VIII
Kammariinsa palattuaan Esteri ryhtyi kirjoittamaan »juhannusyön kirjeensä»!
Mitä hän kirjoittaa?
Tuhansillakaan sanoilla hän ei saisi sanotuksi, mitä hän tuntee, ja se on kuitenkin sanottu yhdellä sanalla: rakastan. On aivan kuin sanotaan: aurinko paistaa. Mutta kuka voi selittää kaiken sen, mitä se merkitsee!
Mentyään viemään postiin saikin hän siellä Laurilta kirjeen.
Sydämetön kirje!
Se oli kaukaa sydänmaalta, lähetetty matkamiesten mukana ensimäiseen postipaikkaan. Lauri oli muuttanut alkuperäistä matkasuunnitelmaansa, lähtenyt suoraan korpimaille. Matkansa oli kestävä kauemmin kuin mitä oli lähtiessään arvellut. Esterin oli aivan mahdoton kirjoittaa hänelle koko aikana. Satunnaista on, saako hänkään kertaakaan lähetetyksi sanaa. Tietysti hän on käyttävä hyväkseen pienintäkin tilaisuutta. »Niin että juhannusyötäsi en näe ennen kuin syksyllä, mutta silloinpa sen näenkin sinun silmistäsi—sen katseen, jonka näin 'maailman lopussa', ja jonka näen hengessäni aina.»
Tietä kulkiessaan Esteri luki toistamiseen tuhruiset, lyijykynällä kirjoitetut taskukirjanlehdet, kääri ne kokoon ja pisti povelleen.
Kauheita lehtiä! Julmia! Hänen piti olla mykkänä! Koko kesä mykkänä! Oli kuin häneltä olisi leikattu kieli, juuri silloin kun sydän oli täynnä, kun sanat olisivat juosseet koskenkuohuina.
Aivan kuin olisi toivonut jotakin lohdutusta saavansa tähän onnettomuuteen, kiiruhti hän kulkuaan tavoittaakseen Juhon, joka kuljeksi ja seisoskeli kujalla.
Juho oli asettunut odottamaan Esteriä. Lähelle tultua hän tervehti nostaen lakkia äänettömänä ja toisessa kädessä paperilappu. Mutta Esteri ojensi hänelle kätensä tervehtien sellaisella ilolla kuin nyt vasta olisi tavannut hänet pitkän ajan kuluttua.
»Mutta jopa sinä olet laihtunut», sanoi hän ja huomatessaan lipun Juhon kädessä säikähtyen huudahti: »Herra siunaa, sinusta on tullut aivan mykkä?»
Juho alkoi änkyttää, että ei hän juuri mykkä ole.
Esteri oikein ilahtui ja otti lipun Juholta. Siihen oli liimattu painokirjaimia, niinkuin oli ollut siinä kirjeessäkin, jonka hän oli saanut kaupungissa, ja joka nyt vasta hänen mieleensä johtui. Hän ei ollut sitä sen enempää tarkannut, ei tiennyt suuntiakaan mitä siinä oli eikä muistanut, mihin se oli joutunutkaan. Uteliaana hän luki nyt tämän lipun. Siinä Juho yksinkertaisesti pyysi ryökkynää olemaan niin ystävällinen hänelle, että opettaisi häntä kirjoittamaan.
»Ja sitä varten sinä olet nähnyt näin paljon vaivaa! Olisithan voinut vain sanoa», puheli Esteri.
Juho toimitti, että hänen puheensa on niin huonontunut, ettei ryökkynä enää ymmärrä.
Esteri vakuutti, että kyllä hän ymmärtää, vaikka surukseen huomasi, että
Juhon puhe oli todella huonontunut. Ja kuin pelolla hän kysäisi:
»Ymmärtäähän Katri?»
Juho pudisti päätä.
»Herra auta ja siunaa! Tule. Juho rakas, tule, onneton!» hätäili Esteri lähtien kiireesti taloon. Käskien Juhon mennä tuvan puolelle meni hän hakemaan kirjoitusneuvoja.
Tuvassa oli pienet tanssit. Kalle vihelsi, kaksi piikaa tanssi keskenään, kolmas paimen-Antin kanssa. Esterin tultua piiat syöksyivät ulos kuin pakoon. He olivat saaneet sen käsityksen, että Esteri ryökkynä on kaupungissa muuttunut ylpeäksi ja ankaraksi, ja siitä oli ollut paljon heidän kesken puhetta. Mutta Kalle istui paikallaan ja muutti säveltä. Hän alkoi viheltää »Voi äiti parkaa». Ja ilosilmäinen Kalle, joka juuri oli liritellyt tuhatmutkaista ja huolettoman iloista tanssisäveltä, nyt värisytti huuliaan kuin olisi kurjuutta kärsinyt sydän itse itkenyt. Esteri purskahti nauramaan. Hänelle johtui mieleen, kun Lauri lauloi »Voi äiti parkaa» omavaltaisella äänellään vakaassa uskossa, että hän laulaa oikein ja tunteellisesti.
Kalle herkesi viheltämästä, katsoi ison aikaa Esteriin ja kuin häpeissään yritti lähtemään pirtistä. Mutta Esteri pidätti hänet.
»Osaatteko te kirjoittaa?» sanoi hän Kallelle. »Ette? No tulkaa oppimaan.»
Annettuaan paperia ja kynän sekä alustavat neuvot Kallellekin, joka oli käynyt istumaan penkille pöydän ääreen jonkun matkan päähän Juhosta, Esterin katse jäi isoksi aikaa häneen. Aivan kuin nyt vasta hän huomasi, miten sievä poika Kalle oli. Pyöreät iloiset kasvot, hipiä valkoinen, posket punaiset, suu hymyilevä, huulet sievän mehevät, ja hänen sinisissä silmissään oli jotakin vetovoimaista, joka samalla teki rauhattomaksi. Esteri tuli ajatelleeksi pientä sievää kissanpoikaa, joka kehräten istuu olkapäällä ja samettikäpälällään koskettelee hiussuortuvia, vaan joka voi yhtäkkiä puraista korvanlehteä. Ja hänen mieleensä johtui yhtäkkiä Alfred Levon.
»Minkä vuoksi ryökkynä minua teitittelee?» sanoi Kalle kerran Esterin neuvoessa häntä.
Sen oli Esteri itsekin huomannut, vaan se tuntui hänestä yhtä luonnolliselta kuin että hän sinutteli Juhoa, jonka »ryökkynä» taas hänestä tuntui oudolle ja pahalle.
Ja Kallea neuvoessa hän asettui kuin olisi ollut joku määrätty lyhyin välimatka vaarinotettava, jota vastoin hän ei miksikään huomannut, jos laski kätensä Juhon olkapäälle tai katsoi häntä hyvin läheltä silmiin.
Kun hän kerran neuvoessaan Juhoa kuljetti hänen kankeaa kättään, johtui hänelle yhtäkkiä mieleen Juho hangella kuolleena! Hän tempasi kätensä ja vetäytyi pois. Kylmä karsi ruumista ajatellessaan, että se olisi voinut tapahtua.
Mutta mitä Juho oli humalassa ollut!
Hänet valtasi äkillinen suuttumus, mielessä sievä, ujo Katri, joka oli kuin pieni yksinäinen karitsa, joka arkailee kaikkia, tulee luottavasti luokse, kun sitä kutsuu, vaan säpsähtelee ystävällistäkin kädenliikettä. Mutta Esteri joutui jo samassa säälin valtaan katsoessaan Juhoa, jota ei kukaan enää osannut ymmärtää, ei Katrikaan, ja joka siinä istui vetäen viivoja, pää kumarassa, otsa kuin kahdesta kappaleesta, ylempi valkoinen, alempi keltaisen ruskea, silmät levällään tuijottaen, ja avonainen suu naurunhymyssä, että outo olisi varmaan luullut häntä vähämieliseksi. Juhon suuria suonikkaita käsiä katsoessaan Esteri muisti, miten lapsena hänen kätensä olivat niihin hukkuneet, ja miten oli tuntunut turvalliselta.
Ja forstmestari oli Juhoa lyönyt korville!
»Onko minun käteni likainen, vai mitä sinä tuijotat?» kysyi forstmestari päivällispöydässä Esteriltä ja tarkasti kättään, jossa hän ei mitään huomannut. »Keski- ja etusormen välissä on verta», sanoi forstmestarinna. »Olet varmaan tappanut siihen sääsken.»
»No Esteri», sanoi forstmestari, kun he nousivat pöydästä.
Yöllisen kohtauksen jälkeen olivat he tavanneet toisensa nyt ensi kerran. Mutta forstmestari oli hyvällä tuulella kuin olisi koko asian unohuttanut. Hän oli miettinyt, että enempi keskustelu siitä vain Esteriä kiihoittaisi, ja hän oli mielestään sanonut Esterille viimeksi painavan sanan. Hän otti shakkilaudan ja järjestäessään ihmetteli Esterin eilisiä voittoja.
»Mutta ai ai!» sanoi hän sitten. »Tiedätkö, mitä on onni pelissä?»
Forstmestari ei kuitenkaan ollut lainkaan mielissään, että Esterin onni nyt kääntyikin onneksi rakkaudessa.
»Mikä sinua riivaa!» huudahti hän jo ensimmäisessä pelissä. Ja toisen hän lopetti kesken. »Sinähän olet idiootti!»
Illallispöydässä oli forstmestari huonolla tuulella. Ja hän sanoi:
»Mikä on tarkoituksesi opetuspuuhillasi, joihin olet kuulemma ryhtynyt?»
»Hyvä tarkoitus», vastasi Esteri.
Forstmestari käänsi ivaksi:
»Kallella on vähintään puolikymmentä morsianta, ja Juho on nainut mies.»
Esteri vastasi:
»Juho oli vielä poikamies, kun äitini opetti häntä lukemaan ja oli tulkkina rovastille, että Juho pääsi ripille.»
Mutta sanottuaan hän punastui, katsoi forstmestaria silmiin ja peittäen kasvot käsiinsä poistui pöydästä.
Hyvä Jumala, niinkö kaukana he, hän ja isä ovat toisistaan, että seisovat toisiaan vastaan kuin kaksi raakaa Rautiaista kello kädessä!
Forstmestari tunsi, että hän oli lähtenyt väärästä nuotista. Ja hänen ei olisi tarvinnut koko asiasta olla milläänkään. Esteri oli äitiinsä, joka syötti kärpäsiäkin! Yhtä lapsellista ja turhaa oli forstmestarin mielestä opettaa jotakin piikaretkua tahi renkiä kirjoittamaan, vaan antaa hänen nyt tyydyttää hyvää sydäntään ja syöttää kärpäsiä.
Mutta Esterin oppilasmäärä kasvoi ja hänen opetuspuuhansa laajenivat. Niin että sunnuntaisin oli tupa täynnä piikoja ja renkejä ja mökkiläisiä. Eikä siellä ainoastaan kirjoitettu ja luettu, vaan muka keskusteltiinkin! Ja aivan yhtäkkiä ympäri pitäjän heräsi kaikellaisia touhuja ja tuumia.
Tämä oli jo muuta kuin kärpästen syöttämistä! Ja forstmestari sanoi
Esterille:
»Sinuahan riivaa piru!»
»Siitä hyvästä hän varmaan pääsee takaisin taivaaseen!»
Vastaus ei ollut forstmestarin mielestä tyhmä. Hän innostui kuin shakkipelissä. Hänellä oli selvillä, miten saa Esteristä shakkimatin, muutamilla vedoilla.
Esteri oli tyyni, forstmestarin mielestä niin tyyni, että näytti suorastaan tahtovan häntä, isäänsä, ärsyttää. Siinä oli nyt Esterin pelin heikkous!
Lempeällä äänellä ja asettuen niin isälliselle kannalle, että itse heltyi siitä, sanoi forstmestari:
»Sanopa, lapseni, rehellisesti, kuka korvaasi nyt tällä hetkellä kuiskuttaa.»
Esteri katsoi forstmestaria hetken aikaa ja vastasi:
»Äitini.»
Shak! Ja fortmestarin asema oli hyvin pulmallinen. Vasta pitkän ajan kuluttua keksi hän sanoikseen, joille antoi painoa omalla ryhdillään:
»Sinun äitisi oli aatelinen!»
»Jalosukuinen ja jalosydäminen.»
»Niin, vaan ei piikain ja renkien ystävä!»
»Piiat ja rengit ovat minulle kertoneet, ettei niin halpaa ollut, jota hän ei kohdellut yhtä ystävällisesti kuin ketä hyvänsä ylhäistä.»
»Piiat ja rengit!» matki forstmestari. »Se renkitupa on sinulle kaikki kaikessa!»
»Ei varsin niin, vaan mieluisa se on minulle. Eikä ihme. Täällä minä olen syntynyt, vaan siellä renkituvassa kasvatettu. Siellä olen saanut ensimäiset ja melkeinpä kaikki tietoni äidistäni, teiltä en vähintäkään. Täällä olen nähnyt litteän kuvan, sille on henki luotu renkituvassa. Teidän vallassanne olisi ollut istuttaa mieleeni äitini kuva minkälaisena vain olisitte halunnut. Mutta tähän tarhurintoimeen teidän olisi pitänyt ryhtyä aikoja ennen. Nyt se on myöhäistä. Kahta äitiä sydämeeni ei sovi, ja lapsen hartaalla uskolla omistettu ei väisty.»
Shakmatti!
Forstmestari meni kammariinsa ja kirjoitti sisarelleen Helsinkiin, että Esteri tulee sinne hänen luokseen, lähtee viikon kuluttua. Ja forstmestarille hän antoi salaisen määräyksen laittaa Esterin vaatteet kuntoon. Vasta pari päivää ennen ilmoitti hän asian Esterille.
Esteristä todella olisi ollut hyvin huokuttelevaa noudattaa tätä maanpakoon julistusta. Tosin hän ei tuntenut tätiään Helsingissä, ei tiennyt oliko hän susi vai karhu vai ilmeinen ihminen, vaan mitä hänestä. Olisi kuitenkin saanut siellä olla syksyllä vastaanottamassa Lauria, joka ensi talvena aikoi olla yliopistossa, ja koko talvi olisi siis ollut yhtä samaa juhannusyötä! Mutta konsulinna Holma, joka oli joku aika sitten palannut kotia, oli ehdottanut Esterille, että tulisi heidän tykönsä tulevaksi talvea, harjoittelisi pianonsoittoa, johon hänen mielestään Esterillä oli huomattavia lahjoja. Tämän takana tietysti, kirjoitti täti Holma, oli myöskin hänellä ja Ellillä itsekäs tarkoitus: saada Laurin poissaolo korvatuksi Esterin läsnäololla.
Näin oli tarjolla kaksi hyvää! Ja kun forstmestarinna, tietämättä että Esterille oli jo asia ilmoitettu, tuli itkien kertomaan sen salaisuutena, niin Esteri käski hänen vain laittaa kaikki valmiiksi, itsekseen päätettyään noudattaa täti Holman äidillistä kutsua ja lähteä ajamaan päinvastaiseen suuntaan kuin isän ukaasi määräsi!
Tietysti hän oli tervetullut täti Holman luo milloin hyvänsä, vaikka tämä olikin puhunut kirjeessään syyskuussa tulosta, ennen kuin Lauri Helsinkiin lähtee. Esteri, joka ei ollut vielä vastannut kutsuun, saattoi nyt hämmästyttää täti Holman ja Ellin äkillisellä tulollaan. Laurikin, viimeisten tiedonantojensa mukaan, oli saapuva kesämatkalta näinä päivinä. Ja hän on ensimmäisenä Lauria vastaanottamassa kotikynnyksen yli! Sitä Esteri ei uskaltanut sen tarkemmin kuvitella. Värisytti. Hän rauhoitti mieltään autuaallisella ajatuksella, että täti Holman luona taas saa nähdä äidin silmäin elävän, luomien liikkuvan, ripsien painuvan yhteen ja katseen yhtäkkiä kääntyvän häneen, ja suudella lämmintä äidin otsaa!
Kun olisi siellä tänään, syntymäpäivänään!
Se ajatus täytti ikävän tuskalla rinnan, kun hän illalla saliin tullessaan tapasi pöydällä Laurilta kirjeen, jonka leimasta huomasi, että Lauri oli jo kotona.
Kun edes ei olisi tarvinnut mennä vieraspitoihin!
Ne olivat nyt apteekkarilla. Pitäjän nuoresta väestä hauskimmat vieraspidot, sillä siellä tanssittiin. Esteri ei ollut käynyt vieraspidoissa sitten juhannuksen, kaikkein vähimmin olisi lähtenyt tänään, jolloin olisi viettänyt omaa juhlaansa täällä kotona yksinäisyyden rauhassa, soitellen ja muistellen ja haaveillen. Mutta forstmestarinna oli pyytänyt ja rukoillut selittäen että ensinnäkin näyttäisi pahalta Esterin poissaolo nyt, kun hän lähtee kotoa, ja toiseksi ilahuttaisi hän suuresti isän mielen lähtemällä nyt mukaan. Minkä vuoksi ei ilahuttaisi silloin, kun sen voi tehdä? Esteri oli suostunut, vaan uhrauksensa oli tuntunut suurelta. Nyt se tuntui vielä suuremmalta.
Forstmestari ja Margaretha, molemmat valmiiksi pukeutuneina, pelasivat shakkia. Esteri istui syrjään kirjeineen.
Osoitekirjoituksesta päättäen Lauri näytti olleen innostuksissaan. Oli melkein outoa hänen käsialakseen. Alkukirjaimet olivat suuria ja vahvoja, että niihin verraten muu kirjoitus näytti kääpiömäiseltä ja paikkakunnan nimen alle hän vielä innostuksensa vauhdissa oli repäisemällä vetäissyt viivan, jonka loppupää oli kaksihaarainen kuin käärmeenkieli.
Hyi!
Ensimmäisenä arkkina oli Juhon painokirjaiminen kirje, jonka Esteri oli saanut kaupungissa. Hän arvasi, mistä se oli löytynyt: Laurin kirjeen sisästä, jonka hän oli jättänyt lähetettäväksi takaisin.
Esteri säikähti, että jos siinä on ollut jotakin tärkeää, tiesi vaikka olisi ollut lääkäriasioita! Hän alkoi silmätä sitä. Kirjainten kirjavan erilaisuuden ja virheellisen oikeinkirjoituksen vuoksi oli selvänsaanti vaikea. Mutta sisältö tempasi mukaansa, ja Esteri siksi aikaa unohti kokonaan Laurin kirjeen toisessa kädessään. Se oli ihana kuvaus hyvästä hengettärestä, joka kulki maassa keveillä jaloillaan. Mihin astui, siihen kukka kasvoi, mihin katsoi, siihen päivä paistoi. Kun hymyili, niin huolet kirkkaana pilvenrintana loistivat, kun nauroi, niin surut päivänkoittona punoittivat…
»Isä!»
Esterin silmät loistivat, ja käsi oli ojennettuna antaakseen kirjeen forstmestarille.
Ei kuullut isä. Hän oli kiintynyt shakkipeliin, ja huudahti:
»De' va' fan!»
Esterin käsi vaipui sivulle, ja hän loi uuden katseen forstmestariin.
Ette ymmärtäisikään. Hän on meille kummallekin eri olento!
Esteri jonkun matkaa luettuaan Laurin kirjettä purskahti nauramaan sydämestään.
Othello!
Forstmestari hätkähti Esterin naurusta, heitti shakkinsa kesken, jäi hetkeksi aikaa tuijottamaan Esteriin ja alkoi sitten kulkea edestakaisin. Miten olikaan se uni, jota hän oli nähnyt äskettäin? Esteri tuli hakemaan häntä tuonne kammariin. Eihän se ollut unta. Mutta siitä oli kauan! Mitä ihmettä se olikaan?
Esteri luki edelleen kirjettä, mutta se alkoi täristä hänen kädessään. Hän lopuksi rutisti sen taskuunsa ja istui värähtämättä paikallaan, näkemättä paikallaan, näkemättä mitään edessään.
Margaretha pyörähti kuvastimen edessä, forstmestari seisoi keskilattialla käsi otsalla ja forstmestarinna tuli saliin kahisten silkissä.
»Todellakin!» sanoi hän. »Tänäänhän on Esterin syntymäpäivä.» Hän onnitteli.
Margaretha hyppäsi tanssiaskelin Esterin luo, ja pudisti Esterin kättä:
»Gratulor!»
Forstmestari havahtui, meni ja suuteli Esteriä.
Esteri tunsi tukehtuvansa pimeyteen.
»Huomenna käymme Esteri-vainajan haudalla», sanoi forstmestarinna liikutettuna ja sydämensä halusta saada aikaan täysi sovinto.
Juho oli tullut sisään ja seisoi, kunnes päännyökkäyksellä sai ilmoitetuksi olevansa hevosineen valmis. Hän koko ajan katsoi pitkään Esteriä ja vielä ovellakin painaessaan sen verkalleen kiinni.
Juhon mukaan valmistautuivat lähtemään toiset, Esterin oli puhe tulla vähän myöhempään toisella hevosella. Hän yksin jäätyään syöksyi forstmestarin työhuoneeseen, painoi rintansa seinää vasten ja kurotti ristiin kouristetut kätensä kuvaa kohden, joka oli ylhäällä hänen päänsä päällä.
»Äiti! Äiti! Mitä on tämä elämä? Vaihtuvia kuvia vain! Vaihtuvia ja haihtuvia. Ei ole mitään, joka pysyy, ei mitään! Sinun rakkautesi olisi ollut. Sinä olisit minua rakastanut aina, aina. Minä sen tunnen. Tule siis, tule!»
Esteri siirtyi keskilattialle.
»Sinä et voi. Sinä tulisit, jos voisit. Mutta minä tulen sinun luoksesi.
Ja sinä otat minut vastaan, sillä sinä tiedät, että minä olen syytön.»
IX
Vinttikammarissa oli vihdoin kaikki järjestetty. Ja ovelta hän vielä silmäsi taakseen, palasi takaisin ottamaan lattialta pienen paperirikan ja oikaisemaan vuoteensa peitteen. Laskeutuessaan portaita muisteli hän, olisiko vielä jotakin tekemättä jäänyt tai joku seikka unohtunut. Mutta pihalla hän säikähti jokaista ääntä, astui hitaasti ja järven tielle tultuaan poimi kukkia metsän laiteesta, vaan päästyään metsään, ettei kukaan talosta häntä enää voinut nähdä, lähti juoksemaan minkä ehti. Yhtäkkiä hän pysähtyi katsomaan taakseen, tuleeko hänen jälessään Hupi.
»Senhän on susi syönyt!»
Mutta taas juostessaan kuvitteli hän, että Hupi haukkuu pihalla ja houkuttelee ihmisiä järvelle.
»Mitä teillä on tekemistä minun kanssani!»
Se olikin vain harakka, joka nauroi.
Hänen eteensä tuli polku. Se johti Juhon mökille, jonka katto metsän lomitse näkyi. Hän puristi kädet nyrkeiksi ja lähti mökille päin.
»Juho ei ole kotonaan.»
Kalle jossakin vihelsi »Voi äiti parkaa», ja metsästä kuului ryskettä, joka läheni. Esteri purskahtaen itkemään, syöksyi vesakkoon, mutta kompastui ja kaatui mättäitten väliin eikä jaksanut siitä nousta.
Hänet nosti siitä Juho, joka varsin vähällä vaivalla sai sanotuksi:
»Minä näin, etteivät sinun asiasi olleet hyvin.»
Hän otti Esteriä kädestä, talutti häntä kuin lasta, ja saatettuaan tielle, käski hänen mennä taloon, muuttaa vaatteet ja lähteä heti vieraisiin.
»Mutta elä tanssi», varoitti hän ja kääntyi takaisin polkua mökilleen päin. Hän kuitenkin kiersi metsää talon läheisyyteen katsomaan syrjästä, kunnes näki Esterin nousevan Antin kärryihin ja lähtevän pitoihin.
Niin huonosti ei Juho ollut osannut ajatella Esterin asiain olevan. Eikä sitä varten ollut pitotalosta lähtenyt kuljeksimaan kyydittyään sinne herrasväkensä. Oli vain lähtenyt omille retkilleen, niinkuin usein ennenkin oli tehnyt, vaikka tapana oli että rengitkin viipyivät koko pitojen ajan vierastalossa, missä heidätkin kestittiin niin kuin heidän hevosensakin. Hevosensa hän jätti, mutta itse katosi, siihen saakka kun pidot alkoivat loppuun lähestyä. Ja kun nähtiin Juhon lähtevän ja tulevan kuin salaa, oli leikin päältä sanottu että Juho käy aarteella, ja jotkut niin uskoivatkin. Ja totta se olikin. Niin hän nytkin oli lähtenyt aarteelleen, mutta oli kuin köydellä vedetty käymään ensin kotitalossa.
Häntä veti sinne Esterin silmät. Ne olivat hänestä olleet oudot äsken, kun hän kävi sisällä hevosesta ilmoittamassa. Hän oli ne ennen tarkoin tuntenut joka päivä nähtyään pienestä alkaen, läheltä ja kaukaa ja monenlaisina, vihassa jos lemmessäkin, ja hänen sydämensä oli hänelle silloin kuin avattu kirja. Hän tiesi mistä Esterin riemu, tiesi mistä hänen surunsa, tajusi hänen kyyneltensä synnyn Kallen viheltäissä »Voi äiti parkaa», ja Kalle vieläkin oli yritellyt houkuttelemaan Esteriä polvelleen niinkuin ennen. Vaan Esteri olikin nauranut noille sävelille, ja nauranut kirkkaasti! Onnellisempihan Esteri olikin kotia tultuaan kuin ennen lähtöään. Vertaisenaan jopa itseään parempana piti häntä forstmestarinna, joka oli ollut vain puoli äitiä, sellainen, jonka Juho omasta kokemuksestaan tunsi ja siitä, mitä oli nähnyt, tiesi äitipuolien usein olevan. Ja forstmestari, joka Juhon mielestä ei ennen ollut kumonnut sääntöä, että jolla äitipuoli, sillä isäpuolikin, oli ottanut Esterin kaupungista vastaan kuin sulhasherra morsiamensa. Mutta niin kirkkaaksi nauruksi oli Juhon mielestä tämä onni ollut liian pieni. Tämä sama onnihan oli Esterille paistanut tänä iltana täydeltä terältä, ja kuitenkin hän valkoisessa juhlapuvussaan oli kuin mustiin verhottu kirkonalttari.
Juho hätkähti, kun hän taloon poikettuaan Antilta kuuli, että ryökkynä oli mennyt järvelle päin. Kuin vainukoira hän jälkeen lähti, ja harakan räkätystä seuraten tapasi Esterin vaipuneena rupaiseen mättäänkoloon.
Kun Esteri oli ollut pieni lapsi, joka hyvän äitinsä menetettyään oli kuin reestä pudonnut ja tielle jätetty, oli Juho ollut silmänä ja korvana häntä tapaturmilta varjelemassa, sitten suurempana hänen paimenenaan pahaa vastaan ja parhaan ymmärryksensä mukaan neuvonut, nuhdellut ja lohduttanut. Hän oli tuntenut ylpeyttä verratessaan Esteriä toisiin lapsiin, aivan kuin Esterin etevämmyys olisi ollut hänen ansionsa. Kun hän saatettuaan Esteriä hänen kaupunkimatkallaan oli vielä kerran silmännyt taakseen kärryistään ja nähnyt avaralla, ruohoisella kievarinpihalla Esterin seisovan ypö yksin, niin hän silloin mielessään oli toivottanut, mitä sydän ja järki parasta keksi: kumppanin, kunnossa vertaisen. Sitten aina kun Esteri oli hänen mieleensä tullut, oli tullut se nuorukainenkin, ylevä ja kaunis, asettuen seisomaan Esterin vierelle viheriällä nurmikolla. Ja heidän takanaan seisoi hymyillen hyvä hengetär, jota he eivät nähneet, mutta hän Juho näki ja hän heille hänet kuvaili. Sen ylevän ja kauniin nuorukaisen luuli Juho kuolleeksi ja Esterin seisovan hänen ruumisarkkunsa ääressä, kun hän seisoi salissa silmänsä pimeinä forstmestarin ja forstmestarinnan syleillessä ja suudellessa ja onnentoivotuksia vuodattaessa hänen ylitsensä hänen syntymäpäivänsä johdosta. Mutta nyt? Sehän olikin se nuorukainen kelvoton, sydämetön, tyhmä, houkkio, joka oli luullut löytäneensä toisen paremman ja sysännyt Esterin silmälleen liejuiseen mättäänkoloon!
Se oli surullista, mutta muu se kuitenkin Juhon mieltä raskaammin painoi, kun hän Esterin siitä ylös nosti ja lähti häntä taluttamaan. Tämä oli niin tuttua, oli kuin hän olisi nostanut sitä pientä tyttöä, joka oli langennut otsaansa kuhmun tahi nenänsä veriin, joka usein oli juossut hänen jälkeensä ja pistänyt pienen kätensä hänen kouraansa. Silloin ja sitten myöhemmin, kun hän lohdutteli Esterin silmät kirkkaiksi, kun tämä haki hänen läheisyyttään surussaan, oli Juholle usein tullut mieleen ajatus, että kerran on juopa aukeava heidän välilleen, kun Esteri tulee omavaraiseksi, ettei tarvitse hänen apuaan. Ja kun se hetki yhtäkkiä oli todellisesti edessä, silloin kun hän saattoi Esteriä hänen kaupunkimatkallaan, niin hyvästiä jättäessä takerrutti hänen kielensä sanattomaksi ajatus, että tämän jälkeen kun tapaavat toisensa, ei hän ole Esterille muu kuin se mikä muutkin eikä Esteri hänelle muuta kuin mikä muillekin. Mutta juuri se, ettei niin nyt ollut, tuntui raskaalta. Hän itse olisi tarvinnut taluttamista, niin piti ruveta toista taluttamaan, hänen, jolta oli kaikki mennyt, piti tukea sitä, jolla kuitenkin vielä oli koko elämä edessään. Hänen, jonka oli pitänyt viskata järveen puukko tupestaan, jonka silmä katseli köyttä kuin juopon silmä pikariin kaadettua viinaa, hänen piti juosta sellaisen jälessä, joka kompastuu ensimäiseen mättääseen. Hänen piti ruveta lohduttamaan sitä, jonka päivä oli vain pilven taa mennyt, kun itselleen oli maa harmaata sarkaa, puut mustaa verkaa, taivasta ei ollenkaan.
Kun Juho lymypaikastaan muutaman pellonaidan takana oli nähnyt Esterin hevosen katoavan metsän taakse, istahti hän pientareelle.
Mitä varten hän ketään auttaa? Mitä varten hän ketään säälii? Mitä varten vartioi Katria kuin aarretta? Minkävuoksi ei aja häntä mökistä ja polta mökkiä tahi molemmat yhdessä?
Juho kohotti päätään ja kuunteli. Kuului vihellystä järveltä. Hän hypähti ylös, kyyrysillään juoksi pellonojia, poikkesi metsään ja kiersi mökkinsä taaksen harjanteelle, josta näki Kallen istuvan veneessään ruohikon rinnassa hänen mökkinsä edustalla. Juho kaivoi kätköstään tuohitorven, johon puhalsi niin että silmät päästä pullistuivat, ja yli järven ja yli metsien vyöryi kamalaääninen mölähdys, jota kaikkialla, mihin vain ääni ylti, äänettöminä kuunneltiin kuin viimeisen tuomion ennettä.
Kalle sieppasi airot ja lähti soutamaan pakoon kuin olisi pelännyt viimeistä tuomiota enemmän järvellä kuin maalla. Juho kätki torvensa ja lähti kulkemaan kierrellen ja lymyillen kuin karannut tuomiovanki.
Kiirettä hänellä ei olisi ollut pitotaloon, vaan hän kuitenkin juoksi milloin sopi. Hänestä tuntui, että Esterille voi tapahtua jotakin, jos hän ei ole siellä.
Susannanpäivän ilta loisti kirkkaana apteekkarilla. Elokuun harsoinen illanhämy karkoitettiin kynttelien ja lamppujen paljoudella. Siihen oli erityinen syy. Tuomarin Alice oli suostunut vaihtamaan toivotun ja odotetun aatelisnimensä koruttomaksi Kaukoseksi. Tähän hänellä oli kaksikin syytä: apteekkari kyllästyneenä viimein odottelemiseen oli alkanut lämmittää rovastin Sigridiä, ja nimismiehellä oli ruvennut liian usein olemaan asiaa forstmestarille. Kihlaus julkaistiin nyt pidoissa. Ja se lisäsi ääntä laseille ja vilkkautta tanssille.
Kun Juho saapui pitotalon pihalle, oli joukkoa ulkona katsomassa iloisen tanssin menoa valaistussa salissa, jonka avonaisista ikkunoista tulvasi pihalle pianon metalliset säveleet ja tahdinmukainen kenkäin kihnaus lattiaa vasten. Joukossa lasketeltiin sukkeluuksia tanssivista ja muista huomioista. Nimismiehen renki, tunnustettu tanssitaituri, koppoi käsiinsä muutaman kaikella kiireellä juoksevan piian ja hänen kanssaan pyörähytteli valssia siinä pihalla.
»Jaska se pitäisi olla tuolla salissa näyttämässä niille tanssin mallia», sanottiin joukossa.
»Mutta katsokaahan!» sanottiin sitten, kun Jaska oli tanssinsa lopettanut piian viimein karattua hänen käsistään. »Tule katsomaan sinäkin, Jaska! Tule katsomaan vertaistasi!»
Salissa oli forstmestari tyttärensä Esterin kanssa tanssitantereella, joka oli joutunut heidän valtaansa yksinään. Forstmestari tuli, näki ja voitti. Itse Jaskakin pihalla lausui tunnustuksensa, ei yksistään vain suullaan, vaan sydämelläänkin. Ei ainakaan tässä läänissä ollut tähän asti vertaistaan nähnyt, vaan nyt hän näki parempansa!
Äänekkäästi ihasteltiin »komeaa paria». Se on pysty tervaskanto tuo talvipäinen ukko. Ja passaa hänen siinä pyöriä ja pyöritellä ylpeänä, sillä ei ole joka papalla tuollaista tytärtä. Kukahan tuonkin hempulaisen polvelleen istuttaa? Kelvanneeko tämän pitäjän herroja? —Kelpaa! Mikä ettei kelpaisi, kun ei kuulu halpana pitäneen Piipari-Kallen polviakaan.—Piipari-Kalle valehtelee. Joka valehtelee yhtä mainiosti kuin viheltääkin! Kehuu, ettei koko pitäjässä sitä sievää piikaa, jonka luhdissa hän ei ole ollut, ja monta on talontyttöä jonka kammarin ikkuna syys-illan pimeässä on hänelle auennut.
»Kyllä minä tiedän, kenen polvella tuo tyttö istuu!» sanoi Jaska ylpeästi, ja kaikki olivat ääneti, kuin olisi sen sanonut itse nimismies, jonka nyt tiedettiin olevan se, joka Esterin polvilleen istuttaa.
Pari liiteli salissa, milloin kiertäen itsensä ympäri, kuin olisi toinen toistaan koettanut kietoa, milloin liikehti edestakaisin aivan kuin ensin toinen koettaen tavoittaa toista, joka pakeni, ja sitten taas toinen vuorostaan.
Kaikista salissa olijoista oli tämä kaunis elävä taulu: »isä ja tytär». Mutta aina valmiilla arvostelulla oli kuitenkin sijaa. Tytär olisi saanut olla parempi! Hänen tanssinsa oli kaunista, ja koko ulkonainen olentonsa, mutta … pastorin Sandralle oli joku hänen tuttavansa kaupungista kirjoittanut jotakin jostakin ylioppilaasta ja Esteristä, ja juuri Esteristä sitä jotakin. Sitä paitsi jo ilman tätä jotakin olisi Esteri ollut epäonnistunut kauniissa taulussa. Johan yksi ja toinen oli itsekseen pudistanut arveluttavasti päätään ennen Esterin kaupunkiin menoa, ja nythän oli nähty hänet tänä kesänä. Mutta sitä vaikuttavampana esiintyi taulussa forstmestari, mieltäylentävänä »tuhlaajapojan» isänä.
Mutta forstmestarinna katsoi isää ja tytärtä suu hymyssä ja silmissä kostea kiilto, onnellisempana kuin jos tytär olisi ollut hänen omansa.
Hän oli Esterin kaupunkiin mentyä alkanut tuta raiskan kaivavan silmäänsä. Piparkakut nimittäin olivat sittenkin tietämättömällä tavalla vähenneet, ja marjahillossa hän oli tavannut sormenjälkiä, jotka hän aina ennen kumoamattomilla seikoilla oli todistanut Esterin sormien tekemiksi. Margaretha ja Pauli, jotka yhdessä olivat syyttäneet Esteriä, syyttivät nyt toisiaan. Ja Esteri oli hyvän kuukauden ollut kaupungissa, kun salissa tavattiin pöytälamppu lattialla särkyneenä, ja kysyttäessä kuka oli syyllinen, pieni Einar lapsen viattomin katsein vastasi: Esteri. Lasten ja imeväisten suusta saatte totuuden kuulla, ja se totuus oli katkera, minkä forstmestarinna ymmärsi Einarin vastauksesta. Hän ei voinut enää salata itseltään, että hänkin yhtä umpimähkäisesti, mutta yhtä lujalla uskolla oli syyttänyt Esteriä. Hän oli luottanut omien lastensa pienimpäänkin sanaan, vaan Esterin puolustaessa itseään hän oli häntä häväissyt Jumalan ja ihmisten edessä. Ja kylmäkiskoisessa taistelussa, joka Esterin jäykän vastustuksen takia oli vain kiihtymistään kiihtynyt heidän välillään, oli hän kaiken syyn lukenut Esterille. Mutta kun hän pitkinä viime talven iltoina, muitten töitten loputtua, nukkuvien lastensa keskellä valmisteli varustuksia tulevaa pienokaista varten, joka ehkä ei ollut näkevä häntä, äitiään, kostutti hän kyynelillään pienet paidat ja myssyt ajatellessaan omille lapsilleen äitipuolta. Ja se raiska hänen silmässään näkyi malkana. Silloin hän olisi ollut valmis nöyrään ja avonaiseen tunnustukseen Esterin edessä, että hän oli paljon rikkonut. Mutta sitten se tuntui tarpeettomalta, ja hän päätti korvata kaikki entiset puutteellisuutensa teoilla. Hän valmistautui Esteriä vastaanottamaan äidillisellä rakkaudella. Vaan Esteri olikin kasvanut yli hänen päänsä, ei tarvinnut hänen äidillistä rakkauttaan eikä kaivannut. Kun Esteri ei ollut sitä saanut, niin ei hän ollut siitä velkaakaan, ja forstmestarinnan kaikki osoitukset hän otti kohteliaisuutena ja maksoi ne heti kohteliaisuudella. Forstmestarinnalle ei ollut pienintäkään lohdutuksen pisaraa tuskansa lievittämiseksi, jota tunsi, kun isä ja tytär pian joutuisivat vihollisina vastatusten. Heidän sanansa toisilleen olivat puukonpistoja hänen sydämeensä, sillä hän heidät oli vuosien kuluessa vieroittanut toisistaan. Sitä hän ei voinut itseltään tinkiä millään. Jos ei ollutkaan ennen tiedoin ja tahdoin väärin todistanut Esteristä, oli hän sen kuitenkin tehnyt. Mutta oliko hän koskaan Esteriä pienenä lapsena sylissään juoksuttanut isän syliin hypiteltäväksi ja suudeltavaksi? Enintään oli opettanut Esteriä noudattamaan mitä hyvä tapa vaati: Sinäkin, Esteri, mene sanomaan hyvää yötä. Eikä hän ollut siitä niin välittänyt, jos Esteriltä oli jäänyt hyvä tapa noudattamatta.
Kun forstmestarinna nyt oli saanut Esterin lähtemään pitoihin isän vuoksi ja näki isän kuin kaikki unohtaen tanssissa vievän tytärtään, toivoi hän hartaasti, että nyt alkaisi onnellisempi aika ja iloinen aika, jota totta puhuen vielä tähän asti tuskin oli ollut. Hän uskoi, että Jumala oli kuullut hänen rukouksensa.
Mutta pihalla Juho seisoi, sydämessään hätä ja tuska, aivan kuin Esteri olisi ollut hukkumassa ja hän avutonna seisonut siinä sitä katsomassa. Salissa syntyi yhtäkkiä hälinä, tanssi keskeytyi, soitto herkesi ja pihalla varpaillaan seisovassa joukossa kiihtyi uteliaisuus niin suureksi, että muuan nousi toisten olkapäille seisomaan nähdäkseen ja kertoakseen mitä tapahtuu siellä lattialla, jonne kaikki kumartuvat katsomaan. Tähystäjä ei kuitenkaan voinut mitään nähdä, kun salissa olivat ihmiset sankkana parvena ympärillä. Mutta sitten kaikki näkivät, kun forstmestarin ryökkynää kannettiin pyörtyneenä kuin kuollutta.
»Eipä kestänyt tyttären pää pyöriä!» huudahti Jaska, jonka silmissä forstmestari kohosi yhä vain.
Juho meni pirttiin, istahti penkille rauhallisesti lynkäpäisilleen ja lausui mielessään:
Jumalalle kiitos!
X
Yöllä kotia päästyään Juho ryhtyi kirjoittamaan Esterille kirjettä.
»Rakas lapsi», alkoi hän. Mutta jo näitä sanoja kirjoittaessaan hän joutui epätoivoiseksi kynänsä hitautta. Hänellä olisi ollut niin paljon sanottavaa ja olisi halunnut sanoa! Oli aivan kuin Esterin äiti-vainaja olisi istunut hänen ääressään ja katsoen häntä läheltä silmiin kehoittanut: Juho, neuvo lasta, neuvo. Sinä osaat ja sinä tiedät, olet itse kokenut. Hän on nuori ja kaunis, ja tulevaisuus vielä edessä, vaan sinä näet, että hän päivänsä pilveen mentyä voi epätoivossaan surmata sielunsa. Neuvo ja lohduta!
Ja Juho istui kyyryssä pöytää vasten kuljettaen luisevalla suurella kädellään kynää, joka yön hiljaisuudessa parkui raskaan painon alla vitkalleen liikkuessaan paperilla. Päivä oli noussut ja ihmiset nousivat, kun hän lopetti.
Hän ei sitten Esteriä nähnyt moneen päivään ollenkaan. Mutta kun hän oli talon pellolla ruista kylvämässä, kuului talosta pianonsoittoa, lakkaamatta.
»Niin!» sanoi Juho itsekseen päätään nyökäyttäen ja aivan kuin vielä kehoittaakseen. »Tee työtä, tee työtä! Mitä työtä tahansa, kunhan teet! Mutta elä huumaa itseäsi tanssilla. Se on viinaa, se on viinaa! Ja se on suruun ja murheeseen myrkkyä! Se sielun tappaa.»
Soitto kuului taukoamatta. Ja Juho sirahutteli siemeniä silmät ja suu hymyssä kuin olisi omaa peltoaan kylvänyt satakertaisen sadon toivossa.
Esteri oli pyytänyt saada jäädä kotia luvaten luopua kaikesta, mikä isän mieltä loukkaa. Ja hän ryhtyi opettamaan siskojaan ja muun aikaa istui pianon ääressä.
»Kas niin, kas niin», sanoi forstmestari vaimolleen. »Näetkös nyt? Näin se kävi! Ja näin se pitää olla.»
Oli onnellisempi aika alkanut. Sovinto ja rauha vallitsi, ja forstmestari innostui niin, että etsi esiin viulunsa, jonka ääntä forstmestarinna ei ollut kuullut kuin avioliittonsa varhaisimpina vuosina. Oli alkanut iloisempikin aika.
Ja kuitenkin forstmestarinna istui surullisena, kosteissa silmissä Margaretha, joka oli lähtenyt Helsinkiin Esterin sijasta, lähtenyt riemumielellä.
Kuka tietää, jos hänkin, Margaretha, joskus tulee kotia sydämessä tuska ja kenenkään sitä aavistamatta tanssii ja pyörtyy. Ehkä ei ole hänelle silloin äitiä, ei edes äitipuoltakaan, joka aukoessa hänen vaatteitaan ja tavatessaan hänen poveltaan nuorukaisen valokuvan salaisi sen vierailta silmiltä, ja pelastaisi hänen sydämensä salaisuuden joutumasta kyläjuoruksi. Ei osaa tietää, ei arvata ihminen lyhyen elämänpolkunsa moninaisia mutkia!
Esteri ponnisteli kuin hukkuva. Ja väliin hän näki maan aivan lähellä, vaan toisinaan taas toivottoman kaukana. Joskus hänestä aivan yhtäkkiä alkoi tuntua, että kaikki oli vain unta, pahaa unta, ja että tapahtuu jotakin iloista. Ja soittaessaan hän väliin oli pitkät ajat Holmalla. Mutta siitä selvittyä hänen halutti, niin hurjasti halutti lähteä johonkin, mihin hyvänsä.
Kun olisi saanut edes itkeä! Tahi puhua jollekin. Mutta kenelle? Kuka ymmärtäisi? Ainoa olisi täti Smarin! Ainoa! Hyvä Jumala, kun hänellä oli ikävä häntä.
Hän sai täti Smarinilta kirjeen. Siitä jäi hänen mieleensä vain, että konsulinna Holma kaikkineen oli muuttanut Helsinkiin. Siinä nyt hänen viimeinenkin toivonsa!
Mitä oli hän toivonut?
Hänen silmissään oli ollut täti Holma, joka oli katsonut häneen sanoen: Sellainenko sinä oletkin! Sitä juuri Esteri oli niin monta kertaa pelännyt. Kerran kun konsulinna Holma ihmetteli, mihin oli joutunut markanraha, joka juuri oli hänellä hyppysissä, Esterin valtasi kauhea tuska. Ja hän seisoi toimettomana kädet ylhäällä toisten hakiessa rahaa. Kun se löytyi, hän kaikkien nauruksi huudahti: Jumalalle kiitos!
Hän oli Laurin viimeisen kirjeen jälkeen joka postipäivä jännityksellä kuunnellut tulevan postin aisakellon ääntä maantieltä, vaan toisellaisella jännityksellä kuin sitä ennen. Ja kun posti oli tuotu, ei hän uskaltanut mennä katsomaan, oliko hänelle kirjettä. Mutta jokaisen kirjeen, minkä hän sai, keneltä hyvänsä, avasi hän aivan kuin toivoen markanrahan löytyneen.
Nyt, saatuaan tiedon, että Holmat olivat muuttaneet Helsinkiin, oli Esteristä kuin olisi täti Holma sanonut hänelle: »Mene pois!» ja vetänyt oven kiinni.
Hän alkoi taas soittaa, tietämättä suuntiakaan mitä soitti.
»Esteri soittaa erinomaisen hyvin, paremmin kuin pastorin Flora,» tuli nimismies Esteriä kiittelemään.
Hän oli kesän aikana käynyt forstmestarin luona hyvin ahkerasti shakkia pelaamassa, vaan puhuttiin että hän käy Esterin vuoksi. Jotkut nauroivat hänelle vasten naamaa, että Esteri oli jo saanut hänet pieksusaappaissa käymään, ja kehottivat häntä teettämään hyvin hienopohjaiset tohvelit Esterille. Nimismies otti mielellään tällaisen pilan vastaan. Hän oli mielistynyt Esteriin. Esterissä oli kaikki hyvät puolet, mitä oli erikseen Alicessa, Sandrassa, Sigridissä, Ainassa ja Florassa, joilta yhdeltä puuttui yhtä, toiselta toista, ja joista hän ei ollut voinut varmasti päättää. Ja se varsinkin oli hänestä mainio asia, että Esteri pystyi tukkimaan Rautiaisen suun, joka oli kerrassaan painajainen hänelle. Niin että kun hän ensi kerran lähti käymään forstmestarin luona, hän sanoi Jaskalle, joka häntä kyyditsi:
»Nyt mennään siihen taloon, josta ehkä piankin noudat minut rouvineni.
Mutta elä nyt vielä puhu kenellekään.»
Nyt, kun Jaska oli hänet tuonut, oli hän luvannut jo sanoa muillekin. Hän oli asiasta varma. Oli puhunut forstmestarille, joka puolestaan oli suostunut, semminkin kun nimismies oli käynyt kumartamassa kruununvoudinvirkaa ja saanut hyviä toiveita. Esterinkin suhteen nimismiehellä oli hyvät toiveet, sillä forstmestari puolestaan oli varma, Esterin nyt luovuttua lapsellisista houreistaan.
»Hän on kuin sula vaha», oli forstmestari sanonut. Ja nyt nimismiehen tultua frakkipuvussa hän mielessään valmisteli tämäniltaiseen perhejuhlaan puhetta, jossa runollisen kauniisti kuvaisi sitä, että Esteri tuli takaisin siihen säätyyn, johon Esterillä oli äitinsä kautta kunnia kuulua.
Nimismiehen lähestyessä Esteriä, joka istui edelleen pianon ääressä, etsien uutta soitettavaa kappaletta, poistui forstmestari. Mutta forstmestarinna, joka oli kyökkihommissa, tuli käymään saliin ja kuin jotakin kiireellistä asiaa varten kutsui Esterin kyökkiin. Vaan kyökistä hän juoksutti hänet vinttikammariin.
»Esteri, minä olen äitipuoli», sanoi hän ruveten itkemään. »Ja minä tiedän mitä on olla äitipuolena. Sinä olet kyllä järkevämpi ja parempi kuin minä raukka, mutta veri on vettä sakeampi. Ja sinä olet niin järkevä tyttö, että minun ei tarvitsisi sinua neuvoa, miten tehdä, vaan minä pelkään, että sinä nyt voit tehdä, mitä sitten katuisit. Ja sinä olet nuori ja kaunis, ja sinulla on vielä onni omissa käsissäsi. Ole täällä, elä tule alas kuin vasta illallisen jälkeen.»
Jo ennen illallista forstmestarinna tuli vinttikammariin ja sanoi:
»Pane kapsäkkiin, mitä ehdit ja välttämättömimmin tarvitset. Huomenaamulla varhain lähdet kaupunkiin täti Smarinin luo. Minä lähetän jälestäpäin muut tavarasi, mitä tarvitset. Harjoittele soittoa siellä. Minä pidän huolen rahatarpeistasi ja kirjoitan, milloin sinun sopii tulla takaisin kotia.»
Täti Smarinin luo!
Oli taas kuin olisi toivonut, että raha löytyy. Ja hän alkoi kiireellä puuhata tavaroitaan kokoon ajattelematta ja tajuamattakaan oikein, mistä oli ollut kysymys. Mutta kun hän meni saliin hakemaan nuottejaan, kuuli hän forstmestarin työhuoneesta kova-äänistä ottelua isän ja forstmestarinnan välillä. Ja hän pysähtyi kuuntelemaan hämmästyneenä.
Forstmestarinna, joka ennen oli vähimmästäkin vapissut miehensä edessä ja aina kuin pelolla asettanut kaikki vain forstmestarin mielen mukaan eikä koskaan ollut vastustanut, vaan aina pitänyt parhaana alistua ja kärsiä, silloinkin kun varmasti tiesi olevansa oikeassa, tämä arka olento nyt antoi sanan sanasta pelkäämättä toista, jonka ääni jyrisi kuin ukkonen.
»Esteri ei ole sinun lapsesi, vaan minun!»
»Esterin omasta suusta olet kuullut, mikä olet hänelle.»
Forstmestari iski jalkansa lattiaan.
»Sinä et saa sekaantua enää meidän väleihimme, sanon minä!»
»Sinun on tehtävä, niinkuin tekisit omalle lapsellesi, niin sanoo minulle tuo Esterin äidin kuva tuossa seinällä, jonka edessä minä nyt seison varma tunne rinnassani, että tässä asiassa olen tehnyt oikein!» Forstmestarinna tuli saliin ja huomattuaan Esterin seisovan alla päin ja kuin tietämättä mistään, laski kätensä hänen olalleen ja sanoi:
»Mene, lapseni, mene, ja tee niin kuin käskin.»
Aamulla kun hän seisoi pihalla ja katsoi Esterin jälkeen, joka katosi kujalle syysaamun sakeaan sumuun, että kuului vain kärryjen etenevä jyrinä, hän puristi päätään ohimoilta:
»Olenko tehnyt oikein vai väärin?»
Esteri istui kärryissä ja mietti, mitä on tämä elämä.
Sumua, usvaa!
Ja Antti puheli minkä ehti. Kertoi, että Juholle oli syntynyt tyttö viime yönä ja että Kallesta on tullut uskovainen, niin ettei se vihellä enään. Se oli Kalle kuullut pirun törähyttävän vastaukseksi hänen vihellykseensä. Ei ollut ensimmäisestä kerrasta välittänyt vielä, vaikka hyvin oli säikähtänyt. Mutta sitten oli taas jonkun ajan kuluttua kuullut toisen kerran, ja silloin oli alkanut jo mietityttää. Ja kolmannen kerran kun kuuli, niin pelosta oli maailma silmissä pimennyt, kun oli luullut, että nyt se tulee häntä noutamaan.
Antti kaivoi taskustaan piipun, Kallen vanhan piipun, vaan uuden Antille, joka vasta nyt opetteli polttamaan. Saatuaan siihen panoksen ja tulen hän istui selkäkenossa selkälautaa vasten ja savujensa välistä puhui harvasanaisesti:
»Siellä kaupungissa taitaa olla lysti. Se räätäli-Pekan poika Matti, joka oli ryökkynän koulussakin ja joka tässä kesällä meni kaupunkiin oppiin, kirjoitti minulle, että eri lysti on siellä. Karusellilla ajetaan ja tyttöjä on aina tarjolla kumpaankin käsikynkkään. Ja siinä oli huutomerkki perässä!»
XI
Hirveä maanjäristys kyökissä.
Neiti Smarin uskoi varmasti, että mitä vain rautaa löyhempää siellä oli, se oli nyt tuhannen sirpaleina.
Miina kuitenkaan ei ollut kaatanut kuin kyökin pöydän. Mutta näky oli kuitenkin kamala: marjasoppaa, maitoa, munankeltuaista, jauhoja, sokuria, astioita, sanalla sanoen, mitä hyvin varustetun kyökin pöydällä on sen rikkaimmalla hetkellä, se kaikki sekasortona lattialla!
»Kun edes osaisin ymmärtää, miten tuo oli mahdollista!» huudahti neiti
Smarin enemmän ihmeissään kuin suutuksissaan.
Varsin yksinkertainen asia!
»Minä yritin», selitti Miina, »kurkistamaan ikkunasta, kun minun silmääni yhtäkkiä vilahti, kuin olisi neiti Esteri tullut».
»Miina näkee näkyjä!»
Miina ilahtui siitä.
»No silloin tämä on neiti Esterin häiksi», sanoi hän ja lyöden käsiään yhteen jatkoi: »Ja hän saa sen—sen—niin mikä ihme se olikaan?—sen senaattorin! Pankaa mieleen, että Miina on sen sanonut!»
Ovikello soi. Ja niin mahdottomalta kuin neiti Smarin oli pitänytkin ja piti Esterin tuloa, riensi hän itse avaamaan ja sai syliinsä Esterin, ei niinkään enää hämmästyksekseen kuin ilokseen ja riemukseen.
Mitä olisi ollut tähän verraten, jos olisi saanut vaikka ahdinkoon asti täyteen tyhjät huoneensa koululaisia!
Niitä ei ollut hänellä kuin yksi ainoa, muuan pellavatukkainen köyhä maalaispoika, joka viime vuonna oli käynyt pari kertaa viikossa armopäivällisellä neiti Smarinin luona ja nyt saanut koko hoidon maksuttomasti.
»Minulle piti tulla kaksi sisarusta, muutaman kruununvoudin tyttäriä», selitti neiti Smarin, kun Esteri ihmetteli huoneitten tyhjyyttä. »Mutta lukukauden alettua sain heidän mammaltaan kirjeen, että tyttäriään kaupunkiin tuodessaan hänen oli onnistunut saada heidät sellaiseen paikkaan, jossa oppivat saksaa, nimittäin pastuurska Levonin pensionaattiin. Siellä he olkoot ja oppikoot, niin he kuin muutkin, ajattelin. En välitä!»
Eikä neiti Smarin todella välittänytkään. Paitsi pientä turvattoman lapsen eläkettä entisen ja edesmenneen majurin naimattoman tyttärenä oli hänellä sievä pääoma, jonka hän, samoin kuin hänen sisarensakin, forstmestarinna, oli muutamia vuosia sitten saanut lähempien sukulaisten puutteessa perintönä joltakin äidinpuoleiselta tädiltä. Tosin tämä Jumalan siunaus olisi hänelle ollut mieluisempi jo aikoja ennen, silloin kun vanhempain varattomuuden takia täytyi opintonsa jättää keskeneräisiksi vastoin harrasta haluaan ja sitten suureksi surukseen, kun kotipaikallaan lastentarhaa pitäessään tuli huomaamaan ja huomautetuksi, että hänellä oli harvinaiset taipumukset pedagogiikkaan, jota intohimoisella hartaudella luki ja tutki. Mutta hyvä oli saamansa perintö näinkin, sillä eläke yksinään olisi ollut niukka. Nyt oli toimeentulonsa turvattu, ja koululaisia hän perinnön saatuaan piti enemmän hänelle rakkaan asian harrastuksesta kuin ansioikseen. Hänen erimielisyytensä kasvatus-asioista pastuurska Levonin kanssa, joka tuli saksalaisine piikoineen, voittaen heti suosiota, ei ollut kateutta kalavedestä, vaan vakaa luottamus omaan etevämmyyteensä. Hän oli pastuurska Levonia ja hupsuja ihmisiä nauranut ivallisesti. Nyt hänen puolestaan olisi pastuurska Levon saanut vaikka suurilla kirjaimilla seinäänsä maalata: Maailman paras pensionaatti. Hän olisi sille hymyillyt, mutta itseään tarkoittaen: olihan hän itsekin lyönyt yhtä suuriäänistä rumpua itsestään. Ja mikä hän oli?
Siitä hän oli tehnyt tunnollista tiliä itsensä kanssa. Se ei ollut juuri hauskinta työtä, mutta ei hän koskaan ollut niin tyytyväinen ja iloinen ollut kuin nyt tuntiessaan ja tunnustaessaan, että hän on yksi tyhmimmistä.
Hän oli usein muistanut entisiä ottelujaan Esterin kanssa, kamppailua sanoin ja katsein. Ja elävimpänä kaikista oli hänellä muistossa muuan tapaus, kun he seisoivat vastatusten, hänellä kädessä Esterin kirje, jonka Esteri oli kirjoittanut isälleen ja sulkenut näyttämättä hänelle ja kysymättä neuvoa häneltä! »Minkä vuoksi sinulle ei kelpaa, niin kuin muille, minun neuvoni, miten kirjoitetaan isälle?»—
»Sen vuoksi, että se olisi teidän viisaasta päästänne eikä minun sydämestäni.»
Kun he illalla, vanhan tapansa mukaan, nyt istuivat neiti Smarinin kammarissa puhellen yhtä ja toista johtuen muistelemaan viimesyksyisiä asioita, nauroi neiti Smarin ja sanoi:
»Sinä, Esteri, mahdoit ajatella minusta, että parempaa idioottilaitoksen tirehtöörskaa kuin minun tätipuoleni ei maa päällään kanna!»
Esteri hämmästyi yhtä suuresti sitä, että hän todellakin oli niin voinut ajatella, kuin sitä, että täti arvasi melkein sanalleen.
»Minulla oli itselläni heikko kätkeytynyt tunne siitä, että niin minä olen, ja minä näin tuomioni sinun katseestasi ainakin joskus. Muistatko otteluamme isällesi kirjoittamastasi kirjeestä? Minä pelkäsin, että sinä siinä kirjoitat: Jos olette tahtonut lapsestanne ulkokullaisen silmäinpalvelijan, valehtelijan ja vähintään pienen varkaan, niin olette osannut sijoittaa hänet juuri oikeaan paikkaan ja voitte siis olla täysin tyytyväinen!—Niin luin silmistäsi ja minua hävetti ja suututti ja hyppyseni repivät kirjeesi pieniksi silpareiksi.»
Neiti Smarin rupesi itkemään. Ja kun Esteri kävi häntä lohduttamaan, sanoi hän:
»Anna minun itkeä, minä itken ilosta. Minullakin on ketä minä rakastan, jos saan tyydyttää sydämeni janoa, sillä minullakin on sydän. Se on ollut kuolluksissa, tyhmyyden vankina. Se alkoi sykkiä silloin kun kotoasi lähtiessä istahdimme kärryihin. Isäsi oli antanut sinut täydellisesti sinut minun valtaani, ja minä tunsin kuin jonkunlaista omistusoikeutta sinuun. Minä tahdoin olla äidittömälle äiti. Ja kun rengin lähtiessä kotia ajamaan sinä kievarin pihalla seisoit niin yksinäisen ja jätetyn ja hyljätyn näköisenä, sykki sydämeni ja minä halusin, voi miten sydämeni paloi halusta saada sinut sulkea syliini omanani. Mutta kun minä sinua kutsuin tulemaan, niin sinä käännyttyäsi minua katsomaan näytit pelästyvän ja purskahdit itkemään. Silloin nousi tyhmyys ja sanoi—»
Neiti Smarin keskeytti. Ja syntyi pitkä äänettömyys.
Viimein neiti Smarin taisteltuaan ajatuksissaan niinkuin taistelee se, jolla on rikos tunnustettava, haluten puhdistaa tuntonsa, sanoi:
»Minä luulin, että sinä olit rakastunut tuohon renkiin, ja olit kieroon kasvanut, pahantapainen, jonka ojentamiseen vaadittiin muka ankaruutta ja kaikenlaisia erityisiä toimenpiteitä.»
Esteri katsoi hämmästyneenä. Ei sen vuoksi että täti oli sellaista hänestä luullut. Vaan oli kuin olisi laskettu rautaristikko heidän välilleen, juuri kun hän oli kätensä kiertämäisillään tädin kaulaan, itkeäkseen sydämensä keveämmäksi ja sanoakseen lohdutuksekseen, että hän rakasti ja rakastaa Lauria, vaan Lauri, hänen äitinsä ja hänen sisarensa ovat hyljänneet hänet—rengeille! Mutta nyt? Kertoa se tädille olisi sama kuin pistää puukko hänen sydämeensä.
Ja niin joutui Esterin sydämen-asia heidän välillään sellaiseksi, johon ei kajottu. Neiti Smarin oli sitä ajatellut paljon ja ajatteli. Ja hän selitteli sen itselleen niin, että Esterin sydämessä oli ehkä ennen kuin hän Lauri Holma tapasi itsetiedottomana, kätkeytyneenä rakkaus johonkin lapsuudentoveriin—jotakin perää täytyi Miinan puheessa olla—ja tämä rakkaus nousi vastustamaan tunteita, jotka olivat syttyneet Lauri Holmaa kohtaan. Miten Esteri nyt oli tästä ristiriitaisuudesta selvinnyt vai oliko vieläkään selvillä, ei neiti Smarin osannut päättää. Hän ei osaisi antaa mitään neuvoa, arveli hän, jos Esteri siitä hänelle puhuisikin, sitä enemmän oli syytä olla tunkeilematta, kun hän ei sitä itse puheeksi ottanut. Ja joka kerta kun he illoin istuivat neiti Smarinin kammarissa puhelemassa ja johtuivat lähelle tätä asiaa, niin jäivät molemmat sitä äänettöminä mietiskelemään, kunnes kummankin katse kohtasi toisensa, jolloin he aivan kuin tahtoen salata ajatuksensa toisiltaan alkoivat puhella taas uudella vauhdilla.
Esteri puheli kotioloista paljon enemmän kuin ennen, enimmäkseen sisaristaan ja veljistään, joista neiti Smarin sai varsin elävän mielikuvan niin heidän ulkonäöstään kuin luonteestaan. Mutta forstmestarista ja forstmestarinnastakin sai neiti Smarin runsaasti pikkupiirteitä ja hyvin myötätuntoisia. Niin että neiti Smarinilta pian oli haihtunut epäilys ja pelko, että Esterin kotona ehkä oli tapahtunut joku yhteentörmäys, kun Esteri niin äkkiarvaamatta tuli. Hän oli lyhyesti selittänyt tulleensa harjoittelemaan pianonsoittoa.
Ja sitä hän tekikin ihmeteltävällä innolla ja hämmästyttävällä kestävyydellä. Jo aamulla varhain hän istahti pianon ääreen, soitti, soitti lakkaamatta, usein vain kiireimmiten söikin. Kotoa hän ei liikkunut muuta kuin mitä kävi opettajansa luona soittotunnilla tai silloin tällöin lähti omasta halustaan neiti Smarinille toveriksi tämän mennessä kaupungille ostoksille tai joskus illoin pyysi häntä kävelylle.
Näillä heidän yhteisillä retkillään neiti Smarin huomasi sen omituisen seikan, että Esteri karttoi menemästä entisen Holman talon sivuitse, löytäen syytä tahi toista kierroksen tekemiseen, jos lyhinkin matka sattui sen kautta. Näytti kuin hän olisi tahtonut välttää vähintäkin aihetta, joka saattoi ajattelemaan Lauri Holmaa. Lapsuudentoveri siis oli vallannut hänen sydämensä!
Mutta sitten sai neiti Smarin aihetta uskoa, että Lauri Holma oli Esterin sydämen onnellinen asukas, kunnes tämän varman uskon taas tuhosi muuan kumoamaton tosiseikka, jonka mukaan Lauri Holma ei voinut tulla kysymykseenkään. Ja se iski äkkiä kuin salama pilvettömältä taivaalta, eräänä iltana, kun Santtu oli hakemassa Esteriä Kansallisseuran iltamaan.
Sinne oli Esteri, omaa haluaan ja tädin innokkaita kehoituksia noudattaen, päättänyt lähteä ja pyytänyt kavaljeerikseen Santun, kuitenkin huomauttaen että hän ei nyt tanssi ollenkaan.
Eihän hänkään ole mikään tanssi-intoilija, arveli siihen Santtukin.
Kukako Santtu?
Lakitieteen ylioppilas Vendell, Aleksander. Tästä ristimänimestä oli lyhennysote: Santtu. Ja tämä nimi oli siihen määrään yleistynyt, että kuuli puhuttavan aina vain Santusta, niin että neiti Smarin, kun Esteri esitti hänelle tämän vieraansa, erehtyi puhuttelemaan häntä herra Santuksi. Siitä oli seuraus, että neiti Smarin pian sai kunnian liittyä Santun tätien lukuisaan—piti sanoa lukemattomaan joukkoon. Samaten nuoret neitoset sanoivat häntä Santuksi, hän heitä nimeltään, se lankesi luonnostaan kenelle hyvänsä, puheltuaan Santun kanssa parikaan kertaa, kolme korkeintaan. Hänen vaaleaverinen muotonsa, pyöreät harmaat silmänsä, hänen liikkeensä, tenoriäänensä, mielipiteensä, sanalla sanoen koko olentonsa oli kuin hänen sammaltava s-äänensä, ja se oli niin pehmeän sävyisä, että saakeli, jota hän voimasanana käytti kaikissa eri mielentiloissaan, tuntui vain pieneltä, sinisilmäiseltä saakelinpojalta.
Kauneinkin neito olisi voinut Santtua suudella keskelle suuta vähintäkään punastumatta. Eikä kukaan voinut aavistaa sitä valtavaa rakkautta, jota tunsi rinnassaan tämä nuorukainen, joka oli ruvennut juristiksi esikuvanaan Runebergin »Maaherra». Hän osasi Romeon ja Julian kannesta kanteen. Hän oli Romeo! Julioita oli ollut monta, vaan aina oli joku sattunut ja ehtinyt hänen tielleen. Niin oli ollut Esterikin muuan niitä. Ja Santtu varmasti uskoi, että hän olisi Esterin sydämen voittanutkin, vaan hän oli ollut hupsu! Hän oli kerran kuljettanut Lauri Holman Esterin kammarin avaimenreijälle josta hän itse oli niin usein kurkistanut ja runoja tukkinut. Lauri Holma oli anastanut näköalan kokonaan ja vähä väliä vannonut, että hänen Juliansa se on. Silloin oli Santtu sisimmässään raivostunut, istunut pimeässä kammarissa miettien kostoa Lauri Holmalle, joka pää oveen nojaten ihaili impeä. Ja Santtu keksi. Mitään aavistamattoman kilpailijansa hän syösti menemään immen kammariin niin sukkasillaan ja kengät kädessä kuin hän oli.
»Minä kiitän sinua, Santtu, se oli minun onneni», oli Lauri Holma sanonut sitten, ja Santtu oli selittänyt, että hän tiesi että eräs toinen olisi vallannut Esterin seuraavana päivänä, jolloin hän, kun tiesi Lauri Holman pitävän Esteristä, oli keksinyt tämän kepposen Laurin hyväksi, joka oli liian ujo!
Santtu oli sitten tämän hyväntyönsä nojalla ollut Holmalla alituisimpia vieraita. Niin vastenmielinen kuin Santtu Esterille olikin, oli hän nyt ilahtunut, kun Santtu kuultuaan Esterin olevan kaupungissa oli tullut tervehtimään häntä. Hän käski Santun usein käydä. Santtu oli käynyt. Ja heidän keskustelunsa enimmäkseen oli tavalla tahi toisella koskenut Lauria. Jos Santtu yritti poikkeamaan muihin asioihin, niin Esteri johti hänet aina haluamalleen polulle.
Neiti Smarin oli huomannut Esterin olevan aina silloin kuin toinen ihminen, posket hohtaen ja silmissä hehku.
»Santtu! Tiedätkö sinä, kuka siellä lausuu Laurin runon?» kysyi Esteri tultuaan saliin, jossa neiti Smarin oli pitänyt Santulle seuraa, sillä aikaa kun Esteri oli pukeutumassa Kansallisseuran iltamaan. Ja sen aikaa kuin he vielä istuivat odottaen ajan kulumista, että eivät tulisi ensimmäisinä, mikä Esteristä oli ikävää, puhelivat he taas vain Laurista.
»Muistaako Esteri miten Esteri ja Lauri tulivat lähemmin tuttaviksi?» kysyi sitten Santtu muutamakseen toivossa saavansa pienen kunnian kontolleen.
Esteri nauroi iloisesti.
Neiti Smarinilla sydän värisi.
Esteri tuli ja kertoi hänelle tapauksen, miten Lauri syöksyi hänen huoneeseensa pää edellä, sukkasillaan ja kengät kädessä. Ja sitten hän nauroi uudelleen, nauroi, nauroi. Nauroi, niin että horjuen kulki ja vaipui istumaan pianotuolille heittäytyen pianoa vasten kumarruksiin kyynärvarret koko ruumiin painolla klaviatuurille, niin että piano soida romahti kaikilla kielillä monen oktaavin alalla.
Neiti Smarin pyyhkäisi silmistään kyyneleet salaa Santulta, joka ällistyneenä katsoi vuoroon Esteriä vuoroon neiti Smarinia, ja vihdoin sanoi:
»Esteri, etkö sinä jo lähde?»
»Odota, istu ja ole hiljaa!» kuului Esterin käskevä ääni.
Santtu teki niinkuin käskettiin ja alkoi katsella sanomalehteä, jonka neiti Smarin ojensi hänelle erotettuaan muusta postista, minkä palvelija juuri oli tuonut sisään.
Esteri nousi viimein ja sanoi hiljaisella äänellä:
»No Santtu.»
Santtu käänsi sanomalehden kiinni, mutta hänen silmänsä ahmivat vielä ensi sivulla, tarttuivat hetkeksi aikaa kiinni johonkin ilmoitukseen, ja sitten katsoen taas vuoroon Esteriä, joka veti hansikkaita käteensä, vuoroon neiti Smarinia, hän alkoi kiihkeästi kaivaan liivintaskujaan niinkuin hänen tapansa oli kun hänen suustaan oli tulossa, joka nyt tulikin:
»Saakeli!»
Neiti Smarin luuli Santun harmittelevan että oli unohuttanut rahansa kotia ja tarjosi hänelle, mutta Esteri sanoi:
»Teillä täti, on huono laulukorva. Tuo oli Santun iloa. Hänelle johtui joku hyvin iloinen asia mieleen. Eikö niin, Santtu?»
Santtu sanoi:
»Lauri Holma on kihloissa!»
Hän luki ääneen ilmoituksen lehdestä.
Sitten syntyi äänettömyys.
Esteri nyökäytti vähän päätään hyvästiksi tädilleen, joka vastasi samalla tavalla.
Koko matkan Esteri oli mykkä. Santtu kyllä aukoi suutaan, vaan äänettömästi niinkuin maalle nostettu kala, sillä sieltä tuli ainoastaan ajatuksena: Saakeli!
Ettei hän tätä ennemmin tiennyt! Olisi ollut niin monta hyvää tilaisuutta tunnustaa rakkautensa. Huomenna voi taas olla myöhäistä!
Hän päätti rohkaista itsensä. Ja perille tultua hän kysyi:
»Eikö Esteri kuitenkin tanssi yhden franseesin? Ainoastaan yhden ainoan franseesin!»
»Minä tanssin kaikki franseesit ja kaikkea!» huudahti Esteri.
Kun hän seuraavana päivänä istahti pianonsa ääreen, hypähti hän ylös ensimmäisen akordin lyötyään.
»Tämä on epäsoinnussa!» huudahti hän neiti Smarinille.
»Ja eilen kävi virittäjä!» sanoi neiti Smarin.
»Se on epäsoinnussa sanon minä! Eikö täti usko!»
»Uskon, kultaseni. Minä vain tarkoitin, että se oli huono virittäjä se herra.