kolahuttaen päänsä ensin uunin kylkeen ja sitten ovenpieleen, ennen kuin pääsi ulos kammarista. Mutta yhtäkkiä hänet valtasi vihastus ja hän suuntasi kulkunsa neiti Smarinin luo, joka kammarissaan laitteli Esterin mukaan lähetyksiä maalle. Miina koputti nyrkkiä pöydänlaitaan ison aikaa ennen kuin löysi tarpeeksi voimakkaita sanoja siitä saksalaisesta sakrimenttumista, jossa kaikki ihmiset parjataan. Pastuurska Levon—se muuan Jumalan mieliharmi!—oli puhunut Esteristä kuin Esteri olisi joku Laura Sorvo! Miina oli hänelle sanonut: Tietäkää huutia! Niin, juuri niillä sanoilla hän oli sanonut. Eikä hän aikonut peruuttaa sanojaan. Vaan toisin hän olisi sanonut, jos olisi tiennyt, mitä nyt juuri oli saanut tietää, että se voi olla vielä senaattorina se, joka Esteri neitiä rakastaa. Neiti Smarin katsoi suu auki, ja Miina yhtäkkiä muutti äänensä rukoilevaksi, pyydellen ettei neiti Smarin vastustaisi nuorten rakkautta. Sillä vaikka olikin toinen talonpojanpoika, niin hän on käynyt koulut, on tuomariksi aikova ja voi kohota lähelle majesteettia, ja on rakastanut Esteriä lapsuudesta asti. Ja kun neiti Smarin näytti uteliaalta ja lempeältä, niin Miina ilmoitti että Esteri oli juuri saanut siltä uskolliselta, kelpo pojalta kirjeen. Miina olisi sanonut nimenkin, vaan kun ei muistanut! »Ihan kielellä pyöri», sanoi Miina ja koetti muistella. Ja neiti Smarin uteliaana odotti.
Kirje oli Juholta. Postipaperiarkille oli liimattu sanomalehdestä leikattuja kirjaimia erikokoisia ja erilaisia, miten sattui. Esteri laski sen kädestään lukematta sitä, ja heittäytyi sohvalle maata joka jäsen hervotonna.
Miten onnellinen hän olisi, jos olisi saanut olla siellä maalla tulematta tänne tai mihinkään, olla siellä niin kuin oli: ystäviä, äidin hymyilevä kuva, Juho ja Hupi, muistoja se kirkas kesäyö, jolloin oli äidin ja isän sylissä tuntien itsensä onnelliseksi…
Metsän takaa tuli ensin näkyviin riihi, sitten kivinavetta ja punainen pirttirakennus, sitten keltainen päärakennus, jonka harjan yli näkyi puutarhan koivujen latvoja ja nurkitse pilkotti järvi. Hevonen kääntyi kotikujalle, Hupi lähti vastaan laukkaamaan ja vinkui kuin itkien ilosta. Hevonen pysähtyi portaitten eteen. Isä katsoi ikkunasta, tuijotti vihaisesti.
Esteri tyytyi siihen.
Hän ei pyydä keneltäkään mitään, hän palvelee kaikkia nöyränä kuin orja ja tekee hyvää kaikille. Äidin kuvan edessä hän rukoilee anteeksi.
Neiti Smarin tapasi Esterin nukkumassa sikeässä unessa.
»Kultaseni», herätti hän Esterin hellävaroen. »Hevonen odottaa.»
Esteri nousi, katseli ympärilleen kuin tajuamatta mitään, ja neiti
Smarin hänelle selitti, että hänellä on matkalle lähtö.
»Niin, niin», sanoi Esteri, »mutta mikä täällä haisee kuolemalle?»
»Jumala varjelkoon?» säikähti neiti Smarin. »Mitä sinä lapseni puhut! Sinä et ole terve? Hevonen lähetetään takaisin ja sinä siirrät lähtösi toistaiseksi.»
»Ei, ei. Minä olen terve, aivan terve», sanoi Esteri ja huomaten kukitetun rintansa lisäsi: »Nämähän ne kukat niin tuoksuvat. Minä en voi näitä pitää!»
Riisuttuaan kukat rinnastaan hän Laurin tuoman kirjan kääri paperiin, kirjoitti osoitteen ja jätti toimitettavaksi Holmalle.
Neiti Smarin seisoi ja katsoi niin kuin katsotaan aavistaessa. Ja kun Esteri tuli hänen luokseen, otti silmälasit hänen silmiltään, laski kätensä hänen olkapäilleen ja katsoi häntä silmästä silmään äänettömänä, niin neiti Smarin syleillen sanoi:
»Tee vain, lapseni, niin kuin oma sydämesi käskee.» Aivan aavistamatta Esteri purskahti itkuun, joka hetken perästä yhtä äkillisesti muuttui nauruksi, ja sanoi: »Tuossa Lauri seisoi lakki päässä, sukkasillaan ja kengät kädessä.»
VII
Toiselta kirkolta oli Esteriä hevosella vastassa Antti, paimenpoika. Hän puheli lakkaamatta koko taipaleen, vaikka ei saanut Esteriltä kuin sanan silloin, toisen tällöin.
»Hupi se meni suden suuhun, että loksahti!» oli hän ilmoittanut ensimäiseksi uutiseksi kertoen tapauksen pienimpiä yksityisseikkoja myöten. Ja kotitalon näkyviin tultua näytti hän paikankin, oikein pysähdytti hevosen, osoittaen maantien vierelle: »Tuossa noin, juuri tuon kiven luona, siinä oli hangella karvoja, verta ja Hupin hännän nipukka!» Nykäisten hevosen kulkemaan kuvaili Antti, miten Hupi, jos elossa olisi, nyt riemun nostaisi, ja miten se oli ryökkynää ikävöinyt ulvoen yötä päivää, niin että forstmestari oli määrännyt sen ammuttavaksi. Silloin oli kaikille tullut hätä, että mitä ryökkynä sanoo! Juho oli keksinyt keinon: oli ostanut forstmestarinnalta ryökkynän vanhan leningin ja levittänyt sen Hupille alustaksi pytingin alle, jossa se tavallisesti makasi. Ja Hupi oli rauhoittunut.
Antti katsoi äänetönnä ryökkynäänsä syrjäsilmällä ja sanoi sitten:
»Mutta taitaa siellä kaupungissa olla eri komeita koiria?»
Itse hän siihen vastasi että se tietty että siellä on komeita ja ettei Hupi ollutkaan mikään komea koira, mutta viisas se ryöttä oli! Sehän oli talvella pelastanut Juhon hengen: Kerran muutamana iltana oli jokaisen nenän alla käynyt haukkumassa ja koettanut houkutella ulos. Oli ruvettu arvelemaan, että nyt on jotakin merkillistä, ja kun miehiä ei ollut kotona, Kallekin, missä lie ollut, niin piiat olivat lähteneet joukolla sitä seuraamaan. Se laukaten edellä edestakaisin ja haukkuen aivan kuin olisi kiirehtinyt piikoja oli johtanut heitä Juhon mökille päin. Jonkun matkan päässä polun varrella oli tavattu Juho hangessa humalassa nimensä tietämättömänä, niin että olisi siihen kontettunut kuin torakka.
»Kirjoitettiinko ryökkynälle, että Juho on ratkennut juomaan?»
Se oli Juho yhteen aikaan juonut kuin hullu! Ei ollut auttanut mikään. Forstmestarinna oli nuhdellut ja häväissyt, forstmestarikin kerran pitänyt aika jyryn ja antanut Juholle korvatillejä, että läiske vain oli käynyt, mutta sekin oli ollut vain kuin vesi hanhen sulille. Sitten kerran oli karjakko Mari sattunut sanomaan, että pitää kirjoittaa ryökkynälle, niin sepä oli tehonnut. Juhon juonti oli jäänyt kerrasta siihen, kuin puukolla leikaten!
»Tuolla se Juhon mökki välkkyy», viittasi Antti järven rannalle, jossa Puna-Mikon entisen kurjan töllin sijalla loisti auringonpaisteessa uudenvalkoiset rakennukset. Antti oli jo hyvinkin tarkan selon tehnyt Juhon mökistä, miten se on hyvin rakennettu, ja lisäsi nyt että asuinrakennus on sisältä niin sievä, ettei siellä hirviä sylkeä kuin poveensa. Ei ollut Juho säälinyt rahoja, vaikka ennen oli ollut niin tarkka. Heti oli kultasormuksella kihlannut ja toisella kultasormuksella oli heidät vihitty.
»Se on nätti ihminen nyt se Katri, kun se on koreasti puettu», sanoi Antti. »Ei se ole uskovainen enään», lisäsi hän ja kertoi, miten Katrista oli usko lähtenyt. Renki Kallelle, joka viheltää piiat tanssimaan milloin vain tahtoo, oli pehtori sanonut, että sitten se Kalle mestari olisi, jos saisi Katrinkin tanssimaan, ja luvannut viisi markkaa. No tulee sitten Juhon Katri, joka vielä oli morsian, tulee käymään talossa. Kalle alkaa soitella suullaan, piiat pian tanssimaan. Kalle parantelee, parantelee, muuttaa säveltä ja visertelee, visertelee, niin elähän muuta, eikös lopultakin Katri, ujo, uskovainen ihminen, lähde hyppäämään, päällepäätteeksi keskellä julki jumalansunnuntaita!
»Ja niin se Katri uskosta irtausi!» nauroi Antti. Kun hänen vieruskumppaninsa ei nauranut, oli Antti ääneti niin pitkän aikaa, että olisi voinut luulla hänen nyt lukinneen suunsa kokonaan. Mutta yhtäkkiä hän sanoi kova-äänisesti kuin vähäkuuloiselle:
»Siellä kaupungissa taitaa pian unohuttaa tämän maanpuheen. Kala-Pekan Leenakin, joka viime syksynä meni kaupunkiin palvelukseen, kirjoitti talvella vanhemmilleen, että vaikea on jo kirjoittaa maanpuhetta ja että tuskin hän enää sitä ymmärtää, kun tulee kotona käymään.»
Antti kiiruhti hevosta:
»Häste!»
Kotikujalle käännyttyä kuului talosta huutoja: ryökkynä tulee! Antti innostui ajamaan, löi hevosta ja hätisti, mutta yhtäkkiä hän hiljensi kulkua, säikähtyneenä sanoen:
»Perhana! Forstmestari on kotona!»
Esteri ei ollut Antilta kysynyt, ei ollut tullut mieleenkään kysyä, onko forstmestari kotona. Ei ollut häntä muistanutkaan kuin vasta nyt, kun näki hänet ryytimaassa, jossa hän oli työssä ja seisoi katsoen taakseen, vaan sitten vikkelästi pyörähti ympäri kädet levällään ja multaiset sormet siirrollaan. Mutta Esteri ei vavahtanut, ei tuntenut mielessään värähdystäkään.
Siihen kun hevonen pysähtyi portaitten eteen, oli forstmestari vastaanottamassa, auttoi Esterin kärryistä, suuteli, kokosi hänen päällysvaatteensa ja pikkutavaransa kärryistä kantaen ne itse sisään, jossa uudelleen tervehti Esteriä syleillen ja suudellen. Päivällispöydässä istutti forstmestari Esterin vierelleen.
Ja kuitenkin Esteristä tuntui, kuin olisi hän vain jossakin vieraassa talossa, missä hyvänsä, johon oli poikettu hevosta syöttämään.
»Mistä sinä olet saanut päähäsi, että minä olen vähäkuuloinen?» nauroi forstmestari ihmeteltyään, kun Esteri vastasi hänelle melkein huutaen.
Esteri ei tahtonut osata puhua hiljempää. Oli kuin kaikki olisivat olleet hyvin pitkän välimatkan päässä, niin ihmiset kuin esineetkin, ja heidän äänensä kuului kuin seinän takaa. Esterin oli vaikea tajuta mitä he puhuivat. Omat sanansa hän kuuli aivan kuin joku toinen olisi puhunut hänen suullaan ja hänelle vieraita ajatuksia.
Päästyään kammariinsa, jonka fortsmestarinna omalla johdollaan järjestytti häntä varten, ja ruvetessaan laittelemaan tavaroitaan hän jo samassa jätti koko puuhan sikseen. Tuntui hänestä kuin levittelisi ne autioon kievarihuoneeseen. Hän kulki paikasta toiseen etsien jotakin tuttua esinettä.
Forstmestarin työhuoneessa, joka ennen oli ollut kuin päivänpaisteinen kirkonalttari, oli nyt mykkää ja yksinäistä, ja aurinko paistoi sinne valjusti ja joutilaasti kuin lamppu keskellä päivää.
Ja äidin kuvakin näytti niin pieneltä ja oudolta! Kun hän tapasi Juhon, ei hän ymmärtänyt hänen puhettaan ollenkaan. Juho ponnisteli pää niin syvällä hartioitten sisässä, että olkapäät olivat korvien tasalla ja silmistä tippui vesi. Esteri katsoi häntä yhtä välinpitämättömänä kuin oli kuunnellut Antin kertomusta, miten Juho oli juopotellut ja miten häntä oli pieksetty. Sanaa sanomatta hän lähti Juhon luota, joka jäi keskelle pihaa seisomaan silmät ummessa koettaen saada sanotuksi, että hänellä olisi paljon puhuttavaa ryökkynälle, ja silmänsä auki saatuaan katseli ison aikaa ympärilleen hämmästyneenä Esterin katoamisesta kuin olisi käsittämätön ihme tapahtunut.
Aamuisin herätessään Esteristä tuntui kuin ei hän olisi nukkunut ollenkaan, vaan noustua oli kuin kaikki pysähdyksissä. Hänellä ei ollut mitään tehtävää, ei mitään ajateltavaa. Ja illoin maata ruvettuaan hän kuunteli kellonsa naksutusta kuin ihmetellen, että hän on hereillään ja että hän kuulee, näkee ja hengittää, vaikka tuntui aivan tyhjältä rinta, kuin olisi hän ollut ontto kuori.
Niin läheni juhannus, ja silloin oli kirjoitettava Laurille, konsulinnalle ja Ellille!
He olivat niin päättäneet erotessaan kukin taholleen. Lauri oli lähtenyt runonkeräys- ja kielentutkimusretkelle äärimmäisille sydänmaille, konsulinna ja Elli kiertomatkalle, jolle olivat kaikin tavoin koettaneet saada Esteriä kolmanneksi, olisivat muuttaneet matkasuunitelmaansakin Esterin vuoksi niin, että olisivat käyneet Aavasaksalla katsomassa yönaurinkoa, josta Esteri oli aina puhunut ihanimpana toiveenaan. Konsulinna se sitten oli keksinyt sen, että viettävät juhannusyön yhdessä sillä tavoin, että kaikki silloin kirjoittavat toisilleen.
Mitä Esterillä oli kirjoitettavaa? Hän ei tuntenut edes tuskaa, jota oli kaupungissa tuntenut, ei muuta kuin tyhjyyttä. »Kai Esterikin lähtee juhannusta viettämään?» kysyi forstmestarinna tultuaan kiirehtimään forstmestaria pukeutumaan, joka oli kiihoittunut Esterin kanssa pelaamaan shakkia pelin toisensa jälkeen, aina häviten.
»Kai Esterikin lähtee?» matki forstmestari, teki liikkeen uhaten voitonvarmana kuningatarta, ja sanoi: »Tietysti Esteri lähtee.»
»Tietysti», sanoi Esteri kuin olisi niin ollut sanottava ja nousi lähteäkseen aivan kuin hän olisi ollut vain liikuteltava shakkipulikka.
»Tämä ensin päähän asti», sanoi forstmestari. »Tämä päättyy pian.»
Esteri teki liikkeen, forstmestari puhalsi kuningattaren. Esteri teki liikkeen ja vielä kerran, ja forstmestari oli shakkimatti.
»De va fan!» huudahti forstmestari ja alkoi järjestää uutta peliä, vaan forstmestarinna esti ja ajoi kummankin pukeutumaan.
Esteri pukeutui, nousi toisiin kärryihin Margarethan ja Paulin kanssa niin kuin käskettiin. Hän ei tiennyt mihin mennään, taikka oikeastaan olisi tiennyt, jos olisi sitä ajatellut.
Juhannusiltana oli pitäjän herrasväki vieraisilla nimismiehen luona, perin vanhan tavan mukaan, joka lienee saanut alkunsa joskus, kun oli ollut Johannes-niminen nimismies. Tuomarin nimi olisi ollut Johannes, vaan hänen luonaan käytiin Jaakon päivänä, ja apteekkari oli Jaakko, vaan hänen luonaan oltiin Susannan päivänä, huolimatta siitä että apteekkari oli vielä poikamies. Mutta almanakka oli almanakka, tavat tapoja, ja niiden mukaan kussakin pitäjän herrastalossa oli suuret vieraspitonsa jo ammoisissa ajoissa määrättyinä vuodenpäivinä.
Nimismies oli vielä nuori mies, arvokkaan näköinen. Leski. Ollut leskenä jo pari vuotta. Hirveä kidutusaika pitäjän neitosille! Kaksi pitkää vuotta tuomarin Alice kaikessa salaisuudessa oli kirjoitellut paperiarkin toisensa jälkeen täyteen: Alice von… Ja rovastin Sigrid tällä aikaa oli ehtinyt oppia tarkoin aateliskalenterin. Kaksi vuotta melkein joka ilta kanttorin Aino ja pastorin Flora olivat kulkeneet käsikoukussa, Aino väittäen että hän on varma siitä, että nimismies rakastaa Floraa, joka osaa soittaa niin hyvin pianoa. Flora taas väitti varmasti, että nimismies rakastaa Ainoa, kun Aino on kaunis. Ja niitä monia tuskallisia aikoja, kun aina silloin tällöin levisi huhu, että nimismies silloin ja silloin julkaisee kihlauksensa, eikä kukaan tiennyt kenen kanssa, ja kaikki kadehtivat toisiaan. Sitä taas yhtäkkiä odotettiin tapahtuvaksi juhannuksena, ja kadehdittu onnellinen oli Esteri Kalm. Tänä iltana rovastin Sigrid ja tuomarin Alice, joitten välit olivat koko pitkän aikaa olleet sangen kireät, kulkivat nimismiehen ryytimaassa käsikoukussa, Alice kertoen, että hän olisi sydämestään toivonut tämän onnen Sigridille, ja Sigrid vakuutti samat sanat Alicelle. Aino ja Flora sanoivat toisilleen: Näet nyt, ettei hän minua rakastanut, vaikka sinä niin sanoit! Ja kumpikin meni eri taholle ja itki nenäliinansa märäksi. Ja pastorin Sandra, joka tiesi sisarensa Floran tunteet, vaan joka oli ajatellut nimismiehen äiditöntä lapsiraukkaa ja kypsyneen ikänsä vuoksi ja kokemuksensa takia lastenopettajana oli katsonut itsensä ainoaksi mahdolliseksi, hän piti suorastaan hävyttömänä, että tulee yksi Esteri Kalm, hänen entinen oppilaansa, joka parahiksi on saanut pitkät hameet, ollut yhden vuoden kaupungissa ja siellä ehkä…—Hän päätti kirjoittaa pastuurska Levonille ja tiedustella…
Sitä loistavaa iloa, sitä säteilevää onnea kaikkien kasvoilla, kun illallispöydässä, jolloin juuri suurta tapausta jännityksellä odotettiin, Esteri Kalm ja nimismies kuultiin yhtäkkiä kiihkeässä väittelyssä.
»Suvaitkaa, neiti Esteri», sanoi nimismies kohteliaasti kumartaen, vaan ivallinen hymy huulilla, »suvaitkaa minulle todistaa ajatustapani alhaisuus siinä, kun sanon 'kansan villitsijöiksi' niitä, jotka puhuvat 'kansasta' ja 'kansan pyhästä tahdosta', ja että nämä villitsijät vain ajavat omaa kunniaansa kiihoittamalla raa'an kansan intohimoja».
»Jollette todella siinä voi nähdä tahi ajatella mahdolliseksi muuta, niin ajatustapanne on alhainen tai on käsityskykynne puutteellinen», sanoi Esteri kiivaudella.
Naisten joukossa kuului hämmästyksen suhinaa. Esteri tunsi jonkun tyrkkäävän häntä kylkeen, ja kun hän katsoi sivulleen, näki hän forstmestarinnan nuhtelevan katseen. Mutta Esteri jatkoi väittelyä.
Nimismies, sangen keskinkertainen järjeltään, komeasti ratsasteli opituilla lauseilla, vaan suistui pian satulasta. Väittely olisi siihen tauonnut, mutta oli muita halukkaita. Esteriä ahdistettiin edestä ja sivuilta. Sitä enemmän Esteri innostui.
»Esteri», sanoi rovastikin kerran, kun syntyi niin pitkä äänettömyys, että hänkin ehti saada sanan suustaan, sillä hänellä kului hyvä aika ensin tyhjää sylkeä töpehtiessä. Hän sanoi, että Esterin käsitys kansasta on liian korkea, idealiseerattu. Ja hän käski Esterin tulla studeeraamaan kansaa ylöskannossa, jossa sen parhaiten tulee näkemään ja tuntemaan: siellä ilmoittivat väärin lehmälukunsa, tuovat huonoimmat heinänsä ja jyvänsä.
Esteri jätti vastaamatta rovastille.
»Ja ne kuitenkin siellä ylöskannossa ovat talonpoikia», sanoi nimismies, joka tunsi taas jaloilleen päässeensä. »Mitä sitten piiat ja rengit!»
»Piioissa ja rengeissä on monta tosi aatelista», sanoi Esteri.
Se lause herätti yleistä paheksumisen nurinaa, ja forstmestari kohotti kämmenensä iskeäkseen sen pöytään. Mutta Eemeli Rautiainen astui esiin katsoen kelloaan, ja forstmestari laski kätensä ja vaikeni.
Kun Eemeli Rautiainen katseli kelloaan omituisella tavallaan, ojentaen sen kätensä yltämälle, oli se merkki että mies oli muuttanut luontoaan. Niitä hänessä oli kaksi aivan erilaista. Selvillään hän oli kuin isänsä hutikassa: sävyisä ja hellämielinen, että usein joutui pilan esineeksi. Mutta maistettuaan hän oli äitiinsä, joka oli järkevä, kylmä, lyhytsanainen ja häikäilemättömän suorasuinen. Silloin kun Eemeli Rautiainen oli äitiinsä, niinkuin sanottiin, koetti kukin, mikäli mahdollista, päästä häneltä suojaan, jokainen piti hyvänään mitä sai ja vaikeni, että pääsisi mahdollisimman vähällä.
Eemeli Rautiainen lähestyi Esteriä.
Syntyi äänettömyys, että selvään kuului Rautiaisen kellon naksutus. Varsinkaan neitosilla ei ollut mitään sitä vastaan, että Esteri nyt saa näsäyksen. Heistä oli ollut hirveä loukkaus nimismiestä kohtaan, että piioissa ja rengeissä oli aatelisia.
»Siihen aatelistoon», sanoi Rautiainen, »ei tästä seurasta kuulu kuin neiti Esteri».
Neitoset nauroivat joukolla.
Rautiainen kääntyi heihin:
»Kunnioitettavat neitoseni! Kalan-aivot kehittävät järkeä. Syökää silakanpäitä aina ennen ilta- ja aamurukoustanne.»
Tätä ruokaa Eemeli Rautiainen piti terveellisenä koko herrasväelle ja kääntyen tuomariin päin esitti, että Jaakonpäivän pitoihin tilattaisiin valaskalanpää.
Vähäkuuloinen tuomari, nostamatta kuulotorvea korvalleen, nyökytti päätään.
Rovasti, nähdessään Rautiaisen katseen suunnattuna häneen, alkoi sylkeä töpehtiä, kuin olisi ryyppäämänsä maito ollut tulivettä. Ja häneltä pääsi helpotiksen huokaus, kun Rautiainen yhtäkkiä kääntyikin Esteriin.
»Neiti Esteri», hän sanoi. »Menkää studeeraamaan ylöskantoon. Yleville ja kauniille ajatuksillenne on oleva kova koetus, kun näette miten huonoja heiniä talonpojat tuovat palkaksi erinomaisesta evankeliumista. Mutta», jatkoi Rautiainen kääntyen forstmestariin, »minä pelkään että tämä neiti Esterin yleistä ja suurta hämmästystä herättänyt innostus ei ole mitään ohimenevää penikkatautia, vaan että se on raivaava herra forstmestarin, meidän kilvettömän aatelismiehemme, ylhäiseen valkopäähän melkoisen klanin.»
»Herra Rautiainen», sanoi Esteri iskien katseensa Rautiaiseen, joka juuri tarkasti kelloaan. »Pankaa kello taskuunne, sillä siinä on törkeätekoiset viisarit!»
Syntyi taas jännittävä hiljaisuus. Mikä uhkarohkeus, ruveta vastustamaan Rautiaista! Esterin puolesta peläten kaikki seurasivat syrjäsilmällä Rautiaisen liikkeitä odottaen hänen suunsa aukeamista. Rautiainen katsoi pitkään Esteriin, sitten uudelleen kelloaan, pisti sen taskuunsa, kaatoi itselleen ryypyn ja siirtyi syömään syrjempään vaikenemisellaan hämmästyttäen koko seuran, joka ällistyksen hälvettyä muuttui vilkkaaksi ja äänekkääksi, aivan kuin olisi ijäksi vapautunut Rautiaisesta kelloineen.
Rautiaisen kello kuitenkin oli jotakuinkin oikeassa.
»Kuulehan, Esteri», sanoi forstmestari heidän kotia tultuaan.
Forstmestarinna kiiruhti pois salista lastensa kanssa. Hän, siitä päättäen, mitä forstmestari oli hänelle tullessa puhunut, pelkäsi että ei ole syntyvä mikään hellä kohtaus. Nekään eivät olleet lempeitä sanoja, joita forstmestari oli lausunut neiti Smarinista, joka oli ottanut ojentaakseen Esterin ja lähettänyt hänet takaisin tuhatta hullumpana. Nythän vasta Esteri on oikein valmistunut juoksemaan minkä rengin syliin hyvänsä kuin Jeesuksen helmaan. Ja neiti Smarin oli kirjoittanut, että Esteri on kallis aarre, ilo ja ylpeys keille vanhemmille hyvänsä. Jo on ilo ja ylpeys! Hullu vanhapiika koko se neiti Smarin! Hän forstmestari, oli ollut pässinpää luottaessaan neiti Smarinin suuriin silmälaseihin! Ja forstmestari oli aikonut itse ruveta ojentamaan Esteriä.
Esteri, forstmestarin pidättäessä hänet saliin, luuli että on kysymys shakkipelistä. Ja hän hätäytyi niinkuin ennen, kun forstmestari joskus rupesi häntä opettamaan saadakseen hänestä pelikumppanin, vaan lopetti äkkiä tiuskaisten: sinä olet tyhmä! Mutta forstmestari viittasi hänet istumaan, asteli ison aikaa edestakaisin ja pysähtyen viimein hänen eteensä.
»Kenen olivat ne mielipiteet, joita sinä siellä niin suurella innolla puolustit?» kysyi hän hillityllä äänellä.
Esteri punastui. Hänestä tuntui kuin isä olisi kysynyt: Kuka on Lauri?
Forstmestari oli tyytyväinen heti ensimäisiin merkkeihin ja uskoi että parantaminen käy vikkelästi kuin hampaan ottaminen. Hänen äänensä olikin kuin hammaslääkärin, joka ryhtyy kiskomaan pois hammasta rauhoittaen potilasta, mutta hänen sanansa olivat kuin pihdit, jotka armotta käyvät kiinni.
»Katusanomalehtien mielipiteitä!»
Esteri hämmästyi ja silmää räpäyttämättä seurasi katseellaan forstmestaria, joka lähti kävelemään edestakaisin nopein askelin.
Nimismiehen luona väitellessään oli Esteri ahtaalle joutuessaan odottanut apua isältä toivoen, että hän avaa suunsa ja puhuu niin että tajuavat nuo pikkusielutkin, joitten ajatuksen juoksu oli matala ja näköpiiri säälittävän ahdas. Kun niiden joukkoon Rautiainen oli lukenut isänkin, niin se, ja juuri se oli Esteristä ollut sietämättömämpää kuin Rautiaisen kömpelö ja raaka iva.
Forstmestari kulkiessaan puhui yhtämittaa, puhui tyynesti ääni ylhäinen kuin ryhtinsä, ja sanat varmat kuin askeleensa. Kädet selän takana hän kumosi kaikki, mitä Esteri oli lausunut kylässä väitellessään, osoitti hulluudeksi sen, mikä Esteristä oli innostuttavinta, narrimaisuudeksi, mikä oli ihanteellista, alhaiseksi, mikä oli ylevää, raakuudeksi mikä oli kaunista.
Esteri istuessaan nojatuolissa katsahti hätäytyneenä ympärilleen kuin olisi etsinyt apua. Mutta hän oli yksin! Kuin säikähtäen hän painoi kädet silmilleen.
Forstmestari pysähtyi Esterin eteen kumartaen ja sanoi kuin olisi jo hammas otettu:
»Sellaiset ovat minun mielipiteeni.»
Esteri poisti kädet silmiltään, kohotti päänsä ja sanoi:
»Niissä ei ole paljon sydäntä!»
Forstmestari oikaisihe. Rinta korkeana ja pää takakenossa katsoi hän
Esteriä kuin ihmeissään.
Esteri jatkoi:
»Eikä niissä ole järkeäkään.»
Forstmestari kohotti kulmakarvojaan, sitten rypisti ne, ja hänen äänensä jyrisi, kun hän sanoi:
»Siis tahdot sanoa, että minun mielipiteeni ovat—»
Esteri keskeyttäen jatkoi hänen lausettaan:
»Pöyhkeitä ennakkoluuloja, töyhtökypärä päässä, kilisevät kannukset kiiltonahkasaappaissa ja ruoska kädessä!»
Forstmestari pyörähti astumaan, pysähtyi toiselle puolen huonetta ja sieltä, kohottaen kätensä sanoi:
»Jätän sinut miettimään, että minä olen sinun isäsi!»
Esteri jäi katsomaan hänen jälkeensä kuin kysyen itseltään: Kuka on tämä herra, jonka ryhti ja ääni on kuin pelätyn ja kunnioitetun forstmestarin ja tukka valkoinen kuin kesäyön ukolla, jonka hopeasuortuvat hänen otsaansa koskettivat, kun hän istui hänen sylissään pää hänen olkaansa nojaten? ja missä ovat nämät? Siitä tuntui olevan kauan kuin monta, monta vuotta, kun hän heitä oli tavannut. Kumpikin oli kuin unta.
Esteri nousi ja katsahti ympärilleen.
Tämäkö on koti?
Tuntui niin yksinäisellä, kylmältä ja pimeältä. Hän juoksi vinttikammariinsa. Etsi kiireellä esiin Laurin valokuvan, jonka ääreen istahti. Ja mieleen selvisi Laurin kaunis muoto. Hän tunsi hänen kätensä käsissään ja kuuli äänensä, niinkuin kerran syysillan pimeydessä: Minä rakastan!
»Hyvä Jumala! Minähän rakastan! Minä se rakastan! Minä! Minä rakastan sinua!»
Hän veti henkeä syvään. Ja se tyhjyys rinnassa täyttyi.
Laskeutuneena auringon ruskotus ehtimättä sammua oli muuttunut nousevan auringon hohteeksi, joka loisti kammariin, avonaisesta ikkunasta puutarhan koivut tuoksuttivat lehtiensä lemua ja heleänpunaisen järven takana viheriässä metsässä kukkui käki.
Esteri kiiruhti alas, hiipi forstmestarin työhuoneeseen, äidin kuvan luo itkemään ilonsa ja onnensa runsautta.